10 + 1 syytä, miksi sairastuin työuupumukseen

Summatakseni hieman aikaisempia kirjoituksia yhteen, esitän seuraavaksi kymmenen kohdan listauksen, josta käy ilmi pääsyyt sairastumiselleni työuupumukseen.

1. Huono johtaminen

2022 Suomi Areenassa keskusteltiin työssä jaksamisesta ja 
mielenterveydestä. Olin keskustelijoiden kanssa
 yhtämielinen siitä, että työnantajalla ja esimiestyöllä on
merkittävä rooli työhyvinvoinnillisissa asioissa.

Tiedän, että huono johtaminen on käsitteenä hyvin epämääräinen ja likimain kaikki työpaikan ongelmat voidaan sanoa johtuvan huonosta johtamisesta. Kohdallani esimiestyö kuitenkin yksiselitteisesti oli puutteellista ja johtamistapana käytetty mikromanagerointi heikensi työnimun kokemuksia verrattain tehokkaasti. Pikkutarkka puuttuminen kaikkeen tekemiseen heikensi ammatillista itseluottamusta, vähensi luovaa ongelmanratkaisukykyä ja söi oma-aloitteisuutta. Esimies jätti toistuvasti puuttumatta pyyntöihini vähentää kasvanutta työmäärää eikä hänelle uskaltanut antaa palautetta asiasta. Tämä kertoo tarvittavan vallinneesta, turvattomaltakin tuntuneesta työilmapiiristä. Häneltä puuttui tekemisestään johdonmukaisuus ja hän laiminlöi esimiehen tehtäviään muun muassa perehdyttämisen ja tavoitteiden tarkistamisen suhteen. Kaikkinensa esimiehen käytös oli kuin suoraan oppikirjasta – siitä, miten huono johtaja käyttäytyy. Pidän tapauksessani huonoa johtamista yhtenä merkittävimpänä syynä sille, miksi työsuhteeni päättyi työuupumukseen.

2. Suurikokoisen globaalin organisaation haasteet

Minulle jäi alusta asti epäselväksi organisaation rakenteisiin ja käytäntöihin liittyvät asiat esimerkiksi sen suhteen, mihin tahoon ollaan ongelmatilanteissa yhteydessä ja, mikä taho olisi se, josta tämän tiedon saisin. Organisaation sisällä oli edelleen alaorganisaatioita ja organisaation rakenne olikin verrattain epäselvän oloinen. Esimies ei katsonut tehtäväkseen selventää asiaa ja Suomesta käsin oli hyvin hankalaa löytää esimerkiksi Aasiassa sijaitsevan hr-puolen yhteystietoja. Yksittäinen henkilö ja hänen työhyvinvoinnilliset haasteensa tuntuivat jäävän byrokratian rattaiden alle ja avun saamiseksi tuli tehdä monimutkainen selvitysprosessi voimassa olevista käytännöistä. Tähän kaikkeen sai kulumaan valtavasti aikaa, mikä oli pois itse työhön käytetystä ajasta. Koska työnantaja oli kansainvälinen, en kuulunut suomalaisen työterveyshuollonpiiriin, mikä osaltaan vaikutti negatiivisesti työuupumukseni hoitopolkuun.

Kainsainvälisen luonteen myötä työkielenä oli englanti, mikä toi omat haasteensa kommunikointiin ja asioiden selvittämiseen. Työyhteisö koostui eri kulttuuritaustaisista työntekijöistä, mikä oli ennen kaikkea rikkaus, mutta ongelmatilanteissa huomasin, että kulttuureja vertailtiin keskenään ja kulttuuritaustalla pyrittiin selittämään huonokin käyttäytyminen. Kulttuuri toimi ikään kuin kilpenä, jonka taakse piilouduttiin.

3. Etätyö & ulkopuolisuus työyhteisössä

Koronapandemian takia työ toteutui aluksi etätyönä, paikan päälle toimistolle (Aasiaan) lähtö pitkittyi ja etätyöjakso venyi pidemmäksi kuin alkujaan oli tarkoitus. Etätyötä häiritsi aikaerorasitus, kommunikaatio-ongelmat ja luottamuksen puute esimiehen kanssa sekä haasteet saada tukea työn sujuvoittamiseksi. Etätyöpäivästä uupui kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen ja päivät kaventuivat yksinpuurtamiseksi tietokoneen ruudun edessä. Yhteisön muut jäsenet tekivät lähitöitä ja siten erinäiset virtuaalisesti järjestetyt kahvitauot tai tutustumishetket jäivät uupumaan. En tuntenut kollegoitani eivätkä he tunteneet minua, ja jäinkin etäiseksi työyhteisön kanssa. Tilanne ei korjaantunut lähitöihin siirtyessä. Ulkopuolisuuden tunne varmasti myös ruokki itse itseään enkä siksi kokenut oloani hyväksi avautua ja pyytää kollegoiltani neuvoja hankalaan tilanteeseen esimiehen kanssa. 

4. Työtehtävien ennakoimattomuus ja epäselvyys

Työpäivien suunnittelu etukäteen oli 
mahdotonta eikä työtehtävät olleet
ennakoitavissa.

Työpäiviä oli mahdotonta suunnitella etukäteen, sillä työtehtävien määrä ja priorisoiminen muuttuivat lennosta. Työpäivä alkoi useimmiten sillä, että sähköpostia avatessa sinne oli yön aikana kilahtanut esimieheltä ”urgent” tehtävänanto, joka tulisi hoitaa kiireellisesti sen työpäivän aikana. Urgent tehtävät menivät to-do listan kärkeen ja jo työn alla olevat tehtävät jäivät siksi pitkiksikin ajoiksi roikkumaan. Tunne tehtävien turhuudesta ja järjettömyydestä voimistui työsuhteen edetessä, sillä useat alkujaan kiireelliset tehtävät jäivät pöytälaatikkoon pölyttymään ilman, että niitä olisi todellisuudessa mihinkään tarvittu. Työsuhteen lopulla ei myöskään ollut enää yhtäkään työtehtävää, joka ei olisi ollut urgent.

Työmäärä kasvoi hallitsemattomasti ja tekemistä luonnehti jäykkyys ja tehottomuus. Yksinkertaisiakin dokumentteja läheteltiin monille eri tahoille kommentteja varten ja pilkkua viilattiin loppu viimein hyvin mitättömien asioiden suhteen. Esimerkiksi dokumenttien otsikoita saatettiin pyöritellä ja muokkailla useita kertoja, kunnes deadlinen jo ylittyessä päädyttiin takaisin alkuperäiseen kirjoitusasuun. Myös tehtävien ohjeistus oli epäselvää ja, koska työn vastuualueet ja tavoitteet olivat pimennossa, työtehtävät ylittivät osaamisen rajat useampaan kertaan. Olin ympäristöasiantuntija, mutta minulle esimerkiksi sysättiin tehtäväksi koodata nettisivut.

5. Palautetta ei ole mahdollista antaa tai saada

Hyvin varhaisessa vaiheessa työsuhdettani minulle selvisi, että minun on mahdotonta antaa esimiehelle palautetta ilman, että hän tulkitsee sen hyökkäyksenä hänen osaamistaan kohtaan. Palaute liian suuresta työmäärästä ja pyynnöt tavoitekeskustelusta menivät toistuvasti kuuloille korville. Tämä lisäsi vuorovaikutusongelmia entisestään ja sanomatta jääneiden asioiden pino jatkoi kasvamistaan. Myöskään saamani palaute ei ollut omiaan kannustamaan tai motivoimaan parempiin suorituksiin. Jokainen palaute sisälsi mutta -kohdan, aina oli parantamisen varaa. Rakentavaa palautetta tai kehuja oli turha odottaa. Tällä oli hyvin paljon vaikutusta siinä, kuinka arvotin omaa osaamistani ja, miten näin työnjälkeni.

6. Liian suuret saappaat & liikaa uuden oppimista

Työsuhteen aikana uuden oppimisen määrä ylittyi toistuvasti. Uskon, että ihmisen on mahdollista oppia hyvinkin paljon uusia asioita, mutta uskon myös, että rajansa kaikella. Tätä ei työsuhteeni aikana tunnustettu. Minun myös oletettiin osaavan enemmän kuin tosiasiassa osasinkaan, oli kyse sitten työtehtävien teoreettisesta sisällöstä tai mekaanisesta suoritustavasta. Oppimisprosessille ei annettu aikaa, ja ikään kuin keinotekoisella kiireellä luotiin vaikutelma siitä, että se on minun vikani, mikäli en heti tiedä kaikkea. Minut kuitenkin silloisella osaamisella valittiin tehtävään, joten pidän sitä enemmänkin rekrytointivirheenä, mikäli työntekijän ponnisteluista huolimatta työnantajalle jää kuva siitä, että tietotaidot eivät ole tehtävän kannalta tarpeeksi ajan tasalla.

Fakta kuitenkin on, että olin vastavalmistunut ja jo siksi minun olisi ollut tärkeää saada tukea ja enemmän varmistusta sen hetkisestä osaamisesta. Koska minulla oli alkujaan korkea motivaatio pärjätä tehtävässä, näin tekemällä olisi varmasti lisätty kykyä prosessoida uutta tietoa ilman, että samanaikaisesti voimistetaan epävarmuuden ja epäpätevyyden tuntemuksia. Minut myös yksinkertaisesti palkattiin täyttämään liian suuria saappaita tehtävään, josta jo edellinen työntekijä oli irtisanoutunut negatiivisen työilmapiirin takia. Siksikään en usko, että mikään määrä uutta tietoa tai osaamista olisi ollut tarpeeksi – tehtävässä, kun ei varsinaisesti ollut mahdollista onnistua, vaikka olisi kuinka suuren määrän uutta tietoa sisäistänytkin.

7. Työn ja vapaa-ajan rajat hälvenevät

Työsuhteen edetessä myös työn ja vapaa-ajan rajat hälvenivät verrattain nopeasti. Työpäivän pituus kasvoi ja työtunnit paukkuivat työkuorman kasvaessa. Pikkuhiljaa tilanne oli mennyt myös siihen, että käytin viikonloppujakin työtehtävien tekemiseksi. Kotoa käsin työskentely vaikeutti työstä irtaantumista, sillä käytännössä työn ja vapaa-ajan erotti vain tietokoneen ruudun sulkeminen. Työstä ei todellisuudessa palautunut ja työasiat täyttivät hereilläoloajan ajatukseni lähes 100 %. Tämän lisäksi myös uneni käsittelivät likimain ainoastaan työsuhteeseen liittyviä asioita. Työhön liittyvät painajaiset olivat tavallisia ja nukahtamisesta alkoi tulla haasteellista työasioiden vallatessa mielen. Olin ikään kuin jatkuvassa hälytystilassa ja huolissaan siitä, tulisiko seuraavalla sekunnilla joku äkillinen ja kiireellisesti hoidettava työasia, joka ei voisi odottaa huomiseen.

8. Pettymys: unelmatyöpaikasta burnouttiin

En voinut alkuun uskoa sitä, että olin
työuupunut. Minua nolotti, hävetti ja 
koin valtavaa pettymyksen tunnetta.

Työpaikan saaminen oli minulle kuin lottovoitto ja olin asiasta hyvin iloinen. Tunsin ylpeyttä ja halusin näyttää muille ja itselleni, että olin oikea henkilö tehtävään. Motivaationi ei olisikaan voinut olla korkeampi aloittaessani ja pyrin työtehtävien tekemisissä aina vain parempiin suorituksiin. Olin intoa täynnä ja pidin työtäni merkityksellisenä. Pikkuhiljaa ongelmia alkoi ilmaantumaan, mutta laiminlöin varoitusmerkit ongelmallisesta johtamisesta ja minun heikkenevästä terveydestä. Ei minulla käynyt mielessäkään, että uupuisin työpaikassa, jota olin pitänyt niin korkeassa arvossa. Tilanteen tajuaminen tuntuikin siksi erittäin karvaalta pettymykseltä ja osaltaan varmasti vaikutti siihen, ettei uupumukseni ollut kevyimmästä päästä.

Nykyisin suhtaudun tämän kaltaiseen unelmatyöpaikka-ajatteluun hieman kriittisemmin – miten työpaikkaa voi kutsua unelmaksi ilman, että on edes työskennellyt siellä päivääkään? Perustuuko tämän kaltainen ajattelu organisaation luomaan brändiin itsestään, joka todellisuudessa jättää pimentoon valtavan määrän realistista tietoa esimerkiksi työoloista? Pidän sitä itseasiassa myös suurempana riskinä uupumiselle, mikäli tekee työtä, jota kohtaan tuntee suurta paloa ja toimintaa ohjaa valtava määrä motivaatioita. Työuupumuksen havaitseminen ja myöntäminen voi tällöin pitkittyä ja avunsaamisessa kulua aikaa.

9. Joustamattomat käyttäytymismallit

Omilla joustamattomilla käyttäytymismalleilla on ollut osuutensa siinä, että juuri minä uuvuin. En ole esimerkiksi osannut tunnistaa ja sanoittaa omia rajojani sen suhteen, miten paljon jaksan tehdä töitä tai, kuinka paljon siedän stressiä. Työskentelin liian tunnollisesti ja sisukkaasti, ja rajattomasti toimimalla olen toistuvasti ylittänyt oman jaksamisen kapasiteettini. Toimintaani ohjasi myös liika miellyttämisenhaluisuus enkä osannut sanoa ei tarpeeksi usein. Otin työtehtäviä liiaksi vastaan hyväksynnän saamisen toivossa ja oman hyvinvointini kustannuksella minulle oli tärkeää se, että minusta olisi työyhteisössä pidetty. Häpesin sitä, että en oikein enää jaksanutkaan ja pitkän aikaa myös kieltäydyin uskomasta oireitani ja sitä, että minä voisin työuupua. En myöskään osannut pyytää apua, luottaa ja kertoa omista tuntemuksistani muille.

10. Siirtymävaihe elämässä

Uuden työpaikan lisäksi minulla oli käynnistynyt uusi elämänvaihe. En ollut enää opiskelija ja olin hiljattain muuttanut opiskelupaikkakunnalta minulle entuudestaan vieraaseen kaupunkiin. Myös ihmissuhteeni olivat myllerryksessä, etääntymisiä ja lähentymisiä tapahtui vuoron perään. Elämässäni tapahtui siis samanaikaisesti paljon, mutta pidin niitä ennen kaikkea positiivisina muutoksina. En ajatellut mielekkäiden asioiden ja muutosten aiheuttavan kuormitusta, vaikka ne sitä tosiasiassa tekivät.

Vastavalmistuneena minulla ei ollut vielä ehtinyt muodostua paikkaa työelämässä, ammatti-identiteettiä tai käsitystä oman jaksamisen rajoista. Vaikka tuolloin pidin nolona sitä, että uupuu ensimmäisessä oman alan työpaikassa, pidän sitä nykyisin aikana, jolloin uupuminen itseasiassa on erittäin todennäköistä.

+ 1. Koronapandemia

En missään vaiheessa ollut juurikaan huolissani sairastumisesta koronaan, sillä olin perusterve. Pandemialla sen sijaan oli vaikutuksensa uupumiselleni siksi, että se loi hyvin paljon epävarmuutta siihen toimintaympäristöön, jossa työskentelin. Matkustaminen työpaikalle venyi, karanteeni vei voimia ja suoritettavien terveystoimenpiteiden lista oli pitkä. Pandemia toi haasteensa itse työnkuvaankin, sillä ilmastonmuutokseen keskittyneet työprojektit jäivät jossain määrin koronaprojektien jalkoihin ja siksikin työtehtävissä tapahtui paljon liikehdintää. Ylipäänsä pidin pandemia-aikaa sosiaalisesti raskaana, sillä terveysturvallisuuden narratiivit ja käsitykset vaihtelivat työyhteisön sisällä voimakkaasti esimerkiksi siitä, mitä olin Suomen päässä tottunut kuulemaan. Tämä aiheutti sen, että joutui valikoimaan omat toimintatavat ja sanavalinnat tarkasti, jottei leimautuisi negatiivisesti esimerkiksi koronakriitikoksi.

Vaikka en ollut sairastumisestani huolissaan, niin fakta on se, että yhteiskunnallinen tilanne oli hyvin uusi ja varmasti tiedostamattomastikin lisännyt stressin ja huolen kokemuksia. Lehtiä lukiessa ei jäänyt epäselväksi, että tilanne oli vaikea. Tilannetta leimasikin pitkään pelokkuus, joka on varmasti siirtynyt ihmisten käyttäytymisiinkin. Esimieheni ei esimerkiksi ollut päässyt matkustamaan kotimaahansa perheensä luokse pitkään aikaan ja kenties tilanteesta aiheutunut huoli ja pelko heijastui siihen, kuinka hän kohteli alaisiaan. Pandemia näkökulman avulla pidin myös entistä erikoisempana sitä, miten nihkeästi työpaikalla suhtauduttiin sairaslomiin (jotka eivät olleet lähtöisin koronasta). Heräsikin kysymys, josko terveyttä vaalittiin näennäisesti ja tärkeämpää olikin vaalia sosiaalisesti hyväksyttyä yhdenmukaista käyttäytymistä. Joka tapauksessa, koronapandemia toi oman lisänsä työsuhteeseen ja on mahdotonta sanoa, olisiko uupumista tapahtunut tavanomaisemmassa toimintaympäristössä.