"Alku on aina vaikein"

Vastavalmistuneena koin painetta
kiirehtiä työelämään.

Minulle on jäänyt yliopistoajoilta mieleen hyvää tarkoittavat, lukemattomat neuvot siitä, kuinka valmistumisen jälkeen olisi toivottavaa löytää itsensä välittömästi työelämästä. Jalka mielellään oven väliin jo opiskeluiden aikana, sillä työpaikka olisi hyvä olla tiedossa ennen kuin ottaa tutkintopaperit ulos. Tutkinnot vanhenevat. Aina on seuraava vuosikurssi seuraavana vuonna valmistuneita, joilla on käsissään ne tuoreimmat tutkinnot. Kilpailu on kovaa ja aukot ansioluettelossa tuomittavia. Näiden ukaasien saattelemana samaan hengen vetoon on muistettu todeta se, että työllistyminen on yksilön omalla vastuulla. Työttömyyskortistoon joutuminen on pahinta, mitä voisi tapahtua, eikä työuupumisista minun opiskeluaikoinani juurikaan puhuttu.

Yhteiskuntatieteilijänä olen saanut kuulla olevani generalisti, joka ei valmistu suoraan mihinkään tiettyyn ammattiin. Vain taivas on rajana. Olenkin monet kerrat kuullut kysyttävän kertoessani opinnoistani, että, mihinkä siitä sitten valmistuu?

Kansainvälisiä uratoiveita

Olen pitänyt matkustelemisesta ja asunut pidempiäkin ajanjaksoja ulkomailla töiden ja opiskeluiden puolesta. Ammatillinen kiinnostukseni kehitystyötä kohtaan kasvoi yliopistossa ja opiskelin laajalti antropologian ja globaalin terveystiedon tyyppisiä aineita. Halusin oppia lisää erilaisista kulttuureista ja globaaleista ilmiöistä. Järjestösektorille suuntautuminen tuntui minulle oikealle valinnalle, ja opintoihin liittyvän harjoittelun suoritin suomalaisessa kehitysjärjestössä. Lisäksi olin vapaaehtoistyöntekijänä ulkomailla globaalikasvatusta edistävässä paikallisessa voittoa tavoittelemattomassa järjestössä. Minulle olikin selvää, että myös valmistumisen jälkeen hakeudun kansainvälisiin tehtäviin ja muutan pois Suomesta määrittelemättömäksi ajaksi.

Pian valmistumisen jälkeen hain ja tulin valituksi työhön, josta työuupumukseni saisi alkunsa. Työpaikka oli ensimmäinen varsinainen asiantuntijatyö, sillä aikaisemmat kokemukseni kehitysalalta olivat harjoittelijan tai vapaaehtoistyöntekijän rooleista. Pidin työpaikan saamista lottovoittona, vastasihan se silloista käsitystäni unelmatyöstä: pääsisin puurtamaan kestävämmän kehityksen ja paremman maailman puolesta. Työnantajana oli nimekäs maailmanlaajuinen järjestö ja tehtävä luonteeltaan kansainvälinen, mutta koronapandemian takia tehtäväni alkoi etätyönä ennen siirtymistä Aasiaan, fyysisesti työpaikalle. Odotin innolla Suomesta käsin alkavaa työntekoa.

Uudessa työssä

Motivaationi ei olisi voinut olla korkeampi aloittaessani ja minulla oli korkea halu näyttää paitsi itselleni myös uudelle tiimilleni siitä, että olin oikea henkilö tehtävään. Olin nyt asiantuntijana nimekkäässä järjestössä ja nelisanainen tittelini oli sen kaltainen, ettei se olisi taipunut Suomen kielelle. Koin työn merkityksellisenä, ja pääsisin edistämään minulle mielekkäitä asioita. Työkielenä oli englanti ja työyhteisö oli monikulttuurinen, työtoverit edustivat eri kansallisuuksia. Kollegoiden nimien ja sähköpostien kirjoitusasujen kanssa saikin olla tarkkana. Hyppäsin mukaan jo käynnissä olevaan projektiin, joka keskittyi ilmastonmuutoksen vastaisiin toimiin yksityistä sektoria sitouttamalla, ja olin tietoinen siitä, että tulevaisuudessa olisin mukana toisessakin ilmastoprojektissa, joka alkaisi rahoituksen varmistuttua. Tällöin sen hetkinen ilmasto-osaamiseni oli lapsen kengissä, sillä asiantuntemukseni suuntautui pitkälti köyhyyden, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kaltaisiin teemoihin. Tiedon suhteen aloitinkin käytännössä puhtaalta pöydältä ja, vaikka ensimmäiset kuukaudet olivat uuden tiedon sisäistämisen kulta-aikaa, oppiminen oli vahvasti läsnä koko työsuhteen ajan.

Uuden työn aloittaminen jännittää ja
itsestään haluaa antaa hyvän kuvan.

Uudessa työssä aloittaminen luonnollisesti jännittää ja haluaa antaa hyvän vaikutuksen itsestään. Jännitin etätyötä itsessään ja sitä, kuinka se lähtee sutviintumaan. Olin aikaisemminkin tehnyt etänä töitä, mutta en tällä tavalla täysipäiväisesti. Erityisesti minua jännitti, saisinko luotua hyvät suhteet esimiehen ja tiimiläisten kesken, joiden kanssa tiesin tulevani tekemään tiiviisti yhteistyötä. Lisäjännityksen toi vallitseva aikaero, Aasian päässä kello oli viitisen tuntia edellä ja minua huoletti se, vaikuttaisiko tämä jollain tasolla työjärjestelyihin.

Työ lähti liikkeelle korkealla intensiteetillä ja pettymyksekseni varsinaista perehdytystä tai esimiehen kanssa käytävää alun kaksin keskustelua ei ollut. Aloitustapaamisessa oli koko tiimi mukana ja siten tavoite- tai kehityskeskustelun kaltaiset teemat jäivät uupumaan. Perehdytys tapahtui omatoimisesti: toteutin projektin aihealueista pienimuotoisen tutkimuksen, jonka tuloksia esittelin Teamsin välityksellä tuleville työkavereilleni. Tiimin lisäksi tutustuin koko työyhteisöön verkon välityksellä ja, vaikka etätyössä on hyvät puolensa, niin sosiaalisessa verkostoitumisessa se jää kakkoseksi lähityöhön nähden. Tutustuminen jäi myös heikohkoksi siksi, että alun perin minun piti tehdä etätöitä vain noin kahden kuukauden ajan. Se, että pääsin lähtemään kohteeseen vasta puolen vuoden kuluttua, johtui pitkälti muuttuneesta koronatilanteesta.

Etätyön haasteet

Melko pian etätyö näytti haasteellisen puolensa. Erityisesti videopuheluissa minun kesti totuttautua siihen ominaisuuteen, että oma naama on jatkuvasti esillä ja sen katsominen puhuessa häiritsee paitsi keskusteluani myös keskittymiskykyä. Tulin turhan tietoiseksi keskustelun kannalta epäoleellisista asioista. Äänenlaadun kanssa oli myös usein haasteita ja ongelman sanottiin johtuvan minun verkkoyhteydestäni, vaikka jälkeenpäin selvisi, että yhteys pätki työpaikan nettiongelmien takia. Vasta-aloittaneena en kokenut asemaani sen verran vakiintuneeksi, että olisin alkanut sen enempää asiasta väitellä.

Usein ajatellaan, että etätyö nopeuttaa työntekemistä ja varmasti tämä pitää paikkaansakin, sillä esimerkiksi keskittyminen oli minulle paljon helpompaa kuin, mitä se avokonttorissa tulisi ikinä olemaan. Huomasin kuitenkin, että kommunikaatioon se loi omat negatiiviset lisänsä. Pienistä asioista kysymisen rima nousi, kun asian selventämiseen ja sähköpostin kirjoittamiseen tuhriintuu asian luonteeseen nähden kosolti aikaa. Olin myös alkuun huomaavinani epäluottamusta esimiehen taholta sen suhteen, teenkö oikeasti töitä siellä kotona vaiko en. Työpaikalla suosittiin lähityöskentelyä. Totta kai se loukkaa, mikäli epäillään epärehelliseksi, mutta ajattelin myös, että suurentelen asiaa mielessäni. Voiko tosissaan olla niin, että esimies ei usko minun tekevän töitä, vaikka työtehtävät esimerkiksi palautuivat ajallaan. Ymmärrän senkin, että luottamus tulee ansaita ja varmasti esimiehenikin olisi tuntenut oman roolinsa varmemmaksi, mikäli olisi alkuun voinut opastaa ”kädestä pitäen”. Lievittääkseni epäilyjä päätin olla tavoitettavissa mahdollisimman herkästi. Latasin puhelimeeni sähköpostin mobiilisovelluksen ja pidin ilmoitukset päällä. Sain siis aina hälytyksen uudesta sähköpostista ja aamulla ensimmäinen asia, mitä herätessäni näin, olivat saapuneet sähköpostit. Pyrin usein myös heti aamusta lähettämään jonkinlaisen viestin siitä, että olin kuitannut päivän tehtävät ja olevani työn äärellä. Pidin sähköpostinkin ilmoitusten äänet päällä tietokoneessani, kunnes huomasin ehdollistuneeni kilahduksiin ja reagoivan fyysisesti. Pulssi koveni ja kylmähiki otti valtaansa. Koska toimipaikka sijaitsi Aasiassa, myös aikaerorasitus toi omat haasteensa työntekoon. Aloittaessani työpäivän aamusta, työpaikalla oli keskipäivä. Olen pesunkestävä iltaihminen, joten oman lisänsä toi sekin, että opettelin uuteen aamurytmiin ja siihen, että aamu kahdeksalta on päivän tärkein palaveri, jossa tulee olla skarppina. Työpäivät eivät useinkaan alkaneet rauhallisesti, vaan sana tykitys voisi parhaiten kuvailla tilannetta. Huolestuttavaa oli tosin sekin, että usein lopetellessani työpäivää, esimies viestitteli minulle, vaikka siellä kello on tällöin ollut myöhäinen ilta.

Pian minulle myös ilmeni, että esimieheni ei ollut halukas kommunikoimaan kanssani muusta kuin työprojektiin liittyvistä asioista. Kysyessäni esimerkiksi työaikaseurantaan liittyviä asioita sähköpostitse, vastausta ei kuulunut. Kysyessäni asiasta videopuhelussa, hän totesi näiden olevan itsestään selviä asioita ja HR olisi se taho, jolta saisi vastauksia. Koska kyseessä oli iso globaali organisaatio, en aina tiennyt mistä lähteä ongelmia perkaamaan eikä tieto siitä, että HR:sta saa tukea kertonut minulle juuri mitään uutta, sillä HR:n kontaktihenkilön yhteystietoja ei löytynyt kädenkäänteessä. Minä en esimerkiksi tiennyt, mistä tai keneltä olisin saanut sähköpostiin liittyen it-tukea tai, kuinka edellä mainittu työaikaseuranta tai loma-anomiset tapahtuvat.

Aika ei pian riitä muuhun kuin kasvavasta
työmäärästä selviytymiseen.

Tahti kiihtyy

Ylimääräistä aikaa ei myöskään jäänyt tämänkaltaisten asioiden selvittämiseen, sillä työtehtävät lisääntyivät tasaiseen tahtiin ja päivän tunnit loppuivat usein kesken aiheuttaen sen, että yli kahdeksan tunnin työpäivistä tuli enemmän sääntö kuin poikkeus. Kuorma alkoi kasvamaan. Uutta asiaa ja uuden oppimista oli valtavasti, mikä luonnollisesti osaltaan aiheutti sen, että tehtävien suorittaminen otti oman aikansa. Vastasin heti alkuun projektin viestinnästä ja somekanavien päivittämisestä ilman, että tiesin juurikaan itse projektista. Työntekijänä olen huolellinen ja pidän siitä, että olen edes hieman perehtynyt asiaan, mitä työstän. Siksikin halusin ensin sisäistää sen, mistä projektistamme oikein on kyse ennen kuin alan kirjoittamaan siitä Facebook-päivityksiä. Olin myös vastuussa kuukausittaisen uutiskirjeen tuottamisesta Wordia käyttäen. En ollut käyttänyt Wordia ennen muuhun kuin tekstin tuottamiseen, joten jo itsessään sen opetteleminen, kuinka mediasisältöjä voidaan rakentaa sen avulla, oli minulle uutta. Oppimiselle ei tunnuttu antavan aikaa ja sen odotettiin tapahtuvan työajan ulkopuolella. Tästäkin syystä työpäivät osaltaan venyivät ja illat kuluivat tiedon etsimisessä ja sisäistäessä. Viikonloppuisin oli myös hyvin aikaa saada tehtävät viimeistellyksi ja työstää Wordin ja Excelin käyttötaitojani. Sain sellaisen kuvan, ettei minun sen hetkinen osaaminen vastannut sitä vaatimustasoa, joka minulla etukäteen ajateltiin olevan. Huijarisyndrooma teki tulojaan ja, mietinkin josko rekrytoinnissa tehtiin virhe. Tämän pohtiminen tekee totta kai kipeää, sillä silloin tunnustaa oman riittämättömyytensä ja huonommuuden tunne valtaa mielen. Minulla se jollain tavalla toi helpotusta, sillä silloin pystyin tarkastelemaan kokemaani vaatimustasoa uusin silmin.

Työ sai minut usein itkemään. Elämä
alkoi tuntua usvaiselta.

Lopulta seinä tuli vastaan ja ensimmäinen itkukohtaus työstä ja siitä, että en jaksa tai kykene tuli alle kuukausi aloittamisen jälkeen. Itkeminen ei ollut ollut minulle tuttua tai tavanomaista, viime kerrasta oli tuolloin ollut vuosia. Muistan säikähtäneen reaktiotani, mutta ajatelleen samalla, ettei minulla ole aikaa tällaiseen. Työt eivät lopu itkemällä. Itkukohtaukset yleistyvät ja pian alkoi olla saavutus, jos selvisin työpäivästä ilman kyyneliä. Saatoin purskahtaa itkuun täysin varoittamatta sähköpostia kirjoittaessa tai illalla lähtiessäni kauppaan. Ensimmäisen tunnekuohun jälkeen ilmoitin esimiehelle, että työkuorma oli ollut minulle liikaa ja, että pitäisin seuraavalla viikolla muutaman lyhyemmän päivän tehtyäni ylitöitä sen verran paljon viimeisten viikkojen aikana. Hän oli ymmärtäväinen ja lupasi kiinnittää paremmin huomiota työnmäärään tulevaisuudessa. Valitettavasti uskoin tämän.

Varoitusmerkkien laiminlyönti

Olen kuullut paljon sitä, että alku on aina vaikein uudessa työssä. Allekirjoitan tämän täysin, sillä näin minulla on useimmissa työpaikoissa ollutkin. Tässä uupumukseen johtaneessa työssäni alku oli täynnä varoitusmerkkejä tulevasta, mutta laiminlöin omat epäilykseni kuittaamalla ne alun vaikeuksiksi. Tavallaan myös ajattelin, ettei minulla ole oikeutta valittaa ja vetää negatiivisia johtopäätöksiä heti alkuun. Olinhan unelmatyössäni ja kiitollinen siitä. Ajattelin myös todennäköisesti tulkitsevan tilanteita väärin, sillä virtuaalisesti työskennellessä iso osa viestinnästä jää piiloon. Silti minua harmittaa jossain määrin se, etten kuunnellut omaa sisäistä ääntäni sitä, että minusta ei tunnu hyvältä, vaan jatkoin ja pusersin entistä kovemmin. Seuraavien kuukausien aikana tilanne pahenisi ja pian olisin ensimmäisellä sairaslomalla.

Kokemuksesta viisastuneena, työsuhteen aloittamiseen muutama vinkki:

• Keskustele tavoitteista: vaadi heti alkuun esimiehen kanssa kaksin käytävää keskustelua (voi olla luonteeltaan tavoite- tai kehityskeskustelu), pääasia, että tavoitteet ja velvoitteet ovat molemmille osapuolille selvät ja olette näistä samalla viivalla!
• Viesti selkeästi, jos tarvitset lisäaikaa uuden oppimiselle ja työtehtävien suorittamiselle. Oppiminen vie oman aikansa ihan jokaisella. 
• Ilmennä rajasi: älä lipsu työajoista, pidä tauot ja opi sanomaan ei kasvavalle työmäärälle.
• Ole armollinen - salli itsellesi se, että olet juuri aloittanut etkä voi heti tietää kaikkea!
• Kuuntele itseäsi ja ole herkkä omalle intuitiolle.