Menikö toipumiseni suorittamiseksi?

Taipumukseni suorittamiseen nosti päätään myös työuupumuksen toipumisprosessissani: aloin suorittamaan toipumistani. Ennen kaikkea tämä näyttäytyi toipumiseni vauhdittamisena ja erinäisten toimien kahmimisena vailla ymmärrystä siitä, miksi tein mitäkin. Halusin päästä back on track mahdollisimman pikaisella aikataululla enkä sallinut itselleni sen hyväksymistä, että prosessi tulisi viemään aikaa. Olin mielestäni epäonnistunut, kun en ollutkaan kuukauden kestäneen levon jäljiltä lähimainkaan samoissa ruumiin- ja sielunvoimissa kuin, mitä olin ollut ennen sairastuttanutta työsuhdetta. Minun pitäisi toipua nopeammin ja, vaikkei minulla ollutkaan vertailukohdetta, jostain syystä olin varma, että toivuin hitaammin ja huonommin kuin muut työuupuneet. Tulevaisuuskin ahdisti – tulenko enää koskaan olemaan entiselläni?

Se, että nykyisin tunnistan taipumukseni suorittamiseen, on minulle uutta. Lue kirjoitukseni suorittamisesta täältä. Ensimmäinen ajatukseni työsuhteen päätyttyä ei ollut se, että olisin sairastunut työuupumukseen suorittamiseni takia. En mieltänyt itseäni suorittajaksi, enkä siksi nähnyt toipumistanikaan tapahtuvan suorittamisen kautta. Oikeastaan vasta sen jälkeen, kun sain oivalluksen siitä, että minä suoritan, muutos parempaan alkoi pikkuhiljaa tapahtumaan.

Takaisin työelämään mahdollisimman pian!

Toipumiseni alkuvaihe oli hyvin haparoivaa jo 
siitäkin syystä, että oirehdintaani ei hoidettu
työuupumuksena.

Hyvin pian uupumisen jäljiltä minulla jyskytti takaraivossani toistuvasti ajatus siitä, että minun tulisi palata työelämään mahdollisimman pian. Mitä nopeammin, sen parempi. Olin enemmän huolissani CV:seeni syntyvästä mustasta aukosta kuin siitä, että uupumuksen seurauksena unettomuuteni tuntui kroonistuneen. Selailin avoimia työpaikkoja ja lähettelin työhakemuksia. Jonkinlaisesta Tukholman syndroomasta kertonee, että hain likimain identtisellä työnkuvalla varustettua pestiä miltei samasta organisaatioista kuin, missä alkujaan olin sairastunut. Onnekseni paikka jäi saamatta. Olin myös jollain tapaa sekaisin sen suhteen, mitä edes haluan tehdä. Yhtenä päivänä haaveilin lähteväni hedelmänpoimijaksi Uuteen Seelantiin, toisena haikailin Lappiin sesonkitöihin ja kolmantena olin aloittamassa uraa kivikorutaiteilijana. Pääni oli täynnä erilaisia ideoita, levottomiakin, mutta todellisuudessa en tiennyt mitä, missä ja milloin haluan tai haluanko edes mitään.

Näin jälkeenpäin ajateltuna luulisin, että tässä on ollut kyse kykenemättömyydestä rauhoittumiseen. Koska työuupumustani edesauttoi jatkuva valppaana olo ja ylivirittyneessä tilassa oleminen, ei siitä irti päästäminen onnistunutkaan tuosta noin vaan. Työsuhteen aikana olin tottunut reagoimaan eteen tuleviin asioihin paniikin ja stressin saattelemana, hälytystilasta käsin, eikä elimistöni osannut eritellä tätä ehdollistumista vain työasioihin liittyväksi. Olin taistele tai pakene tilassa vielä pitkän aikaa senkin jälkeen, kun itse sairastuttanut työsuhde oli päättynyt. Ja toisaalta, pysähtyminenkin oli minulle vierasta. Olin pitänyt itseäni kiireellisenä ja sitä kautta vältellyt monien asioiden kohtaamista jo ennen sairastuttanutta työsuhdetta. Se oli ollut minun selviytymiskeinoni, ja otin sen käyttööni automaattisesti tässäkin vaiheessa. Onnekseni pakoon juostavia asioita oli vuosien mittaan kertynyt sen verran paljon, että enää en päässytkään karkuun. Minun oli hidastettava, rauhoitettava tahtini ja otettava asia kerrallaan käsiteltäväksi. Siitäkin huolimatta, tai juuri sen takia, että työelämään paluu pitkittyisi ja CV:ni näivettyisi.

Näen myös, että hoidon kohtaamattomuus oli toinen syy sille, miksi uupumuksen alkuvaiheilla toipumiseni oli melko poukkoilevaa ja tuntui jäävän työnhaun lomassa toissijaiseksi. Koska minun hoitopolkuni ei ollut suoraviivainen, eikä hoito kohdistunut työuupumukseen sinänsä, jäin hieman tuuliajolle sen suhteen, mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. En osannut alkuun ottaa uupumustani tarvittavalla vakavuudella ja minulla meni työsuhteen päättymisen jälkeen jonkin aikaa ennen kuin edes ymmärsin kyseessä todellakin olevan työuupumus. Psykoterapia, joka alkoi noin puoli vuotta työsuhteen päättymisen jälkeen, oli tärkein tekijä siinä, että pystyin rauhoittumaan hetken ääreen ja ottamaan minulle tarvittavan paussin kaikista ulkoisista velvoitteista.

Arvotyöskentelyä – mitä minä haluan?

Minulle tärkeiden arvojen kirkastaminen
herätti minut näkemään itseni työelämästä
erillisenä. 

Työelämään pikainen paluu on jossain määrin ristiriidassa senkin kanssa, että työuupumuksen myötä kyynistyin hyvin voimakkaasti paitsi sairastuttanutta työsuhdettani kohtaan myös koko työelämää kohtaan. Menikin kauan ennen kuin aloin näkemään minkäänlaista järkeä minkäänlaisessa työnkuvassa. Työelämä näyttäytyi minulle hyvin negatiivisena paikkana ja inhimillisen ajatusvääristymän mukaisesti yleistin yksittäisen huonon kokemuksen koskemaan laajempaa kokonaisuutta, koko työelämää. Muutos toiveikkaampaan suuntaan tapahtui sen jälkeen, kun kirkastin itselleni työhön liittyviä minulle merkityksellisiä arvoja. Arvotyöskentelyn myötä havahduin paremmin niihin motiiveihin, jotka minua työssä olivat ajaneet eteenpäin ja toisaalta ymmärsin paremmin, minkälaiset työt sopisivat arvopohjiini. Ymmärsin senkin, ettei arvojeni mukaista olisi se, että puolikuntoisena lähtisin väkisin paahtamaan kohti uutta työtä. Näin tekemällä edesauttaisin loppuunpalamisen vähättelyä sen sijaan, että toisin kestävämpiä tapoja toimia mukanani palatessani työelämään.

En toteuttanut arvotyöskentelyä vain työelämän näkökulmasta, vaan pikemminkin kaikkien muiden elämän osa-alueiden suhteen. Havahduin siihen, kuinka on edes mahdollista, että minä ajattelen toipumiseni tapahtuvan työelämän takia? Mitä nopeammin toivun, sen nopeammin pääsen takaisin työelämään? Eikö tämä ole hyvin vinksallaan oleva lähestymistapa? Työ ja työntekeminen on totta kai tärkeä osa-alue ihmisen elämässä, mutta sen ei tulisi mennä kaiken edelle. Minä haluan toipua työuupumuksesta minun itseni ja minun terveyteni takia. Tämä tulee vaikuttamaan positiivisesti myös minulle merkityksellisiin ihmissuhteisiin ja asioihin, joita haluan elämässäni toteuttaa. Miten se tulee vaikuttamaan työhön ja minun paikkaani työelämässä, jää nähtäväksi ja on lopultakin kaiken muun jälkeen toissijaista.

Uupumuksen hyväksymistä & konkreettisia toimia hyvinvoinnin eteen

Ensimmäisiä askelia, joita otin toipumiseni polulla, oli uupumukseni hyväksyminen. Hyväksyin sen, että en jaksa enkä halua. Koska menneen ajattelu sai minut murheelliseksi ja tulevaisuus ahdisti, käänsin katsetta hyvinkin voimakkaasti nykyhetkeen ja lisäsin hetkessä olemista. Lopetin aikatavoitteiden asettamisen ja sallin sen, että toipuminen ottaa sen ajan, minkä se ottaa. Kuulostelin myös hyvin herkästi sitä, mitä haluan ja mitä en. Tämä oli alkuun minulle melko vierasta, mutta ajan kanssa opin paremmin tunnistamaan niitä asioita, jotka minulle juuri sillä hetkellä olivat hyväksi. Työnhaun tilalle tuli esimerkiksi työuupumusta käsittelevään kirjallisuuteen perehtymistä ja itsen sättiminen korvaantui lempiruuan tekemisellä ja kylpylävisiitillä.

Kenties konkreettisimmista toimista, jonka tein itseni hyväksi, oli alkoholin käytön lopettaminen. Ajatus alkoholin käytön vähentämisestä oli aikaisemminkin käynyt mielessäni, mutta työuupumus oli ikään kuin viimeinen silaus tämän täytäntöönpanolle. Työuupumuksesta toipumiseni oli alkuun hyvin laidasta laitaan tempoilevaa: yhtenä päivänä jaksoin vaikka mitä ja energiaa piisasi, kun toisena en miltei jaksanut nousta sängystä ylös. Tunsin oloni vieraaksi omissa nahoissani. Pikkuhiljaa vointini kehitys tasaantui paremmin ennustettavaksi, eikä suuria takapakkeja enää tullut. Paitsi silloin kun join alkoholia. Alkoholi ja siitä seurannut krapula pakotti minut aina ottamaan viisi askelta taaksepäin kahden sijasta. Alkoholi ikään kuin heitti viemäristä alas ne toipumisen askeleet, jotka olin käyttökertojen välissä tehnyt. Illanistujaisistakin toipuminen otti entistä kauemman aikaa ja aloin vakavissani pohtia tarvitseeko minun maksaa niihin osallistumisesta niin kovaa hintaa vai voisinko päästä vähemmällä? Miksi mukava ilta vaatii osakseen alkoholia ja erityisesti, miksi minun täytyy illasta seuraavat pari päivää vaikeroida ei-niin-mukavissa henkisissä olotiloissa ja rypeä itsesäälissä? Uskallan väittää, että työuupumus oli ajanut minut sen verran huonoon fyysiseen ja psyykkiseen kuntoon, että alkoholi vaikutti minuun kahta kauheammin. Jo valmiiksi stressaantunut elimistöni ei yksinkertaisesti sietänyt alkoholin synnyttämää lisästressiä samalla tavalla kuin ennen. Korkin sulkemista on toki edeltänyt muutamia pohjakosketuksia jo ennen työuupumuksesta aiheutuneita vaikutuksia, mutta ne ovat oma tarinansa. Minulle alkoholin käytön lopettaminen on ollut yksi parhaimmista päätöksistä, mitä olen itseäni varten tehnyt, enkä ole katunut asiaa päivääkään. Muistutan kuitenkin, ettei alkoholin lopettaminen ole mikään vaade, jotta työuupumuksesta voisi toipua.

Työuupumus herätti minut
pitämään parempaa huolta
hyvinvoinnistani ja arvostamaan
itseäni enemmän. 

Alkoholin käytön lopettamisen sivutuotteena irtauduin myös vuosien saatossa syntyneestä nikotiinikoukusta ja lopetin nuuskaamisen. Nikotiinikoukku oli syntynyt ikään kuin huomaamatta ja nuuskankäyttö oli vaiheittain arkipäiväistynyt viikonloppukäytön tilalle. Lopettamisessa oli omat koukeronsa, mutta onnistumisen kokemusten siivittämänä sain aimoannokset ylpeyttä ja vapauden tunnetta, millä oli merkitystä jo pelkästään uupumuksen romahduttaneelle itsetunnolleni. Minä pystyn tähän. Joka tapauksessa, se, mikä näille toimille on yhteistä, on oikeastaan se, että työuupumus sai minut paremmin kiinnostumaan omasta hyvinvoinnistani. Tätä ajatusta voi kenties jalostaa vielä eteenpäin siten, että uupumuksen myötä aloin nähdä itseni arvokkaana ja hyvinvoinnin arvoisena. Minä saan ja voin edistää minun hyvinvointiani. Aikaisemminkin olin toki ollut kiinnostunut hyvinvoinnistani, mutta jonkinlainen arvottomuuden tunne oli ollut läsnä valinnoissani. Olin tehnyt hyvinvointia edistäviä valintoja näennäisesti, koska niin kuuluu tehdä, mutta en ollut koskaan juurikaan pysähtynyt pohtimaan, miksi niitä teen. Alkoholin ja nikotiinin käytön lopettaminen samaan syssyyn työuupumuksen lomassa voi kuulostaa toipumisen suorittamiselta, mutta minulle se enemminkin kertoo siitä, että uupumuksen myötä uskalsin paremmin kyseenalaistaa tekemisiäni saaden rohkeutta tehdä tarvittavia muutoksia.

Palapelin kokoamista

Toipumistani kuvastaa hyvin ajatusleikki siitä, kuinka kasaan särkynyttä minääni pala palalta takaisin ehjäksi kahdesta eri vaihtoehdosta valitsemalla. Rakennan itseni ehjäksi joko tyhjästä tai kopioimalla vanhasta. Voin valita ensimmäisen, työläämmän, mutta samalla kestävämmän tavan rakentaa itseni uudelleen ja hyväksyä sen, että tämä vie enemmän aikaa. En tiedä, mikä pala kuuluu mihinkin, joten joudun enemmän mallailemaan ja kokeilemaan erilaisia tapoja palojen asetteluun. En ole varma, mikä toimii, joten aina on mahdollisuus, että joudun purkamaan jo rakennettua ja aloittamaan kasaamisen alusta. En myöskään tiedä, minkälainen lopputulos tulee olemaan. Samanaikaisesti minulla on vieressäni malli entisestä minusta, josta voin ottaa rakennusprosessiini mallia tai, jonka voin ottaa käyttööni sellaisenaan. Malli on hyvin huojuva ja pienikin osuma siihen voi saada sen särkymään. Tiedän, että vanhan mallin käyttöönotto tai kopioiminen olisi järjetöntä, mutta samalla sen helppous ja ajansäästäminen houkuttelee. Voisin helposti kopioida mallista uuden minäni tyystin samanlaiseksi ja säästää siten aikaa ja vaivaa. Näin rakentaminen olisi ennen kaikkea tuttua ja turvallista, eikä minun tarvitse pelätä muutoksessa piileviä tutkimattomia tekijöitä. Kumman valitsen?

Kuvattu ajatusleikki on totta kai fiktiota, mutta mielestäni se ilmentää hyvin niitä valintoja, joita toipumisprosessin edetessä voi tulla vastaan. Valitako helppo ja tuttu vaihtoehto, vai mennäkö kohti uutta ja tuntematonta, joka ei välttämättä palkitse heti? Se myös kuvaa hyvin toipumisprosessin haasteellisuutta. Uupumus ei parane pelkällä levolla, vaan toipumisessa voi joutua tekemään hyvinkin syvää uurtavia valintoja ja elämänmuutoksia oman hyvinvoinnin edistämiseksi. Toisaalta sitä voi lähestyä muutoksen alkusysäyksenä, joka laittaa ihmisen tarkastelemaan omaa tilannettaan ja sen hetkistä elämää – löytyykö sieltä osa-alueita, joita voisi päivittää? Ajatusleikistä poiketen on myös hyvä muistaa, että oikeassa elämässä muutos asettuu ikään kuin vanhan päälle, ei ole uutta ilman vanhaa, eikä muutos toisaalta voi tapahtua mistään muusta kuin nykyhetkestä käsin. Rakennustyö tapahtuu useimmiten myös suhteessa toisiin ihmisiin, muiden ihmisten avunannon ja vuorovaikutuksen katveessa.

Suorittamista vai oman itsen löytämistä?

Työuupumus oli minulle signaali siitä, että en voi 
jatkaa elämääni tyystin samalla tavalla enää.
Muutokset olivat tervetulleita. 

On totta, että työuupumus ajoi minut erinäisiin muutosten tuuliin. Tietynlainen suorittaminen väritti toipumisen alkutaipaletta, mutta sen jälkeen näen toipumisen tapahtuneen ennen muuta minulle kirkastuneiden arvojen pohjilta. Päättömän poukkoilun sijasta aloin tekemään tietoisia valintoja hyvinvointini ja jaksamiseni eteen. Aloin löytämään itseäni, osittain uudesti rakentunutta minuuttani, kaiken sen pitäisi-puheen ja näin kuuluu tehdä-ajattelutavan takaa. Työuupumus käytännössä katsoen mahdollisti minulle pysähtymisen ja erinäisten muutosten asettamisen mielekkäämmän elämän puolesta. Tiesin, että en voi enää jatkaa samalla tavalla, joten olin siinä mielessä avoin uudelle. Paluuta vanhaan ei enää ollut. Aloin nähdä itseni arvokkaana ja niin paljon enempänä kuin vain työntekijänä tai työelämän yhtenä rattaana. En tiedä, olisiko minulla ollut tarvittavaa rohkeutta tai valmiutta viedä tarvittavia muutoksia läpi ilman työuupumukseen sairastumisesta seurannutta eksistentiaaliseksi kriisiksikin kutsuttavissa olevaa mielentilaa.

 

Työuupumuksesta toipumiseen liittyen:

• Työuupumus on kehon ja mielen hätäviesti siitä, että olet saavuttanut jaksamisesi rajat. Kuuntele sitä ja ota se vakavasti.
• Aika on suhteellinen käsite. Toipuminen vie aikaa ja aikatavoitteiden asettamisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikin vuotta on lopulta hyvin pieni aika koko ihmiselämän mittapuulla tarkasteltuna.
• Ei ole mitään yhtä tai oikeaa tapaa toipumiselle. Tee juuri sitä, mikä itsestäsi tuntuu hyvältä. Asteittain voit lisätä pohdintaa mukaan: miksi teet juuri tätä asiaa, miksi et halua tehdä tuota?
• Mieti sinulle kolme merkityksellistä arvoa. Mieti, miksi valitsit juuri ne. Elätkö niiden mukaisesti? Minkälaisia muutoksia tekemällä saisit elämästäsi enemmän arvojesi mukaisen?
• Löydä toipumisesta mahdollisuuksia. Oletko aina halunnut tehdä jotakin asiaa toisin, muttet ole saanut aikaiseksi? Voisiko nyt olla hyvä hetki tehdä tarvittava muutos?

Aiheutuiko työuupumuksesta myös ihmissuhdekriisi?

Työuupumukseen voi liittyä sosiaalista vetäytymistä ja vuorovaikutustilanteiden välttelyä. Usein tämä johtuu siitä, että ihminen on jaksamisensa suhteen jo sen verran äärirajoilla, ettei yksinkertaisesti pysty ottamaan vastaan yhtään enempää kuormitusta ja stressiä. Sosiaaliset vuorovaikutustilanteet kun harvemmin ovat tyystin ennakoitavissa: niihin liittyy aina yllätyksen mahdollisuus niin hyvässä kuin pahassa. Jo itse työuupumus on usein lähtöisin nimenomaan työyhteisön toimimattomista ihmissuhteista ja vuorovaikutustavoista, joten uupunut saattaa tiedostamattomastikin yleistää ihmissuhteiden ongelmallisuuden koskemaan myös esimerkiksi omia ystävyyssuhteita. Vaikkei ongelmia ennen uupumista olisi ollutkaan. Keskitynkin tässä kirjoituksessa juuri työyhteisön ulkopuolisiin ihmissuhteisiin. Ei ole epäselvää, etteikö työuupumukseni vaikuttanut näihin suhteisiin negatiivisesti.

Uupumus verottaa sosiaalisten tapaamisten määriä

Työuupumus yksiselitteisesti verotti minun sosiaalista energiaani, ja ensimmäisiä asioita, joista lähdin karsimaan uupumuksen ollessa pahimmillaan, olivat erinäiset sosiaaliset tapahtumat. Minulla ei ollut jaksamista, kiinnostusta tai pahemmin aikaakaan tavata ihmisiä työn ulkopuolella. Kaikki voimavarani menivät työssä selviytymiseen ja sain sosiaalisen annostukseni täyteen esimiehen kanssa painiessa. Huomasin myös pian, että sosiaalisten tilanteiden jäljiltä olin entistä kuormittuneempi, mikä sitten heijastui työssäjaksamiseen ja aiheutti haasteita työtehtävien läpisaattamiseksi. Tämä taas lisäsi painetta selviytyä ja uuvutti entisestään. Tein siksi ikään kuin valinnan ihmisten ja töiden välillä oman jaksamiseni puolesta.

Uupumukseni näyttäytyi myös sosiaalisena
jaksamattomuutena.

Vaikka tein tämän kaltaisen valinnan, niin se ei tarkoittanut kohdallani sitä, että olisin kokonaan ollut tapaamatta läheisiäni ja ystäviäni. Edelleen näin heitä, mutta harvemmin kuin aikaisemmin. En myöskään nähnyt mielekkääksi lähteä mutuilemaan muille uupumuksestani, sillä asia oli itsellenikin sen verran vieras ja vaikeasti hahmoteltavissa. Toki kerroin tilanteestani pintapuolisesti ja sain useimmilta ymmärrystä tulehtuneeseen tilanteeseen esimiehen suhteen. Yksinkertaisesti: halusin minimoida työn ajattelun edes niinä harvoina kertoina kuin tapasin ystäviäni, ja sosiaalisissa tilanteissa olikin mukava saada ajatukset täysin muihin kysymyksiin ja muiden ihmisten asioihin. Kuitenkin juuri se, että ympärilläni olevat ihmiset jäivät uupumukseni suhteen pimentoon, aiheutti suurimmat ihmissuhteiden uudelleen muotoutumiset, mutta vasta siinä vaiheessa, kun toipumisprosessini oli käynnissä ja uupuminen selätetty. Minun näkökulmastani katsottuna työuupumus toi näkyviin piilossa olleita ongelmia, jotka olin aikaisemmin halunnut jättää pimentoon.

Työuupumus elämänvaiheessa, jolloin ihmissuhteet ovat muutenkin muutoksessa

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, sairastuin työuupumukseen hiljattain maisteriksi valmistumisen jälkeen ja työ, joka minut sairastutti, oli ensimmäisiä oman alan työpaikkoja. Elämäntilanne oli kaikkinensa uusi: sosiaalisuutta tihkuvat opiskeluvuodet, jolloin viikoittaiset opiskelijariennot pitivät kiireellisenä, olivat takanapäin ja vaihtuneet uudelle asuinpaikkakunnalle, jossa ainoa tuntemani henkilö oli kumppanini. Suurin osa ystävistäni asettui toisaalle päin Suomea ja jo fyysinen etäisyytemme kasvoi sen verran suureksi, että tapaamiskerrat harvenivat merkittävästi. Samanaikaisesti koronapandemia rajoitti ihmisten liikehdintää ja piti kaikkia epätietoisuuden vallassa. Ei siis ole niin, että vain työuupumuksesta olisi johtunut ihmissuhteideni uudelleenmuotoutumista, vaan sitä on ollut edesauttamassa myös sen hetkinen jo valmiiksi muutoksessa ollut elämäntilanne. Ilman uupumistakin muutoksia olisi varmasti tapahtunut.

On melko tyypillistä, että ihmissuhteisiin liittyvä selektiivisyys asettuu juuri kolmenkympin iän paikkeille. Nuoruudessa ja varhaisessa aikuisuudessa ystävät ja vertaisryhmät ovat tärkeässä roolissa ja, vaikka ne ovat sitä edelleen aikuisuudessa, voi parisuhteesta tulla suurempia merkityksiä saava sosiaalinen suhde. Ajan ja resurssien ollessa rajallisia ihminen tyypillisesti tekee karsintaa ympärillä olevien suhteidensa määrästä omien painotustensa perusteella. Yksi painottaa parisuhdetta, toinen ystäviä ja kolmas suhdetta itseensä tai yhteyttä lemmikkeihin. Painotukset voivat vaihdella yksilöiden välillä hyvinkin paljon keskenään ja tästä voi syntyä yhteentörmäyksiä yksilöiden välillä.

Muutos on elämässä väistämätöntä ja se on 
kiinteä osa myös ihmissuhteita. 

Minun on ollut oivaltavaa ymmärtää se, että ihmissuhteiden muutos kuuluu osaksi elämää. Ihminen on itsekin jatkuvassa muutoksessa, elämäntilanteista puhumattakaan, joten väistämättä siitä syntyy muutoksia myös sosiaalisiin suhteisiin. Yhteentörmäyksiä saattaa syntyä siinä vaiheessa, mikäli tätä ihmissuhteisiin liittyvää taipumusta muutokseen ei hyväksytä tai ymmärretä. Ihminen saattaa esimerkiksi haluta, että ihmissuhde säilyisi muuttumattomana vuodesta toiseen ja, että läheiset ympärillä olisivat samankaltaisessa muotissa kuin itse, sillä tällöin voisi ajatella, että tarve sosiaalisuuteenkin olisi yhtäläinen. Toisella olisi siten yhtä paljon aikaa ja tarvetta nähdä. Yhtä lailla kuin missä tahansa suhteessa, minusta on tärkeä muistaa myös ystävyyssuhteissa, että toista ei tulisi pyrkiä muuttamaan. Jos muutos edes sinänsä on tarpeen, jokaisen muutos lähtee itsestä. Haastavista tilanteista ja yhteentörmäyksistä olisi oletusten luomisen sijasta hyvä puhua. Ongelmat harvoin eskaloituvat valtaviksi vyyhdiksi silloin kuin ne tuodaan esiin ja niistä puhutaan.

Mielestäni on myös hyvä muistaa sekin, että osa ihmissuhteista on sen luonteisia, että ne ovat elämäntilannesidonnaisia eli sellaisia, jotka ovat voimissaan vain tietyissä elämäntilanteissa ja tarpeeksi samanlaisissa olosuhteissa. Kun elämäntilanne muuttuu, ihmissuhde ei välttämättä kestä tätä muutosta ja se voi hiljalleen hiipua tehdyistä toimenpiteistä huolimatta. Tällöin sen heikentymiseen tai päättymiseen voi liittyä omilta osin luopumisen ja surun tunteita ja uudenlaiseen muutokseen sopeutuminen voi viedä aikaa.

Uupuiko tuo?

Työuupumukseen liittyy usein hämmästys: enhän minä voi työuupua. Työuupumus tuleekin usein puun takaa ja salakavalasti. Se yllättää. Useimmiten se yllättää paitsi työuupumukseen sairastuneen henkilön myös muut ihmiset hänen ympärillään. En olisi voinut uskoa hänen uupuvan. Tuttavan työuupumuksen tultua tietoisuuteen, hänet tunteva saattaa usein ajatella, että ei silti itse voisi uupua ja, että uupunut tuttava saattoi kyllä olla hieman liian tunnollinen tai liian perfektionisti. Halutaan välttää omaa epämukavuutta ja kieltäytyä ajattelemasta, että todellisuudessa loppu viimein kuka vain voi uupua sopivissa olosuhteissa. Tämä on hyvin inhimillistä. Työyhteisöissä sen sijaan pitäisi hälytyskellot soida, mikäli yksikään työuupuu, sillä se usein viittaa siihen, että myös muut työntekijät ovat vaarassa. Tilanne vaatisikin organisaatiotason intervention ja sen, että sairastumisen syitä ei haettaisi yksinomaan yksilön ominaisuuksista, vaan keskiössä olisi organisaationaaliset tekijät ja yhteisöllinen näkökulma.

Omalla kohdallani uupumus niin varhaisessa vaiheessa työuraani aiheutti sen, että en saanut tilanteeseeni lähipiiristäni lainkaan vertaistukea. Kukaan tuttavistani ei ollut uupunut, minä olin ensimmäinen, ja huomasin, että asiasta kertominen tuottikin jossain määrin hämmentyneisyyttä. Tilanteen vakavuus jäi herkästi taka-alalle ja neuvojen lisäksi muistettiin tsempata: kyllä se siitä. Tämä on ymmärrettävää, sillä tuskin kukaan työelämään tuoreella korkeakoulututkinnolla astuva haluaa ajatella työuupumuksen koskettavan itseä, se nähdään mieluummin kaukaisena uhkana, johon sairastuvat ne muut. Työuupuneen on hyvä muistaa, että kaikista parhaimman avun toipumiseen saa ammattilaisten taholta ja auttavalta hoitotaholta. Yksin ei kannata jäädä, vaan lähteä rohkeasti pyytämään tilanteeseen apua. Lähipiiristä voi totta kai parhaimmassa tapauksessa saada tukea ja turvaa, mutta on kohtuutonta vaatia heiltä sellaista, mihin ammattihenkilökunta on vuosia kouluttautunut.

Uupumisen myötä ystäväpiirin samankaltaisuus vaihtuikin erilaisuudeksi. Suurimman osan ystävieni kanssa olimme siinä mielessä olleet samassa elämäntilanteessa, että astuimme työelämään samoihin aikoihin samoilla tutkinnoilla. Uuvuttuani en ollutkaan enää samanlaisessa tilanteessa kuin muut, vaan minun tilanteeni olikin kääntynyt päälaelleen, erilaiseksi. En voinut olla ajattelematta sitä, miksi juuri minä uuvuin ja sitä, onko minussa jotain vialla. Tämä ei poistanut sitä faktaa, että samanaikaisesti olin iloinen ystävieni puolesta siitä, että he olivat löytäneet mieleisiä työmahdollisuuksia ja, että edelleen olin kiinnostunut kuulemaan heidän työelämäkuulumisiaan. Tarkemmin ajateltuna oli tietystä hyvä, että olin ystävistäni siinä vaiheessa ainut, joka sairastui työuupumukseen, sillä se kertoo, ettei työelämä ole tyystin toivoton. Mutta kuten edellä kirjoitin: uupuneen tunteva saattaa pyrkiä löytämään uupuneesta itsestään selittäviä tekijöitä hänen uupumiselleen ja samanaikaisesti vahvistaa ajatusta siitä, että itse ei voisi uupua. Uupunut halutaan siten mieluummin nähdä jollain tapaa itsestä erilaisena.

Uupumus erilaistutti minua

On myös niin, että uupumus muutti minua, vaikka subjektiivisesti muutoksen määrää onkin haasteellista arvioida. Luulen, että toipumisprosessin myötä minut ikään kuin pakotettiin muutokseen nopeammin kuin toiset ehkä olisivat olleet valmiita hyväksymään. En ollut enää täysin samanlainen ihminen, mitä olin ennen uupumusta.

Sairastumisen myötä aloin ottamaan konkreettisia askelia kohti parempaa hyvinvointia. Toiminnan tasolla tämä tarkoitti sitä, että hienosäädin erinäisiä elämäntapojani kohti kestävämpiä valintoja ja ohjasin urasuuntautumistani toisaalle lisäkoulutuksen myötä. Mielenkiinnonkohteeni olivat remontissa. Toipumisprosessini myös pakotti minua kääntämään katsetta vahvasti sisäänpäin, joten aloin myös tarkemmin pohtia sitä, kuka minä olen. Tästä löytyy oma kirjoituksensa. Samanaikaisesti nämä prosessit valaisivat sitä, kuinka minulla oli ympärilläni ihmissuhteita, joissa oli samankaltaisuuden vaade. Kun en enää vastannut tähän vaateeseen, henkinen etäisyys tuntui kasvavan merkittävästi.

Uupumus on herättänyt paitsi minussa myös 
ympärilläni olevissa ihmisissä tunteita 
laidasta laitaan. 

Ihmissuhteita usein muodostetaan samankaltaisten ihmisten kanssa, sillä samanlaisuudessa on jotain kiehtovaa. Erilaisuus voi pelottaa. Minun on ollut kova paikka huomata se, että sen sijaan, että muutokseni olisi nähty minun hyvinvointini kannalta välttämättömänä, se on nähty jollain tapaa uhkaavana. Asiana, joka olisi itseltä pois. Muutosprosessini on mahdollisesti (tahattomasti) signaloinut, että heidän ja minun aikaisemmat valintani eivät sovikaan kaikille, vaan ne voivat olla jopa terveyttä haittaavia. Muutokseen tarvittavasta rohkeudesta on tullut kateutta herättävä asia. Onpa rohkeaa -ensiajatus onkin voinut kääntyä vertailuksi ja omaksi riittämättömyyden tunteeksi siitä, että toinen tekisi enemmän kuin itse.

Minusta on tärkeää ymmärtää ja varautua siihen, että työuupumus voi herättää toisissa kateutta. Tämä kuulostaa ensisilmäyksellä absurdilta ja tätä lukiessa moni voikin ajatella tämän olevan mahdotonta. Olen kuitenkin jossain määrin joutunut kateuden kohteeksi esimerkiksi siksi, että minulle kirjoitettiin sairaslomaa toista kuukautta, vapaa-aikani lisääntyi toipumiseni käynnistyttyä ja, että olen saanut sairastumiselleni ja toipumiselleni hyvin ehdotonta tukea kumppanini taholta. Kateus voi herätä hyvin pieneltä tuntuvista asioista. Uupumus ei myöskään aina varsinaisesti näy päälle päin, joten kateutta tunteva ei välttämättä pysty asettumaan toiseen asemaan siitä, minkälaisissa henkisissä pohjamudissa uupunut voi todellisuudessa olla.

Elefantti olohuoneessa

Minun onnekseni valtaosa läheisistä ja ystävistäni ymmärsi tilanteeni kerrottuani työuupumuksestani ja toipilaana olemisesta. Kuitenkin osalle se tuntui olevan vaikeasti lähestyttävä asia ja siitä muodostui aihe, jonka tiedettiin olevan olemassa, mutta jota välteltiin. Elefantti olohuoneessa. En sopinut heidän maailmassaan kuvaan ihmisestä, joku uupuu. Minua alettiin ulos sulkea erinäisistä tapaamisista, koska hänellä on nyt vaikea jakso elämässä menossa. Ymmärrän, että näin tekemällä on varmasti haluttu ajatella minun parastani, mutta todellisuudessa tällainen voi vain pahentaa toisen kokemusta. Uupunut on siinä vaiheessa luottanut muihin ja kertonut tilanteestaan, joten tällainen ulossulkemisen reaktio ei ole omiaan lisäämään vastavuoroista luottamuksen tunnetta jatkossa. Yksi neuvo, mikä minulla onkin uupuneiden, mielenterveyshaasteita kärsivien tai yleisesti sairastavien läheisille on se, että sairastuneen jaksamisesta ei pitäisi tehdä oletuksia tai johtopäätöksiä ilman, että häntä itseään on kuultu. Pyrinkin aina kutsumaan henkilöitä erilaisiin tilaisuuksiin, vaikka tietäisin heidän olevan vaikeassa elämäntilanteessa, ja annan siten kutsutuille henkilöille itselleen mahdollisuuden päättää tulemisistaan. Kokemani ulossulkeminen tuntui nimittäin todella pahalta ja lisäsi kokemiani negatiivisia tuntemuksia jo ennestään kuormittavaan tilanteeseen.

Ulossulkeminen herätti minut pohtimaan, josko minä sovin ystäväksi vain silloin, kun menee hyvin? Silloin, kun minä en ole täysissä voimissani, se on toisille liikaa. Olin se, joka oli tottunut kuuntelemaan muiden murheita ja olemaan avuksi – tilanteen kääntyessä päinvastaisesti, osapuolten vaihdos ei ollutkaan mutkatonta. En sopinut muiden silmissä tähän rooliin. Myös se, kuinka toipumisprosessin myötä aloin opettelemaan asettamaan rajojani ja sanomaan ei, oli osalle liikaa. Olen joutunut havahtumaan siihen, minkälaisia suhteita haluan vaalia ja, minkälaiset suhteet loppu viimein ovat minulle hyväksi. Mitkä ottavat enemmän kuin antavat? Niin kliseistä kuin se onkin, niin ei sitä turhaan sanota, että erilaiset kriisit ja vaikeat tilanteet tuovat näkyviin toimivat ja toimimattomat ihmissuhteet. Olen onnekas siinä, että pääsen näitä asioita purkamaan terapiassa osana toipumisprosessiani, sillä paikoitellen haastavakin ihmissuhdetilanne on herättänyt minussa hyvinkin luonnollisia reaktioita ja tuntemuksia aina vihasta ja katkeruudesta suruun ja yksinäisyyden kokemuksiin. Olen saanut sieltä hyviä vinkkejä siihenkin, kuinka tällaisia asioita voi tuoda esiin ihmissuhteen toisen osapuolen kanssa ja, minkälaisia erilaisia sopimiskeinoja kinkkisissä tilanteissa voi käyttää.

Kestävämpiä ihmissuhteita kohti

Uupumuksen myötä olen jossain määrin tullut allergiseksi vähättelylle ja vastavuorottomuudelle. Ihmissuhteiden ylläpito vaatii molemminpuolista työtä ja toisaalta on hyvä muistaa se, että sinun on mahdollista valita ystäväpiirisi. Ihan yhtä lailla kuin sairastuttavasta työsuhteesta tulisi irtaantua, ei toimimattomissa ihmissuhteissakaan kannata pidemmän päälle roikkua. Kenenkään kanssa ei ole pakko olla edes velvollisuudentunteesta ja, jos suhde ottaa enemmän kuin antaa, voi olla hyvä hetki pohtia sen mielekkyyttä uudelleen. On kuitenkin hyvä puhua ja varmistaa se, että kaikki osapuolet ovat samalla sivulla, eikä kyse ole esimerkiksi väärinymmärryksestä ja tahattomasta huolimattomuudesta. Mikäli uupumus on hyvin voimakasta, lähipiirille voi hyvin kertoa sen verran kuin sillä hetkellä haluaa ja esimerkiksi todeta, että tarvitsee aikaa toipumiselle ja palaa asiaan sitten kuin vointi sen paremmin sallii.

Työuupumuksen myötä olen myös tutustunut 
ja luonut uusia ihmissuhteita, joita ei ilman
uupumusta välttämättä olisi syntynyt. 

Uskon, että aina silloin tällöin on hyvä tarkastella muodostuneita ystävyyssuhteita ja miettiä tarvitseeko niitä jollain tapaa päivittää. Ja kuten sanoin, minulla oli sellaisia ihmissuhteita, joiden olemassaolon päättyminen oli vain ajan kysymys, joten näen, että uupumisesta aiheutunut sisäinen prosessi varmisti rohkeuteni laittaa tällaisille suhteille piste. Nykyisin nautinkin vahvistuneista ihmissuhteista entisestään ja olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut hyvät tukijoukot uupumuksen selättämisprosessissa. Erityisen merkittävässä roolissa on ollut kumppanini tuki, jota ilman toipumisprosessini olisi voinut jäädä puolitiehen. Uskon, että kokemuksen myötä osaan olla entistä paremmin tukena myös ystävilleni, sillä ymmärrän paremmin sen, miltä ulossulkemiseksi tuleminen voi pahimmillaan tuntua. Se, että työuupumus koskettaa paitsi uupunutta itseään myös hänen lähipiiriään, kertoo siitä, miten kokonaisvaltaisesta asiasta onkaan kyse. Tiivistytysti sanoisinkin, että uupumisen myötä ihmissuhteidenverkostoni määrällisesti pienentyi, mutta laadullisesti parani – enkä tällä hetkellä voisi olla yhtään tyytyväisempi.

Työuupumus ja ihmissuhteet – onko jotain mitä pitää mielessä?

• Uupumuksesta puhuminen usein helpottaa ja vähentää häpeän kokemista. Ystävälle kertominen voi antaa tarvittavaa etäisyyttä tilanteeseesi. Kerro sen verran kuin haluat, jos haluat.
• Varaudu neuvoihin ja ohjeisiin. Voit etukäteen kertoa, minkälaista tukea kaipaat, jos sinulla tällainen on mielessä. Saatko tilanteeseesi asiantuntevaa apua jo muualta? Voit senkin kertoa: se voi jopa helpottaa ystävääsi ja hän saa hyvällä omallatunnolla olla auttajan sijasta ystävä.
• Vetäytymisen tarvetta ei kannata säikähtää. Se kuuluu osaksi sairaudenkaarta ja todennäköisesti helpottaa ajan saatossa. Voit kertoa läheisillesi, ettei vetäytyminen johdu heistä, vaan kuuluu osaksi uupumusta.
• Salli itsellesi toipumiseen liittyvä sisäänpäinkääntyneisyys, jolloin voi olla vaikea kiinnostua muiden asioista. Tosiystävyys ja kestävät ihmissuhteet sallivat tämän.
• Jos sinulta katkeaa tai viilenee ihmissuhteita uupumisen myötä, voisitko suhtautua asiaan myönteisyyden kautta? Ovatko sellaiset ihmissuhteet, joihin ei mahdu heikkouksia ja yllättäviä tilanteita, sinun aikasi arvoisia?
• Anna muutokselle aikaa! Kuten kaikki muutokset, myös muutokset ihmissuhteissa, vievät aikaa ja voivat herättää tuskallisiakin tuntemuksia. Hyväksy sen hetkinen tilanne ja anna itsellesi ja muutokselle aikaa.