Seurasiko työuupumusta masennus?

Työuupumuksen ja masennuksen suhde tuntuu jakavan mielipiteitä. On koulukuntia, joissa masennuksen ajatellaan aiheuttavan työuupumusta, toisaalla taas nähdään, että ihminen masentuu työuupumuksen jälkimainingeissa sekä kolmannessa, että työuupumus ja masennus ovat yhtä ja samaa asiaa. Koska työuupumus ei ole diagnoosi sinänsä, siihen sairastunut saa useimmissa tapauksissa masennuksesta diagnoosin, ja siten myös työuupumuksen hoito on hyvinkin yhtenevä masennuksen hoidon kanssa esimerkiksi masennuslääkkeiden ja keskusteluavun muodossa. Myös työuupumuksen oirekirjo on pitkälti yhtenevä niin masennuksen kuin väsymysoireyhtymän kanssa. Depressiosta ja sen oirekirjosta löytyy kattavasti tietoa Käypä hoidon sivuilta ja Mielenterveystalonsivuilta. Tarkat diagnoosikriteerit suosittelen lukemaan mainituilta sivuilta, keskityn tässä kirjoituksessa omiin kokemuksiini.

Diagnosoinnista

Yleisesti työuupumuksen varmistamiseksi noudatetaan kolmen pääoireen löytymistä ja näistä erityisesti kaksi viimeistä kytkevät sairastumisen työperustaiseksi:

1. Uupumusasteinen väsymys
2. Kyynistyminen työtä kohtaan
3. Ammatillisen itsetunnon heikentyminen

Kyynistymistä työtä kohtaan voi
lähestyä myös selviytymiskeinona:
ihminen siten suojelee itseään
mahdollisilta tulevilta pettymyksiltä.

Työuupumusta arvioidessa esimerkiksi työpsykologin vastaanotolla käytetään erilaisia kyselylomakkeita uupumusasteen määrittämiseksi ja työkyvyn arvioimiseksi. Kyseisessä BAT-lomakkeessa arvioidaan uupumusasteisen väsymyksen ja henkisen etääntymisen määrää työstä, kognitiivisten toimintojen ja tunteiden hallinnan häiriöitä sekä toissijaisten oireiden määrää ja laatua psykologisen pahoinvoinnin ja psykosomaattisten oireiden suhteen. Väittämät ovat selkeästi sidottu työhön: ”En ole kiinnostunut enkä innostunut työstäni”, ”Teen virheitä työssäni, koska en pysty ajattelemaan selkeästi”, eli lähtökohtaisesti oletuksena on, että arvioitavan asiakkaan oirehdinta voidaan kytkeä työstä johtuvaksi. Sen sijaan masennusta mittaavat kyselylomakkeet ovat hyvin yleisellä tasolla tehtäviä kartoituksia (toki näitä löytyy valtava määrä erilaisia), joissa erityisesti tunnepuolen haasteiden selvitys on keskiössä. Lomakkeissa ei tehdä oletuksia masennuksen taustalla olevien syiden selvittämiseksi.

Minun hoitopolkuni oli siinä mielessä eriävä, että en missään vaiheessa ollut työterveyshuoltoon perehtyneet ammattilaisen luona enkä kuulunut suomalaisen työterveyshuollon piiriin. Minulle ei suoranaisesti tehty edellä mainitun kaltaisia kyselyjä etenkään työuupumusasteen mittaamiseksi. Hakeutuessani hoitoon työuupumukseni eskaloiduttua jo hyvin pahaksi, minua on ennemminkin haastateltu masennusta mittaavien lomakkeiden kysymysten kautta ikään kuin apukysymyksinä, sillä virallista diagnoosia depressioista minulla ei ole. Koska kysymykset ovat hyvin abstrakteja, eikä ne käsittele sairastumiseen johtaneita tekijöitä, sairastumiseni työperustaisuus jäi tunnustamatta. Tämä lisäsi hämmentyneisyyttä tilanteestani ja on varmasti yksi tekijä sille, miksi sain oikeanlaista apua melko myöhään ja, miksi toipumiseni oli verrattain verkkaista. Olen kirjoittanut aiheesta enemmän täällä. Näen tämän näin jälkikäteen viisastuneena harmillisena, sillä työuupumuksen ollessa pahimmillaan, olisin saanut kyseisestä burn out kyselystä likimain täydet pisteet. Tulevaisuudessa aion ehdottomasti jo etukäteen täyttää osaltani kyseisen BAT-lomakkeen hakeutuessani terveydenhuollon piiriin, mikäli oirehdintani viittaisi työuupumuksen uusiutumiseen. Tällöin saisin todennäköisemmin paremmin kohdennettua apua sairastumiseni hoitoon.

Onko sillä merkitystä, onko kyseessä työuupumus vai masennus?

Ajattelen niin, että diagnoosi on vain sanoja paperilla, kielellinen ilmaisu ihmisen juuri sen hetkisestä terveydentilanteesta. Diagnoosi kertoo ihmisestä pienen murto-osan. Erotusdiagnostisesta näkökulmasta ei ole merkitystä lukeeko paperilla työuupumus vai masennus, sillä oirehdinta on likimain identtistä ja hoitopolku samantapainen. Länsimainen lääketiede keskittyy oireisiin, ei oireiden aiheuttajaan. Työuupumusta ei nähdä erillisenä sairautena ja, jos nähdäänkin, kietoutuu se masennuksen kanssa muna vai kana tyyppiseen jaotteluun. Kumpi tuli ensin, työuupumus vai masennus?

Ilman asianmukaista hoitoa masennus
voi herkästi kroonistua ja tulla osaksi
ihmisen minäkuvaa.

Yksi peruste työuupumusdiagnoosin antamattomuudelle on se, että sen hoitaminen itsessään on samankaltaista kuin masennuksessa. Tätä ajatusta voi mielestäni kääntää niinkin päin, että kenties työuupumusdiagnoosin voisikin antaa juuri siksi, että hoitokäytännöt ovat samanlaisia kuin masennuksessa ja siten jossakin määrin tutkittuja ja turvallisia. Toisaalta ajattelen myös, että sairausidentiteetin muodostumisen kannalta diagnoosilla on merkitystä. Tiedetään esimerkiksi, että monista sairauksista kuten masennuksesta voidaan toipua sitä paremmin, mitä nopeammin tilanteeseen puututaan. Hoitamattomana masennus voi herkästi kroonistua ja tulla ikään kuin osaksi ihmisen minäkuvaa, jolloin luonnollisesti paranemisprosessi voi entisestään olla haastava. Jos ihmiselle pääsee muodostumaan itsestään sairausidentiteetti (pitkäaikaissairauksissa tämä voi sinänsä olla positiivista mielekkään elämän kannalta) tarkoittaa se sitä, että paranemisesta tulisikin ikää kuin uhka eheälle minäkuvalle ja edessäpäin voisi siintää kipeä identiteettikriisi. Ihminen on luonteeltaan mukavuudenhaluinen, joten tämän kaltaiseen prosessiin ei välttämättä hevin haluta lähteä – tämä taas tarkoittaa toipumisen lykkääntymistä ja viivästymistä.

Tarkoitukseni ei tässä ole syyllistää tai sanoa, että esimerkiksi masennuksesta voisi toipua tahdonvoimalla, vaan kenties haastaa sitä ajattelumallia, ettei diagnoosilla olisi väliä. Jos henkilö on esimerkiksi sairastunut työuupumukseen työpaikkakiusaamisen takia ja hän saa oireiden perusteella masennusdiagnoosin, eikö tässä lyödä lyötyä entisestään? Psykologisessa mielessä ihmiselle välittyy tällöin mielikuva siitä, että hän on sairas eikä niin, että sairas yhteisö olisi sairastuttanut hänet. Olisi mielenkiintoista saada tutkimustietoa siitä, onko työuupumukseen sairastuneiden henkilöiden toipumisen ajallisessa kestossa eroja sen suhteen, saivatko he työuupumus- vai masennusdiagnoosin. Uskallan väittää, että paremmin toipuvat he, jotka saavat työuupumusdiagnoosin. Tällöin toipuminen voi päästä rivakammin käyntiin, kun sairastumiseen liittyvät tosiasiat on tunnistettu, ihmistä on kuultu ja työperustaisuus tunnustettu. Yksilön sairausidentiteetin näkökulmasta ajateltuna näen, että diagnoosilla täten on merkitystä työuupumus vai masennus tyyppisessä pallottelussa ja toisaalta tulevaisuuden utopiassa työuupumusdiagnooseista aiheutuisi työnantajille sanktioita, jolloin työuupumuksen diagnoosiksi saaminen olisi jo koko työelämän hyvinvoinnin kannalta keskeistä.

Yhtenäistä oireidenkirjoa

Työuupumuksessa sairastumisen syyt voivat olla helpommin
tunnistettavissa kuin masennuksessa.

Masennukseen liittyy usein se, että ei oikein osaa paikallistaa mitään yksittäistä syytä sille, miksi psyykkinen hyvinvointi on heikolla tolalla. Olo on kehno ilman mitään tiettyä syytä. Minä sen sijaan tunnistin työstressin ja huonon työilmapiirin terveyttäni nakertaviksi tekijöiksi ja hakeutuessani terveydenhuollon piiriin työsuhteeni oli vielä voimassa. Lääkärillä käydessäni minulta kysyttiin, olenko masentunut, mutta vastatessani kieltävästi, lääkäri ei asiasta enempää tiedustellut tai avannut masennuksen monia ilmenemistapoja. Näin ollen lääketieteen silmissä en ollut masentunut.

Monet työuupumukseni ja siitä toipumisen aikaan ilmenneet oireet olivat yhteneviä masennuksessa oireiden kanssa: mm. tunteiden säätelyn vaikeudet, vireystilojen vaihtelut, väsymys, univaikeudet, syyllisyyden ja häpeän kokemukset, itsetunnon lasku ja keskittymiskyvyn puute. Toisaalta oireet ovat yhteneviä muidenkin psyykkisten sairauksien kuin työuupumuksen ja masennuksen kanssa. Varmaa on kuitenkin se, että oirehdinta jatkui melko kauankin huolimatta siitä, että sairastuttanut työsuhde päättyi. Tämä ei ole tavatonta, sillä monista psyykkisistä sairauksista ml. työuupumuksista toipuminen vie aikaa.

Minulla säilyi arjen toimintakyky verrattain hyvänä. Pääsin ylös sängystä, harrastin liikuntaa, huolehdin yleisterveydestäni ja pikkuhiljaa aloin tekemään käytännön asioita tulevaisuuden suuntieni suhteen. Vointini suhteen oli vaihtelua toipumiseni edetessä ja toiset päivät olivat helpompia kuin toiset. Työkykyni sen sijaan oli huomattavan alhainen, mikä näkyi korkeana stressiherkkyytenä, keskittymiskyvyn puutteena, palautteen ja konfliktien pelkona sekä haluttomuutena altistaa itseäni uusiin työyhteisöihin. Ihmispaljous ja sosiaalisuus veivät voimiani huomattavasti ja paikoitellen olin hyvin synkissä vesissä. Olen tosin luonteeltanikin melko melankolinen, joten en osaa sen suhteen arvioida, oliko siinä tuolloin poikkeavuutta.

En missään vaiheessa syönyt psyykenlääkkeitä ja tämä oli minulta tietoinen, harkittu päätös. Olin varma, että oloni kohenisi työsuhteen päätyttyä, keskusteluavun piiriin pääsemisellä sekä terveellisillä elämäntavoilla. Pidän itse hieman kyseenalaisena sitä, että likimain vartin tapaamisen perusteella määrätään loppuelämän ajan syötäväksi lääkkeitä ja, että niistä aiheutuvat mahdolliset sivuvaikutukset saatetaan herkästi kääntää johtuvan sairaudesta, johon lääkkeitä syödään. Kaipailisin itse enemmän rehellistä puhetta lääkkeiden hoitovasteista ja ilmenevistä sivuvaikutuksista. Psyykenlääkkeet kuitenkin vaikuttavat aivotoimintaan, jonka tiedetään olevan ihmiskehon monimutkaisin elin. Lääkkeiden suhteen on hyvä muistaa konsultoida aina lääkäriä.

Masennuinko minä?

En osaa sanoa ajallisesti, mikä on sellainen rajapyykki, että työuupumus vaihtuu masennukseksi. En tiedä, onko sellaista edes, vaikka kovasti tästä tunnutaan olevan varmoja, että näin ennemmin tai myöhemmin tulee käymään. Riskiä lienee lisää se, mikäli työuupumukseen johtaneita asioita ei tule käsitellyksi (tai muita menneisyydessä vaikuttaneita asioita), jolloin ne voivat jäädä mielen perukoille kummittelemaan. Itsen liika syyllistäminen sairastumisesta ja työperustaisuuden unohtaminen voivat toimia masennusta edistävinä tekijöinä samoin kuin huoli tulevaisuudesta esimerkiksi muuttuneiden työkuvioiden ja laskeneen työkyvyn takia. Olen myös ymmärtänyt, että työuupumuksen uusiutumisen riskiä nostaa se, mikäli palaa takaisin sairastuttaneelle työpaikalle erityisesti silloin, jos työnantajan puolelta työhyvinvointia tukevia muutoksia ei tehdä. Pitäisin luonnollisena reaktiona sitä, josko tällaisissa tilanteissa masennuksenkin riski kasvaa.

Mielenterveydenhaasteiden lisääntyminen ja
pahanolon arkipäiväistyminen kertovat
mielestäni jotain vallitsevasta
yhteiskunnastakin.

Olen lukenut jostain, että maailman väestöstä kolmasosa sairastuu masennukseen jossain vaiheessa elämäänsä. Tätä tietoa vasten pidän melko todennäköisenä, että kokemani on hyvin voinut olla masennustakin. Uskon kuitenkin myös, että masennus on jotain, mitä ihmislajissamme on aina ollut mukana. Toisilla masennus voi puhjeta herkemmin kuin toisilla, mutta kenties jokaisella löytyy siihen tietynlainen alttius. Voi olla niin, että olemme nykyisin enemmän kärsimättömiä masennuksen selättämiseksi ja toisaalta innokkaampia määrittelemään elämään kiinteästi kuuluvia negatiivisia tunteita sairaudeksi. Erityisesti nykyisin, kun vointini on jo huomattavasti kohentunut ja pahimmat aallonpohjat ovat toivon mukaan takanapäin, minun on helpompi reflektoida kokemaani ja tarkastella sitä masennusjakson kaltaisena episodina. Minulta puuttui tuolloin positiivisen värähtelyn taajuus valikoimastani, ilon tunteet olivat vähissä ja mieli tuntui jähmeältä kaikessa synkkyydessään. Onnekseni toimintakykyä riitti oman hoidon järjestämiseksi, mikä diagnoosista riippumatta tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus mielenterveyssairauksissa. Keskusteluapu alkoi tuottaa tulosta ja käänne parempaan tuntui tapahtuvan miltei yhtäkkisesti, vaikka todellisuudessa tie on ollut kivinen ja vaatinut paljolti psyykkistä työskentelyä, elämän läpikäymistä ja omien arvojen kirkastamista. Tämäkään ei silti poista sitä, ettenkö olisi ollut työuupunut ja, etteikö sairastumiseni lähtölaukaus olisi ollut työperustainen.

Työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta summa summarum:

• Hae apua! Hoitoon hakeutuminen on ensimmäinen askel kohti parempaa huomista olivat sairastumisen syyt mitkä tahansa.
• Kuulostele omaa vointiasi. Voit ottaa terveydenhuollon käynnillesi tueksi mukaan etukäteen täytetyn oirearvion, kyselylomakkeen epäiltyä sairauttasi koskien ja/tai muistilapulle kirjatun oirelistauksesi. Tällöin haluamasi asiat tulevat varmemmin esitetyiksi, eikä lääkäri/hoitaja vie keskustelua sinun kannaltasi liiaksi sivupoluille.
• Vaadi hoitoa ja tiedustele vaihtoehtoja. Pohdi etukäteen, minkälaista hoitoa mieluiten haluaisit ja ole valmis sitä napakasti itsellesi vaatimaan. Lääkärit harvoin tyrkyttävät keskusteluapua tai kertovat lääkkeiden haittavaikutuksista.
• Keskity nykyhetkeen. Diagnoosi on sen hetken kuvaus tilanteestasi, mutta mikä sinun vointisi juuri nyt on? Voit kokeilla kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä nykyhetken saavuttamisen tueksi.
• Älä soimaa itseäsi! Jokainen sairastuu joskus eikä se ole maailmanloppu. Kenties kokemus paljastaa itsellesi sinusta jotain uutta, voitko lähestyä sairastumista oppikokemuksena?
• Olet enemmän kuin sairautesi. Sairaus, pitkäaikainen tai ohimenevä, on vain yksi osa sinua eikä se määritä sinua kokonaisuudessaan! Ensi kerralla, kun esittelet itsesi toiselle, jätä mainitsematta terveystilanteesi ja keskity esimerkiksi luonteenpiirteisiisi, joista olet ylpeä.