Loma ja massiivinen hermoromahdus

Hermoromahdus ei katso aikaa tai paikkaa.

En onneksi etukäteen tiennyt, kuinka kauan odotettu lomani tulisi minut yllättämään ja, kuinka siitä tietyllä tavalla tulisi yksi siihenastisen elämäni käännekohdista. Olin työskennellyt kahdeksan kuukautta ilman lomia, joten luonnollisesti olin enemmän kuin valmis vaihtamaan vapaalle. Edeltävä viikko oli ollut erityisen raskas ja stressaava, sillä silloin vyyhti esimiehen kanssa oli lähtenyt purkautumaan ja olin tuonut tilannetta laajemminkin esiin työyhteisön sisällä. En ollut asian kanssa enää tyystin yksin. Lähdin lomalle tietynlaisen epätietoisuuden vallitessa, sillä ei ollut lainkaan varmaa, minkälaisten työtehtävien ja kenen alaisuudessa työsuhteeni jatkuisi palatessani toimistolle. Tiesin varmaksi ainoastaan sen, että kyseisen esimiehen kanssa en enää jatkaisi työskentelyä ja, että loman jälkeen minulla olisi kolme kuukautta jäljellä työsuhdettani.

Loman päätin pyhittää hauskanpidolle ilman työasioiden vatvomista. Olin täysin varma, että kolmessa viikossa saisin palauduttua riittävästi ja energiatasoni olisivat samalla tasolla kuin ennen työsuhdetta. Työuupumuksesta ei olisi tietoakaan ja palaisin työpaikalle kuin uudesti syntynyt. Näin jälkeenpäin ajateltuna minua hymyilyttää silloinen ajattelumallini siitä, että vain päättämällä en olisi enää stressaantunut tai uupunut. Ikään kuin sormia napsauttamalla olisin onnistunut unohtamaan erityisesti lomaa edeltäneen hyvin kuormittaneen viikon.

Lähdin lomalle intoa täynnä

Olin odottanut lomaani kauan ja pidin tärkeänä
saada kaipaamani paussi töistä.

Koska en ollut juurikaan nukkunut vallinneen stressin takia lomani alkaessa, päällimmäinen tuntemukseni oli väsymys. Mutta se ei poistanut sitä faktaa, että olin innoissani! Vihdoin minulla olisi aikaa tutustua paremmin uuteen asuinmaahani, lähiseutuuni ja mahdollisesti myös uusiin tuttavuuksiin työpiirien ulkopuolelta. Vaikka olinkin asunut kohteessa ja sopuhintaisessa vuokra-asunnossa jo kuukauden ajan, olin hyvin heikosti tutustunut ympäristööni yksinkertaisesti siitä syystä, että työ verotti kaikki mehut minusta. Vapaa-aika kului työstä palautumiseen ja akkujen lataamiseen, mikä kohdallani tarkoitti yksin olemista ja mielellään vain asunnossa ajan viettämistä. Kuten olen edellä jo kertonut, maahan oli vaikea päästä sisään korkeiden koronarajoitusten ja matkustusrajoitusten takia. Tilanne oli kuitenkin eri sitten, kun oli päässyt maahan. Kotimaan matkustus kukoisti ja nähtävää ja tehtävää löytyi laidasta laitaan. Sisäisiä sulkutiloja ei tuolloin juurikaan ollut, vaan matkustaminen oli verrattain helppoa haluamiinsa kohteisiin. Turisteja oli luonnollisesti hyvin vähän, reppureissaajia ei ollut lainkaan (toisin kuin normaaleina aikoina). Minä otin heti lomani ensimmäisenä päivänä suunnaksi paikallisen lomasaaren. Kotimaan sisäiset lennot ja bungalowit oli varattuna ja odotin innolla sitä, että pääsisin rentoutumaan viikon ajaksi auringon ja palmujen alle.

Jälkeenpäin on helppo jossitella, olisiko lomani sujunut erilaisissa tunnelmissa, mikäli olisin tunnistanut kaipaamani levon ja ottanut edes loman alun rauhoittumisen kannalta. Näin en nimittäin tehnyt, vaan ajattelin, että nyt kun olen vapaa töistä, olen myös vapaa stressistä. Koska tunnelmani oli katossa, päivisin kiertelin nähtävyyksiä, paistattelin auringossa ja iltaisin vaihdoin vapaalle. Viihdyin alueen suositussa rantaravintolassa, jonka oli lisäkseni löytänyt moni muukin länkkäri. Oli virkistävää pitkästä aikaa juhlia ja tutustua muihin lomailijoihin drinkkien lomassa. Loman ensimmäiset pari päivää kuluikin näissä merkeissä, minkä jälkeen vaihdoin majoitustani saaren toiselle puolelle uuteen ympäristöön, hieman rauhallisemmalle alueelle.

Romahdus yllätti minut täysin

Uuteen majoitukseen päästyäni sain hermoromahduksen aika lailla heti, kun olin sulkenut huoneeni oven takanani. Täysin yllättäen aloin itkeä ja koin vaikeuksia hengittää. Olin äärimmäisen levoton, en pystynyt lainkaan olemaan paikallani. Kuljin edestakaisin huohottaen samalla kun ahdistus lisäsi otettaan. Sykkeeni oli taivaissa ja koko kehoni tuntui olevan tulessa. Pelkäsin sitä, mitä minulle tapahtuu ja tunsin olevani aivan paniikin vallassa. Huoneeni sijaitsi rakennuksen neljännessä kerroksessa ja parvekkeelta avartui tyyni merimaisema. Koin suurta ahdistusta siitä, että olin niin korkealla, en siksi voinut pitää parvekkeen ovea auki. Mielessäni pyöri kuva siitä, että hyppään sieltä alas. Varmuuden vuoksi vedin verhotkin kiinni. Järkytyin tämän kaltaisista itsetuhoisista ajatuksista, en ole aiemmin sellaisia kokenut. En tunnistanut itseäni enkä todellakaan luottanut siihen, mitä olisin kykenevä tekemään. Tämä lisäsi entisestään paniikkiani ja sai minut vain huolestuneemmaksi. Pelkäsin itseäni ja reaktioitani – olinko tulossa hulluksi?

Hermoromahdus sai minut 
kyseenalaistamaan mielenterveyteni.

Olin yksin ajatusteni kanssa, eikä mennyt kauan, kun ne olivat tyystin työhön liittyviä. Mieleni alkoi vatvoa kaikkea työhön ja esimieheen liittyvää sellaisella nopeudella, että kirjaimellisesti pelkäsin pääni syttyvän tuleen. Viime viikkojen tapahtumat, esimiehen kommentit, työyhteisön tietämys tilanteesta, kollegoiden sanomiset, johtotason reaktio... Puhuin itselleni äärettömän rumasti ja sätin siitä, kuinka olin täysi luuseri, surkea työntekijä ja epäonnistunut pahemman kerran. Kaikki ajattelisivat minusta, etten ole mitään. Kaikki nauraisivat minulle. Olin valtavan häpeän vallassa ja täysin varma siitä, että ajatukseni olivat totta. Minä en ole mitään ilman työtäni ja nyt olen tuhonnut tilaisuuteni siitä syystä, että olen huono ja kykenemätön. Miten oikein kuvittelin, että pärjäisin työssäni? En tule enää saamaan yhtä innostavaa työtä ja yrittäminen on turhaa, sillä olen jo mustalla listalla työpaikallani. En todellakaan tule saamaan työsuhteelleni jatkoa. Minä olen se hankala, ei esimies. Työyhteisö tietää tämän ja he säälivät minua. He ajattelevat minun olevan nuori ja naiivi, joka kuvittelee itsestään liikoja. Menisi kotiin kasvamaan. Olisin tehnyt miltei mitä tahansa saadakseni ajatukseni ja itseni sättimisen loppumaan.

Tilanteessa soitin kumppanilleni, joka kuuli puheestani heti, että en voi hyvin. Olin kuulemma puhunut hyvin sekavia ja hädän oli kuullut äänestäni heti. Itse en muista puhelusta juurikaan. Sen muistan, että olen todennut haluavani tulla Suomeen ja, että minun täytyy hakea apua. Puhuimme yhteensä reilu tunnin, mikä näin jälkikäteen tuntuu eriskummalliselta, sillä suuriosa tästä on minulle pimennossa. Sen muistan, että olen itkenyt lähestulkoon koko ajan ja samalla ravannut huoneessa edestakaisin. En ole koskaan ollut yhtä levoton. Kumppanini oli totta kai huolissaan ja sitä lisäsi se, että hän ei Suomesta käsin voinut paljoa tehdä. Olin Aasiassa pienellä lomasaarella yksin. Puhelu auttoi kuitenkin saamaan jalkojani sen verran takaisin maan pinnalle, että tiesin edes yhden ihmisen olevan puolellani ja välittävän minusta. Tästä olin ja olen kiitollinen. Puhelun lopulla olemme yhteistuumin katsoneet, milloin lähtee seuraava lento Suomeen vai lähteekö lainkaan. Pandemian takia maahan saapuminen oli ollut suuren työn takana, joten pelkäsin, että poistuminen olisi yhtä haastavaa. Pieni toivonkipinä kuitenkin heräsi, kun kuulin, että lentoja menee kerran viikossa ja seuraava olisi muutaman päivän päästä. En vielä ottanut itselleni lippua, sillä sitä ennen olisi paljon järjesteltävää: lomasaarelta poislentäminen (paluulippuni oli ostettu vajaa viikon päähän), tavaroideni pakkaaminen, asunnon irtisanominen ja mahdollisten koronatoimenpiteiden tekeminen. Olin lomasaarella, paratiisissa, mutta halusin vain pois sieltä, sillä oloni oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen. Eniten minua tuntui huolestuttavan tilanteessa se, mitä kerron työpaikalle ja, mitä minusta sen jälkeen ajatellaan.

Tunsin tekeväni väärin lähtiessäni takaisin Suomeen

Levoton olotilani jatkui, mutta sain kuin ihmeen kaupalla organisoiduksi minulle muutaman päivän päähän lennon Suomeen. Samalla hoidin lennon pois lomasaarelta seuraavalle päivälle. Lentokentältä painelin suoraan paikalliseen sairaalaan koronatestattavaksi, jotta tulos ehti valmistumaan ennen Suomen lentoani. En halua tietää, mitä olisi tapahtunut, mikäli testi olisi ollut positiivinen. Onneksi olin kuitenkin virusten suhteen terve. Loppuajan käytin pakkaamiseen ja viimeisten tuliaisten ostamiseen. En nukkunut näiden päivien aikana kuin muutamia tunteja ja koska kävin täysin ylikierroksilla, minun teki vain mieli juosta paikasta toiseen. Kävely tuntui liian hitaalta ja olin sellaiseen liian malttamaton. Ruokahalua minulla ei ollut ja syöminen jäikin tuolloin hyvin vähäiselle määrälle. Olin myös erityisen herkistynyt muiden ihmisten reaktioille: kuullessani naurua kaupungilla, olin varma, että minulle nauretaan ja kuullessani paikalliskieltä ohikulkijoilta, olin varma, että he puhuvat minusta ja siitä, kuinka epäonnistunut olin. Vuoroin itkin ja vuoroin nauroin hallitsemattomasti. Luulen kuitenkin, että tämä asioiden hoitaminen sai mielelleni hetkeksi muuta ajateltavaa ja sain sitä kautta pidettyä itseäni kiireisenä ja jollain tapaa toimintakykyisenä. Se oli kuitenkin stressaavaa ja ihmettelen vielä tänäkin päivänä, miten ihmeessä onnistuin kaikessa tässä. En ole nimittäin koskaan ollut henkisesti noin huonovointinen.

Päällimmäisenä minua vaivasi ajatus, että teen jotain väärin. En saisi lähteä. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että minä halusin lähteä Suomeen. Pettäisin muiden odotukset ja työyhteisön luottamuksen. Ristiriita oli siinä, että minä halusin lähteä, mutta tiesin tai luulin tietäväni, etteivät muut haluaisi minun tekevän sitä. Toimin myös selän takana. Päätin nimittäin, että en kerro kenellekään minun lähdöstäni. En halunnut vaivata ketään ja toisaalta en halunnut ottaa sitä riskiä, että asia lähtisi vuotamaan, jos kertoisin edes yhdelle henkilölle. En ollut vielä valmis kertomaan, kun en oikein edes tiennyt, että mitä kertoisin. Mikä minua oikein vaivasi ja miksi minä haluan lähteä Suomeen? Kumppanini rohkaisi minua siitä, että olen edelleen lomalla. Saan tehdä lomalla asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Katsotaan sitten myöhemmin, miten asiasta ilmoitetaan työpaikalle. Tärkeintä tuolloin oli saada minut pois sieltä. Paluulennon lähestyessä, syyllisyydentunne ja häpeä oli edelleen läsnä, mutta tunsin myös innostusta ja helpotusta. Tiesin tehneeni oikean päätöksen lähtiessäni. Työpaikalle ilmoittaminen olisi sitten sen ajan murhe. Tunne siitä, että tein väärin ja hävettävästi lähtiessäni ”karkuun” Suomeen, oli minulla kuitenkin vielä pitkän aikaa läsnä ja se hälveni vasta pitkän ajan kuluttua.

Suomeen päästyäni oloni oli epätodellinen. Yhtäkkiä en ollutkaan enää kesäisessä paratiisissa, vaan nyt vastassani oli paukkupakkaset ja vaatekerraston lisääminen. Pitkästä aikaa oloni tuntui kuitenkin turvalliselta ja tuntui, että henki alkoi kulkemaan sujuvammin. Kuristava ote kurkussa hellitti otettaan. Ensimmäiset pari päivää kului palautumisessa ja sen sisäistämisessä, että olin tosiaan Suomessa takaisin. Oloni alkoi vähitellen kohenemaan. Aloin hyväksyä ajatuksen siitä, että minä irtisanoudun ja kerron työpaikalle syyt siihen. Minun ei tarvitsisi enää jatkaa työskentelyä. En tavallaan tuntenut oloani enää yhtä huonoksi eikä minulla varsinaisesti ollut sairaudentuntoa. Olin kuitenkin säikähtänyt sitä, mitä minulle tapahtui lomani aikana, joten päätin selvittää asiaa. Varasin minulle ajan psykiatrille.

Romahdus oli vain ajan kysymys

Jälkeenpäin ajateltuna en ole lainkaan yllättynyt siitä, että koin kyseisen pohjanoteerauksen ja hermoromahduksen juuri lomani aikaan. Olin jo pidempään mennyt äärirajoilla, joten loppu viimein se oli oikeastaan vain ajan kysymys. Tunnolliset työntekijät usein sairastuvat juuri loman alkaessa. Vaikka kuinka kuvittelin, minun ei ollut mahdollista unohtaa ongelmallista työsuhdettani ollessani vapaalla. Totta kai haasteet kulkevat mukana lomallekin, varsinkin, jos ne ovat jatkuneet jo pidemmän aikaa ja stressi normalisoitunut kroonistuneena ja kehoon kertyneenä. Uupunut olotila ei tuosta noin vain korjaannu, eikä ”keho” pysty mielen tavoin välittömästi tietämään, milloin ollaan töissä ja milloin lomalla. Vaikken olisi työsuhteeseen liittyviä ajatuksia ja harmituksia aktiivisesti muistellutkaan, olen varma, että hermoromahdukseni oli vain ajan kysymys – olin tikittävä aikapommi. Usein kuulee puhuttavan siitä, että burnoutissa tulee piste, jolloin ei yksinkertaisesti pysty enää liikkumaan, ei vain jaksa. Minun romahdustani kuvasti parhaiten juuri päinvastainen, levottomuus ja äärimmäinen ylivirittyneisyys. Tilanteessani ei ollut varaa jäädä vieläkään paikoilleen, sillä minun tuli ensin kammeta itseni toiselle puolelle maapalloa. Viimeisillä voimilla olen pyrkinyt selviytymään tilanteesta ja kääntänyt väsyneen pohjavireeni liki manian kaltaiselle tasolle. Väsymys tulisi kuitenkin vielä kiristämään otettaan ja se tulisi värittämään myös toipumisprosessiani merkittävästi.

Ajatteluni vääristyi enkä nähnyt olemassaoloani enää
muutoin kuin työn kautta. 

Romahduksessani lienee pelottavinta oli se, kuinka suhteellisuudentajuni ja arvostelukykyni hämärtyivät tyystin. Ei ollut mitään eikä tulisi olemaankaan mitään muuta kuin työ, jonka kautta näin koko olemassaoloni. Kuka minä enää olisin tai olisiko minua lainkaan, jos jätän tämän työn taakseni? Nythän tämä kuulostaa absurdilta, mutta silloin se oli minulle täyttä totta ja ymmärränkin nykyisin hyvin, mitä tarkoitetaan putkiajattelulla. Paikoitellen tuo ajanjakso ja sen yksityiskohdat ovat minulle hämärän peitossa, mikä on luultavasti osa mieleni käsittely- ja selviytymiskeinoja. Minulla myös kesti kauan ennen kuin pystyin edes sanallistamaan kokemustani tai ymmärtämään itsekään, mitä siinä oikein tapahtui. Ajan kanssa pääsin kokemukseen paremmin käsiksi. Mikäli sinulla on työuupumukseen viittaavia oireita, kannustan matalalla kynnyksellä hakemaan apua, ettei tilanne eskaloidu yhtä vakavaksi kuin tapauksessani. Työuupumus ei ole vain kevyttä uupumusta, vaan se voi pahimmillaan olla henkeä uhkaava tila.

Tulevaisuuden varalle:

• Älä vähättele stressiä ja sitä, mitä stressistä voi aiheutua!
• Arvosta unta. Nukkumisen laiminlyöminen on yksi varmimmista tavoista saada itsensä voimaan huonosti.
• Selvitä itsellesi omat motiivisi, jotka ajavat sinua työssä eteenpäin. Mistä nämä ovat perua, kasvatuksesta, koulusta, ystäviltä, jostain muualta? Mieti, miten paljon olet valmis joustamaan, miten paljon kärsimään ja, missä menee ne rajat, joita ei ylitetä. 
• Tarkkaile, mitä tunnet lomalla. Tahdin hidastaminen voi yllättää ja paljastaa asioita, joita arjen kiireessä ei huomaa. 
• Uskalla tehdä päätöksiä. Älä anna liikaa painoarvoa sille, mitä muut siitä ajattelevat. Muista, että he tarkastelevat tilannetta omista lähtökohdistaan. Sinulla on tilanteesi kokonaiskuva.
• Anna itsellesi aikaa! Sinun ei tarvitse heti osata rationalisoida kaikkea. Luota elämään ja siihen, että se kantaa ja menet juuri oikeaan suuntaan.