Kylmä äitisuhde

Tarkoitukseni on seuraavaksi käsitellä äitisuhteen merkitystä lapsen kehitykselle ja miettiä omien kokemusten kautta, minkälaisia vaikutuksia suhteen kylmyys voi yksilöön jättää. Suhteen seuraukset ovat usein kauaskantoisia ja näkyvät läpi ihmisen elämän aina lapsesta vanhuuteen. Koska juuri äiti on vastasyntyneen ensisijainen hoivaaja ja turvanlähde, lapselle muodostuu äitisuhteen kautta pohja käsityksille itsestä, muista ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta. Suhteen merkitystä ei tulisikaan vähätellä. Toisaalta ei kaikki ole aina äidin vika, sillä asiat ovat monisyisempiä ja ihmisen kehitykseen liittyy paljon muitakin tekijöitä. Pyrin tarkastelemaan äitisuhdetta myös tältä kantilta ja varomaan syyllistäviä yleistyksiä.

Voimissaan olevat äitimyytit eivät tee suhteen tarkastelua helpoksi. Pelkistetyt käsitykset hyvästä äitiydestä eivät tunnu antavan tilaa vaihtoehtoisille näkemyksille tai tavoille toimia, ovathan äidit aina lapsiaan ehdoitta rakastavia superihmisiä. Myyttien lisäksi äitiyteen liittyy tabuja. Äidin rakkauden kyseenalaistaminen tai äitisuhteen kuvaileminen negatiivissävytteiseksi tuntuu tabulta ja asialta, jota ei saisi sanoa ääneen. Äiti antaa elämän ja siitä tulisi olla vain ja ainoastaan kiitollinen – näin kärjistetysti sanottuna. Omassa eheytymisprosessissani keskeisessä roolissa on kuitenkin ollut sen tunnistaminen, ettei äitisuhteeni ole särötön ja, ettei äidinrakkaus ole juurikaan ollut läsnä elämässäni. Olen kasvanut varsin tunnekylmässä ilmapiirissä ja saanut osakseni kosolti emotionaalista laiminlyöntiä, mikä on näkynyt ja näkyy käytöksessäni ja suhtautumistavoissani tänäkin päivänä monin tavoin.

Lapsi on riippuvainen saamastaan hoivasta

Lapsen totaalista riippuvuutta vanhemmastaan voi olla vaikea 
aikuisena käsittää.

Ihminen syntyy moniin muihin eläimiin verrattuna hyvin avuttomana ja vastasyntyneen eloonjääminen on täysin riippuvaista muista ihmisistä – usein juuri äidistä ja hänen tarjoamasta ravinnosta ja hoivasta. Riippuvuus äidistä, vanhemmista jatkuu vauvavaiheen jälkeen vielä pitkään ja lapsi on useita vuosia käytännössä tyystin vanhempiensa armoilla. Läheisyys, ravinto, asuinsija, raha – näitä kaikkia vanhemmat hallinnoivat lastensa puolesta ja toteuttavat näin ollen varsin suurta valtaa suhteessa jälkipolveensa. Terveenä aikuisena minun on hyvin vaikea tavoittaa tätä valtasuhdetta ja riippuvuutta vanhemmista, sillä tämän kaltaista sidettä ei kehenkään käytännössä enää ole. Kenties jos joutuisin vuodehoitoon tai minut kidnapattaisiin, kokisin samanlaisia avuttomuuden tunteita hoitajia ja sieppaajia kohtaan? Joka tapauksessa, lapsen riippuvuus vanhemmistaan on kiistatonta, se on ymmärrettävää ja selviytymisen kannalta välttämätöntä.

Tästä seuraa, että lapsen lojaalius vanhempiaan kohtaan on suurta. Lapsi tunnistaa, osittain alitajuisesti, vanhempiensa merkityksen selviytymisensä kannalta, minkä myötä hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Hän ei arvota tai arvostele kokemaansa, vaan nostaa vanhempansa jalustalle huolimatta siitä, miten hyvin tai huonosti hoiva tapahtuu ulkopuolisen silmin tarkasteltuna. Lapsen ja vanhemman side muodostuu vahvaksi, lapsi on tilanteista riippumatta vanhempiensa puolella eikä ole tavallista, että lapsi hylkäisi vanhempaansa. Tällaista voi tapahtua vanhempien vaikeissa erotilanteissa, mutta tällöinkin lapsi on se, joka tilanteesta kärsii. Vanhemmista irtautuminen alkaa nuoruudessa, mutta usein varsinainen psyykkinen irrottautuminen tapahtuu aikuisuuden puolella, jolloin omaa lapsuutta kyetään tarkastelemaan sopiman välimatkan päästä suhteellisen objektiivisestikin.

Koska äiti on perheissä usein päähoivaaja, hänellä on paljolti valtaa lasten kasvatuksessa ja siten hänen vaikutuksensa lastensa elämiin on suuri. Äiti on se, johon lapsi kiinnittyy, josta hän hakee turvaa, huomiota ja hyväksyntää. Lapsi määrittää itseään äidin kautta ja äitisuhteesta tulee ikään kuin suhteiden prototyyppi, joka määrittää sitä, minkälaisia suhteita lapsi solmii muihin ihmisiin. Lapsi oppii äidin suhtautumisen ulkomaailmaan, sisäistää ne osaksi omia toimintatapoja ja noudattaa niitä usein hyvin kyseenalaistamattomina läpi elämänsä. Luonnollisesti äidin puute vaikuttaa lapseen hyvin perustavalla tavalla varsin negatiivisesti, ja samaten on hyvä muistaa, että perheitä on erilaisia. Viime aikoina isät ovat kenties saaneet entistä isompaa kasvatusroolia. Isäsuhteen merkitystäkään ei tule vähätellä ja, vaikka keskityn kirjoituksessani äitisuhteeseen, sivuan myös isäsuhdettani tässä kirjoituksessa jonkin verran.

Ymmärrystä tiettyyn pisteeseen asti

Minä ymmärrän sen, että lapsuuteeni liittyy piirteitä, jotka ovat olleet myös vanhemmilleni haastavia. Tiedän, että ne olisivat olleet haastavia kenelle tahansa. Osasta näistä haasteista on muodostunut minulle lapsuuden traumoja: erityissisaren kanssa kasvaminen oli kiinteä osa minun todellisuuttani ja sitä, että tulin ikään kuin automaattisesti toisena. Kuten olen molemmissa aikaisemmissa kirjoituksissanikin tuonut esiin, ymmärrän, että vanhempani, äitini on tehnyt parhaansa ja toiminut niillä välineillä, mitä hänellä on ollut käytössä. Tiedän, ettei hän ole tietoisesti ollut emotionaalisesti saavuttamattomissa tai tahallisesti laiminlyönyt ja jättänyt noteeraamatta minua ja kokemuksiani. Kuten me kaikki, myös äidit noudattavat toimissaan ja kasvatustavoissaan sukupolvien ketjuja ja toistavat asioita siten kuin heille on tehty. Voi olla hyvin vaikea suhtautua jälkipolveen tunnetasolla lämpimästi, mikäli itse on kasvanut kylmässä lapsuudenkodissa.

Vaikka tänä päivänä sukupuolten eroihin suhtaudutaan kielteisesti eikä niiden olemassaoloa saisi tunnustaa, ymmärrän senkin, että lapsen sukupuolella on vaikutuksensa siihen, miten äidit heihin suhtautuvat. Äititytär-suhde voi olla hyvin erilainen äitipoika-suhteen kanssa. Äitien omat käsittelemättömät traumat kenties herkemmin aktivoituvat juuri tyttärien kuin poikien kasvatuksessa ja tytär saa siten poikaa useammin roolin äidin aisankannattelijana. Suhde voi saada kateuden ja kilpailun sävyttämiä piirteitä, ja tytär näyttäytyä, usein alitajuisesti, äidille uhkana. Kaiken lisäksi tyttäret voivat samaistua saman sukupuolisuutensa takia voimakkaammin äitiinsä ja äitisuhde voi jo sitä kautta muodostua hallitsevammaksi isäsuhteeseen verrattuna. Tytär voi tämän myötä myös vaatia enemmän äidiltään kuin isältään. Myös kulttuurilla on vaikutuksensa ja esimerkiksi eriävät näkemykset siitä, miten tyttöjä ja poikia tulisi kasvattaa, usein ohjailevat vanhempia kasvatustyössä. Tiedän, ettei veljeni äitisuhde ole millään muotoa identtinen minun kanssani, mutta voin omalta osaltani puhua ainoastaan kokemuksistani tyttären roolissa ja siitä, minkälaiseksi äitisuhteeni on tästä asemasta käsin muodostunut.

Minut kasvatettiin ymmärtämään muita ja sitä olen kuuliaisesti läpi elämäni tehnyt – silläkin hinnalla, että muiden ymmärtämisestä tuli helpompaa kuin itseni ymmärtämisestä. Siksi minulle on ollut näiden ymmärrystä tihkuvien ukaasien saattelemana läpimurtava oivallus se, ettei ymmärtämisestä aina seuraa yhtäsuuruusmerkkejä hyväksymisen kanssa. Vaikka minä ymmärrän äitiäni, en tänä päivänä näe hänen suhtatumistaan minuun oikeutettuna. Tiedän paremmin, että olisin ollut ja olen paremman kohtelun arvoinen. Minulle keskeistä äitisuhteen tarkastelussa on ollut omaan kokemukseen luottaminen ja sen hyväksyminen, minkälaisia tunteita ne herättävät. Tunnepuolen asioita ei voi aina järjellä selittää tai ymmärtää, joten merkittävään rooliin asioiden käsittelyssä nousee oman kokemani pitämistä arvokkaana – vaikka se olisikin ristiriidassa äidin näkemyksen kanssa.

Mitä on emotionaalinen laiminlyönti?

Emotionaalinen laiminlyönti jättää jälkensä.

Emotionaalinen laiminlyönti voi olla varsin moninaista, sitä voi olla vaikea havaita ja se ilmenee usein eri tavoin eri aikoina eri perheissä. Emotionaalisesta laiminlyönnistä ei jää silmällä nähtäviä mustelmia tai ruhjeita, ja jäljet näkyvät ulkokuoren vaurioiden sijasta psyykkisinä haavoina, ajatuksina itsestä ja siitä, minkälainen käytös on hyväksyttyä. Lyhyesti sanottuna emotionaalinen laiminlyönti on tunteiden sivuuttamista ja kasvatuksesta puhuttaessa se tarkoittaa vanhemman tapaa suhtautua lapseen kylmästi tämän kokemuksia ja tunteita vähätellen. Vanhempi voi tarjota fyysistä turvaa, ravintoa ja kattoa pään päälle, mutta näkymättömän, henkisen puolen turva jää antamatta. Lapsi kasvaa ympäristössä, joka uupuu läsnäoloa, kuuntelevaa korvaa ja läheisyyttä. Koska lapsen tunteet sivuutetaan ja niitä vähätellään, emotionaalisella tasolla hän tulee hylätyksi ja jää hyvin yksin selviytymään kiperien asioiden kanssa. Keskeistä on, että vanhempi laiminlyö lapsensa tarpeita tunnetasolla, mikä heikentää lapsen kykyä kehittää omanarvontunnetta tai luottamusta toisiin ihmisiin. Pahimmillaan emotionaalisessa laiminlyönnissä on kyse lasta vahingoittavasta manipuloinnista, tälle nauramisesta ja verbaalisen tason vähättelystä, pilkkaamisesta ja haukkumisesta – henkisestä väkivallasta.

Aikuisen tuen puutetta ja puhumattomuutta

Tänä päivänä lapsuuteni näyttäytyy minulle pitkälti aikuisen tuen puutteena ja yksin jäämisenä. Olen asunut vanhempieni kanssa ja fyysisesti sijainnut heidän kanssaan saman katon alla, mutta henkinen etäisyys on ollut valtava. En luonnollisestikaan muista aivan varhaisimpia vuosiani, jolloin vuorovaikutus on varsin oleellisessa roolissa lapsen turvallisuuden tunteen kehittymiseksi, mutta rohkenen epäillä, että kertomani esimerkit emotionaalisesta kylmyydestä ovat toistuneet jollain muotoa läpi elämäni. Kyse ei siten ole esimerkiksi äitisuhteen kylmenemistä murrosiän pyörteissä tai siitä, että äitini käytös olisi yhtäkkisesti muuttunut huonompaan minun ollessa tietyn ikäinen. Tätä vahvistaa se, että jonkinlainen arvottomuuden, näkymättömyyden ja syyllisyyden pohjavire on kulkenut minussa läpi elämäni enkä näe tämän voineen syntyä yksittäisten kasvatusmokien seurauksena.

Puhumattomuus oli perheessämme normaalia, tunteita ei näytetty eikä läheisyyttä ollut. En edes muista, milloin olisimme äitini kanssa halanneet – tämä sijoittunee vuosiin, joilta minulla ei ole muistikuvia. Rakkaudesta tai toisen tärkeydestä ei hiiskuttu sanaakaan ja kaikenlainen tunteilu hissuteltiin hiljaiseksi. Minä ymmärsin puhumattomuutta siten, että asioista ei puhuta sen takia, etteivät ne ole tärkeitä. Siskoni tilanne, isovanhempien sairaudet, kuolemat ja vanhempieni ero, nämä kaikki näyttäytyivät asioina, joihin tulisi pystyä suhtautumaan kepeästi ja huolettomasti. Muistan, että vanhempieni erosta kerrottiin niin, että kiinteistövälittäjän tulon takia meidän tulisi siivota huoneemme. Sanaa ero ei varsinaisesti missään vaiheessa mainittu eikä muuton jälkeenkään asiasta enää puhuttu. Koska otin vanhempieni eron suhteellisen raskaasti, pidin itseäni epänormaalina ja omaa tapaani reagoida vääränlaisena. Tosiasiassa olen tullut vanhempieni, äitini taholta hylkäämäksi juuri sellaisissa tilanteissa, joissa aikuisen tuki olisi ollut ensiarvoisen tärkeää. Myös normaaliin kehitykseen kuuluvat asiat ovat vaikenemisen myötä tuntuneet häpeällisiltä enkä ole käynyt äitini kanssa koskaan minkäänlaisia keskusteluja murrosiästä, seksuaalisuudesta tai esimerkiksi ehkäisyyn liittyvistä asioista, mikä on melko varmasti ollut seurausta äitini omasta häpeästä ja kykenemättömyydestä käydä tämän kaltaisia keskusteluja.

Minua ei myöskään lapsuudessani juurikaan kehuttu tai kannustettu. En muista yhtäkään itseeni kohdistuvaa positiivista kehua tai sanomista äitini taholta. Päinvastoin minulla on ollut tunne, että olen toistuvasti näyttäytynyt äidin silmissä vääränlaisena: milloin olen ollut liian laiha, milloin minulla on ollut liian pitkät hiukset ja milloin olen uppoutunut liiaksi lukemaan kirjoja. Äitini ei varsinaisesti tuntenut minua eikä hänellä tuntunut olevan halua tutustua, hän kohteli minua omien käsitystensä kautta. Ongelmia tuntui aiheuttavan myös koulunkäyntini ja siinä pärjäämiseni – ajattelin äitini välillä pitävän minusta enemmän, mikäli koulunkäyntini sujuisi huonommin. Isäni kyllä rohkaisi, auttoi läksyissä ja kannusti koulunkäyntiin liittyvissä asioissa, mutta äitini sai minut paikoitellen tuntemaan häpeääkin pärjäämisestäni. Ylioppilaaksi tuloani äitini juhlisti siten, että hän alkoi pyytää minulta vuokraa siitä, kun asuin edelleen hänen luonaan. Olin 19-vuotias. Hänelle oli tärkeämpää saada taloudellinen korvaus minun läsnäolostani kuin kuulla tulevaisuudensuunnitelmistani tai siitä, mitä tekisin lukion päättymisen jälkeen. Hän ei tänäkään päivänä tiedä, mitä minä oikein opiskelin yliopistossa eikä hän sanonut minulle yhtikäs mitään valmistuttuani maisteriksi. Tiedän, että äitini omituiselta tuntuva suhtautuminen koulunkäyntiini on osaltaan johtunut siskoni koulunkäynnin haasteista ja huoli tästä on peilautunut myös minun tekemiseeni.

Mykkäkouluja, syyllistämistä ja uhriutumista

Viime kirjoituksessa perkasin siskoni tilannetta ja omaa rooliani ilmapiirien ja muiden tunnetilojen tarkkailijana, ja tulin siihen tulokseen, että lapsuuden perheessäni oli suhteellisen paljon riitelyä ja riitatilanteita. Se, miten äitini näihin riitoihin osallistui, oli mykkäkoulun kautta. Hän vaikeni täysin ja saattoi olla useita päiviä hiljaa niin, ettei puhunut tai katsonut meihin päinkään. Riidat venyivät kestoltaan pitkiksi, tunnelma jäi käsinkosketeltavan kireäksi ja oman käytöksen suhteen tuli tällöin olla ekstra varovainen. Tällaisissa mykkäkoulutilanteissa muistan meidän sisarusten maanitelleen äitiä ”tulemaan takaisin” ja olemme anelleet anteeksiantoa tietämättä, mistä hän tarkalleen ottaen on vihainen tai, mitä olemme tehneet väärin. Jos hän oli alkujaan esimerkiksi riidellyt siskoni kanssa, hän oli riitatilanteen jälkeen mykkäkoulussa myös minun kanssani. Mykkäkoulut päättyivät usein yhtä äkillisesti kuin ne olivat alkaneetkin, eikä tilanteisiin enää sen jälkeen palattu, niistä ei puhuttu tai mietitty, miten voisi toimia toisin. Näin ollen jäimme usein varsin hämmentyneiksi riitatilanteiden syistä ja seurauksista. Tästä on seurannut minulle se, että välttelen konflikteja ja toisaalta se, että näen itseni syypäänä riitatilanteisiin: minun tulisi olla aina se, joka pyytää anteeksi ja myöntää virheensä. En ole kertaakaan kuullut äitini pyytäneen anteeksi mitään, ja luulen hänen vilpittömästi ajattelevan, ettei se ole hänen tehtävänsä.

Syyllisyyden tunne kietoutuu voimakkaasti äitisuhteeseeni ja 
olemassaolooni.

Mykkäkoulun pitäminen kietoutuu kenties osaksi äitini tapaan uhriutua. Läpi lapsuuteni hän muistutteli aina siitä, kuinka raskaudet pilasivat hänen kehonsa, kuinka hänen elämänsä kaventui perheensä passaamiseen, ruuan laittamiseen ja siivoamiseen sekä siitä, kuinka saamattomia ja laiskoja olimme nukkuessamme pitkään. Loma-aikoinakin tuli herätä aikaisin. Äitini seurassa oli mukana usein tunne siitä, että olemme hänelle taakkoja, kaikin puolin epäonnistuneita ja osaamattomia tapauksia. Hän syyllisti ja toisaalta minä syyllistyin. Helpottaakseni tätä olen pyrkinyt olemaan hänelle avuksi ja tarjoamaan apuani erinäisissä kotiaskareissa. Sain usein kuulla tekeväni väärin tai huonosti – hän teki loppu viimein asiat mieluiten itse eikä ottanut apua vastaan. Huomaan edelleen voimakkaan syyllisyyden pistoksen tilanteissa, joissa vieressäni tehdään asioita ja minä olen tekemättä mitään. Jos esimerkiksi huoltomies tulee kotiini korjaamaan ilmanvaihtokanavia ja minä vain istun sohvalla – ei hyvä!! Tällaisissa tilanteissa kuulen äitini moitteet omasta saamattomuudestani ja tunnen pistoksen siitä, että minun tulisi tehdä enemmän. Oma vaativuuteni itseäni kohtaan on hyvinkin peruja äitini tavoista nähdä minut ja samanaikaisesti tunnistan uuden äärellä ollessani äitini suhtautumistavan siitä, etten minä kuitenkaan osaa.

Äitini uhrautuminen ja tietynlaiseen marttyyriasemaan hakeutuminen on tuntunut käsittämättömältä ja, koska perhe-elämä selkeästi rasitti äitiäni, minun on tänä päivänä vaikea ymmärtää sitä, miksi hän ylipäänsä halusi lapsia. Paikoitellen äitini tapa uhrautua on saanut jopa koomiselta tuntuvia piirteitä. Joulunvietot ovat olleet lapsuudessani mieluisia juhlia, mutta mitä lähemmäs aikuisuutta tulin, sitä enemmän niistä tuli äitini uhrinäytelmiä. Mukava läheisten kanssa vietetty aika näyttäytyi painekattilan purkautumisena ja joulunpyhistä tuli tilaisuus osoittaa turhautuminen ja muistuttaa siitä, kuinka kiittämättömiä olemme. Hiljalleen tajusin, ettei sillä miten käyttäydyn tai en käyttäydy (sama sisarusteni kohdalla) ole vaikutusta äitini uhrautumiselle. Vaikka olisin järjestänyt juhlan itse lattiasta kattoon tai joulu olisi muutoin mennyt ”liian hyvin”, hän keksi syyn turhautumiselle ja mykkäkoulun pystyyn laittamiselle vedoten esimerkiksi edellisten joulujen tapahtumiin. Epäilen, että juuri joulu on herättänyt äidissäni vaikeita muistoja omasta lapsuudestaan ja toisaalta paineita ja stressiä viettää pyhiä tietyllä tavalla. Omille muuttamisen jälkeen olen yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta viettänyt jouluni yksin, ulkomailla tai kumppanini seurassa, siten miten itse haluan. Tämä on ollut minulle vapauttavaa siitäkin huolimatta, että äitini on minua tästä vuodesta toiseen syyllistänyt.

Aikuisuuden äitisuhde

Aikuisuuteen siirtyminen tarkoittaa usein lapsen ja vanhemman välisen suhteen uudelleen muotoutumista ja holhoavuudesta entisestään tasavertaisempaan suhteeseen siirtymistä. Itsestään tämä ei tapahdu, vaan vaatii usein suhteen molemmilta osapuolilta joustavuutta, sietokykyä ja valmiutta keskusteluyhteyden luomiseen. Jotta suhde pääsee eteenpäin, voi se vaatia taaksepäin katsomista ja vanhojen solmujen avaamisyrityksiä. Varmasti on myös niin, että mitä mutkattomampi suhde lapsuudessa on ollut, sen kivuttomammin se jatkuu myös lapsen aikuistuttua. En usko, että kenellekään tänne asti lukeneelle tulee yllätyksenä se, ettei aikuiseksi tulemiseni maagisesti muuttanut äitisuhdettani lämpimämmäksi eikä se onnistunut muotoutumaan uutta elämäntilannetta paremmin vastaavaksi.

Omille muutettuani suhteeni äitiin oli varsin muodollinen. Tapasimme joitakin kertoja vuodessa ja keskustelimme niitä näitä. Hänen kiinnostuksensa minun asioitani kohtaan oli vähäistä eikä hän ollut tukena käydessäni läpi erinäisiä elämäntilanteisiin ja ihmissuhteisiin liittyviä onnistumisia ja pettymyksiä. Syyllistäminen sai uudenlaisia muotoja ja ne liittyivät pääosin äitini pettymykseen siitä, miten käyttäydyn. Minä vierailin hänen luonaan liian harvoin, minä en halunnut nähdä häntä tai kertoa asioistani enkä minä tehnyt vierailujen aikana tarpeeksi. Minun ei tullut olla vain vierailijan roolissa ja vierailla, vaan minun olisi pitänyt ottaa osaa kotitöihin ja toimia siten kuin edelleen hänen luonaan asuisin. Varpaillaan oleminen jatkui eikä rentous ollut tilanteissa läsnä. Syyllisyyden kokemiseni kasvoi ja mietin, mitä minä teen suhteessamme väärin. Näin vierestä ystävieni ulospäin mutkattomilta ja läheisiltä näyttävät äitisuhteet, heidän usein toistuvat vierailut kotikotona ja puheet siitä, mitä kaikkea he äideillensä jakavat. Huomasin oman äitisuhteeni erilaisuuden ja valovuosilta tuntuvan etäisyyden.

Kokemukset äidin hylkäämisestä jatkuivat 
aikuisuudessanikin.

Vuosien edetessä opin kantapään kautta sen, miten vähän äitiäni elämäni kiinnosti. Tai jos kiinnostikin niin opin sen, miten vähän hän toi kiinnostustaan esiin. Opinnoistani hän ei puhunut sanaakaan, ihmissuhteeni eivät herättäneet hänessä kysymyksiä eikä hänestä kuulunut mitään ollessani reissun päällä. Yhteydenpito tapahtui viestien välityksellä, puhelut ja vierailut loppuivat aikanaan. Jossain vaiheessa tympäännyin ja pyrin avaamaan keskusteluyhteyttä äitini kanssa, käydä lävitse joitakin silloin hiertäneitä asioita ja kuulla hänen näkemyksiään. Tällä pyrin jollain tapaa päivittämään suhdetta ja kenties luomaan uudenlaista vuorovaikutusta välillemme. Äitini ei ollut tähän valmis, hän tyrmäsi yritykseni ja sai syyn mykkäkoululle. Pian tämän jälkeen, läheisen kuolemantapauksen yhteydessä, äitini välinpitämättömyys minua kohtaan tuli päivänvaloon ja mittani tuli niin sanotusti täyteen. En kyennyt anteeksiantoon hänen käytöstään kohtaan ja minun oli pakko avata silmäni sen suhteen, mitä olen valmis hyväksymään ja, mitä en. Yleisesti ottaen aloin tarkastelemaan elämääni laajemmin, ja jouduin tekemään erinäisiä päätöksiä siitä, minkälaisia suhteita sisällytän elämääni, mitkä ovat minulle hyväksi ja, mitkä eivät sellaisenaan voi enää jatkua. Äitisuhteeni kuului tähän jälkimmäiseen kategoriaan ja, vaikka yhteydenpidon katkaiseminen oli minulle vaikea päätös, siitä on seurannut paljon hyvää elämääni.

Välien jäätyminen

Välien katkaiseminen omaa vanhempaa kohtaan voi ulkopuolisissa herättää ihmettelyä ja tuomitsevuutta. Se voi näyttäytyä luonnottomana ja viestiä epäkiitollisuudesta kaikkea saamaansa kohtaan. En minäkään olisi voinut vuosia sitten uskoa, että minusta tulee yksi niistä ihmisistä, jotka eivät ole vanhempansa kanssa tekemisissä. Jollain tapaa tilanne on kuitenkin tuntunut varsin neutraalilta ja sellaiselta, minkä tapahtuminen oli väistämätöntä ja lopultakin vain ajan kysymys. Näin sen pitikin mennä. On myös hyvä muistaa, etteivät tämän kaltaiset päätökset ole koskaan helppoja ja tuulesta temmattuja, vaan niitä on usein edeltänyt pitkähkö historia ja erilaisten vaihtoehtojen punnitseminen. Minä en ole äidilleni katkera mistään ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Olin enemmän katkera silloin, milloin olimme vielä tekemisissä, mutta irti päästäminen ja asioiden sisäinen työstäminen on tuonut tälle päätöksen. Tilanteen hyväksymisen myötä elämääni on astellut rauha ja ensimmäisiä kertoja elämässäni koen jonkin asteista vapautta olla sellainen kuin olen ja tehdä asioita, joita minä haluan.

Irti päästäminen on mahdollistanut kasvun ja 
omanarvontunteen löytämisen.

Äitisuhteen jäihin laittaminen on siten mahdollistanut minulle uuden sivun kääntämisen elämässäni. En enää käytä aikaani tehdäkseni äitiini vaikutuksen tai saadakseni hänen hyväksyntäänsä. Vuodet opettivat, että tämä on mahdotonta enkä tule tässä pelissä ikinä voittamaan. Mikäli onneni ja arvoni ihmisenä riippuu äidistäni, en tule näitä ikinä saavuttamaan. Ja niinkin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, oikeastaan vasta väliemme rikkoutumisen myötä olen alkanut tuntea onnellisuutta ja sallinut itseni näkemisen onnen arvoisena. Vaikka rakkauden tunnistaminen menneistä vuosista tuntuukin vaikealta, minun on hyväksyttävä se, ettei äidinrakkaus ole enää osa elämääni, ja sitä myöten minun on tästä eteenpäin oltava hyvä itselleni ja rakastettava itseäni. Omaksi itseksi kasvaminen ei tietystikään aina tarkoita välien poikki laittamista vanhempiinsa, mutta minun tapauksessani rajojen asettaminen on mahdollistanut voimaantumiseni ja hyvinvointini kasvamisen. Vaikka ulkoapäin minun voisi sanoa epäonnistuneen tyttärenä, sisäiset muutokset puhuvat puolestani ja varmistavat minun olevan matkalla kohti parempaa huomista. Mielenterveyteni on paremmalla tolalla pitkiin aikoihin ja koen meneväni aidosti omia kiinnostuksenkohteita kohti. Ensimmäisiä kertoja elämässäni uskallan myös luoda uudenlaisia ihmissuhteita, jotka eivät noudata lapsuuden dynamiikkaani ja, jotka eivät rakennu kylmyyden ja välinpitämättömyyden varaan.

Kuten olen edellä todennut, minä ymmärrän äitiäni ja niitä lähtökohtia, joista käsin hän on minuakin kasvattanut. Ymmärtäminen ei tee vaikeiden päätösten tekemistä yhtään helpommaksi – päinvastoin. Ymmärtämisen oheen olen kuitenkin saanut tervettä itsepuolustuskykyä ja hyväksyntää siitä, että kaikkea ei tarvitse sietää tai edes antaa anteeksi. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole leimata äitiäni pahaksi tai huonoksi äidiksi – suhteeseemme on mahtunut paljon myös hyviä asioita ja järkeviä kasvatusvalintoja. Puolet minusta on äitiäni eikä minua olisi ilman häntä. Tunnistan itsessäni paljon hänen piirteitään ja tapoja toimia niin hyvässä kuin pahassa. Elämässä mikään ei myöskään ole varmaa, enkä minä voi tietää äitisuhteeni tulevaisuutta. Sen tiedän, ettei äitini ole näiden vuosien aikana tehnyt mitään tilanteen muuttamiseksi ja sen, etten hevin halua luopua saamastani hyvänolon tunteesta. Haluan tästä eteenkin päin tuntea itseni arvokkaaksi ja kokea itseni näkemisen arvoisena, ja huolimatta siitä, että äitisuhteeni on jäissä, minulla on pitkästä aikaa lämmin.

Äitisuhteen tarkastelun tueksi:

• Kenenkään lapsuus ei ole täydellinen, mutta tästä ei seuraa, etteikö vanhempiaan saisi tarkastella kriittisessä valossa.
• Mennyttä ei voi muuttaa, mutta asioiden läpikyminen tuo usein vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja voi valottaa äitisuhdettakin uudella tavalla.
• Kaikkea ei tarvitse ymmärtää eikä ymmärtäminen ja hyväksyminen ole sama asia.
• Voit pohtia yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. Tunnistatko itsessäsi samanlaisia piirteitä kuin äidissäsi entä piirteitä, joita on äidissäsi, muttei sinussa?
• Äitisuhteessa on usein erilaisia vaiheita. Vaiheiden hahmotus voi tuoda selkeyttä nykytilanteeseen.
• Toimimalla niin kuin itsestäsi tuntuu tässä hetkessä hyvältä, vähennät myös jossittelun tarvetta tulevaisuudessa.
• Mikäli äitisuhteeseesi liittyy paljon vaikeita tunteita ja katkeruutta, suhteen tarkastelun tueksi voi olla paikallaan hakea ulkopuolista apua.