Psyykkistä eheytymistä psykoterapiassa

Aloitin Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian noin puoli vuotta sen jälkeen, kun sairastuttanut työsuhde oli tullut päätökseensä. Olin saanut yli kolme kuukautta kestäneestä julkisen puolen hoitokontaktistani terapiaa puoltavan B-lausunnon psykiatrilta, ja lausunnon turvin aloin etsimään itselleni sopivinta yksilöpsykoterapeuttia. Tehtävä ei ollut helpoimmasta päästä, sillä palveluntarjoajien lista oli pitkä ja terapiasuuntaukset minulle tuntemattomia. En tiennyt psykoterapiasta juuri mitään etukäteen, joten lähdin aika lailla sokkona kontaktoimaan potentiaalisia terapeutteja sähköpostitse Kelan tarjoamalta palveluntuottajien rekisteristä. Lähetin kymmeniä sähköposteja, joihin valtaosa saamistani vastauksista olivat kielteisiä, useimmilla ei ollut tilaa uudelle asiakkaalle. Tämä on ymmärtääkseni tilanne useimmilla paikkakunnilla ja yleisesti psykoterapialle on enemmän kysyntää kuin mitä tarjontaa on.

Psykoterapiasuuntausten viidakossa

Psykoterapiasuuntauksia on erilaisia ja itselle
sopivimman selvittäminen voi olla vaikeaa.

Psykoterapia suuntauksia on erilaisia ja suuntaukset painottavat jokainen hieman erilaista tulokulmaa asiakkaan haasteisiin. Psykodynaamisessa suuntauksessa terapia pohjautuu Freudilaisittain mielen tiedostamattomiin sopukoihin ja katse on taaksepäin lapsuuden aikaisissa tapahtumissa. Ratkaisukeskeinen suuntaus pohjautuu positiiviseen psykologiaan ja siinä keskitytään ongelmien sijasta vahvuuksiin. Kognitiivisessa psykoterapiassa keskiössä ovat asiakkaan ajatusmallit ja niiden yhteydet tunteisiin ja käyttäytymiseen. Suuntaukselle on ominaista seurata asiakkaan etenemisestä esimerkiksi käyntien välillä tehtävien kotitehtävien avulla. Kognitiivinen psykoterapia on ymmärrykseni mukaan suositelluin suuntaus juuri työuupumuksiin, mutta myös muilla suuntauksilla on sille annettavaa. Psykoterapiaan hakeutuessa kannattaa etukäteen selvittää eri suuntauksista ja pohtia sitä, mikä itselle olisi sopivin. En kuitenkaan maallikkona lähtisi liiaksi takertumaan tähän, koska tietomäärä on valtava ja se voi jo valmiiksi raskasta hakuprosessia monimutkaistaa entisestään. Minulle tärkeintä suuntauksen sijasta oli soveltuvan terapeutin löytäminen ja olin varma, että hyötyisin silloin terapiasta kaikista parhaiten, oli kyseessä sitten psykodynaaminen, ratkaisukeskeinen, kognitiivinen tai jotain muuta suuntausta edustava psykoterapia.

Terapeutin valinta

Psykoterapeutit ovat Valviran myöntämiä nimikesuojattuja ammattihenkilöitä, jotka ovat saaneet erillisen psykoterapeutin koulutuksen. Psykoterapeutin ei tarvitse olla psykologi koulutukseltaan ja heidän koulutustaustansa voikin olla moninainen. Voit tarkastaa potentiaalisen psykoterapeuttisi ammattioikeuden rekisteristä täältä. Terapeuteissa on myös eroja sen suhteen keskittyvätkö he yksilö-, pari- ja/tai perheterapiaan, mikä on hyvä pitää mielessä etsiessäsi sinun tilanteeseesi parhaiten soveltuvaa auttajaa. Mikäli haet Kelan tukemaa psykoterapiaa, on myös hyvä muistaa, ettei kaikki psykoterapeutit ole Kelan tuen piirissä. Asian voi tarkastaa Kelan tarjoamalta palveluntuottajien rekisteristä.

Sain lopulta sovittua neljän eri terapeutin kanssa aloituskäynnin, jossa selvitetään yleisellä tasolla sitä, mitä terapialta haetaan ja sitä, onko terapeutti asiakkaalle mieleinen. Kela ei korvaa tämän kaltaisia aloitus/tutustumiskäyntejä, joten kohdallani terapeutin valinta maksoi reilu kolmesataa euroa. Ei minun tietysti olisi tarvinnut tavata neljää eri terapeuttia, mutta en ollut ensimmäisen enkä toisen terapeutin näkemisen jäljiltä vakuuttunut siitä toimisiko meidän terapiasuhteemme. Koska työuupumukseni oli seurausta pitkälti ongelmallisesta esimiessuhteesta, olin melko herkillä uusien ihmisten suhteen ja tarkahko siitä, minkälaisen terapeutin itselleni haluaisin. Kolmannen tapaamani terapeutin kohdalla luotin intuitiooni ja siihen, että hän olisi oikea valinta. Neljättä tapasin vielä siksi, etten iljennyt peruuttaa varattua aikaa ja halusin varmistuksen sille, että kolmas vaihtoehto oli parhain. Terapeuttia valitessa kannattaakin luottaa juuri omaan arvostelukykyyn ja siihen, tuntuuko henkilö sellaiselta, jolle voi luottaa kertoa omista asioista. Kannustan luottamaan omaan intuitioon. En ole tehtyä valintaa katunut ja olen iloinen siitä, että päädyin juuri kyseiseen terapeuttiin, vaikka olin itseasiassa etukäteen ajatellut valitsevani vastakkaisen sukupuolen ja eri ikäluokan edustajan. Terapeutin valinnassa ennakko-oletukset voivat siten muuttua.

Vastuu oman hoidon järjestymisestä

Epäröin osan näkemieni terapeuttien kohdalla heidän omanlaisia maneereitansa ja, koska minulla ei heti ensimmäisen terapeutin kohdalla tullut varmaa oloa, minut valtasi pieni huolestuneisuus valintaa tehdessäni: löydänkö minulle sopivaa terapeuttia? Olin ehkä jollain tapaa ajatellut, että terapiasuhteen voisi luoda tuosta noin vaan ja, että puheet terapeutin etsimisestä ovat urbaania legendaa. Tiedostin toki sen, että ensimmäisellä kerralla ei luoda luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta, mutta tiedostin myös sen, että ihmiset usein haluavat antaa itsestään hyvän ensivaikutelman. Näenkö tämän kaltaisen ensivaikutelman lävitse ja saan oikeasti sen kaltaisen terapeutin, joka on aidosti kiinnostunut kuuntelemaan minua? Myönnän, että minun oli tuolloin vierasta puhua omista asioistani ja asetelma siitä, että minä maksan toiselle ihmiselle minun kuuntelemisestani, oli minulle uutta. Psykoterapeutit harjoittavat ammattiaan usein yrittäjinä, ja osan näkemieni terapeuttien kohdalla minulle tuli tunne rahastuksesta. Vastoin omaa toivettani aloittaa terapiakäynnit kerta viikkoon tahtiin, osa näkemistäni terapeuteista näki, että pitäisi lähteä liikkeelle heti kaksi kertaa viikossa tahdilla. Yhden terapeutin hinta oli myös muita selkeästi kalliimpi, mikä tuntui minusta kummalliselta.

Potilaalla on merkittävä rooli oman psykoterapian
järjestämisessä, vaikka psyykkinen jaksaminen
voi olla vähäistä.

Luulen, että osittain tämä kaikki ja tuntemani epäilyksen tunteet johtuivat siitä, että minulle oli aivan uutta päästä valitsemaan terveydenhuollon ammattilaista asiantuntijakseni. Mistä minä tiedän, kuka osaa työnsä, mikä suuntaus on parhain tai, kenen kanssa yhteistyö natsaa vielä alkutaipaleen jälkeen? Ei minulla ollut tietoa, kokemusta tai valtavasti jaksamistakaan. Yleisesti ottaen, erityisesti julkisella puollella hoidon määrittävät terveydenhuollon ammattilaiset eikä toiveita henkilökunnan suhteen juurikaan ole mahdollista esittää. Ennemmin tällaiseen suhtaudutaan lähinnä huvittuneesti eikä unohdeta mainita sitä, että hoito on potilaalle ilmaista. Olin siis ensimmäisiä kertoja minun hoitoni suhteen päätöksentekijänroolissa (toki terapeutti toteuttaa itse hoidon/terapian). Psykoterapiaprosessissa vastuu potilaalla on valtava erityisesti terapian alkamisvaiheessa. Vastuu tästä myös jollain tapaa pelotti ja olisin kokenut helpommaksi jopa sen, että terapeutti olisi vain määrätty minulle kolmannen tahon toimesta. Silloin en myöskään olisi syyttänyt itseäni, jos terapeutti olisikin osoittautunut vääräksi valinnaksi.

Kelan tukemaa terapiaa

Terapeutin löytämisen jälkeen minun oli mahdollista viimeistellä kuntoutustukihakemus Kelaa varten. Päätöksessä kesti reilu kuukausi, mutta muistaakseni aloitimme terapiaprosessin jo tänä aikana. Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa voi saada enintään kolmen vuoden ajan ja sitä haetaan vuosittain. Vuositasolla korvausta saa enintään 80 psykoterapiakäynnistä ja kolmen vuoden ajalta enintään 200 kerrasta. Kela korvaa jokaisesta tapaamiskerrasta 57,60 e ja loput jäävät minun maksettavakseni. Vuositasolla minulla on ollut tapaamisia noin 40. Olen kiitollinen saamastani tuesta, sillä ei minulla muutoin terapiaan olisi varaa. Tuen kanssa minulla jää vuositasolla maksettavaksi noin 900 euroa, kun ilman tukea vastaava luku olisi 3 200 euroa.

Kuntoutustukihakemuksen ratkaiseminen kestää Kelalla melko kauan, mutta minun täytyy kehua Kelaa terapialaskujen maksatusnopeudessa. Maksan terapian siten, että maksan terapeutille käyntien kokonaissumman ilman Kela-korvauksia ja tämän jälkeen laskutan Kelaa käynneistä hakien niistä oikeutetut Kelan korvaukset. Kela on korvannut terapiakäynnit ja maksanut kuntoutustuen tililleni valehtelematta joka kerta muutaman päivän sisällä hakemisesta. Vaikka aina parjataan Kelaa, niin tässä asiassa se on ollut erittäin toimiva.

Jatkohakemuksiin liittyvistä käytänteistä ja diagnoosin uusimisesta kevein perustein

Olen käynyt terapiassa nyt vajaa kahden vuoden verran ja piakkoin haen kolmatta ja viimeistä terapiavuotta. Jatkohakemus haetaan vuosittain ja siihen liittyvät käytännöt hieman yllättivät minut. Jatkohakemusta varten tarvitaan terapeutin, lääkärin ja asiakkaan tahoilta tietoa. Terapeutti täyttää terapialausunnon menneeltä terapiavuodelta, lääkäriltä tarvitaan B-lausunto ja asiakas täyttää kuntoutustukihakemuksen toistamiseen. Lääkärin suhteen jatkohakemusta varten riittää yleislääkärin lausunto eli ei tarvitse mennä erikoislääkärille, psykiatrille, lausuntoa varten. Jos psykoterapian ohella saa terveydenhuollon puolella hoitoa esimerkiksi masennukseen tai ahdistukseen ja siten on ikään kuin asiakkuus auki, lääkärin puheille pääsee lienee joustavasti. Minun kohdallani tilanne oli se, että en ollut psykoterapian lisäksi missään muualla hoidossa eli hoitokontaktia ei varsinaisesti ollut. Toki kuulun kunnan tarjoamien palveluiden piiriin eli lääkärille aikaa varatessani soitan asiakkuudestani vastaavalle terveysasemalle/keskukselle. Tässä kohtaa haasteita alkoi ilmetä: lääkärille ei niin vain saanutkaan aikaa niinkin mitättömän asian kuin lausunnon kirjoittamista varten. Kiireellisemmät tapaukset menevät jonon kärkeen ja lausuntoasiat hännille. Julkinen terveydenhuoltohan on melko syvässä kriisissä parhaillaan ja resurssipula on todellinen. Odoteltuani reilu kuukauden, päätin pitkin hampain varata ajan yksityiselle puolelle yleislääkärille B-lausuntoa varten. Hintalappu noin vartin mittaiselle käynnille oli 180 e.

Kuntoutuspsykoterapiassa tavoitellaan nimensä
mukaisesti kuntoutumista: potilaan työ- tai 
opiskelukyvyn lisäämistä.

Tapaamista varten otin mukaani aikaisemman B-lausunnon (jonka turvin minulle alkujaan myönnettiin psykoterapia) helpottaakseni lääkärin työtä. Lääkäri ei ollut minua koskaan aikaisemmin tavannut ja hänen kirjaamansa B-lausunto mukailikin hyvin paljon aikaisemmin kirjoitettua. Se, mikä minut yllätti, oli se, että lääkäri kirjoitti B-lausunnon jatkohakemusta varten samalla alkuperäisellä diagnoosilla. Näin ollen sain psykoosidiagnoosin toistamiseen. En ollut tähän varautunut, enkä pitänyt todennäköisenä, että diagnoosi toistettaisiin vain B-lausuntoa varten. Sanomattakin on selvää, että en ollut tuolloin psykoosissa. En suoranaisesti ollut sitä ensimmäisellä kerralla, mutta en varmasti ollut sitä toisella kerralla vuoden terapiassa käynnin jälkeen. Järkytyin, kuinka kepposin perustein noinkin vakavia diagnooseja toistetaan, vaikka potilaan todellinen psyykkinen kunto olisi täysin toisenlainen. Varmistin asian vielä Kelalta, että vaaditaanko jatkohakemusta varten sama alkuperäinen diagnoosi, vaikka potilaan kunto olisi ilmeisemmin kohennut. Kelan mukaan tällaisissa tapauksissa olisi hyvä konsultoida psykiatria ja heidän arvioonsa perustuen tehdä diagnoosin vaihdos. Tästä ei ole mitään mainintaa Kelan verkkosivuilla.

Jatkohakemus joka tapauksessa myönnettiin, mutta psykoosidiagnoosin toistaminen vain kuntoutuspsykoterapian jatkohakemista varten oli minulle pettymys ja minua harmitti, että en ollut selvittänyt käytäntöä etukäteen. Diagnoosihistoriani väittää tätä nykyä virheellisesti psykoosien toistuvan kohdallani ja tapaukseeni perehtymätön psykiatri-intoilija sanoisi minun kärsivän skitsofreniasta. Koska minun tulee pian hakea kolmatta terapiavuotta, olen päättänyt hakeutua B-lausuntoa varten psykiatrille. Aion samalla keskustella hänen kanssansa siitä, josko alkuperäinenkin diagnoosi olisi hyvä vaihtaa todenmukaisemmaksi, ihan jo oikeusturvani kannalta.

Haastavaa mutta huojentavaa

Psykoterapiaan sitoutuminen vaatii aikaa ja resursseja eikä se välttämättä ole parhain vaihtoehto kaikkiin elämäntilanteisiin. On hyvä miettiä asiaa omalla kohdalla ja toisaalta konsultoida terveydenhuollon ammattilaisia siitä vaatiiko oma tervehtyminen keskusteluavun lisäksi lääkeapua parhaan mahdollisimman tuloksen saamiseksi. Psykoterapia ei sovellu kaikille ja sitä ei suositella esimerkiksi silloin, jos akuutti päihderiippuvuus on päällä. Minun kohdallani tärkein syy hakeutua terapiaan oli se, että työuupumuksen käsittelemisen lisäksi minulla oli etiäinen siitä, että sairastuminen käynnisti minussa jotain suurempaa ja, että halusin sen läpikäymiseen ammattiapua.

Terapian alkaessa minulla oli selkeytyneempi käsitys siitä, miten prosessi etenisi. Ymmärsin, että minulla itselläni olisi keskeinen rooli psyykkisessä eheytymisessäni ja, että minä tekisin siihen vaadittavan työn, terapeutti olisi tässä tukena mukana. Olin aikaisemmin nimittäin jollain tapaa ajatellut, että terapeutin rooli olisi isompi: hän puhuisi, minä kuuntelisin ja olisin maagisesti takaisin ennallaan muutaman tapaamiskerran jälkeen. Näinhän se ei missään nimessä ole, pikemminkin terapian tuloksellisuus pohjautuu terapeutin kuuntelevaan rooliin ja tarjottuun empatiaan.

Terapiaprosessi vaatii sitoutumista ja
monenlaisten tunteiden sietämistä.

Terapiaprosessi on ollut melko raskas ja se on vaatinut voimia. Se ei mene niin, että näkee terapeuttia 45 minuuttia viikossa ja sitten on vapaa, vaan sanoisin, että eheytymiseen tarvittava työ tapahtuu pitkälti tuon 45 minuutin ulkopuolella. Osittain tietoisesti, mutta pitkälti myös tiedostamattomasti. Minulla on myös ollut vaihtelua sen suhteen, että joskus odotan tapaamisia innolla ja joskus taas enemmän ahdistuneena. Välillä olo on tapaamisten jälkeen kevyt, välillä taas kaikkea muuta. Alkuun minun oli vaikea nähdä tämän kuuluvan osaksi prosessia, vaan pohdin, josko terapia ei ole kohdallani kovin tuloksellista. Alun epävarmuus taipui kuitenkin tieltä pois antaessani prosessille sen kaipaamaa aikaa ja tilaa. Muutos ei tapahdu hetkessä.

Luottamus terapeuttiin myös syntyy vähitellen ja osittain siihen psykoterapian tuloksellisuuskin nojautuu. Jos säännöllisesti näkee terapeuttia jopa kolmen vuoden ajan, on siinä syntyvä luottamus aivan eriasteista kuin jos näkee omien asioiden tiimoilta vaikkapa lääkäriä yksittäisen kerran vartin mittaisella tapaamisella. Minulla kenties yksi terapian käännekohta tapahtui vuoden käytyäni, sillä silloin ymmärsin ajankulua jollain tapaa paremmin ja pystyin suhteuttamaan omaa toipumistani ajallisesti. Terapian alkaessa pidin kolmea vuotta todella pitkänä prosessina, johon sitoutuminen mietitytti. Vuoden jälkeen minulla oli parempi käsitys siitä, kuinka lopultakin melko lyhyt aika kolme vuotta ihmisen elämässä on ja, kuinka onnellisessa asemassa olenkaan, että saan käyttää elämästäni kolme vuotta itsetutkiskeluun ja eheytymiseen. Olen myös pitänyt siitä, että vaikka ensisijaisesti hain apua nimenomaan uupumukseeni, emme ole tosiaankaan käsitelleet vain työuupumustani, vaan laajasti muitakin elämässäni merkityksellisiä tapahtumia. Minun kohdallani psykoterapian tarjoama keskusteluapu on ollut merkittävässä roolissa toipumiseni suhteen ja olen iloinen siitä, että luotin sen riittävyyteen enkä ottanut lääkeapua tilanteeseeni. Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että meillä on yhteiskunnassa mahdollista tällainen tuki ja, että juuri minä olen päässyt sitä käyttämään.

Muutama vinkki terapiaprosessia pohdiskeleville:

• Vaikka hakemusprosessi voi tuntua uuvuttavalta suolta, luota siihen, että se maksaa itsensä takaisin tulevaisuudessa.
• Terapeutin suhteen on hyvä olla ennakkoluuloton, mutta ole herkkä omalle tuntemuksellesi sen suhteen, näetkö, että teille voisi syntyä luottamuksellinen terapiasuhde.
• Juttele terapiaprosessin aikana ilmenneistä ajatuksista terapeuttisi kanssa matalalla kynnyksellä.
• Ole kärsivällinen ja anna itsellesi aikaa! Kuten sanottu, muutos ei tapahdu keskessä.
• Salli itsellesi kaikenlaiset ajatukset ja tuntemukset prosessin aikana.