Vastavalmistuneet & työelämä

Koulunpenkiltä työelämään siirtyminen on merkittävä vaihe elämässä ja se sisältää paljon erilaisia mahdollisuuksia ja kompastuskiviä. Oma työelämään siirtymiseni maisteriksi valmistumisen jälkeen ei sujunut kuin strömsössä ja työuupumukseen sairastuttanut työ oli ensimmäinen varsinainen oman alan työni. Väitänkin, että juuri tämä siirtymävaihe on erityisen riskialtista aikaa sairastua erilaisiin työperäisiin sairauksiin kuten blogissanikin keskiössä olevaan työuupumukseen. Siirtymävaihetta voi ajatella tietynalaisena välitilana, ja työelämään siirryttäessä tämä näyttäytyy siten, ettei henkilö ole enää opinlahkon tukiverkoston piirissä eikä hän oikein ole vielä kiinni työyhteisössä tai organisaation tuen alaisuudessa. Tilanne voi olla varsin kuormittava ja tulevaisuus näyttäytyä epätietoisuuden värittämänä. Tarkastelen siksi joitakin tekijöitä, joilla siirtymää voitaisiin helpottaa ja nostan esiin asioita, joita myös minun olisi ollut hyvä etukäteen tietää työelämästä. Lähestyn aihetta erityisesti korkeakoulusta valmistuneiden näkökulmasta, mutta tietyin varauksin asioita voinee soveltaa myös laajemmin. Koska keskityn tähän näkökulmaan, en sen suuremmin puhu organisaatioiden vastuusta. Sanomattakin on selvää, että myös sitä tarvitaan — ei sujuva siirtymä tapahdu vain yksilön tahdonvoimalla, vaan mukaan tarvitaan toimia organisaatioiden tahoilta.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut mm. työuupumusten yhteisöllisestä roolista ja työyhteisön ulkopuolisuudesta, jotka tukevat ja liippaavat läheltä tämänkin kirjoituksen aihetta. Suosittelen lukemaan ne alkajaisiksi.

Korkeakoulut & työelämä

On hyvä huomata, että korkeakouluilla on intresseissään vastata työelämän tarpeisiin. Korkeakoulujen aloituspaikkoja lisätään ja vähennetään työelämän tarpeiden mukaisesti ja koulutussisältöjä muokataan ajantasaisiksi aika ajoin. Opintoihin usein kuuluu osana erilaisia työharjoitteluja ja opinnäytetöitä tehdään yhä enemmän työelämän tilauksesta. Suomessa koulutus on maksutonta ja, vaikka se olisikin maksullista, niin ei ole kenenkään etujen mukaista, että kouluista valmistuneiden osaaminen ei vastaisi työelämän vaateita ja suuriosa päätyisi suorilta käsin työvoiman ulkopuolelle osaamattomuuden takia. Voidaan tosin miettiä sitäkin, minkälaisen oletuksen ilmainen koulutus kätkee sisäänsä. Jääkö henkilö tällöin ikään kuin kiitollisuudenvelkaan ja odotukseen siitä, että saadut opit maksetaan verorahoin takaisin? Loppu viimein ketään ei vain huvin vuoksi kouluteta, vaan koulutuksiin sisältyy aina odote siitä, että opit saadaan työelämään tuottamaan hedelmää.

Tätä taustaa vasten on hyvin luonnollista se, että työelämästä puhuttiin hyvin positiivissävytteisesti ja minulla jäi yliopistoajoilta työelämästä varsin ruusuinen kuva. Työelämästä luotiin mielikuvaa mahdollisuuksien kenttänä, jota me tulevat asiantuntijat ja osaajat olisimme osaltamme luomassa. Opiskelimme työelämää varten ja jo opintojen aikana oli hyvä saada selvyys sille, minkälaista uraa lähtisi valmistumisen jälkeen havittelemaan. Meitä myös patisteltiin laittamaan jalkaa työelämän oven väliin jo opiskeluaikana, kiirehdettiin valmistumaan ajoissa ja muistuteltiin siitä, kuinka tutkinnon vanhenevat.

Odotukset työelämää kohtaan voivat olla
epärealistisen korkeat.

Se, mitä tällä kaikella yritän sanoa, on se, että korkeakoulut luovat tietynlaista kuvaa työelämästä omista intresseistään käsin. Vastaako se tyystin todellisuutta? Ei. Tämä kuitenkin luo opiskelijoille ja tuleville vastavalmistuneille melkoisia paineita ja odotuksia työelämään siirtymiselle. Työelämä voi näyttäytyä liian ongelmattomana ja kiiltokuvamaisena, ja piiloviesti tällaisessa lähestymistavassa on se, että henkilössä itsessään olisi vikaa, mikäli ei viihdy työelämässä tai mikäli ongelmia ilmenee. Pettymys työelämän todellisuudesta voikin siten kääntyä pettymykseksi itseä kohtaan. Opiskeluaikoina olisi hyvä entistä enemmän tuoda esiin myös työelämän varjopuolia ja työuran rakentamiseen liittyvää kipuilua.

Yhtälailla paineita luovat samanaikaisesti valmistuneet opiskelijakollegat, jotka astuvat rinnakkain työelämään ja, jotka päätyvät samoille ja eri puolille oman alan työpaikkoja. Tästä myöhästyminen tai eri tahtiin toimiminen voi tarkoittaa polkujen eriytymistä ja sen tiedostamista, että muut onnistuivat, mutta minä en. Vastavalmistuneilla voikin olla niskassaan kollektiiviset odotukset onnistuneesta työelämään siirtymisestä ja varsin epärealistinen kuva siitä, mitä tuleman mahdollisesti pitää.

Aikuisten päiväkoti

On kiistatonta, että opiskelumaailma eroaa työmaailmasta hyvinkin paljon. Opiskeluvuodet kuluvat usein hyvin samankaltaisten ihmisten ympäröimänä, missä samanikäisyys ja samankaltaiset ajatusrakennelmat hallitsevat opiskelijoiden arkea. Elämäntilanteet ja -tavoitteet ovat yhteneviä eikä hierarkioita juurikaan ole tai jos onkin, ovat ne hyvin maltillisia. Opiskeltavaa riittää ja, vaikka tekemistä voi paikoitellen olla ruuhkaksi asti, on toiminta suhteellisen selkeää: esimerkiksi opintosuoritusten tarvittavat vuosimäärät ja kurssien suoritusjärjestykset luovat tälle raaminsa. Opiskeluvuodet voivatkin olla elämän parasta aikaa, joita muistellaan läpi elämän. Kaikille näin ei tietystikään ole, vaan vuodet ovat hyvin voineet olla täynnä kiperiä kokemuksia, opiskelustressiä ja toivetta paremmasta.

Valmistumisen myötä edessä siintää joka tapauksessa muutos ja useimmiten se näyttäytyy juuri työelämään siirtymisenä. Tällöin työelämän erilaisuus suhteessa aikaisempiin opiskelukokemuksiin voi päästä yllättämään. Hierarkioiden arkipäiväisyys, ihmisten heterogeenisyys ja lukuisat tavat toimia ovat yksiä työelämän ominaispiirteitä ja voivat viedä aikaa tottua. Vastavalmistuneena työhön usein suhtaudutaan motivoituneesti ja pärjäämisen ja näyttämisen halu voivat olla korostuneita, milloin voi olla hankala ymmärtää työntekijää, joka on tällaisen vastakohta ja on vain töissä täällä. Työelämä vaatiikin aikaisempaa enemmän erilaisten ihmisten kanssa toimeen tulemista, neuvottelutaitoja ja sietokyvyn venyttämistä. Organisaatiosta riippuen suhtautuminen uuteen tulokkaaseen voi myös vaihdella: jotkut muistavat vinkata talon tavoista, toiset pelkäävät uuden vievän työt ja osa epäilee tämän osaamista. Vastaanotto ei aina ole myönteinen tai tervetuloa toivottava, ja voi ottaa aikaa sopeutua osaksi yhteisöä. Myös kilpailullisuus, suorituskeskeisyys ja suosiminen voivat tulla uutena asiana sellaiselle vastavalmistuneelle, joka ei vielä suhtaudu työelämään aikuisten päiväkotina.

Tarkoitukseni ei ole pelotella, vaan tuoda mukaan realismia korkeakoulujen syöttämän ruusuisen kuvan rinnalle. On toki niinkin, että työelämässä piilee lukuisia erilaisia mahdollisuuksia. Siinä missä opiskelut ovat sujuneet pitkälti yhdenmukaisesti, ennalta määrätyn kaavan mukaisesti, työelämässä on mahdollista löytää ja hyödyntää juuri itselle ominaisimpia tapoja toimia. Esimerkiksi esiintymisestä nauttiva tekijä on todennäköisesti enemmän liekeissä ihmisten keskellä minglailemassa kuin kirjoittamassa yksin esseitä. Työelämästä löytyy opintoja kattavammin vaihtoehtoja ja liikkumatilaa. Toki omien vahvuuksien ja mielenkiinnon kohteiden löytäminen vie aikaa ja hyödyntäminen voi vaatia työn uudelleenjärjestelyä ja vuorovaikutusta organisaation kanssa.

Palautteen merkitys

Palautteen saaminen omista tekemisistään on
ensiarvoisen tärkeää.

Siirtymä koulunpenkiltä työelämään pitää sisällään kosolti paineita, odotuksia, onnistumisia ja pettymyksiä, uuden oppimista ja vanhasta luopumista, niin ei mielestäni ole lainkaan ihme, että vastavalmistunut voi kokea jo pelkästään tämän hyvin kuormittavana. Riittämättömyyden tunteet ja epävarmuus omasta osaamisesta ja tekemisestä ovat varmasti jossain määrin läsnä likimain jokaisen alkutaipaleella. Siksi rakentavan ja positiivisen palautteen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Palautteen avulla tekemiselle saadaan vahvistusta ja sitä voidaan muokata haluttuun suuntaan eikä sen yhteyttä ammatillisen itsetunnon rakentumiselle tule vähätellä. Varmasti jokainen haluaa joskus kehuja ja uskon näiden olevan erityisen suuressa roolissa uransa alkutaipeilla oleville. Opinnoissa kun on toistuvasti saanut joko sanallista tai numeraalista palautetta kaikista suorituksistaan, joten voi olla hyvin hämmentävää löytää itsensä työpaikasta, jossa ei ole minkäänlaista palautetta tarjolla. Hyvän johdon alaisuudessa apua ja palautetta saa pyytämättä, mutta mikäli näin ei ole, työntekijän olisi hyvä pyytää palautetta tekemisistään säännöllisesti. Jos palautetta ei ole mahdollista saada tai se on aina negatiivista ilman kunnollista syytä, harkitsisin vakavasti työpaikan vaihtoa. Pidemmän päälle on nimittäin hyvin kuormittavaa elää epätietoisuudessa siitä, onko ammatillinen tekemiseni riittävää tai, teenkö asioita oikein. Lisää työyhteisöön sitouttamisen teemasta täällä.

Aukot CV:ssä maailmanloppu?

Minä sain työuupumuksen muutama vuosi valmistumisen jälkeen, joten tiedän, miltä tuntuu, kun siirtymä työelämään ei menekään niin kuin piti. Toipuminen ei todellakaan käynyt käden käänteessä ja luonnollisesti minulle muodostui tämän myötä aukkoja ansioluettelooni. Tosin eivät nämä aukot olleet minulla päällimmäisenä mielessä siinä vaiheessa, kun ymmärsin terveyteni romahtaneen. Suhtaudun melko kriittisesti yliopistoaikananikin paasattuun ajatustapaan, jonka mukaan aukot CV:ssä olisivat maailmanloppu. Aukot viestisivät työnantajille, että olen laiska, huono ja tyhmä. Mitä henkilö on noiden parin vuoden aikana tehnyt, kun ei ole CV:n mukaan ollut töissä tai koulussa, lusmuillut vain? Eheä CV päinvastaisesti kertoisi, että henkilö on toiminut niin kuin pitääkin ja siihen saatetaan herkemmin liittää positiivisia adjektiiveja kuten luotettavuutta ja parempaa aikaansaavuutta. Toki ymmärrän, että pidemmät ajanjaksot ilman minkäänlaista ammatillista jälkeä voivat viestiä työnantajille työnhakutilanteissa epäselvyyksiä ja epäluuloisuutta, mutta näkisin, että tämän kaltaisista asioista on mahdollista keskustella. Voi esimerkiksi käydä ilmi, että henkilö on aukkojen aikaan tehnyt asioita, joista myös mahdollisessa työssä olisi hyötyä. Asiat harvoin ovat tyystin mustavalkoisia.

Mitä minä sitten olen näiden aukkojen aikana tehnyt? Mainitakseni tässä nyt vain osan, niin olen toipunut vakavasta henkisestä romahduksesta, tehnyt isoja elämänmuutoksia esimerkiksi alkoholin käytön lopettamisen muodossa, olen läpikäynyt mennyttä elämääni ja tehnyt valtavasti psyykkistä työtä, järjestellyt ihmissuhteitani ja asettanut rajoja sekä olen tehnyt arvotyöskentelyä ja selvitellyt, mitä ja miten haluan jatkossa työelämässä toimia. Työelämän näkökulmasta kenties merkityksettömiä toimia ja jonninjoutavaa ajanhukkausta, mutta oman elämäni jatkuvuuden kannalta välttämättömyyksiä ja asioita, joita ei voi mitata rahassa tai ammatillisessa pätevyydessä. Olen varmasti kasvanut ja oppinut näiden aukkojen aikana paljon enemmän, mitä olisin tehnyt yhtään minkään työnantajan palveluksen alaisena. Siksi en enää suoranaisesti osta ulkopuoleltani tulevaa sanomaa siitä, että aukot CV:ssä olisivat vain ja ainoastaan huono asia. Tiedän itse paremmin.

Aina ei voi onnistua

Minulla oli vastavalmistuneena turhankin korostunut epäonnistumisen pelko ja olin valmis tekemään liian paljon onnistumisten eteen. Pelkäsin, etten riitä enkä osaa, olin rajaton ja valmis joustamaan liiaksi oman hyvinvointini kustannuksella. Uskon tämän olevan varsin tavanomaista vastavalmistuneiden keskuudessa, jossa virheitä ja vääriä valintoja pelätään. Väitän kuitenkin, että juuri vastoinkäymiset mahdollistavat kasvun, väärät valinnat saavat meidän näkemään, mitä todellisuudessa haluamme ja niinkin kliseistä kuin se onkin, virheistä oppii. Siksi en lähtisi liiaksi pelkäämään virheitä tai mutkia matkassa. Työelämään siirtyminen ei ole kaikille helppoa eikä sen tarvitsekaan olla, ei myöskään ole yhtä oikeaa tapaa tätä siirtymää tehdä.

Vaikka työuran alku olisi karikkoinen, se ei
tarkoita, että niin tulisi myös jatkossa olemaan.

Uskon myös, ettei varsinaisia vääriä valintoja olekaan, vaan asiat tapahtuvat syystä ja usein yksi asia johtaa toiseen. Se mitä minä pidin unelmatyöpaikkana hiljattain valmistumiseni jälkeen näyttäytyy minulle tänä päivänä tyystin päinvastaisena. En enää tänä päivänä halua samoja asioita, mitä vastavalmistuneena halusin ja uskon tämän kirkastumisen tapahtuneen senkin myötä, että kokemani vastoinkäymiset saivat minut tarkentamaan ammatillista suuntaani aiempaa kestävämmälle tolalle. Sen sijaan, että olisin vain hakenut summamutikassa mitä tahansa töitä, jouduin tarkemmin miettimään sitä, mikä soveltuu minulle ja, minkälainen työ olisi minulle hyväksi. Olenkin tätä nykyä paremmin perillä ja tarkempi siitä, mitä ja miten vastaisuudessa toimin työelämässä. Vaikka työuupumus näyttäytyi minulle alkuun hyvin suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena, en vaihtaisi kokemaani pois enkä oikeastaan pidä sitä enää epäonnistumisena. Se oli minulle tarpeellinen oppikokemus ja tapahtui pitkälti minusta riippumattomista syistä.

Vastavalmistuneena on myös hyvä muistaa se, että jokaisen työura muotoutuu omanlaiseksi ja muihin vertailemisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Työuran luominen vie aikaa eikä kukaan ole seppä syntyessä. Vaikka olisi opiskellut vuosia, työelämään siirtyminen vaatii valmiutta uuden oppimiseen ja oman osaamisen muokkaamiseen. Samaten omat ammatilliset rajat muodostuvat työn ohessa eikä itseä tule liiaksi syyttää siitä, jos ei heti tunnista sitä, missä omat rajat menevät. Pidän myös tärkeänä muistaa sen, ettei sekään ole epäonnistumista, mikäli tekee koulutusta vastaamattomia töitä. On mukava löytää ”oman alan töitä” ja tehdä koulutusta vastaavia tehtäviä, mutta poikkeamat tästä ovat mahdollisia ja se on täysin ok.

Toivoa on

Vaikka olen edellä käynyt läpi asioita jossain määrin negaation kautta, on hyvä muistaa, että työelämä on varsin laaja käsite, se pitää laidasta laitaan erilaisia organisaatioita ja sitäkin enemmän erilaisia tekijöitä. Vaikka varautuisi pahimpaan, ei kannata unohtaa sitä, miten paljon hyvää työelämässä on ja, miten se tarjoaa suurelle osalle ihmisiä kanavan itsensä toteuttamiselle ja yhteisön sisällä toimimiselle. Koska jokainen yksilö ja jokainen organisaatio on erilainen, ei työelämään siirtymiseen ole mitään yksittäistä kaavaa tai yhtä ainutta toimintatapaa. Eikä siirtymä työelämään tuota kaikille suurempia eksistentialistisia kriisejä ja hyvä niin!

Toivotan jokaiselle vastavalmistuneelle sujuvia siirtymiä kohti työelämää!

Asioita, joita pitäisin mielessä valmistututtuani:

• En voi tietää kaikkea heti ja sallin itselleni sen, että uuden oppiminen vie aikaa.
• Olen avoin uudelle!
• Vertaileminen ei kannata eikä avun pyytäminen ole heikkoutta.
• Ymmärrän erilaisuutta, mutta asetan rajat sille, miten minua saa kohdella.
• Elämässä on muutakin kuin työ.
• Vaihtamalla voi parantua.
• Minä riitän!

1/2 Vuosikymmen alkoholisuhdetta: juhlimisen alkuvaiheet

Minun ja alkoholin väliseen suhteeseen on 
mahtunut paljon.

Olin ehtinyt käyttämään alkoholia pyöreät kymmenen vuotta ennen päätöstäni luopua alkoholinkäytöstä kokonaan. Kyseisiin vuosiin on mahtunut paitsi aikuiseksi kasvamista myös sadoittain erilaisia juhlia, kilistelyitä ja kommelluksia, enkä olisi sama ihminen, mitä olen nyt, ilman tätä kaikkea. Siksi en sinänsä kadu mitään, vaan suhtaudun menneisiin alkoholin sävyttämiin vuosiin nimenomaan kokemuksina ja muistoina. Tässä kirjoituksessa keskityn avaamaan minun ja kuningas alkoholin kymmenvuotista historiaa. Jaan tämän kahteen osaan ja tässä ensimmäisessä osassa tarkastelen nuoruuttani ja aikaa ennen korkeakouluopintoja.

Mistä kaikki alkoi?

Olen lapsena ja nuorena ollut varsin helppo tapaus, kiltti ja rauhallinen. En ole koskaan ollut mikään luokan suosituin tyyppi, vaan olen viettänyt aikaani rajatun, suhteellisen pienen kaveriporukan kanssa. Koska harrastin aktiivisesti liikuntaa kilpatasolla, kävin yläasteen liikuntapainotteisella luokalla. Luokkaa kuvasti kilpailuhenkisyys, liikunnallisuus ja se, ettei alkoholin käytöstä ollut ryhmäpainetta. Kukaan ei käyttänyt alkoholia, vaan vapaa-aika meni treeneissä oman lajin parissa. Minulle kehkeytyi holiton urheilijaidentiteetti ja, vaikka tällaisen tarkastelu voikin näin jälkeenpäin hieman huvittaa, niin ainakin ennen vanhaa yläasteikä oli usein se, jolloin alkoholin käyttö saattoi astua mukaan kuvioihin.

Ensimmäisen kerran join alkoholia ysiluokan päättäreillä 16-vuotiaana haluttuani juhlistaa yläasteen päättymistä ja liikuntaluokalta tavalliseen lukioon siirtymistä. Hakijan turvin saadut muutamat siiderit riittivät ajamaan asiansa ja humaltuminen oli taattu. Ensimmäinen känni ei ollut millään tavalla maailmaani mullistava, en niin sanotusti jäänyt alkoholin pauloihin kerrasta, eikä se pitänyt sisällään ylenpalttista sekoilua tai sammumisia. Harrastin tuolloin vielä kilpatasolla urheilulajiani, joten se varmasti vaikutti siihen, että kokeilu jäi yksittäiseksi. Lopetin lajini harrastamisen ennen 17 vuotissyntymäpäiviäni, minkä jälkeen minulla oli enemmän vapaa-aikaa ja olin avoimempi erilaisille tekemisille ja kokeiluille.

Minulla oli yläasteikäisenä vaikea akne, minkä tiedän vaikuttaneeni niin kokeiluhaluttomuuteeni kuin itseluottamukseeni voimakkaasti. Kasvoni olivat täynnä isoja ja märkiviä paiseita sekä niiden aiheuttamia arpia. Pidin itseäni rumana ja vastakkaisen sukupuolen silmissä epähaluttavana. Olin mielestäni arvottomampi ja erilaisempi kuin muut, kenelläkään muulla tuttavapiirissäni ei ollut yhtä vaikeaa ihosairautta kuin minulla. Koin oloni usein hyvin epävarmaksi enkä halunnut näyttäytyä ilman peittävää meikkikerrosta. Minun oli myös vaikea saada tarvittavaa apua ja lääkitystä ihoni kunnon parantamiseksi, mikä pitkitti kokemaani kärsimystä asian tiimoilta. Katsotaan jos kirjoittaisin aiheesta oman postauksen, mutta tänä päivänä tiedän aknen vaikuttaneen minuun suuresti monella tapaa. Olen varma, että aknesta seuranneet vaikutukset minäkuvaani ovat olleet yhtenä tekijänä vaikuttamassa minun alkoholisuhteen muodostumisessa. Tämän takia en voi sietää vähättelyä siitä, kuinka akne aiheuttaa vain finnejä ja, kuinka se vain kuuluu teini-ikään. Akne on ihosairaus, jonka vaikutukset varsin herkässä iässä olevan nuoren omakuvaan pitäisi ottaa vakavasti ja sairauteen hakevan nuoren avunpyyntöihin suhtautua tarvittavalla huolella.

17-vuotiaana bilevaihde päälle

Monien mutkien kautta sain lopulta tarvittavan isotretinoiini-kuurin ja täytettyäni 17 vuotta huokaisin helpotuksesta aknevapaan elämän alkaessa. Tästä intoutuneena reissasin ystäväni kanssa kahdestaan Etelä-Eurooppaan viikoksi. Matka oli ensimmäisiä ulkomaanmatkojani ja siitä tuli paitsi ikimuistoinen loma myös matka, jolloin suhteeni alkoholiin varsinaisesti alkoi (ensimmäisestä siiderikokeilusta oli kulunut reilu vuosi). Olimme alun perin lähteneet viettämään rantalomaa, mutta pian huomasimme juhlimisen helppouden ja sen, ettei ikämme ollut este hauskanpidolle – päinvastoin. Lomasta tulikin varsinainen bileloma: viikon ajan kolusimme perusteellisesti lomakohteen baarikadun, tutustuimme erilaisiin drinkkeihin ja tanssimme pöydillä nousukiidossa olleen edm:n tahtiin. Kaikki oli uutta ja jännittävää. Juhlimme muiden eri puolilta maailmaa kotoisin olevien nuorten aikuisten kanssa ja saimme ensimmäisiä kertoja valtavasti huomiota vastakkaisen sukupuolen edustajilta. Tämä oli minulle hyvin uutta ja koin ensimmäisiä kertoja tietynlaista hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Vapauden tunne oli myös jotain ennennäkemätöntä ja muistan kuin eilisen sen haikeuden tunteen, joka lävähti kasvoilleni Suomeen palaamisen jälkeen.

17-vuotiaana lopetin urheilulajini kilpatasolla harrastamisen
ja siten minulle vapautui aikaa ja intoa uudenlaiselle 
tekemiselle.

Tietynlainen jännitys ja tunne siitä, ettei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, väritti alaikäisenä tehtyjä biletysiltoja voimakkaasti. Halusimme kokea samanlaista myös Suomessa ja, koska olimme edelleen alaikäisiä, tilasimme ystäväni kanssa netistä meille väärennetyt henkkarit. Äimistelen tänäkin päivänä sitä, miten ihmeessä käytimme niin valtavasti luovuutta ja ideointia siitä, miten pääsisimme baareihin ja, miten toimisimme jäämättä kiinni. Saapuneiden eurooppalaisten ajokorttien turvin pääsimme kuin pääsimmekin myös kotimaan yöelämään. Kävimme yökerhoissa kuukausittain, mutta alkoholia käytimme suhteellisen maltillisesti: emme halunneet herättää liikaa huomiota, sillä kiinni jäämisen riski oli aina olemassa. Emme tosin koskaan jääneet kiinni, ovimiehille tai vanhemmille. Vielä tänäkin päivänä näyttäessäni henkkareita mieleeni muistuu 17-vuotiaan minun innokkuuteni. Mitään en kadu ja kyseisen ystävän kanssa muistelemme menneitä lämmöllä ja baariin valikoituneita asukokonaisuuksia kauhulla.

18-vuotiaana sokka irti

Täysi-ikäistyminen oli kauan odotettu tapahtuma huolimatta siitä, että olimme ystävieni kanssa jo konkareita juhlimisessa ja paikkakuntamme ja lähialueen menomestat olivat meille jo tuttuja. Alkoholia alkoi jossain määrin kulua enemmän, sillä enää ei tarvinnut pelätä ovimiehiä tai sitä, että puolitutut ilmiantaisivat meidät eteenpäin. Pidin 18-vuotis kesätyöstäni kahden viikon vapaat, jolloin lähdimme ystäväporukalla toistamiseen reissun päälle Etelä-Eurooppaan. Matka oli hyvin odotettu ja tuntui kovan työskentelyn jälkeen niin ansaitulta. Vuotta aiempaan reissuun verraten, tästä tuli myös huomattavasti kosteampi. Olimme käytännössä kaksi viikkoa pienissä maisteissa ja vietimme matkakohteen baarikadulla valtaosan ajasta – en sietänyt matkan jälkeen lainkaan sitruunan tuoksua, sillä liian monet tequilat olivat tehneet tehtävänsä. Juominen oli kuitenkin tuolloin vielä mielekästä ja meillä oli ystävien kanssa varsin ikimuistoinen reissu, krapuloitakaan ei tuolloin 18-vuotiaina käytännössä ollut.

Muistelen molempia reissuja tänä päivänä lämmöllä, enkä vaihtaisi kokemuksia mistään hinnasta pois. Ne olivat repäisyjä siitä kiltin ja tunnollisen tytön elämästä, jota valtaosan ajasta elelin, ja ne olivat myös ensiaskeleita uudenlaisen ja rohkeamman minän esiintulossa. Olin villi ja vapaa – tuntui, että koko maailma on auki ja, että paratiisi todella on olemassa. Ja jos totta puhutaan, en ole kyseisten reissujen jälkeen milloinkaan enää kokenut yhtä hyviä bileitä! Maailmakin oli erilainen, ei ollut somea tai pikaviestinsovelluksia. Kaikki oli jollain tavalla aidompaa ja tilanteissa oltiin aivan eri tavalla läsnä (mikäli promillet antoivat myöden). Kuvia otimme digikameroilla eikä mukana olleilla vanhanajan Nokioilla käytännössä mitään tehnyt. Kokemukset myös loivat pohjaa bilettäjäminän syntymiselle, sillä aikaisempi urheilijaidentiteettini oli väistymässä taka-alalle – tästä tulisi myöhemmässä elämässäni vielä ongelmia.

Bilettäjän identiteetti voimistuu

Täysi-ikäistymisen myötä yhä useampi 
viikonloppu kului viihteellä.

Täysi-ikäistymisen ja matkasta seuranneiden parin vuoden aikana juhliminen vakiintui vahvasti osaksi elämääni ja se vei entistä enemmän aikaa ja rahaa. Aloin nähdä itseni bilettäjänä ja olin varma, että juhliminen on minun juttuni ja, etten ikinä kyllästyisi siihen. Kävimmekin ystävien kanssa lähestulkoon viikoittain radalla ja erilaisissa reiveissä. Iltoihin kuului itsen koreaksi laittaminen ja juomisen hyvissä ajoin aloittaminen ennen baareihin menoa. Tutustuimme uusiin ihmisiin ja pidimme hauskaa. Aloin odottamaan viikonloppuja ja sitä, että silloin voisi tapahtua mitä vain. Silloin nollattaisiin arjen murheet ja oltaisiin elossa.

Hiljalleen myös juomamäärät kasvoivat ja kontrolli juomisesta väheni. Muistikatkokset, morkkikset ja seuraavan päivän päänsäryt astuivat kuvioihin. En juo enää ikinä tuli osaksi lausevarastoani. Olimme toisen ystäväni kanssa vuorotellen talutuskunnossa ja erityisen kiitollinen kolmannelle ystävällemme siitä, että pääsimme aina turvallisesti kotiin. Juhliminen ei siten ollut enää vain huoletonta ja positiivisesti sävyttynyttä, vaan siihen alkoi kietoutua mukaan tummempia sävyjä, häpeää ja syyllisyyttä. Aloin kiinnittää huomiota siihen, ettei minun juomiseni ollut samanlaista kuin muiden. En pystynyt lopettamaan yhteen tai kahteen juomaan, vaan olin usein se, joka joi humalahakuisesti, otti liikaa ja oli loppuillasta hirveissä kuoseissa. ”Hyvät” kerrat alkoivat harvinaistua.

Näiden vuosien aikana valmistuin ylioppilaaksi kiitettävin arvosanoin ja vietin lukion jälkeisiä välivuosia työskennellen niin ulkomailla kuin Suomessakin. Hoidin hommani aina tunnollisesti ja hyvin. Juhliminen ei vaikuttanut arjen toimintoihini eikä krapulani olleet vielä siinä pisteessä, että tosissani olisin huolestunut. Kävimme ulkona kuin kuka tahansa muu paikkakuntamme parikymppisistä, joten laitoin juhlimisen pitkälti iän piikkiin. Lukiosta seuranneiden välivuosien aikana luin myös pääsykokeisiin ja hain opiskelupaikkaa. Saatuani tiedon opiskelijavalinnasta ja siitä, että muuttaisin toiselle paikkakunnalle, olin innoissani. Minusta tulisi korkeakouluopiskelija, joka lopettaisi juhlimisen ja kääntäisi uuden sivun elämässään.

Jossittelu ei kannata

Jatkan opiskeluvuosien alkoholinkäytöstäni omassa kirjoituksessaan. Tähän asti kertomani kokemukseni alkoholin kanssa ovat olleet paitsi ikimuistoisia ulkomaanmatkoja ja bileitä myös nuoruuteen kiinteästi kuuluvaa kokeilunhaluisuutta. En taatusti ole kokemusteni kanssa ainut enkä liiaksi olisi huolissani, mikäli nykynuorillakin vastaavia olisi. Pidän positiivisena sitä, että olen mennyt ja tehnyt. Sitä en tiedä, olisinko ilman alkoholiakin mennyt ja tehnyt yhtä lailla. Jossittelu on turhaa. Alkoholi on riippuvuutta aiheuttava päihde ja käyttö usein lisääntyy ajan saatossa. Vuosien myötä aloinkin antamaan liian suuria merkityksiä alkoholille elämässäni, käyttö eskaloitui ja sen sijaan, että se olisi vain väline hauskanpitoon, kuten nuoruudessani, alkoi alkoholista itsessään tulla päämäärä ja vaade onnistuneille illoille.

Oman alkoholisuhteen alkuvaiheiden pohtimiselle voi ottaa tueksi esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

• Miten suhtauduit alkoholinkäyttöön nuorempana?
• Milloin olet juonut alkoholia ensimmäisen kerran ja minkälainen kokemus se oli? 
• Koitko asian tiimoilta ryhmäpainetta?
• Oletko pohtinut tekijöitä, jotka mahdollisesti vaikuttivat sinun halukkuuteesi alkaa käyttää alkoholia?
• Muistatko ensimmäisen maailmanluokan krapulasi?

Ulkopuolisuus työyhteisössä: onko mitään tehtävissä?

Työuupumukseen johtaneessa työssä koin oloni työyhteisöstä täysin ulkopuoliseksi ja irralliseksi, mikä osaltaan oli merkittävässä roolissa sille, miksi uupumukseni eskaloitui niinkin vakavaksi. Kokemus oli melkoisen pysäyttävä ja ulkopuolisuuden tunne hyvin epämiellyttävä. Tapahtuneen myötä aloin tarkemmin pohtia sitä, miten näin pääsi käymään ja, minkälaisilla toimilla vastaavalta voitaisiin tulevaisuudessa mahdollisesti välttyä.

Työyhteisö voi parhaimmillaan lisätä työntekijän 
hyvinvointia ja jaksamista.

Koska ihmisen voisi sanoa olevan sosiaalinen eläin ja, koska työ luo merkittävät puitteet valtaosalle työikäisistä ihmisistä arjen jäsentäjänä, työyhteisöön toimivasti kuulumisen tärkeyttä ei tule vähätellä. Työyhteisön ulkopuolelle jääminen lisää riskiä erilaisiin lieveilmiöihin, joista aiheutuu ennen kaikkea sosiaalisen toimintakyvyn vaikeuksia. Työpaikalla tämä voi näkyä arvostelun ja kritiikin pelkona, erilaisina pelkotiloina, epävarmuutena ja aloitekyvyn heikentymisinä ryhmätilanteissa. Sosiaalisen toimintakyvyn heikentyminen voi näkyä asiakastyön haasteellistumisena, vaikeutena toimia tilanteissa, joissa kohdistuu itseen ristiriitaisia odotuksia sekä toimia kimmokkeena sille, että vetäytyy entisestään syrjemmälle työyhteisöstä. Työyhteisön ulkopuolelle jääminen on riski työpaikkakiusatuksi joutumiselle, minkä tiedetään edelleen aiheuttavan vakavia psyko-fyysis-sosiaalisia haasteita. Näin ollen aihe on tärkeä paitsi työntekijän myös työnantajan näkökulmasta etenkin, kun tiedetään, että työyhteisöön integroitunut työntekijä on sitoutuneempi työpaikkaan ja voi työhyvinvoinnillisesti paremmin kuin tekijä, joka jää yhteisöstä ulkopuoliseksi.

Ensiaskeleet uudessa työpaikassa tärkeässä roolissa

Työyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi tuleminen on hyvin monitasoinen ilmiö ja se vaatii onnistuakseen toimia paitsi työntekijältä itseltään ja työnantajalta myös muilta työyhteisön jäseniltä. Keskeinen vaihe ajoittuu työn aloitusvaiheeseen ja siksi kattava perehdyttäminen on yksi avain työyhteisön sisälle pääsemisen onnistumiseksi. Työntekijä perehdytetään työtehtäviin, työvälineisiin, työpaikan toimintatapoihin ja työturvallisuuteen. Myös työsopimuksen käytännön asiat ja työterveyshuoltoon liittyvät seikat on tultava selviksi. Työntekijän tulee olla perehdytyksen tiimoilta selvillä siitä, mihin ongelmatilanteissa otetaan yhteyttä. Uusi työntekijä tulisi myös esitellä työyhteisölle työnantajan toimesta ja hänelle olisi hyvä osoittaa yhteisön sisältä mentori, joka kulkee uuden tekijän matkassa ensimmäiset päivät opastaen hänelle käytännön asiat taukokäytänteistä ja protokollista esimerkiksi neuvotteluhuoneiden varausten tai sosiaalisen median kanavien työkäytön suhteen. Työnantaja perehdyttää laissa määrättyihin asioihin kuten työtehtäviin ja mentori toimii näitä täydentäen tuomalla esiin myös arkisia, työtä sujuvoittavia käytänteitä.

Tarpeeksi kattavan ja onnistuneen perehdytyksen voi
ajatella pitkässä juoksussa säästötoimenpiteenä
työntekijän paremman sitoutumisen takia.

Uusi työntekijä perehdytetään talon tavoille heti työsuhteen alkaessa, mutta tämänkin jälkeen työnantajan tulisi muistaa säännöllisin väliajoin kuulostella uuden tekijän mietteitä ja ajatuksia. Ei olisi huono idea tavata uutta työntekijää säännöllisin väliajoin esimerkiksi kuukausittain puolen vuoden ajan ja tiedustella, miten työnteko on lähtenyt sujumaan. Tällainen tilaisuus tarjoaa paitsi työnantajalle arvokasta tietoa työpaikan toimivista ja/tai toimimattomista käytäntöistä myös työntekijälle väylän vaikuttaa omaan tilanteeseen mahdollisten mukauttamisten toivossa. Se välittää työntekijälle viestin siitä, että hän on arvokas työntekijä ja, että hänen panostaan työpaikan hyväksi välitetään. Uuden työntekijän on myös ensiarvoisen tärkeää saada palautetta tehdystä työstään – antoi sen sitten työnantaja tai esimerkiksi tiimin johtaja.

Työnantajalta vaaditaan uuden työntekijän sitouttamisessa myös pelisilmää. Nuoret työntekijät voivat tarvita kattavammin perehdytystä ja varmistusta tekemisistään, mutta pitkässä juoksussa tämä usein maksaa itsensä takaisin. Hyvistä tekijöistä kannattaa pitää kiinni ja yksi varma keino sen varmistamiseksi alkaa jo perehdytysvaiheessa.

Miksi minä jäin ulkopuoliseksi?

Minun on myönnettävä, että kyseisessä uupumukseen johtaneessa työssä työyhteisöön integroitumista oli työnantajan puolelta etukäteen mietitty – tavallaan. Työn alkaessa oli muun muassa erilaisia perehdytyksiä organisaation toimintakulttuuriin ja -tapoihin, minulle oli osoitettu oma ”buddy” eli sopeutumisessa auttava toveri työyhteisön sisältä sekä luvattu työnohjauksen käyttömahdollisuus kertaluonteisesti. Tämä tietysti kuulostaa näin listattuna suhteellisen hyvältä ja herättää kysymyksen siitä, miksi toimet eivät kuitenkaan olleet riittävät. Olen kirjoittanut näitä auki aikaisemminkin täällä ja täällä.

Tiivistetysti sanottuna tärkeimmät syyt ulkopuolisuudelle olivat etätyö, esimiehen huono johtaminen sekä uupumuksen eskaloituminen, joka näyttäytyi sosiaalisena vetäytymisenäkin. Kokemus sai minut suhtautumaan varauksella etänä tapahtuvaan perehdyttämiseen, enkä enää suostuisi etäperehdytykseen, mikäli työ ei olisi täysin etänä tapahtuvaa. Koska minut tuolloin perehdytettiin virtuaalisesti ja siitä vasta noin puolen vuoden kuluttua menin työpaikalle, ei perehdytystä uusittu eikä minua esitelty työyhteisölle, olinhan jo useimmille tuttu ruudun takaa. Tästä seurasi, että jäin paikan päällä hyvin yksin. En myöskään enää ollut tekemisissä osoitetun ”buddyn” kanssa, rehellisesti sanottuna en paikan päällä enää ollut varma, kuka hän olikaan. Työtehtäviin liittyvä perehdytys oli myös likimain olematonta, mikä yhdistettynä esimiehen mikromanagerointiin aiheutti suurta epävarmuutta tekemistä kohtaan ja siten lisäsivät uupuneisuutta. Uupumus vastaavasti sai minut vetäytymään sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Työyhteisössä oli myös hyvin kilpailuhenkinen tunnelma, mikä sai minut entisestään loitontumaan muista. Miksi haluaisin kilpailla kollegoiden kanssa yhtään mistään, kun päällimmäinen tuntemukseni työtä kohtaan oli syventyvä kyynistyminen?

Sosiaalistuminen ei aina ota onnistuakseen

Työyhteisön jäseneksi tulemista voidaan lähestyä sosiaalistumisen prosessina, joka pitää sisällään erilaisia vastavuoroisia vaiheita. Sosiaalistuminen on työyhteisön tavoille oppimista – jokaisessa työpaikassa ja työyhteisössä on omat tapansa, toimintakulttuurinsa ja sosiaaliset normistonsa. Uuden työntekijän on mahdollista lisätä mahdollisuuksiaan päästä osaksi ryhmää ja viestiä yhteisölle haluavansa tulla siihen osaksi alkamalla noudattaa normeja ja yhteisön tapoja puhua ja pukeutua. Työntekijä sisäistää yhteisössä vallitsevan kulttuurin ja mukauttaa omaa käyttäytymistään vastaamaan yhteisön vaateita. Tekemällä näin yhteisö tulkitsee yksiön muutosvalmiuden merkkinä sitoutumisesta ja halukkuudesta tulla ryhmän jäseneksi. Tämän jälkeen yhteisö arvioi työntekijän soveltuvuutta osaksi ryhmän jäsentä. Riippuen saamastaan arvioinnista työntekijä voi joutua mukauttamaan käyttäytymistään useita kertoja ja ikään kuin toistuvasti todistella halukkuuttaan yhteisön jäseneksi. Sosiaalistuminen vie siten aikaa eikä ole lainkaan tavatonta, ettei yksilöä siltikään hyväksytä osaksi ryhmää.

Jotkut työyhteisöt eivät ole vastaanottavaisia yhtään ketään 
kohtaan.

Syitä sille, miksi jotakuta ei haluta ottaa osaksi yhteisöä, lienee yhtä paljon kuin ihmisiä. Milloin kyseessä on henkilökemioihin liittyvät tekijät, milloin työ- ja aikapaineisiin liittyvät. Uupumiseni jäljiltä ja pahimman toipumisvaiheen ylitettyäni, aloin uudelleen suuntautua ja tarkentaa koulutustani haluamaani suuntaan. Osana tätä kouluttautumista minulla oli työharjoittelu ja sain hieman lisäperspektiiviä kyseiseen ulkopuolisuuden aiheeseen. Olin harjoittelijana alalla, jossa on huutava työvoimapula ja, jossa uusia tekijöitä kaivataan kipeästi. Minulla tietysti oli jo valmiiksi tuntosarvet koholla tapahtuneen uupumuksen myötä, mutta olin silti häkeltynyt siitä, miten huonosti uusi tulokas työyhteisössä otettiin vastaan. Olin vain harjoittelija, joten kenties se toimi oikeuttavana tekijänä sille, että osalla yhteisön työntekijöistä jo alkeelliset käytöstavat tuntuivat unohtuneen. Tervehdyksiini ei vastattu, nimeäni ei muistettu eikä kanssani jääty hetkeäkään pidemmäksi aikaa oleskelemaan kuin mitä oli pakko. Tiedän, että toiminta olisi ollut samanlaista kenen tahansa toisen harjoittelijan kanssa ja, että työntekijöistä valtaosa oli itsekin työuupumuksen partaalla suuren työtaakan ja organisaatiomuutoksen alla. Kokemus sai minut silti pohtimaan sitä, ettei työntekijän sosiaalistumisen onnistuminen voi olla vain työntekijän ja työnantajan vastuulla. Myös työyhteisön jäsenillä, työntekijän kollegoilla on tietynlainen vastuu siinä, että uusi työntekijä (tai harjoittelija) kokee olonsa edes vähissä määrin tervetulleeksi. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, sillä ystävällisyydestä ja kohteliaisuudesta ei makseta lisää palkkaa. Minulle harjoittelu oli kuitenkin opettavainen ja varmisti sen, etten ole se tulevaisuuden tekijä, joka paikkaa kyseisen alan työvoimapulaa. Etsintäni siitä, mitä haluan tehdä isona, jatkuu.

Eli voidaanko yhteenkuuluvuutta lisätä työpaikoilla?

On paitsi johdon myös työntekijöiden 
velvollisuus olla syrjimättä ketään ja puuttua 
epäkohtiin.

Yhteenkuuluvuuden lisäämiseksi yksilötasolla on tärkeää varmistaa, että työnteko sujuu ja puitteet sen tukemiselle ovat kunnossa. Kun useampi työntekijä voi hyvin, näyttäytyy se myös positiivisesti ryhmätasolla. Ryhmän yhteenkuuluvuutta voidaan työyhteisössä lisätä esimerkiksi erilaisten TYHY-päivien ja pikkujoulujen muodossa. Tällöin olisi hyvä varmistaa, että mukana tosissaan ovat kaikki halukkaat ja pitää silmällä sitä, ettei poissa ole aina samat henkilöt. Hyvin tärkeänä, ellei tärkeimpänä, yhteenkuuluvuutta ja me-henkeä lisäävänä tekijänä on myös reilu ja tasavertainen johtaminen, joka takaa jokaiselle yhteisön jäsenelle tunteen siitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla.

On myös hyvä tiedostaa se, että on paljon työyhteisöjä, joihin ei ole mahdollista päästä osaksi, vaikka tekisi asian eteen kaikkensa. Sinä voit olla yhteisön jäsenille uhka, joka tulit viemään muiden työt tai sinä voit olla se nuori pyrkyri, joka ei tiedä miten asiat talossa hoidetaan. Sinulla voi olla muiden silmissä liikaa tai liian vähän kokemusta, sinulla voi olla turhan positiivinen tai negatiivinen työote tai voit olla liian hiljainen tai liian kovaääninen. Sinä voit tietämättäsi olla samanniminen kuin jonkun entinen koulukiusaaja tai näyttää samalta kuin jonkun exä, mikä kenties tiedostamattomasti ajaa heidän käytöstään sinua kohtaan ulossulkevaksi. Näin ei tietysti pitäisi olla, kun puhutaan aikuisten ihmisten työpaikoista, mutta valitettavasti tällainen tuntuu olevan ennemmin sääntö kuin poikkeus. Tämä on mielestäni hyvä tiedostaa. Seuraavan kerran, kun mietit, mikä sinussa on vikana, voit kääntää ajatuksen toisinpäin: mikä työyhteisössä onkaan vialla?

Työyhteisöön kuulumisesta ja sen tärkeydestä:

• Ihmisiä on erilaisia ja joillekin työyhteisö on vain välttämätön pakko, johon on kuuluttava, ei sen kummempaa. Tärkeää on tunnistaa, miten itse asiasta ajattelee ja, millaisen painoarvon työyhteisön tärkeydestä omassa elämässä antaa.
• Ulkopuolisuuden tunne voi projisoitua omista sisäisistä kokemuksista ja tuntemuksista, mikä voi olla hyvä tiedostaa. Se ei silti poissulje sitä, etteikö työyhteisössäkin voisi piillä ongelmia.
• Vaikuttaako työyhteisö negatiivisesti työntekemiseen? Onko tilanteessa jotain, mitä voisit tehdä toisin?
• Vaihtamalla voi parantua!

Lähitöihin siirtyminen ei tuonutkaan pelastusta

Viimein koitti päivä, jolloin siirryin lähitöihin ja aloitin työskentelyn työpaikalla, toimistosta käsin. Muistan jännittäneeni toimistolle menoa ja tuntui samalta kuin se olisi ensimmäinen työpäiväni uudessa työpaikassa. Mieleni tuntui unohtaneen sen, että todellisuudessahan olin jo puoli vuotta paiskinut töitä kotoa käsin. Työpaikalta käsin työskentely oli uutta, työtehtävät ei.

Minulle oli tärkeää antaa itsestäni hyvä ”ensivaikutelma”. Olin jäänyt etätyön myötä pitkälti ulkopuoliseksi työyhteisössä, joten näin lähitöihin siirtymisen hyvänä väylänä muuttaa tilanne. Halusin kuulua osaksi porukkaa ja koin tärkeäksi sen, että minusta pidettäisiin ja minut nähtäisiin asiantuntevana. Tilanne on tässä kohtaa kuitenkin ollut se, että olen kokenut oloni hyvin väsyneeksi ja motivaationi työtä kohtaan oli jo pidemmän aikaa ollut huimassa syöksykierteessä. En enää pitänyt tekemisiäni lainkaan merkityksellisenä ja jollain tapaa häpesin sitä, että koin olotilani niin huonoksi. Pelkäsin, että antaisin itsestäni jotenkin väsähtäneet ja vetämättömän kuvan.

Ensikohtaamisia

Työpaikalla oli varauduttu vaihtelevaan turvallisuusympäristöön ja jokaisen sisälle haluavan tuli kulkea turvatarkastuksen läpi. Ensimmäisenä päivänä olimme sopineet, että esimies tulee minua vastaan turvatarkastuksen päähän, sillä minulla ei vielä tuolloin ollut tarvittavia kulkulupia päästäkseni pidemmälle. Jostain syystä en yllättynyt lainkaan, kun hän oli sovitusta ajankohdasta myöhässä ja tyhjänpanttina odottelin pitkähkön tovin. Olin saanut hänestä suhteellisen huonon kuvan etätyöjakson aikana tapahtuneen vuorovaikutuksen (tai sen puutteen) perusteella, mutta halusin ajatella, että olisi mahdollista olla antaa tämän vaikuttamatta ja kääntää uusi, tyhjä sivu. Kohtaaminen itsessään sujui asiallisesti, ja pitäydyimme hyvin asialinjalla ilman suurempia smalltalkeja.

Jo ensimmäisen päivän aikana esimies töksäytteli muutaman tökeröhkön kommentin, ja jostain syystä tämä ei edes yllättynyt minua, sillä olin varautunut etukäteen. Hän sanoi minun vaikuttavan ujommalta kuin oli ajatellut, ja menin kommentista lähinnä vain hämilleen. Mielestäni on normaalia olla jossain määrin varautunut uusia ihmisiä tavatessa ja erityisesti sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden toiminta on sinusta ollut ilkeää. Olen luonteeltani myös jonkin verran keskivertoa vetäytyvämmän puoleinen ja erityisesti vieraassa kulttuurisessa kontekstissa minua voidaan herkästi pitää ujompana kuin tosiasiallisesti olen. Esimies myös tokaisi minun olevani pidempi kuin hän oli ajatellut, mistä en tietenkään pahastunut, vaikka olenkin Suomen mittakaavassa keskivertomittainen. En vain ehkä pidä siitä, että ulkonäköä kommentoidaan – erityisesti tilanteissa, joissa ulkonäöllä ei tulisi olla painoarvoa. Mutta rehellisyyden nimissä, olin itsekin yllättynyt siitä, kuinka lyhyt esimies olikaan. Olin paisutellut hänet mielessäni isompikokoisemmaksi.

Minulla oli positiiviset odotukset lähitöistä.
Esimies suurenteli työpaikalla vallitsevasta
hierarkiasta.

Olin saanut esimiehen puheista käsityksen, että työpaikalla vallitsi suuret hierarkiat työntekijöiden ja esimiesten kesken. On totta, että hierarkiat olivat nähtävissä: esimiesasemassa olevat olivat ”isompia kihoja” enkä heitä loppu viimein usein näkynyt, sillä heidän työpisteensä sijaitsivat omassa kerroksessaan ja lisäksi heillä oli usein tapaamisia ja matkustamisia projektien tiimoilta. Esimieheni oli muiden työntekijöiden kanssa samalla viivalla, eikä hän lainkaan lukeutunut isojen kihojen joukkoon. Luultavasti hän olisi halunnut asian olevan toisin. Toki työpaikka oli hierarkkisempi kuin suurin osa suomalaisista työpaikoista, joissa olen ollut, sillä Suomessa tällainen valtasuhteiden rakenteellinen kerrostuma on usein melko häivytettyä. Huomasin kuitenkin pian, että esimiestäni korkeammassa asemassa olevat olivat oikeasti mukavia ja he toivottivat minut vilpittömästi tervetulleeksi. Heidän näkemisensä kautta minulle tuli tunne, että olin odotettu työpaikalle ja, että työpanoksellani olisi merkitystä. Valitettavasti tämä jäi tietynlaiseksi sanahelinäksi, sillä en tehnyt heidän kanssaan töitä ja siten heiltä jäi näkemättä työhön liittyvä ahdinkoni. Jäin heille vain yhdeksi työntekijäksi muiden joukossa, sellaiseksi jota silloin tällöin näkee ohikulkijana käytävillä.

Aloittamiseni osui vilkkaimpaan lomasesonkiin, joten työyhteisöstä moni oli ensimmäiset pari viikkoa lomalla. Sain siten rauhassa tutustua ripotellen uusiin henkilöihin sitä mukaan, kun he palailivat lomilta. Alkuun tämä oli mielestäni hyvä asia, mutta todellisuudessa varmasti yksi tekijä lisää siihen, miksi lähityöjaksoni jäi lyhyeen. Suuriosa näistä kollegoista, joita näin vasta viikkojen päästä, edustivat sellaisten kulttuurien kansalaisia, jotka olivat lähempänä eurooppalaista kulttuuria ja siten tietyllä tapaa ymmärsivät tilannettani paremmin. He olivat olleet työpaikalla jo pidemmän aikaa ja tiesivät esimiehestäni asioita, joiden kuuleminen varhaisemmassa vaiheessa olisi voinut muuttaa työsuhteeni kulun erilaiseksi. Tiimissä olleen kolmannen jäsenen kanssa olin etätyön aikaan tullut hyvin toimeen ja se vahvistui lähityön aikana. Hänen kanssaan vietin silloin tällöin töiden jälkeenkin aikaa. Paljastui kuitenkin, että hän oli minua jonkin verran nuorempi ja tuli kulttuurista, jossa iäkkäämpiä tai auktoriteetteja ei kyseenalaisteta. Hän ei siten puuttunut esimiehen käytökseen mitenkään, eikä hän omien sanojensa mukaan kokenut tilannetta minun tapaani yhtä tulehtuneeksi.

Minä tunnen, kuinka vauhti kiihtyy

Esimies piti yllä negatiivista työilmapiiriä 
juoruilemalla.

Esimies ehdotti minulle ensimmäisen viikon aikana, että pitäisimme tapaamisen kahdestaan. En muista, millä nimellä tätä kutsuttiin, mutta hänen mukaansa kävisimme siinä läpi ajatuksiani siitä, mitä haluaisin nyt lähitöissä tehdä ja, millaisia työprojekteja ottaa hoitaakseni. Tämä kuulosti minusta hyvälle ja ajattelin, että viimein käymme tällaisen tavoitekeskustelun, joka olisi ollut hyvä käydä jo puoli vuotta sitten. Olin myös varautunut sanomaan kehitysehdotuksia hänen suuntaansa ja tuomaan jälleen ilmi turhan suuren työkuormituksen. Tapaaminen osoittautui kuitenkin kaikkea muuta kuin minun työhöni liittyväksi. Esimies käytti tilaisuuden hyväkseen ja ”esitteli” minulle työyhteisön muut jäsenet. Hän kertoili kaiken muiden kollegoiden meneillä olevista työprojekteista ja heidän siihenastisista saavutuksistaan. Hän mustamaalasi, vähätteli ja kritisoi. Esimies toi esiin selkeästi sen, kuinka piti suurintaosaa kollegoistaan pätemättöminä ja kyvyttöminä saada tarpeeksi rahoitusta projekteilleen. Minä en tässä vaiheessa ollut vielä kovin montaa kollegaa nähnyt, enkä ollut ehtinyt muodostaa heistä minkäänlaista kuvaa. Esimies tiesi tämän ja ilmeisesti pyrki vaikuttamaan siihen, että en ainakaan kovin positiivisesti heistä ajattelisi. Olin rehellisesti sanottuna tilanteesta pöyristynyt ja menin tapaamisessa jollain tapaa tyystin lukkoon ja sanattomaksi. Tätäkö on työelämä, jonka puhutaan olevan aikuisten maailma? Koska tilanne oli niin absurdi, en saanut sanottua mitään etukäteen suunnittelemiani asioita työmäärään liittyen. Jälkeenpäin esimies käytti tätä verukkeena työmäärän lisäämiselle, en ollut tuonut esiin toiveitani, vaikka tilaisuus oli annettu.

Ensimmäisen viikon ”alun tutustumisten” jälkeen oli aika jatkaa työntekoa. Tulin pian kuulemaan, että kuulemma minun etätyöjaksoni aikana osaa tehtäviä ei ollut saatu tehtyä sen takia, että ne pitäisi tehdä paikan päällä. Esimies naureskeli, että nyt työntekeminen vasta alkaisikin, ja työmäärä lisääntyisi. Tähän asti tehtyä ei voitu pitää juuri minään. Työtehtävät saivat lisäksi uusia kierroksia, sillä minun tulisi nyt ottaa osaa myös kollegoiden projekteihin ja tarjota apuani työpanoksestani heille. Esimiehen mukaan tällainen synergisoituminen poikisi lisää kontakteja, rahoitusta ja osaamista myös meidän senhetkisille projekteillemme. Toisin sanoen siis tekisin kartoituksia ja alustavia suunnitelmia minulle täysin tuntemattomista aihekokonaisuuksista sivutyönä, sillä fokuksen täytyisi kuitenkin edelleen olla omissa projekteissa.

Tieto töiden lisääntymisestä kauhistutti minua. Tunne siitä, että tekemisilläni ei ollut mitään merkitystä vahvistui ja sen hetkiset saavutukset tuntuivat mitättömiltä. Minun täytyi olla vajaaälyinen, mikäli olin kuormittunut jo siihenastisesta työmäärästä, koska kuulemma se oli ollut vasta alkua. Aloin ymmärtämään sen, että etätöissä olin pystynyt edes hieman säännöstelemään työmääräni, sillä pystyin aina sulkemaan tietokoneen ruudun ja toteamaan että riitti tältä päivältä. Nyt olin työpaikalla esimiehen valvovan silmän alla, eikä töistä irtaantuminen käynytkään käden käänteessä. Työtehtävät myös vanhaan tapaan lisääntyivät arvaamattomasti ja työtä oli hankalaa ennakoida. Esimies saattoi ohimennen huikata jonkin tehtävänannon aamulla ja iltapäivällä tivata missä palautus viipyi. Samalla jo olemassa olevat tehtävät jäivät pölyttymään. Etätyön aikaan esimies oli sen verran joutunut näkemään vaivaa tehtävienannoissa, että joutui antamaan ohjeet kirjallisina. Nyt lähitöissä hän saattoi entistä epämääräisemmin huikata asioista ja mumista ohjeita olettaen, että olen heti kartalla, mistä on kyse.

Työpaikalla oli myös jossain määrin sen kaltainen ilmapiiri, että ennen iltakuutta oli hankala lähteä kotiin. Enemmistö lopetteli työt seitsemän tai kahdeksan aikaan, esimies useimmiten vasta kymmeneltä. Sillä ei ollut merkitystä, mihin aikaan olit työpaikalle tullut ja, kuinka monta tuntia työpäiväsi oikeasti oli ollut. Tunsin usein, että olin tehnyt jotain väärin, kun lähdin kotia kohden viiden aikaan. Työt olin aloittanut kahdeksalta, että yhdeksän tunnin työpäivä oli mielestäni epäonnistuminen. Kaikki muutkin tekevät pitkää päivää, pidempääkin. Tällainen käyttäytyminen on käsittämätöntä sitäkin vasten, että minulla ei ollut varsinaista työaikaseurantaa eikä ylitöistä maksettu korvauksia. Tiedän, että kaikkialla tämä ei ole näin radikaalia ja Suomessa useimmiten tehdystä ylityöstä maksetaan korvaus, mutta valitettavasti tällainen työaikoihin liittyvä ilmapiiri ja sosiaalinen paine on työelämässä laajemminkin voimissaan.

Oloni ei kohennutkaan lähitöissä – päinvastoin

Työmäärän lisääntyminen sai vointini heikkenemään nopeasti ja ahdistus voimisti otettaan. Aloin saamaan lamaantumiskohtauksia eli tuijottelin tietokoneen ruutua ilman, että olisin pystynyt enempään. Tämä lisäsi stressiä ja aiheutti sen, että joinain päivinä olikin sitten viiden ihmisen edestä tehtävät työt edessä deadlinejen kolkuttaessa. Säästin energiaa toimimalla rutiininomaisesti ja tätä kuvastaa hyvin esimerkiksi se, että en pystynyt käyttämään minulle annettua työtietokonetta. Kuljetin mieluummin omaa tuttua tietokonetta mukanani, sillä minulla ei ollut voimavaroja alkaa pähkäillä, miten täysin erilailla toimivan koneen ohjelmistot toimivat tai, mitkä ominaisuudet ovat mitäkin englanninkielisessä Wordissa. Olin tottunut suomenkieliseen.

Tavoitteeni päästä osaksi työyhteisöä ei ottanut tuulta alleen. Aloin vältellä kollegoita paitsi sen takia, että säästelin itseäni sosiaalisten vuorovaikutustilanteiden aiheuttamalta kuormitukselta myös siksi, etten halunnut saada heiltä lisää työtehtäviä. En jaksanut verkostoitua, eikä minua olisi vähempää voinut kiinnostaa käyttää lounastaukoani työstä puhumiseen. Seurasin mieluummin sivusta ja tilaisuuden tullen eristäydyin ollakseni yksin. Vapaa-aikana en tehnyt muuta kuin olin kotona ja makasin sängyssä enkä juurikaan tutustunut uuteen kotimaahani. Olin tosin reissannut siellä aikaisemmin, joten se oli alkujaan jo vähän tuttu minulle. Iltaisin saatoin viimeistellä joitain työtehtäviä omassa rauhassa ja viikonloppuisinhan sain kaksi lisäpäivää tehtävien edistämiselle. Kaikkinensa elämäni pyöri entistä enemmän työn ympärillä ja oli kutistunut siihen, että töistä päästyäni menin tekemään lisää töitä kotiin, yksin.

Ongelmat esimiehen kanssa
jatkuivat.

Samanaikaisesti vuorovaikutusongelmat esimiehen kanssa lisääntyivät. Pyrin välttelemään häntä toimistolla, sillä pian jo pelkkä hänen näkemisensä sai minut voimaan pahoin ja pelkäämään lisätöiden saamista. Työpisteemme sijaitsivat onneksi hieman kaukana toisistaan, kerroksen eri siivekkeissä, mutta silti hän tuli useita kertoja päivässä luokseni tarkistamaan edistymisen. Mikromanagerointi jatkui. Hän toi usein ilmi sen, että ihmetteli sitä, miksi en verkostoidu niin paljoa muiden kanssa. Miksi olen niin ujo. Hän naureskeli puhuessani ja tarkasteli päästä varpaisiin ivallisella katseella. Jouduin usein pyytämään häntä toistamaan asiansa, sillä varsinkin alkuun minun oli vaikea ymmärtää sanoma hänen voimakkaan aksenttinsa takia. Siksi hän alkoi puhumaan kanssani kuin pienelle lapselle: selkeästi ja hitaasti artikuloiden. Luulen, että tässä taustalla ei tosiaankaan ole ollut motiivina se, että ymmärtäisin hänen asiansa. Haastava tilanne siten vain jatkui lähitöissä, enkä heti kokenut oloani varmaksi tuoda asiaa ilmi ylemmälle taholle. Olinhan vasta aloittanut ja heti valittamassa. En halunnut olla se, joka ensimmäiseksi valittaa ennen kuin ehtii kehenkään tutustuakaan. En vieläkään tuntenut olevani oikeutettu valittamaan, sillä olihan minulla kokemusta vain etätöistä ja vasta muutamasta viikosta toimistosta käsin tekemisestä. Edelleen myös ajattelin minun suurentelevan tilannetta.

Loppua kohden

Lähdin lähitöihin sillä asenteella, että aloitan ikään kuin puhtaalta pöydältä. Kaikki korjaantuisi, kun etätyöskentely päättyisi: työstressi helpottuisi, en olisi enää nuupahtanut ja vuorovaikutus esimiehen kanssa kohenisi. Halusin unohtaa työn negatiiviset puolet ja irtisanoutumisajatukset. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sitä, kuinka naiivi olenkaan ollut. En ymmärtänyt, että lähitöihin siirtyminen on ikään kuin työn uudelleen aloittamista ja uuden aloittaminen vie aina voimavaroja ja lisää kuormitusta. Olin varma, että jaksaminen ja entistä tehokkaampi suorittaminen olisi mahdollista vain näin päättämällä. Minä päätän jaksaa ja suorittaa entistä tehokkaammin. Jos ihminen on jo valmiiksi äärirajoilla, ei tämä ole mahdollista. Jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Ihmissuhdehaasteissa ei myöskään ole toimiva ratkaisu vain lakaista ongelmia maton alla. Haasteet kun tuppaavat kasaantuvat ja voivat lopulta purkautua hallitsemattomasti.

Etätyöjakson haasteet seurasivat mukanaan
lähitöihin siirtyessä.

En ymmärrä, miksi en ollut jotenkaan lainkaan huomioinut vakavasti sitä, että työpaikalla aloittaminen tuo oman lisäkuormituksensa. Piste. Totuttautuminen työpaikan käytäntöihin ja tutustuminen työyhteisöön vievät voimia. Olin jo puoli vuotta työskennellyt työtehtävien parissa, mutta muutos työympäristössä sai myös tehtävät tuntumaan uudenlaisilta. Keskittymiskykyni kärsi, sillä oli tietysti täysin erilaista työskennellä kotoa käsin hiljaisessa tilassa versus yrittäessäni saada samaa aikaan hälyisässä avotoimistossa. Aloitin toimistolla heti kahden viikon eristyksen jälkeen, joten ärsykemäärä yhtäkkisestä ihmismäärän kasvusta oli valtava ja koin työpaikan sosiaalisen puolen kuormittavana. Stressasin myös kollegoiden nimien muistamista, sillä ne olivat ulkolaisia ja, vaikka saatoin muistaa ne sähköposteista, ne usein äännettiin erilailla kuin kirjoitettiin. Pieni juttu, mutta horjuin tuolloin jo muutenkin kognitiivisten toimintojen äärirajoilla. Olin myös tietoinen mahdollisesta kulttuurishokista, joka on tavanomainen reaktio sopeutuessa vieraaseen kulttuuriin. Mieleni käytännössä tulvi uusista asioista ja olin hätäinen oppimaan kaiken mahdollisimman nopeasti. Kuten työsuhteeni alussa, en antanut itselleni ymmärrystä siitä, että uusien asioiden sisäistäminen vie aikansa.

Vastoin odotuksiani lähityöhön siirtyminen ei siten mennyt kuin Strömsössä ja vielä tänäkin päivänä hämmästelen sitä optimismin ja sinisilmäisyyden määrää, mitä minulla tuolloin oli. Jo kuukaudessa tilanne eskaloitui ja ongelmat kärjistyivät esimiehen kanssa siihen pisteeseen, että riitauduin hänen kanssaan täysin. Valittavakseni jäi jatkaminen tai lopettaminen.

 

Lähitöihin siirtyessä kiinnittäisin huomiota seuraaviin asioihin:

• Anna itsellesi aikaa. Aloittaminen vie aina energiaa, vaikka olisitkin jo tehnyt töitä etätöiden kautta!
• Kerro ilmenneistä ongelmista mahdollisimman pian. Etätyöjakson aikana ilmenneet ongelmat ovat todellisia ja ne on hyvä käsitellä viimeistään työpaikalle siirtyessä.
• Pidä työajoista kiinni! Kyse on sinusta ja sinun hyvinvoinnistasi. Laatu korvaa määrän tässäkin asiassa.
• Aseta rajat itsellesi. Harjoittele sanomaan ei! Älä tee muiden töitä.
• Hyväksy itsesi. Olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.

"Alku on aina vaikein"

Vastavalmistuneena koin painetta
kiirehtiä työelämään.

Minulle on jäänyt yliopistoajoilta mieleen hyvää tarkoittavat, lukemattomat neuvot siitä, kuinka valmistumisen jälkeen olisi toivottavaa löytää itsensä välittömästi työelämästä. Jalka mielellään oven väliin jo opiskeluiden aikana, sillä työpaikka olisi hyvä olla tiedossa ennen kuin ottaa tutkintopaperit ulos. Tutkinnot vanhenevat. Aina on seuraava vuosikurssi seuraavana vuonna valmistuneita, joilla on käsissään ne tuoreimmat tutkinnot. Kilpailu on kovaa ja aukot ansioluettelossa tuomittavia. Näiden ukaasien saattelemana samaan hengen vetoon on muistettu todeta se, että työllistyminen on yksilön omalla vastuulla. Työttömyyskortistoon joutuminen on pahinta, mitä voisi tapahtua, eikä työuupumisista minun opiskeluaikoinani juurikaan puhuttu.

Yhteiskuntatieteilijänä olen saanut kuulla olevani generalisti, joka ei valmistu suoraan mihinkään tiettyyn ammattiin. Vain taivas on rajana. Olenkin monet kerrat kuullut kysyttävän kertoessani opinnoistani, että, mihinkä siitä sitten valmistuu?

Kansainvälisiä uratoiveita

Olen pitänyt matkustelemisesta ja asunut pidempiäkin ajanjaksoja ulkomailla töiden ja opiskeluiden puolesta. Ammatillinen kiinnostukseni kehitystyötä kohtaan kasvoi yliopistossa ja opiskelin laajalti antropologian ja globaalin terveystiedon tyyppisiä aineita. Halusin oppia lisää erilaisista kulttuureista ja globaaleista ilmiöistä. Järjestösektorille suuntautuminen tuntui minulle oikealle valinnalle, ja opintoihin liittyvän harjoittelun suoritin suomalaisessa kehitysjärjestössä. Lisäksi olin vapaaehtoistyöntekijänä ulkomailla globaalikasvatusta edistävässä paikallisessa voittoa tavoittelemattomassa järjestössä. Minulle olikin selvää, että myös valmistumisen jälkeen hakeudun kansainvälisiin tehtäviin ja muutan pois Suomesta määrittelemättömäksi ajaksi.

Pian valmistumisen jälkeen hain ja tulin valituksi työhön, josta työuupumukseni saisi alkunsa. Työpaikka oli ensimmäinen varsinainen asiantuntijatyö, sillä aikaisemmat kokemukseni kehitysalalta olivat harjoittelijan tai vapaaehtoistyöntekijän rooleista. Pidin työpaikan saamista lottovoittona, vastasihan se silloista käsitystäni unelmatyöstä: pääsisin puurtamaan kestävämmän kehityksen ja paremman maailman puolesta. Työnantajana oli nimekäs maailmanlaajuinen järjestö ja tehtävä luonteeltaan kansainvälinen, mutta koronapandemian takia tehtäväni alkoi etätyönä ennen siirtymistä Aasiaan, fyysisesti työpaikalle. Odotin innolla Suomesta käsin alkavaa työntekoa.

Uudessa työssä

Motivaationi ei olisi voinut olla korkeampi aloittaessani ja minulla oli korkea halu näyttää paitsi itselleni myös uudelle tiimilleni siitä, että olin oikea henkilö tehtävään. Olin nyt asiantuntijana nimekkäässä järjestössä ja nelisanainen tittelini oli sen kaltainen, ettei se olisi taipunut Suomen kielelle. Koin työn merkityksellisenä, ja pääsisin edistämään minulle mielekkäitä asioita. Työkielenä oli englanti ja työyhteisö oli monikulttuurinen, työtoverit edustivat eri kansallisuuksia. Kollegoiden nimien ja sähköpostien kirjoitusasujen kanssa saikin olla tarkkana. Hyppäsin mukaan jo käynnissä olevaan projektiin, joka keskittyi ilmastonmuutoksen vastaisiin toimiin yksityistä sektoria sitouttamalla, ja olin tietoinen siitä, että tulevaisuudessa olisin mukana toisessakin ilmastoprojektissa, joka alkaisi rahoituksen varmistuttua. Tällöin sen hetkinen ilmasto-osaamiseni oli lapsen kengissä, sillä asiantuntemukseni suuntautui pitkälti köyhyyden, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kaltaisiin teemoihin. Tiedon suhteen aloitinkin käytännössä puhtaalta pöydältä ja, vaikka ensimmäiset kuukaudet olivat uuden tiedon sisäistämisen kulta-aikaa, oppiminen oli vahvasti läsnä koko työsuhteen ajan.

Uuden työn aloittaminen jännittää ja
itsestään haluaa antaa hyvän kuvan.

Uudessa työssä aloittaminen luonnollisesti jännittää ja haluaa antaa hyvän vaikutuksen itsestään. Jännitin etätyötä itsessään ja sitä, kuinka se lähtee sutviintumaan. Olin aikaisemminkin tehnyt etänä töitä, mutta en tällä tavalla täysipäiväisesti. Erityisesti minua jännitti, saisinko luotua hyvät suhteet esimiehen ja tiimiläisten kesken, joiden kanssa tiesin tulevani tekemään tiiviisti yhteistyötä. Lisäjännityksen toi vallitseva aikaero, Aasian päässä kello oli viitisen tuntia edellä ja minua huoletti se, vaikuttaisiko tämä jollain tasolla työjärjestelyihin.

Työ lähti liikkeelle korkealla intensiteetillä ja pettymyksekseni varsinaista perehdytystä tai esimiehen kanssa käytävää alun kaksin keskustelua ei ollut. Aloitustapaamisessa oli koko tiimi mukana ja siten tavoite- tai kehityskeskustelun kaltaiset teemat jäivät uupumaan. Perehdytys tapahtui omatoimisesti: toteutin projektin aihealueista pienimuotoisen tutkimuksen, jonka tuloksia esittelin Teamsin välityksellä tuleville työkavereilleni. Tiimin lisäksi tutustuin koko työyhteisöön verkon välityksellä ja, vaikka etätyössä on hyvät puolensa, niin sosiaalisessa verkostoitumisessa se jää kakkoseksi lähityöhön nähden. Tutustuminen jäi myös heikohkoksi siksi, että alun perin minun piti tehdä etätöitä vain noin kahden kuukauden ajan. Se, että pääsin lähtemään kohteeseen vasta puolen vuoden kuluttua, johtui pitkälti muuttuneesta koronatilanteesta.

Etätyön haasteet

Melko pian etätyö näytti haasteellisen puolensa. Erityisesti videopuheluissa minun kesti totuttautua siihen ominaisuuteen, että oma naama on jatkuvasti esillä ja sen katsominen puhuessa häiritsee paitsi keskusteluani myös keskittymiskykyä. Tulin turhan tietoiseksi keskustelun kannalta epäoleellisista asioista. Äänenlaadun kanssa oli myös usein haasteita ja ongelman sanottiin johtuvan minun verkkoyhteydestäni, vaikka jälkeenpäin selvisi, että yhteys pätki työpaikan nettiongelmien takia. Vasta-aloittaneena en kokenut asemaani sen verran vakiintuneeksi, että olisin alkanut sen enempää asiasta väitellä.

Usein ajatellaan, että etätyö nopeuttaa työntekemistä ja varmasti tämä pitää paikkaansakin, sillä esimerkiksi keskittyminen oli minulle paljon helpompaa kuin, mitä se avokonttorissa tulisi ikinä olemaan. Huomasin kuitenkin, että kommunikaatioon se loi omat negatiiviset lisänsä. Pienistä asioista kysymisen rima nousi, kun asian selventämiseen ja sähköpostin kirjoittamiseen tuhriintuu asian luonteeseen nähden kosolti aikaa. Olin myös alkuun huomaavinani epäluottamusta esimiehen taholta sen suhteen, teenkö oikeasti töitä siellä kotona vaiko en. Työpaikalla suosittiin lähityöskentelyä. Totta kai se loukkaa, mikäli epäillään epärehelliseksi, mutta ajattelin myös, että suurentelen asiaa mielessäni. Voiko tosissaan olla niin, että esimies ei usko minun tekevän töitä, vaikka työtehtävät esimerkiksi palautuivat ajallaan. Ymmärrän senkin, että luottamus tulee ansaita ja varmasti esimiehenikin olisi tuntenut oman roolinsa varmemmaksi, mikäli olisi alkuun voinut opastaa ”kädestä pitäen”. Lievittääkseni epäilyjä päätin olla tavoitettavissa mahdollisimman herkästi. Latasin puhelimeeni sähköpostin mobiilisovelluksen ja pidin ilmoitukset päällä. Sain siis aina hälytyksen uudesta sähköpostista ja aamulla ensimmäinen asia, mitä herätessäni näin, olivat saapuneet sähköpostit. Pyrin usein myös heti aamusta lähettämään jonkinlaisen viestin siitä, että olin kuitannut päivän tehtävät ja olevani työn äärellä. Pidin sähköpostinkin ilmoitusten äänet päällä tietokoneessani, kunnes huomasin ehdollistuneeni kilahduksiin ja reagoivan fyysisesti. Pulssi koveni ja kylmähiki otti valtaansa. Koska toimipaikka sijaitsi Aasiassa, myös aikaerorasitus toi omat haasteensa työntekoon. Aloittaessani työpäivän aamusta, työpaikalla oli keskipäivä. Olen pesunkestävä iltaihminen, joten oman lisänsä toi sekin, että opettelin uuteen aamurytmiin ja siihen, että aamu kahdeksalta on päivän tärkein palaveri, jossa tulee olla skarppina. Työpäivät eivät useinkaan alkaneet rauhallisesti, vaan sana tykitys voisi parhaiten kuvailla tilannetta. Huolestuttavaa oli tosin sekin, että usein lopetellessani työpäivää, esimies viestitteli minulle, vaikka siellä kello on tällöin ollut myöhäinen ilta.

Pian minulle myös ilmeni, että esimieheni ei ollut halukas kommunikoimaan kanssani muusta kuin työprojektiin liittyvistä asioista. Kysyessäni esimerkiksi työaikaseurantaan liittyviä asioita sähköpostitse, vastausta ei kuulunut. Kysyessäni asiasta videopuhelussa, hän totesi näiden olevan itsestään selviä asioita ja HR olisi se taho, jolta saisi vastauksia. Koska kyseessä oli iso globaali organisaatio, en aina tiennyt mistä lähteä ongelmia perkaamaan eikä tieto siitä, että HR:sta saa tukea kertonut minulle juuri mitään uutta, sillä HR:n kontaktihenkilön yhteystietoja ei löytynyt kädenkäänteessä. Minä en esimerkiksi tiennyt, mistä tai keneltä olisin saanut sähköpostiin liittyen it-tukea tai, kuinka edellä mainittu työaikaseuranta tai loma-anomiset tapahtuvat.

Aika ei pian riitä muuhun kuin kasvavasta
työmäärästä selviytymiseen.

Tahti kiihtyy

Ylimääräistä aikaa ei myöskään jäänyt tämänkaltaisten asioiden selvittämiseen, sillä työtehtävät lisääntyivät tasaiseen tahtiin ja päivän tunnit loppuivat usein kesken aiheuttaen sen, että yli kahdeksan tunnin työpäivistä tuli enemmän sääntö kuin poikkeus. Kuorma alkoi kasvamaan. Uutta asiaa ja uuden oppimista oli valtavasti, mikä luonnollisesti osaltaan aiheutti sen, että tehtävien suorittaminen otti oman aikansa. Vastasin heti alkuun projektin viestinnästä ja somekanavien päivittämisestä ilman, että tiesin juurikaan itse projektista. Työntekijänä olen huolellinen ja pidän siitä, että olen edes hieman perehtynyt asiaan, mitä työstän. Siksikin halusin ensin sisäistää sen, mistä projektistamme oikein on kyse ennen kuin alan kirjoittamaan siitä Facebook-päivityksiä. Olin myös vastuussa kuukausittaisen uutiskirjeen tuottamisesta Wordia käyttäen. En ollut käyttänyt Wordia ennen muuhun kuin tekstin tuottamiseen, joten jo itsessään sen opetteleminen, kuinka mediasisältöjä voidaan rakentaa sen avulla, oli minulle uutta. Oppimiselle ei tunnuttu antavan aikaa ja sen odotettiin tapahtuvan työajan ulkopuolella. Tästäkin syystä työpäivät osaltaan venyivät ja illat kuluivat tiedon etsimisessä ja sisäistäessä. Viikonloppuisin oli myös hyvin aikaa saada tehtävät viimeistellyksi ja työstää Wordin ja Excelin käyttötaitojani. Sain sellaisen kuvan, ettei minun sen hetkinen osaaminen vastannut sitä vaatimustasoa, joka minulla etukäteen ajateltiin olevan. Huijarisyndrooma teki tulojaan ja, mietinkin josko rekrytoinnissa tehtiin virhe. Tämän pohtiminen tekee totta kai kipeää, sillä silloin tunnustaa oman riittämättömyytensä ja huonommuuden tunne valtaa mielen. Minulla se jollain tavalla toi helpotusta, sillä silloin pystyin tarkastelemaan kokemaani vaatimustasoa uusin silmin.

Työ sai minut usein itkemään. Elämä
alkoi tuntua usvaiselta.

Lopulta seinä tuli vastaan ja ensimmäinen itkukohtaus työstä ja siitä, että en jaksa tai kykene tuli alle kuukausi aloittamisen jälkeen. Itkeminen ei ollut ollut minulle tuttua tai tavanomaista, viime kerrasta oli tuolloin ollut vuosia. Muistan säikähtäneen reaktiotani, mutta ajatelleen samalla, ettei minulla ole aikaa tällaiseen. Työt eivät lopu itkemällä. Itkukohtaukset yleistyvät ja pian alkoi olla saavutus, jos selvisin työpäivästä ilman kyyneliä. Saatoin purskahtaa itkuun täysin varoittamatta sähköpostia kirjoittaessa tai illalla lähtiessäni kauppaan. Ensimmäisen tunnekuohun jälkeen ilmoitin esimiehelle, että työkuorma oli ollut minulle liikaa ja, että pitäisin seuraavalla viikolla muutaman lyhyemmän päivän tehtyäni ylitöitä sen verran paljon viimeisten viikkojen aikana. Hän oli ymmärtäväinen ja lupasi kiinnittää paremmin huomiota työnmäärään tulevaisuudessa. Valitettavasti uskoin tämän.

Varoitusmerkkien laiminlyönti

Olen kuullut paljon sitä, että alku on aina vaikein uudessa työssä. Allekirjoitan tämän täysin, sillä näin minulla on useimmissa työpaikoissa ollutkin. Tässä uupumukseen johtaneessa työssäni alku oli täynnä varoitusmerkkejä tulevasta, mutta laiminlöin omat epäilykseni kuittaamalla ne alun vaikeuksiksi. Tavallaan myös ajattelin, ettei minulla ole oikeutta valittaa ja vetää negatiivisia johtopäätöksiä heti alkuun. Olinhan unelmatyössäni ja kiitollinen siitä. Ajattelin myös todennäköisesti tulkitsevan tilanteita väärin, sillä virtuaalisesti työskennellessä iso osa viestinnästä jää piiloon. Silti minua harmittaa jossain määrin se, etten kuunnellut omaa sisäistä ääntäni sitä, että minusta ei tunnu hyvältä, vaan jatkoin ja pusersin entistä kovemmin. Seuraavien kuukausien aikana tilanne pahenisi ja pian olisin ensimmäisellä sairaslomalla.

Kokemuksesta viisastuneena, työsuhteen aloittamiseen muutama vinkki:

• Keskustele tavoitteista: vaadi heti alkuun esimiehen kanssa kaksin käytävää keskustelua (voi olla luonteeltaan tavoite- tai kehityskeskustelu), pääasia, että tavoitteet ja velvoitteet ovat molemmille osapuolille selvät ja olette näistä samalla viivalla!
• Viesti selkeästi, jos tarvitset lisäaikaa uuden oppimiselle ja työtehtävien suorittamiselle. Oppiminen vie oman aikansa ihan jokaisella. 
• Ilmennä rajasi: älä lipsu työajoista, pidä tauot ja opi sanomaan ei kasvavalle työmäärälle.
• Ole armollinen - salli itsellesi se, että olet juuri aloittanut etkä voi heti tietää kaikkea!
• Kuuntele itseäsi ja ole herkkä omalle intuitiolle.