Aknen vaikutukset itsetuntoon

Kirjoitellessani alkoholisuhteestani toin esiin yläasteikäisenä sairastamani aknen. Akne eli finnitauti on ihon tulehdussairaus, jota esiintyy tyypillisesti murrosiässä ja, jonka vaikeusaste ja hoitomuodot vaihtelevat. Lupailin kokemuksistani omaa kirjoitusta ja tarkoituksena onkin seuraavaksi tarkastella aknen vaikutuksia itsetunnolleni ja sitä, miten sen vaikutukset vielä tänäkin päivänä, näin kolmekymppisenä, ovat nähtävissä. Olisin aikoinani halunnut aiheesta enemmän luettavaa ja kirjoitukseni tarkoitus onkin tarjota vertaistukea ja ymmärrystä siitä, miten akne on paljon muutakin kuin muutama näppylä.

Iho räjähtää yläasteella

Akne oli vaivanani koko yläasteen.

Ensimmäisiä yksittäisiä finnejä minulle alkoi tulla ala-asteen loppuvaiheilla ja, vaikka ne aiheuttivat mielipahaa, olivat ne suhteellisen tavanomaisia ja helposti hoidettavissa. Yhden näppylän parannuttua, ei toista ollut heti tulossa. Tähän tuli kuitenkin muutos ja yläasteikäisenä, noin 14–15-vuotiaana, ihoni tilanne alkoi hiljalleen luisua hallitsemattomaksi enkä enää pysynyt perässä epäpuhtauksien määrässä. Yhtä hoidettua näppylää seurasi viisi uutta isoa ja märkivää paisetta. Finnit valtasivat alaa kaikkialta kasvoistani eikä mennyt kauan, että poskeni olivat aknen valtaamat. Ihoni alkoi myös arpeutumaan eikä parantuneet näppylät siten enää tuoneet huojennusta, sillä ne jättivät jälkeensä näkyviä jälkiä. Oloni oli kaikkinensa lyöty ja epätoivoinen.

Huolimatta siitä, että finnien määrä lisääntyi hallitsemattomasti, olin jostain syystä (mainonnan uhrina?) varsin luottavainen, että saan tilanteen korjatuksi oikeanlaisilla ihonhoitotuotteilla ja muilla vippaskonsteilla. Tietämykseni ihonhoidosta kasvoi noihin aikoihin valtavasti ja opiskelin tuotteiden ainesisältöjä ja niiden vaikutuksia iholle, tutkin ja etsin parhaita arvosteluja saaneita tuotteita ja vertailin erilaisia vaihtoehtoja keskenään. Minussa olisi varmasti ollut potentiaalia kosmetologiksi. Useimmiten valitsin tuotteiksi apteekista saatavat akneen tarkoitetut tuotteet ja, vaikka varoin ylihoitamasta ihoani, saivat ne aina silloin tällöin nuoren ihoni punoittamaan ja hilseilemään kuivuudesta. Merkittävää vaikutusta itse akneen ei näillä erilaisilla ihonhoitotuotteilla ollut ja ne myös veivät valtaosan käytettävissä olevista rahoistani. Ihonhoidon lisäksi kokeilin muun muassa vähentää ruokavaliostani maitotuotteita ja pidättäytyä suklaan syömisestä, mutta näilläkään toimilla ei ollut mainittavaa vaikutusta ihoni kuntoon. Lisäksi pidin huolen, etten puristele näppylöitä tai koskettele kasvojani turhaan.

Ei-toimivaa hoitoa

Minulla kesti jonkin aikaa ymmärtää, että akne on ihotauti, sairaus, ja, että en siitä omin toimin parane. Toimivan hoidon saaminen ei tosin ollut yksiselitteistä ja ensimmäisen kerran hakeuduin terveydenhoitajalle ihoni kunnon vuoksi yläasteen alkupuolella. Muistan käynniltä eläväisesti sen, miten radiosta kuului uutisointia tapahtuneista kouluampumisista ja sen, miten hoitaja suhtautui vaivaani jotenkin ylenkatsovasti. Maailmassa, jossa on ihan oikeitakin murheita, minä tunsin häpeän voimistuvan omia turhamaisia ongelmiani kohtaan. Sain kotiin viemisiksi jonkinlaisen lääkevoiteen, jonka vaikutus iholleni oli lopulta yhtä tyhjän kanssa. Olin tietenkin pettynyt ja harmistunut, ettei voiteesta ollut apua ja jonkin ajan kuluttua otin uudestaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon. Sain ajan koululääkärille, joka määräsi ihoni hoitoon antibioottikuurin ja toisenlaisia voiteita. Tyynyliinat värjäytyivät voiteista, mutta ihoni jatkoi kukkimistaan lääkityksestä huolimatta. Aloin olla epätoivoinen ja otettuani uudestaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon, minun suositeltiin menevän ihotautilääkärille.

Ihotautilääkärille meno ei tietystikään ollut ilmaista, eikä minulla 15-vuotiaana ollut sellaisia rahoja omasta takaa. Kirjoittaessani tätä herää tietysti kysymys, missä minun vanhempani ovat tänä aikana olleet. Olen tuonut esiin lapsuuden traumojani ja sitä, miten jäin asioiden kanssa toistuvasti oman onneni nojaan. Aknen hoitamisessa tämä konkretisoitui hyvin selkeästi, sillä vaikka äitini muistaakseni alkujaan kehottikin minua ottamaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon (voi myös olla, että haluan muistella asian näin ja todellisuudessa olen tehnyt näin tyystin itsenäisesti), hän ei nähnyt syytä maksaa ihotautilääkärikäyntiä minulle. ”Eihän sinulla mitään ole.” Näin jälkeenpäin tarkasteltuna tämä tuntuu käsittämättömältä, sillä tuolloin otetuissa kuvissa minua katsoo takaisin teini-ikäinen hyvin näkyvän ja laajalle levinneen aknen kanssa. En usko, että taloudelliset syyt ovat olleet kielteisen suhtautumisen taustalla, vaan kenties asioiden torjuminen ja maton alle lakaisu vääristävät ihan kirjaimellisestikin sitä, mitä halutaan nähdä. Noihin aikoihin vanhempani myös erosivat, mikä on toisaalta vienyt vanhempieni huomiota ja toisaalta voinut olla laukaiseva vaikutus sille, että ihoni puhkesi täysimittaiseen akneen.

Lukioikäisenä ihotautilääkärille

Minulla kävi hoidon saamisen suhteen 
hyvä tuuri, vaikkei tämän tulisikaan olla 
tuurista kiinni.

Ymmärrettyäni sen, etten tule pääsemään ihotautilääkärille vanhempieni avulla, aloin säästämään käyntiä varten rahaa. En omin rahoin vastaanotolle kuitenkaan mennyt, vaan sain käyntiin ulkopuolisen tahon tarjoaman tuen. Lukion ensimmäisellä ollessani törmäsin nimittäin eräässä lehdessä ilmoitukseen, jossa haettiin aknea sairastavia nuoria heidän hoitopolustaan kertovaan juttusarjaan. Päätin hakea ja, vaikka kasvokuvien ottaminen oli tuohon aikaan epämiellyttävää, lähetin hakemuksen kuvien kera. Olin saanut kuulla vähättelyä ihoni kunnosta, joten olin itsekin alkanut epäillä, josko vain kuvittelen ihoni huonommaksi kuin se todellisuudessa on, ja siksi minulle tuli valtavana yllätyksenä se, että tulin valituksi tähän kyseiseen juttusarjaan. Minusta tehtiin asian tiimoilta useampi lehtikirjoitus ja vastaavasti kaikki hoidossa ilmenneet kulut katettiin toimituksen kautta. Minua tietysti nolotti ja hävetti se, että päädyin ihoineni lehteen kaikkien pällisteltäväksi, mutta pidin asian tiimoilta matalaa profiilia. En usko kenenkään tuttavani nähneen juttuja tai ainakaan kukaan ei niistä minulle mitään kommentoinut. Vanhemmilleni taisin asiasta mainita ohimennen, mutta itse lehtijuttuja en heille näyttänyt.

Ihotautilääkärin käynnistä minulla on jäänyt mieleen itkemiseni. Olin niin turhautunut tilanteeseen ja siihen, etten saa tarvitsemaani apua tai tarpeeksi vaikuttavaa hoitoa, että käynti sai tunteeni purskahtelemaan. Tunsin kuitenkin, että tulin ensimmäisiä kertoja vaivani kanssa kuulluksi ja lääkäri ymmärsi, että ihoni kunto vaatii hoitoa. Minulle määrättiin puolen vuoden isotretinoiini-kuuri saatuani lääkärin vakuuttuneeksi siitä, että en ole 16-vuotiaana perustamassa perhettä. Minusta tuntui melkoisen absurdilta vakuutella lääkäriä tällaisesta, tunsinhan oloni kuin Frankensteinin hirviöksi, jolla ei ollut niin minkäänlaisia kanssakäymisiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Joka tapauksessa, isotretinoiini aiheuttaa vakavia sikiön epämuodostamia, joten lääkettä käytettäessä on ehdottoman tärkeää välttää raskaaksi tuloa. Samaten se voi aiheuttaa maksahäiriöitä ja minulta otettiinkin säännöllisin väliajoin verikokeita tämän seuraamiseksi. Kuurin aikana iho, huulet, silmät ja limakalvot myös usein kuivuvat ja erilaisten kosteuttavien rasvojen ja tippojen käyttöä voi joutua harjoittamaan ahkerasti.

Kaikkien sivuoiremahdollisuuksien myötä aloitin kuurin pelonsekaisin tunnelmin ja huojennuin onnekseni helpotuksesta, sillä ainut vaikutus mitä lääkkeellä minuun oli, oli se, että finnien tulo loppui kuin seinään ja parannuin aknestani. Olin todella onnellinen, että lääkkeen vaikutus alkoi miltei välittömästä ja sain lopulta täyttää 17 vuotta ilman kukkivia kasvoja. Samalla koin myös hämmennystä siitä, miten helposti akneni olikaan parannettavissa. Olin kärsinyt asian tiimoilta useamman vuoden, kokeillut lukemattoman määrän erilaisia tuotteita, ravannut eri hoitohenkilöillä ja lopulta saanut valtavan hyödyn yksittäisestä lääkkeestä. Ymmärrän, että kuuri on hyvin voimakas, mutta näin jälkeenpäin olen pohtinut, josko sen myöntämistä jossain määrin pihtailtiin ja, josko kuurin aiempi saaminen olisi säästänyt minua enemmiltä arvilta. Minä en myöskään tarvinnut jatkokuureja, vaan akneni parantui tuolla yksittäisellä kuurilla eikä ole sen jälkeen minua enää vaivannut.

Arpien hoitoa

Vaikka uusien finnien tulo päättyikin lääkityksen avulla, ihoani jäivät koristamaan erityisesti poskenseuduilla näkyvät arvet. Ne eivät häirinneet minua yhtä paljon kuin itse akne, mutta toisinaan myös ne saivat mieleni matalaksi. Arpien hoidosta käynnistyikin seuraava ihoprojektini ja käytin niiden hoitoon erilaisia voiteita kuten etanarasvaa ja arville suunnattuja öljyjä. Rullailin niitä myös dermarollereiden avulla ja kävin muistaakseni kunnollisessa arpien hionnassakin ihotautilääkärillä 18–19-vuotiaana. Tilasin eBaysta minulle kemiallisen happokuorinnan ainekset ja tein tämänkaltaisia kuorintoja arvilleni kotioloissa melko useinkin. Tänä päivänä tuollaiset tuotteet ovat toivon mukaan kielletty EU:n alueella. Huomasin myös, että arvet haalenivat ruskettuessa, joten yhdessä vaiheessa kävin tästä syystä useaan otteeseen solariumissa. En suosittele näitä epäterveellisiäkin keinoja, mutta ne näyttävät kenties sen, miten paljon aikaa ja vaivaa myös arpienhoito voi viedä kasvattaen siten aknen aiheuttamaa kokonaiskärsimystä huomattavasti. Ajan myötä arvet ovat toki haalistuneet (17-vuotiaana ärsytti eniten kuulla, että arpiin auttaa aika) ja erityisesti ne ovat hälvenneet alkoholin lopettamisen myötä. En tiedä, onko tässä syy-yhteyttä, mutta olen pitänyt tätä varsin tervetulleena.

Vaikutukset itsetuntoon

Kamppailen jossain määrin edelleen sen ajatuksen kanssa, että on turhamaista valittaa ulkonäköön liittyvästä kosmeettisesta haitasta. Samanaikaisesti tiedän, että akne on sairaus ja sen vaikutukset mielenterveydelle ovat massiiviset: omalla kohdallani se aiheutti esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden välttelyä, pelkoa kiusatuksi tulemisesta ja häpeää omasta olemassaolostani. Pienensin itseäni, välttelin valokeilaa ja totuin kulkemaan pää kumarassa. Olin hyvin tietoinen itsestäni ja asettelin itseni muiden eteen se poski edellä, jossa oli silloin vähemmän paukamia. Kasvojen merkitys sosiaalisessa vuorovaikutuksessa on valtava, ne kiinnittävät usein ensimmäisenä toisen huomion, ja minusta olikin erittäin raastavaa joutua näyttämään omat näppylöiden valtaamani muille ja havaita syntyneitä reaktioita muiden ilmeistä. En tiedä, miten tänä päivänä suhtautuisin puhjenneeseen akneen, menisikö se yhtä ihon alle ja, olisiko sen vaikutukset itsetunnolleni yhtä voimakkaat. Sen kuitenkin tiedän, että kärsin aknesta hyvin herkässä ikävaiheessa eikä teini-ikää ainakaan yhtään helpota krooninen ihosairaus, jota tarkastellaan kypsymättömien aivojen avulla. Kohdallani tilannetta vaikeutti myös aikuisten puute, hylätyksi tulemisen tunne ja se, että jäin asian kanssa yksin.

Oli lannistavaa tulla nähdyksi aknen kautta ja
sen seuraukset itsetuntoon seurasivat minua
pitkälle aikuisikään.

Olin tuttavapiirissäni ainut, joka kärsi aknesta ja tämän myötä erilaisuuden ja virheellisyyden kokemukset tulivat minulle tutuiksi. Ajattelin olevani huonompi, epähygieenisempi ja pelkäsin ihmisten pelkäävän koskemistani ja aknen tartuttamista. Näin painajaisia ihoni haukkumisesta ja julkisesta nolaamisesta – olinkin jatkuvasti varpaillani ja välttelin liian riskialttiita sosiaalisia tilanteita. Olin myös kateellinen muiden hehkuvasta ja posliinimaisesta ihosta ja mietin, miten helpolla he mahtavatkaan päästä, olisin tehnyt mitä tahansa, että omani olisi ollut yhtä virheetön ja finnitön. Minulle syntyi varmasti jonkinlainen ihokompleksi, eikä tuolloin ollut päiväkään, jolloin en olisi miettinyt ihoani tai ollut inhoamatta peilikuvaani. Olin myös tarkka siitä, etten näyttäydy missään ilman peittävää meikkikerrosta ja pidin huolen siitä, ettei kukaan näe ihoni todellista kuntoa. Lääkärillä käynnit meikittä olivat siksikin niin hirveitä, että pelkäsin törmääväni tuttuihin matkalla. Ensimmäiset kerrat ihmisten ilmoilla ilman peite- ja meikkivoiteita ovat jääneet mieleeni ja tuntuivat silloin hyvin suurilta saavutuksilta. Muistan myös edelleen kirkkaasti, kuinka sain parikymppisenä ulkomailla ollessani kehun kauniista ihostani – silloin tuntui, että olen parantunut ja, että muut näkevät minussa muutakin kuin aknen.

Alkoholin juomisen lopetettuani, muutama vuosi takaperin, palasin ikään kuin niihin hetkiin, jolloin olin aloittanut alkoholin käytön ja juhlimisen. Minulle nuo hetket paikantuvat 17-vuotiaaseen minuun, joka on juuri päättänyt isotretinoiini-kuurin ja vapautunut vuosia jatkuneesta ihosairaudesta. Vaikka sain lääkityksestä ulkoisen helpotuksen, sisäinen työ jäi tekemättä ja alkoholi tuli kuvioihin lääkitsemään sisäistä kipuiluani. Työuupumuksen myötä aloitettu terapia onkin ollut osana korjailemassa aknen vääristämiä käsityksiä itsestäni ja saanut minut näkemään itseni aiempaa realistisemmin. Siten voin sanoa, että aknen vaikutukset itsetunnolleni ovat olleet suhteellisen pysyviä ja vasta kolmekymppisenä olen saanut niitä paremmin korjailtua. Enää en pidä itseäni rumana, karttamisen arvoisena tai epämiellyttävänä. En katso itseäni aknen sävyttämin silmälasein eikä peilistä katso takaisin itseään häpeillen peittävä hirviö. Olen ymmärtänyt sen, mistä huonommuuden kokemukseni ovat kummunneet ja, miten niiden kanssa eläminen on minuun vaikuttanut. Tätä nykyä pidän itseäni yhtä arvokkaana kuin ketä tahansa muutakin ja, vaikka akne toi elämääni yllättävän paljon negatiivista, on se saanut minut katsomaan ulkonäköä pidemmälle ja ymmärtämään, miten paljon enemmän ihminen onkaan kuin pelkkä ulkoinen olemus.

Ole tukena!

Tuen tarjoaminen nuorelle osoittaa myös sen,
että hänen kokemuksensa ovat valideja.

Syy, miksi kirjoitan aiheesta, on osittain myös se, että haluan kannustaa lukijoita olemaan nuorten tukena tällaisissakin tilanteissa. Kaikki eivät tietenkään ota finnejä yhtä raskaasti kuin minä tein, mutta en jaksa uskoa, että niistä kukaan erityisemmin nauttiikaan. Kenties maailmassa, jossa sosiaalinen media on arkipäivää ja ulkonäön merkitys siten korostunutta, voi akne olla entistä pulmallisempi siitä kärsivälle. Vaikket pystyisi asettumaan nuoren saappaisiin, voi häntä auttaa esimerkiksi hoitoon pääsyssä. Ihotautilääkärille olisi suositeltavaa mennä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa eikä ole huono idea mennä käynnille mukaan ja tuoda esiin mahdollisia muutoksia käyttäytymisessä tai mielialoissa. Ennen kaikkea sairauteen apua hakevan nuoren avunpyyntöihin tulisi suhtautua tarvittavalla huolella ja muistaa muutenkin kertoa nuorelle tämän olevan tärkeä. Akne on ihosairaus, jonka vaikutukset varsin herkässä iässä olevan nuoren omakuvaan pitäisi ottaa vakavasti ja pitää mielessä se, että tehokkaan hoidon nopea saaminen tulee pitkässä juoksussa maksamaan itsensä takaisin.

Asioita, joita olisin halunnut akneaikoinani kuulla:

• Sinä et ole syypää tilanteeseesi.
• Akne on sairaus eikä se tee sinusta yhtään muita huonompaa.
• Olet paljon muutakin kuin ulkoinen olemuksesi!
• Akneen löytyy toimivia hoitomuotoja ja sinä olet oikeutettu niitä saamaan.
• Mikään ei kestä ikuisesti ja tämäkin vaihe tulee menemään ohi.