Uupuminen alkaa

Uupumukseen liittyvä oirehdintani alkoi salakavalasti, eikä siten, että olisin esimerkiksi yhtenä aamuna herännyt ja todennut olevani työuupunut. Oireet myös eskaloituivat nopeahkosti, sillä jo kuukausi aloittamisen jälkeen väsymyksen tunne oli kiristänyt otettaan minussa ja neljän kuukauden kuluttua olisin ensimmäisellä sairaslomalla. Alkuun ajattelin, että vetämätön oloni johtuu ainoastaan raudan puutteesta, joten kävin verikokeissa mittauttamassa rauta-arvoni. Ferritiini oli tulosten perusteella hieman alhainen, mikä vahvisti käsitystäni siitä, että väsymys oli alkujaan tästä eikä esimerkiksi työstä johtuvista tekijöistä. Aloitin rautakuurin tietäen, että arvojen korjaantuminen ottaisi oman aikansa. Ajan kuluessa ja oireiden lisääntyessä sisäinen ääneni kuitenkin totesi, että tässä on kyse jostain muustakin.

Näihin aikoihin en oikeastaan edes tiennyt, mitä työuupuminen tarkoittaa ja, mitä se pitää sisällään. Toki olin lukenut yksittäisiä tarinoita burn outin kokeneista aikakausilehtien palstoilla, mutta uupumisen lääketieteellinen kuvaus oli minulle pimennossa. Kumppanini oli ensimmäinen, joka pohti minun mahdollisesti kärsivän työuupumuksesta. Koska asumme yhdessä, hän näki lähietäisyydeltä sen, miten työnteko tapahtui kasvavissa määrin hyvinvointini kustannuksella. En kuitenkaan halunnut itsediagnosoida itselleni työuupumusta liian aikaisessa vaiheessa, sillä diagnoosikeskeisessä lähestymistavassa piilee mielestäni itseään toteuttava ennuste.

Työstä ei palaudu

Työuupuminen alkaa usein salakavalasti. Väsymyksen tunne
voimistuu ja mukaan tulee usein muitakin liitännäisoireita.

Työsuhteen alussa voimavarani kuluivat uuden oppimiseen ja uusiin ihmisiin tutustumiseen, eikä tämä sinänsä yllättänyt minua. Olin varma, että alun jälkeen voimavarani taas elpyisivät. Näin ei tietenkään tapahtunut, sillä alku oli ollut vasta lämmittelyä ja työtehtävät tulisivat lisääntymään eksponentiaalisesti. Elimistöni ja hermostoni kävi jatkuvasti ylikierroksilla, eikä palautumista tapahtunut riittävästi. Arki alkoi tuntua selviytymiseltä. Pian kävi selväksi, ettei viikonloputkaan riittäneet palautumiseen ja olo oli valmiiksi uupunut jo työviikon alussa. Sunnuntaisin pelkäsin tulevaa viikkoa, sillä tiesin työtaakan odottavan ja uusien tehtävien lisääntyvän. Huolestuin myös siitä, minkälaisella tuulella esimies tulisi olemaan ja, kuinka murskaavaa palautetta olisi tiedossa. Sunnuntaisin minua usein puristikin kurkusta ja hengittäminen tuntui työläältä. Työsuhteeni loppupuolella tilanne oli mennyt siihen, että töiden jälkeen energiaa ei enää löytynyt muuhun kuin sohvalla tai sängyllä makaamiseen. Pidin usein silmiä vain kiinni ja kuuntelin hiljaisuutta.

Etätyö aiheutti minulla sen, että työn ja vapaa-ajan välinen raja hälveni. Työpäivä kului kotona ruudun äärellä lähes tauotta näppäimistöä hakaten ja työpäivän erotti vapaa-ajasta käytännössä vain tietokoneen ruudun sulkeminen. Ympäristö ei vaihtunut, enkä siten heti tiedostanut sitä, että työt olivat siltä päivältä tehdyt ja olisin ”turvassa”. En nähnyt tarpeelliseksi tehdä hankintoja kotityöpisteen parantamiseksi, sillä etätyöjaksoni piti alun perin olla suhteellisen lyhyt. Työpisteeni ei ollut kovin ergonominen ja etätyön pitkittyminen sai huonosta työskentelyasennosta johtuen niskan ja selän kipeytymään. Virheen paikkaamiseksi tein joitakin päiviä viikossa etätöitä toimistohotellista käsin saadakseni työntekoa ergonomisemmaksi ja saadakseni paremmin rajattua työn ja vapaa-ajan välistä suhdetta.

Työstä palautuminen valui vapaa-ajan vastuulle osittain siksikin, että työssä ei juurikaan ollut kuormituksen suhteen vaihtelua. Ei ollut tavanomaista vaihtelua siinä, että olisi ollut kausia, jolloin oli enemmän tehtävää ja, joita olisi seurannut tasapainottavat kaudet, jolloin tehtävää oli vähemmän. Nyt tilanne oli se, että tehtävää oli jatkuvasti paljon ja tämän vastapainona oli kaudet, jolloin työtä oli ekstra paljon. Päivittäisissä tauotuksissani oli myös parannettavaa ja usein töiden paljous sai minut skippaamaan taukoja. En pääsisi ikinä lopettamaan työpäivää, jos nyt laiskottelisin vartin ajan. Etätyöläisenä oli myös kätevää ja ajankäytöllisesti tehokasta syödä lounasta sähköposteja kirjoitellen tai vähintään tehtävien taustamateriaaleihin tutustuen. Ylivirittyneisyyttä piti yllä sekin, jos tauot kuluivat esimerkiksi sosiaalista mediaa selaillen. Hetkellistä mielihyvää siitä saa, mutta aivot eivät palaudu eivätkä saa kaipaamansa lepoa infotulvan takia.

Oireidenkirjoa

Stressin värittämä pohjavire sai minussa
muutoksia aikaan.

Kokemani stressi lisääntyi tasaisella tahdilla ja pian huomasin, että se väritti tyystin sen hetkisen pohjavireeni. Kaikkeen tottuu ja olotilasta tuli minulle uusi normaali, entinen huoleton ja iloinen minä tuntui olevan kaukana ulottumattomissa, jossain toisessa elämässä. Työ ja sen ajatteleminen täyttivät pian kaiken elämässäni, ja niinkin oudolta kuin se kuulostaa, näin olemassaoloni tyystin työn kautta. En nähnyt minua enää ilman tätä työtä. Tulevaisuutta ei tietyllä tavalla ollut tai jos olikin, oli se niin sakeana sumusta, ettei siitä saanut minkäänlaista otetta.

Kokemani stressi aiheutti minussa erinäisiä muutoksia ja oireita. Aiemmin kertomieni itkukohtauksien lisäksi olin tavanomaista hermostuneempi. Luonteelleni vastaisesti saatoin äkkipikaisestikin kiukutella ja tiuskia mitättömän tuntuisista asioista läheisilleni. Tunsin oloni epätoivoiseksi ja turhautuneeksi enkä oikein osannut paikantaa syitä, miksi tunsin niin, eikä minulla ollut voimavaroja tarkastella keinoja, joilla saisin oloni kohenemaan. Olin samanaikaisesti äärettömän herkkä ja täysin turta. Tunsin kaiken tavanomaista voimakkaammin ja samanaikaisesti en tuntenut mitään. Näin jälkikäteenkin olotilaa on hyvin haastavaa kuvata, ja minulla oli silloin usein tunne siitä, että ylireagoin ja kuvittelen kaiken.

Stressi sai minussa aikaan myös erilaisia helpommin määriteltäviä fyysisiä oireita. Vatsani oli usein kipeä ja päähän särki. Epämääräiset vatsakivut kulkivat mukana koko työsuhteen ajan. Stressin myötä minulta kaikkosi ruokahalu. Vähensin syömistäni, mikä alkoi näkyä laihtumisena. En mielestäni näyttänyt terveeltä, olin nuukahtanut, harmaa ja väsymys paistoi olemuksessani. Pian hiukseni alkoivat lähtemään ja työsuhteen päättymisen jälkeen hiukseni olivat ohentuneet huomattavasti. Stressillä oli tekemisensä myös unen kanssa ja kärsin univaikeuksista. Painajaiset ja yölliset heräilyt lisääntyivät. Työsuhteen aikana näkemistäni unista karkeasti 90 % on pitänyt sisällään työsuhteeseeni liittyviä tekijöitä. En myöskään tuntenut oloani virkeäksi herättyäni ja olen varma, että unen laadussani olisi ollut parannettavaa.  Muistinikin saattoi pätkiä ja jossain vaiheessa huomasin kielellisten haasteiden kasvavan. Koska työkieli oli englanti, huomasin unohtelevani tavanomaisia käännöksiä tai minun oli hankalaa suomentaa kirjoittamiani lauseita. Tämä tietenkin hidasti tekemistäni, joten ratkaisuksi kiihdytin tahtia entisestään pysyäkseni aikatauluissa. Kiihtynyt tahti vastaavasti lisäsi oireita ja hidasti tekemistäni. Ja niin edelleen – noidankehä oli valmis.

Nopeita ja tehottomia ratkaisuja

Ajattelin stressin lieventyvän ajan kanssa ja kuten totesinkin, minulla ei ollut voimavaroja jäljellä tehdäkseni mitään todellista stressintaltuttamissuunnitelmaa. Hoidin oireita kovin inhimillisesti mutta hyvin huonolla menestyksellä. Hain nopeita helpotuksia ja ratkaisuja, vaikka todellisuudessa ne vain lietsoivat oloani ja kiihdyttivät oravanpyörää. Satunnaisesta nuuskankäyttäjästä tuli vakituisesti nuuskaava: nuuskaaminen arkipäiväistyi ja lisääntyi erityisen stressaavien ajanjaksojen aikana. Olin varma, että lopetan sitten kuin vain itse tahdon ja tiedättehän, ikinä ei ole sopiva aika lopettaa nikotiinin käyttöä. Elämäntilanne on aina joko liian stressaava tai liian tapahtumaköyhä, jotta vieroittuminen onnistuisi. Tulen jatkossa kirjoittamaan omia postauksia riippuvuuksista, mutta totean tässä vaiheessa vain sen, että nuuskaaminen jo itsessään lieventämisen sijasta vain lisäsi kokemaani stressin määrää. Alkoholin käytössäni tapahtui muutos sen suhteen, ettei se ollut enää väline sosiaalisessa kanssakäymisessä, vaan siitä tuli lääke stressiin. Join mieluummin lasillisen yksinäni kuin seurassa. Ei ollut epätavallista, että viikonloppuisin nollasin ja join itseni tukevaan humalaan. Humalan astetta ei säädellyt se, vietinkö iltaa pienemmässä vai isommassa porukassa, oliko kyseessä grillijuhlat vai valmistujaiset tai koinko oloni vetämättömäksi vai energiseksi. Dagen efter oli usein sen mukainen ja tietysti osaltaan pahensi jo valmiiksi huonoa mieltäni. Säästin energiaa myös siten, että harvensin sosiaalista kanssakäymistä ja näin harvemmin läheisiä ja ystäviä. Silloin kuin heitä näin, halusin pitää tapaamiset keveinä ja välttää työasioista puhumista. Vatvoinhan niistä jo aivan tarpeeksi itsekseni. Vähensin myös liikuntaa, mikä entiselle kilpatason urheilijalle oli epätavallista ja tulisi lisäämään kehollista pahoinvointia entisestään. Liikunta oli ja on edelleen minulle tärkeä stressinhallintakeino ja energian purkauskanava, mutta tuolloin olen kuitenkin ollut jo valmiiksi niin kuormittunut, ettei kehoni olisi kestänyt enempää. Keho on ollut viisas ja se on suojellut itseään rajoittamalla fyysistä aktiivisuuttani, jotta energiaa riitti työntekoon.

Kieltäydyin pitkään hyväksymästä oireita ja uupumusta.

”Selviytymiskeinona” käytin pitkään hyväksi asian kieltämistä ja työn herättämien tunteiden (ja oireiden) sivuuttamista. Kieltäydyin hyväksymistä sitä, että minä voisin työuupua. Työuupumus on asia, joka koskettaa joitain muita ihmisiä, ei minua. Minulla oli vallallaan käsitys siitä, että työuupumisen kehittyminen vaatisi pidemmän työssäoloajan ja, että olisin liian nuori uupumaan. Kuvittelin olevani ainoa maailmassa, joka kokisi työuupumisen hiljattain valmistumisen jälkeen ja ensimmäisessä oman alan työssään. Tämähän merkitsisi sitä, että olisin jollain tavalla perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut, heikko ja huono. Väitän kuitenkin, että opiskeluiden jälkeinen työelämään siirtyminen on merkittävä taitekohta elämässä, joka jo sinällään nostaa alttiutta liian korkealle kuormitukselle. Omia jaksamisen rajoja ei välttämättä tunnisteta ja osaamisen näyttämisen halu voi huijata jaksamaan yli äyräiden. Tässä vaiheessa en myöskään tiennyt, että hyveenä pitämäni vahvuus ja asenne siitä, että luovuttaa ei saa, kääntyivät lopulta itseään vastaan sairastumista edesauttaviksi tekijöiksi. Korkea motivaatio, innostuneisuus, työpaikan korkea arvostus ja oman sietokyvyn toistuva ylittäminen tulivat myös kääntymään itseään vastaan ja saivat terveydentilani heikentymään vakavasti.

 

Asioita, joita tekisin toisin:

• Usko itseesi äläkä vähättele omia tuntemuksia: se, että joku muu uupuu esimerkiksi vuosien saatossa, ei muuta sinun kokemustasi sinun tilanteestasi.
• Ota oireesi vakavasti! 
• Suostu työhön, josta on mahdollista palautua. Vapaa-aika on vapaa-aikaa eikä sen tule kulua vain työstä palautumiseen!
• Haasta käsityksiäsi pärjäämisestä. Mieti, kuka tai mikä on saanut sinut luulemaan, että vahvuus olisi hyvästä, herkkyys pahasta ja luovuttaminen epäonnistumista?
• Priorisoi terveys aina työn edelle!