WhatsApp-johtaminen: some ja työelämä

Edeltävissä postauksissa olen tarkastellut some-tilieni poistoa ja sen vaikutuksia ihmissuhteilleni. Näkökulmat ovat olleet varsin henkilökohtaisia ja seuraavaksi tarkoitukseni onkin tarkastella somen vaikutuksia hieman laajemmalta kantilta. Sosiaalinen media ja erilaiset (etä)työtä helpottavat sovellukset ovat nimittäin tulleet osaksi työelämää eivätkä vaikutukset ole pelkästään positiivisia. Törmäsin jokin aika sitten tutkimukseen, jonka mukaan työntekijöiden työhyvinvointi oli heikointa silloin, mikäli työntekijän halu olla käyttämättä työkäytössä olevia älylaitteita ja some-tilejä työajan ulkopuolella oli ristiriidassa työnantajan näkemyksen kanssa. Vastaavasti työhyvinvointi oli paremmalla tolalla, jos häilyvämmät rajat laitteiden käytöstä olivat työntekijälle ok ja linjassa työnantajan asenteiden kanssa. Paljonhan puhutaan kouluissa tapahtuvasta älylaitteiden käytöstä, mutta työelämän kohdalla tätä puhetta kuulee harvakseltaan. Työturvallisuuskeskus on julkaissut oppaan someen liittyvästä työkäytöstä ja suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen. Tässä postauksessa tuon esiin omia kokemuksiani ja havaintojani, joita olen teeman tiimoilta tehnyt.

Somen tekemisestä osana työnkuvaa

Sairastuttaneessa työsuhteessa minun tehtävikseni lukeutui sosiaalisen median päivittäminen ja erilaisten julkaisujen tekeminen käynnissä olevista projekteista Facebookiin, silloiseen Twitteriin, Instagramiin ja LinkedIniin. Tuolloin käytin vielä itsekin somea, suhtauduin sitä kohtaan suhteellisen positiivisesti ja pidin ajatuksesta, että saisin työkokemusta viestintään ja markkinointiin liittyvistä osa-alueista. Projektien some-tilien päivittäminen oli yksi tehtävä lukuisten muiden tehtävien rinnalla ja työsuhteen edetessä kävi selväksi, että minun odotettiin tekevän näitä työhön liittyviä somepostauksia työajan ulkopuolella omalla puhelimellani ja tietokoneellani. Somettelua ei pidetty kovinkaan tärkeänä ja erityisesti esimiehen taholta kävi hyvin selväksi, miten vähäpätöisenä hän tätä osa-aluetta piti. Tekemiäni postauksia myös arvotettiin sen mukaan, kuinka monia alustojen käyttäjiä ne olivat tavoittaneet ja, kuinka paljon kävijävirtaa profiileissa tapahtui. Tuottamani päivitykset, jotka olivat tavanomaisen laadukkaita, tavoittivat hyvin heikosti muita käyttäjiä. Alhaisiksi jääneet numeeriset faktat toimivat siten (epä)onnistumisen mittana ja sain usein kuulla, kuinka heikosti suoriuduin näinkin helposta hommasta. Vasta näin jälkikäteen olen ymmärtänyt sen, miten näkyvyyttä haluavat yritysprofiilit lähes poikkeuksetta maksavat alustoille tämän saavuttamisesta. Se, että yksi ihminen puuhastelee erinäisiä somepostauksia ja toivoo parasta, ei vedä vertoja rahalle. Me budjetoimme someen pyöreät nolla euroa ja siksi toiminnalle asetetut tavoitteet olivat jo alkujaankin täysin epärealistisia ja saavuttamattomissa olevia. Kyse ei ollut minun huonoudestani tai osaamattomuudestani, vaan yksinkertaisesti siitä, ettemme pelanneet alustoilla menestymiseen vaadituilla säännöillä.

Somen parissa työskentely on toisille mieluista 
ja toisille vähemmän inspiroivaa.

Tänä päivänä suhtaudun hyvin varauksellisesti, mikäli työhöni kuuluu somen parissa työskentely tai minkäänlaisena somevastaavana toimiminen. Jos työehtosopimuksessani ei ole mainintaa somen sisältymisestä työtehtäviini, toimintaa ei ole määritelty työajan aikana tapahtuvaksi, tavoitteet ovat utopistisia eikä työnantaja tarjoa tehtävää varten perehdytystä ja tarvittavia välineitä (työpuhelinta ja -tietokonetta (joita en vapaa-ajallani käytä)), tulen tällaisesta tehtävästä järjestelmällisesti kieltäytymään. Jos somen työkäytöstä ei olla yhteisesti sovittu, pelisäännöt ovat epäselviä ja tekemisen raamit määrittelemättömiä, ei minun tarvitse niihin suostua. Työnantajien ei onnekseen tarvitse päätöstäni kavahtaa, sillä tekijöitä tällaisiin tehtäviin löytynee pilvin pimein ja ymmärtääkseni esimerkiksi tubettajan ura ja somen parissa työskentely on varsin haluttua nuorten keskuudessa.

Olen itse sitä mieltä, että työpaikan somen päivittämisestä tulisi maksaa erillistä some-lisää sen haitallisuuden vuoksi. Somen ja siihen tarvittavien erinäisten älylaitteiden käytön kun tiedetään vaikuttavan kielteisesti keskittymiskykyyn, aiheuttavan kuormitusta ja altistavan erilaiselle negatiiviselle vuorovaikutukselle kuten aiheettomalle kritiikille ja häiriköinnille. Samanaikaisesti paljon puhutaan työelämän muuttumisesta raskaampaan suuntaan, niin perustellusti voitaneen kysyä, että ollaanko tämän kaltaisista vaikutuksista sittenkään kovin tietoisia? Erityisen kriittisesti suhtautuisin työpaikan somepostausten tekemisiin omilla kasvoillani, sillä tuskinpa palkoissa on huomioitu ulkonäköön kohdistuvien kommentointien mahdollisia seurauksia. Lisäksi somen kautta leviävät viikoittaiset lokakampanjat ja boikotoinnit pitävät kasvottomia yritysprofiileja varpaillaan ja voivat ohjailla profiilien takana hääriviä työntekijöitä kohti hermoromahduksia ja sairaslomia. En ole kovin luottavainen, että työpaikkojen tarjoama tuki heidän virtuaalibrändinsä tekijöille on monissakaan tilanteissa riittävää.

Yritysten on pakko hyödyntää somea?

Toisekseen tuntuu, että somen myötä monissa työpaikoissa fokus on siirtynyt työn tekemisen sijasta virtuaalisen performanssin rakentamiseksi. Yhä harvempi yritys tai tekijä on somen ulkopuolella ja olipa kyseessä sitten kauppa, ravintola, terveyskeskus, koulu, harrastekerho, järjestö, valtionkonttori, hyvinvointialue tai monikansallinen yritys, niin somepreesenssi on taattua. Sosiaalisen median avulla on totta kai suhteellisen yksinkertaista tavoittaa suuri määrä ihmisiä ja markkinoida omia palveluita, mutta onko tämä aina ihan tarkoituksenmukaista? On totta kai ihan kivaa nähdä virtuaalisia joulutervehdyksiä esimerkiksi asuinalueeni hammashoitolasta tai katsoa sairaanhoitajia tiktok-tanssimassa, mutta vielä mukavampaa olisi saada ystävällistä ja asiallista hoitoa sitä tarvitessani. Samaten kuntosalini siivoustalkoista kertovien somepäivitysten sijasta saisin mieluummin ensiaputaitoja ja kylmäpusseja tilanteen niin vaatiessa ja esimerkiksi tatuointia ottaessa toivoisin toiminnan keskiössä olevan asiakaskohtaaminen ja itse lopputulos, eikä se, minkälaisen kuvan tatuoija saa someensa haltioitua. Sosiaalisen median pakottaminen työelämässä on vaikuttanut myös uravalintoihini ja aikoinaan haaveilemani ura toimittajan työstä on kauan aikaa sitten jo kuopattu. Nykypäivän toimittajien tehtäviksi tuntuu jäävän juttujen tekeminen siitä, mitä kukin on sanonut somessa ja kauhistella sanomatta jättämisiä. Somen myötä visuaalisuus on korostunut ja varsinaista journalismia, lähdekriittisyyttä ja asiatietoa on vastaavissa määrin leikelty.

On hyvä muistaa, että myös aikana ennen 
somea on ollut yrityksiä ja työpaikkoja.

Toisaalta myös se, että kaikki ovat eri some-alustoilla, voi kääntyä yrityksiä vastaan. Yritys, jolla on vähän seuraajia ja tykkäyksiä eri kanavilla, voi viestiä epäsuosiosta ja epäpätevyydestä, huonoudesta. Se voi saada asiakkaiden päät kääntymään ja valitsemaan toisin. Myös erilaiset negatiiviset arvioinnit voivat vaikuttaa valintaan, vaikka arvioinnit kertoisivatkin enemmän eriävistä makumieltymyksistä, subjektiivisista arvioista kuin objektiivisesti mitattavissa olevista asioista. Kuluttajana ja asiakkaana tämä on tietysti harmillista, sillä suosiota voivat niittää enemmänkin ”instagrammable”, someseksikkäät paikat kuin aidot helmet ja monissa yrityksissä taso voi tämän myötä tuntuvasti tippua toiminnan keskittyessä siihen miltä ulkoisesti näytetään. Ja kuten edellä totesin, suosiota on mahdollista pönkittää rahankin turvin. Tänä päivänä uskon, että sairastuttaneessa työsuhteessa tekemäni some-viestiminen työhön liittyneistä projekteista oli itse asiassa kyseisten projektien kannalta huonompi asia kuin se, ettei niitä olisi tuotu somessa esiin lainkaan. Somen välityksellä niistä välittyi hyvin heikko kuva vähäisten tykkäysten ja seuraajien takia, mikä on voinut vaikuttaa mielikuviin ja olla potentiaalisten asiakkaiden keskuudessa luotaan työntävä tekijä — kaikesta vaivannäöstä huolimatta. Tuloksellisempaa olisi voinut olla asiakkaiden kontaktointi perinteisimmillä tavoilla ja someen käytetyn ajan hyödyntäminen projektien eteenpäin viemiseksi. Tämänkin takia punnitsisin huolellisesti työnantajan roolissa sosiaalisen median hyödyt ja haitat, tarkastelisin sen välttämättömyyttä oman toiminnan kannalta ja loisin realistisen some-strategian vaikeidenkin tilanteiden varalle. ”Koska kaikki muutkin” ei välttämättä ole se paras perustelu somessa olemiselle.

Multitaskaaminen levisi työyhteisöihin

Sosiaalisen median ja erinäisten älylaitteiden tuleminen osaksi työelämää on vaikuttanut siihen, miten työtä tunnutaan tekevän yhä enenevissä määrin multitaskaamisen avulla. Multitaskauksella tarkoitetaan monen asian tekemistä yhtä aikaa, vaikka todellisuudessahan se ei aivan näin yksiselitteistä ole: ihminen pystyy keskittämään tietoisuuttaan vain yhteen asiaan kerrallaan ja siten tällainen monen asian samanaikainen tekeminen on todellisuudessa vain asiasta toiseen pomppimista. Kuormittuneisuuden ohessa keskeytykset, unohdukset, kiireen tuntu ja aikaansaamattomuuden kokemukset ovat multitaskaamisessa tavanomaista. Toimintaa värittää tietynlainen säheltäminen, sekavuus ja päättömyys. Työuupumuksessani ja työperäisen stressin huomattavassa kasvussa yksi tärkeä tekijä oli juuri multitaskaus. Sitä edesauttoi työtehtäviin liittyvä tietämättömyys ja epävarmuus, mikä näkyi siinä, että työtehtävien tärkeysjärjestys vaihtui nopealla tempolla, uusia tehtäviä tuli ennen kuin vanhat oli saatu hoidettua alta pois ja kaikkinensa tehtävien määrä oli täysin ylimitoitettua. Koska myös omat rajani olivat hyvin epäselvät ja esimies paineisti minua tekemään monta asiaa yhdenaikaisesti, koin multitaskaamisen ainoana oikeana tapana tehdä työtäni. Osaltaan tätä eskaloitti sekin, etten ollut rajoittanut erinäisiin älylaitteisiin tulevia viesti-ilmoituksia sähköposteista tai some-alustoilta ja siten kaikki ilmoitukset tulivat läpi keskeyttämään minun senhetkisen toimintani. Tuolloin pelkkä kilahdus uudesta sähköpostista nosti sykkeeni kattoon ja herpaannutti keskittymiseni työn alla olevasta tehtävästä toisaalle. Jostain syystä ajattelin, että minun tulee olla helposti saatavilla paitsi työaikana (etätyöskentely varmasti vaikutti tässä taustalla) myös vapaa-ajallani, mikä nykyisin tuntuu aivan järjettömälle ja sellaiselle, johon en enää mistään hinnasta suostuisi.

Työelämän pirstoutuminen varsin hetkiseksi on varmasti aiheuttanut sen, että yhä useammasta työyhteisöstä löytyy ADT:sta kärsiviä ihmisiä. Itseaiheutettu keskittymishäiriö lienee yksi eniten kasvavista ammattitaudeista, jonka synnyssä multitaskaamisella on roolinsa. On myös niin, että mitä enemmän ADT-ihmisiä työpaikoilla on, sen normaalimpaa keskittymiskyvyttömästä työskentelystä tulee ja sen epänormaalimpaa asioihin paneutumisesta ja rauhallisesta monotyyppisestä työskentelystä tulee. Minun tapani kirjoittaa esimerkiksi tätä blogipostausta on sellainen, että vain tekstitiedosto on tietokoneellani avattuna, puhelin ei ole kanssani samassa huoneessa ja kirjoitan täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ulkopuolisen silmin varsin tylsää ja epäkiinnostavaa siis, työelämässähän pitää olla säpinää, liikettä ja tempoilevia tilanteita? Omat vahvuuteni liittyvät ajatteluun, asioihin syventymiseen ja some-alustojen maksimisanamääriä pidempien tekstien tuottamiseen. Valitettavan usein olen kokenut näiden olevan taitoja, jotka istuvat huonosti tämän päivän työelämään ja, jotka voivat kiireisessä työyhteisössä vaikuttaa liian staattiselta tekemiseltä. Työelämä, joka arvottaa multitaskaamista ja kiirettä voi suhtautua ajatteluun ajanhukkana, asioihin syventymiseen tarpeellisen toiminnan vastakohtana (AI hoitaa) ja pitkästi kirjoittamiseen turhana työnä, kun ei tekstejä kuitenkaan kukaan jaksa loppuun asti lukea. Monissa työyhteisöissä voitaisiinkin mielestäni katsoa peiliin, kirkastaa yhteisössä vallitsevat arvot ja päättää toimia kyseisten arvojen mukaisesti.

Työelämässä tulisi olla tilaa myös 
älylaitteettomille työtavoille.

Tätä nykyä suhtaudun multitaskaamiseen ja työn takia keskittymishäiriön saamiseen luonnollisestikin hyvin kielteisesti. Tiedän kokemuksesta, että oman toiminnan muuttamista voi olla hyvin vaikea tehdä, jos ympäristö paineistaa toimimaan toisin. Omalla kohdallani muutos on lähtenyt asian tiedostamisesta ja tietoisesta valinnasta pyrkiä työskentelemään minun hyvinvointiani parhaiten tukevalla tavalla. Turhista tehtävistä kieltäytyminen ja tehtävien priorisointi ovat opittavissa olevia taitoja ja aikaisemmasta postauksestani liittyen älylaitteiden hallintaan voi saada vinkkejä työelämääkin ajatellen. Myös työnantajaan tulisi voida olla hyvin matalalla kynnyksellä yhteydessä ja esimerkiksi epäselvissä työtehtäviin liittyvissä tilanteissa vaatia selvitystä tavoitteista ja siitä, mitä työntekijän odotetaan tekevän päivä- ja viikkotasolla. Jos epäselvyyteen ei saada selvyyttä esimerkiksi työn itsenäisyyteen vedoten, harkitsisin hyvin tarkkaan työnantajan soveltuvuutta itselleni. Työnantaja on velvollinen huolehtimaan työturvallisuudesta enkä näe, että ympäristö, joka paineistaa kohti multitaskaamista, on tekijöillensä kovinkaan turvallinen ainakaan kognitiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

WhatsAppissa johtamista

Postaukseni otsikko WhatsApp-johtamisesta liittyy erääseen työkokemukseeni, joka tapahtui vuosia sitten. Työskentelin opintojeni ohessa viikonloppusiivoojana erässä siivousfirmassa reilu puolen vuoden ajan. Työhaastattelutilanteessa minulta kysyttiin käytänkö WhatsAppia ja minun vastatessani myöntävästi, esimies kertoi sitä käytettävän tiedonvälitystä varten. Tämä kuulosti minusta vaarattomalle enkä ajatellut asiaa sen kummemmin. Aloitettuani työt ei mennyt aikaakaan, kun minut oli jo lisätty WhatsAppissa useisiin eri ryhmiin. Ryhmiä oli luotu muun muassa yleisiä asioita, koulutuksia, tarviketilauksia ja työhyvinvointipäiviä varten: ryhmä per asia. Olin muistaakseni lisättynä kahdeksaan (!) eri wa-ryhmään ja siten älypuhelimeni piippasi aamusta iltaan jatkuvalla syötöllä työhön liittyvistä asioista. Minä työskentelin viikonloppuisin, mutta viestejä tulvi tietoisuuteeni oikeastaan nimenomaan silloin, kun en ollut töissä. Jos toisella puolella kaupunkia olevasta siivouskohteesta oli pesuaine loppu, sain siitä tiedon, jos toinen työntekijä oli unohtanut laittaa tuntilapun ajallaan, sain siitä tiedon, jos henkilöiden x ja y toivottiin suorittavan vaaditut koulutukset, sain siitä tiedon ja niin edelleen. Ryhmissä oli myös vallallaan ilmapiiri, jossa esimiesasemassa olevat henkilöt saivat antaa palautetta ja kritiikkiä, mutta työntekijöiden kohdalla vastaavaa toimintaa nimitettiin ryhmien ilmapiirin heikentämiseksi ja turhaksi negatiivisuudeksi. Esimies vastasi hänelle mieleisiin kysymyksiin nopealla tahdilla, mutta viiveellä (tai vastaamatta jättämisenä) sellaisiin, jotka saivat hänet näkymään huonossa valossa.

Yhtään vähättelemättä siivoustyötä, niin itse työn kannaltahan tällainen viestiminen oli täysin turhaa. Siivoustyötä tehdään pitkälti yksin, läsnä ollen ja ilman puhelimia, niin sitäkin vasten tällainen viestikeskeisyys tuntui varsin erikoiselta. Esimerkiksi tarviketilausten hoitaminen WhatsAppissa oli heikkoa, sillä yksittäiset tilausviestit hukkuivat viestitulvaan. Tästä seurasi se, että tarvikkeet jäivät usein toimittamatta ajallaan, mikä taas heikensi työstä suoriutumista. Työnantaja ei myöskään tarjonnut työpuhelimia eli viestimisen odotettiin tapahtuvan henkilökohtaisten puhelimien välityksellä. Jouduin puolessa välissä työsuhdettani ostamaan (omalla rahallani) työkäyttöön prepaid-liittymän, jota käytin vanhalla puhelimellani, yksinkertaisesti helpottaakseni työn ja vapaa-ajan rajaamista. WhatsAppin hyödyntäminen ja useiden eri ryhmien luominen on varmasti työnantajan näkökulmasta vaikuttanut simppeliltä ratkaisulta ja sellaiselta, jonka avulla useiden alaisten hallitseminen helpottuu. Työnantaja todennäköisesti halusi päästä itse helpolla ja toteuttaa johtamistaan kerralla kaikille menetelmällä. Valitettavasti tällainen aidan alta meneminen myös näkyi, sillä työhön perehdytys oli riittämätöntä, tosipaikan tullen esimieheen sai huonosti yhteyden, vuorovaikutuksessaan hän oli töksäyttelevä ja stressaantuneen oloinen ja kasvokkaisista tapaamisista aina myöhässä. Mielestäni johtamisen ei oikeastaan edes kuulu olla helppoa (silloinhan siihen pystyisi kuka tahansa) ja tämän kaltaisten nopeiden nykyaikaisten ratkaisujen hyödyntäminen ei useinkaan ole oikotie onneen.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten yleistä tämän kaltainen viestintäalustojen ”hyödyntäminen” työelämässä onkaan. Oman kokemukseni mukaan se ei tosiaankaan ole yleistynyt vain valkokauluksellisissa töissä, vaan myös niissä matalamman tason töissä. Tällä tarkoitan töitä, joissa itse työn tekemisen kannalta ei sosiaalisella medialla ja älylaitteilla ole minkäänlaista roolia. Jos kokemukseni ei ole vain yksittäistapaus, niin mielestäni on aivan turha ihmetellä uupumistapausten kasvua läpi ammattikuntien. Psykososiaalinen työhyvinvointi tulee varmasti vaarantumaan myös perinteisemmissä duunariammateissa, mikäli työhön liittyvää viestintää toteutetaan rajattomasti some-kanavien ja henkilökohtaisten älylaitteiden välityksellä. Minä en tuolloin tiennyt kaikkea sitä, mitä nykyisin tiedän enkä siksi ”uskaltanut” kyseisistä WhatsApp-ryhmistä irtaantua. Tärkeä tekijä työsuhteen päättämiselleni oli kuitenkin juuri tämä WhatsAppin välityksellä tapahtuva kuormittuminen ja työn ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen – työssä, jossa tällaisen ei tulisi alkujaankaan olla ongelma.

Minä opin tästä se, että en enää jatkossa tule antamaan työnantajille minun WhatsAppiani tai yhtään mitään muitakaan some-tilejä. En ole tällaiseen velvoitettu. Asiasta voidaan toki neuvotella, mikäli työnantaja tarjoaa työpuhelimen ja viestiminen tapahtuu tämän välityksellä työajan puitteissa. Tällaisista seikoista on hyvä keskustella jo työhaastattelun aikana ja epäselvyyksien varalta tehdä käytäntöjä koskevia kirjauksia työehtosopimukseen. Näin vältetään väärinymmärrykset puolin ja toisin ja ollaan enemmän varmoja siitä, että asioista ollaan samalla aaltopituudella.

Yhteisöllisyydestä sijasta oman identiteetin rakentamista?

Työpaikoilla, joissa some on keskeisessä 
roolissa, voidaan vieroksua henkilöitä, jotka 
eivät näillä alustoilla ole.

Olen miettinyt sitäkin, josko sosiaalisen median leviäminen työelämänkin puolelle on ollut yksi yhteisöllisyyttä rapauttava tekijä. Sosiaalisessa mediassa rakennetaan yksilöllisiä identiteettejä ja työ voi toimia yhtenä rakennusaineena henkilökohtaiselle brändille. LinkedIn on hyvä esimerkki alustasta, jossa tämä konkretisoituu ja, jossa työyhteisöstä tulee väline minä-hengen nostattamiselle me-hengen sijasta. LinkedInissä tuodaan esiin henkilökohtaisia saavutuksia, hehkutetaan omaa työpanosta ja välitetään itsestä kuvaa erinomaisena työntekijänä. Näkökulma on usein omassa kyvykkyydessä eikä kollegaaniudelle tunnu jäävän tilaa. Minun on vaikea nähdä, että tällainen oman itsen esiin tuominen ainakaan lisäisi yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden kokemuksia. Enneminkin toiset voivat näyttäytyä kilpailijoina ja esteinä omille etenemismahdollisuuksille. Toisekseen tämän kaltaisten työhön keskittyvien alustojen leviäminen on voinut lisätä työkeskeisyyttä ja saada ihmiset entistä enemmän arvottamaan työn merkitystä omalle olemassaololleen. Ammattitiedoista on tullut aiempaa julkisia ja useimmista ihmisistä on mahdollista selvittää muutamalla klikkauksella, mitä he työkseen tekevät. Työn kannustimena voikin toimia tällainen, aiempaa virtuaalisempi sosiaalinen paine, jossa esimerkiksi työttömyys näyttäytyy suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena. Työnantajille tämä on tietenkin ihan hyvä juttu: he saavat työntekijöiltä paitsi työpanosta, myös firmalleen näkyvyyttä näiden alustojensa kautta (olettaen, että työntekijät pysyvät ruodussaan eivätkä päästele sammakoita suustaan). Työelämässä tuntuukin olevan kasvavissa määrin yleisesti hyväksyttyä markkinoida paitsi itseä myös omaa työtään henkilökohtaisilla some-alustoilla ja jakaa seuraajille tietoa työhön liittyvistä osa-alueista. Työnhakijana ollessani minua on myös kehotettu liittymään LinkedIniin viranomaisten toimesta, sillä kuulemma työllistyminen voi hankaloitua ilman siellä mukanaoloa. On mahdollista, että siellä ilmoitetaan monipuolisemmin avoimia työpaikkoja muihin työnhakukanaviin verrattuna, mutta itseni on vaikea uskoa tällaisten paikkojen olevan somettomille henkilöille niitä parhaiten räätälöityjä.

Tekoäly ja työelämä

Myös tekoälyn hyödyntäminen on lisääntynyt työelämässä ja, vaikka se sisältää paljon mahdollisuuksia, niin siinä on myös haittapuolensa. En itse haluaisi olla työssä, jossa työssä vaadittava osaaminen kaventuu vain oikeiden kysymysten muotoilemiseksi ja esittämiseksi AI:lle. Tällainen tuntuisi itsestäni oman osaamisen aliarvostamiselta ja useiden koulutusvuosien hukkaan heittämiseltä. Varmasti minä voisin tätä blogiakin tehdä niin, että tekoäly kirjoittaisi tekstit puolestani, mutta jäisikö minulle itselleni silloin käteen mitään? Blogin pitäminen ja työn tekeminen on minulle myös itseni haastamista, toteuttamista ja oman osaamiseni hyödyntämistä enkä usko tällaisen olevan mahdollista silloin, kun mennään helpoimman kautta ja saadaan vastaukset suoraan koneelta. Blogini teksteissä en hyödynnä enkä tule hyödyntämään tekoälyä lainkaan.

Rajojen hakemista

Minun suhtautumiseni sosiaaliseen mediaan ja älylaitteisiin voi kuulostaa radikaalilta ja suhteellisen konservatiiviselta. Olen joutunut oppimaan omia rajojani kantapään kautta ja tullut tietoiseksi siitä, ettei rajojeni sisälle mahdu liiallinen määrä ärsykkeitä ja viestintävälineitä. Niin kauan kun keskustelu kiertää kehää esimerkiksi sen suhteen, saavatko oppilaat käyttää tunneilla älypuhelimia, onko ok GPS-paikantaa perheenjäseniä 24/7 tai tulisiko kuollut henkilö herättää virtuaalisesti takaisin henkiin, niin näen, että jää yksilön harteille tehdä omia rajoja kunnioittavia päätöksiä digilaitteiden suhteen. Tulee varmasti menemään vielä vuosia ennen kuin työelämässä herätään sosiaalisen median ja älylaitteiden haitallisiin ominaisuuksiin ja siksikin yhteisiä pelisääntöjä saataneen odotella. Vaikka yhteinen etu on varmasti se, että työstä palaudutaan työpäivän päätteeksi, minun on vaikea nähdä yhdenkään työnantajan oma-aloitteisesti ehdottavan työn ronskia rajaamista virtuaali- ja reaalimaailman tai työ- ja vapaa-ajan välillä. Sillä on hyötyjänsä, että työhön liittyvää sosiaalista mediaa ja työpuhelimia käytetään työajan ulkopuolella — enkä valitettavasti usko, että työhyvinvointisi ja jaksamisesi näihin lukeutuu. Minusta onkin tärkeää, että työelämään liittyvää virtuaalipuolta hyödynnetään sille tarkoitettuna aikana ja pidetään huoli siitä, ettei sen tarvitse lipua osaksi vapaa-aikaa.

 

Mikäli olet työpaikallasi somevastaavan roolissa, voi olla hyödyllistä muistaa seuraavat asiat:

• Uudessa tehtävässä on helpompi lähteä liikkeelle, jos toimintaan saa edes jonkinlaisia suuntaviivoja. Omaa luovuutta on tämän jälkeen helpompi toteuttaa.
• Sosiaalisen median päivittäminen on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työtehtävä ja sille tulee löytyä tarvittava aika työpäivien aikana.
• Työnantajan tulee järjestää työntekijän käyttöön työssä tarvittavat välineet, ja sometyössä tällaisia ovat esimerkiksi älypuhelin, tabletti ja/tai tietokone.
• Sometyöntekijänä toimimisen ei tarvitse tarkoittaa 24/7 saatavilla oloa, vaan myös sinulla on oikeus rajata älylaitteiden ilmoituksia ja suunnitella työpäiväsi niin, että aikaa jää keskittymistä vaativiin tehtäviin ja häiriöttömille hetkille. Kotiin ei töitä kannata viedä.
• Jos saat työstäsi ulkonäkökeskeisiä kommentteja, on hyvä muistaa, ettei niillä ole tekemistä sinun osaamisesi ja työtaitojesi kanssa.
• Työntekijällä on oikeus saada apua työkykynsä tukemiseksi: työnantajalla on lakisääteinen velvoite tämän toteuttamiseksi.

Poistin kaikki somet

Päädyin poistamaan kaikki some-tilini kolmisen vuotta sitten. Minulta löytyi tilit Facebookista, Instagramista, Snapchatista, LinkedInistä ja Twitteristä, TikTokia minulla ei luojan kiitos ollut. Poistuin ja poistatin tilini näistä jokaisesta sekä siivosin puhelimeni kyseisistä appeista. Valitsin somettomuuden, vaikka en edes ollut mitenkään erityisen aktiivinen käyttäjä: esimerkiksi Instagramissa postailin silloin tällöin julkaisuja elämästäni joillekin sadoille seuraajille. Minä en viettänyt työpäivän pituisia aikoja puhelinta selaten per päivä, vaan käyttöni oli keskimääräisesti ehkä pari tuntia per päivä. (Nykyisin tämäkin tuntuu paljolle ruutuaikojeni ollessa reilusti alle tunnin per päivä.) Ajatus somettomuudesta oli kuitenkin kytenyt päässäni jo jonkin aikaa ja lopullisen päätöksen tekeminen oli seurausta monista tekijöistä, joita käyn tässä postauksessa hieman lävitse. En ole katunut poistopäätöstäni hetkeäkään – ennemminkin minua harmittaa, että olen ylipäänsä ollut somessa ja, etten aloittanut sometonta elämää aikaisemmin.

Somesuhteen synty

Koska olen reilu kolmekymppinen, somet ja älypuhelimet eivät kuuluneet osaksi lapsuuttani. Ostin ensimmäisen älypuhelimeni lukiosta valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana ja kirjauduin samoihin aikoihin uutuutta hehkuviin Facebookiin ja Instagramiin. Suhtauduin tuolloin vielä hyvin alkeelliseen virtuaalitodellisuuteen varsin neutraalisti ja liityin eri alustoille, koska kaikki muutkin olivat siellä. En millään tapaa kyseenalaistanut käyttötilien luomista tai alustojen välttämättömyyttä, pikemminkin päinvastoin: yhteydenpito vanhoihin ja uusiin tuttavuuksiin tuntui mukavan helpolta ja oli kiva seurata, mitä muut ihmiset tekivät. Yliopistoaikanani monet sovellukset kehittyivät, valikoima kasvoi ja yleisesti kaupallistumisesta tuli näkyvämpää ja vakavampaa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, miten yhä useampien julkaisuista huokui huolellinen harkinta ja lopputuloksen silottelu, henkilöistä tuli brändejä ja erilaiset some-trendit valuivat myös reaalimaailman puolelle. Viimeistään korona-aikana älypuhelinten ja eri some-alustojen ote tuntui tiukentavan otettaan minusta ja muista ja noihin aikoihin olenkin alkanut suhtautumaan kriittisesti omaan mukanaolooni.

Työuupumuksesta vauhtia poistolle

Työuupumus oli merkittävä sysäys somesta 
poistumiselleni.

Työuupumukseni yksi seuraus oli se, että somen käyttöni kasvoi. Käytin somea aikaisempaa enemmän paitsi siksi, että sairaslomalla minulla oli aikaa myös siksi, ettei energiani juuri muuhun riittänyt: sängyllä makaaminen ja muutaman sormen pieni liikuttelu kämmenenkokoisella näytöllä ei vaatinut ylitse pääsemättömiä ponnisteluja. Kaiken kukkuraksi somettelu oli ihanaa eskapismia ja muiden tekemisten seuraaminen ja loputon määrä viihdettä saivat ajatukseni pois omista ongelmistani ja pahasta olostani. Olin koukussa somen tarjoamiin helppoihin ratkaisuihin paeta reaalimaailman ongelmia, vaikka ymmärsinkin, ettei siellä vietetty aika vointiani helpota, päinvastoin. Hiljalleen, työuupumuksen pahimpien vaiheiden taituttua myös somen käyttöni väheni ja palasin tavanomaisiin käyttötapoihini. Jotakin peruuttamatonta minun ja somen välisessä suhteessa oli kuitenkin noina aikoina tapahtunut ja aika ajoin mieleeni hiipi uteliaisuus siitä, mitä minulle tapahtuisi, jos lähtisin sieltä kokonaan. Jäisinkö kaiken ulkopuolelle, erakoituisin ja yksinäistyisin — kuolisinko minä?

Lopullinen somesta poistumiseni tapahtui työuupumuksen toipumisprosessini alkuvaiheilla. Olin vastikään aloittanut terapian ja alkanut työstää omia henkisiä solmujani. Fokus oli ensimmäisiä kertoja elämässäni minussa itsessäni, mikä oli jo itsessään sen verran vaikeaa, etten halunnut matkalleni yleisöä. En halunnut jakaa itsestäni muille tai kokea paineita jakamattomuudesta. Halusin keskittyä toipumiseen enkä nähnyt sen olevan mahdollista, mikäli keskittymiseni herpaantuisi jatkuvalla syötöllä siihen, mitä muut tekevät, mitä he saavuttavat ja, mitä mieltä he mistäkin ovat. En myöskään jaksanut enää paeta, vaan halusin kohdata menneisyyden ja nykyiset haamuni raakana tässä ja nyt. Syyt somen poistamiseksi olivat toki tätä moninaisempia, mutta niihin käsiksi pääseminen on vienyt aikaa, ja ne ovat tulleet minulle näkyviin oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun olin irtautumiseni some-ympäristöistä jo tehnyt.

Vapautuminen

Some-tilien kaikottua elämästäni päällimmäinen tunteeni oli valtava vapaus. Tuntui kuin valtava, satojen silmäparien taakka olisi nostettu harteiltani ja voisin olla ja tehdä, mitä haluan. En olisi tilivelvollinen yhtään kenellekään eikä minun tarvitsisi enää jahdata sosiaalista hyväksytyksi tulemisen tunnetta tykkäyksillä tai seuraajilla. Kymmeniä vuosia sitten nähdyt sukulaiset, ala-astelaiset, exät ja epämääräiset randomit eivät saisi enää nähdä julkaisujani ja tietää kuin hopeavadilta tarjoiltuna, mitä minulle kuuluu. Kukaan ei voisi enää nopealla some-tilin vilkaisulla tehdä päätelmiä minusta tai menneisyydestäni eikä kukaan voisi enää olla ”kaverini” ilman sanan varsinaista merkitystä. Minuun ei voi enää tutustua oikoreittiä muutaman klikkauksen ja salapoliisityön avulla, enkä minäkään voi enää tsekkailla kenenkään some-tilejä ja tehdä päätelmiä uusien tuttavuuksien karaktereista. Olen palannut takaisin aikakaudelle, jossa ihmissuhteet vaativat työtä, tutustuminen ottaa aikansa ja ylläpito kasvokkaista vuorovaikutusta. Tämä on osoittautunut paikoitellen varsin haasteelliseksi, mutta käsittelen somettomuuden seurauksia ihmissuhteilleni seuraavassa, omassa kirjoituksessaan tarkemmin.

Etsä tiedä kuka mä oon?!

Tilien poistamisesta ei seurannut vain vapauden tunnetta, vaan myös erinäisiä pelkoja ja arvotyhjiöitä. Poiston yhteydessä somen luoma illuusio omasta spesiaaliudestani ja uniikkiudestani ensinnäkin rikkoutui. Minun matkusteluni, juhlimiset ystävieni kanssa ja silloin tällöin julkaistut selfiet olivat tuottaneet tasaista tykkäys-, kommentti-, ja seuraajavirtaa, joka taas oli signaloinut minulle olleeni kiinnostava ja kaikkien niiden muiden miljoonien tilien joukossa seuraamisen arvoinen. Parikymppiselle mielelleni tämä on tietysti ollut hunajaa ja se on saanut minut luulemaan olevani jotain myös reaalimaailmassa. Minua nolottaa edes myöntää tämä, mutta Etsä tiedä kuka mä oon? -asenteen olemassaolon havaitseminen itsellä veti mieleni vakavaksi ja sai minut hyvin epävarmaksi siitä, mitä some oli minulle tehnyt ja, minkälaista elämäni ilman sitä olisi. Minun some-olemassaoloani ja aktiivisuuttani ei tosiaan voi millään mittapuulla edes verrata erinäisiin sometähtiin tai ammatikseen sitä tekeviin, sen verran minimaalinen presenssi minulla lopultakin siellä oli, että pidän varsin todennäköisenä kyseisen made-in-Meta asenteen olevan yleisempää kuin ehkä kuvitellaan.

Somessa ollessa on hyvä muistaa, ettei kaikki 
ole sitä miltä näyttää.

Paradoksaalisesti on myös niin, että vaikka some sai minut luulemaan olevani edellä kuvatun kaltaisesti maailman mielenkiintoisin henkilö, niin samanaikaisesti koin itseni täysin nobodyna, olin ei-kukaan, ja onkin mahdollista, että illuusio omasta paremmuudesta on nimenomaan syntynyt suojelemaan itseä tällaisen huonommuuden tunteen kohtaamiselta. Joka tapauksessa, on varmasti kiistatonta, että vertailu on olennainen osa somea ja, vaikka se kuuluukin osaksi ihmisluontoa, niin somessa vertailukohteena voi periaatteessa olla kuka tahansa miljoonien ihmisten massasta. Itseä ei enää verrata saman ikäiseen ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vertaiseen, vaan somen myötä vertailukohteeksi voi muodostua esimerkiksi maailman toisella puolella asuva miljoonaperillinen tai lajillensa koko elämänsä omistanut jalkapalloilija. Valinnanmahdollisuuksia on loputtomasti ja vertailukohteeksi voi valikoitua ihminen, jota ei kasvotusten välttämättä koskaan kohtaisi ja, joka voi esimerkiksi käyttää palkattuja ammattilaisia oman julkisivunsa rakentamisessa. Keskeistä on, että aina löytyy joku, joka on sinua parempi missä tahansa asiassa ja joku, jonka rinnalla sinä yksinkertaisesti kalpenet. Joku, johon voi liittää minkä tahansa adjektiivin superlatiivin suhteessa sinuun. Uskon tämän tapahtuvan pitkälti alitajuisesti ilman, että sitä voisi jotenkin tietoisesti nappia painamalla sammuttaa: minäkin kuvittelin käyttäväni somea ei-vertailevasti, mutta vasta somettomuuden myötä olen päässyt käsiksi siihen, miten kovin elämääni värittikään muihin vertailu. Minulle vertailu synnytti riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kompensoida puutteitani suorittamalla ja vaikeutta aidosti arvostaa mitään mitä minulla oli. Se sai elämäni tuntumaan merkityksettömältä ja saavutusten sellaisilta, joihin kuka tahansa muukin pystyisi – oman ainutkertaisuuden kadottamista parhaimmillaan.

Itseltään hukassa

Some-tilien poiston myötä havahduin huomaamaan, etten tunne itseäni ja, että oma tahtoni on heikko. Tunne ei ollut mukava: en tiennyt, mistä minä pidän, mitä minä haluan elämässäni tehdä, mitkä ovat vahvuuksiani ja ylipäänsä, minkälainen minä olen. Tunsin jopa jonkinlaista huijatuksi tulemisen tunnetta ja ihmettelin, miksei kukaan ollut oikeasti puhunut somen haittapuolista. Koska somen voi ajatella tietynlaisena oman itsen performanssina, itsestä rakennettu kuva muotoutuu usein tarkoin harkittujen julkaisujen avulla ja itsestä välitetään muille halutunlaista kuvaa. Usein sellaista, jonka avulla saadaan sosiaalista suotavuutta ja hyväksyntää. Kiteytetysti: oma itse nostetaan jalustalle, mutta huomio on pääsääntöisesti kaikissa muissa ja muiden reaktioissa. Olin kadottanut itseni tässä kaikessa ja poiston myötä aloin epäilemään valtaosaa tekemiäni valintoja. Pidinkö matkustelusta siksi, että sieltä tehdyillä julkaisuilla saa huomiota muilta? Olenko oikealla alalla vai alalla, joka näyttää ulospäin hyvälle? Karsastinko työuupumuksesta seuraavaa työttömyyttä siksi, ettei se antanut minusta enää hyvää kuvaa LinkedInissä? Harrastanko tiettyjä lajeja ja pukeudunko tietyn tyylisesti siksi, että ne ovat somessa osoittautuneet suosituiksi ja siten sosiaalisesti hyväksytyiksi? Ohjaavatko algoritmit ja niiden mukainen piilomainonta ruokaostoksiani, musiikkimakuani ja katsomiani elokuvia ja tv-sarjoja? Kukas ihme minä oikein olenkaan kaiken tämän takana?

Somettomuuteni alkuvaiheilla huomasin myös pian, miten paljon some olikaan kutistanut maailmankuvaani. Somen nopeatempoisuuden, 24/7 aukiolon ja ihmisten välisten etäisyyksien hämärtymisen myötä maailmasta välittyi kuva varsin pienenä paikkana. Mannerten väliset tuhansien kilometrin mittaiset välimatkat kapeutuivat muutamiksi sekunteiksi, ja kaikki tuntui olevan saatavilla ja mahdollista käden käänteessä. Monimutkaiset asiat typistyvät somessa yksinkertaisiksi: somen luoma kuva todellisuudesta on lopultakin varsin yksioikoinen. Samalla nopea ja rajaton tiedon leviäminen saa aikaan illuusion, miten kaikesta olisi paitsi mahdollista tietää kaikki myös hyvä olla kaikesta kiinnostunut. Hyvä ihminen on aallonharjalla ajankohtaisista, hetki hetkeltä seurattavista uutisvirroista ja kiinnostunut kuulemaan muiden ihmisten mielipiteitä mitä eriskummallisimpiin asioihin. Somesta poistuminen on saanut silmäni aukeamaan sen suhteen, miten arvokasta huomiomme ja tietoisuutemme kaappaaminen onkaan ja, miten valtavasti eri tahot tekevät töitä sen eteen, ettei ihminen edes ymmärrä oman tahtonsa asteittaista nujertamista. Kenties tämä on se hinta, mitä somessa tuotteena oleminen maksaa.

Elämäniloa ja laajentunutta käsitystä maailmasta

Some saa itsen tuntumaan vieraalta ja
muut ihmiset läheisemmältä kuin he
todellisuudessa ovat.

Hiljalleen somettomuuden hopeareunus alkoi näyttäytyä minulle ja oman itseni esiinmarssi voimistua asteittain. Aloin tarkastelemaan itseäni omasta näkövinkkelistäni käsin enkä enää siten, miten muut minut näkevät ja ajan kanssa pääsin käsiksi siihen mistä aidosti pidän ja, mistä en. Tätä edesauttoi luonnollisesti se, ettei huomioni ollut enää päivittäin toisten elämissä, seuraajien tekemisissä ja mielenkiinnonkohteissa. Tilien poistamisen myötä tajuntaani iskostui sekin, ettei kukaan enää tiedä minua sellaisena kuin olin itseni somessa esittänyt eikä minulla siten ole enää kontrollia siihen, miten muut minut näkevät. Minä en voi enkä haluakaan vaikuttaa muiden mielipiteisiin minusta — tämän oivaltaminen on keventänyt taakkaa ja luonut uudenlaista kepeyttä tekemiseen. Elämääni on myös vapautunut paljon aikaa ja energiaa enkä enää tee asioita some-postausten toivossa tai käytä rajallista vapaa-aikaani muiden postausten selailuun. En enää kuvaile tekemisiäni todisteiksi tai tirkistele merkittäviä hetkiä puhelimenruudun välityksellä. Arjestani on kaikkinensa tullut seesteisempää ja ajantajustani normalisoituneempaa, somessa kun pelkästään yksittäinen vuosi voi sisältää enemmän draamaa kuin mitä tavanomainen ihminen kokee koko elämänkaarensa aikana. Kaikkinensa minusta tuntuu hyvälle ja pitkästä aikaa pystyin sanoa tuntevani oloni hyväksi omissa nahoissani. Elämänilo ja uteliaisuus reaalimaailmaa kohtaan ovat nostattaneet elämässäni päätään.

Maailma myös näyttäytyy minulle realistisemmin, se on asettunut takaisin uomiinsa ja järkeviin mittasuhteisiin. Ymmärrän olevani todella pieni tekijä tässä ihmeellisessä maailmankaikkeudessa, ja toisin kuin somessa, jossa tämä tieto tuntuu pikemminkin ahdistavalle, niin minulle tämä tuntuu nykyisin helpottavalle. On helpottavaa olla aivan keskiverto kadun tallaaja, joka on kuin kuka tahansa muu ja, jolla on enemmän yhteneväisyyksiä kuin eriäväisyyksiä muiden kanssa. Samanaikaisesti olen havahtunut huomaamaan, miten oma ainutlaatuinen yksilö olenkaan. Ei ole toista samanlaista kuin minä, eikä minun arvoni määrity some-performanssini tai suoritusteni kautta. Olen arvokas ihan vain olemalla olemassa. Somettomuus on saanut minut myös huomaamaan aivan eri tavalla maailman ihmeellisyyden ja luonnon kauneuden – tiedän tämän kuulostavan vähän hihhulille, mutta yksi parhaimmista somettomuuden aikana tehdyistä havainnoistani on se, ettei some pysty taltioimaan tästä edes pientä siivua. Vaikka se on pullollaan erilaisia kuvia ja videoita mitä ihmeellisimmistä maailman kolkista ja paikoista, niin ruudun läpi katsottuna niiden taianomaisuus raukeaa eivätkä ne onnistu vangitsemaan lähellekään sitä, mitä reaalimaailmassa on mahdollista havaita. Somettomuus ja uutisille altistumisen vähentäminen ovat muovanneet maailmankuvaani vähemmän uhkaavaksi ja enemmän ihmeellisemmäksi. Kiinnostukseni historiaa kohtaan on kasvanut ja saanut minut myös ymmärtämään, miten turvallisessa maailmassa elämmekään.

Yksityisyydestä

Usein juuri henkilökohtaisten asioiden 
jakaminen herättää somessa mielenkiintoa.

Some-tilien poiston myötä on tuntunut mielettömältä ihan vain kävellä kadulla ja tietää, ettei kukaan tiedä minusta mitään ja, ettei ole mahdollistakaan tietää. Tämä on antanut minulle aivan uudenlaisen ymmärryksen siitä, mitä yksityisyys tarkoittaa ja siitä, miten valtavan iso rikkaus se onkaan. Ethän sä tiedä kuka mä oon? on ollut tervetullut katsantokanta: olen yksityishenkilö eikä minun asiani kuulu kenellekään muulle ellen itse päätä niistä kertoa. Ylipäänsä kyseenalaistan hieman sitä, miten paljon tileillä jaetaan hyvin henkilökohtaisia tietoja, sairaskertomuksia, perhesuhteita ja työpaikkoja. Ihmisestä on mahdollista kerätä valtava määrä tietoa parilla klikkauksella. Somessa myös jollain tapaa hämärtyy se seikka, ettei kaikesta tarvitse tehdä sosiaalista: on täysin ok pitää asioita yksityisinä ja olla hakematta niille hyväksyntää muilta.

Yksityisyydestä hehkuttamisen voi toki katsoa olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan blogia. Blogini tekemisessä minulle on kuitenkin keskeistä anonymiteetti: haluan, että keskiössä on sanani, ei se, kuka minä olen. Kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja sitä ohjaa pitkälti se, että sen avulla saan oman mieleni järjestykseen ja asiat oikeille paikoille. Myönteinen sivuvaikutus on, mikäli lukija saa kirjoituksistani vertaistukea ja samaistumispintaa. Blogillani ei myöskään ole eikä tule olemaan sometilejä enkä aio tätä sen kummemmin mainostaa missään.

Yksilöllisiä vaikutuksia

En usko, että somen vaikutukset ovat kaikille samat. Ihmiset ovat erilaisia ja siten myös heidän tapansa käyttää somea ja reagoida sen virikkeisiin eroavat toisistaan. Minä esimerkiksi kuormitun ihmisistä suhteellisen nopeasti tosielämässäkin, niin en näe syytä, miksei tämä pätisi myös somen pyörteissä. On varmasti niitäkin, joihin some ei juurikaan vaikuta eivätkä he tunnista mitään mainitsemistani asioista itsellään. En tiedä, onko kenenkään mahdollista etukäteen ennakoida somen vaikutuksia itseensä ja sen perusteella tehdä päätöksiä sen käytöstä. Minä en olisi alkujaankaan alkanut somea käyttää, jos olisin nähnyt tulevaisuuteen ja saanut vihiä sen vaikutuksista. Uskon omaavani some-ympäristöihin kehnosti soveltuvia piirteitä, joita ovat esimerkiksi herkkyys, rikas sisäinen maailma ja vilkas mielikuvitus sekä voimakas hermostollinen reaktiivisuus. Kyseiset piirteet eivät pääse oikeuksiinsa somen kaltaisissa ympäristöissä, vaan voivat ennemminkin kääntyä itseään vastaan. Taipumukseni miellyttää on varmasti myös osaltaan voimistunut erinäisissä some-alustoissa, joita ohjaa samanmielisyys ja hyväksynnän hakeminen.

Pystyn puhumaan vaikutuksista vain naissukupuolen näkökulmasta: uskon vaikutusten olevan hieman erilaisia sukupuolesta riippuen ihan jo siksi, että eri some-alustat ovat suositumpia naisten ja osa miesten keskuudessa. Naiset voivat käyttää enemmän visuaalisuuteen pohjautuvia sovelluksia, kun taas miehet voivat hakeutua enemmän pelillisten sovellusten pariin. Ulkonäkökeskeisyyttä painottavien visuaalisten sovellusten käyttö ja niihin sisältyvä vertailu voi olla omiaan luomaan haasteita esimerkiksi minäkuvan muodostamisessa ja itsetunnon rakentumisessa. Naissukupuoleen on myös perinteisesti liitetty voimakkaampi sosiaalisiin suhteisiin suuntautuminen, mikä taas voi näkyä somen vakavampana käyttönä ja miehiin nähden erilaisempina vaikutuksina.

Uskon myös, että yksilöiden välillä on eroja siinä, miten hyvin pystytään rajaamaan reaalimaailman ja somen luoman virtuaalitodellisuuden toisistaan, vaikka näiden väliset rajat eivät aina olekaan tarkkarajaisia. Ne sekoittuvat ja menevät limittäin, minkä myötä todellisuuden olemuksen tavoittaminen voi vaikeutua ja sen voi esimerkiksi katsoa sisältävän sellaisia ominaisuuksia, jotka somessa ovat mahdollisia. Kasvavat mielenterveyden haasteet voivat osaltaan liittyä tähän enkä kyllä edes ihmettele, jos todellisuudentaju paikoitellen heittelee, kun tiedetään ruutuaikojen määrän olevan monella kasvussa.

Riippuvuudesta jaloilleen

Näin jälkikäteen on ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon yhteneväisyyksiä erilaisilla riippuvuuksilla voikaan olla. Somesta poistuminen ja esimerkiksi alkoholinkäytön lopettaminen (joka taitaa muuten nykyisin olla varsin trendaavaa somessa) ovat käytännön tasolla todella erilaisia toimintoja, mutta pohjimmiltaan ne ovat rakentuneet varsin samankaltaisten pilareiden varaan. Molempien kohdalla käyttöä on värittänyt hyväksytyksi tulemisen tunteen perässä juokseminen ja irtaantumista suurenmoinen vapauden tunne. Molempien lopettaminen aiheuttaa myös ympäristössä hämmentyneitä reaktioita, epäilyksiä tarkoitusperistäni ja vaadetta antaa toiminnalle jokin syy. Silti jollain tapaa arvioisin someriippuvuuden olevan näistä kahdesta jopa raadollisempi, sillä some pohjautuu niin inhimillisiin tekijöihin ja sosiaalisuuden kaipuuseen, että väärin käytettynä se vie osan ihmisyydestä mukanaan. Siksi voisin jopa sanoa, että alkoholinkäytön lopettaminen oli huomattavasti helpompaa kuin somen.

Some on tullut jäädäkseen ja, vaikka yhä enempi 
tulee siitä hyötymään, niin myös sen haitat 
lisääntyvät.

Teknologian kehittymisessä on paljon hyvää ja monilta osin elämästä on sen turvin tullut helpompaa. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole painostaa muita luopumaan somesta, vaan ennemminkin tuoda esiin omia kokemuksiani. Somen haitoista puhuttaessa keskustelu kääntyy usein lapsiin ja nuoriin, mutta aikuisten koetuista haitoista ikään kuin vaietaan: aikuiset kun ovat vastuussa tekemisistään ja siten väitetysti immuuneja somen varjopuolille. Tästä olen kuitenkin eri mieltä, ja postaukseni yksi tarkoituskin onkin ollut tuoda esiin oma kokemukseni siitä, miten some on vääristänyt parikymppisen, nuoren aikuisen minäni vuosia. Elämäni parhaimmat vuodet näyttävät näin jälkeenpäin ahdistuksen rikastuttamilta, itseltä hukassa olemisena sekä pelkoina muita ja maailmaa kohtaan. Vaikka haittojen voi sanoa olevan lievempiä kuin, mitä ne olisivat, jos olisin syntymästä asti somea pyörittänyt, niin haittoja ne silti yhtä kaikki on. Kun tiedetään, miten moni ja, miten paljon somessa vietetään aikaa, niin pidän täysin epätodennäköisenä sitä, että olisin ainokainen, kenellä some on enemmän ottanut kuin antanut.

Loppuun haluan todeta, etteivät somen poistoa edeltäneet pelot käyneet toteen eikä some-minäni kuolema vienyt reaaliminää mukanaan. Elämäni pyörähti tämän myötä vasta kunnolla käyntiin ja sain siihen kaipailemaani autenttisuutta ja syvyyttä – ominaisuuksia, joiden olemassaolosta olin tyystin tietämätön online-aikakautenani.

Muutamia huomioita, joita olen somesta poistumisen tiimoilta tehnyt:

• Hälinän hiljentämiseksi ei tarvitse lähteä maailman toiselle puolelle hiljaisuuden retriittiin – yhtä tehokas vaikutus voi olla somen käytön rajoittamisella.
• Jos some-tilien poistaminen kauhistuttaa, niin liikkeelle voi lähteä pitämällä eripituisia sometaukoja.
• Käyttäytymistieteiden maailmanluokan huiput ovat sovellusten kehittämisen taustalla ja sovellusten intresseissä on saada sinut viettämään niissä mahdollisimman paljon aikaa – ei ole sinun vikasi, jos some vie mennessään.
• Muun muassa univaikeudet, yleinen ahdistus, epämääräinen paha olo sekä riittämättömyyden ja huonommuuden tuntemukset ovat hellittäneet otettaan minusta ja tilalle on tullut luovuutta, parempaa itsetuntemusta ja rohkeutta.
• Sisäinen maailmani on poiston myötä rauhoittunut ja tällä on ollut suora positiivinen vaikutus siihen, miten koen ulkoisen maailman.

Alkoholin lopettamisen hyödyt

Isojen elämänmuutosten keskellä on ajoittain 
hyvä pysähtyä ja tarkastella jo kuljettua
matkaa.

Alkoholin käytön lopettamisesta on seurannut minulle valtavasti erilaisia psyykkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia hyötyjä, joista suuriosa on tullut minulle positiivisena yllätyksenä. En tiennyt lopettaessani, miten kokonaisvaltaisen muutoksen alkoholittomuus minussa käynnistäisi. Nykyisin pidän oikeastaan hyvin yllättävänä sitä, miten niinkin yksinkertaiselta tuntuvan asian toteuttaminen kuin olla juomatta alkoholia, on tuonut elämääni niin paljon uutta. Voisin nimittäin sanoa yhtään liioittelematta, että koko elämäni on alkoholittomuuden myötä muuttunut.

Muistutan myös, että olen alkoholin käytön lopettamisen ohella ollut työuupumuksesta aiheutuneessa toipumisprosessissa, jonka seuranneista positiivisista muutoksista olen kirjoittanut täällä. En voi siten täydellä varmuudella eritellä, mikä asia on seurausta mistäkin. Tekemäni listaus alkoholin lopettamisen hyödyistä perustuu omaan arviooni ja kokemuksiini — on hyvin mahdollista, että toisella henkilöllä lopettamisessa korostuisivat toisenlaiset asiat. Listaamani asiat eivät myöskään ole tärkeysjärjestyksessä enkä ole lääkäri tai biologi, joten listauksestani uupuu esimerkiksi tärkeät solutason tai aivotoiminnan muutokset, joita alkoholin käytön lopettamisesta luonnollisesti myös seuraa.

✤ Mielialani on tasaantunut

Alkoholittomuuden myötä minulla ei ole enää krapuloita tai morkkiksia, mitkä pahenivat vuosi vuodelta ja aiheuttivat minulle psyykkistä huonovointisuutta. En enää tieten tahtoen itseaiheuta minulle kerta viikkoon tapahtuvaa masentuneisuutta ja ahdistuneisuutta, olotiloja, joista toipuminen saattoi viedä useita päiviä. Toki minulla edelleen voi olla huonoja päiviä, mutta ne menevät nopeammin ohitse ja tuntuvat helpommin hallittavilta. Ylipäänsä olen mieleltäni tasaisempi eivätkä aivokemiani enää heilahtele yhtään niin holtittomasti, mitä alkoholin sävyttäminä aikoina.

✤ En häpeä itseäni ja itseluottamukseni on parantunut

En enää lääkitse häpeääni alkoholilla eikä minun tarvitse hävetä itseäni, sanomisiani ja tekemisiäni alkoholin aiheuttamien toilailujen takia. Viihdyn paremmin omissa nahoissani, eikä häpeä ole enää se, minkä ympärille olemukseni ja tekemiseni ovat kietoutuneet. Häpeän on päinvastoin korvannut terve ylpeys: olen ylpeä itsestäni. Olen ylpeä siitä, että olen onnistunut lopettamisessa ja siitä, minkälainen minusta on tämän myötä kehkeytynyt. Tästä on seurannut parempi minäpystyvyyden tunne, jolla on ollut suora vaikutus itseluottamukseeni.

✤ Tunnen itseni paremmin

Käsitykseni itsestäni vastaavat nykyisin 
paremmin sitä, kuka olen.

Lopettamisen myötä olen päässyt tutustumaan autenttiseen itseeni ja siihen, kuka minä olen. En ole enää yhtä kuin känniminäni, joka oli vallassaan viikoittain, vaan olen nykyisin aidosti oma itseni. Alkoholi ei enää sumenna tai voimista luonteenpiirteitäni, ja käytöstäni ohjaa päihdyttävän aineen sijasta oma halu. Lopettamisen myötä olen päässyt tutustumaan omiin piilossakin olleisiin piirteisiin, joita olen alkoholilla yrittänyt häivyttää. Olen esimerkiksi havainnut olevani äärimmäisen herkkä ja asioihin intohimoisesti suhtautuva – piirteitä, joita tätä nykyä arvostan aivan eri tavalla ja, joihin tiedän alkoholin sopivan varsin huonosti.

✤ Itsesääli on korvautunut itsemyötätunnolla

Elämässä tulee väistämättä eteen haasteita ja vaikeita tilanteita, mutta nykyisin tiedän selviytyväni niistä ilman alkoholista saatavaa tukea. Alkoholi ei tosiasiassa tarjoa aitoa tukea tai ratkaisuja ongelmiin, vaan lähinnä syventää niitä entisestään. Se saa käyttäjänsä uhriutumaan ja vellomaan itsesäälissä ilman aktiivista toimijuutta. Lopettaminen onkin tuonut elämääni rutkasti armollisuutta ja myötätuntoa itseäni ja muita kohtaan. Suhtaudun menneisiin kokemuksina ja ymmärrän paremmin niitä tekijöitä, miksi mitäkin on tapahtunut. Enää en samalla tavalla sääli itseäni vaan suhtaudun tilanteisiin realistisemmin ja ymmärrän, milloin minun on asioihin mahdollista vaikuttaa ja milloin ei.

✤ Olen läsnä hetkessä

Koska en enää ole alkoholin vaikutuksen alaisena, elän jatkuvasta paremmin tässä hetkessä. Elämäni ei enää pyöri vain viikonloppujen ympärillä, eikä mielessäni ole vain tulevat tapahtumat, jolloin saisi alkoholia. Minulla ei ole enää tarvetta viedä itseäni pois tästä hetkestä päihtymisen avulla. Läsnäolon voimistuminen on saanut minut myös arvostamaan pieniä, arkisia asioita aikaisempaa enemmän. Tällä on ollut positiivinen vaikutuksensa myös keskittymiskykyyni ja vuorovaikutustilanteisiin.

✤ Olen sosiaalisempi

Alkoholin taakse jättäessäni pelkäsin nimenomaan sitä, että jäisin yksin ja minusta tulisi sosiaalisissa tilanteissa kiusallinen ja syrjään vetäytyvä. Alkoholittomuuden myötä on kuitenkin käynyt päinvastoin, sillä enää en tarvitse alkoholia ollakseni sosiaalisempi. En hae helpotusta lasillisesta, vaan menen tilanteisiin rohkeasti omana itsenäni. Minusta onkin tullut sosiaalisesti rohkeampi ja sen sijaan, että olisin sosiaalinen vain silloin kuin juon, olen sitä jatkuvasti. Hyväksyn myös paremmin omat sosiaalisuuteni rajani enkä yritä pusertaa minua muottiin, joka ei tunnu hyvältä.

✤ En välitä mitä muut minusta ajattelevat

Alkoholittomuus on antanut minulle edellä kuvattujen kaltaisesti muun muassa rohkeutta, armollisuutta ja itsevarmuutta. Tästä on seurannut, etten oikeastaan enää juurikaan välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. En hae ulkoista validaatiota muilta, vaan minulle on tärkeämpää hyväksyä itse itseni juuri sellaisena kuin olen. Muutos aikaisempaan on suuri, sillä alkoholinkäyttöäni ohjasi nimenomaan tarve kuulua porukkaan ja hyväksynnän saaminen muilta.

✤ Ympäröin itseni laadukkaammilla ihmissuhteilla

Tästä olen hiljattain kirjoittanut oman postauksen. Alkoholittomuuden myötä ihmissuhteeni vähenivät määrällisesti, mutta paranivat laadullisesti. Minulta katkesi suhteita, jotka olivat perustuneet alkoholinkäytön ympärille eikä näillä ollut enää tulevaisuutta lopettamiseni myötä. Olen kiitollinen siitä, että jäljelle jääneet suhteet ovat entisestään syventyneet ja muovautuneet muutosten mukana entistä mielekkäämmiksi. Koska käytin alkoholia pitkälti turruttajana, minun on ollut myös keskeistä opetella luottamaan ja turvautumaan muihin. Panostankin tätä nykyä suhteiden vastavuoroisuuteen ja molemminpuoliseen kunnioitukseen sekä olen aikaisempaa avoimempi solmimaan myös uusia elämävaiheeseen soveltuvia ihmissuhteita.

✤ Ajantaju on muuttunut

Toisin kuin aikaisemmin, minulla ei enää toistuvasti mene muisti eikä minulla kulu sunnuntait sängyn pohjalla. Elämäni ei pyöri enää viikonloppujen ympärillä ja olenkin kirjaimellisesti saanut lisää aikaa käytettäväkseni. Minulla on myös enemmän perspektiiviä ajankulusta ja hahmotan paremmin, minkälainen aikaväli esimerkiksi kuukausi tai vuosi on. Tästä on seurannut se, että pidemmän aikavälin tavoitteiden asettaminen on helpottunut ja olen realistisempi sen suhteen, mitä ehdin missäkin ajassa tehdä.

✤ Minä olen kuskin paikalla

Liittynee osittain ajantajun paremmin hahmottamiseen, mutta alkoholinkäytön lopettamisen myötä koen siirtyneeni matkustajan paikalta kuskin paikalle elämässäni. Elämää ei tietenkään voi hallita, mutta lopettamisen myötä eteen tulevista asioista on tullut paremmin hallittavia, olen enemmän itseni kontrollissa ja näen tulevaisuuden huomattavasti valoisampana. Minä ajan enkä vain vello ja vaikeroi eteenpäin. Osittain tämä varmasti liittyy siihen, kuinka lopettamisen myötä olen saanut tervettä itsearvostusta ja rakkautta itseäni kohtaan, paikoittelen kun alkoholinkäyttöäni on voinut tarkastella itsetuhoisuutena ja jonkinlaisena vihana itseäni kohtaan.

✤ Rahaa on säästynyt

En osaa sanoa tarkalleen, kuinka paljon rahaa olen tässä reilussa kahdessa alkoholittomassa vuodessa saanut säästettyä, mutta sen tiedän, että puhutaan tuhansista euroista. Olin humalassa aikamoinen tuhlailija ja sain upotettua juhlimiseen sievoisen summan illan aikana. Minulla ei enää tule tuskanhiki katsoessani tilin saldoa, sillä muistan, mihin olen rahojani käyttänyt enkä enää lainkaan tuhlaile rahojani samalla tavalla kuin ennen. Enää minun ei tulisi mieleenkään juoda kurkusta alas suurinta osaa tuloistani. Nykyisin nautin siitä, että rahankäyttöni on samanaikaisesti hallitumpaa ja vapautuneempaa sekä toisaalta siitä, että saan sitä kaiken lisäksi vielä säästöönkin.

✤ Nukun paremmin ja jaksamiseni on lisääntynyt

Alkoholi häiritsee unta ja heikentää 
palautumista.

Unenlaatuni on lopettamisen myötä kaikkinensa parantunut. Nukun sikeämmin ja uni on aiempaa syvempää. Minulle ei kerry viikoittaista univelkaa eikä alkuviikkoni mene siitä syystä sumussa tai sitä paikkaillen. Nukkumisen parannuttua myös jaksamiseni on lisääntynyt ja olen aiempaa huomattavasti energisempi. Jaksamiseni on myös tasaisempaa eikä minulle tule enää alkoholin aiheuttamia keinotekoisia energiapiikkejä. Nykyisin tunnistankin paremmin jaksamiseni rajat ja sen, milloin kaipaan unta. Jollain tapaa myös arvostan unta enemmän enkä ole siitä enää yhtä herkästi valmis tinkimään.

✤ Terveellinen elämäntapa on helpompaa

Koska elämäni ei enää pyöri alkoholin hankkimisessa, käyttämisessä ja toipumisessa, minulle on vapautunut aikaisempaa enemmän aikaa ja halua ylläpitää säännöllistä ja terveellistä elämää. En saa enää alkoholista turhia energiapitoisuuksia, en enää krapuloissa mätä itseäni täyteen roskaruualla enkä skippaa treenipäiviä alkoholin takia. Takapakkien määrä on vähentynyt enkä enää sabotoi terveyttäni alkoholilla. Alkoholista seurannut morkkis ei myöskään enää ole liikkeellepaneva voimani, vaan harrastan liikuntaa ja suosin ravinnerikasta ruokaa toiminnan itsensä takia. Olen aikaisemminkin ollut kiinnostunut terveellisestä elämästä, mutta vasta lopettamisen myötä koen voivani aidosti elää arvojeni mukaisesti terveellisyyden suhteen.

✤ Aistit ovat voimistuneet

Lopettamisen myötä arvioin erityisesti maku-, haju- ja kuuloaistieni terävöityneen. Ruoka maistuu paremmalta, haistan tarkemmin erilaisia tuoksuja ja hajuja sekä kuulen yleisesti paremmin erilaisia ääniä. En enää viikoittain turruta aistejani alkoholilla, mikä on varmasti vapauttanut niiden potentiaalia takaisin käyttöön ja, vaikka en olekaan alan asiantuntija, lopettamisen myötä soluni voivat kaikkinensa paremmin.

✤ Kiloja karissut, iho kirkastunut ja hiukset vahvistuneet

Ulkonäöllisesti alkoholittomuudella on ollut positiivinen vaikutuksensa. Turvotus on laskenut ja olen kiinteytyneempi. Ihoni on kirkastunut, eikä alkoholi enää kuivata ja rasvoita sitä. Hiukseni ja kynteni ovat myös vahvistuneet ja ne kasvavat aiempaa nopeammin. En lopettanut alkoholinkäyttöä ulkonäöllisten tekijöiden takia, mutta saamani hyödyt ovat toki olleet tervetulleita ja nykyisin peilistä katsookin takaisin entistä hyvinvoivemman näköinen alkoholin taakseen jättänyt ihminen.

✤ Vastustuskyky on parantunut

Alkoholin jättämisen jälkeen en ole ollut kipeänä yksittäisiä kertoja enempää ja näinäkin kertoina toipuminen on ollut sutjakasta. Ero aikaisempaan on selvä, sillä tuolloin olin keskimäärin joka toinen kuukausi jonkinlaisessa flunssassa. Alkoholittomuus lienee vahvistanut omaa puolustusjärjestelmääni ja sen toimintaa sekä toisaalta sen myötä minun tulee käytyä vähemmän baareissa ja ravintoloissa, joissa taudit leviävät varsin tehokkaasti. Terveyteni on tämän myötä vahvistunut, tunnen oloni elinvoimaisemmaksi ja ennen kaikkea nautin siitä, että en ole toistuvasti enää vuodepotilaana flunssan kourissa.

Minulle alkoholinkäytön lopettamisesta 
oli hyötyä myös muiden riippuvuuksien ja 
haitallisten tapojen kitkemisessä.

✤ Muiden riippuvuuksien lopettaminen on helpottunut!

Usein puhutaan porttiteoriasta ja siitä, kuinka yhden päihteen käyttö lisää todennäköisyyksiä myös muiden päihteiden käyttöön. Mitäpä jos tämän voisi kääntää toisin päin ja ajatella, että yhden päihteen lopettamisen myötä myös muiden päihteiden ja riippuvuuksien lopettaminen helpottuu? Lopetin nimittäin alkoholin vanavedessä lisäksi nikotiinin käytön, irtauduin somesta ja katkaisin kahvinjuomiseni. Kaiken tämän koen sujuneen aika lailla vaivatta alkoholin lopettamisen jälkeen — huolimatta siitä, että usein (mielestäni virheellisesti) pelotellaan sillä, kuinka yhdestä riippuvuudesta eroon pääseminen usein vain voimistaa toista riippuvuutta. Minä uskon saaneeni alkoholittomuuden myötä tarvittavaa pystyvyyden tunnetta ja ymmärrystä riippuvuuksien dynamiikasta, mikä on helpottanut myös muiden riippuvuuksien hallitsemista. Alkoholittomuus laukaisi ikään kuin ketjureaktion ja sai minut priorisoimaan ja kiinnostumaan omasta terveydestäni, millä on ollut positiivinen vaikutus myös muihin terveyttä rapauttaneisiin tapoihini.

Menikö toipumiseni suorittamiseksi?

Taipumukseni suorittamiseen nosti päätään myös työuupumuksen toipumisprosessissani: aloin suorittamaan toipumistani. Ennen kaikkea tämä näyttäytyi toipumiseni vauhdittamisena ja erinäisten toimien kahmimisena vailla ymmärrystä siitä, miksi tein mitäkin. Halusin päästä back on track mahdollisimman pikaisella aikataululla enkä sallinut itselleni sen hyväksymistä, että prosessi tulisi viemään aikaa. Olin mielestäni epäonnistunut, kun en ollutkaan kuukauden kestäneen levon jäljiltä lähimainkaan samoissa ruumiin- ja sielunvoimissa kuin, mitä olin ollut ennen sairastuttanutta työsuhdetta. Minun pitäisi toipua nopeammin ja, vaikkei minulla ollutkaan vertailukohdetta, jostain syystä olin varma, että toivuin hitaammin ja huonommin kuin muut työuupuneet. Tulevaisuuskin ahdisti – tulenko enää koskaan olemaan entiselläni?

Se, että nykyisin tunnistan taipumukseni suorittamiseen, on minulle uutta. Lue kirjoitukseni suorittamisesta täältä. Ensimmäinen ajatukseni työsuhteen päätyttyä ei ollut se, että olisin sairastunut työuupumukseen suorittamiseni takia. En mieltänyt itseäni suorittajaksi, enkä siksi nähnyt toipumistanikaan tapahtuvan suorittamisen kautta. Oikeastaan vasta sen jälkeen, kun sain oivalluksen siitä, että minä suoritan, muutos parempaan alkoi pikkuhiljaa tapahtumaan.

Takaisin työelämään mahdollisimman pian!

Toipumiseni alkuvaihe oli hyvin haparoivaa jo 
siitäkin syystä, että oirehdintaani ei hoidettu
työuupumuksena.

Hyvin pian uupumisen jäljiltä minulla jyskytti takaraivossani toistuvasti ajatus siitä, että minun tulisi palata työelämään mahdollisimman pian. Mitä nopeammin, sen parempi. Olin enemmän huolissani CV:seeni syntyvästä mustasta aukosta kuin siitä, että uupumuksen seurauksena unettomuuteni tuntui kroonistuneen. Selailin avoimia työpaikkoja ja lähettelin työhakemuksia. Jonkinlaisesta Tukholman syndroomasta kertonee, että hain likimain identtisellä työnkuvalla varustettua pestiä miltei samasta organisaatioista kuin, missä alkujaan olin sairastunut. Onnekseni paikka jäi saamatta. Olin myös jollain tapaa sekaisin sen suhteen, mitä edes haluan tehdä. Yhtenä päivänä haaveilin lähteväni hedelmänpoimijaksi Uuteen Seelantiin, toisena haikailin Lappiin sesonkitöihin ja kolmantena olin aloittamassa uraa kivikorutaiteilijana. Pääni oli täynnä erilaisia ideoita, levottomiakin, mutta todellisuudessa en tiennyt mitä, missä ja milloin haluan tai haluanko edes mitään.

Näin jälkeenpäin ajateltuna luulisin, että tässä on ollut kyse kykenemättömyydestä rauhoittumiseen. Koska työuupumustani edesauttoi jatkuva valppaana olo ja ylivirittyneessä tilassa oleminen, ei siitä irti päästäminen onnistunutkaan tuosta noin vaan. Työsuhteen aikana olin tottunut reagoimaan eteen tuleviin asioihin paniikin ja stressin saattelemana, hälytystilasta käsin, eikä elimistöni osannut eritellä tätä ehdollistumista vain työasioihin liittyväksi. Olin taistele tai pakene tilassa vielä pitkän aikaa senkin jälkeen, kun itse sairastuttanut työsuhde oli päättynyt. Ja toisaalta, pysähtyminenkin oli minulle vierasta. Olin pitänyt itseäni kiireellisenä ja sitä kautta vältellyt monien asioiden kohtaamista jo ennen sairastuttanutta työsuhdetta. Se oli ollut minun selviytymiskeinoni, ja otin sen käyttööni automaattisesti tässäkin vaiheessa. Onnekseni pakoon juostavia asioita oli vuosien mittaan kertynyt sen verran paljon, että enää en päässytkään karkuun. Minun oli hidastettava, rauhoitettava tahtini ja otettava asia kerrallaan käsiteltäväksi. Siitäkin huolimatta, tai juuri sen takia, että työelämään paluu pitkittyisi ja CV:ni näivettyisi.

Näen myös, että hoidon kohtaamattomuus oli toinen syy sille, miksi uupumuksen alkuvaiheilla toipumiseni oli melko poukkoilevaa ja tuntui jäävän työnhaun lomassa toissijaiseksi. Koska minun hoitopolkuni ei ollut suoraviivainen, eikä hoito kohdistunut työuupumukseen sinänsä, jäin hieman tuuliajolle sen suhteen, mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. En osannut alkuun ottaa uupumustani tarvittavalla vakavuudella ja minulla meni työsuhteen päättymisen jälkeen jonkin aikaa ennen kuin edes ymmärsin kyseessä todellakin olevan työuupumus. Psykoterapia, joka alkoi noin puoli vuotta työsuhteen päättymisen jälkeen, oli tärkein tekijä siinä, että pystyin rauhoittumaan hetken ääreen ja ottamaan minulle tarvittavan paussin kaikista ulkoisista velvoitteista.

Arvotyöskentelyä – mitä minä haluan?

Minulle tärkeiden arvojen kirkastaminen
herätti minut näkemään itseni työelämästä
erillisenä. 

Työelämään pikainen paluu on jossain määrin ristiriidassa senkin kanssa, että työuupumuksen myötä kyynistyin hyvin voimakkaasti paitsi sairastuttanutta työsuhdettani kohtaan myös koko työelämää kohtaan. Menikin kauan ennen kuin aloin näkemään minkäänlaista järkeä minkäänlaisessa työnkuvassa. Työelämä näyttäytyi minulle hyvin negatiivisena paikkana ja inhimillisen ajatusvääristymän mukaisesti yleistin yksittäisen huonon kokemuksen koskemaan laajempaa kokonaisuutta, koko työelämää. Muutos toiveikkaampaan suuntaan tapahtui sen jälkeen, kun kirkastin itselleni työhön liittyviä minulle merkityksellisiä arvoja. Arvotyöskentelyn myötä havahduin paremmin niihin motiiveihin, jotka minua työssä olivat ajaneet eteenpäin ja toisaalta ymmärsin paremmin, minkälaiset työt sopisivat arvopohjiini. Ymmärsin senkin, ettei arvojeni mukaista olisi se, että puolikuntoisena lähtisin väkisin paahtamaan kohti uutta työtä. Näin tekemällä edesauttaisin loppuunpalamisen vähättelyä sen sijaan, että toisin kestävämpiä tapoja toimia mukanani palatessani työelämään.

En toteuttanut arvotyöskentelyä vain työelämän näkökulmasta, vaan pikemminkin kaikkien muiden elämän osa-alueiden suhteen. Havahduin siihen, kuinka on edes mahdollista, että minä ajattelen toipumiseni tapahtuvan työelämän takia? Mitä nopeammin toivun, sen nopeammin pääsen takaisin työelämään? Eikö tämä ole hyvin vinksallaan oleva lähestymistapa? Työ ja työntekeminen on totta kai tärkeä osa-alue ihmisen elämässä, mutta sen ei tulisi mennä kaiken edelle. Minä haluan toipua työuupumuksesta minun itseni ja minun terveyteni takia. Tämä tulee vaikuttamaan positiivisesti myös minulle merkityksellisiin ihmissuhteisiin ja asioihin, joita haluan elämässäni toteuttaa. Miten se tulee vaikuttamaan työhön ja minun paikkaani työelämässä, jää nähtäväksi ja on lopultakin kaiken muun jälkeen toissijaista.

Uupumuksen hyväksymistä & konkreettisia toimia hyvinvoinnin eteen

Ensimmäisiä askelia, joita otin toipumiseni polulla, oli uupumukseni hyväksyminen. Hyväksyin sen, että en jaksa enkä halua. Koska menneen ajattelu sai minut murheelliseksi ja tulevaisuus ahdisti, käänsin katsetta hyvinkin voimakkaasti nykyhetkeen ja lisäsin hetkessä olemista. Lopetin aikatavoitteiden asettamisen ja sallin sen, että toipuminen ottaa sen ajan, minkä se ottaa. Kuulostelin myös hyvin herkästi sitä, mitä haluan ja mitä en. Tämä oli alkuun minulle melko vierasta, mutta ajan kanssa opin paremmin tunnistamaan niitä asioita, jotka minulle juuri sillä hetkellä olivat hyväksi. Työnhaun tilalle tuli esimerkiksi työuupumusta käsittelevään kirjallisuuteen perehtymistä ja itsen sättiminen korvaantui lempiruuan tekemisellä ja kylpylävisiitillä.

Kenties konkreettisimmista toimista, jonka tein itseni hyväksi, oli alkoholin käytön lopettaminen. Ajatus alkoholin käytön vähentämisestä oli aikaisemminkin käynyt mielessäni, mutta työuupumus oli ikään kuin viimeinen silaus tämän täytäntöönpanolle. Työuupumuksesta toipumiseni oli alkuun hyvin laidasta laitaan tempoilevaa: yhtenä päivänä jaksoin vaikka mitä ja energiaa piisasi, kun toisena en miltei jaksanut nousta sängystä ylös. Tunsin oloni vieraaksi omissa nahoissani. Pikkuhiljaa vointini kehitys tasaantui paremmin ennustettavaksi, eikä suuria takapakkeja enää tullut. Paitsi silloin kun join alkoholia. Alkoholi ja siitä seurannut krapula pakotti minut aina ottamaan viisi askelta taaksepäin kahden sijasta. Alkoholi ikään kuin heitti viemäristä alas ne toipumisen askeleet, jotka olin käyttökertojen välissä tehnyt. Illanistujaisistakin toipuminen otti entistä kauemman aikaa ja aloin vakavissani pohtia tarvitseeko minun maksaa niihin osallistumisesta niin kovaa hintaa vai voisinko päästä vähemmällä? Miksi mukava ilta vaatii osakseen alkoholia ja erityisesti, miksi minun täytyy illasta seuraavat pari päivää vaikeroida ei-niin-mukavissa henkisissä olotiloissa ja rypeä itsesäälissä? Uskallan väittää, että työuupumus oli ajanut minut sen verran huonoon fyysiseen ja psyykkiseen kuntoon, että alkoholi vaikutti minuun kahta kauheammin. Jo valmiiksi stressaantunut elimistöni ei yksinkertaisesti sietänyt alkoholin synnyttämää lisästressiä samalla tavalla kuin ennen. Korkin sulkemista on toki edeltänyt muutamia pohjakosketuksia jo ennen työuupumuksesta aiheutuneita vaikutuksia, mutta ne ovat oma tarinansa. Minulle alkoholin käytön lopettaminen on ollut yksi parhaimmista päätöksistä, mitä olen itseäni varten tehnyt, enkä ole katunut asiaa päivääkään. Muistutan kuitenkin, ettei alkoholin lopettaminen ole mikään vaade, jotta työuupumuksesta voisi toipua.

Työuupumus herätti minut
pitämään parempaa huolta
hyvinvoinnistani ja arvostamaan
itseäni enemmän. 

Alkoholin käytön lopettamisen sivutuotteena irtauduin myös vuosien saatossa syntyneestä nikotiinikoukusta ja lopetin nuuskaamisen. Nikotiinikoukku oli syntynyt ikään kuin huomaamatta ja nuuskankäyttö oli vaiheittain arkipäiväistynyt viikonloppukäytön tilalle. Lopettamisessa oli omat koukeronsa, mutta onnistumisen kokemusten siivittämänä sain aimoannokset ylpeyttä ja vapauden tunnetta, millä oli merkitystä jo pelkästään uupumuksen romahduttaneelle itsetunnolleni. Minä pystyn tähän. Joka tapauksessa, se, mikä näille toimille on yhteistä, on oikeastaan se, että työuupumus sai minut paremmin kiinnostumaan omasta hyvinvoinnistani. Tätä ajatusta voi kenties jalostaa vielä eteenpäin siten, että uupumuksen myötä aloin nähdä itseni arvokkaana ja hyvinvoinnin arvoisena. Minä saan ja voin edistää minun hyvinvointiani. Aikaisemminkin olin toki ollut kiinnostunut hyvinvoinnistani, mutta jonkinlainen arvottomuuden tunne oli ollut läsnä valinnoissani. Olin tehnyt hyvinvointia edistäviä valintoja näennäisesti, koska niin kuuluu tehdä, mutta en ollut koskaan juurikaan pysähtynyt pohtimaan, miksi niitä teen. Alkoholin ja nikotiinin käytön lopettaminen samaan syssyyn työuupumuksen lomassa voi kuulostaa toipumisen suorittamiselta, mutta minulle se enemminkin kertoo siitä, että uupumuksen myötä uskalsin paremmin kyseenalaistaa tekemisiäni saaden rohkeutta tehdä tarvittavia muutoksia.

Palapelin kokoamista

Toipumistani kuvastaa hyvin ajatusleikki siitä, kuinka kasaan särkynyttä minääni pala palalta takaisin ehjäksi kahdesta eri vaihtoehdosta valitsemalla. Rakennan itseni ehjäksi joko tyhjästä tai kopioimalla vanhasta. Voin valita ensimmäisen, työläämmän, mutta samalla kestävämmän tavan rakentaa itseni uudelleen ja hyväksyä sen, että tämä vie enemmän aikaa. En tiedä, mikä pala kuuluu mihinkin, joten joudun enemmän mallailemaan ja kokeilemaan erilaisia tapoja palojen asetteluun. En ole varma, mikä toimii, joten aina on mahdollisuus, että joudun purkamaan jo rakennettua ja aloittamaan kasaamisen alusta. En myöskään tiedä, minkälainen lopputulos tulee olemaan. Samanaikaisesti minulla on vieressäni malli entisestä minusta, josta voin ottaa rakennusprosessiini mallia tai, jonka voin ottaa käyttööni sellaisenaan. Malli on hyvin huojuva ja pienikin osuma siihen voi saada sen särkymään. Tiedän, että vanhan mallin käyttöönotto tai kopioiminen olisi järjetöntä, mutta samalla sen helppous ja ajansäästäminen houkuttelee. Voisin helposti kopioida mallista uuden minäni tyystin samanlaiseksi ja säästää siten aikaa ja vaivaa. Näin rakentaminen olisi ennen kaikkea tuttua ja turvallista, eikä minun tarvitse pelätä muutoksessa piileviä tutkimattomia tekijöitä. Kumman valitsen?

Kuvattu ajatusleikki on totta kai fiktiota, mutta mielestäni se ilmentää hyvin niitä valintoja, joita toipumisprosessin edetessä voi tulla vastaan. Valitako helppo ja tuttu vaihtoehto, vai mennäkö kohti uutta ja tuntematonta, joka ei välttämättä palkitse heti? Se myös kuvaa hyvin toipumisprosessin haasteellisuutta. Uupumus ei parane pelkällä levolla, vaan toipumisessa voi joutua tekemään hyvinkin syvää uurtavia valintoja ja elämänmuutoksia oman hyvinvoinnin edistämiseksi. Toisaalta sitä voi lähestyä muutoksen alkusysäyksenä, joka laittaa ihmisen tarkastelemaan omaa tilannettaan ja sen hetkistä elämää – löytyykö sieltä osa-alueita, joita voisi päivittää? Ajatusleikistä poiketen on myös hyvä muistaa, että oikeassa elämässä muutos asettuu ikään kuin vanhan päälle, ei ole uutta ilman vanhaa, eikä muutos toisaalta voi tapahtua mistään muusta kuin nykyhetkestä käsin. Rakennustyö tapahtuu useimmiten myös suhteessa toisiin ihmisiin, muiden ihmisten avunannon ja vuorovaikutuksen katveessa.

Suorittamista vai oman itsen löytämistä?

Työuupumus oli minulle signaali siitä, että en voi 
jatkaa elämääni tyystin samalla tavalla enää.
Muutokset olivat tervetulleita. 

On totta, että työuupumus ajoi minut erinäisiin muutosten tuuliin. Tietynlainen suorittaminen väritti toipumisen alkutaipaletta, mutta sen jälkeen näen toipumisen tapahtuneen ennen muuta minulle kirkastuneiden arvojen pohjilta. Päättömän poukkoilun sijasta aloin tekemään tietoisia valintoja hyvinvointini ja jaksamiseni eteen. Aloin löytämään itseäni, osittain uudesti rakentunutta minuuttani, kaiken sen pitäisi-puheen ja näin kuuluu tehdä-ajattelutavan takaa. Työuupumus käytännössä katsoen mahdollisti minulle pysähtymisen ja erinäisten muutosten asettamisen mielekkäämmän elämän puolesta. Tiesin, että en voi enää jatkaa samalla tavalla, joten olin siinä mielessä avoin uudelle. Paluuta vanhaan ei enää ollut. Aloin nähdä itseni arvokkaana ja niin paljon enempänä kuin vain työntekijänä tai työelämän yhtenä rattaana. En tiedä, olisiko minulla ollut tarvittavaa rohkeutta tai valmiutta viedä tarvittavia muutoksia läpi ilman työuupumukseen sairastumisesta seurannutta eksistentiaaliseksi kriisiksikin kutsuttavissa olevaa mielentilaa.

 

Työuupumuksesta toipumiseen liittyen:

• Työuupumus on kehon ja mielen hätäviesti siitä, että olet saavuttanut jaksamisesi rajat. Kuuntele sitä ja ota se vakavasti.
• Aika on suhteellinen käsite. Toipuminen vie aikaa ja aikatavoitteiden asettamisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikin vuotta on lopulta hyvin pieni aika koko ihmiselämän mittapuulla tarkasteltuna.
• Ei ole mitään yhtä tai oikeaa tapaa toipumiselle. Tee juuri sitä, mikä itsestäsi tuntuu hyvältä. Asteittain voit lisätä pohdintaa mukaan: miksi teet juuri tätä asiaa, miksi et halua tehdä tuota?
• Mieti sinulle kolme merkityksellistä arvoa. Mieti, miksi valitsit juuri ne. Elätkö niiden mukaisesti? Minkälaisia muutoksia tekemällä saisit elämästäsi enemmän arvojesi mukaisen?
• Löydä toipumisesta mahdollisuuksia. Oletko aina halunnut tehdä jotakin asiaa toisin, muttet ole saanut aikaiseksi? Voisiko nyt olla hyvä hetki tehdä tarvittava muutos?