Psyykkistä eheytymistä psykoterapiassa

Aloitin Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian noin puoli vuotta sen jälkeen, kun sairastuttanut työsuhde oli tullut päätökseensä. Olin saanut yli kolme kuukautta kestäneestä julkisen puolen hoitokontaktistani terapiaa puoltavan B-lausunnon psykiatrilta, ja lausunnon turvin aloin etsimään itselleni sopivinta yksilöpsykoterapeuttia. Tehtävä ei ollut helpoimmasta päästä, sillä palveluntarjoajien lista oli pitkä ja terapiasuuntaukset minulle tuntemattomia. En tiennyt psykoterapiasta juuri mitään etukäteen, joten lähdin aika lailla sokkona kontaktoimaan potentiaalisia terapeutteja sähköpostitse Kelan tarjoamalta palveluntuottajien rekisteristä. Lähetin kymmeniä sähköposteja, joihin valtaosa saamistani vastauksista olivat kielteisiä, useimmilla ei ollut tilaa uudelle asiakkaalle. Tämä on ymmärtääkseni tilanne useimmilla paikkakunnilla ja yleisesti psykoterapialle on enemmän kysyntää kuin mitä tarjontaa on.

Psykoterapiasuuntausten viidakossa

Psykoterapiasuuntauksia on erilaisia ja itselle
sopivimman selvittäminen voi olla vaikeaa.

Psykoterapia suuntauksia on erilaisia ja suuntaukset painottavat jokainen hieman erilaista tulokulmaa asiakkaan haasteisiin. Psykodynaamisessa suuntauksessa terapia pohjautuu Freudilaisittain mielen tiedostamattomiin sopukoihin ja katse on taaksepäin lapsuuden aikaisissa tapahtumissa. Ratkaisukeskeinen suuntaus pohjautuu positiiviseen psykologiaan ja siinä keskitytään ongelmien sijasta vahvuuksiin. Kognitiivisessa psykoterapiassa keskiössä ovat asiakkaan ajatusmallit ja niiden yhteydet tunteisiin ja käyttäytymiseen. Suuntaukselle on ominaista seurata asiakkaan etenemisestä esimerkiksi käyntien välillä tehtävien kotitehtävien avulla. Kognitiivinen psykoterapia on ymmärrykseni mukaan suositelluin suuntaus juuri työuupumuksiin, mutta myös muilla suuntauksilla on sille annettavaa. Psykoterapiaan hakeutuessa kannattaa etukäteen selvittää eri suuntauksista ja pohtia sitä, mikä itselle olisi sopivin. En kuitenkaan maallikkona lähtisi liiaksi takertumaan tähän, koska tietomäärä on valtava ja se voi jo valmiiksi raskasta hakuprosessia monimutkaistaa entisestään. Minulle tärkeintä suuntauksen sijasta oli soveltuvan terapeutin löytäminen ja olin varma, että hyötyisin silloin terapiasta kaikista parhaiten, oli kyseessä sitten psykodynaaminen, ratkaisukeskeinen, kognitiivinen tai jotain muuta suuntausta edustava psykoterapia.

Terapeutin valinta

Psykoterapeutit ovat Valviran myöntämiä nimikesuojattuja ammattihenkilöitä, jotka ovat saaneet erillisen psykoterapeutin koulutuksen. Psykoterapeutin ei tarvitse olla psykologi koulutukseltaan ja heidän koulutustaustansa voikin olla moninainen. Voit tarkastaa potentiaalisen psykoterapeuttisi ammattioikeuden rekisteristä täältä. Terapeuteissa on myös eroja sen suhteen keskittyvätkö he yksilö-, pari- ja/tai perheterapiaan, mikä on hyvä pitää mielessä etsiessäsi sinun tilanteeseesi parhaiten soveltuvaa auttajaa. Mikäli haet Kelan tukemaa psykoterapiaa, on myös hyvä muistaa, ettei kaikki psykoterapeutit ole Kelan tuen piirissä. Asian voi tarkastaa Kelan tarjoamalta palveluntuottajien rekisteristä.

Sain lopulta sovittua neljän eri terapeutin kanssa aloituskäynnin, jossa selvitetään yleisellä tasolla sitä, mitä terapialta haetaan ja sitä, onko terapeutti asiakkaalle mieleinen. Kela ei korvaa tämän kaltaisia aloitus/tutustumiskäyntejä, joten kohdallani terapeutin valinta maksoi reilu kolmesataa euroa. Ei minun tietysti olisi tarvinnut tavata neljää eri terapeuttia, mutta en ollut ensimmäisen enkä toisen terapeutin näkemisen jäljiltä vakuuttunut siitä toimisiko meidän terapiasuhteemme. Koska työuupumukseni oli seurausta pitkälti ongelmallisesta esimiessuhteesta, olin melko herkillä uusien ihmisten suhteen ja tarkahko siitä, minkälaisen terapeutin itselleni haluaisin. Kolmannen tapaamani terapeutin kohdalla luotin intuitiooni ja siihen, että hän olisi oikea valinta. Neljättä tapasin vielä siksi, etten iljennyt peruuttaa varattua aikaa ja halusin varmistuksen sille, että kolmas vaihtoehto oli parhain. Terapeuttia valitessa kannattaakin luottaa juuri omaan arvostelukykyyn ja siihen, tuntuuko henkilö sellaiselta, jolle voi luottaa kertoa omista asioista. Kannustan luottamaan omaan intuitioon. En ole tehtyä valintaa katunut ja olen iloinen siitä, että päädyin juuri kyseiseen terapeuttiin, vaikka olin itseasiassa etukäteen ajatellut valitsevani vastakkaisen sukupuolen ja eri ikäluokan edustajan. Terapeutin valinnassa ennakko-oletukset voivat siten muuttua.

Vastuu oman hoidon järjestymisestä

Epäröin osan näkemieni terapeuttien kohdalla heidän omanlaisia maneereitansa ja, koska minulla ei heti ensimmäisen terapeutin kohdalla tullut varmaa oloa, minut valtasi pieni huolestuneisuus valintaa tehdessäni: löydänkö minulle sopivaa terapeuttia? Olin ehkä jollain tapaa ajatellut, että terapiasuhteen voisi luoda tuosta noin vaan ja, että puheet terapeutin etsimisestä ovat urbaania legendaa. Tiedostin toki sen, että ensimmäisellä kerralla ei luoda luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta, mutta tiedostin myös sen, että ihmiset usein haluavat antaa itsestään hyvän ensivaikutelman. Näenkö tämän kaltaisen ensivaikutelman lävitse ja saan oikeasti sen kaltaisen terapeutin, joka on aidosti kiinnostunut kuuntelemaan minua? Myönnän, että minun oli tuolloin vierasta puhua omista asioistani ja asetelma siitä, että minä maksan toiselle ihmiselle minun kuuntelemisestani, oli minulle uutta. Psykoterapeutit harjoittavat ammattiaan usein yrittäjinä, ja osan näkemieni terapeuttien kohdalla minulle tuli tunne rahastuksesta. Vastoin omaa toivettani aloittaa terapiakäynnit kerta viikkoon tahtiin, osa näkemistäni terapeuteista näki, että pitäisi lähteä liikkeelle heti kaksi kertaa viikossa tahdilla. Yhden terapeutin hinta oli myös muita selkeästi kalliimpi, mikä tuntui minusta kummalliselta.

Potilaalla on merkittävä rooli oman psykoterapian
järjestämisessä, vaikka psyykkinen jaksaminen
voi olla vähäistä.

Luulen, että osittain tämä kaikki ja tuntemani epäilyksen tunteet johtuivat siitä, että minulle oli aivan uutta päästä valitsemaan terveydenhuollon ammattilaista asiantuntijakseni. Mistä minä tiedän, kuka osaa työnsä, mikä suuntaus on parhain tai, kenen kanssa yhteistyö natsaa vielä alkutaipaleen jälkeen? Ei minulla ollut tietoa, kokemusta tai valtavasti jaksamistakaan. Yleisesti ottaen, erityisesti julkisella puollella hoidon määrittävät terveydenhuollon ammattilaiset eikä toiveita henkilökunnan suhteen juurikaan ole mahdollista esittää. Ennemmin tällaiseen suhtaudutaan lähinnä huvittuneesti eikä unohdeta mainita sitä, että hoito on potilaalle ilmaista. Olin siis ensimmäisiä kertoja minun hoitoni suhteen päätöksentekijänroolissa (toki terapeutti toteuttaa itse hoidon/terapian). Psykoterapiaprosessissa vastuu potilaalla on valtava erityisesti terapian alkamisvaiheessa. Vastuu tästä myös jollain tapaa pelotti ja olisin kokenut helpommaksi jopa sen, että terapeutti olisi vain määrätty minulle kolmannen tahon toimesta. Silloin en myöskään olisi syyttänyt itseäni, jos terapeutti olisikin osoittautunut vääräksi valinnaksi.

Kelan tukemaa terapiaa

Terapeutin löytämisen jälkeen minun oli mahdollista viimeistellä kuntoutustukihakemus Kelaa varten. Päätöksessä kesti reilu kuukausi, mutta muistaakseni aloitimme terapiaprosessin jo tänä aikana. Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa voi saada enintään kolmen vuoden ajan ja sitä haetaan vuosittain. Vuositasolla korvausta saa enintään 80 psykoterapiakäynnistä ja kolmen vuoden ajalta enintään 200 kerrasta. Kela korvaa jokaisesta tapaamiskerrasta 57,60 e ja loput jäävät minun maksettavakseni. Vuositasolla minulla on ollut tapaamisia noin 40. Olen kiitollinen saamastani tuesta, sillä ei minulla muutoin terapiaan olisi varaa. Tuen kanssa minulla jää vuositasolla maksettavaksi noin 900 euroa, kun ilman tukea vastaava luku olisi 3 200 euroa.

Kuntoutustukihakemuksen ratkaiseminen kestää Kelalla melko kauan, mutta minun täytyy kehua Kelaa terapialaskujen maksatusnopeudessa. Maksan terapian siten, että maksan terapeutille käyntien kokonaissumman ilman Kela-korvauksia ja tämän jälkeen laskutan Kelaa käynneistä hakien niistä oikeutetut Kelan korvaukset. Kela on korvannut terapiakäynnit ja maksanut kuntoutustuen tililleni valehtelematta joka kerta muutaman päivän sisällä hakemisesta. Vaikka aina parjataan Kelaa, niin tässä asiassa se on ollut erittäin toimiva.

Jatkohakemuksiin liittyvistä käytänteistä ja diagnoosin uusimisesta kevein perustein

Olen käynyt terapiassa nyt vajaa kahden vuoden verran ja piakkoin haen kolmatta ja viimeistä terapiavuotta. Jatkohakemus haetaan vuosittain ja siihen liittyvät käytännöt hieman yllättivät minut. Jatkohakemusta varten tarvitaan terapeutin, lääkärin ja asiakkaan tahoilta tietoa. Terapeutti täyttää terapialausunnon menneeltä terapiavuodelta, lääkäriltä tarvitaan B-lausunto ja asiakas täyttää kuntoutustukihakemuksen toistamiseen. Lääkärin suhteen jatkohakemusta varten riittää yleislääkärin lausunto eli ei tarvitse mennä erikoislääkärille, psykiatrille, lausuntoa varten. Jos psykoterapian ohella saa terveydenhuollon puolella hoitoa esimerkiksi masennukseen tai ahdistukseen ja siten on ikään kuin asiakkuus auki, lääkärin puheille pääsee lienee joustavasti. Minun kohdallani tilanne oli se, että en ollut psykoterapian lisäksi missään muualla hoidossa eli hoitokontaktia ei varsinaisesti ollut. Toki kuulun kunnan tarjoamien palveluiden piiriin eli lääkärille aikaa varatessani soitan asiakkuudestani vastaavalle terveysasemalle/keskukselle. Tässä kohtaa haasteita alkoi ilmetä: lääkärille ei niin vain saanutkaan aikaa niinkin mitättömän asian kuin lausunnon kirjoittamista varten. Kiireellisemmät tapaukset menevät jonon kärkeen ja lausuntoasiat hännille. Julkinen terveydenhuoltohan on melko syvässä kriisissä parhaillaan ja resurssipula on todellinen. Odoteltuani reilu kuukauden, päätin pitkin hampain varata ajan yksityiselle puolelle yleislääkärille B-lausuntoa varten. Hintalappu noin vartin mittaiselle käynnille oli 180 e.

Kuntoutuspsykoterapiassa tavoitellaan nimensä
mukaisesti kuntoutumista: potilaan työ- tai 
opiskelukyvyn lisäämistä.

Tapaamista varten otin mukaani aikaisemman B-lausunnon (jonka turvin minulle alkujaan myönnettiin psykoterapia) helpottaakseni lääkärin työtä. Lääkäri ei ollut minua koskaan aikaisemmin tavannut ja hänen kirjaamansa B-lausunto mukailikin hyvin paljon aikaisemmin kirjoitettua. Se, mikä minut yllätti, oli se, että lääkäri kirjoitti B-lausunnon jatkohakemusta varten samalla alkuperäisellä diagnoosilla. Näin ollen sain psykoosidiagnoosin toistamiseen. En ollut tähän varautunut, enkä pitänyt todennäköisenä, että diagnoosi toistettaisiin vain B-lausuntoa varten. Sanomattakin on selvää, että en ollut tuolloin psykoosissa. En suoranaisesti ollut sitä ensimmäisellä kerralla, mutta en varmasti ollut sitä toisella kerralla vuoden terapiassa käynnin jälkeen. Järkytyin, kuinka kepposin perustein noinkin vakavia diagnooseja toistetaan, vaikka potilaan todellinen psyykkinen kunto olisi täysin toisenlainen. Varmistin asian vielä Kelalta, että vaaditaanko jatkohakemusta varten sama alkuperäinen diagnoosi, vaikka potilaan kunto olisi ilmeisemmin kohennut. Kelan mukaan tällaisissa tapauksissa olisi hyvä konsultoida psykiatria ja heidän arvioonsa perustuen tehdä diagnoosin vaihdos. Tästä ei ole mitään mainintaa Kelan verkkosivuilla.

Jatkohakemus joka tapauksessa myönnettiin, mutta psykoosidiagnoosin toistaminen vain kuntoutuspsykoterapian jatkohakemista varten oli minulle pettymys ja minua harmitti, että en ollut selvittänyt käytäntöä etukäteen. Diagnoosihistoriani väittää tätä nykyä virheellisesti psykoosien toistuvan kohdallani ja tapaukseeni perehtymätön psykiatri-intoilija sanoisi minun kärsivän skitsofreniasta. Koska minun tulee pian hakea kolmatta terapiavuotta, olen päättänyt hakeutua B-lausuntoa varten psykiatrille. Aion samalla keskustella hänen kanssansa siitä, josko alkuperäinenkin diagnoosi olisi hyvä vaihtaa todenmukaisemmaksi, ihan jo oikeusturvani kannalta.

Haastavaa mutta huojentavaa

Psykoterapiaan sitoutuminen vaatii aikaa ja resursseja eikä se välttämättä ole parhain vaihtoehto kaikkiin elämäntilanteisiin. On hyvä miettiä asiaa omalla kohdalla ja toisaalta konsultoida terveydenhuollon ammattilaisia siitä vaatiiko oma tervehtyminen keskusteluavun lisäksi lääkeapua parhaan mahdollisimman tuloksen saamiseksi. Psykoterapia ei sovellu kaikille ja sitä ei suositella esimerkiksi silloin, jos akuutti päihderiippuvuus on päällä. Minun kohdallani tärkein syy hakeutua terapiaan oli se, että työuupumuksen käsittelemisen lisäksi minulla oli etiäinen siitä, että sairastuminen käynnisti minussa jotain suurempaa ja, että halusin sen läpikäymiseen ammattiapua.

Terapian alkaessa minulla oli selkeytyneempi käsitys siitä, miten prosessi etenisi. Ymmärsin, että minulla itselläni olisi keskeinen rooli psyykkisessä eheytymisessäni ja, että minä tekisin siihen vaadittavan työn, terapeutti olisi tässä tukena mukana. Olin aikaisemmin nimittäin jollain tapaa ajatellut, että terapeutin rooli olisi isompi: hän puhuisi, minä kuuntelisin ja olisin maagisesti takaisin ennallaan muutaman tapaamiskerran jälkeen. Näinhän se ei missään nimessä ole, pikemminkin terapian tuloksellisuus pohjautuu terapeutin kuuntelevaan rooliin ja tarjottuun empatiaan.

Terapiaprosessi vaatii sitoutumista ja
monenlaisten tunteiden sietämistä.

Terapiaprosessi on ollut melko raskas ja se on vaatinut voimia. Se ei mene niin, että näkee terapeuttia 45 minuuttia viikossa ja sitten on vapaa, vaan sanoisin, että eheytymiseen tarvittava työ tapahtuu pitkälti tuon 45 minuutin ulkopuolella. Osittain tietoisesti, mutta pitkälti myös tiedostamattomasti. Minulla on myös ollut vaihtelua sen suhteen, että joskus odotan tapaamisia innolla ja joskus taas enemmän ahdistuneena. Välillä olo on tapaamisten jälkeen kevyt, välillä taas kaikkea muuta. Alkuun minun oli vaikea nähdä tämän kuuluvan osaksi prosessia, vaan pohdin, josko terapia ei ole kohdallani kovin tuloksellista. Alun epävarmuus taipui kuitenkin tieltä pois antaessani prosessille sen kaipaamaa aikaa ja tilaa. Muutos ei tapahdu hetkessä.

Luottamus terapeuttiin myös syntyy vähitellen ja osittain siihen psykoterapian tuloksellisuuskin nojautuu. Jos säännöllisesti näkee terapeuttia jopa kolmen vuoden ajan, on siinä syntyvä luottamus aivan eriasteista kuin jos näkee omien asioiden tiimoilta vaikkapa lääkäriä yksittäisen kerran vartin mittaisella tapaamisella. Minulla kenties yksi terapian käännekohta tapahtui vuoden käytyäni, sillä silloin ymmärsin ajankulua jollain tapaa paremmin ja pystyin suhteuttamaan omaa toipumistani ajallisesti. Terapian alkaessa pidin kolmea vuotta todella pitkänä prosessina, johon sitoutuminen mietitytti. Vuoden jälkeen minulla oli parempi käsitys siitä, kuinka lopultakin melko lyhyt aika kolme vuotta ihmisen elämässä on ja, kuinka onnellisessa asemassa olenkaan, että saan käyttää elämästäni kolme vuotta itsetutkiskeluun ja eheytymiseen. Olen myös pitänyt siitä, että vaikka ensisijaisesti hain apua nimenomaan uupumukseeni, emme ole tosiaankaan käsitelleet vain työuupumustani, vaan laajasti muitakin elämässäni merkityksellisiä tapahtumia. Minun kohdallani psykoterapian tarjoama keskusteluapu on ollut merkittävässä roolissa toipumiseni suhteen ja olen iloinen siitä, että luotin sen riittävyyteen enkä ottanut lääkeapua tilanteeseeni. Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että meillä on yhteiskunnassa mahdollista tällainen tuki ja, että juuri minä olen päässyt sitä käyttämään.

Muutama vinkki terapiaprosessia pohdiskeleville:

• Vaikka hakemusprosessi voi tuntua uuvuttavalta suolta, luota siihen, että se maksaa itsensä takaisin tulevaisuudessa.
• Terapeutin suhteen on hyvä olla ennakkoluuloton, mutta ole herkkä omalle tuntemuksellesi sen suhteen, näetkö, että teille voisi syntyä luottamuksellinen terapiasuhde.
• Juttele terapiaprosessin aikana ilmenneistä ajatuksista terapeuttisi kanssa matalalla kynnyksellä.
• Ole kärsivällinen ja anna itsellesi aikaa! Kuten sanottu, muutos ei tapahdu keskessä.
• Salli itsellesi kaikenlaiset ajatukset ja tuntemukset prosessin aikana. 

Liike lääkkeenä toipumisprosessissa

Työuupumuksesta toipumiseni pääsi lähtemään kunnolla käyntiin siinä vaiheessa, kun sairastuttanut työsuhde oli päättynyt ja minulle oli maksettu viimeiset saatavat. Tässä kohtaa muistutan, että työsuhteeni päättymisen aikaan en ollut terveydenhuollon piirissä työuupumuksen käsittelemiseksi, vaan olin avohuollon potilas psykoosipolin puolella. Tarkemmin asiasta voi lukea kirjoituksestani täällä.

Koska hoito ei kohdentunut työuupumukseen, tilanteeni kokonaiskuvan hahmottuminen viivästyi ja jäin pitkälti yksin jaksamiseni kanssa. Sairastuttanut työsuhde oli loppujen lopuksi kestänyt vajaan vuoden verran, joten kaikki oli tapahtunut verrattain nopeasti, enkä oikein päässyt kiinni siihen, miten näin oli päässyt käymään ja, miksi minä olin uupunut. Oloni olikin kuin jyrän alle jäänyt: voimaton ja hämmentynyt. Virheellisesti myös kuvittelin, että toipumiseni olisi nopeaa ja korreloisi työsuhteen pituuden kanssa.

Liikunnan lisääminen oli toipumiseni
kannalta merkittävässä roolissa.

Sain oikeanlaista psyykkistä tukea vasta psykoterapian muodossa, joka alkoi joitakin kuukausia työsuhteeni päättymisen jälkeen. Tässä välissä liike toimi minun lääkkeenäni ja urheilutaustani takia minun oli kaikista luontevinta lähteä edistämään toipumistani juuri liikkumisen kautta. Erityisesti, koska asioista puhuminen ja henkisen puolen työstäminen oli minulle vierasta, liikunnasta muodostui alkuun minulle ominaisin ja tyypillisin tapa lähteä purkamaan uupumuksen vyyhtiä. Jollekin toiselle se voi olla esimerkiksi luova tekeminen musiikin tai kuvataiteen parissa tai käsillä tekemistä käsitöiden ja teknisten töiden parissa. Psyykkisen puolen sijasta keskitynkin tässä kirjoituksessa merkittävässä osassa toipumiselle olleeseen fyysiseen puoleen, joka toki limittyy osaksi myös psyykkistä puolta ihmisen ollessa psykofyysissosiaalinen kokonaisuus.

Hakusessa onnistumisen kokemuksia

Kuten olen tuonut esiin, päällimmäiset tuntemukseni työsuhteen pieleen menemisestä olivat epäonnistuminen ja häpeä. Olin surkea vätys, jonka työ oli nujertanut. Ja nyt olin sitä myös yhteiskunnan silmissä, sillä olin työelämän ulkopuolella, työttömänä hulluna. Tunsin olevani huonompi kuin muut ja surkuttelin sitä, kuinka oli mahdollista, että ensimmäinen oman alan työpaikka oli ajanut minut niin huonoon jamaan. Samalla syyllistin itseäni siitä, että en olisi tehnyt tarpeeksi tilanteen estämiseksi. En siis todellakaan ajatellut itsestäni tai tilanteestani kovinkaan positiivisesti. Tiesin, että tarvitsen onnistumisen kokemisia kammetakseni itseni ylös sieltä negatiivisuuden suosta, johon työ oli minut salakavalastikin ajanut. Tarvitsin itsetuntoa kohentavia toimia.

Olen koko ikäni urheillut ja liikkunut, nuoruudessa kilpatasolla ja aikuisuudessa omatoimisen tavoitteellisesti. Minulle ei siten ollut lainkaan tunnusomaista se, kuinka olin työsuhteen aikana lähtenyt karsimaan nimenomaan liikunnan harjoittamisesta. En enää käynyt lenkeillä tai harjoitellut kuntosalilla, vaan kaikki vapaa-aikani kului oikeastaan vain työstä palautumiseen ja työssä jaksamisen maksimoimiseen tekemättömyyden avulla. Kirjaimellisesti säästelin energiaani työntekoon. Yleisestihän liikunnan voi nähdä lisäävän työssäjaksamista: sillä on lukuisia terveysvaikutuksia aina stressinlievityksestä unen laadun paranemiseen ja mielihyvähormonien erittymiseen. Kuitenkin myös tässä asiassa on hyvä pitää mielessä kultainen keskitie, sillä liian raskas liikunta voi vastaavasti vaikuttaa negatiivisesti työssäjaksamiseen heikentämällä sitä. Ja mikäli jaksamisen suhteen mennään työn puolesta jo äärirajoilla, heijastuu se usein liikkumiseenkin esimerkiksi siten, että palautuminen hidastuu, loukkaantumisriski kasvaa ja yleisesti siitä voidaan tiedostamattomastikin karsia. Elimistö ikään kuin säästelee voimavaroja sinne, missä niitä kipeimmin tarvitaan (kohdallani tämä tarkoitti työtä). Nykyisin pidän itselläni yhtenä merkittävänä hälytysmerkkinä sitä, mikäli alan karsimaan liikkumisesta (tai jostain muusta itselleni merkittävästä asiasta) töiden takia. Tämä ei pidemmän päälle ole hyvinvoinnin kannalta kestävää.

Uupumus näyttäytyy usein psyykkisenä,
fyysisenä ja sosiaalisena jaksamattomuutena.

Työsuhteen päättyessä olin fyysisestikin aivan lopussa. En vielä tiedä, miltä tuntuu triathlonin jälkeen, mutta veikkaisin, ettei kokemani kovin merkittävästi siitä eriä. En siis suin päin voinut alkaa juoksemaan kympin lenkkejä tai tekemään saliennätyksiä, vaan ensimmäisiä kertoja elämässäni jouduin oikeasti kuuntelemaan omaa jaksamistani ja vointia. Aloitin toipumiseni kevyillä kävelylenkeillä ja asteittain lisäsin kevyttä lihasharjoittelua mukaan. Koska jaksamiseni oli myös melko epävakaata, minulle oli kova paikka huomata se, että energiaa ei päivän aikana riittänytkään välttämättä muuhun kuin tehtyyn kävelylenkkiin. Aina ei edes siihen. Pikkuhiljaa tilanne alkoi korjaantumaan sen suhteen, että tehty liikuntasuoritus alkoi antamaan minulle enemmän kuin ottamaan. Tehty kävelylenkki antoi minulle siten puhtia tehdä esimerkiksi keskittymiskykyä vaativia paperitöitä tai energiaa sopia tapaamisia ystävien kanssa.

Niin ristiriitaista kuin se onkin, niin vaikka olin hyvin uupunut, olin myös täynnä tietynlaista purkautumatonta energiaa: olinhan kuukausitolkulla staattisesti päätetyöskennellyt, istunut ruudun äärellä ja nakuttanut näppäimistöä suuria määriä. Hiljakseen tämä energia alkoi vapautumaan ja sain valjastettua sitä käyttööni siirtyessäni kävelystä asteittain hölkkäämisen ja juoksemisen pariin. Juoksemisesta tulikin toipumisen kannalta minulle henkireikä, sillä se mahdollisti keholleni väylän purkaa fyysistä energiaa ja mielelleni tyhjennyskanavan ajatuksista.

Itsen näkemistä toiminnan kautta

Mitä enemmän fyysinen jaksamiseni karttui, sitä enemmän minulla oli aikaa ja energiaa haastaa itseäni ja fyysistä osaamistani. Kokeilin minulle ennestään tuntemattomia lajeja kuten tennistä ja elvytin nuorempana harrastamiani lajeja talviurheilulajien suhteen. Koska toipuminen on ollut minulle yhden sorttinen ihmiskoe, lajikokeilut paljastivat minulle sen, kuinka hermoni olivat tuolloin hyvin kireällä ja, kuinka herkästi minulla tulikaan tunne siitä, että en osaa mitään. Esimerkiksi hiihtäessäni sukset lensivät jalastani muutaman kilometrin hiihdon jälkeen, sillä suutuin eteen tulleesta alamäestä ja siinä kevyesti kaatumisesta niin paljon, että mieluummin kävelin loppumatkan. Laskettelurinteessä taas hermostuin siitä, kuinka jyrkkiä rinteet olivat ja, kuinka minusta olikin tullut niin surkimus, että en uskaltanut koko matkaa laskea alas. Nyt näiden muisteleminen tietysti huvittaa, mutta tuolloin ne olivat täyttä totta ja osaltaan muistuttivat minua siitä, että psyykkistä työstettävää vielä riittää.

Usein puhutaan, että ihmiset toimivat toisilleen peileinä ja toisen ihmisen kautta itseä on mahdollista tarkastella syvemmin toisen ikään kuin heijastaessa itsen piirteitä peilin tavoin. Näen, että myös toiminta voi toimia peilin tavoin ja paljastaa toimintaa harjoittavalle piirteitä itsestä. Erityisesti työuupumuksissa, jossa sairastuminen on voinut johtua niin työpaikan ongelmallisista ihmissuhteista kuin siitäkin, että on kirjaimellisesti tehty liikaa liian kestämättömillä tavoilla. Tällöin uupumista seuraava toiminta voi paljastaa tärkeitä omaan käyttäytymiseen liittyviä piirteitä. Useinhan tällainen toiminta voi olla esimerkiksi sairastuttaneeseen työhön asteittaista paluuta uusin työjärjestelyin, jolloin omaa käyttäytymistä voi ikään kuin vertailla sen suhteen, mitä se oli silloin ja mitä se on nyt. Koska minun työsuhteeni päättyi ja tämä oli siten kohdallani vaihtoehdoista poissuljettu, minulle tärkeää peilaavaa toimintaa oli juuri urheilu ja sen parissa tekeminen.

Rajojen testailua puolimaratonilla

Juoksemisesta tuli minulle merkittävä lääke toipumisprosessissani. Fyysisten voimieni palautuessa halusinkin haastaa itseäni ja ottaa juoksemisen suhteen uuden vaihteen päälle. Halusin nähdä, mihin minusta on ja, mitkä ovat ne kuuluisat rajani, jotka olivat työsuhteessa tyystin kadoksissa. Aloin harjoittelemaan puolimaratonia varten ja juoksin ensimmäisen puolikkaani noin vuoden rajapyykin kohdalla siitä, kun työuupumukseni oli eskaloitunut lopulliseen pisteeseen.

Puolimaratonin juokseminen oli käynyt mielessäni ensimmäisiä kertoja jo vuosia sitten, mutta elämässäni ei ollut ollut sopivaa hetkeä ennen kuin tuolloin. Juoksemista olin harjoittanut jo pidempään, mutta toiminta oli ollut säännöllisen epäsäännöllistä ilman suurempia tavoitteita. Puolimaraton-projektista tulikin minulle tärkeä osanen toipumisprosessiani monessakin mielessä. Ensinnäkin se oli asia, jonka halusin toteuttaa ja, jonka halusin tehdä nimenomaan itselleni. Tarkoitukseni ei ollut lähteä kilpailemaan tai juoksemaan ennätyslukemia, vaan näyttämään itselleni, että minusta on siihen. Olikin hyvin motivoivaa nähdä oma kehityksen kaari ja se toimi oivana käytännön muistutuksena siitä, että hei minä pystyn ja osaan tämän. Projekti opetti minua myös työstämään omaa taipumustani suorittamiseen. Kuulostelin herkällä korvalla sitä, miten suhtauduin tekemiseen. Muuttuko haluaminen pakkopullaksi ja pitäisi tyyppiseksi perusteluksi? Totta kai lenkkien suhteen oli vaihtelua: välillä juoksu sujui huoletta, toisinaan ei millään. Harjoitusviikot vaihtelivat jaksamisen suhteen ja huomioin sitä myös juoksumäärissä hyödyntäen jaksamista ja vastaavasti keventäen silloin, kun ei ollut voimavaroja. Kuitenkin koko projektin läpi minulla säilyi tunne siitä, että tekeminen oli mielekästä ja tein sitä sen itsen takia, en pelkän lopputuloksen.

Itse puolimaraton sujui hyvin ja olin tyytyväinen juoksuuni. En ollut aikaisemmin sitä juossut, joten omaa vertailuaikaa minulta ei löytynyt. Pidin juoksun myös kepeänä siten, että en käyttänyt mitään teknisiä apuvälineitä eli minulla ei ollut esimerkiksi juoksukelloa, joten säätelin juoksunopeuttani siten tyystin omien tuntemusteni mukaisesti. Yhdessä vaiheessa kesken juoksun myös kävelin, näyttääkseni ettei siitä seuraa mitään. Pysähtyminen, vauhdin hiljentäminen ja kävely on sallittua! Maaliin pääseminen oli hienoa hetki ja se paketoi puolimaratonprojektini, joka oli minulle merkittävä osa toipumisprosessiani.

Stressintaltuttamista!

Liikunta on hyvä stressinhallintakeino ja liikkuessa ihmisellä vapautuu mielihyvähormoneja, jotka lisäävät levollisuutta ja rauhoittumista. Halusin kuitenkin vielä erikseen löytää minulle liikunnallisen tehomuodon stressiä varten ja päädyin aloituskurssille kokeilemaan TRE® (Tension, Stress & Trauma Release Exercise), stressinpurkumenetelmää. Kurssi sisälsi stressinpurkuliikkeiden opettelun, harjoittamisen ja teorian toiminnan taustalla vaikuttavista tekijöistä. Koska stressi on omiaan kertymään eripuolille kehoa, TRE-harjoittelussa stressiä puretaan pois kehollisesti tärinän kautta. Tärinä on kehon luonnollinen palautumismekanismi ja sen avulla kehossa vallitsevia jännitystiloja on suhteellisen nopeaa lieventää. Minulla kurssista oli hyötyä ja, koska minulla on kokemusta joogasta ja meditoinnista, pidin TRE-menetelmästä erityisesti siksi, että se oli mukavan nopeatempoinen ja siinä ollaan itse aktiivisena toimijana. Olen harjoittanut stressinpurkuliikkeitä minulle parhaiten sopivalla tavalla ja määrällä ja kokenut saaneeni niistä apua stressin keholliseen käsittelyyn.

Luonnossa liikkumisen on todettu edistävän terveyttä ja
lievittävän stressiä.

Toinen merkittävä keino, jonka sain avukseni stressinhallintaa ajatellen, oli minulle kadonneen luontoyhteyden takaisin palauttaminen. Kirjoitinkin edellä, kuinka laskettelu ja hiihtäminen eivät sujuneet yhtä vaivattomasti kuin ennen vanhaan. Olin eheyttämässä ruostuneita taitojani Lapin maisemissa ja jo pelkästään sillä oli minuun positiivinen vaikutus. Lapin rauhallisuudessa oleskelu tuntui parantavan minua, ja pitkästä aikaa koin levollisuutta vallitsevasta ympäristöstä. Kokemus herätti minussa kipinän, joka sai minut aloittamaan luonnossa retkeilyn ja vaeltamisen. Lumet sulivat ja palasin pohjoisen maisemiin vaelluskengät jaloissani. Haastoin omaa jaksamistani ja selviytymistaitojani ensimmäisellä pidempikestoisella vaelluksella, mikä näin jälkeenpäin ajatellen oli hyvinkin opettava kokemus. Vaikka vaellus osui ajallisesti melko lähelle työsuhteen päättymistä, enkä siten ollut henkisesti tai fyysisestikään kummoisessa voinnissa, oli se minulle tärkeä kokemus itseni ylittämiselle ja onnistumisen tunteiden saamiselle. Tämän jälkeen olen tehnyt useita vaelluksia lisää eri puolilla Suomea. Luonnossa liikkuminen ja itsensä haastaminen vaelluksilla on ollut minulle merkittävä toipumista edistävä tekijä. Enkä tiedä olisinko edes löytänyt tätä puolta itsestäni ja uutta mielekästä tekemistä ilman tapahtunutta uupumista.

Kolmas merkittävä stressiä lieventänyt tekijä on ollut minulle sopivan urheiluhierojan löytäminen. Tämä voi kuulostaa pieneltä seikalta, mutta minä pidän tätä liki yhtä tärkeänä kuin soveltuvan psykoterapeutin löytämistä. Koko kehoni oli aivan lukossa työsuhteen jäljiltä, ja kuukausia kestänyt jännitys siitä, minkälaista vuorovaikutusta esimiehen kanssa olisi tiedossa, näkyi erinäisinä jännitystiloina ympäri kehoani. Purentalihakset ja hartiani olivat aivan tiltissä, ryhti kasassa ja jalkalihakset herkillä pitkittyneestä istumatyöskentelystä. Säännöllinen hieronnassa käyminen on saanut kehoni voimaan hyvin ja se on ollut merkittävässä roolissa uupumuksen taltuttamisessa. Se on myös toiminut oivana toipumisen tukena, sillä arvattavasti pitkähkön liikkumattomuuden kauden jälkeen, paluu liikunnan pariin ei ole sujunut ilman lihaskipeyksiä ja erilaisia kramppeja. Käyntini ovat olleet noin 6–8 viikon välein ja erityisen iloinen olen siitä, että yhdellä ja samalla hierojalla käyminen on lisännyt luottamusta välillämme ja sitä kautta myös hieronnan tuloksellisuus on mielestäni parantunut. Suosittelen lämpimästi muillekin työuupumuksen kanssa painiville urheiluhieronnassa käymistä, ja huolimatta sen termistä, kävijän ei tarvitse olla urheilija. Vaikka jos tarkemmin ajattelee, niin useinhan työuupumusta on edeltänyt pitkään jatkunut suoritusrupeama, jota taas voidaan tarkastella urheilusuoritukseenkin rinnastettavana tapahtumakulkuna.

Fyysisen puolen korjaantumisesta kohti psyykkistä puolta

Jokaisen toipumisprosessi on erilainen, eikä
kaikille liike ole lääke. Tärkeää on löytää
itselle sopivin tapa edistää omia voimavaroja.

Osittain varmasti siksikin, että pohjakuntoni oli hyvä, fyysiset voimavarani alkoivat karttumaan huomattavasti henkisiä voimavaroja nopeammin. Uskon, että fyysisen puolen korjaaminen antoi tilaa lähteä korjaamaan myös psyykkistä puolta. Se taas oli minulle tyystin vieras maaperä, joten koin tärkeäksi sen, että peruspilarit ja tutumpi fyysinen puoli oli takaisin hallinnassani. Kohdallani myös kävi niin, että ikään kuin huomaamattani myös henkinen hyvinvointi alkoi kohenemaan saadessani fyysisiä onnistumisen tunteita ja pystyvyyden kokemuksia. Se tietysti vaikutti positiivisesti myös tulevan psykoterapian aloittamisessa, sillä en ollutkaan enää tyystin pohjalla, vaan olin hieman kammennut ylöspäin jaksamiseni ja hyvinvointini suhteen.

Jokaisen toipumisprosessi on luonnollisesti erilainen, eikä kaikki saa liikunnasta samanlaisia positiivisia kokemuksia kuin mitä minä olen saanut. Muistutan myös, että olen koko ikäni harrastanut liikuntaa, joten minun polkuni on jo siksi ollut hyvin liikuntapainotteinen, mutta se ei tarkoita, etteikö vähempikin määrä liikuntaa tai jotain muuta mielekästä toimintaa olisi yhtä tehokasta toipumisen kannalta. Ja varmasti sanomattakin on selvää, ettei jokaisen työuupuneen tarvitse juosta puolimaratonia, se ei ole toipumisen ehto. Keskeistä on kuunnella omaa jaksamista ja löytää oma reitti kohta kestävämpää tapaa toimia.

Teinkö joitain huomioita liikunnan suhteen toipumisprosessini aikana?

• Älä lannistu! Uupumus näyttäytyy usein voimakkaasti fyysisessä jaksamisessa ja voi olla vaikea paikka huomata, että ei jaksa läheskään yhtä paljon kuin ennen.
• Anna itsellesi aikaa. Toipumiselle ei ole mitään yhtä ainoata ja oikeaa kaavaa, vaan jokaisen prosessi on erilainen ja ottaa oman aikansa.
• Päivä kerrallaan! Alkuvaiheessa varsinkin pidän tärkeänä sen, ettei aseta liian suuria tavoitteita toipumisen suhteen, vaan ottaa jokaisen päivän vastaan sellaisena kuin juuri silloin on voimavaroja.
• Tee asioita, jotka ovat sinulle mielekkäitä. Työuupumuksessa ihminen saattaa kadottaa sen, mistä itse oikeasti pitää ja, siksi on tärkeää päästä käsiksi niihin asioihin, joista saa mielihyvää. Jo se on edistysaskel, jos kykenee löytämään edes yhden tällaisen asian.
• Muista rajat! Sinun ei tarvitse tehdä sataa eri asiaa yhtä aikaa, olit sitten työelämässä tai et. Toipumisprosessin aikana voit alkaa paremmin näkemään rajojasi ja toteuttamaan itseäsi niiden puitteissa. 

Introvertti ekstroverttien maailmassa

Kahdessa edellisessä kirjoituksessa olen pohtinut taipumustani miellyttää ja suorittaa, ja nähnyt ne osasyinä sille, miksi sairastuin työuupumukseen. Niin miellyttäminen kuin suorittaminen ovat selviytymiskeinoja ja käyttäytymiseen liittyviä toimintatapoja, ja siten niitä on helpompi tarkastella muutoksen kautta: käyttäytymistä kun on mahdollista muokata. Ne ovat myös jollain tapaa sosiaalisesti hyväksyttyjä toimintatapoja, sillä molemmissa tavoissa on hyötynsä sosiaalisissa tilanteissa esimerkiksi ystävällisyyden ja tuotteliaisuuden näkökulmasta. Tässä kirjoituksessa sen sijaan tarkastelen persoonallisuudenpiirrettäni, jota luonnehtii pysyvyys ja, joka ei sosiaalisissa tilanteissa välttämättä näyttäydy ongelmitta. Introverttiuden myöntäminen ja ymmärtäminen on ollut minulle haastavaa, sillä siihen on kietoutunut suuri määrä työstettäviä asioita häpeän ja ulkopuolisuuden tunteen kokemisen myötä. Se on ollut kuitenkin yksi merkittävimmistä askeleista, joita olen toipumisprosessini edetessä ottanut, sillä se on ollut askel kohti parempaa itsetuntemusta ja itsen hyväksymistä.

Mitä introverttius on?

Ei tietystikään ole niin, että ihminen on joko ekstrovertti tai introvertti, vaan jokaisesta löytyy molempia piirteitä. Karkeasti tämän kaltainen jaottelu voidaan tehdä ja usein toinen piirre on ihmisen persoonallisuudessa enemmän hallitsevana. Ekstroversiota luonnehtii ulospäinsuuntautuneisuus, suurempi impulsiivisuus ja sosiaalinen aktiivisuus. Ekstrovertti hakeutuu sosiaalisiin tilanteisiin mielellään ja sosiaaliset suhteet antavat enemmän kuin ottavat. Introvertit taas ovat sisäänpäin kääntyneempiä, varautuneempia ja sosiaalisesti vähemmän aloitteellisia. Introvertit latailevat akkujaan yksin ollessa ja sosiaaliset tilanteet voivat olla paitsi miellyttäviä myös kuluttavia. Voi sanoa, että ekstrovertit hakeutuvat herkemmin sosiaalisiin tilanteisiin karttaen yksinoloa, kun introvertit toimivat mieluummin suurin piirtein päinvastaisesti.

Ekstrovertit ja introvertit eroavat toisistaan
erityisesti sen suhteen, miten paljon he arvottavat
sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa.

Itselläni introverttius näyttäytyy siinä, kuinka tärkeää minulle on yksinolo. Yksin ollessani palaudun parhaiten kuormituksesta ja saan jäsenneltyä ajatuksiani. Sosiaalisissa suhteissa minulle merkitsee paljon enemmän laatu kuin määrä, ja objektiivisesti mitattuna minulla on keskivertoa vähemmän läheisiä ihmisiä elämässäni. Minua ei juurikaan kiinnosta solmia hyvänpäiväntuttusuhteita, vaan tavoittelen rakennetuissa ja ylläpidetyissä ihmissuhteissa syvällistä ymmärtämistä ja molemminpuolista kunnioittamista. Näen mielelläni ystäviäni, mutta minulle riittää melko harvoinkin tavata, sillä panostan tapaamistenkin suhteen mieluummin laatuun kuin määrään. En ole kovin hyvä solmimaan uusia ihmissuhteita ja vieroksun sosiaalisia tilanteita, joissa on paljon uusia ihmisiä. Olenkin parempi kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa kuin isoissa ryhmätilanteissa. Pidän itseäni sosiaalisesti taitavana, sillä olen hyvä lukemaan ja kuuntelemaan muita, mutta perinteisessä mielessä en aina näyttäydy kovinkaan sosiaalisena, sillä en ole erityisen sanavalmis tai small talkin taitaja. Sosiaalisissa tilanteissa saatan olla melko jähmeä ja tarvita kysymyksiin vastatessa paljon miettimisaikaa ja pohdiskelua ennen lopullista vastausta.

Minulle on merkityksellistä perehtyä minua kiinnostaviin asioihin syvällisesti, virkistäydyn mieluummin hyvän kirjan parissa kuin hälyisässä ravintolassa ja olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Minulla ei myöskään juuri koskaan ole tylsää, sillä ajatustenjuoksu ja mietiskely on minulle mieleistä puuhaa hetkinä, jotka voivat näyttäytyä muiden silmissä tylsiltä. Toisaalta olen hyvinkin elämyshakuisa ja pidän uusien kokemusten kerryttämisestä ja tutustumisesta esimerkiksi minulle vieraisiin maihin ja kulttuureihin. Ihmiset usein yllättyvät kertoessani tarinoita, sillä päällepäin en anna itsestäni kuvaa suuresta seikkailijasta.

Veikö kissa kielen?

Ekstroversio/introversio tyypittelyllä on geneettinen perusta, joka määrittää ihmisen persoonallisuuden suhteellisen pysyväksi syntymästä kuolemaan. Perimän kanssa yksilön persoonallisuutta määrittää vastavuoroisessa suhteessa myös ympäristö. Elinympäristö ja koetut elämänkokemukset voimistavat toisia ja vastaavasti heikentävät tiettyjä yksilön persoonan piirteitä. Persoonallisuudessa on tietyllä tavalla peruspilarit olemassa läpi elämän, mutta näkisin sen silti staattisuuden sijasta enemmänkin dynaamisena kokonaisuutena, joka muovautuu ajan myötä. Vastaavasti sillä, minkälainen ihminen on, on vaikutuksensa siihen, miten yksilö käyttäytyy, ajattelee, tuntee sekä suhtautuu muihin ja vallitsevaan maailmaan. Yksilö myös oppii jo varhaisesta iästä lähtien tuntemaan kulttuurin määrittämät ideaalit luonteenpiirteet ja yhteiskunnan välittämistä signaaleista sen, minkälainen on hyvä ihminen. Ekstroverttejä on yleisesti ottaen enemmän kuin introvertteja, mutta moneen muuhun kulttuuriin verrattuna, introversio on Suomessa ollut tyypillistä.

Veikö kissa kielen? Älä tuollaista aristele, mene mukaan vain. Olen lapsena saanut kuullut useammin kuin kerran olevani liian hiljainen ja ujo, liian arka ja varautunut ja seissyt tilanteissa liiaksi tuppisuuna. Oli kyseessä sitten sukujuhlat tai uudet sosiaaliset tilanteet harrastuksissa ja kouluissa. En usko, että sanoilla on haluttu minua loukata tai saada oloani tuntumaan vaillinaiseksi, vaan toiminnalla on ennemminkin haluttu kannustaa ja rohkaista minua olemaan uskaliaampi: saamaan uusia ystäviä, aktiviteetteja ja oivalluksia. Tämän myötä olen kuitenkin jo varhaisesta vaiheesta alkaen alkanut näkemään itseni jollain tapaa huonompana ja vääränlaisena, olen hävennyt sitä, että olen hiljainen tuppisuu. Uskon, että moni on kokenut samaa ja varmasti niinkin päin, että vilkasta lasta on tyynnytelty ja kehotettu olemaan rauhallisempi, vähemmän puhelias ja pysymään paikoillaan. Taustalla vaikuttanee sekin, että persoonallisuus on periytyvää, joten käskevä vanhempi voi tunnistaa lapsen käytöksessä tuttuutta ja huolestua siitä, että lapsi kokee samoja haasteita ujouteen/villiyteen liittyen, mitä vanhempi mahdollisesti itse on elämässään kokenut.

Hiljainen tai vilkas lapsi voi saada käytöksestään
kommentteja, jotka voivat vaikuttaa häneen läpi elämän.

Nuoruudessa omaan liian vähäisyyteen tai liiallisuuteen on voinut löytyä klassiseksi lääkkeeksi päihteet kuten alkoholi, joka poistaa estoja sosiaalisissa tilanteissa ja luo virheellisen kuvan omasta pystyvyydestä. Minulle kävi juuri näin ja aloin käyttämään alkoholia erityisesti sosiaalisten tilanteiden sujuvoittamiseksi. Koska tämä jatkui verrattain pitkään ja sai elämässäni painoarvoa, rakensin myös identiteettini virheellisesti sosiaalisemmaksi kuin, mitä todellisuudessa (selvinpäin) olinkaan. Ristiriita kasvoikin suureksi sen suhteen, millainen kuvittelin olevani ja sen, minkälainen todellisuudessa olinkaan. Tästä aiheutui haasteita erinäisissä tilanteissa ja erityisen selväksi ne tulivat työelämässä. Kirjoitan oman postauksen suhteestani alkoholiin, mutta lyhkäisyydessään se on ollut minulle keino hälventää omaa introverttiuttani ja tunnetta siitä, että olen jollain tapaa erilainen kuin muut.

Ekstrovertti työelämä

Minulle on sisäänpäin kääntyneisyydestä ollut työelämässä haittaa, ja yleisesti olen sitä mieltä, että valtaosa työpaikoista pyörii ekstroverttien ehdoilla. Sosiaalisuutta, seurallisuutta, sanavalmiutta, reippautta, aktiivisuutta, esiintymiskykyä, heittäytyvyyttä, innostuneisuutta ja rempseyttä arvostetaan ja niitä haetaan työpaikkailmoituksissa kuumeisesti. Edelleen jokaisessa meissä on sekä ekstrovertin että introvertin piirteitä, mutta edellä kuvaamani ominaisuudet soveltuvat suuremmissa määrin ekstroversion luonnehdintaan. Toki tämän päivän työelämässä arvostetaan itsenäisyyttä, jonka voi liittää introversioon, mutta vähemmälle arvostukselle tuntuu jäävän mahdollisuus perehtyä asioihin huolella, monotaskaus ja avokonttorien sijasta yksittäisten työhuoneiden palauttaminen keskittymiskyvyn parantamiseksi. Useissa työpaikoissa myös kokoustetaan ylenpalttisesti todelliseen tarpeeseen nähden ja palaverien tarkoitusperä voi jäädä pimentoon. Edistetäänkö niissä oikeasti työhön liittyviä asioita ja projekteja vai onko se tilaisuus pönkittää omaa osaamista ja asiantuntijuutta muiden paikalla olijoiden silmissä? Työelämässä tuntuukin olevan tärkeätä se, miten asioista sanotaan kuin se, mitä sanotaan.

Työelämässä pärjäävätkin pitkälle he, jotka tuovat äänensä kuuluviin ja, jotka eivät kaihda esillä oloa. Lopulta sillä, mitä puhut ei ole merkitystä, vaan huomio kääntyy siihen, miten puhut. Ujous on punainen viitta ja henkilöitä, jotka eivät tuo ääntään esiin, pidetään tyhmempinä. Juhani Mattila on kirjoittanut Ujoudesta, yksinäisyydestä mielenkiintoisesti ja voimavaralähtöisesti. Puhun tietoisesti mieluummin introverttiudesta kuin ujoudesta, sillä jälkimmäinen on turhan negatiivisesti sävyttynyt käsite, vaikka ihan yhtä relevantti kohdallani onkin. Olen saanut työelämässä kuulla olevani vääränlainen ja liian hiljainen. Aikaisemmissa kirjoituksissa olenkin kertonutkin, kuinka työuupumukseen ajaneessa työsuhteessa, esimieheni tokaisi useaan otteeseen minun olevan ujompi kuin olisi haluttu. Tämän kuuleminen ei tietystikään ole tuntunut hyvältä ja se on nostanut piilossakin olleita, aikaisemmin tukahdutettuja, tunteita pintaan. Olen saanut kuulla olevani huono asiakaspalvelija  tehdessäni nuorempana asiakaspalvelutehtäviä. Töiden suhteen ei tuolloin ollut varaa valita ja työskentelin erimittaisia pätkiä asiakaspalvelussa, vaikka se oli minulle kaikkea muuta kuin luontevaa. Samaten ollessani työttömänä, tapasin TE-toimistossa virkailijan, joka ikään kuin ohimennen tokaisi minun olevan introvertti ja sen selittävän sitä, miksi olen työtön. Ujouden ja introverttiuden lisäksi minua on kutsuttu erityisherkäksi kollegan toimesta, mikä varmasti kohdallani pitää myös paikkansa.

Ryhmä- ja tiimityöskentelyn lisääntyminen työelämässä

Introvertille voi tulla haasteita työelämässä ja opiskelumaailmassa esimerkiksi siksi, että molemmissa vaaditaan alati kasvavissa määrin ryhmätyötaitoja ja -valmiutta. Ryhmä- ja tiimityöskentelyä arvostetaan ja niitä halutaan hyödyntää laajalti, mitä erilaisimmissa tehtävissä. Itse vierastan ryhmä- ja tiimimuotoista työskentelyä, sillä niissä vaikuttaa tehtävän lopputuloksen kannalta liiaksi se, minkälaisia ihmisiä ryhmässä on ja, minkälaiseksi ryhmädynamiikka muotoutuu. Usein tämän kaltaisen työskentelymuodon itseisarvona on se, kuka keskustelee eniten ja, kuka on eniten äänessä. Oletuksena on, että mitä enemmän on äänessä, sen enemmän tietää. Samalla luodaan liian herkästi yhteneväisyysmerkit sen kanssa, että henkilö, joka on hiljempaa, ei tiedä keskusteltavista asioista. Mielestäni sillä, kuka puhuu eniten ei pitäisi olla minkäänlaista merkitystä. Henkilö, joka on muiden kustannuksella pelkästään äänessä, voi usein olla hyvinkin sosiaalisesti taidottomampi kuin henkilö, joka on enemmän vetäytyvä. Ryhmä- ja tiimityöskentelytaitoinen henkilö on mielestäni sellainen, joka rakentaa ryhmän kesken luottamusta niin, että jokainen pääsee ääneen ja arvottaa puheenvuoroja laadun eikä määrän suhteen.

Ryhmämuotoisessa työskentelyssä käykin hyvin ilmi Dunning-Krugerin efekti, jossa henkilöt, joilla on heikko kyky suorittaa tehtävää, yliarvioivat oman kykynsä ja ihmiset, joilla on korkea kyky suorittaa tehtävää, aliarvioivat omat kykynsä. Ryhmätyöskentelyssä tämä näkyy hyvin selkeästi ja äänessä ovat usein henkilöt, jotka eivät persoonallisuutensa puolesta kaihda äänessä oloa sekä sellaiset, joilta löytyy omien kykyjen yliarviointia. Tällä on usein vaikutuksensa siihenkin, mistä keskustellaan, sillä äänessä oleva enemmistö määrittelee herkästi keskustelun suuntaan ja jo se osaltaan poissulkee muiden keskustelijoiden mukaan pääsyä. Huomaan kaihtavani ryhmätyöskentelyä siksikin, että en ole tottunut brainstormailemaan ideoita muiden kanssa, vaan olen tottunut perehtymään asioihin itsenäisesti ja pallottelemaan valmiita ideoita sitten muiden kanssa. Saan parhaimmat ja luovimmat ideani usein unissani ja nukkuessa, en kokouspöydän äärellä huone täynnä ihmisiä.

Mukavuusalueella pysyminen

Minulle mukavuusalueellani pysytteleminen on
ollut jopa opettavaisempaa kuin sieltä
poistuminen, sillä silloin olen joutunut 
kohtaamaan itseni.

Koska olen saanut kuulla olevani jotenkin liian hiljainen ja vääränlainen, olen tiennyt, että minun täytyy puskea mukavuusalueeni ulkopuolelle kenties tavanomaista useammin. Tämä onkin ollut jonkinlainen elämänmottoni, että aina pitää mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, sillä siellä tapahtuu se maaginen kasvu. Näin olen myös tehnyt ja se onkin kuljettanut minua varsin eri paikkoihin ja rikastuttanut minua lukuisilla eri kokemuksilla, eikä se siten ole ainoastaan huono asia. Se on kenties kuitenkin ollut osasyynä työuupumiselleni, sillä jatkuva mukavuusalueen ulkopuolelle kurottaminen vie voimavaroja, eikä siitä pidemmän päälle ole helppoa palautua. Jos toistuvasti ylittää omia rajoja (jotka voivat kaiken lisäksi olla epäselviä) ja pusertaa itseään muottiin, joka ei sovi omalle luonteelle, ei lopputulos voi olla kovin kummoinen. Toistuva itsen ylittäminen, muovaaminen ja jonkin paremman kurottaminen voivat ajaa ihmisen loppuun. Pysyttelenkin nykyisin enenevissä määrin omalla mukavuusalueella, sillä minulle juuri se on ollut riittävää, rohkeaa ja opettavaista. Olen päässyt tutustumaan aitoon itseeni ja siihen, mitä minä haluan.

Toipumisprosessin myötä olenkin oivaltanut paremmin sen, minkälainen minä olen ja, miksi olen kokenut riittämättömyyttä. Ujous on aiheuttanut minussa häpeää, vaikka evoluutionallisesti ajatellen se on täysin luontevaa reagointia eloon jäämisen kannalta, sillä varuillaan oleminen uuden edessä on varmistanut ihmislajin säilymisen. Ymmärrän paremmin ominaispiirteitäni ja esimerkiksi esiintymisjännityksen taustalla vaikuttavia pelkoja ja toiveita. Tunnistan paremmin omia vahvuuksiani ja sen sijaan, että toivoisin olevani ekstrovertimpi, olen alkanut näkemään introverttiuteni omana henkilökohtaisena voimavarana. 

Olen kokenut liiallisissa määrin, että minun täytyy muuttua vastaamaan ympäristön odotuksia paremmin ja siksikin toistuvasti puskenut mukavuusalueeni rajojen yli. Nykyisin ajattelen enneminkin, että minä saan olla juuri sellainen kuin olen ja, että ympäristössä voi yhtä lailla olla vikaa, jos sinne ei kelpaa. Minun tehtäväni on kunnioittaa itseäni sen verran paljon, että hakeudun sellaisiin ympäristöihin, jossa minut hyväksytään ja, jossa minä pääsen hyödyntämään luontaisia ominaispiirteitäni. Minun paikkani ei ole työpaikassa, johon haetaan ekstroverttiä, vaan minulle sopivampi paikka on sellainen, jossa arvostetaan introversion perehtymiskykyä, ajattelun kapasiteettia ja keskittymiskykyä. Yhtä lailla, kun työpaikat etsivät parasta työntekijä matchia, myös minä saan etsiä minulle parasta työpaikka matchia. Elämä on liian lyhyt sellaiseen, että pusertaa itseään toistuvasti väärän kokoiseen muottiin, joka yksinkertaisesti ei sovi itselle. You do You.

 

Vinkkejä muille introverteille, jotka elävät ekstrovertissä maailmassa:

• Muista, että sosiaalisuutta on paljon erilaista. Se, miten paljon joku on äänessä, ei kerro tämän sosiaalisista taidoista oikeastaan mitään.
• Hiljaisuus ei ole tyhmyyttä. Edelliseen jatkaen, muista seuraavissa tiimityöskentelytilaisuuksissa, ettei keskustelun puheenvuorojen määrä korreloi osaamisen tai tietämisen kanssa.
• Keskity omiin vahvuuksiisi. Kaikki eivät voi olla luontaisia esiintyjiä, viihdyttäjiä tai puhujia, mutta muista toki, että kaikkea on mahdollista harjoitella. Hyödynnä siinäkin omia vahvuuksiasi.
• Hyväksy itsesi. Olen toistanut tätä aikaisemminkin, mutta mielestäni tämä on kaiken a ja o. Jos itse ei hyväksy itseään, kuka muukaan niin tekisi?
• Et ole ainut! Introvertit ovat taitavia naamioitumaan, mutta meitä on paljon. Albert Einsteinkin oli oletetusti introvertti.