Elämää PMDD:n kanssa

PMDD eli kuukautisia edeltävä dysforinen häiriö on heikentänyt elämänlaatuani huomattavasti, sillä menetän kuukausittain uneni, keskittymiskykyni ja elämänhaluni. PMDD on PMS:n hankalampi muoto ja siinä psyykkiset oireet ovat keskiössä. Kuukautiskiertoon liittyvä premenstruaalioireilu alkaa ovulaation paikkeilla: tällöin munasarjat siirtyvät keltarauhasvaiheeseen, jossa elimistön erittämä progesteroni eli keltarauhashormoni lisääntyy ja estrogeenitasot laskevat. PMDD:ssä on kyse elimistön liian voimakkaasta reagoinnista tähän muutoin luonnolliseen hormonitasojen vaihteluun. Oireilu päättyy kuukautisvuodon alkamiseen. Olisin linkannut tähän Käypä hoito -suosituksen PMDD:stä tai PMS:stä, mutta en sellaista löytänyt. Tämä vain vahvistaa omia havaintojani siitä, miten huonosti terveydenhuoltojärjestelmässämme kuukautiskiertoon liittyviä oireyhtymiä tunnetaan ja hoidetaan. Kirjoitukseni tarkoitus on tuoda esiin oma kokemukseni ja kenties pyrkiä luomaan ymmärrystä sille, miten valtava merkitys myös fysiologisilla tekijöillä on mielenterveydelle.

Kuukautisten alkamisesta

Voidaan myös miettiä, josko kuukautishäpeä linkittyy jollakin 
tavalla PMDD:hen ja vaikeisiin PMS-oireisiin.

Olin muistaakseni 17-vuotias, kun kuukautiseni alkoivat ja verrattain myöhäiseen alkamisaikaan vaikutti kilpaurheilun harrastaminen ja suhteellisen kova treenaaminen. Kuten varmasti monen nuoren kohdalla, jostain syystä kuukautiset herättivät minussa häpeää ja minun oli hyvin vaikea käsitellä asiaa nolostelematta tai kiusaantumatta. En todellakaan kuulunut niihin nuoriin, jotka valittivat menkkakivuistaan kovaan ääneen tai vertailivat parhaita tamponeja keskenään. Minulla ei käynyt mielessänikään ottaa aihetta puheeksi esimerkiksi äitini kanssa (toisaalta siksi, etten halunnut ja toisaalta siksi, ettei hän ollut kiinnostunut asioistani) ja niinpä jäin pärjäilemään itsekseni minulle uusien ”naisten vaivojen” kanssa. Meni useampi vuosi ennen kuin kuukautishäpeäni hellitti otettaan ja ymmärsin kyseessä olevan yksi ihmisen luonnollisimmista ruumiintoiminnoista, mikä koskettaa puolta ihmiskuntaa ja ainakin välillisesti myös toista puoliskoa. Vaikka olen kuukautishäpeästäni päässyt yli, on tämän postauksen tekeminen tuntunut sen henkilökohtaisuuden ja tietynlaisen tabuluonteensa vuoksi tavanomaista haastavammalta. Kuukautiset herättävät ajatuksia likaisuudesta ja puhe ruumiineritteistä ja -toiminnoista saa monet kääntämään päänsä toisaalle vielä tänäkin päivänä. Tiedän kuitenkin, että asiasta tarvitaan lisää keskustelua.

PMDD:n puhkeaminen ja yhteys työuupumukseen

Kuukautiseni olivat todella helpot niiden alkamisesta noin kymmenen vuoden ajan (17–27 v.). Olin täysin kivuton ja oireeton enkä voi sanoa kärsineeni PMS-oireista nimeksikään. Kuukautiset eivät rajoittaneet elämääni millään tavalla enkä kokenut niitä sen suuremmin vaivalloisina. Tästäkin syystä minun oli hyvin vaikea uskoa oireitteni laajuutta PMDD:ni alkuvaiheilla, sillä kontrasti aikaisempaan oireettomuuteen oli niin valtava. Oireettomat kuukautiseni tulivat kuitenkin päätökseensä suurin piirtein 27-vuotiaana ja tämä tapahtui yhtä aikaan sekä äkillisesti että hiljalleen. Yhdessä kierrossa alkoi esiintyä x-määrä erilaisia oireita, toisessa kierrossa x+2, kolmannessa x+3 ja niin edelleen. Kerron tuonnempana PMDD:hen liittyvistä oireista tarkemmin.

PMDD myös puhkesi minulle samaan aikaan, jolloin vielä työskentelin työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessani ja tämä entisestään vaikeutti oireisiin liittyvien syyseuraussuhteiden havaitsemisia. Minä en osaa sanoa, voisiko olla niin, että työuupumuksen ja siitä seuranneen korkean työstressin takia (stressi pahentaa oireita), ylipäänsä sairastuin PMDD:hen tai voisiko olla niin, että PMDD edesauttoi minua burnouttiin. Vaikka uskon näiden välillä vallitsevan jonkinlaisen yhteyden, voi myös olla, että samanaikainen ilmeneminen on puhdasta sattumaa ja, että olisin PMDD:hen sairastunut työuupumuksesta riippumatta ja työuupumukseen PMDD:stä riippumatta. Ymmärrykseni mukaan PMDD:n taustalla voi olla myös traumoja ja esimerkiksi traumaperäinen stressini menneisyyteni suhteesta ja siinä tapahtunut henkinen ja seksuaalinen väkivalta voi olla PMDD:n puhkeamisen taustalla. Todennäköisestihän tässä vaikuttaa perimän ja ympäristön yhteisvaikutus, eikä mitään yksittäistä syytä edes ole mahdollista löytää.

Kuitenkin se, että PMDD ilmeni samaan aikaan työuupumukseni kanssa, oli oireiden tiedostamisen kannalta haitallista: oireiden syklisyys ja yhteys kuukautisiin jäi minulle pitkäksi ajaksi pimentoon. Olen täällä aikaisemminkin kritisoinut saamaani hoitoa, joka kohdistui diagnosoituun psykoosiin. Hoidossa sivuutettiin täysin kokemani työperäinen ja traumaperäinen stressi enkä kokenut tulleeni oikein tulkituksi oikeastaan missään, mitä toin esiin. Diagnoosi annettiin minulle jälkijunassa kokemastani hermoromahduksesta, jossa oireita olivat muun muassa voimakas ahdistus, ylivirittyneisyys, itsetuhoiset ajatukset ja unettomuus. Seuraavaksi kerron jotain, jonka ääneen sanominen tuntuu liian älyttömältä ollakseen totta, mutta: hermoromahdusta seuranneena päivänä kuukautiseni alkoivat. Eli, PMDD-oirehdinta voi mennä siihen pisteeseen, että se tulkitaan ulkopuolisin silmin esimerkiksi psykoosiksi: puhutaan siis hyvin vakavista oireista. Tässä vaiheessa minä olin PMDD:n kanssa untuvikko eikä itselläni ollut hajuakaan, että hormonitoiminta voisi selittää oirehdintaani edes pieneltä osin.

Laskeskelin tuossa, että olen ollut työuupumukseeni liittyen tekemisissä ainakin kuuden eri lääkärin kanssa (puolet miehiä ja puolet naisia niin julkisella kuin yksityisellä puolella) ja näistä yksi taisi olla yleislääkäri, loput psykiatreja. Yksikään heistä ei kysynyt minulta mitään hormoneistani, kuukautisistani, kiertoni vaiheista eivätkä he lääkkeitä tuputtaessaan maininneet mitään mahdollisista yhteisvaikutuksista hormonaalisen ehkäisyn kanssa (jota en tosin käytä). Pidän tätä hyvin suurena puutteena. Tästä seurasi joka tapauksessa se, että aloin itsekin sivuuttaa sitä mahdollisuutta, että hormonien vaihtelut voisivat olla mielenterveyden oireiluni taustalla. Minulla meni aikaa ennen kuin laskin yksi plus yksi yhteen ja sain tarvittavaa luottamusta uskoa siihen, mistä on kyse. Ajan myötä kuukautisiin liittyvä oirehdinta tuli paremmin näkyväksi, syklinen luonne hahmottui ja sain kokemusta siitä, minkälaisia ilmenemismuotoja ne juuri minulla saavat.

PMDD:n oireet

PMDD aiheuttaa erilaisia vaikea-asteisia 
psykofyysisiä oireita.

Oireet voidaan jakaa fyysisiin ja psyykkisiin oireisiin. Vaikka tämä voi kuulostaa oudolta, niin olen itse todella kiitollinen fyysisistä oireistani. Ne toimivat minulle paljastavina ja rauhoittavina tekijöinä sille, mistä on kyse. Ei, en ole tulossa hulluksi, tälle on syynsä. Koska psyykkisiin oireisiini kuuluu voimakas sekoamisen pelko ja mieleni pyrkii vakuuttamaan minua siitä, että tässä on kyse jostain vakavammasta, fyysisillä oireilla saan maadoitettua itseni takaisin tähän hetkeen. En rehellisesti sanottuna tiedä, missä ja minkälaisilla lääkecocktaileilla olisin pelkkien psyykkisten oireiden kanssa. Kierrosta hieman riippuen, ovulaatiosta menee yleensä viitisen päivää ennen kuin varsinainen hell week käynnistyy ja oireeni ovat pahimmillaan 5–10 päivän ajan ennen kuukautisiani. Oireet loppuvat kuin seinään kuukautisvuodon alkaessa ja viimeistään toisen vuotopäivän aikana olen palannut takaisin omaksi itsekseni. Oireeton aika kestää kuukautisvuodon alkamisesta aina seuraavaan ovulaatioon.

Seuraavassa olen listannut kokemiani oireita, jotka aina hieman vaihtelevat kierron mukaan. Pääsääntöisesti jokainen oire on minulla nykyisin jokaisessa kierrossa mukana, mutta niiden vaikeusaste voi vaihdella. Fyysisiä/kehollisia oireita:

✤ unettomuus (vaikeus nukahtaa, kevyt uni, yöllinen heräily)

✤ rintakivut ja aristus

✤ turvotus

✤ suolisto-ongelmat, ummetus

✤ nälän tunteen katoaminen, ruokahaluttomuus

✤ lämmönsäätelyn heitteleminen, kuuma-aaltoilu

✤ nivelkivut (sormissa, lonkissa, polvissa, nilkoissa)

✤ aistien terävöityminen (haju, maku, kuulo, tunto)

✤ voimakas yökkäily hampaita harjatessa

✤ ihon rasvoittumisen lisääntyminen ja näppyläinvaasio

✤ päänsäryt

✤ vatsakivut

✤ tuntemukset silmissä ja näön lievä heikkeneminen

Psyykkiset oireet:

✤ mielialojen vaihtelut ja tunteiden ääripäissä poukkoilu

✤ mielihyvän katoaminen itselle mielekkäistä asioista

✤ väsymys, aivosumu

✤ keskittymiskyvyn katoaminen

✤ impulsiivisuus

✤ ylivirittyneisyys ja levottomuus

✤ raivostuminen ja vihaisuus

✤ muistin ongelmat (vaikeus oppia uutta ja kaivella muistista asioista, unohtelu)

✤ ahdistus, tuskaisuus

✤ paniikkikohtaukset

✤ toivottomuuden kokemukset

✤ voimakas surumielisyys ja itkukohtaukset

✤ ilmeettömyys (hymyily vaikeaa)

✤ epävarmuus itsestä

✤ halu eristäytyä, olla yksin ja toisaalta yksinäisyyden kokeminen

✤ kipukynnyksen madaltuminen

✤ pelko vakavaan sairauteen sairastumisesta

✤ itsetuhoiset ajatukset, kuoleman miettiminen

Psykofyysiset oireet myös kietoutuvat toisiinsa ja esimerkiksi unettomuudesta johtuva univaje voi yllyttää itkukohtauksia ja mielialan vaihteluita. Samaten ruokahalun väheneminen voi vaikuttaa negatiivisesti keskittymiseen ja toisaalta samanaikainen turvotus saada olon epävarmaksi. Psyykkisistä oireista löytyy paljon yhteneväisyyksiä masennuksen kanssa ja ne täyttävät diagnostiset kriteerit hyvinkin helposti.

Oireiden kanssa eläminen

Minulla oireet vaikuttavat voimakkaasti arkeeni ja olenkin kuukausittain eroamassa, irtisanoutumassa ja muuttamassa toiselle puolelle Suomea. Vaikka kumppanini tietää mistä on kyse, ovat vaikutukset parisuhteeseen todella negatiiviset. Toiselle aivan turhasta riehuminen herättää itsessäni valtavaa syyllisyyttä, saa minut tuntemaan oloni entistä huonommaksi sekä virheellisesti epäilemään, josko kaikki johtuukin hormonien sijasta vain huonosta suhteesta. Sohvalla nukkumisesta on tullut ennemmin sääntö kuin poikkeus minulle ja kumppanilleni PMDD:n ollessa päällä, sillä jo pelkkä hengityksen kuuleminen tekee nukahtamisesta mahdotonta. Vaikka minulla oirehdinta kääntyykin pääsääntöisesti sisäänpäin, niin usein juuri ne läheisimmät ihmissuhteet joutuvat tulilinjalle. On myös todella raskasta huomata, että vielä viikko sitten intoa herättävä asia ei PMDD-päivinä tunnu yhtään miltään ja kauan odotetun matkan ja sovitut tapaamiset haluaisi vain perua. Noina päivinä kaikki tuntuu yksinkertaisesti turhalta, toisarvoiselta ja typerältä, tulevaisuutta ja toivoa ei ole mahdollista nähdä. PMDD:n myötä tulevaisuuden suunnittelu ja kivojenkin asioiden aikatauluttaminen on tuntunut pelottavalta, sillä ei voi tietää sen hetkistä olotilaa tai unettomuuden vaikeusastetta. Kaverin häät voivat kääntyä paniikkikohtaukseksi ja paikalta pakenemiseksi, baby showerit tuskaisiin hymyihin ja itsensä ruoskimiseen siitä, miksi oli niin epäsosiaalinen. Hyvä seura voi kuitenkin toimia oireisiin vastalääkkeenä ja yksinolo oireita entisestään lietsoa.

Minulle oireitteni hallinnassa keskiössä on ollut PMDD:n tiedostaminen ja oireiden voimakkuuden hyväksyminen. Vaikka minulla edelleen tulee ylilyöntejä (jollain tapaa mieli aina unohtaa oireiden olemassaolon kierron alkaessa uudestaan), olen saanut tämän nykyisin paremmin hallintaan. Tiedän esimerkiksi, ettei minun kannata tehdä isoja päätöksiä PMDD:n ollessa päällä, vaan antaa aikaa esimerkiksi kaksi viikkoa ja katsoa tilannetta sitten uudestaan. Olen myös huomannut, että oireeni hieman vaihtelevat vuodenaikojen mukaan. Vaikka en tunnista itsessäni kaamosoireilua (pidän syksyjen pimeydestä enemmän kuin keväiden valoisuudesta), niin PMDD tuntuu pimeän aikaan pahenevan ja kesäisin taas saattaa olla kiertoja hyvinkin vähäisillä oireilla. Negatiivisesti vaikuttaa sekin, jos on samanaikaisesti kipeänä esimerkiksi flunssassa: tällöin kehossa jo valmiiksi vallitseva tulehdustila tuntuu lietsovan PMDD-oireita huomattavan paljon. Kaiken tämän ymmärtämisessä minulle on ollut hyödyllistä pitää kuukautisistani päiväkirjaa, johon merkitsen ylös oireita ja päivämääriä. Alkuvaiheilla oireet pelottivat minua ja ihmettelin, mitä minulle on tapahtumassa, mutta ylös kirjaaminen on saanut minut havaitsemaan niissä ilmenevän toistoisuuden ja sen, etteivät ne kestä ikuisesti.

Miksi PMDD:tä ei tunnisteta?

Epätietoisuus PMDD:n olemassaolosta sekä kuukautiskiertoon liittyvien oireiden vähättely tuntuu harmittavalta. PMS-oireista kärsii hieman vaihtelevin tilastoin jopa 90 % naisista ja PMDD:stä samojen tilastojen mukaan joka kahdestoista. En tiedä johtuuko vähättely siitä, että tänä päivänä ei oikein saisi puhua sukupuolten välisistä eroista vaiko siitä, että oireista puhuminen kaventaisi naiseuden vain kohduksi ja munasarjoiksi. Nainen on totta kai paljon muutakin kuin kuukautisensa, se on selvä, eikä niiden piikkiin voi mitä tahansa laittaa, mutta itseäni tässä eniten kummeksuttaa terveydenhuollon totaalinen hiljeneminen asiasta. Minä en näe, että terveydenhuollossa toteutuu tasa-arvo, mikäli naisten fysiologisista ominaisuuksista vaietaan eikä huomioida hoidossa. Kun esimerkiksi tiedetään, että naiset sairastuvat mielenterveyden häiriöihin miehiä yleisemmin, niin eikö olisi ihan paikallaan tutkia kehollisten tekijöiden vaikutuksia mielenterveyteen? PMDD:hen kuuluu osaksi itsetuhoisten ajatusten ilmeneminen tasaisin väliajoin, niin jotenkin sitä näin maallikkona voisi kuvitella, että tällaiseen suhtauduttaisiin tarvittavalla vakavuudella. En tietenkään sano, että kaikessa on kuukautiskierrosta kyse eikä mielenterveyden häiriöitä olisi olemassakaan, mutta sanon että kierto voi voimistaa ja selittää tiettyjä oireita hyvinkin paljon. Hoitoon hakeutuessa kierron vaikutus voi jäädä täysin tunnustamatta ja henkilö saada mukaansa aivan väärän diagnoosin ja soveltumattoman lääkityksen. Oman kokemukseni pohjalta näen tässä todella ison puutteen sekä järjestelmässämme että yleisesti lääketieteessä. Hoidon taso jää liian alhaiseksi, mikäli yksilöä ei kohdata kokonaisuutena ja tarvittavan yksilöllisesti.

PMDD:n hoidosta ja hormoniehkäisystä

PMDD:n hoitoon ei ole mitään yksittäistä lääkettä, joka tehoaisi kaikille samalla tavalla. Koska oireiden ajatellaan johtuvan ovulaatiosta ja sen myötä keltarauhashormonin kasvusta, hoitona voidaan pitää munasolun irtoamisen estävää hormonaalista ehkäisyä. Huomionarvoista on, että sellainen hormonaalinen ehkäisy kuten kierukka (joka ei estä ovulaatiota, mutta poistaa kuukautisvuodon), mahdollistaa PMDD- ja PMS-oireiden olemassaolon. Tämä johtuu siitä, ettei kuukautisverellä sinänsä ole tekemistä oireiden kanssa, vaan keskiössä on nimenomaan ovulaatio. Mielialaan liittyviin oireisiin taas voidaan käyttää tiettyjä masennuslääkkeitä. Hoitona pidetään myös liikkumista, liiallisen kofeiinin ja alkoholin käytön välttämistä sekä tupakoimattomuutta. Yleisesti terveelliset elämäntavat nähdään suosiollisina ja liiallisen stressin välttämistä tavoiteltavana.

PMDD:n kuriin saaminen voi olla vaikeaa.

Itse näen PMDD:n hoidon hyvin alkeellisena enkä ole kokenut vallitsevaa lääkehoitoa minulle soveltuvana. En myöskään usko, että markkinoille on elinaikanani tulossa minkäänlaista ihmepilleriä, joka olisi suunnattu nimenomaan PMDD:n ja PMS:n hoitoon – valitettavasti. Uskoni on myös vähissä sen suhteen, että tällaista lääkettä testattaisiin nimenomaan naisilla: ymmärtääkseni kun esimerkiksi monien masennuslääkkeiden toimivuutta on testattu yleisemmin miehillä.

Tähän väliin haluan sanoa muutaman sanasen hormonaalisesta ehkäisystä. Minulla on kokemusta e-pillereistä, sillä söin niitä jonkun aikaa sairastamani aknen jälkeen 18–19-vuotiaana. Pelkäsin aknen uudelleen palaamista ja otin avukseni pillerit, jotka osoittautuivat elämäni silloiseksi suurimmaksi virheeksi. Menin niistä nimittäin aivan sekaisin, lihoin, kuivuin ja ihoni kunto hetkellisesti jopa huononi. Haitat olivat hyötyjä suuremmat valmisteesta toiseen, ja minulle kävi hyvin selväksi niiden soveltumattomuus itselleni. Jollain tapaa minut yllätti sivuoireiden määrä (jopa persoonallisuuteni muuttui) suhteessa siihen, miten heppoisin perustein niitä myönnettiin. Tästä voisi kirjoittaa oman postauksensa, mutta todettakoon nyt, että en ole katunut päätöstäni elää ilman hormonaalista ehkäisyä (en edes PMDD:n takia). Itse ehkäisyn kannaltakaan en ole hormoneita tarvinnut, sillä minulle on ollut alusta asti itsestään selvää, että ehkäisy hoidetaan yhteistuumin ja ilman kajoamista kenenkään elimistön sisäisiin toimintoihin. Nämä ovat tietysti jokaisen omia valintojani enkä minä ole sanomaan kenellekään, miten muiden tulisi toimia. En ole lääkäri.

Hormonaalisen ehkäisyn myötä nykyaikana tuntuu olevan jonkinlainen itseisarvo sen suhteen, että kuukautisista pyritään pääsemään eroon (toki entisaikaankin kuukautiskiertoja oli nykyistä vähemmän naisten ollessa useammin raskaana) ja on totta kai hienoa, että tällainen mahdollisuus on olemassa esimerkiksi kipujen vähentämiseksi ja rauta-arvojen ylläpitämiseksi. Henkilökohtaisesti olen huomannut jääneeni PMDD:ni kanssa hyvin yksin, mikä johtuu osaltaan hormonaalisen ehkäisyn suosiosta. Kaveripiirissäni ei ole muita ovuloivia ja siksi samaistumispintaa on käytännössä hyvin vähän: kuukautiskierto on paitsi monelle miehelle myös monelle naiselle hyvin vieras asia. Olen myös ollut havaitsevinani (tämä on tyystin mutua) hormonaalisen ehkäisyn heikentävän empatian kokemista, mikä voi vaikeuttaa toisen kokemuksen ymmärtämistä. Kenties yhä useampi terveydenhuollonkin toimija tekee oletuksia potilaiden kuukautisten tilasta ja olettaa nuorten, hedelmällisessä iässä olevan naisten käyttävän hormoniehkäisyä ja vaikuttavan omiin kuukautisiinsa. Siten kuukautiskierron vaikutus eri sairauksien ilmenemiseen voi jäädä täysin pois laskuista.

Hyödyllisiksi kokemani hoitomuodot

Minun PMDD-hoitoni on keskittynyt lääkehoidon sijasta enemmän terveellisten elintapojen ylläpitämiseen, erilaisten yrttien (siankärsämö) ja vitamiinien (ainakin B, D, magnesium) saamiseen sekä erilaisten stressinhallintakeinojen hyödyntämiseen (näin talvisin voi kokeilla avannon vaikutuksia). Liikunnan suhteen parhaimman hyödyn olen saanut juoksemisesta ja joogasta ja ruokavalion suhteen kuitujen riittävästä saannista ja liiallisen sokerin välttelystä. En enää nykyisin juo kahvia enkä alkoholia, mutta en osaa sanoa näiden todellisesta vaikutuksesta, sillä PMDD-oireita ilmenee tästäkin huolimatta. Järjestelen myös elämääni niin, että pyrin aloittamaan erilaisia uusia projekteja kierron alkuvaiheissa ja säästelen yksinkertaisempia asioita PMDD-päiville. Sallin myös sen, että unimääräni on erilainen eri aikoina ja sen, etten ole aina parhaimmillani. Suurin yksittäinen vaikutus on ollut kuukautispäiväkirjan pitämisellä, jota olen pitänyt jo useamman vuoden, sillä se on luonut itselleni tietynlaista varmuutta asiasta. Päiväkirja toimii tarvittaessa myös todistusaineistona terveydenhuollon toimijoille (gynekologeille, jotka puhuvat vain seksitaudeista ja ylistävät hormonaalista ehkäisyä sekä psykiatreille, jotka näkevät oireet vain masennuksena ja oireiden syklisyyden kaksisuuntaisuutena). Lisäksi suurena apuna on ollut psykoterapia, josta tulen seuraavissa postauksissa kirjoittamaan lisää.

Miten minä lääkitsisin tätä?

Koska olen jo useamman vuoden elänyt PMDD:n kanssa, olen tehnyt sen parissa muutamia havaintoja, joita voisin hyödyntää sen hoidossa. En koe tarvitsevani tähän minkäänlaista säännöllistä lääkitystä, vaan ennemminkin jonkinlaista täsmähoitoa pahimpien päivien varalle. Minulle kaikista haitallisin oire on unettomuus, sillä se astelee elämääni kuin sormia napsauttamalla viikkoa ennen kuukautisten alkamista. Vaikka elämässäni ei olisi stressiä, huolehtisin unihygieniasta, söisin melatoniinia ja käyttäisin korvatulppia, kärsin suhteellisen vaikeasta unettomuudesta kuukausittain (vaikeudesta nukahtaa, yöllisistä heräilyistä ja pinnallisen tuntuisesta unesta). Tämä sitten heijastelee kielteisesti moniin elämäni osa-alueisiin, aiheuttaa väsymystä ja yleistä hyvinvoinnin laskua. Unettomuutta voisin hoitaa kevyellä unilääkkeellä, jonka voisi silloin tällöin tarvittaessa ottaa turvaamaan riittävää nukkumista. Samaten ahdistukseen voisin pahimpina hetkinä ottaa rauhoittavan ahdistuslääkkeen, joka saattaisi vaikuttaa positiivisesti unettomuuteenkin. Tiedän myös, että tämä jakaa mielipiteitä, mutta minä olisin valmis hyödyntämään PMDD-viikollani lääkinnällistä kannabista. Kannabiksen rauhoittavasta vaikutuksesta ollaan melko yksimielisiä ja, vaikka sen hyödyt ja haitat tulisi selvittää suhteessa ilmeneviin oireisiin, niin olisin tällaiseen suhteellisen myötämielinen.

Luonnollista kärsimystä?

Vaihdevuosioireilua odotellessa!

Olen tätä nykyä reilu kolmekymppinen ja karkeasti voin arvioida PMDD-tyyppisen oireilun jatkuvan vielä kymmenisen vuotta. Tämänkään jälkeen helpotusta ei ole tiedossa, sillä sitten siirryn esivaihdevuosiin ja siitä vaihdevuosiin, joissa oireidenkuva liippaa nykyisten oireidenikin kanssa hyvin läheltä. Vaihdevuosien oireet eivät todennäköisesti tule minulle täysin puun takaa, vaikka kauhulla odotankin syklisyyden poistumista ja oireiden päivittäistä ilmenemistä. Olen jostain lukenut, että PMDD tietää usein vaikeahkoa vaihdevuosioireilua, mutta tämäkin lienee hyvin tapauskohtaista. Rehellisyyden nimissä odotukseni eivät ole kovinkaan korkealla, mutta toivoa tietysti saattaa, että tulevaisuudessa siintävään vanhenemisesta aiheutuviin muutoksiin saisi tarvittavaa apua ja hoitoa ajallaan.

Nykyään voin sanoa oppineeni elämään PMDD:n kanssa (tosin kirjoitan tätä ei-PMDD-päivinä) ja osaan entisestään arvostaa päiviä, jolloin voin ja nukun hyvin. Pidän itseäni onnekkaana sen suhteen, että kiertoni on hieman pidempi kuin neljä viikkoa ja saan siten tarvittavaa etäisyyttä oireellisten päivien välille. Minulle käänteentekevintä PMDD-matkassani on ollut sen hyväksyminen, että näinkin yksinkertainen asia voi tosiasiassa olla hyvinkin monenlaisten vaivojen takana. Oman huonovointisuuden taustalla voi olla oma fysiologia eikä välttämättä mitään sen kummempaa. Olen myös joutunut muuttamaan käsityksiäni itsestäni: vaikka kuinka haluaisin, niin en voi pisteyttää itseäni kovinkaan korkealle tasaisuudessa tai tyyneydessä. PMDD:n myötä olen saanut asiakeskeisen minäni rinnalle hyvin tunnepitoisen version, jonka elämässä erilaiset tunteet näyttelevät isoa roolia – huolimatta siitä, että erilaisten tunteiden kanssa toimeen tuleminen on paikoitellen tuntunut raivostuttavankin haastavalta. Vaikka valitsisin eläväni mieluummin ilman PMDD:tä, totta kai, niin sen myötä olen joutunut tutustumaan itseeni ja kehollisuuteeni paremmin. Oireet ovat ajaneet minut oppimaan itsemyötätuntoa ja armollisuutta, mikä ei välttämättä muutoin olisi elämässäni itsestäänselvyys. Olen kulkenut pitkän matkan ja erityisen onnellinen olen siitä, etten ole enää taipaleeni alkupisteessä, jota väritti syvä epätietoisuus, pelko ja hätä siitä, mitä minulle on tapahtumassa. Oireisiin on huomattavasti helpompi suhtautua, kun on selvillä siitä, mistä ne johtuvat ja tietää niiden kaikessa ”luonnollisuudessaan” loppuvan aikanaan.

Vaikka tätä kaikkea voi pitää ”luonnollisena” naiseuteen liittyvänä asiana, niin mielestäni kuukautisiin liittyviä häiriöitä, ja yleisestikin naistentauteja, tulisi ehdottomasti hoitaa nykyistä paremmin. Olisi ihan kiva, että tieto ja tutkimus aiheesta kasvaisi ja potilaille saataisiin oikeasti tehokasta oireiden lievitystä sen sijaan, että tarjotaan eioota. Näin alkajaisiksi liikkeelle voitaisiin lähteä niinkin yksinkertaisilla toimilla kuin potilaan kuuntelemisella ja suhtautumalla tämän kertomaan tarvittavalla vakavuudella. Samanlaisessa tilanteessa kamppaileville toivon kirjoitukseni valaisevan PMDD:hen liittyvää haasteellisuutta ja tuovan rohkeutta päästä vähättelyiden yläpuolelle. Kyse on paljon enemmästä kuin vain ”punaisista päivistä” tai ”siitä ajasta kuukaudessa”, sillä oireet ovat todellisia ja niillä voi olla hyvin kauaskantoisia seurauksia. Olisi hienoa elää yhteiskunnassa, jossa ihmisen hormonitoiminnan merkitys hyvinvoinnille tunnustettaisiin, kuukautiskierron vaikutukset mielenterveydelle nähtäisiin ei-vähättelevästi ja suhtauduttaisiin naisia koskettaviin sairauksiin samanlaisella vakavuudella kuin mihin tahansa muihinkin sairauksiin. Vielä toistaiseksi tämä tuntuu olevan utopiaa, mutta kenties se kuuluisa nuorempi sukupolvi tulee ja tekee asiaan muutoksen.

 
Jos siellä on muitakin PMDD ja PMS-oireista kärsiviä, niin on hyvä muistaa että:

• Apua on hyvä hakea ja ottaa mukaan muutaman kierron ajalta pidettyä oirepäiväkirjaa. Lääkärinkäynnillä voidaan poissulkea muiden sairauksien mahdollisuus.
• Oireiden vähättely taitaa valitettavasti olla varsin tavanomaista eikä se johdu sinusta. Maailma on pullollaan lääkäreitä ja sinulla on oikeus konsultoida tilanteeseesi asiallisesti suhtautuvaa osaajaa.
• Oireet tulevat hyvin äkillisesti ja ne myös loppuvat yhtä äkillisestikin. Tähän on hyvä turvautua vaikeimpina hetkinä, sillä mikään ei kestä ikuisesti.
• Tiedon lisääminen ja tietoisuus siitä, mistä on kyse, voi helpottaa omaa suhtautumista oirehdintaa kohtaan. Tietoa voi myös jakaa haluamillesi läheisille.
• Se, mikä auttaa toisia, ei välttämättä tehoa sinuun. Eri hoitomuotojen kokeilu ja soveltaminen voi olla hyödyllistä ja auttaa helpottamaan oireita.

WhatsApp-johtaminen: some ja työelämä

Edeltävissä postauksissa olen tarkastellut some-tilieni poistoa ja sen vaikutuksia ihmissuhteilleni. Näkökulmat ovat olleet varsin henkilökohtaisia ja seuraavaksi tarkoitukseni onkin tarkastella somen vaikutuksia hieman laajemmalta kantilta. Sosiaalinen media ja erilaiset (etä)työtä helpottavat sovellukset ovat nimittäin tulleet osaksi työelämää eivätkä vaikutukset ole pelkästään positiivisia. Törmäsin jokin aika sitten tutkimukseen, jonka mukaan työntekijöiden työhyvinvointi oli heikointa silloin, mikäli työntekijän halu olla käyttämättä työkäytössä olevia älylaitteita ja some-tilejä työajan ulkopuolella oli ristiriidassa työnantajan näkemyksen kanssa. Vastaavasti työhyvinvointi oli paremmalla tolalla, jos häilyvämmät rajat laitteiden käytöstä olivat työntekijälle ok ja linjassa työnantajan asenteiden kanssa. Paljonhan puhutaan kouluissa tapahtuvasta älylaitteiden käytöstä, mutta työelämän kohdalla tätä puhetta kuulee harvakseltaan. Työturvallisuuskeskus on julkaissut oppaan someen liittyvästä työkäytöstä ja suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen. Tässä postauksessa tuon esiin omia kokemuksiani ja havaintojani, joita olen teeman tiimoilta tehnyt.

Somen tekemisestä osana työnkuvaa

Sairastuttaneessa työsuhteessa minun tehtävikseni lukeutui sosiaalisen median päivittäminen ja erilaisten julkaisujen tekeminen käynnissä olevista projekteista Facebookiin, silloiseen Twitteriin, Instagramiin ja LinkedIniin. Tuolloin käytin vielä itsekin somea, suhtauduin sitä kohtaan suhteellisen positiivisesti ja pidin ajatuksesta, että saisin työkokemusta viestintään ja markkinointiin liittyvistä osa-alueista. Projektien some-tilien päivittäminen oli yksi tehtävä lukuisten muiden tehtävien rinnalla ja työsuhteen edetessä kävi selväksi, että minun odotettiin tekevän näitä työhön liittyviä somepostauksia työajan ulkopuolella omalla puhelimellani ja tietokoneellani. Somettelua ei pidetty kovinkaan tärkeänä ja erityisesti esimiehen taholta kävi hyvin selväksi, miten vähäpätöisenä hän tätä osa-aluetta piti. Tekemiäni postauksia myös arvotettiin sen mukaan, kuinka monia alustojen käyttäjiä ne olivat tavoittaneet ja, kuinka paljon kävijävirtaa profiileissa tapahtui. Tuottamani päivitykset, jotka olivat tavanomaisen laadukkaita, tavoittivat hyvin heikosti muita käyttäjiä. Alhaisiksi jääneet numeeriset faktat toimivat siten (epä)onnistumisen mittana ja sain usein kuulla, kuinka heikosti suoriuduin näinkin helposta hommasta. Vasta näin jälkikäteen olen ymmärtänyt sen, miten näkyvyyttä haluavat yritysprofiilit lähes poikkeuksetta maksavat alustoille tämän saavuttamisesta. Se, että yksi ihminen puuhastelee erinäisiä somepostauksia ja toivoo parasta, ei vedä vertoja rahalle. Me budjetoimme someen pyöreät nolla euroa ja siksi toiminnalle asetetut tavoitteet olivat jo alkujaankin täysin epärealistisia ja saavuttamattomissa olevia. Kyse ei ollut minun huonoudestani tai osaamattomuudestani, vaan yksinkertaisesti siitä, ettemme pelanneet alustoilla menestymiseen vaadituilla säännöillä.

Somen parissa työskentely on toisille mieluista 
ja toisille vähemmän inspiroivaa.

Tänä päivänä suhtaudun hyvin varauksellisesti, mikäli työhöni kuuluu somen parissa työskentely tai minkäänlaisena somevastaavana toimiminen. Jos työehtosopimuksessani ei ole mainintaa somen sisältymisestä työtehtäviini, toimintaa ei ole määritelty työajan aikana tapahtuvaksi, tavoitteet ovat utopistisia eikä työnantaja tarjoa tehtävää varten perehdytystä ja tarvittavia välineitä (työpuhelinta ja -tietokonetta (joita en vapaa-ajallani käytä)), tulen tällaisesta tehtävästä järjestelmällisesti kieltäytymään. Jos somen työkäytöstä ei olla yhteisesti sovittu, pelisäännöt ovat epäselviä ja tekemisen raamit määrittelemättömiä, ei minun tarvitse niihin suostua. Työnantajien ei onnekseen tarvitse päätöstäni kavahtaa, sillä tekijöitä tällaisiin tehtäviin löytynee pilvin pimein ja ymmärtääkseni esimerkiksi tubettajan ura ja somen parissa työskentely on varsin haluttua nuorten keskuudessa.

Olen itse sitä mieltä, että työpaikan somen päivittämisestä tulisi maksaa erillistä some-lisää sen haitallisuuden vuoksi. Somen ja siihen tarvittavien erinäisten älylaitteiden käytön kun tiedetään vaikuttavan kielteisesti keskittymiskykyyn, aiheuttavan kuormitusta ja altistavan erilaiselle negatiiviselle vuorovaikutukselle kuten aiheettomalle kritiikille ja häiriköinnille. Samanaikaisesti paljon puhutaan työelämän muuttumisesta raskaampaan suuntaan, niin perustellusti voitaneen kysyä, että ollaanko tämän kaltaisista vaikutuksista sittenkään kovin tietoisia? Erityisen kriittisesti suhtautuisin työpaikan somepostausten tekemisiin omilla kasvoillani, sillä tuskinpa palkoissa on huomioitu ulkonäköön kohdistuvien kommentointien mahdollisia seurauksia. Lisäksi somen kautta leviävät viikoittaiset lokakampanjat ja boikotoinnit pitävät kasvottomia yritysprofiileja varpaillaan ja voivat ohjailla profiilien takana hääriviä työntekijöitä kohti hermoromahduksia ja sairaslomia. En ole kovin luottavainen, että työpaikkojen tarjoama tuki heidän virtuaalibrändinsä tekijöille on monissakaan tilanteissa riittävää.

Yritysten on pakko hyödyntää somea?

Toisekseen tuntuu, että somen myötä monissa työpaikoissa fokus on siirtynyt työn tekemisen sijasta virtuaalisen performanssin rakentamiseksi. Yhä harvempi yritys tai tekijä on somen ulkopuolella ja olipa kyseessä sitten kauppa, ravintola, terveyskeskus, koulu, harrastekerho, järjestö, valtionkonttori, hyvinvointialue tai monikansallinen yritys, niin somepreesenssi on taattua. Sosiaalisen median avulla on totta kai suhteellisen yksinkertaista tavoittaa suuri määrä ihmisiä ja markkinoida omia palveluita, mutta onko tämä aina ihan tarkoituksenmukaista? On totta kai ihan kivaa nähdä virtuaalisia joulutervehdyksiä esimerkiksi asuinalueeni hammashoitolasta tai katsoa sairaanhoitajia tiktok-tanssimassa, mutta vielä mukavampaa olisi saada ystävällistä ja asiallista hoitoa sitä tarvitessani. Samaten kuntosalini siivoustalkoista kertovien somepäivitysten sijasta saisin mieluummin ensiaputaitoja ja kylmäpusseja tilanteen niin vaatiessa ja esimerkiksi tatuointia ottaessa toivoisin toiminnan keskiössä olevan asiakaskohtaaminen ja itse lopputulos, eikä se, minkälaisen kuvan tatuoija saa someensa haltioitua. Sosiaalisen median pakottaminen työelämässä on vaikuttanut myös uravalintoihini ja aikoinaan haaveilemani ura toimittajan työstä on kauan aikaa sitten jo kuopattu. Nykypäivän toimittajien tehtäviksi tuntuu jäävän juttujen tekeminen siitä, mitä kukin on sanonut somessa ja kauhistella sanomatta jättämisiä. Somen myötä visuaalisuus on korostunut ja varsinaista journalismia, lähdekriittisyyttä ja asiatietoa on vastaavissa määrin leikelty.

On hyvä muistaa, että myös aikana ennen 
somea on ollut yrityksiä ja työpaikkoja.

Toisaalta myös se, että kaikki ovat eri some-alustoilla, voi kääntyä yrityksiä vastaan. Yritys, jolla on vähän seuraajia ja tykkäyksiä eri kanavilla, voi viestiä epäsuosiosta ja epäpätevyydestä, huonoudesta. Se voi saada asiakkaiden päät kääntymään ja valitsemaan toisin. Myös erilaiset negatiiviset arvioinnit voivat vaikuttaa valintaan, vaikka arvioinnit kertoisivatkin enemmän eriävistä makumieltymyksistä, subjektiivisista arvioista kuin objektiivisesti mitattavissa olevista asioista. Kuluttajana ja asiakkaana tämä on tietysti harmillista, sillä suosiota voivat niittää enemmänkin ”instagrammable”, someseksikkäät paikat kuin aidot helmet ja monissa yrityksissä taso voi tämän myötä tuntuvasti tippua toiminnan keskittyessä siihen miltä ulkoisesti näytetään. Ja kuten edellä totesin, suosiota on mahdollista pönkittää rahankin turvin. Tänä päivänä uskon, että sairastuttaneessa työsuhteessa tekemäni some-viestiminen työhön liittyneistä projekteista oli itse asiassa kyseisten projektien kannalta huonompi asia kuin se, ettei niitä olisi tuotu somessa esiin lainkaan. Somen välityksellä niistä välittyi hyvin heikko kuva vähäisten tykkäysten ja seuraajien takia, mikä on voinut vaikuttaa mielikuviin ja olla potentiaalisten asiakkaiden keskuudessa luotaan työntävä tekijä — kaikesta vaivannäöstä huolimatta. Tuloksellisempaa olisi voinut olla asiakkaiden kontaktointi perinteisimmillä tavoilla ja someen käytetyn ajan hyödyntäminen projektien eteenpäin viemiseksi. Tämänkin takia punnitsisin huolellisesti työnantajan roolissa sosiaalisen median hyödyt ja haitat, tarkastelisin sen välttämättömyyttä oman toiminnan kannalta ja loisin realistisen some-strategian vaikeidenkin tilanteiden varalle. ”Koska kaikki muutkin” ei välttämättä ole se paras perustelu somessa olemiselle.

Multitaskaaminen levisi työyhteisöihin

Sosiaalisen median ja erinäisten älylaitteiden tuleminen osaksi työelämää on vaikuttanut siihen, miten työtä tunnutaan tekevän yhä enenevissä määrin multitaskaamisen avulla. Multitaskauksella tarkoitetaan monen asian tekemistä yhtä aikaa, vaikka todellisuudessahan se ei aivan näin yksiselitteistä ole: ihminen pystyy keskittämään tietoisuuttaan vain yhteen asiaan kerrallaan ja siten tällainen monen asian samanaikainen tekeminen on todellisuudessa vain asiasta toiseen pomppimista. Kuormittuneisuuden ohessa keskeytykset, unohdukset, kiireen tuntu ja aikaansaamattomuuden kokemukset ovat multitaskaamisessa tavanomaista. Toimintaa värittää tietynlainen säheltäminen, sekavuus ja päättömyys. Työuupumuksessani ja työperäisen stressin huomattavassa kasvussa yksi tärkeä tekijä oli juuri multitaskaus. Sitä edesauttoi työtehtäviin liittyvä tietämättömyys ja epävarmuus, mikä näkyi siinä, että työtehtävien tärkeysjärjestys vaihtui nopealla tempolla, uusia tehtäviä tuli ennen kuin vanhat oli saatu hoidettua alta pois ja kaikkinensa tehtävien määrä oli täysin ylimitoitettua. Koska myös omat rajani olivat hyvin epäselvät ja esimies paineisti minua tekemään monta asiaa yhdenaikaisesti, koin multitaskaamisen ainoana oikeana tapana tehdä työtäni. Osaltaan tätä eskaloitti sekin, etten ollut rajoittanut erinäisiin älylaitteisiin tulevia viesti-ilmoituksia sähköposteista tai some-alustoilta ja siten kaikki ilmoitukset tulivat läpi keskeyttämään minun senhetkisen toimintani. Tuolloin pelkkä kilahdus uudesta sähköpostista nosti sykkeeni kattoon ja herpaannutti keskittymiseni työn alla olevasta tehtävästä toisaalle. Jostain syystä ajattelin, että minun tulee olla helposti saatavilla paitsi työaikana (etätyöskentely varmasti vaikutti tässä taustalla) myös vapaa-ajallani, mikä nykyisin tuntuu aivan järjettömälle ja sellaiselle, johon en enää mistään hinnasta suostuisi.

Työelämän pirstoutuminen varsin hetkiseksi on varmasti aiheuttanut sen, että yhä useammasta työyhteisöstä löytyy ADT:sta kärsiviä ihmisiä. Itseaiheutettu keskittymishäiriö lienee yksi eniten kasvavista ammattitaudeista, jonka synnyssä multitaskaamisella on roolinsa. On myös niin, että mitä enemmän ADT-ihmisiä työpaikoilla on, sen normaalimpaa keskittymiskyvyttömästä työskentelystä tulee ja sen epänormaalimpaa asioihin paneutumisesta ja rauhallisesta monotyyppisestä työskentelystä tulee. Minun tapani kirjoittaa esimerkiksi tätä blogipostausta on sellainen, että vain tekstitiedosto on tietokoneellani avattuna, puhelin ei ole kanssani samassa huoneessa ja kirjoitan täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ulkopuolisen silmin varsin tylsää ja epäkiinnostavaa siis, työelämässähän pitää olla säpinää, liikettä ja tempoilevia tilanteita? Omat vahvuuteni liittyvät ajatteluun, asioihin syventymiseen ja some-alustojen maksimisanamääriä pidempien tekstien tuottamiseen. Valitettavan usein olen kokenut näiden olevan taitoja, jotka istuvat huonosti tämän päivän työelämään ja, jotka voivat kiireisessä työyhteisössä vaikuttaa liian staattiselta tekemiseltä. Työelämä, joka arvottaa multitaskaamista ja kiirettä voi suhtautua ajatteluun ajanhukkana, asioihin syventymiseen tarpeellisen toiminnan vastakohtana (AI hoitaa) ja pitkästi kirjoittamiseen turhana työnä, kun ei tekstejä kuitenkaan kukaan jaksa loppuun asti lukea. Monissa työyhteisöissä voitaisiinkin mielestäni katsoa peiliin, kirkastaa yhteisössä vallitsevat arvot ja päättää toimia kyseisten arvojen mukaisesti.

Työelämässä tulisi olla tilaa myös 
älylaitteettomille työtavoille.

Tätä nykyä suhtaudun multitaskaamiseen ja työn takia keskittymishäiriön saamiseen luonnollisestikin hyvin kielteisesti. Tiedän kokemuksesta, että oman toiminnan muuttamista voi olla hyvin vaikea tehdä, jos ympäristö paineistaa toimimaan toisin. Omalla kohdallani muutos on lähtenyt asian tiedostamisesta ja tietoisesta valinnasta pyrkiä työskentelemään minun hyvinvointiani parhaiten tukevalla tavalla. Turhista tehtävistä kieltäytyminen ja tehtävien priorisointi ovat opittavissa olevia taitoja ja aikaisemmasta postauksestani liittyen älylaitteiden hallintaan voi saada vinkkejä työelämääkin ajatellen. Myös työnantajaan tulisi voida olla hyvin matalalla kynnyksellä yhteydessä ja esimerkiksi epäselvissä työtehtäviin liittyvissä tilanteissa vaatia selvitystä tavoitteista ja siitä, mitä työntekijän odotetaan tekevän päivä- ja viikkotasolla. Jos epäselvyyteen ei saada selvyyttä esimerkiksi työn itsenäisyyteen vedoten, harkitsisin hyvin tarkkaan työnantajan soveltuvuutta itselleni. Työnantaja on velvollinen huolehtimaan työturvallisuudesta enkä näe, että ympäristö, joka paineistaa kohti multitaskaamista, on tekijöillensä kovinkaan turvallinen ainakaan kognitiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

WhatsAppissa johtamista

Postaukseni otsikko WhatsApp-johtamisesta liittyy erääseen työkokemukseeni, joka tapahtui vuosia sitten. Työskentelin opintojeni ohessa viikonloppusiivoojana erässä siivousfirmassa reilu puolen vuoden ajan. Työhaastattelutilanteessa minulta kysyttiin käytänkö WhatsAppia ja minun vastatessani myöntävästi, esimies kertoi sitä käytettävän tiedonvälitystä varten. Tämä kuulosti minusta vaarattomalle enkä ajatellut asiaa sen kummemmin. Aloitettuani työt ei mennyt aikaakaan, kun minut oli jo lisätty WhatsAppissa useisiin eri ryhmiin. Ryhmiä oli luotu muun muassa yleisiä asioita, koulutuksia, tarviketilauksia ja työhyvinvointipäiviä varten: ryhmä per asia. Olin muistaakseni lisättynä kahdeksaan (!) eri wa-ryhmään ja siten älypuhelimeni piippasi aamusta iltaan jatkuvalla syötöllä työhön liittyvistä asioista. Minä työskentelin viikonloppuisin, mutta viestejä tulvi tietoisuuteeni oikeastaan nimenomaan silloin, kun en ollut töissä. Jos toisella puolella kaupunkia olevasta siivouskohteesta oli pesuaine loppu, sain siitä tiedon, jos toinen työntekijä oli unohtanut laittaa tuntilapun ajallaan, sain siitä tiedon, jos henkilöiden x ja y toivottiin suorittavan vaaditut koulutukset, sain siitä tiedon ja niin edelleen. Ryhmissä oli myös vallallaan ilmapiiri, jossa esimiesasemassa olevat henkilöt saivat antaa palautetta ja kritiikkiä, mutta työntekijöiden kohdalla vastaavaa toimintaa nimitettiin ryhmien ilmapiirin heikentämiseksi ja turhaksi negatiivisuudeksi. Esimies vastasi hänelle mieleisiin kysymyksiin nopealla tahdilla, mutta viiveellä (tai vastaamatta jättämisenä) sellaisiin, jotka saivat hänet näkymään huonossa valossa.

Yhtään vähättelemättä siivoustyötä, niin itse työn kannaltahan tällainen viestiminen oli täysin turhaa. Siivoustyötä tehdään pitkälti yksin, läsnä ollen ja ilman puhelimia, niin sitäkin vasten tällainen viestikeskeisyys tuntui varsin erikoiselta. Esimerkiksi tarviketilausten hoitaminen WhatsAppissa oli heikkoa, sillä yksittäiset tilausviestit hukkuivat viestitulvaan. Tästä seurasi se, että tarvikkeet jäivät usein toimittamatta ajallaan, mikä taas heikensi työstä suoriutumista. Työnantaja ei myöskään tarjonnut työpuhelimia eli viestimisen odotettiin tapahtuvan henkilökohtaisten puhelimien välityksellä. Jouduin puolessa välissä työsuhdettani ostamaan (omalla rahallani) työkäyttöön prepaid-liittymän, jota käytin vanhalla puhelimellani, yksinkertaisesti helpottaakseni työn ja vapaa-ajan rajaamista. WhatsAppin hyödyntäminen ja useiden eri ryhmien luominen on varmasti työnantajan näkökulmasta vaikuttanut simppeliltä ratkaisulta ja sellaiselta, jonka avulla useiden alaisten hallitseminen helpottuu. Työnantaja todennäköisesti halusi päästä itse helpolla ja toteuttaa johtamistaan kerralla kaikille menetelmällä. Valitettavasti tällainen aidan alta meneminen myös näkyi, sillä työhön perehdytys oli riittämätöntä, tosipaikan tullen esimieheen sai huonosti yhteyden, vuorovaikutuksessaan hän oli töksäyttelevä ja stressaantuneen oloinen ja kasvokkaisista tapaamisista aina myöhässä. Mielestäni johtamisen ei oikeastaan edes kuulu olla helppoa (silloinhan siihen pystyisi kuka tahansa) ja tämän kaltaisten nopeiden nykyaikaisten ratkaisujen hyödyntäminen ei useinkaan ole oikotie onneen.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten yleistä tämän kaltainen viestintäalustojen ”hyödyntäminen” työelämässä onkaan. Oman kokemukseni mukaan se ei tosiaankaan ole yleistynyt vain valkokauluksellisissa töissä, vaan myös niissä matalamman tason töissä. Tällä tarkoitan töitä, joissa itse työn tekemisen kannalta ei sosiaalisella medialla ja älylaitteilla ole minkäänlaista roolia. Jos kokemukseni ei ole vain yksittäistapaus, niin mielestäni on aivan turha ihmetellä uupumistapausten kasvua läpi ammattikuntien. Psykososiaalinen työhyvinvointi tulee varmasti vaarantumaan myös perinteisemmissä duunariammateissa, mikäli työhön liittyvää viestintää toteutetaan rajattomasti some-kanavien ja henkilökohtaisten älylaitteiden välityksellä. Minä en tuolloin tiennyt kaikkea sitä, mitä nykyisin tiedän enkä siksi ”uskaltanut” kyseisistä WhatsApp-ryhmistä irtaantua. Tärkeä tekijä työsuhteen päättämiselleni oli kuitenkin juuri tämä WhatsAppin välityksellä tapahtuva kuormittuminen ja työn ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen – työssä, jossa tällaisen ei tulisi alkujaankaan olla ongelma.

Minä opin tästä se, että en enää jatkossa tule antamaan työnantajille minun WhatsAppiani tai yhtään mitään muitakaan some-tilejä. En ole tällaiseen velvoitettu. Asiasta voidaan toki neuvotella, mikäli työnantaja tarjoaa työpuhelimen ja viestiminen tapahtuu tämän välityksellä työajan puitteissa. Tällaisista seikoista on hyvä keskustella jo työhaastattelun aikana ja epäselvyyksien varalta tehdä käytäntöjä koskevia kirjauksia työehtosopimukseen. Näin vältetään väärinymmärrykset puolin ja toisin ja ollaan enemmän varmoja siitä, että asioista ollaan samalla aaltopituudella.

Yhteisöllisyydestä sijasta oman identiteetin rakentamista?

Työpaikoilla, joissa some on keskeisessä 
roolissa, voidaan vieroksua henkilöitä, jotka 
eivät näillä alustoilla ole.

Olen miettinyt sitäkin, josko sosiaalisen median leviäminen työelämänkin puolelle on ollut yksi yhteisöllisyyttä rapauttava tekijä. Sosiaalisessa mediassa rakennetaan yksilöllisiä identiteettejä ja työ voi toimia yhtenä rakennusaineena henkilökohtaiselle brändille. LinkedIn on hyvä esimerkki alustasta, jossa tämä konkretisoituu ja, jossa työyhteisöstä tulee väline minä-hengen nostattamiselle me-hengen sijasta. LinkedInissä tuodaan esiin henkilökohtaisia saavutuksia, hehkutetaan omaa työpanosta ja välitetään itsestä kuvaa erinomaisena työntekijänä. Näkökulma on usein omassa kyvykkyydessä eikä kollegaaniudelle tunnu jäävän tilaa. Minun on vaikea nähdä, että tällainen oman itsen esiin tuominen ainakaan lisäisi yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden kokemuksia. Enneminkin toiset voivat näyttäytyä kilpailijoina ja esteinä omille etenemismahdollisuuksille. Toisekseen tämän kaltaisten työhön keskittyvien alustojen leviäminen on voinut lisätä työkeskeisyyttä ja saada ihmiset entistä enemmän arvottamaan työn merkitystä omalle olemassaololleen. Ammattitiedoista on tullut aiempaa julkisia ja useimmista ihmisistä on mahdollista selvittää muutamalla klikkauksella, mitä he työkseen tekevät. Työn kannustimena voikin toimia tällainen, aiempaa virtuaalisempi sosiaalinen paine, jossa esimerkiksi työttömyys näyttäytyy suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena. Työnantajille tämä on tietenkin ihan hyvä juttu: he saavat työntekijöiltä paitsi työpanosta, myös firmalleen näkyvyyttä näiden alustojensa kautta (olettaen, että työntekijät pysyvät ruodussaan eivätkä päästele sammakoita suustaan). Työelämässä tuntuukin olevan kasvavissa määrin yleisesti hyväksyttyä markkinoida paitsi itseä myös omaa työtään henkilökohtaisilla some-alustoilla ja jakaa seuraajille tietoa työhön liittyvistä osa-alueista. Työnhakijana ollessani minua on myös kehotettu liittymään LinkedIniin viranomaisten toimesta, sillä kuulemma työllistyminen voi hankaloitua ilman siellä mukanaoloa. On mahdollista, että siellä ilmoitetaan monipuolisemmin avoimia työpaikkoja muihin työnhakukanaviin verrattuna, mutta itseni on vaikea uskoa tällaisten paikkojen olevan somettomille henkilöille niitä parhaiten räätälöityjä.

Tekoäly ja työelämä

Myös tekoälyn hyödyntäminen on lisääntynyt työelämässä ja, vaikka se sisältää paljon mahdollisuuksia, niin siinä on myös haittapuolensa. En itse haluaisi olla työssä, jossa työssä vaadittava osaaminen kaventuu vain oikeiden kysymysten muotoilemiseksi ja esittämiseksi AI:lle. Tällainen tuntuisi itsestäni oman osaamisen aliarvostamiselta ja useiden koulutusvuosien hukkaan heittämiseltä. Varmasti minä voisin tätä blogiakin tehdä niin, että tekoäly kirjoittaisi tekstit puolestani, mutta jäisikö minulle itselleni silloin käteen mitään? Blogin pitäminen ja työn tekeminen on minulle myös itseni haastamista, toteuttamista ja oman osaamiseni hyödyntämistä enkä usko tällaisen olevan mahdollista silloin, kun mennään helpoimman kautta ja saadaan vastaukset suoraan koneelta. Blogini teksteissä en hyödynnä enkä tule hyödyntämään tekoälyä lainkaan.

Rajojen hakemista

Minun suhtautumiseni sosiaaliseen mediaan ja älylaitteisiin voi kuulostaa radikaalilta ja suhteellisen konservatiiviselta. Olen joutunut oppimaan omia rajojani kantapään kautta ja tullut tietoiseksi siitä, ettei rajojeni sisälle mahdu liiallinen määrä ärsykkeitä ja viestintävälineitä. Niin kauan kun keskustelu kiertää kehää esimerkiksi sen suhteen, saavatko oppilaat käyttää tunneilla älypuhelimia, onko ok GPS-paikantaa perheenjäseniä 24/7 tai tulisiko kuollut henkilö herättää virtuaalisesti takaisin henkiin, niin näen, että jää yksilön harteille tehdä omia rajoja kunnioittavia päätöksiä digilaitteiden suhteen. Tulee varmasti menemään vielä vuosia ennen kuin työelämässä herätään sosiaalisen median ja älylaitteiden haitallisiin ominaisuuksiin ja siksikin yhteisiä pelisääntöjä saataneen odotella. Vaikka yhteinen etu on varmasti se, että työstä palaudutaan työpäivän päätteeksi, minun on vaikea nähdä yhdenkään työnantajan oma-aloitteisesti ehdottavan työn ronskia rajaamista virtuaali- ja reaalimaailman tai työ- ja vapaa-ajan välillä. Sillä on hyötyjänsä, että työhön liittyvää sosiaalista mediaa ja työpuhelimia käytetään työajan ulkopuolella — enkä valitettavasti usko, että työhyvinvointisi ja jaksamisesi näihin lukeutuu. Minusta onkin tärkeää, että työelämään liittyvää virtuaalipuolta hyödynnetään sille tarkoitettuna aikana ja pidetään huoli siitä, ettei sen tarvitse lipua osaksi vapaa-aikaa.

 

Mikäli olet työpaikallasi somevastaavan roolissa, voi olla hyödyllistä muistaa seuraavat asiat:

• Uudessa tehtävässä on helpompi lähteä liikkeelle, jos toimintaan saa edes jonkinlaisia suuntaviivoja. Omaa luovuutta on tämän jälkeen helpompi toteuttaa.
• Sosiaalisen median päivittäminen on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työtehtävä ja sille tulee löytyä tarvittava aika työpäivien aikana.
• Työnantajan tulee järjestää työntekijän käyttöön työssä tarvittavat välineet, ja sometyössä tällaisia ovat esimerkiksi älypuhelin, tabletti ja/tai tietokone.
• Sometyöntekijänä toimimisen ei tarvitse tarkoittaa 24/7 saatavilla oloa, vaan myös sinulla on oikeus rajata älylaitteiden ilmoituksia ja suunnitella työpäiväsi niin, että aikaa jää keskittymistä vaativiin tehtäviin ja häiriöttömille hetkille. Kotiin ei töitä kannata viedä.
• Jos saat työstäsi ulkonäkökeskeisiä kommentteja, on hyvä muistaa, ettei niillä ole tekemistä sinun osaamisesi ja työtaitojesi kanssa.
• Työntekijällä on oikeus saada apua työkykynsä tukemiseksi: työnantajalla on lakisääteinen velvoite tämän toteuttamiseksi.

Somettomuus = yksinäisyys?

Sosiaalisesta mediasta poistuttuani olen pyytämättäni kuullut paljon selityksiä sille, miksi joku toinen ei voisi poistaa omia some-tilejään. Tilejä ei haluta poistaa muun muassa helpottuneen yhteydenpidon ja tiedon jakamisen takia tai siksi, että siellä on kaikki kaverit. Somettomuus voi herättää pelon yksinäisyydestä ja kaiken sosiaalisen elämän ulkopuolelle jäämisestä. Koska somen käytön syyt ovat usein sosiaalisia, sieltä poistumisen voidaan katsoa vaarantavan juuri tätä ihmisluonnolle tyypillistä tarvetta. Tässä kirjoituksessa pohdin, minkälaisia vaikutuksia somesta poistumisella oli ihmissuhteilleni ja muiden kanssa käytävälle vuorovaikutukselle. Tuliko minusta yksinäinen ja, kuten olen joskus kuullut sanottavan, oliko some-tilien poistaminen sosiaalinen itsemurha?

En olekaan suosittu

Sosiaaliset suhteeni olivat somessa 
vääristyneet.

Suosittelen alkajaisiksi lukemaan some-tilien poistamista koskevan kirjoitukseni, sillä käsittelen siinä poistosta seuranneita henkilökohtaisia vaikutuksia, joilla on ollut oma vaikutuksensa myös ihmissuhteisiin. Minulla oli eri alustoilla joitakin satoja seuraajia, ja näin jälkeenpäin ymmärrän, että tämän takia minulle oli muodostunut alitajuinen kuva itsestäni suositumpana kuin todellisuudessa olinkaan. Pidin itseäni ihmisten ympäröimänä ja tiukan paikan tullen uskoin olevani kanssaihmisten tuen piirissä. Kenties tästä syystä minulle tuli lievänä shokkina se, ettei minun somesta vetäytymistäni tunnuttu edes huomaavan. Kukaan ei ollut minuun poiston yhteydessä yhteyksissä eikä yksikään kaveri, tuttava tai seuraaja kysellyt perääni (esimerkiksi käyttämässäni WhatsAppissa) ja ihmetellyt, minne katosin. Niin suosittu minä todellisuudessa olin. Aluksi tämän havaitseminen oli totta kai kuin jääkylmä suihku, mutta hiljalleen sain laitettua asioita oikeaan perspektiiviin. Ymmärsin, että some oli saanut minut pitämään monia suhteellisen vieraitakin ihmisiä minulle läheisempinä kuin he todellisuudessa olivat. Some oli hämärtänyt minun käsitykseni ihmisen luonnollisesta sosiaalisesta piiristä ja saanut minut luulemaan sosiaalista piiriäni huomattavasti todellisuutta suuremmaksi. Poiston myötä minulle selveni, ketkä aidosti kuuluvat lähipiiriini, ketkä ovat ystäviäni ja, ketkä lopultakin vain lukemia Metan alustoilla: satojen ihmisten sijasta lähipiirini ja ystäväni on tätä nykyä mahdollista laskea yhden-kahden käden sormilla.

Ihmissuhteet vähenivät

Somesta poistumisella oli selviä vaikutuksia ihmissuhteilleni, vaikka onkin huomattava, että ihmissuhteeni ovat olleet myllerryksessä myös työuupumuksen ja alkoholin käytön lopettamisen takia. Siksi on mahdotonta osoittaa sormella vain yhtä syytä. Olen sosiaalisen piirini ainoa someton henkilö ja se on ollut yksi merkittävä haasteita luova tekijä. Olen esimerkiksi huomannut jääneeni osalle tyystin unholaan sen jälkeen, kun olen poistunut heidän syötteestään. Out of sight, out of mind. Toisille somesta poistumiseni taas on näyttäytynyt virheellisesti siten, etten olisi enää heidän elämistänsä kiinnostunut. Näissä suhteissa vastuu vuorovaikutuksesta on sysätty yksipuolisesti minun harteilleni, sillä on katsottu, että minä olen somettomuudellani sitä hankaloittanut: suhteen jatkumisen varmistaminen, tapaamisten sopiminen ja kuulumisten tiedustelu ovat minulle somettomana sopivia tehtäviä. Minun ei myöskään ajatella tekevän mitään erityisen mielenkiintoista ja poistumiseni syyksi pääteltiin olevan halu elää tylsää, ei-jakamisen arvoista elämää. Lisäksi tiedän olevani viimeisiä, joille asioita jaetaan (jos muistetaan), sillä somessa on sen verran helppoa ja nopeaa jakaa asioita isolle määrälle ihmisiä ja olettaa, että tämän jälkeen kaikki ovat asioista perillä. Yksittäisille somettomille henkilöille asioiden jakamisen kynnys voi nousta erityisesti, jos heitä ei näe kasvokkain. Kaikkinensa somesta poistumistani ei ole katsottu vain hyvällä eikä moni ole sitä täysin ymmärtänyt tai halunnut hyväksyä, ja minun silmiini somellisten käytös on paikoitellen vaikuttanut suhteellisen itsekkäältä, epäempaattiselta ja välinpitämättömien piirteiden värittämältä.

Some tuntuu olevan kasvokkaisissakin 
vuorovaikutustilanteissa jollain tapaa aina 
läsnä.

Vaikutukset ovat näkyneet myös kasvokkaisissa vuorovaikutustilanteissa. Olen huomannut, miten somettomuuteni haastaa vuorovaikutusta. Minut nähdessäni toinen ei etukäteen tiedä, mitä olen tehnyt tai, mitä olen tekemässä ja siten tapaamisissa joutuu aivan eri tavalla olemaan läsnä, kuuntelemaan toista ja vielä muistamaan esiin tuodut asiat – niitä kun ei voi tarkistaa jälkikäteen somesta. Nämä suhteellisen tavanomaiset sosiaaliset taidot tuntuvat olevan monilla hieman hakusessa ja uskon yhden syyn löytyvän juuri sosiaalisesta mediasta, joka muiden huomioimisen sijasta opettaa lähinnä itsen esiintuomisen taitoja. Jos katse on koko ajan omassa navassa, miten voi nähdä muut? Somesta poistuttuani olen havainnut, miten vähän kasvokkaisissa tapaamisissa ollaankaan läsnä ja, miten usein ruuduille pamahtavat ilmoitukset katkaisevat keskustelun, puheen ja kuuntelemisen. Jatkuva kuvaaminen ja tapaamisista somejulkaisujen tehtailu on saanut minut myös kyseenalaistamaan saamiani kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin: halutaanko minut aidosti paikalle vai tulenko vain yhteiskuviin täytteeksi? Onko minun läsnäoloni vain todiste seuraajia varten? Somesta poistuttuani olen tullut allergiseksi alustojen sosiaalisen hyväksynnän hakemiselle ja edes epäily siitä, että läsnäoloani käytetään välineenä tällaiseen, on tuntunut erikoisenkin pahalle.

Huonot ihmissuhteet ovat olleet myös 
heikentyneen mielenterveyteni taustalla.

Ei ole salaisuus, että somesta poistumiseni karsi ympärilläni olevia ihmissuhteita huomattavasti, itseasiassa enemmän kuin olin odottanut. Jouduin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että suurin osa niistä suhteista, jotka sosiaalisen median aikanani loin (eli 19-vuotiaasta ylöspäin), olivat pohjautuneet somen käyttöön. Ne olivat syntyneet, muovautuneet ja vahvistuneet suhteita ylläpitävien some-alustojen pyörteissä ja lopulta niitä rikkoutui siksi, että minä noilta alustoilta poistuin. Aivan kuten alkoholin käytön lopettaminen päätti ihmissuhteita, jotka olivat rakentuneet vain bilettämisen varaan, myös somesta poistuminen päätti suhteita, joissa some näytteli merkittävää osaa. Tämä tuli itselleni jonkinmoisena yllätyksenä, sillä aidosti pidin suurta osaa ihmissuhteitani vielä somessa ollessani hyvinä ja sellaisina, joilla olisi tulevaisuutta myös virtuaalimaailman ulkopuolella. Somen ulkopuolella nuo suhteet osoittautuivat kuitenkin varsin pinnallisiksi, epäaidoiksi ja vastavuorottomiksi – sellaisiksi, jotka väistämättä päätyivät offlineen.

Omat ihmissuhdetaidot hakusessa

Somen poistosta seurasi myös omien ihmissuhdetaitojeni kyseenalaistaminen – ymmärsin, miten minäkin olin jo useiden vuosien ajan ulkoistanut ihmissuhteideni ylläpidon somealustoille. Yhteiskuvat olivat esimerkiksi olleet minulle julkisia ystävyyden osoituksia ja olin nähnyt suhteiden olevan hyvällä tolalla toisten postailuja tykkäilemällä, reaktioita lähettämällä ja emojilitanioita silloin tällöin toivottamalla. Kasvokkaisten tapaamisten sijasta eri alustoilla tapahtuva seuraaminen riitti osoitukseksi välittämisestä ja merkittäviä omaa elämää koskevia asioita jaettiin ennemmin somessa kuin reaalielämän tapaamisissa. Hirvittävintä tässä on se, että somessa vielä ollessani, pidin itseäni hyvänä ja aktiivisena ihmissuhdetaiturina, joka näki muiden eteen vaivaa. Todellisuudessa olin varsin laiska ja pidin monia ihmissuhteita itsestäänselvyyksinä. Alustojen saattelemana minut oli saatu pitämään ihmissuhteita yksinkertaisina ja helppoina ja suhteisiin luonnollisesti kuuluva työläys ja haasteellisuus tuntui minulle vieraalta. Luulen, että some saa myös suosimaan ystäväporukoita kahdenkeskisten suhteiden sijasta, sillä siinä saadaan useampi kärpänen yhdellä iskulla: jaettua itsestä kuvaa suosittuna ja pidettyä yhdellä klikkauksella yhteyttä useampaan kuin yhteen kerralla. Kätevää ja nopeaa läheisyyden ja syvempien kohtaamisten kustannuksella. Some-tilien poiston myötä tilanteeni oli siten se, että sadat seuraajat olivat kaikonneet ja jäljelle oli jäänyt enää minä itse – varsin naiivien sosiaalisten taitojeni kanssa.

Muiden käytöksen muuttamisen sijasta
olen keskittynyt toimimaan itse toisin.

Käytännön tasolla tästä seurasi se, että aloin opettelemaan somesta riippumattomia tapoja ihmissuhteiden ylläpitämiseksi. Aloin panostamaan kasvokkaiseen vuorovaikutukseen olemalla läsnä, opettelin puhumaan ja viestimään suhteisiin liittyvistä tarpeista ja toiveista sekä aloin vaalimaan niitä ihmissuhteita, joilla oli aidosti merkitystä. Minun ei enää tarvinnut vaalia sellaisia suhteita, jotka näyttävät somessa hyvältä, vaan aloin panostamaan suhteisiin, joissa on aidosti hyvä olla. Ymmärsin ajan rajallisuuden ja sen, ettei ihmissuhteitakaan voi määräänsä enempää olla. Laatu korvaa määrän. Muutos somellisesta somettomaksi ei ole ollut missään nimessä pelkästään helppoa ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa ja se on vaatinut paljon työstämistä ja toistoja. Muutosta on silti paljolti tapahtunut ja tänä päivänä pitäisin todella absurdina sitä, että ihmissuhteideni näyttämönä olisi reaalimaailman tuolla puolen toimivat alustat. Omat haasteensa uusien ihmissuhdetaitojen opettelussa ja täytäntöönpanossa ovat tulleet siitä, mitä edelläkin totesin, ettei ympärilläni ollut muita somettomia henkilöitä. Somesta poistuttuani olen nähnyt kirkkaasti sen, mitä kaikkea some saakaan aikaan ja siksi olen halunnut tietoisesti toimia toisin. Vaikka ihmiset ympärilläni käyttäytyisivät epäsosiaalisesti ja tapaamisissa puhelin olisi liimattu heidän käsiinsä, minulle on ollut tärkeää saada toteuttaa elämääni ja siihen sisältyviä ihmissuhteita ruuduttomasti – enemmän läsnä ollen ja paremmin muita huomioiden.

Eli olenko tuntenut oloni yksinäiseksi?

Minä olen menettänyt ihmissuhteita somesta poistuttuani ja tavallaan voisi olla loogista sanoa kokeneensa tästä yksinäisyyttä. Totuus on kuitenkin päinvastainen. Näin jälkeenpäin koen, että olen eniten tuntenut yksinäisyyttä aikakautena, jolloin sosiaalisessa mediassa vielä olin. Kun minulla oli näennäisesti paljon ihmisiä ympärilläni, koin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan enkä esimerkiksi tiennyt keneen olisin hädän hetkellä ollut yhteydessä. Muistan myös ajatukset, joita mielessäni pyöri, kun vietin aikaa yksin ja syötteestä näin mitä kaikkea muut ihmiset tekivät ja keiden kanssa. Muistan, miltä tuntui kun näki kuvia ja videoita ystävistäsi ilman sinua viettämässä aikaa keskenään ja muistan, miltä tuntui kun ystäväsi loivat uusia ryhmiä ilman sinua eri viestipalveluille. Muistan ulkopuolisuudesta aiheutuneen kivun ja ihmettelyn, miksi minun pitää tämä kaikki omin silmin todistaa. Jotkut puhuvat näistä kokemuksista fomona, pelkona jäädä kokemusten ulkopuolelle, mutta minusta näissä on pelon sijasta ennemminkin kyse puhtaasta ulkopuolelle jäämisestä, joka jo evoluution näkökulmasta on vaikeasti siedettävä kokemus. Siksi en pidä lainkaan ihmeellisenä, jos tällaisissa tilanteissa kokee erinäisiä negatiivisia tunteita kuten yksinäisyyttä.

Minä saan tietää asioista, jotka minulle 
halutaan jakaa ja kertoa.

Some on mielestäni virheellisesti normalisoinut sen, että olisi täysin ok ja ihmiselämälle välttämätöntä tietää ja nähdä jatkuvalla syötöllä, mitä muut, ystäväsi tekevät. Somesta poistuttuani minua peloteltiin juuri tällä, sitten en enää tiedä, mitä muut tekevät. Tämä on kääntynyt minulle todella suureksi helpotukseksi, ja ilman että se tekee minusta itsekästä tai ylimielistä, niin tätä nykyä en oikeastaan edes halua tietää, ellei minulle niistä erikseen kerrota. On todella vapauttavaa olla tietämättä, miten tai kenen kanssa paras ystäväsi, koulukaverisi, entinen heilasi tai serkkusi aikaansa viettää, ja on myös todella vapauttavaa olla jakamatta muille sitä, mitä itsekään tekee. Somettomuus on synnyttänyt minussa rauhan sen suhteen, että uskon saavani tietää juuri sellaiset asiat, jotka minun kuuluukin tietää. En ole enää somen ruokkimalla tavalla utelias, vaan olen palannut takaisin realistiselle tasolle ja hyväksynyt sen tosiasian, että somettomana kaikki asiat eivät kulkeudu korviini ja jään väistämättä joissakin asioissa ulkopuolelle. Tämä on ollut minulle kuitenkin pieni hinta somettomuuden aikaansaamasta mielenrauhasta.

Minä hain somen käytölläni verkostoista yhteenkuuluvuudentunnetta, sosiaalista hyväksyntää ja sosiaalisuutta ylipäänsä. Näennäisesti näitä tunteita varmasti koinkin, mutta samanaikaisesti muistan kasvokkaisten vuorovaikutustilanteiden olleen jollain tapaa enemmän epätyydyttäviä ja toisten kanssa eri aaltopituuksilla seilailua. Yksinäisyyttäkin oli tilanteissa läsnä. Sosiaalisesta mediasta poistuttuani onkin ollut jännä huomata, miten somesta hakemani positiiviset tunteet ovat siirtyneet reaalimaailman ihmissuhteisiini. Koska sosiaalisuuden kaipuuni ja toisten kanssa bondailu tapahtuu minulle tätä nykyä tässä ja nyt tapahtuvissa ihmissuhteissa, sosiaaliset tarpeeni täyttyvät virtuaalimaailman sijasta oikeissa suhteissa. Tästä on seurannut positiivinen kierre jäljelle jääneille ihmissuhteilleni, jotka ovat entisestään syventyneet ja muuttuneet aiempaa aidommiksi. En koe enää yksinäisyyttä seurassa, vaan ne hetkittäiset yksinäisyyden kokemukset, jotka silloin tällöin nostattavat päätään syntyvät lähes poikkeuksetta yksin ollessani. Tämä on ollut minulle helpommin hyväksyttävissä oleva tunnekokemus ja saanut minut entistä enemmän arvostamaan ja vaalimaan somettomuuteni kestäneitä ihmissuhteita. Siksi minä en omalla kohdallani voi vetää yhtäsuuruusmerkkiä somettomuuden ja yksinäisyyden välille.

Somen tuolla puolen

Somesta poistuminen on saanut myös
uudella tavalla arvostamaan yksinoloa ja
omaa seuraa.

Tämänkään kirjoitukseni tarkoitus ei ole vaatia muita poistamaan some-tilejään, vaan tuoda esiin omia kokemuksia ja ehkä hieman haastaa sitä näkemystä, että somettomuudesta väistämättä seuraisi yksinäisyyttä. En myöskään sano, etteikö somesta voisi saada paljonkin hyviä sosiaalisuuden kokemuksia ja tunteita, vaikka väitänkin näiden tunteiden olevan vahvempia ja tyydyttävämpiä reaalimaailmassa koettuina. Ihmisiä on myös erilaisia ja toiset arvottavat suhteiden laadun sijasta määrää eivätkä edes kaipaile suhteisiinsa syvyyttä, jolloin somesta voi paremmin löytää tarvitsemansa ja somettomuudesta seurata enemmän yksinäisyyden kaltaisia kokemuksia. Ikäkin vaikuttaa: minun olisi varmasti ollut vaikeampaa valita somettomuus kaksikymppisenä kuin mitä se kolmekymppisenä oli. Kaikkinensa niin somessa olollani kuin somettomuudella on ollut seurauksia ihmissuhteilleni, eivätkä vaikutukset ole olleet vain negatiivisia tai positiivisia. En lähtisi liiaksi pelkäämään some-tilien poistamista yksinäisyyden pelossa, sillä vastoin kaikkia pelotteluja, somesta poistumisen myötä olen kokenut vähemmän erillisyyttä ja enemmän yhteenkuuluvuudentunnetta muiden ihmisten kanssa – ihmisten, jotka ovat minulle nykyisin paljon enemmän kuin nimimerkkejä, mielipiteitä ja selfiekuvia. Minulle somesta luopuminen on käytännössä tuonut elämääni sitä, mitä somesta yritin saada: sosiaalisuutta ja toimivia ihmissuhteita.

 

Kannustan pohtimaan ihmissuhteiden merkitystä itselle esimerkiksi seuraavien avulla:

• Voi tarkastella ihmissuhteiden nykytilannetta ja sitä, minkälaista roolia sosiaalinen media suhteissa näyttelee.
• Koska ihmisellä on rajallinen määrä aikaa ja energiaa käytettäessä, voi miettiä panostaako enemmän virtuaali- vai reaalimaailman suhteisiin?
• Milloin olet viimeksi kuullut läheisesi itsensä kertomana, mitä hänelle kuuluu?
• Voisiko seuraavan kerran mieluummin soittaa toiselle kuin laittaa hänelle monologia ääniviestinä?
• Ehkä puhelimen voi laittaa seuraavan kerran ystävää tavatessa pois näkyviltä, jopa äänettömälle?
• Emojien sijasta voit sanallistaa ystävällesi hänen olevan sinulle tärkeä.