Kirjasuositus vaikeista äitisuhteista

Olen kirjoitellut blogissani kylmästä äitisuhteestani, jota on värittänyt emotionaalinen laiminlyönti, yksin jättäminen ja uhriutuminen. Suhteesta aiheutuneiden haavojen työstäminen on ollut tärkeässä roolissa toipumisessani ja voin oikeastaan sanoa tämän osoittautuneen edellytykseksi oman minäni löytymiselle. Vaikka vaikeat äitisuhteet ovat kirjallisuudessa yleisesti esiintyvä teema, olen hakeutunut näiden aiheiden pariin vasta hiljattain. Karyl McBriden Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä on yksi lukemistani teoksista, joka yllätti minut positiivisesti ja, joka osoittautui hyvinkin sisältörikkaaksi. Teoksen nimi herätti minussa alkuun epäilyksiä, sillä en ole sellaisessa positiossa, että voisin leimata äitiäni tai ketään muutakaan narsistiksi. Itsetuntoon liittyviä narsistisia piirteitä esiintyy jossain määrin meissä jokaisessa, mutta yleisesti voidaan sanoa, että piirteiden ylikorostumisesta seuraa usein patologista narsismia. McBriden teoksessa suurin osa narsististen äitien esimerkeistä kallistuu mielestäni enemmän grandioottiseen narsismiin, mutta esimerkkejä löytyy jonkin verran myös haavoittuvasta narsismista, josta minulta löytyy enemmän kokemusta. Grandioottisuuden ja huomionhakuisuuden sijasta äitini äitinä olemista kuvastavat paremmin piilonarsistiset piirteet kuten passiivisaggressiivisuus, vetäytyvyys ja marttyyrin roolin hakeutuminen.

”Suurimman vahingon aiheuttaa se, ettei narsistinen äiti koskaan hyväksy tytärtään omana itsenään, mitä tytär epätoivoisesti tarvitsisi kasvaakseen itsevarmaksi naiseksi.”

Äitimyytit voivat vaikeuttaa vaikeiden 
äitisuhteiden haitallisuuden 
tarkastelua.

Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? on jaettu kolmeen osaan, jossa ensimmäisessä tunnistetaan ongelma ja selvitetään, mitä narsismi on ja, miten se ilmenee äidin roolissa olevalla henkilöllä. Ensimmäisessä osassa avataan myös narsistisen kodin dynamiikkaa ja liikkeelle lähdetään siitä oletuksesta, että tytär on ikään kuin äidin jatke. Poika ei samalla tavalla uhkaa äidin asemaa isän suhteen (kuten tyttö tai nainen) ja tämän takia äidin ja pojan suhde on usein hyvin erilainen. Saman perheen sisällä tyttären ja pojan kokemukset äidistä voivat olla kuin yö ja päivä. ”Tytär, joka ei saa alusta alkaen hyväksyntää äidiltään, oppii, ettei hänellä ole merkitystä maailmalle ja etteivät hänen ponnistelunsa tuota tulosta.” Äidin narsististen piirteiden aiheuttamassa äititytär-dynamiikassa korostuvat toistuvat pyrkimykset miellyttää äitiä hinnalla millä hyvänsä, riittämätön tunnetason hoiva sekä sisäistetyt mitätöivät viestit omasta itsestä ja pystyvyydestä. Narsististen äitien tapa suhtautua tyttäriinsä on hyvin kriittinen, eivätkä he hyväksy tyttäriään sellaisina kuin ovat. ”Jos äiti ei pidä lapsestaan tai lapsi ei ole äidin mielestä tarpeeksi hyvä, lapsi alkaa uskoa olevansa epämiellyttävä ja riittämätön.” Tyttären minäkuva on heijastus siitä, miten hänen äitinsä hänet näkee ja narsististen äitien kohdalla kuvasta muodostuu varsin kielteinen.

”Jos tytär ei saa hyväksyntää varhaisina kehitysvuosinaan, eikä nuorena naisena kykene arvostamaan itseään, hän usein antaa periksi houkutukselle tehdä enemmän ja yrittää yhä kovemmin saadakseen hyväksyntää muilta.”

Teoksen toisessa osassa pureudutaan siihen, kuinka narsistinen äiti vaikuttaa koko elämään: käyttäytymiseen, aikuisiän rakkaussuhteisiin ja omiin vanhemmuustaitoihin. Narsistisen vanhemman lapsena kasvamisella on usein läpi elämän kulkevia seurauksia ja McBride tuo näitä harvinaisen kattavasti ja suorasukaisesti esille. Minusta tällainen laaja lähestymistapa oli erityisen mielekäs ja se avasi paljon uusia näkökulmia muun muassa ihmissuhderintamalleni. Narsistisen vanhemman lapsi kokee herkästi syyllisyyttä ja ”tytär syyttää usein itseään äidin kyvyttömyydestä rakastaa häntä”. Narsistisen äidin tytär valitsee herkästi joko ylisuorittamisen tai itsetuhoisuuden tien ja, vaikka nämä tavat voivat näennäisesti vaikuttaa erilaisilta, ovat ne oikeastaan kolikon kaksi puolta. Molemmissa käyttäytymisen tavoissa toimintaa ohjaa sisäistetty kokemus omasta riittämättömyydestä. On myös niin, että: ”Kiire tai työnarkomania (jonka siemenet kylvetään narsistisessa kodissa) voi olla itsetuhoisen käyttäytymisen muoto, joka muistuttaa alkoholismia, huumeriippuvuutta tai syömishäiriötä.”

”Menneisyyden tapahtumat tulee tunnustaa. Ne vaikuttavat siihen, kuka olet tänään, mutta eivät määrää sitä.”

Teoksen kolmas osa on orientoitunut toipumiseen ja siinä haetaan sisäisiä keinoja narsistisesta perinnöstä kieltäytymiseksi. McBride näkee toipumisen kolmen askeleen avulla: 1) älyllistä 2) tunne 3) suuntaudu uudelleen. Älyllistämisessä on kyse ongelman havaitsemisesta, äidilliseen narsismiin tutustumisesta ja sen ymmärtämisestä, että on jäänyt vaille äidillistä hoivaa. Älyllistämistä seuraa tunteisiin keskittyvä vaihe, joka on usein surun värittämää, kivuliasta ja vaatii ammattiapua. ”Tunteiden käsitteleminen ei ole sama asia kuin niistä puhuminen. Käsitteleminen tarkoittaa sitä, että puhuu traumasta ja kokee samanaikaisesti tuskaa kuin kakofonisessa, äänekkäässä rock-konsertissa.” Eteenpäin menemiseksi äidistä on eriydyttävä, luovuttava epärealistisista odotuksista ja otettava vastuu omasta käytöksestä. ”Päästä irti uskomuksesta, jonka mukaan äitisi voi tai haluaa olla erilainen tai kykenee vielä antamaan sinulle ansaitsemaasi rakkautta.” Omia rajoja tulee vetää ja miettiä, minkä verran siimaa äidille enää antaa. Pidin teoksessa erityisesti siitä, että näin tekemiseksi esiteltiin erilaisia tapoja kuten kohteliaiden välien ylläpitoa, väliaikaisen etäisyyden ottamista, välien katkomista ja jopa äidin viemistä terapiaan. ”Neuvon antamaan anteeksi vain ihmiselle, joka on ottanut vastuun omasta käyttäytymisestään, joka myöntää mitä on tapahtunut, on tullut tietoiseksi siitä ja on aidosti pahoillaan.”

Uudelleen suuntautumiseen kuuluu omaan itseensä tutustuminen ja teoksessa oli esitelty erilaisia tekniikoita ja kysymyspatteristoja näin tekemiseksi. Keskeinen asia uudelleen suuntautumisessa on myös omiin narsistisiin piirteisiin tutustuminen. ”Omien narsististen piirteittesi tunnistaminen ja työstäminen on vastuullista, itseäsi hoivaavaa toimintaa, ja se todistaa, että otat itsesi ja toipumisesi tosissaan.” Narsististen piirteiden sukupolvisesta toistamisesta ei mielestäni tarpeeksi puhuta: itse uskon omien narsististen piirteiden työstämisen olevan ensiarvoisen tärkeää siinä, ettei valitse helpointa uhriutumisen tietä ja siten haluamattaan päädy toistamaan narsistisen vanhemman jalanjälkiä.

”Olet jättämässä ”uhrin” roolin taaksesi ja kehittämässä aikuista minää, joka on vahva, itsenäinen ja rakastava – ja aivan tarpeeksi hyvä.”

Äidillisen narsismin jättämät haavat kulkevat mukana todennäköisesti läpi elämän, mutta niiden työstäminen voi heikentää arpien voimakkuutta. Itse koen olevani tapahtuneiden asioiden kanssa sinut ja hyvällä tolalla toipumisen suhteen. Olen hyväksynyt menneet ja katson tulevaisuuteen luottavaisesti itse itseäni kannustaen. ”Pieneksi tekeytymisesi ei palvele maailmaa. EI ole valistunutta kutistua, jotta muut eivät tuntisi itseään epävarmoiksi seurassasi.” Suosittelen teosta ehdottomasti vaikeista äitisuhteista kärsiville, sillä se käsitteli usein vaiettuja aiheita varsin kattavasti ja läpinäkyvästi. Olisin hyötynyt kyseisen kirjan lukemisesta jo useita vuosia takaperin, mutta sain siitä vielä tänäkin päivänä paljon irti. Lopuksi nostan minuun eniten kolahtaneen sitaatin, sillä se tiivistää jotain hyvin oleellista narsistisen vanhemman tyttärenä kasvamisesta. ”Syvin pelkomme ei liity riittämättömyyteen. Pelkäämme eniten sitä, että olisimme mittaamattoman voimakkaita. Valomme, ei pimeytemme, hirvittää meitä eniten.”

Pelkäänkö uupuvani uudelleen?

Ajauduin burnouttiin työurani alussa, ensimmäisessä oikeassa oman alan työssäni maisteriksi valmistumisen jälkeen. Työ vastasi paperilla käsityksiäni unelmatyöstä ja tehtävä herättikin minussa suurta innostusta: halusin onnistua, oppia uutta ja päästä vaikuttamaan minulle merkityksellisiin asioihin. Nopeasti ilmenneet varoitusmerkit huonosta työilmapiiristä ja liiallisesta kuormittavuudesta kuittasin kuvittelulla ja omalla kokemattomuudellani – halusin uskoa asioiden kääntyvän parhain päin. Ajan myötä työhön liittyvät ongelmat kuitenkin eskaloituivat ja terveyteni alkoi rapautumaan työstressin myötä, mikä näkyi muun muassa unettomuutena, ärtyneisyytenä ja itkuherkkyytenä. Minun oli hyvin vaikea tehdä minkäänlaisia korjaustoimia kierteen katkaisemiseksi ja pian löysinkin itseni tilanteesta, jossa työskentelin likimain kellon ympäri vastatakseni mikromanageroivan esimiehen kohtuuttomiin odotuksiin ja kompensoidakseni heikentyneestä terveydentilasta johtuvaa työtehon laskua. Lopulta kamelin selkä katkesi ja menetin toimintakykyni mielenterveyden romahtamisen myötä. Ajauduin alle vuodessa vakavaan työuupumukseen, josta toipuminen vei aikaa ja vaati onnistuakseen erinäisiä elämänmuutoksia. Tämän kaiken kokeneena en luonnollisestikaan toivo uupuvani uudestaan ja pitäisin todella epämiellyttävänä samankaltaiseen kuoppaan ajautumista. Tässä postauksessa pyrin vastaamaan kysymykseen siitä liittyykö tällaiseen tulevaisuuden skenaarioon pelkoa; pelkäänkö työuupumuksen uusiutumista.

Työuupumus ja masennus uusiutuvat herkästi

PMDD:n myötä voin toisaalta sanoa 
kärsiväni kuukausittain masennuksen 
diagnostiset kriteerit täyttävästä oireilusta.

Työuupumukseni toipumisprosessin alkuvaiheilla olin varma, että uuvun toistamiseen. Pelkäsin liian aikaista paluuta työelämään, sillä tunsin oloni huteraksi, epävarmaksi ja uupumisalttiiksi. Kauhukuvani liittyivät toistuviin työuupumuskierteisiin ja elämään, jota määrittäisi terveiden ja uupuneiden kausien vaihtelu. Kesti kauan ennen kuin vointini alkoi normalisoitumaan ja vielä kauemmin ennen kuin aloin voida aidosti hyvin. Toipumisen edetessä myös pelkoni uudelleen uupumisesta väheni eikä työuupumuksen uusiutuminen näyttäytynyt minulle enää väistämättömänä seurauksena, jota kohti olin ajelehtimassa.

Olen aikaisemmin kirjoitellut työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta pohtien sitä, olisiko kokemani voitu luokitella myös masennukseksi. Koska työuupumuksen puhkeamisesta on jo useampi vuosi ja olen toipumiseni suhteen hyvällä tolalla, olen saanut tapahtuneeseen tarvittavaa etäisyyttä ja perspektiiviä. Tätä nykyä uskon kärsineeni sekä vakavasta työuupumuksesta että masennuksesta, joka lyöttäytyi seuraani sairastuttaneen työsuhteen jo päätyttyä. Oli niin tai näin, uusiutuvat sairausjaksot, relapsit ovat sekä masennuksessa että työuupumuksessa yleisiä. Masennuksen uusiutumisriski on huomattava ja arviolta yli puolet masennukseen kerran sairastuneista sairastuvat siihen toistamiseen. Masennuksen uusiutumisriskiä kasvattavat koettujen masennusjaksojen määrä ja masentuneisuuden vaikea-asteisuus. Uusiutumisriskiä lisännee sekin, mikäli masennus jää asianmukaisesti hoitamatta tai, jos hoito ei ole ollut tarpeeksi tuloksellista. Työuupumuksen uusiutumisesta löytyy vaihtelevaa tietoa. Jostain olen lukenut, että joka neljäs kerran työuupunut uupuu toistamiseen, ja eräässä tutkimuksessa 12 % vastaajista ilmoitti työuupumuksen uusiutuneen 2–3 kertaa. Työuupumuksen uusiutuminen liittynee suurelta osin työhön liittyviin haasteisiin kuten siihen, että työtä ei saada järjesteltyä terveyttä paremmin tukevaksi tai, etteivät työpaikan ihmissuhdeongelmat ole ratkottavissa. Myös yksilölliset tekijät kuten stressiherkkyys vaikuttavat.

Näin ollen voi perustellusti sanoa, että todennäköisyydet sairastumisen uusiutumattomuudesta eivät ole puolellani. Tilastojen valossa on hyvin mahdollista, että tulen elämässäni vielä uudestaan kokemaan työuupumuksen ja/tai masennuksen.

Uuvuttava työelämä

Työuupumuksen uusiutuminen on mielestäni hyvinkin todennäköistä tämän päivän työelämässä, jossa korostuu nopeatempoisuus, pirstaleisuus sekä tehokkuusvaatimusten nousujohteisuus. Kokemani työuupumus oli seurausta ala-arvoisesta johtamisesta, epäselvästä työnkuvasta sekä liiallisesta työmäärästä. Työtä oli yksinkertaisesti liikaa, siitä ei saanut asiallista palautetta eikä työn aiheuttamasta kohtuuttomasta stressistä ollut mahdollista palautua. Olen varma, että vastaavanlaisissa olosuhteissa minun lisäkseni valtaosa muistakin työntekijöistä ajautuu burnouttiin. Minusta ei ole tullut työuupumukseni ja sen toipumisen myötä millään tavalla immuuni työelämän epäinhimillisille vaatimuksille, huonolle johtamiselle tai työpaikkakiusaamiselle – päinvastoin. Jos työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä, pidän työuupumusta sangen luonnollisena lopputuloksena.

Työuupumus opettajana

Työelämän uuvuttavuudesta huolimatta en voi varsinaisesti sanoa pelkääväni uupumisen toistumista. Tämä johtuu siitä, että olen ensimmäisen työuupumukseni aikana oppinut valtavasti itsestäni ja omista käyttäytymisen malleista. Olen opetellut tervettä kovuutta, omien oikeuksien tiedostamista ja niiden puolustamistaitoja sekä minulle soveltuvia, suhteellisen rajujakin työn ja vapaa-ajan välisiä rajaamiskeinoja. Työuupumus on saanut minut suosimaan toimintaa sekä asioista puhumista, sillä epäkohdista vaikeneminen ei hyödynnä ketään. En enää sivuuta työssä ilmeneviä ongelmatilanteita, vaan valitsen mieluummin varhaisen puuttumisen, vaikka se ei miellyttäisikään kaikkia. Samaten olen opetellut suhtautumaan omaan osaamiseeni realistisesti ja hyväksynyt sen, etten voi, eikä minun tarvitse, osata kaikkea. En pidä liiallisen työkuorman keventämistä epäonnistumisena tai merkkinä huonommuudesta – päinvastoin. Pidän sitä terveenä tapana tunnistaa omat rajat ja huolehtia pitkäjänteisestä jaksamisesta, sillä juuri tällaista itseohjautuvuuttahan työelämässä niin kovasti arvostetaan.

On ollut myös tärkeää ymmärtää, ettei kaikki ole minun hyppysissäni. Voin omalta osaltani ennaltaehkäistä työuupumusta ja muita mielenterveyden häiriöitä vain tietyssä määrin. Työelämässä suurimmat stressitekijäni liittyvät ihmissuhteisiin eli työyhteisön psykososiaalisiin haasteisiin ja johtamisen puutteisiin. Ihmissuhteiden haasteita ei voi aina ratkaista yksin, ja työyhteisöt, joita värittävät riitaisuudet, epäasiallisuudet sekä valta-asemien väärinkäytökset – ja jotka laiminlyövät työhyvinvoinnin perusperiaatteet – eivät ole minua varten. Tiedän, miten kalliiksi käy taistella yksin tuulimyllyjä vastaan epäterveissä työyhteisöissä, eikä terveyden menettäminen ole minusta enää yhdenkään työpaikan arvoista. Koska työnantajalla on lakiin pohjautuva velvollisuus ennaltaehkäistä työperäisiä sairauksia ja edistää työhyvinvointia, en halua tarjota osaamistani ja aikaani työnantajille, jotka laiminlyövät tämän vastuun tai suhtautuvat siihen välinpitämättömästi.

Toipuminen vahvisti

Ajattelen myös, että vaikka uupuisin uudelleen, se ei olisi yhtä raskasta kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäisen työuupumuksen myötä ajauduin kaiken lisäksi huomattavaan elämänkriisiin, jossa traumat muistuttelivat olemassaolostaan ja jouduin kasvotusten käsittelemättömien menneisyyteni asioiden kanssa – ja niitähän riitti! Näin ollen minusta, pärjääjästä, tuli työkyvytön ja se, joka ei enää selviydykään yksin. Avun hakeminen ja sen saaminen tuntui välillä lamaannuttavalta, sillä en tiennyt, mistä lähteä liikkeelle. Menneisyyden painolastia ja tulevaisuuden ahdistusta tuntui olevan yksinkertaisesti liikaa. Kaikkien näiden tekijöiden samanaikainen yhteisvaikutus syvensi uupumusta ja heikensi mielenterveyttäni, sillä jo pelkästään työuupumuksessa itsessään olisi ollut minulle tarvittavaa haastetta.

Työuupumuksen toipumisprosessin myötä olen tehnyt elämässäni paljon erilaisia muutoksia. Olen muun muassa lopettanut alkoholinkäytön, sulkenut somet ja päästänyt irti haitallisista ihmissuhteista. Olen lisännyt selviytymiskeinojani, haastanut haitallisia uskomuksiani, tutustunut itseeni ja alkanut suhtautua itseäni kohtaan lempeämmin. Olen tullut sinuiksi menneisyyteni kanssa sekä alkanut taas uskoa huomisiin. Pöytä on puhdistettu ja tätä nykyä kannan mukanani kevyempää, vahvempaa ja viisaampaa reppua.

Ymmärrän tänä päivänä itseäni paremmin ja tunnistan 
realistisemmin omia vahvuuksia ja heikkouksiani.

Toipuminen on vienyt aikaa ja ajattelen sen kaikessa raskaudessaan vahvistaneen resilienssiäni, jonka uskon kasvattaneen tulevien työuupumusten sairastumiskynnystäni. Toipumistani edesauttoi pitkä psykoterapia, josta sain paljon vastauksia sairastumiseni syistä ja välineitä tulevaisuutta varten. Suhtautumiseni työtä kohtaan on muuttunut rennommaksi ja vähemmän pakkomielteiseksi: olemassaoloni oikeutus ei ole enää riippuvaista työnteosta ja suorituksista, minulla ei ole unelmatyöpaikkoja enkä mistään hinnasta haluaisi elämäni pyörivän vain työnteon ympärillä. En ole enää sama ihminen kuin työuupumukseni alkuvaiheilla enkä välttämättä tänä päivänä reagoisi yhtä voimakkaasti samoihin tekijöihin, jotka aikoinaan edesauttoivat uupumustani. Ja vaikka reagoisinkin ja kokisin uuden työuupumuksen, niin tiedän kokemuksesta, että siitä on mahdollista selviytyä ja jatkaa elämää. Mielenterveyden sairastuminen ei myöskään herätä minussa enää samanlaista häpeää kuin ensimmäisellä kerralla, mikä tekee avun hakemisestakin helpompaa.

Pelossa ei kannata elää

Summa summarum, lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on, että en pelkää uupuvani uudestaan. Jos työsuhteessa alkaisi ilmetä vaaranmerkkejä ja pelkäisin, että tilanne voisi johtaa työuupumukseen, pyrkisin tekemään osaltani muutoksia estääkseni sen. Vaikka työuupumus on yhteisötason ongelma ja usein sairastumista edesauttavat ulkoiset tekijät, niin valitsen pelkäämisen sijasta toiminnan. On kuitenkin järkevää tiedostaa realiteetit ja ymmärtää sairastumisen uusiutumisen mahdollisuudet. Itsestä on tärkeää pitää huolta, omasta voinnista voi tunnistaa hälytysmerkkejä ja terveyden säilyttämiseen on hyvä suhtautua tarvittavalla vakavuudella. On myös tärkeää hakeutua ajoissa hoidon piiriin ja hyödyntää mahdollisesti jo olemassa olevia hoitokontakteja.

Työuupumuksen myötä olen saanut rajat ympärilleni, tiedän paremmin arvoni enkä enää hae hyväksyntää hyvinvointini kustannuksella. Kenties ilman kokemaani olisin herkemmin jäänyt työelämän heittopussiksi, jonka yli oltaisiin toistuvasti kävelty ja, jota olisi saanut tyrannisoida mielin määrin. Vaikka työuupumuskokemus opetti minulle asioita kantapään kautta ja olisin nämä mieluummin oppinut helpommalla tavalla, niin työelämässä on hyödyllistä osata sanoa ei, puolustaa omia oikeuksia ja olla sallimatta epäasiallista kohtelua osakseen.

 

Työuupumuksen uusiutumista varten:

• Harkitse työpaikan vaihtoa. Työuupumus uusiutuu herkästi samassa työpaikassa, jossa alkujaan sairastuitkin. Harkitse vaihtamista erityisesti, mikäli työnantaja ei ole myötämielinen työn uudelleenjärjestelyssä tai vähättelee tilannettasi.
• Opi ensimmäisestä työuupumuksestasi. Selvitä tärkeimmät syyt sairastumisesi taustalla ja pyri toimimaan toisin. Selvitä myös vahvuuksiasi ja pyri valjastamaan ne työssä käyttöösi.
• Hae tukea tilanteeseesi hyvissä ajoin esimerkiksi työterveyshuollon kautta.
• Muista, ettei uudelleen uupuminen tee sinusta huonompaa kuin kenestäkään muusta eikä se ole ”epäonnistumista”.
• Työuupumus on mahdollista selättää ja toipumisessa voi hyödyntää aiemmin hyviksi havaittuja keinoja.

Saanko olla onnellinen?

Olen työuupumuksesta toipumiseni varrella tehnyt erilaisia havaintoja virheellisistä ydinuskomuksistani. Olen kantanut sisälläni joitakin hieman vinksahtaneita käsityksiä, jotka ovat tietämättäni kaventaneet elämääni ja rajoittaneet suhtautumistani ympäröivään maailmaan. Uudelleen arvioinnin paikka on tullut tarpeeseen, ja viime postauksissa avaamani psykoterapia tarjosi sopivan tilaisuuden näin toimimiselle. Juuri terapiassa havahduin esimerkiksi huomaamaan miten en nähnyt itseäni ihmisenä, joka ansaitsisi olla onnellinen ja meni kauan aikaa ennen kuin minun alkoi olla mahdollista vastata myöntävästi kysymykseen siitä, saanko minä olla onnellinen? Tässä postauksessa tarkastelen tämän kaltaista onnellisuuden teemaan liittyvää haitallista ydinuskomustani, jonka muovautuminen parempaan on ollut avainasemassa työuupumuksesta toipumisessa ja elämänlaatuni parantumisessa.

Mitä tarkoitan onnellisuudella?

Onnellisuudesta löytyy useita eri määritelmiä erilaisista lähteistä. Yleisesti ottaen onnellisuus ilmenee subjektiivisina kokemuksina, jotka koostuvat vaihtelevista elementeistä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi terveys, toimivat ihmissuhteet, myönteiset tunteet ja positiivinen asenne elämää kohtaan. Nykypäivänä onnellisuuden tavoittelu tuntuu olevan varsin tavanomaista ja sen voi katsoa kietoutuvan osaksi yksilökeskeistä kulttuuria. Onnellisuuden saavuttamisesta on tullut tärkeä palanen yksilöiden minuuksien rakennusprojekteissa, joissa sangen usein korostuu kerskakulutus. Myös markkinat ovat tämän huomanneet ja onnellisuus onkin suurta bisnestä kuluttajien ostopäätösten muovaamisessa. Toisaalta yksilöitä voidaan myös syyllistää onnellisuuden tavoittelusta ja kutsua sitä lähinnä yhdeksi ensimmäisen maailman ongelmaksi. 

Kiitollisuuden tunne asettuu lähelle
onnellisuudeksi ymmärtämääni kokemusta.

Pohdin pitkään haluanko käyttää onnellisuuden käsitettä asiani ilmaisussa, sillä koen tarkoittavani postauksessani myös sellaisia tuntemuksia, jotka eivät välttämättä suoraan liity edellä mainitun kaltaiseen ymmärrykseen onnellisuudesta. Tässä postauksessa tarkoitan onnellisuudella sisäistä kokemusta ja tunnetta, joka ilmenee jonkinlaisena tyytyväisyytenä vallitsevaa hetkeä kohtaan. Tunne on irrallinen sitten kun -ajattelusta eikä se ole riippuvainen materialistisista asioista. Minulle onnellisuuden tunne on yhteydessä olemassaoloon ja läsnäoloon eikä ulkoiseen maailmaan liittyvät tekijät varsinaisesti heikennä tai voimista sen perusolemusta – onnellisuus ei ole saavutus. Onnellisuus on ikään kuin vallitseva pohjavire, joka vaikuttaa ohimeneviä tunteita syvemmällä tasolla. Ajatuksiani onnellisuudesta ovat muovanneet paljolti Eckhart Tollen ja Frank Martelan teokset, joita suosittelen lämpimästi myös muille aiheesta kiinnostuneille.

Miksi en ole kokenut olevani onnellisuuden arvoinen?

Elämänhistoriallani on tekemistä sen kanssa, miksi vasta työuupumuksesta seuranneen toipumisen myötä aloin ymmärtää, etten jostain syystä kokenut saavani olla onnellinen. Vaikka jo työuupumus itsessään blokkasi onnellisuuttani, oli minun ollut haastavaa sitäkin ennen nähdä itseäni onnen arvoisena. Uskon tämän kytkeytyneen heikkoon itsearvostukseen sekä lapsuudessa koettuihin näkymättömyyden kokemuksiin. Omakuvaani kun olivat lapsuudesta asti värittäneet erityissiskon rinnalla toiseksi jääminen, huonommuus ja häpeä. Omista onnistumisista iloitsemiset jäivät puolitiehen, kun tiesi, ettei siskoni kykenisi samaan: itseä kohtaan koettua tyytyväisyyttä onkin aina värittänyt jonkin asteinen syyllisyys. Minulla on myös jäänyt lapsuudestani kuva, että perhe- ja työelämän vaatimukset veivät vanhemmiltani paljolti resursseja enkä usko heidän olleen kovinkaan onnellisia. Mallioppimista lienee kohdallani tapahtunut ja toisaalta yrityksiä olla lisäkuormittamatta heitä omalla toiminnallani.

Traumat tekevät värikkäästä maailmasta 
mustavalkoisen.

Uskon traumataustan vaikuttavan ihmisen kykyyn tuntea onnellisuutta. Käsittelemättömät traumat tekevät elämästä usein raskasta, traumojen välttely vie energiaa eikä traumoja kokenut henkilö välttämättä usko elämän tarjoavan hänelle mitään hyvää. Henkilö voi myös ajatella, ettei hän tämän kaltaista hyvää edes ansaitsisi. Traumat siten ikään kuin säilövät onnellisuuden kokemuksen lukkojen taakse. Avainasemassa tämän murtamisessa ovat traumojen työstäminen ja itsemyötätunto (ammattilaisen apu on useimmiten tarpeen). Lisäksi näen, että traumatausta toimii onnellisuutta heikentävänä tekijänä siksikin, että silloin herkemmin ajautuu toistamaan traumojaan ja hakeutuu tilanteisiin, jotka aiheuttavat onnen sijasta kärsimystä. Kohdallani esimerkiksi lapsuudessa koettu henkinen laiminlyönti ohjasi minua aikuisuudessa ihmissuhteisiin, joissa samanlainen käytös toistui. Vaikka minä esimerkiksi tiesin, ettei kokemassani traumasuhteessa ollut kaikki kohdillaan, niin irtaantuminen siitä oli hyvin vaikeaa. En tiennyt paremmasta ja toisaalta syvällä sisimmässäni myös kuvittelin ansaitsevani huonon kohtelun ja henkisen piittaamattomuuden. Onnellisessa suhteessa oleminen tuntui kaukaiselta ja asialta, jonka arvoinen en olisi.

Onnellisuuden tunteen esiintulosta

Toipumiseni edetessä aloin hiljalleen tuntea minulle melkoisen vierasta positiivista tunnetta, jonka identifioin alun epäilysteni jälkeen onnen kokemiseksi. Tunne oli minulle sen verran vieras, että sen tunteminen herätti minussa alkuun ristiriitaisiakin ajatuksia. Vanhasta tottumuksesta koin hyvästä olostani syyllisyyttä ja häpeää, sillä mieleni muistutteli minua siitä, kuinka jollakin toisella on asiat kuitenkin huonommin, eikä minun siitä syystä olisi ok voida liian hyvin. Nykyisin pidän tällaista ajattelutapaa hyvin haitallisena, sillä minun onnellisuuteni ei ole keneltäkään muulta pois enkä tarvitse siihen lupaa keneltäkään. Onnen kokeminen ihan vain omasta olemassaolosta ei riistä ketään millään tavalla. Suuressa osassa toipumistani on ollut haitallisten ihmissuhteiden uudelleen tarkastelu ja etäisyyden ottaminen sellaisiin henkilöihin, joiden kanssa ei ole mahdollista voida hyvin. Kohdallani tämä on tarkoittanut esimerkiksi toista vanhempaa.

Onnellisuus tuntui minusta alkuun vieraalta.

Muistan orastavan onnellisuuden herättäneen minussa myös pelkoa, sillä jostain syystä pelkäsin, josko vointini huononisi sen seurauksesta entistä pahemmaksi. Näin onnellisuuden asiana, josta väistämättä seuraisi rangaistus. Tästä syystä epäröinkin uuden, onnellisemman sivun kääntämistä elämässäni. Vanhoista ja kuormittaneista (mutta tutuista) asioista irti päästäminen tuntui alkuun pelottavalta ja vei myös hetken ennen kuin luotin itseeni sen suhteen, etten ole sabotoimassa omaa onneani heti tilaisuuden tullen. Asioiden työstäminen toi epäilyksiini helpotusta ja oma itseluottamukseni vahvistui sitä mukaan, kun sain toimijuuttani takaisin toipumisen myötä. Myös onnellisuuden tunteminen voimistui sitä mukaan, kun vointini koheni ja terapian loppuvaiheilla saatoin jo luottaa siihen, ettei tunne ole ihan heti häviämässä elämästäni.

Minun täytyy myös todeta, että alkuun tuntui varsin oudolta tuntea olonsa niin onnelliseksi siitäkin syystä, että ulkopuolisen silmissä näyttäydyin kaikkea muuta kuin onnellisen ihmisen prototyyppinä. Olin työtön mielenterveyskuntoutuja, jonka viikkoaktiviteetteihin kuului terapiassa käyminen. Olin siis kaukana siitä median luomasta onnellisen ihmisen kuvasta, johon usein liittyy menestystä ja ulkoisia saavutuksia. Tämä on kenties yksi syy, miksi ylipäänsä haluan aiheesta kirjoittaa. Onnellisuus on lopultakin sisäinen kokemus ja vaikka ulkoisilla asioilla on totta kai vaikutuksensa ihmiseen, niin näen niiden kalpenevan olemassaolosta kumpuavan tunnekokemuksen rinnalla. Lottovoitto tekisi minut varmasti iloiseksi ja kenties lisäisi kokemaani onnellisuutta hetkellisesti, mutta sisäistä maailmaani se ei välttämättä rikastuttaisi lainkaan – kenties päinvastoin. Toki on hyvä huomata, että omalla kohdallani maksullinen terapia on ollut tärkeässä roolissa onnellisuuden herättelyssä ja siten rahalla on ollut tässä oma välineellinen roolinsa.

Onnellisuus on oikeus

Onnellisuus asuu meissä jokaisessa.

Nykyisin minussa herää tietynlaista surua sitä nuorta minääni kohtaan, kuka ei ajatellut saavansa olla onnellinen. Jos voisin niin palaisin ajassa taaksepäin, halaisin häntä ja kertoisin hänen olevan kaiken sen hyvän arvoinen, mitä elämä tuo tullessaan. Vaikka kukaan ei tätä koskaan minulle kertonutkaan, niin olen tullut siihen lopputulemaan, että onnellisuus on perusoikeus ja se löytyy ihan vain olemalla olemassa. Uskon myös, ettei onnellisuus vähene jakamalla: muiden ihmisten huomioiminen, ystävällinen kohtelu ja avun antaminen eivät vaadi paljoa, mutta voivat antaa sitäkin enemmän niin avun kohteena olijalle kuin itse auttajallekin.

Minulla onnellisuutta on parhaiten edistänyt henkinen hyvinvointi ja traumojen työstäminen. Elämänhistorian uudelleen tarkastelu ja epämukavien tunteiden sietämisen opettelu on ollut raskasta, mutta kaiken sen työn arvoista. Minun ei enää tarvitse tehdä onnellisuuttani sabotoivia valintoja tai miettiä loukkaako hyvä oloni jotakuta toista, vaan voin kevyin mielin ottaa hetkestä ilon irti. En enää usko siihen, etten jostain syystä saisi olla onnellinen, vaan tiedän nykyisin paremmin: minä saan ja haluan olla onnellinen – aivan kuten kuka tahansa muukin!

 

Millä tavalla omia uskomuksia voi lähteä työstämään?

• Tutustu omiin ajattelutapoihin.
• Tunnista uskomusten joukosta haitallisia ja sinua vähiten palvelevia.
• Haasta epäedullisia uskomuksia ja etsi vaihtoehtoja.
• Uudelleen arvioi ja luovu tarvittaessa sellaisista käsityksistä, jotka heikentävät elämänlaatuasi.
• Suuntaudu kohti uutta ja parempaa huomista!

Miksi kävin terapiassa?

Terapiassa käyminen oli minulle alkuun hyvin vierasta ja kesti kauan ennen kuin hyväksyin, ettei terapia ole merkki epäonnistumisesta. Olen kirjoittanut enemmän kuntoutuspsykoterapian käytännön asioista täällä sekä vaikutuksista täällä. Vaikka Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa tarvitaan diagnoosi mielenterveyden häiriöstä, unohdetaan hetkeksi diagnoosit ja keskitytään perkaamaan muita syitä terapiassa käymiseni takana. Olisin itse kaivannut tämän kaltaista ei-diagnoosiin-liittyvää-tietoa harkitessani terapiaan menemistä, sillä silloin olisin mahdollisesti löytänyt itseni terapeutin vastaanotolta aikaisemmin ja voinut siten mieleltäni paremmin jo pidempään.

✤ Julkisen puolen hoito oli riittämätöntä

Olen kirjoitellut hoitoon hakeutumisen poluista täällä sekä kritisoinut saamaani hoitoa muun muassa täällä. Pidän saamaani hoitoa yksiselitteisesti riittämättömänä enkä näe sen vastanneen tarpeisiini juuri lainkaan. Minut nähtiin diagnoosin värittämien silmälasien läpi ja kertomiani asioita irroteltiin asiayhteyksistä diagnostisten kriteereiden täyttymiseksi. Kokemuksistani tuli todisteita häiriölle, traumaoireiluni jäi tunnistamatta ja persoonallisuuden piirteitäni (kuten suhteellisen korkeaa neuroottisuutta) diagnosoitiin poikkeaviksi. En tullut aidosti kuulluksi eikä minuun suhtauduttu ymmärtäväisesti, jostain syystä tunsin olevani jatkuvasti kuin suurennuslasin alla hoitohenkilökuntaa tavatessani. Tämä kaikki oli minusta luotaantyöntävää sitäkin taustaa vasten, miten vaikeaa minun oli ensimmäisiä kertoja elämässäni yrittää avata sisäistä kokemusmaailmaani. Jälkeenpäin ajateltuna näen saamani hoidon olleen hyödyllisen sijasta enemmänkin haitallista, ja ylemmältä taholta tullut tuomio omasta ”häiriintyneisyydestä”, viallisuudesta ja vääränlaisuudesta oli asia, jota jouduin myöhemmin kuntoutuspsykoterapiassa käsittelemään ja työstämään.

Nykyisessä terveydenhuoltojärjestelmässä 
pidän sairasvakuutusta ensisijaisen tärkeänä 
erityisesti tilanteissa, joissa ei kuulu työ-
tai opiskelijaterveyden piiriin.

Hoidon kohtaamattomuuden myöntäminen oli pelottavaa, sillä olinhan aikaisemmin saanut terveydenhuollosta tarvitsemaani apua aina sitä tarvitessani (elimellisiin vaivoihin) eikä minulla ollut ollut mitään syytä suhtautua lääketiedettä ja lääkärikuntaa kohtaan epäröiden. Ensikosketukset psykiatriaan toivat tähän kuitenkin särön ja harmikseni minulle selveni nopeasti, että epäröintini käännettiin osaksi mielenterveydellistä oirehdintaa. Luottamukseni lääketiedettä ja varsinkin psykiatriaa kohtaan mureni eikä se ole vielä tänäkään päivänä samalla tasolla kuin ennen työuupumustani. Minulle oli myös uutta kritisoida palvelua, joka on ilmaista: ilmaisesta terveydenhuollostahan tulisi olla kiitollinen. Se, että jokin asia on ilmaista, ei kuitenkaan tee siitä automaattisesti hyvää tai koskematonta kritiikille. Eikö nimenomaan sellaisen hoidon, joka on riippumatonta varallisuudesta, tulisi keskittyä olemaan laadukasta ja asianmukaista? Hoito saavuttaa lukuisia, kaikenlaisia ihmisiä, joten myös sen vaikutusten voidaan arvioida olevan laajoja.

✤ Halusin selvittää syitä oireiluni takana

Olen joskus miettinyt sitä, mikä minun tilanteeni olisi tänä päivänä, jos olisin vain noudattanut sitä hoitopolkua, jolle minut oli laitettu, enkä olisi aktiivisesti hakeutunut psykoterapiaa kohti. Jos olisin vain syönyt määrättyjä psyykenlääkkeitä, tarkkaillut sairaanhoitajan kanssa oireitani ja ollut käsittelemättä syitä oireideni takana. On varmasti ihan totta, että lyhyellä aikavälillä olisin saanut lääkkeillä tarvittavaa turrutusta ja näennäisesti lisääntynyttä toimintakykyä, mutta pidemmällä aikavälillä olisin lienee voinnillisesti jämähtänyt matalahkolle tasolle ja painisin edelleen samojen, käsittelemättömien ongelmien kanssa. Ehkä kärsisin lisäksi uusista ongelmista kuten lääkityksestä seuranneista sivuvaikutuksista tai turhan voimakkaasta sairausidentiteetistä. Pidän edelleen varsin kummeksuttavana sitä, miten hanakasti minun haluttiin syövän ties miten vahvoja neuroleptejä, mutta keskusteluavusta tai Kelan tukemasta kuntoutuspsykoterapiasta ei hiiskuttu sanaakaan. Minun myös ajateltiin pärjäävän omillaan joitakin kuukausia kestäneen avohuollon hoitojaksoni jälkeen eikä edes mietitty sitä, mitä hoidossa ammolleen revityille ja aukinaisiksi jääneille psyykkisille haavoilleni tulisi tehdä.

Lääketieteessä ja psykiatriassa hoito keskittyy oireiden lieventämiseen, eikä syiden selvittäminen ole keskiössä. En sano, etteikö oireiden lieventäminen monissa tapauksissa olisi paikallaan, mutta näen mielenterveyden häiriöiden syntyyn vaikuttavien syiden selvittämisen keskeiseksi osaksi hoitoa. Usein jo pelkästään se, että tietää, mistä jokin asia mahdollisesti johtuu, toimii lieventävänä tekijänä ja voi auttaa oireiden paremmassa hallitsemisessa. Minulle keskeisessä roolissa toipumiseni matkalla on ollut omaan elämänhistoriaani tutustuminen ja sieltä erinäisten omaa käyttäytymistä ohjaavien tekijöiden havaitseminen. Itseäni häiritsee hyvin paljon sekin, miten huonosti lääketiede onnistuu vastaamaan mielenterveydellisten häiriöiden yksilölliseen ilmenemiseen: sairastunutta lähestytään hyvin yleisellä tasolla ja usein varsin yksilölliselläkin tavalla ilmenevä oirehdinta halutaan pusertaa yksittäisen diagnoosin alle. Ihmistä ei myöskään kohdata kokonaisuutena ja aikaisempi kirjoitukseni PMDD:stä paljastaa sen, miten ala-arvoisesti terveydenhuollossa ymmärretään esimerkiksi hormonaalisten tekijöiden vaikutuksista mielenterveyteen. Lisäksi näen, että mielenterveyden hoitaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mikä jo itsessään on ristiriidassa palvelujärjestelmän tehokkuusajattelun kanssa. Muutokset eivät tapahdu hetkessä ja vuosia vallinneiden käyttäytymistapojen poisoppiminen vaatii lukuisia toistoja.

Minusta on täysin ok valita, minkä tieteenalan lähestymistapaa haluaa mielenterveytensä hoidossa hyödyntää. Tulen jatkossakin kallistumaan psykologisen ja keskusteluun perustuvan hoitomuodon puoleen kuin lääkityksen ja lääketieteen, jossa yksilön oman kokemusmaailman tunnustaminen jää heikoksi. Lääkäreiden asettamia diagnooseja tarvitaan totta kai esimerkiksi sairauslomia varten, mutta itse hoitoa voi hyvin hyödyntää muista lähteistä.

✤ Tarvitsin ”kasvatusta” aikuisuuteen

Ajattelen terapian toimineen tietyiltä osin kuin kasvatuksellisena jatkeena, vaikkei terapeutti tietenkään asiakkaan vanhempi olekaan. Minä en täysi-ikäistymiseni jälkeen saanut vanhemmiltani paljoakaan tukea tai apua, ja jäin painimaan monien nuoreen aikuisuuteen kuuluvien haasteiden kanssa yksin. Yksin selviytyminen ajoi minua pärjäilemään, käyttäytymään ikäistäni vanhemmilla tavoilla ja hakemaan hyväksyntää vääränlaisilta ihmisiltä. Siitä seurasi myös yleistä ajelehtimista elämässä: mistä minä pidän ja, mitä minä haluan tehdä -tyyppisten kysymysten edessä olin suhteellisen hukassa. Vaikka tilanne oli minulle lapsuudesta saakka tuttu, olinhan jatkuvasti tullut toisena erityissisaren varjoissa, olisi itsenäistyminen ollut kenties piirun verran helpompaa vanhempien tukemana. Iän karttuessa aloin ymmärtämään saamaani kasvatusta ja sitä myöten hyväksymään sen, että olen jäänyt asioista paitsi. Jossain määrin koenkin, että terapiassa paikkailtiin tämänkaltaisia aukkoja ja oltiin ensimmäisiä kertoja kiinnostuneita monista sellaisista asioista, joita en vanhempieni kanssa koskaan päässyt ruotimaan. Sain luvan kanssa käydä läpi kokemuksiani, vastoinkäymisiäni, haasteitani ja onnistumisiani. Terapiassa sain kokemuksen siitä, että minä ja asiani ovat tärkeitä – monille itsestään selvä asia, mutta minulle omalla henkilöhistoriallani hyvinkin vieras. Asioiden läpikäyminen mahdollisti myös sen, että uskalsin katsoa eteenpäin ja ottaa tarvittavia askelia aikuisuuteni polulla.

Varhaista itsenäistymistä korostava kasvatus-
kulttuuri voi lisätä yksinäisyyttä.

Uskallan väittää, että monissa perheissä suhtautuminen nuorta kohtaan muuttuu tämän täyttäessä 18 vuotta. Suomalainen kasvatustapa on perinteisesti korostanut varhaista itsenäistymistä ja itsekseen pärjäämistä, jolloin lapsen/nuoren asioihin puuttuminen voidaan herkästi nähdä itsenäistymistä haittaavana paapomisena. Kenties pelätään, että autetaan liikaa, sillä silloin vaarannetaan nuoren omia kykyjä pärjätä maailmassa. Tiedän omalla kohdallani tämänkaltaisten asenteiden ohjanneen kasvatustani ja, vaikka itsenäisyyden korostamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, niin liiallisissa määrin se voi muodostua ongelmaksi. Avun pyytämistä kohtaan saatetaan esimerkiksi suhtautua hyvin negatiivisesti ja se voidaan nähdä epäonnistumisena ja heikkoutena. Näkisin, että vanhempien olisi hyvä olla kiinnostuksen osoittamisessa se aktiivisempi osapuoli ja muistaa, ettei 18-vuotiaan elämästä katoaminen tee kenellekään palvelusta. Minä olisin tarvinnut vanhempieni tukea vielä pitkälle 20-vuotiaaksi.

✤ Minulla ei ollut turvallisia ihmissuhteita, joissa puhua

Toinen merkittävä syy terapiaan hakeutumiseni taustalla löytyi ympäröivistä ihmissuhteistani. Minulla oli kyllä elämässäni ihmisiä, mutta suhteet eivät olleet laadultaan sellaisia, että niissä olisi ollut mahdollista avautua mieltä painavista asioista. Olin ympäröinyt itseni ihmisillä, jotka eivät olleet tukenani vaikeina aikoina (eivätkä itseasiassa hyvinäkään aikoina, sillä kateuden kohteeksi joutuminen sai minut piilottamaan onnistumisiani) ja, jotka eivät halunneet kuulla ongelmistani. Ymmärsin kelpaavani ystäväksi silloin, kun minulla meni hyvin ja olin muiden tukena. Moni käänsikin minulle selkänsä juuri silloin kuin olisin kaikista kipeimmin tarvinnut ystävää ja ymmärrystä. Vaikka tämän kaiken havaitseminen oli oma järkytyksensä, sain selityksen pitkään kalvaneelle ulkopuolisuuden tunteelleni ja ihmissuhteissani kokemalleni tyytymättömyydelle.

Terapiaan hakeutuminen selkeytti paljon jäljelle jääneitä ihmissuhteitani ja opin erinäisiä taitoja, joiden avulla suhteiden syventäminen ja vastavuoroisuuden rakentaminen onnistuivat paremmin. Opin asettamaan rajojani, sanomaan ei sekä havaitsemaan, minkälaisten ihmisten ympäröimänä minun on hyvä olla. Sain tarvittavaa rohkeutta luopua yksinkertaisesti huonoista suhteista, joissa ei ollut mahdollista voida hyvin ja, joissa uuden minäni esiintuloon suhtauduttiin vieroksuen. Minusta on tärkeää, että ystävilleen voi puhua esimerkiksi mielenterveyteen liittyvistä asioista, mutta on myös hyvä pitää mielessä, että he ovat ystäviä, ei ammattilaisia.

✤ En enää selviytynyt yksin

Ihmissuhteisiin liittyviä haasteita ratkotaan 
harvemmin yksin, ratkaisuja löydetään 
parhaiten toisten ihmisten kanssa.

Vaikka minulla ei ollut tarpeeksi turvallisia ihmissuhteita ympärilläni, on myös niin, että muihin ihmisiin tukeutuminen oli minulle hyvin haastavaa. Olin tottunut piilottamaan omat murheeni muilta, sillä aikaisemmat kokemukseni olivat opettaneet sen olevan hyödytöntä. Itseni piilottaminen muilta oli keinoni suojautua pettymyksiä vastaan. Jollain tapaa kuitenkin tiesin tämän olevan ongelmallista, ja terapiaan hakeutuessani tilanteeni oli se, että olin valmis ottamaan riskin ja kokeilemaan avun saamista toiselta ihmiseltä. Minulla oli vuosien mittaan kertynyt lukematon määrä käsittelemättömiä asioita, mitkä nakersivat hyvinvointiani ja tekivät arjestani tuskallista. Olin survonut menneisyyteni kokemukset kaappien perukoille, jotka työuupumuksen laukaisemina alkoivat hitaasti mutta varmasti pullistella yli äyräidensä. Elämää hankaloitti myös traumataustani ja käsittelemättömät traumat, joita vähättelin siitäkin huolimatta, että ne aiheuttivat erinäisiä oireita. 

Vaikka olin miltei kolmikymppiseksi asti pärjännyt pitkälti omin avuin, seinä nousi vastaan liian korkeaksi eikä tilanteessani ollut enää mahdollista olla muuttumatta. Avun hakeminen pelotti minua, mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. En enää suhtaudu toisiin turvautumiseen heikkoutena enkä näe millään muotoa ideaalina liiallista yksinpärjäämistä. Pidän hyvin mahdollisena sitä, että tulen vielä joskus käymään uudestaan terapiassa ja itselleni tämä on lähinnä huojentava ajatus – tiedän, että apua on tarjolla ja sitä on mahdollista saada.

 

Edellä mainittujen tekijöiden lisäksi terapiassa käyminen voi:

• Vahvistaa itsetuntemusta.
• Saada aikaan muutoksia käyttäytymisessä.
• Parantaa elämänlaatua.
• Lisätä luottamusta ympäröivää maailmaa kohtaan.