Taipumukseni
suorittamiseen nosti päätään myös työuupumuksen toipumisprosessissani: aloin
suorittamaan toipumistani. Ennen kaikkea tämä näyttäytyi toipumiseni
vauhdittamisena ja erinäisten toimien kahmimisena vailla ymmärrystä siitä,
miksi tein mitäkin. Halusin päästä back on track mahdollisimman
pikaisella aikataululla enkä sallinut itselleni sen hyväksymistä, että prosessi
tulisi viemään aikaa. Olin mielestäni epäonnistunut, kun en ollutkaan kuukauden
kestäneen levon jäljiltä lähimainkaan samoissa ruumiin- ja sielunvoimissa kuin,
mitä olin ollut ennen sairastuttanutta työsuhdetta. Minun pitäisi toipua
nopeammin ja, vaikkei minulla ollutkaan vertailukohdetta, jostain syystä olin
varma, että toivuin hitaammin ja huonommin kuin muut
työuupuneet. Tulevaisuuskin ahdisti – tulenko enää koskaan olemaan entiselläni?
Se, että nykyisin tunnistan taipumukseni suorittamiseen, on minulle uutta. Lue kirjoitukseni suorittamisesta täältä. Ensimmäinen ajatukseni työsuhteen päätyttyä ei ollut se, että olisin sairastunut työuupumukseen suorittamiseni takia. En mieltänyt itseäni suorittajaksi, enkä siksi nähnyt toipumistanikaan tapahtuvan suorittamisen kautta. Oikeastaan vasta sen jälkeen, kun sain oivalluksen siitä, että minä suoritan, muutos parempaan alkoi pikkuhiljaa tapahtumaan.
Takaisin työelämään mahdollisimman pian!
Toipumiseni alkuvaihe oli hyvin haparoivaa jo siitäkin syystä, että oirehdintaani ei hoidettu työuupumuksena. |
Hyvin
pian uupumisen jäljiltä minulla jyskytti takaraivossani toistuvasti ajatus
siitä, että minun tulisi palata työelämään mahdollisimman pian. Mitä nopeammin,
sen parempi. Olin enemmän huolissani CV:seeni syntyvästä mustasta
aukosta kuin siitä, että uupumuksen seurauksena unettomuuteni tuntui
kroonistuneen. Selailin avoimia työpaikkoja ja lähettelin työhakemuksia.
Jonkinlaisesta Tukholman syndroomasta kertonee, että hain likimain identtisellä
työnkuvalla varustettua pestiä miltei samasta organisaatioista kuin, missä
alkujaan olin sairastunut. Onnekseni paikka jäi saamatta. Olin myös jollain
tapaa sekaisin sen suhteen, mitä edes haluan tehdä. Yhtenä päivänä haaveilin
lähteväni hedelmänpoimijaksi Uuteen Seelantiin, toisena haikailin Lappiin
sesonkitöihin ja kolmantena olin aloittamassa uraa kivikorutaiteilijana. Pääni
oli täynnä erilaisia ideoita, levottomiakin, mutta todellisuudessa en tiennyt
mitä, missä ja milloin haluan tai haluanko edes mitään.
Näin
jälkeenpäin ajateltuna luulisin, että tässä on ollut kyse kykenemättömyydestä
rauhoittumiseen. Koska työuupumustani edesauttoi jatkuva valppaana olo ja
ylivirittyneessä tilassa oleminen, ei siitä irti päästäminen onnistunutkaan
tuosta noin vaan. Työsuhteen aikana olin tottunut reagoimaan eteen tuleviin
asioihin paniikin ja stressin saattelemana, hälytystilasta käsin, eikä
elimistöni osannut eritellä tätä ehdollistumista vain työasioihin liittyväksi.
Olin taistele tai pakene tilassa vielä pitkän aikaa senkin
jälkeen, kun itse sairastuttanut työsuhde oli päättynyt. Ja toisaalta,
pysähtyminenkin oli minulle vierasta. Olin pitänyt itseäni kiireellisenä ja
sitä kautta vältellyt monien asioiden kohtaamista jo ennen sairastuttanutta
työsuhdetta. Se oli ollut minun selviytymiskeinoni, ja otin sen käyttööni
automaattisesti tässäkin vaiheessa. Onnekseni pakoon juostavia
asioita oli vuosien mittaan kertynyt sen verran paljon, että enää en
päässytkään karkuun. Minun oli hidastettava, rauhoitettava tahtini
ja otettava asia kerrallaan käsiteltäväksi. Siitäkin huolimatta, tai juuri sen
takia, että työelämään paluu pitkittyisi ja CV:ni näivettyisi.
Näen myös, että hoidon kohtaamattomuus oli toinen syy sille, miksi uupumuksen alkuvaiheilla toipumiseni oli melko poukkoilevaa ja tuntui jäävän työnhaun lomassa toissijaiseksi. Koska minun hoitopolkuni ei ollut suoraviivainen, eikä hoito kohdistunut työuupumukseen sinänsä, jäin hieman tuuliajolle sen suhteen, mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. En osannut alkuun ottaa uupumustani tarvittavalla vakavuudella ja minulla meni työsuhteen päättymisen jälkeen jonkin aikaa ennen kuin edes ymmärsin kyseessä todellakin olevan työuupumus. Psykoterapia, joka alkoi noin puoli vuotta työsuhteen päättymisen jälkeen, oli tärkein tekijä siinä, että pystyin rauhoittumaan hetken ääreen ja ottamaan minulle tarvittavan paussin kaikista ulkoisista velvoitteista.
Arvotyöskentelyä – mitä minä haluan?
Minulle tärkeiden arvojen kirkastaminen herätti minut näkemään itseni työelämästä erillisenä. |
Työelämään
pikainen paluu on jossain määrin ristiriidassa senkin kanssa, että
työuupumuksen myötä kyynistyin hyvin voimakkaasti paitsi sairastuttanutta
työsuhdettani kohtaan myös koko työelämää kohtaan. Menikin kauan ennen kuin
aloin näkemään minkäänlaista järkeä minkäänlaisessa työnkuvassa. Työelämä
näyttäytyi minulle hyvin negatiivisena paikkana ja inhimillisen
ajatusvääristymän mukaisesti yleistin yksittäisen huonon kokemuksen koskemaan
laajempaa kokonaisuutta, koko työelämää. Muutos toiveikkaampaan suuntaan
tapahtui sen jälkeen, kun kirkastin itselleni työhön liittyviä minulle
merkityksellisiä arvoja. Arvotyöskentelyn myötä havahduin paremmin
niihin motiiveihin, jotka minua työssä olivat ajaneet eteenpäin ja toisaalta
ymmärsin paremmin, minkälaiset työt sopisivat arvopohjiini. Ymmärsin senkin,
ettei arvojeni mukaista olisi se, että puolikuntoisena lähtisin väkisin
paahtamaan kohti uutta työtä. Näin tekemällä edesauttaisin loppuunpalamisen
vähättelyä sen sijaan, että toisin kestävämpiä tapoja toimia mukanani
palatessani työelämään.
En
toteuttanut arvotyöskentelyä vain työelämän näkökulmasta, vaan pikemminkin
kaikkien muiden elämän osa-alueiden suhteen. Havahduin siihen, kuinka on edes
mahdollista, että minä ajattelen toipumiseni tapahtuvan työelämän takia? Mitä
nopeammin toivun, sen nopeammin pääsen takaisin työelämään? Eikö tämä ole hyvin
vinksallaan oleva lähestymistapa? Työ ja työntekeminen on totta kai tärkeä
osa-alue ihmisen elämässä, mutta sen ei tulisi mennä kaiken edelle. Minä
haluan toipua työuupumuksesta minun itseni ja minun terveyteni takia. Tämä
tulee vaikuttamaan positiivisesti myös minulle merkityksellisiin
ihmissuhteisiin ja asioihin, joita haluan elämässäni toteuttaa. Miten se tulee
vaikuttamaan työhön ja minun paikkaani työelämässä, jää nähtäväksi ja on
lopultakin kaiken muun jälkeen toissijaista.
Uupumuksen hyväksymistä & konkreettisia toimia hyvinvoinnin eteen
Ensimmäisiä
askelia, joita otin toipumiseni polulla, oli uupumukseni hyväksyminen.
Hyväksyin sen, että en jaksa enkä halua. Koska menneen ajattelu sai minut
murheelliseksi ja tulevaisuus ahdisti, käänsin katsetta hyvinkin voimakkaasti
nykyhetkeen ja lisäsin hetkessä olemista. Lopetin aikatavoitteiden asettamisen
ja sallin sen, että toipuminen ottaa sen ajan, minkä se ottaa. Kuulostelin myös
hyvin herkästi sitä, mitä haluan ja mitä en. Tämä oli alkuun minulle melko
vierasta, mutta ajan kanssa opin paremmin tunnistamaan niitä asioita, jotka
minulle juuri sillä hetkellä olivat hyväksi. Työnhaun tilalle tuli esimerkiksi
työuupumusta käsittelevään kirjallisuuteen perehtymistä ja itsen sättiminen
korvaantui lempiruuan tekemisellä ja kylpylävisiitillä.
Kenties konkreettisimmista toimista, jonka tein itseni hyväksi, oli alkoholin käytön lopettaminen. Ajatus alkoholin käytön vähentämisestä oli aikaisemminkin käynyt mielessäni, mutta työuupumus oli ikään kuin viimeinen silaus tämän täytäntöönpanolle. Työuupumuksesta toipumiseni oli alkuun hyvin laidasta laitaan tempoilevaa: yhtenä päivänä jaksoin vaikka mitä ja energiaa piisasi, kun toisena en miltei jaksanut nousta sängystä ylös. Tunsin oloni vieraaksi omissa nahoissani. Pikkuhiljaa vointini kehitys tasaantui paremmin ennustettavaksi, eikä suuria takapakkeja enää tullut. Paitsi silloin kun join alkoholia. Alkoholi ja siitä seurannut krapula pakotti minut aina ottamaan viisi askelta taaksepäin kahden sijasta. Alkoholi ikään kuin heitti viemäristä alas ne toipumisen askeleet, jotka olin käyttökertojen välissä tehnyt. Illanistujaisistakin toipuminen otti entistä kauemman aikaa ja aloin vakavissani pohtia tarvitseeko minun maksaa niihin osallistumisesta niin kovaa hintaa vai voisinko päästä vähemmällä? Miksi mukava ilta vaatii osakseen alkoholia ja erityisesti, miksi minun täytyy illasta seuraavat pari päivää vaikeroida ei-niin-mukavissa henkisissä olotiloissa ja rypeä itsesäälissä? Uskallan väittää, että työuupumus oli ajanut minut sen verran huonoon fyysiseen ja psyykkiseen kuntoon, että alkoholi vaikutti minuun kahta kauheammin. Jo valmiiksi stressaantunut elimistöni ei yksinkertaisesti sietänyt alkoholin synnyttämää lisästressiä samalla tavalla kuin ennen. Korkin sulkemista on toki edeltänyt muutamia pohjakosketuksia jo ennen työuupumuksesta aiheutuneita vaikutuksia, mutta ne ovat oma tarinansa. Minulle alkoholin käytön lopettaminen on ollut yksi parhaimmista päätöksistä, mitä olen itseäni varten tehnyt, enkä ole katunut asiaa päivääkään. Muistutan kuitenkin, ettei alkoholin lopettaminen ole mikään vaade, jotta työuupumuksesta voisi toipua.
Työuupumus herätti minut pitämään parempaa huolta hyvinvoinnistani ja arvostamaan itseäni enemmän. |
Alkoholin
käytön lopettamisen sivutuotteena irtauduin myös vuosien
saatossa syntyneestä nikotiinikoukusta ja lopetin nuuskaamisen. Nikotiinikoukku
oli syntynyt ikään kuin huomaamatta ja nuuskankäyttö oli vaiheittain
arkipäiväistynyt viikonloppukäytön tilalle. Lopettamisessa oli omat koukeronsa,
mutta onnistumisen kokemusten siivittämänä sain aimoannokset ylpeyttä ja
vapauden tunnetta, millä oli merkitystä jo pelkästään uupumuksen
romahduttaneelle itsetunnolleni. Minä pystyn tähän. Joka
tapauksessa, se, mikä näille toimille on yhteistä, on oikeastaan se, että
työuupumus sai minut paremmin kiinnostumaan omasta hyvinvoinnistani. Tätä
ajatusta voi kenties jalostaa vielä eteenpäin siten, että uupumuksen myötä
aloin nähdä itseni arvokkaana ja hyvinvoinnin arvoisena. Minä saan ja
voin edistää minun hyvinvointiani. Aikaisemminkin olin toki ollut
kiinnostunut hyvinvoinnistani, mutta jonkinlainen arvottomuuden tunne oli ollut
läsnä valinnoissani. Olin tehnyt hyvinvointia edistäviä valintoja näennäisesti,
koska niin kuuluu tehdä, mutta en ollut koskaan juurikaan pysähtynyt pohtimaan, miksi niitä
teen. Alkoholin ja nikotiinin käytön lopettaminen samaan syssyyn työuupumuksen
lomassa voi kuulostaa toipumisen suorittamiselta, mutta minulle se enemminkin
kertoo siitä, että uupumuksen myötä uskalsin paremmin kyseenalaistaa
tekemisiäni saaden rohkeutta tehdä tarvittavia muutoksia.
Palapelin kokoamista
Toipumistani
kuvastaa hyvin ajatusleikki siitä, kuinka kasaan särkynyttä minääni pala
palalta takaisin ehjäksi kahdesta eri vaihtoehdosta valitsemalla. Rakennan
itseni ehjäksi joko tyhjästä tai kopioimalla vanhasta. Voin valita ensimmäisen,
työläämmän, mutta samalla kestävämmän tavan rakentaa itseni uudelleen ja
hyväksyä sen, että tämä vie enemmän aikaa. En tiedä, mikä pala kuuluu mihinkin,
joten joudun enemmän mallailemaan ja kokeilemaan erilaisia tapoja palojen
asetteluun. En ole varma, mikä toimii, joten aina on mahdollisuus, että joudun
purkamaan jo rakennettua ja aloittamaan kasaamisen alusta. En myöskään tiedä,
minkälainen lopputulos tulee olemaan. Samanaikaisesti minulla on vieressäni
malli entisestä minusta, josta voin ottaa rakennusprosessiini mallia tai, jonka
voin ottaa käyttööni sellaisenaan. Malli on hyvin huojuva ja pienikin osuma
siihen voi saada sen särkymään. Tiedän, että vanhan mallin käyttöönotto tai
kopioiminen olisi järjetöntä, mutta samalla sen helppous ja ajansäästäminen
houkuttelee. Voisin helposti kopioida mallista uuden minäni tyystin
samanlaiseksi ja säästää siten aikaa ja vaivaa. Näin rakentaminen olisi ennen
kaikkea tuttua ja turvallista, eikä minun tarvitse pelätä muutoksessa piileviä
tutkimattomia tekijöitä. Kumman valitsen?
Kuvattu ajatusleikki on totta kai fiktiota, mutta mielestäni se ilmentää hyvin niitä valintoja, joita toipumisprosessin edetessä voi tulla vastaan. Valitako helppo ja tuttu vaihtoehto, vai mennäkö kohti uutta ja tuntematonta, joka ei välttämättä palkitse heti? Se myös kuvaa hyvin toipumisprosessin haasteellisuutta. Uupumus ei parane pelkällä levolla, vaan toipumisessa voi joutua tekemään hyvinkin syvää uurtavia valintoja ja elämänmuutoksia oman hyvinvoinnin edistämiseksi. Toisaalta sitä voi lähestyä muutoksen alkusysäyksenä, joka laittaa ihmisen tarkastelemaan omaa tilannettaan ja sen hetkistä elämää – löytyykö sieltä osa-alueita, joita voisi päivittää? Ajatusleikistä poiketen on myös hyvä muistaa, että oikeassa elämässä muutos asettuu ikään kuin vanhan päälle, ei ole uutta ilman vanhaa, eikä muutos toisaalta voi tapahtua mistään muusta kuin nykyhetkestä käsin. Rakennustyö tapahtuu useimmiten myös suhteessa toisiin ihmisiin, muiden ihmisten avunannon ja vuorovaikutuksen katveessa.
Suorittamista vai oman itsen löytämistä?
Työuupumus oli minulle signaali siitä, että en voi jatkaa elämääni tyystin samalla tavalla enää. Muutokset olivat tervetulleita. |
On
totta, että työuupumus ajoi minut erinäisiin muutosten tuuliin. Tietynlainen
suorittaminen väritti toipumisen alkutaipaletta, mutta sen jälkeen näen
toipumisen tapahtuneen ennen muuta minulle kirkastuneiden arvojen pohjilta.
Päättömän poukkoilun sijasta aloin tekemään tietoisia valintoja hyvinvointini
ja jaksamiseni eteen. Aloin löytämään itseäni, osittain uudesti rakentunutta
minuuttani, kaiken sen pitäisi-puheen ja näin kuuluu tehdä-ajattelutavan
takaa. Työuupumus käytännössä katsoen mahdollisti minulle pysähtymisen ja
erinäisten muutosten asettamisen mielekkäämmän elämän puolesta. Tiesin, että en
voi enää jatkaa samalla tavalla, joten olin siinä mielessä avoin uudelle.
Paluuta vanhaan ei enää ollut. Aloin nähdä itseni arvokkaana ja niin paljon
enempänä kuin vain työntekijänä tai työelämän yhtenä rattaana.
En tiedä, olisiko minulla ollut tarvittavaa rohkeutta tai valmiutta viedä
tarvittavia muutoksia läpi ilman työuupumukseen sairastumisesta seurannutta
eksistentiaaliseksi kriisiksikin kutsuttavissa olevaa mielentilaa.
Työuupumuksesta toipumiseen liittyen:
- Työuupumus on kehon ja mielen hätäviesti siitä, että olet saavuttanut jaksamisesi rajat. Kuuntele sitä ja ota se vakavasti.
- Aika on suhteellinen käsite. Toipuminen vie aikaa ja aikatavoitteiden asettamisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikin vuotta on lopulta hyvin pieni aika koko ihmiselämän mittapuulla tarkasteltuna.
- Ei ole mitään yhtä tai oikeaa tapaa toipumiselle. Tee juuri sitä, mikä itsestäsi tuntuu hyvältä. Asteittain voit lisätä pohdintaa mukaan: miksi teet juuri tätä asiaa, miksi et halua tehdä tuota?
- Mieti sinulle kolme merkityksellistä arvoa. Mieti, miksi valitsit juuri ne. Elätkö niiden mukaisesti? Minkälaisia muutoksia tekemällä saisit elämästäsi enemmän arvojesi mukaisen?
- Löydä toipumisesta mahdollisuuksia. Oletko aina halunnut tehdä jotakin asiaa toisin, muttet ole saanut aikaiseksi? Voisiko nyt olla hyvä hetki tehdä tarvittava muutos?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti