Somettomuus = yksinäisyys?

Sosiaalisesta mediasta poistuttuani olen pyytämättäni kuullut paljon selityksiä sille, miksi joku toinen ei voisi poistaa omia some-tilejään. Tilejä ei haluta poistaa muun muassa helpottuneen yhteydenpidon ja tiedon jakamisen takia tai siksi, että siellä on kaikki kaverit. Somettomuus voi herättää pelon yksinäisyydestä ja kaiken sosiaalisen elämän ulkopuolelle jäämisestä. Koska somen käytön syyt ovat usein sosiaalisia, sieltä poistumisen voidaan katsoa vaarantavan juuri tätä ihmisluonnolle tyypillistä tarvetta. Tässä kirjoituksessa pohdin, minkälaisia vaikutuksia somesta poistumisella oli ihmissuhteilleni ja muiden kanssa käytävälle vuorovaikutukselle. Tuliko minusta yksinäinen ja, kuten olen joskus kuullut sanottavan, oliko some-tilien poistaminen sosiaalinen itsemurha?

En olekaan suosittu

Sosiaaliset suhteeni olivat somessa 
vääristyneet.

Suosittelen alkajaisiksi lukemaan some-tilien poistamista koskevan kirjoitukseni, sillä käsittelen siinä poistosta seuranneita henkilökohtaisia vaikutuksia, joilla on ollut oma vaikutuksensa myös ihmissuhteisiin. Minulla oli eri alustoilla joitakin satoja seuraajia, ja näin jälkeenpäin ymmärrän, että tämän takia minulle oli muodostunut alitajuinen kuva itsestäni suositumpana kuin todellisuudessa olinkaan. Pidin itseäni ihmisten ympäröimänä ja tiukan paikan tullen uskoin olevani kanssaihmisten tuen piirissä. Kenties tästä syystä minulle tuli lievänä shokkina se, ettei minun somesta vetäytymistäni tunnuttu edes huomaavan. Kukaan ei ollut minuun poiston yhteydessä yhteyksissä eikä yksikään kaveri, tuttava tai seuraaja kysellyt perääni (esimerkiksi käyttämässäni WhatsAppissa) ja ihmetellyt, minne katosin. Niin suosittu minä todellisuudessa olin. Aluksi tämän havaitseminen oli totta kai kuin jääkylmä suihku, mutta hiljalleen sain laitettua asioita oikeaan perspektiiviin. Ymmärsin, että some oli saanut minut pitämään monia suhteellisen vieraitakin ihmisiä minulle läheisempinä kuin he todellisuudessa olivat. Some oli hämärtänyt minun käsitykseni ihmisen luonnollisesta sosiaalisesta piiristä ja saanut minut luulemaan sosiaalista piiriäni huomattavasti todellisuutta suuremmaksi. Poiston myötä minulle selveni, ketkä aidosti kuuluvat lähipiiriini, ketkä ovat ystäviäni ja, ketkä lopultakin vain lukemia Metan alustoilla: satojen ihmisten sijasta lähipiirini ja ystäväni on tätä nykyä mahdollista laskea yhden-kahden käden sormilla.

Ihmissuhteet vähenivät

Somesta poistumisella oli selviä vaikutuksia ihmissuhteilleni, vaikka onkin huomattava, että ihmissuhteeni ovat olleet myllerryksessä myös työuupumuksen ja alkoholin käytön lopettamisen takia. Siksi on mahdotonta osoittaa sormella vain yhtä syytä. Olen sosiaalisen piirini ainoa someton henkilö ja se on ollut yksi merkittävä haasteita luova tekijä. Olen esimerkiksi huomannut jääneeni osalle tyystin unholaan sen jälkeen, kun olen poistunut heidän syötteestään. Out of sight, out of mind. Toisille somesta poistumiseni taas on näyttäytynyt virheellisesti siten, etten olisi enää heidän elämistänsä kiinnostunut. Näissä suhteissa vastuu vuorovaikutuksesta on sysätty yksipuolisesti minun harteilleni, sillä on katsottu, että minä olen somettomuudellani sitä hankaloittanut: suhteen jatkumisen varmistaminen, tapaamisten sopiminen ja kuulumisten tiedustelu ovat minulle somettomana sopivia tehtäviä. Minun ei myöskään ajatella tekevän mitään erityisen mielenkiintoista ja poistumiseni syyksi pääteltiin olevan halu elää tylsää, ei-jakamisen arvoista elämää. Lisäksi tiedän olevani viimeisiä, joille asioita jaetaan (jos muistetaan), sillä somessa on sen verran helppoa ja nopeaa jakaa asioita isolle määrälle ihmisiä ja olettaa, että tämän jälkeen kaikki ovat asioista perillä. Yksittäisille somettomille henkilöille asioiden jakamisen kynnys voi nousta erityisesti, jos heitä ei näe kasvokkain. Kaikkinensa somesta poistumistani ei ole katsottu vain hyvällä eikä moni ole sitä täysin ymmärtänyt tai halunnut hyväksyä, ja minun silmiini somellisten käytös on paikoitellen vaikuttanut suhteellisen itsekkäältä, epäempaattiselta ja välinpitämättömien piirteiden värittämältä.

Some tuntuu olevan kasvokkaisissakin 
vuorovaikutustilanteissa jollain tapaa aina 
läsnä.

Vaikutukset ovat näkyneet myös kasvokkaisissa vuorovaikutustilanteissa. Olen huomannut, miten somettomuuteni haastaa vuorovaikutusta. Minut nähdessäni toinen ei etukäteen tiedä, mitä olen tehnyt tai, mitä olen tekemässä ja siten tapaamisissa joutuu aivan eri tavalla olemaan läsnä, kuuntelemaan toista ja vielä muistamaan esiin tuodut asiat – niitä kun ei voi tarkistaa jälkikäteen somesta. Nämä suhteellisen tavanomaiset sosiaaliset taidot tuntuvat olevan monilla hieman hakusessa ja uskon yhden syyn löytyvän juuri sosiaalisesta mediasta, joka muiden huomioimisen sijasta opettaa lähinnä itsen esiintuomisen taitoja. Jos katse on koko ajan omassa navassa, miten voi nähdä muut? Somesta poistuttuani olen havainnut, miten vähän kasvokkaisissa tapaamisissa ollaankaan läsnä ja, miten usein ruuduille pamahtavat ilmoitukset katkaisevat keskustelun, puheen ja kuuntelemisen. Jatkuva kuvaaminen ja tapaamisista somejulkaisujen tehtailu on saanut minut myös kyseenalaistamaan saamiani kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin: halutaanko minut aidosti paikalle vai tulenko vain yhteiskuviin täytteeksi? Onko minun läsnäoloni vain todiste seuraajia varten? Somesta poistuttuani olen tullut allergiseksi alustojen sosiaalisen hyväksynnän hakemiselle ja edes epäily siitä, että läsnäoloani käytetään välineenä tällaiseen, on tuntunut erikoisenkin pahalle.

Huonot ihmissuhteet ovat olleet myös 
heikentyneen mielenterveyteni taustalla.

Ei ole salaisuus, että somesta poistumiseni karsi ympärilläni olevia ihmissuhteita huomattavasti, itseasiassa enemmän kuin olin odottanut. Jouduin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että suurin osa niistä suhteista, jotka sosiaalisen median aikanani loin (eli 19-vuotiaasta ylöspäin), olivat pohjautuneet somen käyttöön. Ne olivat syntyneet, muovautuneet ja vahvistuneet suhteita ylläpitävien some-alustojen pyörteissä ja lopulta niitä rikkoutui siksi, että minä noilta alustoilta poistuin. Aivan kuten alkoholin käytön lopettaminen päätti ihmissuhteita, jotka olivat rakentuneet vain bilettämisen varaan, myös somesta poistuminen päätti suhteita, joissa some näytteli merkittävää osaa. Tämä tuli itselleni jonkinmoisena yllätyksenä, sillä aidosti pidin suurta osaa ihmissuhteitani vielä somessa ollessani hyvinä ja sellaisina, joilla olisi tulevaisuutta myös virtuaalimaailman ulkopuolella. Somen ulkopuolella nuo suhteet osoittautuivat kuitenkin varsin pinnallisiksi, epäaidoiksi ja vastavuorottomiksi – sellaisiksi, jotka väistämättä päätyivät offlineen.

Omat ihmissuhdetaidot hakusessa

Somen poistosta seurasi myös omien ihmissuhdetaitojeni kyseenalaistaminen – ymmärsin, miten minäkin olin jo useiden vuosien ajan ulkoistanut ihmissuhteideni ylläpidon somealustoille. Yhteiskuvat olivat esimerkiksi olleet minulle julkisia ystävyyden osoituksia ja olin nähnyt suhteiden olevan hyvällä tolalla toisten postailuja tykkäilemällä, reaktioita lähettämällä ja emojilitanioita silloin tällöin toivottamalla. Kasvokkaisten tapaamisten sijasta eri alustoilla tapahtuva seuraaminen riitti osoitukseksi välittämisestä ja merkittäviä omaa elämää koskevia asioita jaettiin ennemmin somessa kuin reaalielämän tapaamisissa. Hirvittävintä tässä on se, että somessa vielä ollessani, pidin itseäni hyvänä ja aktiivisena ihmissuhdetaiturina, joka näki muiden eteen vaivaa. Todellisuudessa olin varsin laiska ja pidin monia ihmissuhteita itsestäänselvyyksinä. Alustojen saattelemana minut oli saatu pitämään ihmissuhteita yksinkertaisina ja helppoina ja suhteisiin luonnollisesti kuuluva työläys ja haasteellisuus tuntui minulle vieraalta. Luulen, että some saa myös suosimaan ystäväporukoita kahdenkeskisten suhteiden sijasta, sillä siinä saadaan useampi kärpänen yhdellä iskulla: jaettua itsestä kuvaa suosittuna ja pidettyä yhdellä klikkauksella yhteyttä useampaan kuin yhteen kerralla. Kätevää ja nopeaa läheisyyden ja syvempien kohtaamisten kustannuksella. Some-tilien poiston myötä tilanteeni oli siten se, että sadat seuraajat olivat kaikonneet ja jäljelle oli jäänyt enää minä itse – varsin naiivien sosiaalisten taitojeni kanssa.

Muiden käytöksen muuttamisen sijasta
olen keskittynyt toimimaan itse toisin.

Käytännön tasolla tästä seurasi se, että aloin opettelemaan somesta riippumattomia tapoja ihmissuhteiden ylläpitämiseksi. Aloin panostamaan kasvokkaiseen vuorovaikutukseen olemalla läsnä, opettelin puhumaan ja viestimään suhteisiin liittyvistä tarpeista ja toiveista sekä aloin vaalimaan niitä ihmissuhteita, joilla oli aidosti merkitystä. Minun ei enää tarvinnut vaalia sellaisia suhteita, jotka näyttävät somessa hyvältä, vaan aloin panostamaan suhteisiin, joissa on aidosti hyvä olla. Ymmärsin ajan rajallisuuden ja sen, ettei ihmissuhteitakaan voi määräänsä enempää olla. Laatu korvaa määrän. Muutos somellisesta somettomaksi ei ole ollut missään nimessä pelkästään helppoa ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa ja se on vaatinut paljon työstämistä ja toistoja. Muutosta on silti paljolti tapahtunut ja tänä päivänä pitäisin todella absurdina sitä, että ihmissuhteideni näyttämönä olisi reaalimaailman tuolla puolen toimivat alustat. Omat haasteensa uusien ihmissuhdetaitojen opettelussa ja täytäntöönpanossa ovat tulleet siitä, mitä edelläkin totesin, ettei ympärilläni ollut muita somettomia henkilöitä. Somesta poistuttuani olen nähnyt kirkkaasti sen, mitä kaikkea some saakaan aikaan ja siksi olen halunnut tietoisesti toimia toisin. Vaikka ihmiset ympärilläni käyttäytyisivät epäsosiaalisesti ja tapaamisissa puhelin olisi liimattu heidän käsiinsä, minulle on ollut tärkeää saada toteuttaa elämääni ja siihen sisältyviä ihmissuhteita ruuduttomasti – enemmän läsnä ollen ja paremmin muita huomioiden.

Eli olenko tuntenut oloni yksinäiseksi?

Minä olen menettänyt ihmissuhteita somesta poistuttuani ja tavallaan voisi olla loogista sanoa kokeneensa tästä yksinäisyyttä. Totuus on kuitenkin päinvastainen. Näin jälkeenpäin koen, että olen eniten tuntenut yksinäisyyttä aikakautena, jolloin sosiaalisessa mediassa vielä olin. Kun minulla oli näennäisesti paljon ihmisiä ympärilläni, koin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan enkä esimerkiksi tiennyt keneen olisin hädän hetkellä ollut yhteydessä. Muistan myös ajatukset, joita mielessäni pyöri, kun vietin aikaa yksin ja syötteestä näin mitä kaikkea muut ihmiset tekivät ja keiden kanssa. Muistan, miltä tuntui kun näki kuvia ja videoita ystävistäsi ilman sinua viettämässä aikaa keskenään ja muistan, miltä tuntui kun ystäväsi loivat uusia ryhmiä ilman sinua eri viestipalveluille. Muistan ulkopuolisuudesta aiheutuneen kivun ja ihmettelyn, miksi minun pitää tämä kaikki omin silmin todistaa. Jotkut puhuvat näistä kokemuksista fomona, pelkona jäädä kokemusten ulkopuolelle, mutta minusta näissä on pelon sijasta ennemminkin kyse puhtaasta ulkopuolelle jäämisestä, joka jo evoluution näkökulmasta on vaikeasti siedettävä kokemus. Siksi en pidä lainkaan ihmeellisenä, jos tällaisissa tilanteissa kokee erinäisiä negatiivisia tunteita kuten yksinäisyyttä.

Minä saan tietää asioista, jotka minulle 
halutaan jakaa ja kertoa.

Some on mielestäni virheellisesti normalisoinut sen, että olisi täysin ok ja ihmiselämälle välttämätöntä tietää ja nähdä jatkuvalla syötöllä, mitä muut, ystäväsi tekevät. Somesta poistuttuani minua peloteltiin juuri tällä, sitten en enää tiedä, mitä muut tekevät. Tämä on kääntynyt minulle todella suureksi helpotukseksi, ja ilman että se tekee minusta itsekästä tai ylimielistä, niin tätä nykyä en oikeastaan edes halua tietää, ellei minulle niistä erikseen kerrota. On todella vapauttavaa olla tietämättä, miten tai kenen kanssa paras ystäväsi, koulukaverisi, entinen heilasi tai serkkusi aikaansa viettää, ja on myös todella vapauttavaa olla jakamatta muille sitä, mitä itsekään tekee. Somettomuus on synnyttänyt minussa rauhan sen suhteen, että uskon saavani tietää juuri sellaiset asiat, jotka minun kuuluukin tietää. En ole enää somen ruokkimalla tavalla utelias, vaan olen palannut takaisin realistiselle tasolle ja hyväksynyt sen tosiasian, että somettomana kaikki asiat eivät kulkeudu korviini ja jään väistämättä joissakin asioissa ulkopuolelle. Tämä on ollut minulle kuitenkin pieni hinta somettomuuden aikaansaamasta mielenrauhasta.

Minä hain somen käytölläni verkostoista yhteenkuuluvuudentunnetta, sosiaalista hyväksyntää ja sosiaalisuutta ylipäänsä. Näennäisesti näitä tunteita varmasti koinkin, mutta samanaikaisesti muistan kasvokkaisten vuorovaikutustilanteiden olleen jollain tapaa enemmän epätyydyttäviä ja toisten kanssa eri aaltopituuksilla seilailua. Yksinäisyyttäkin oli tilanteissa läsnä. Sosiaalisesta mediasta poistuttuani onkin ollut jännä huomata, miten somesta hakemani positiiviset tunteet ovat siirtyneet reaalimaailman ihmissuhteisiini. Koska sosiaalisuuden kaipuuni ja toisten kanssa bondailu tapahtuu minulle tätä nykyä tässä ja nyt tapahtuvissa ihmissuhteissa, sosiaaliset tarpeeni täyttyvät virtuaalimaailman sijasta oikeissa suhteissa. Tästä on seurannut positiivinen kierre jäljelle jääneille ihmissuhteilleni, jotka ovat entisestään syventyneet ja muuttuneet aiempaa aidommiksi. En koe enää yksinäisyyttä seurassa, vaan ne hetkittäiset yksinäisyyden kokemukset, jotka silloin tällöin nostattavat päätään syntyvät lähes poikkeuksetta yksin ollessani. Tämä on ollut minulle helpommin hyväksyttävissä oleva tunnekokemus ja saanut minut entistä enemmän arvostamaan ja vaalimaan somettomuuteni kestäneitä ihmissuhteita. Siksi minä en omalla kohdallani voi vetää yhtäsuuruusmerkkiä somettomuuden ja yksinäisyyden välille.

Somen tuolla puolen

Somesta poistuminen on saanut myös
uudella tavalla arvostamaan yksinoloa ja
omaa seuraa.

Tämänkään kirjoitukseni tarkoitus ei ole vaatia muita poistamaan some-tilejään, vaan tuoda esiin omia kokemuksia ja ehkä hieman haastaa sitä näkemystä, että somettomuudesta väistämättä seuraisi yksinäisyyttä. En myöskään sano, etteikö somesta voisi saada paljonkin hyviä sosiaalisuuden kokemuksia ja tunteita, vaikka väitänkin näiden tunteiden olevan vahvempia ja tyydyttävämpiä reaalimaailmassa koettuina. Ihmisiä on myös erilaisia ja toiset arvottavat suhteiden laadun sijasta määrää eivätkä edes kaipaile suhteisiinsa syvyyttä, jolloin somesta voi paremmin löytää tarvitsemansa ja somettomuudesta seurata enemmän yksinäisyyden kaltaisia kokemuksia. Ikäkin vaikuttaa: minun olisi varmasti ollut vaikeampaa valita somettomuus kaksikymppisenä kuin mitä se kolmekymppisenä oli. Kaikkinensa niin somessa olollani kuin somettomuudella on ollut seurauksia ihmissuhteilleni, eivätkä vaikutukset ole olleet vain negatiivisia tai positiivisia. En lähtisi liiaksi pelkäämään some-tilien poistamista yksinäisyyden pelossa, sillä vastoin kaikkia pelotteluja, somesta poistumisen myötä olen kokenut vähemmän erillisyyttä ja enemmän yhteenkuuluvuudentunnetta muiden ihmisten kanssa – ihmisten, jotka ovat minulle nykyisin paljon enemmän kuin nimimerkkejä, mielipiteitä ja selfiekuvia. Minulle somesta luopuminen on käytännössä tuonut elämääni sitä, mitä somesta yritin saada: sosiaalisuutta ja toimivia ihmissuhteita.

 

Kannustan pohtimaan ihmissuhteiden merkitystä itselle esimerkiksi seuraavien avulla:

• Voi tarkastella ihmissuhteiden nykytilannetta ja sitä, minkälaista roolia sosiaalinen media suhteissa näyttelee.
• Koska ihmisellä on rajallinen määrä aikaa ja energiaa käytettäessä, voi miettiä panostaako enemmän virtuaali- vai reaalimaailman suhteisiin?
• Milloin olet viimeksi kuullut läheisesi itsensä kertomana, mitä hänelle kuuluu?
• Voisiko seuraavan kerran mieluummin soittaa toiselle kuin laittaa hänelle monologia ääniviestinä?
• Ehkä puhelimen voi laittaa seuraavan kerran ystävää tavatessa pois näkyviltä, jopa äänettömälle?
• Emojien sijasta voit sanallistaa ystävällesi hänen olevan sinulle tärkeä.

Lukusuositus depressiosta

Kirjailija William Styron on kuvannut masennustaan osuvasti: ”Like anyone else I have always had times when I felt deeply depressed, but this was something altogether new in my experience – a despairing, unchanging paralysis of the spirit beyond anything I had ever known or imagined could exist.” Sitaatti on resonoinut minussa voimakkaasti: sekä tunnistan itseni että näen sen vangitsevan jotain varsin oleellista siitä, mistä minäkin blogissani kirjoitan. Sitaatin saattelemana päädyin lukemaan Styronin teoksen Pimeän kuva: muistelma hulluudesta enkä pettynyt. Muistelma on ensimmäisiä depressiota käsitteleviä teoksia, joka on saanut minut ymmärtämään omaa mielenterveyttäni aivan uudella tavalla. Vaikka teos on reilu kolmekymmentä vuotta vanha ja, vaikka olen lukenut aiheesta paljon, kyseinen teos peittoaa omalla vangitsevalla kuvauksellaan monet nykyaikaisemmat ja tieteellisemmätkin selvitykset. Olen saanut sanoja asioille, joiden kuvaaminen on tuntunut mahdottomalta tehtävältä. Suositan kirjaa aivan jokaiselle ja, vaikka nykypäivänä lukeminen on laskusuhdanteessa, niin teoksen hyvä puoli on sekin, että siinä on alle sata sivua.

”Depression sää on sävytön, sen valo himmennetty. Se on todellinen myrsky, mutta myrsky pohjamudissa.”

Styron kuvaa vakavan masennuksensa alkaneen hiipien ja kertoo lopulta tulleen tyystin sairauden yllättämäksi, sairauden, josta hän ei, lukeneisuudestaan huolimatta, tietänytkään paljoa. Ja niinhän se on, että depressio on paljastanut salaisuuksiaan tieteelle paljon vastahakoisemmin kuin monet muut meitä vaivaavista vakavista sairauksista. Eikä se ole yksilöllisten ilmenemismuotojensakaan takia helposti tai yksiselitteisesti hoidettavissa. Myös syyt sairastumiselle ovat moninaisia ja yhdeksi tällaiseksi Styron esittää alkoholinkäytön lopettamisen, joka myös minulla vapautti tilaisuuttaan odottaneet demonit häkeistään.

”Depression hulluus on yleisesti katsoen väkivaltaisuuden antiteesi.”

Opettajana luetuttaisin kyseisen teoksen oppilaillani.

Kirjailijan oireidenkuva oli sietämätön: hermostunutta levottomuutta, itsevihaa, omanarvontunteen romahtamista ja ankeaa ilottomuutta, tietoisuuden outoa muuttumista. Tietoisuuden muuttuminen oli omassa romahduksessani vahvasti läsnä, mutten oikein saanut siitä otetta eikä sen sanallistaminen minulta onnistunut. Styron kärsi puhekyvyn ja libidon laskusta sekä unettomuudesta ja totesi, miten ”äärimmäinen uupumus yhdistettynä unettomuuteen on harvinaislaatuista kidutusta”. Muistelmassa tuodaan esiin myös, kuinka monet syvässä depressiossa olevat ihmiset ovat huomanneet tuntevansa, että heidän vierellään on koko ajan toinen – aavemainen tarkkailija. Minun toiseni oli ankara ja halveksiva, jatkuvasti läsnä oleva painostaja. On myös niin, että valitettavan usein tällaisen ymmärtäminen voi hoidontarjoajilla olla vähäinen ja keskustelu voikin siirtyä aivan väärille tolille. Depression kaameimpaan vaiheeseen kuuluvat epärealistinen toivottomuus, riivaavat liioitellut vaivat ja kohtalokkaat uhkakuvat, joilla ei ole mitään yhteyttä todelliseen nykyhetkeen ja, jotka liittyvät sairauteen kiinteästi kuuluvaan mielen sisäiseen kamppailuun. Mieli kääntyy tuskallisesti sisäänpäin ja siten sitä sairastavat ovat tavallisesti vaarallisia vain itselleen. Kirjassa avataan Styronin matkaa itsemurhan partaalle ja lisätään ymmärrystä masennusten tappavuudesta.

”Useimmille depression kokeneille tuon sairauden kauhu on niin murskaava, että se on täysin kuvaamisen tuolla puolen, ja siitä johtuu jopa suurempien taiteilijoiden teoksissa ilmenevä turhautunut riittämättömyyden tunne.”

Muistelman ansiot liittyvät mielestäni juuri yritykseen kuvata mielenterveyden romahtamiseen liittyvää sanoin kuvaamattomuutta. Silti depression kuvauksessa onnistutaan ja saadaan tavoitetuksi monia asioita, jotka tuntuvat sairastumisessa varsin käsittämättömiltä. Minun oli ja on edelleen paikoitellen vaikea päästä käsiksi niihin kaikista syvimpiin vesiin, joissa tuli oltua ja mieli tuntuu ikään kuin osaltaan blokkaavan näitä tietoja ulottumattomiin. Siksi kokemuksista kirjoittaminenkin tuntuu kattavan vain pintaraapaisun sisäisistä kokemuksista. Toisekseen Styron onnistuu valaisemaan sitä, miksi niin kovin usein mieleltään sairastunut tuntuu jäävän vointinsa kanssa yksin. ”Tämä ymmärtämättömyys ei tavallisesti ole johtunut myötätunnon puutteesta vaan siitä, että terveet ihmiset eivät kerta kaikkiaan kykene kuvittelemaan kärsimystä, joka on niin vierasta arkikokemukselle.” Tämän käsittäminen on vähentänyt katkeruuden kokemista ja lisännyt näkökulmia monia ympärillä olevia ihmisiä kohtaan, jotka eivät olleet sairastumisessa ja toipumisessa läsnä tai tukena. Samaistumispintaa ei yksinkertaisesti ole ja miten voisikaan olla, jos kaiken sanoittaminen on siitä kärsivällekin likimain mahdotonta? Se on myös auttanut ymmärtämään sitä, miksi minun on aikaisemmin ollut vaikea käsittää mielenterveyden sairauksia ja, miksi oma sairastuminen oli niin vaikeaa hyväksyä.

”Salaperäisenä tulossaan, salaperäisenä lähdössään depressio kulkee kulkunsa, ja sen uhri löytää rauhan.”

Kirjaan oli sisällytetty paljon toivoa ja lukijaa muistutettiin siitä, miten ”Depressio ei ole sielun tuho, sillä lukemattomat miehet ja naiset, jotka ovat parantuneet tästä sairaudesta, ovat todisteina sen luultavasti ainoasta pelastavasta armosta, siitä että se on voitettavissa”. Styronin mukaan olisi välttämättömän tärkeää kertoa ja vakuuttaa sairastunutta siitä, että sairaus kulkee omaa kulkuaan ja että he selviäisivät siitä. Tämän kuuleminen olisi itsellekin ollut tärkeää kaiken sen epätietoisuuden ja toivottomuuden vesissä, joissa tuli oltua. Erityisesti hoidontarjoajien voisi olla tehokkaampaa hyödyntää tämän tapaista lähestymistapaa vähättelyn tai piristymistoivotusten sijasta. ”Sillä jokainen, joka on saanut terveytensä takaisin, on lähes aina saanut kyvyn kokea mielenrauhaa ja iloa, ja se saattaa olla riittävä korvaus siitä, että hän on kokenut epätoivon epätoivon tuolla puolen.” Sairastumisesta voi tosiaan jäädä käteen loppujen lopuksi paljonkin hyvää, näitä tulen vielä omissa kirjoituksessaan tarkemmin käymään läpi. Masennukseen sairastuneista lähes puolet sairastuvat elämänsä aikana uudestaan, mutta tähänkin teoksessa tuodaan toiveikkuutta, sillä mieli kykenee usein uusiutumiskerroilla paremmin käsittämään, mistä on kyse ja se on mahdollisesti oppinut aikaisemmasta kerrasta jonkinlaisia selviytymiskeinoja tilanteeseen. Kirjailija siteeraa runoilija Charles Baudelairea: ”Olen tuntenut hulluuden siiven sipaisun”, minkä rinnalla omat tulkinnat sairastumisesta kalpenevat. Nerokas kuvaus siitä, mitä mielenterveyden horjumisessa tapahtuu ja, minkälaisesta sipaisusta myös minulla on kokemusta.