Lähitöihin siirtyminen ei tuonutkaan pelastusta

Viimein koitti päivä, jolloin siirryin lähitöihin ja aloitin työskentelyn työpaikalla, toimistosta käsin. Muistan jännittäneeni toimistolle menoa ja tuntui samalta kuin se olisi ensimmäinen työpäiväni uudessa työpaikassa. Mieleni tuntui unohtaneen sen, että todellisuudessahan olin jo puoli vuotta paiskinut töitä kotoa käsin. Työpaikalta käsin työskentely oli uutta, työtehtävät ei.

Minulle oli tärkeää antaa itsestäni hyvä ”ensivaikutelma”. Olin jäänyt etätyön myötä pitkälti ulkopuoliseksi työyhteisössä, joten näin lähitöihin siirtymisen hyvänä väylänä muuttaa tilanne. Halusin kuulua osaksi porukkaa ja koin tärkeäksi sen, että minusta pidettäisiin ja minut nähtäisiin asiantuntevana. Tilanne on tässä kohtaa kuitenkin ollut se, että olen kokenut oloni hyvin väsyneeksi ja motivaationi työtä kohtaan oli jo pidemmän aikaa ollut huimassa syöksykierteessä. En enää pitänyt tekemisiäni lainkaan merkityksellisenä ja jollain tapaa häpesin sitä, että koin olotilani niin huonoksi. Pelkäsin, että antaisin itsestäni jotenkin väsähtäneet ja vetämättömän kuvan.

Ensikohtaamisia

Työpaikalla oli varauduttu vaihtelevaan turvallisuusympäristöön ja jokaisen sisälle haluavan tuli kulkea turvatarkastuksen läpi. Ensimmäisenä päivänä olimme sopineet, että esimies tulee minua vastaan turvatarkastuksen päähän, sillä minulla ei vielä tuolloin ollut tarvittavia kulkulupia päästäkseni pidemmälle. Jostain syystä en yllättynyt lainkaan, kun hän oli sovitusta ajankohdasta myöhässä ja tyhjänpanttina odottelin pitkähkön tovin. Olin saanut hänestä suhteellisen huonon kuvan etätyöjakson aikana tapahtuneen vuorovaikutuksen (tai sen puutteen) perusteella, mutta halusin ajatella, että olisi mahdollista olla antaa tämän vaikuttamatta ja kääntää uusi, tyhjä sivu. Kohtaaminen itsessään sujui asiallisesti, ja pitäydyimme hyvin asialinjalla ilman suurempia smalltalkeja.

Jo ensimmäisen päivän aikana esimies töksäytteli muutaman tökeröhkön kommentin, ja jostain syystä tämä ei edes yllättynyt minua, sillä olin varautunut etukäteen. Hän sanoi minun vaikuttavan ujommalta kuin oli ajatellut, ja menin kommentista lähinnä vain hämilleen. Mielestäni on normaalia olla jossain määrin varautunut uusia ihmisiä tavatessa ja erityisesti sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden toiminta on sinusta ollut ilkeää. Olen luonteeltani myös jonkin verran keskivertoa vetäytyvämmän puoleinen ja erityisesti vieraassa kulttuurisessa kontekstissa minua voidaan herkästi pitää ujompana kuin tosiasiallisesti olen. Esimies myös tokaisi minun olevani pidempi kuin hän oli ajatellut, mistä en tietenkään pahastunut, vaikka olenkin Suomen mittakaavassa keskivertomittainen. En vain ehkä pidä siitä, että ulkonäköä kommentoidaan – erityisesti tilanteissa, joissa ulkonäöllä ei tulisi olla painoarvoa. Mutta rehellisyyden nimissä, olin itsekin yllättynyt siitä, kuinka lyhyt esimies olikaan. Olin paisutellut hänet mielessäni isompikokoisemmaksi.

Minulla oli positiiviset odotukset lähitöistä.
Esimies suurenteli työpaikalla vallitsevasta
hierarkiasta.

Olin saanut esimiehen puheista käsityksen, että työpaikalla vallitsi suuret hierarkiat työntekijöiden ja esimiesten kesken. On totta, että hierarkiat olivat nähtävissä: esimiesasemassa olevat olivat ”isompia kihoja” enkä heitä loppu viimein usein näkynyt, sillä heidän työpisteensä sijaitsivat omassa kerroksessaan ja lisäksi heillä oli usein tapaamisia ja matkustamisia projektien tiimoilta. Esimieheni oli muiden työntekijöiden kanssa samalla viivalla, eikä hän lainkaan lukeutunut isojen kihojen joukkoon. Luultavasti hän olisi halunnut asian olevan toisin. Toki työpaikka oli hierarkkisempi kuin suurin osa suomalaisista työpaikoista, joissa olen ollut, sillä Suomessa tällainen valtasuhteiden rakenteellinen kerrostuma on usein melko häivytettyä. Huomasin kuitenkin pian, että esimiestäni korkeammassa asemassa olevat olivat oikeasti mukavia ja he toivottivat minut vilpittömästi tervetulleeksi. Heidän näkemisensä kautta minulle tuli tunne, että olin odotettu työpaikalle ja, että työpanoksellani olisi merkitystä. Valitettavasti tämä jäi tietynlaiseksi sanahelinäksi, sillä en tehnyt heidän kanssaan töitä ja siten heiltä jäi näkemättä työhön liittyvä ahdinkoni. Jäin heille vain yhdeksi työntekijäksi muiden joukossa, sellaiseksi jota silloin tällöin näkee ohikulkijana käytävillä.

Aloittamiseni osui vilkkaimpaan lomasesonkiin, joten työyhteisöstä moni oli ensimmäiset pari viikkoa lomalla. Sain siten rauhassa tutustua ripotellen uusiin henkilöihin sitä mukaan, kun he palailivat lomilta. Alkuun tämä oli mielestäni hyvä asia, mutta todellisuudessa varmasti yksi tekijä lisää siihen, miksi lähityöjaksoni jäi lyhyeen. Suuriosa näistä kollegoista, joita näin vasta viikkojen päästä, edustivat sellaisten kulttuurien kansalaisia, jotka olivat lähempänä eurooppalaista kulttuuria ja siten tietyllä tapaa ymmärsivät tilannettani paremmin. He olivat olleet työpaikalla jo pidemmän aikaa ja tiesivät esimiehestäni asioita, joiden kuuleminen varhaisemmassa vaiheessa olisi voinut muuttaa työsuhteeni kulun erilaiseksi. Tiimissä olleen kolmannen jäsenen kanssa olin etätyön aikaan tullut hyvin toimeen ja se vahvistui lähityön aikana. Hänen kanssaan vietin silloin tällöin töiden jälkeenkin aikaa. Paljastui kuitenkin, että hän oli minua jonkin verran nuorempi ja tuli kulttuurista, jossa iäkkäämpiä tai auktoriteetteja ei kyseenalaisteta. Hän ei siten puuttunut esimiehen käytökseen mitenkään, eikä hän omien sanojensa mukaan kokenut tilannetta minun tapaani yhtä tulehtuneeksi.

Minä tunnen, kuinka vauhti kiihtyy

Esimies piti yllä negatiivista työilmapiiriä 
juoruilemalla.

Esimies ehdotti minulle ensimmäisen viikon aikana, että pitäisimme tapaamisen kahdestaan. En muista, millä nimellä tätä kutsuttiin, mutta hänen mukaansa kävisimme siinä läpi ajatuksiani siitä, mitä haluaisin nyt lähitöissä tehdä ja, millaisia työprojekteja ottaa hoitaakseni. Tämä kuulosti minusta hyvälle ja ajattelin, että viimein käymme tällaisen tavoitekeskustelun, joka olisi ollut hyvä käydä jo puoli vuotta sitten. Olin myös varautunut sanomaan kehitysehdotuksia hänen suuntaansa ja tuomaan jälleen ilmi turhan suuren työkuormituksen. Tapaaminen osoittautui kuitenkin kaikkea muuta kuin minun työhöni liittyväksi. Esimies käytti tilaisuuden hyväkseen ja ”esitteli” minulle työyhteisön muut jäsenet. Hän kertoili kaiken muiden kollegoiden meneillä olevista työprojekteista ja heidän siihenastisista saavutuksistaan. Hän mustamaalasi, vähätteli ja kritisoi. Esimies toi esiin selkeästi sen, kuinka piti suurintaosaa kollegoistaan pätemättöminä ja kyvyttöminä saada tarpeeksi rahoitusta projekteilleen. Minä en tässä vaiheessa ollut vielä kovin montaa kollegaa nähnyt, enkä ollut ehtinyt muodostaa heistä minkäänlaista kuvaa. Esimies tiesi tämän ja ilmeisesti pyrki vaikuttamaan siihen, että en ainakaan kovin positiivisesti heistä ajattelisi. Olin rehellisesti sanottuna tilanteesta pöyristynyt ja menin tapaamisessa jollain tapaa tyystin lukkoon ja sanattomaksi. Tätäkö on työelämä, jonka puhutaan olevan aikuisten maailma? Koska tilanne oli niin absurdi, en saanut sanottua mitään etukäteen suunnittelemiani asioita työmäärään liittyen. Jälkeenpäin esimies käytti tätä verukkeena työmäärän lisäämiselle, en ollut tuonut esiin toiveitani, vaikka tilaisuus oli annettu.

Ensimmäisen viikon ”alun tutustumisten” jälkeen oli aika jatkaa työntekoa. Tulin pian kuulemaan, että kuulemma minun etätyöjaksoni aikana osaa tehtäviä ei ollut saatu tehtyä sen takia, että ne pitäisi tehdä paikan päällä. Esimies naureskeli, että nyt työntekeminen vasta alkaisikin, ja työmäärä lisääntyisi. Tähän asti tehtyä ei voitu pitää juuri minään. Työtehtävät saivat lisäksi uusia kierroksia, sillä minun tulisi nyt ottaa osaa myös kollegoiden projekteihin ja tarjota apuani työpanoksestani heille. Esimiehen mukaan tällainen synergisoituminen poikisi lisää kontakteja, rahoitusta ja osaamista myös meidän senhetkisille projekteillemme. Toisin sanoen siis tekisin kartoituksia ja alustavia suunnitelmia minulle täysin tuntemattomista aihekokonaisuuksista sivutyönä, sillä fokuksen täytyisi kuitenkin edelleen olla omissa projekteissa.

Tieto töiden lisääntymisestä kauhistutti minua. Tunne siitä, että tekemisilläni ei ollut mitään merkitystä vahvistui ja sen hetkiset saavutukset tuntuivat mitättömiltä. Minun täytyi olla vajaaälyinen, mikäli olin kuormittunut jo siihenastisesta työmäärästä, koska kuulemma se oli ollut vasta alkua. Aloin ymmärtämään sen, että etätöissä olin pystynyt edes hieman säännöstelemään työmääräni, sillä pystyin aina sulkemaan tietokoneen ruudun ja toteamaan että riitti tältä päivältä. Nyt olin työpaikalla esimiehen valvovan silmän alla, eikä töistä irtaantuminen käynytkään käden käänteessä. Työtehtävät myös vanhaan tapaan lisääntyivät arvaamattomasti ja työtä oli hankalaa ennakoida. Esimies saattoi ohimennen huikata jonkin tehtävänannon aamulla ja iltapäivällä tivata missä palautus viipyi. Samalla jo olemassa olevat tehtävät jäivät pölyttymään. Etätyön aikaan esimies oli sen verran joutunut näkemään vaivaa tehtävienannoissa, että joutui antamaan ohjeet kirjallisina. Nyt lähitöissä hän saattoi entistä epämääräisemmin huikata asioista ja mumista ohjeita olettaen, että olen heti kartalla, mistä on kyse.

Työpaikalla oli myös jossain määrin sen kaltainen ilmapiiri, että ennen iltakuutta oli hankala lähteä kotiin. Enemmistö lopetteli työt seitsemän tai kahdeksan aikaan, esimies useimmiten vasta kymmeneltä. Sillä ei ollut merkitystä, mihin aikaan olit työpaikalle tullut ja, kuinka monta tuntia työpäiväsi oikeasti oli ollut. Tunsin usein, että olin tehnyt jotain väärin, kun lähdin kotia kohden viiden aikaan. Työt olin aloittanut kahdeksalta, että yhdeksän tunnin työpäivä oli mielestäni epäonnistuminen. Kaikki muutkin tekevät pitkää päivää, pidempääkin. Tällainen käyttäytyminen on käsittämätöntä sitäkin vasten, että minulla ei ollut varsinaista työaikaseurantaa eikä ylitöistä maksettu korvauksia. Tiedän, että kaikkialla tämä ei ole näin radikaalia ja Suomessa useimmiten tehdystä ylityöstä maksetaan korvaus, mutta valitettavasti tällainen työaikoihin liittyvä ilmapiiri ja sosiaalinen paine on työelämässä laajemminkin voimissaan.

Oloni ei kohennutkaan lähitöissä – päinvastoin

Työmäärän lisääntyminen sai vointini heikkenemään nopeasti ja ahdistus voimisti otettaan. Aloin saamaan lamaantumiskohtauksia eli tuijottelin tietokoneen ruutua ilman, että olisin pystynyt enempään. Tämä lisäsi stressiä ja aiheutti sen, että joinain päivinä olikin sitten viiden ihmisen edestä tehtävät työt edessä deadlinejen kolkuttaessa. Säästin energiaa toimimalla rutiininomaisesti ja tätä kuvastaa hyvin esimerkiksi se, että en pystynyt käyttämään minulle annettua työtietokonetta. Kuljetin mieluummin omaa tuttua tietokonetta mukanani, sillä minulla ei ollut voimavaroja alkaa pähkäillä, miten täysin erilailla toimivan koneen ohjelmistot toimivat tai, mitkä ominaisuudet ovat mitäkin englanninkielisessä Wordissa. Olin tottunut suomenkieliseen.

Tavoitteeni päästä osaksi työyhteisöä ei ottanut tuulta alleen. Aloin vältellä kollegoita paitsi sen takia, että säästelin itseäni sosiaalisten vuorovaikutustilanteiden aiheuttamalta kuormitukselta myös siksi, etten halunnut saada heiltä lisää työtehtäviä. En jaksanut verkostoitua, eikä minua olisi vähempää voinut kiinnostaa käyttää lounastaukoani työstä puhumiseen. Seurasin mieluummin sivusta ja tilaisuuden tullen eristäydyin ollakseni yksin. Vapaa-aikana en tehnyt muuta kuin olin kotona ja makasin sängyssä enkä juurikaan tutustunut uuteen kotimaahani. Olin tosin reissannut siellä aikaisemmin, joten se oli alkujaan jo vähän tuttu minulle. Iltaisin saatoin viimeistellä joitain työtehtäviä omassa rauhassa ja viikonloppuisinhan sain kaksi lisäpäivää tehtävien edistämiselle. Kaikkinensa elämäni pyöri entistä enemmän työn ympärillä ja oli kutistunut siihen, että töistä päästyäni menin tekemään lisää töitä kotiin, yksin.

Ongelmat esimiehen kanssa
jatkuivat.

Samanaikaisesti vuorovaikutusongelmat esimiehen kanssa lisääntyivät. Pyrin välttelemään häntä toimistolla, sillä pian jo pelkkä hänen näkemisensä sai minut voimaan pahoin ja pelkäämään lisätöiden saamista. Työpisteemme sijaitsivat onneksi hieman kaukana toisistaan, kerroksen eri siivekkeissä, mutta silti hän tuli useita kertoja päivässä luokseni tarkistamaan edistymisen. Mikromanagerointi jatkui. Hän toi usein ilmi sen, että ihmetteli sitä, miksi en verkostoidu niin paljoa muiden kanssa. Miksi olen niin ujo. Hän naureskeli puhuessani ja tarkasteli päästä varpaisiin ivallisella katseella. Jouduin usein pyytämään häntä toistamaan asiansa, sillä varsinkin alkuun minun oli vaikea ymmärtää sanoma hänen voimakkaan aksenttinsa takia. Siksi hän alkoi puhumaan kanssani kuin pienelle lapselle: selkeästi ja hitaasti artikuloiden. Luulen, että tässä taustalla ei tosiaankaan ole ollut motiivina se, että ymmärtäisin hänen asiansa. Haastava tilanne siten vain jatkui lähitöissä, enkä heti kokenut oloani varmaksi tuoda asiaa ilmi ylemmälle taholle. Olinhan vasta aloittanut ja heti valittamassa. En halunnut olla se, joka ensimmäiseksi valittaa ennen kuin ehtii kehenkään tutustuakaan. En vieläkään tuntenut olevani oikeutettu valittamaan, sillä olihan minulla kokemusta vain etätöistä ja vasta muutamasta viikosta toimistosta käsin tekemisestä. Edelleen myös ajattelin minun suurentelevan tilannetta.

Loppua kohden

Lähdin lähitöihin sillä asenteella, että aloitan ikään kuin puhtaalta pöydältä. Kaikki korjaantuisi, kun etätyöskentely päättyisi: työstressi helpottuisi, en olisi enää nuupahtanut ja vuorovaikutus esimiehen kanssa kohenisi. Halusin unohtaa työn negatiiviset puolet ja irtisanoutumisajatukset. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sitä, kuinka naiivi olenkaan ollut. En ymmärtänyt, että lähitöihin siirtyminen on ikään kuin työn uudelleen aloittamista ja uuden aloittaminen vie aina voimavaroja ja lisää kuormitusta. Olin varma, että jaksaminen ja entistä tehokkaampi suorittaminen olisi mahdollista vain näin päättämällä. Minä päätän jaksaa ja suorittaa entistä tehokkaammin. Jos ihminen on jo valmiiksi äärirajoilla, ei tämä ole mahdollista. Jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Ihmissuhdehaasteissa ei myöskään ole toimiva ratkaisu vain lakaista ongelmia maton alla. Haasteet kun tuppaavat kasaantuvat ja voivat lopulta purkautua hallitsemattomasti.

Etätyöjakson haasteet seurasivat mukanaan
lähitöihin siirtyessä.

En ymmärrä, miksi en ollut jotenkaan lainkaan huomioinut vakavasti sitä, että työpaikalla aloittaminen tuo oman lisäkuormituksensa. Piste. Totuttautuminen työpaikan käytäntöihin ja tutustuminen työyhteisöön vievät voimia. Olin jo puoli vuotta työskennellyt työtehtävien parissa, mutta muutos työympäristössä sai myös tehtävät tuntumaan uudenlaisilta. Keskittymiskykyni kärsi, sillä oli tietysti täysin erilaista työskennellä kotoa käsin hiljaisessa tilassa versus yrittäessäni saada samaa aikaan hälyisässä avotoimistossa. Aloitin toimistolla heti kahden viikon eristyksen jälkeen, joten ärsykemäärä yhtäkkisestä ihmismäärän kasvusta oli valtava ja koin työpaikan sosiaalisen puolen kuormittavana. Stressasin myös kollegoiden nimien muistamista, sillä ne olivat ulkolaisia ja, vaikka saatoin muistaa ne sähköposteista, ne usein äännettiin erilailla kuin kirjoitettiin. Pieni juttu, mutta horjuin tuolloin jo muutenkin kognitiivisten toimintojen äärirajoilla. Olin myös tietoinen mahdollisesta kulttuurishokista, joka on tavanomainen reaktio sopeutuessa vieraaseen kulttuuriin. Mieleni käytännössä tulvi uusista asioista ja olin hätäinen oppimaan kaiken mahdollisimman nopeasti. Kuten työsuhteeni alussa, en antanut itselleni ymmärrystä siitä, että uusien asioiden sisäistäminen vie aikansa.

Vastoin odotuksiani lähityöhön siirtyminen ei siten mennyt kuin Strömsössä ja vielä tänäkin päivänä hämmästelen sitä optimismin ja sinisilmäisyyden määrää, mitä minulla tuolloin oli. Jo kuukaudessa tilanne eskaloitui ja ongelmat kärjistyivät esimiehen kanssa siihen pisteeseen, että riitauduin hänen kanssaan täysin. Valittavakseni jäi jatkaminen tai lopettaminen.

 

Lähitöihin siirtyessä kiinnittäisin huomiota seuraaviin asioihin:

• Anna itsellesi aikaa. Aloittaminen vie aina energiaa, vaikka olisitkin jo tehnyt töitä etätöiden kautta!
• Kerro ilmenneistä ongelmista mahdollisimman pian. Etätyöjakson aikana ilmenneet ongelmat ovat todellisia ja ne on hyvä käsitellä viimeistään työpaikalle siirtyessä.
• Pidä työajoista kiinni! Kyse on sinusta ja sinun hyvinvoinnistasi. Laatu korvaa määrän tässäkin asiassa.
• Aseta rajat itsellesi. Harjoittele sanomaan ei! Älä tee muiden töitä.
• Hyväksy itsesi. Olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.

14 päivän karanteeni ennen lähitöihin siirtymistä

Siirtyminen etätöistä kohti lähitöitä tapahtui kuusi kuukautta tehtävässä aloittamisen jälkeen. Lähtöjärjestelyt oli viimein saatu valmiiksi, hyvästelin Suomen ja nousin charterlennolle kohti Aasiaa. Muistan päällimmäisen olotilani olleen odottavainen: odotin työpaikalle pääsyä ja sitä, minkälaiseksi kokisin tiimin dynamiikan paikan päällä. En pannut pahakseni sitäkään, että lähtiessäni Suomi kylpi pimeydessä ja loskassa, sääolot kohteessa taas olivat aurinkoiset ja vähäsateiset. Jollain tapaa myös luotin siihen, että työtehtävät helpottuisivat ja vähenisivät, ja esimiehen kanssa tapahtuva vuorovaikutus sutviintuisi toimivammaksi. Satunnaiset epäilyksen tunteeni kuittasin jännityksen piikkiin ja tuudittauduin sillä ajatuksella, että työsuhteeni oli puolessa välissä vuoden määräaikaisuuttani. Puoli vuotta takana, puoli vuotta edessä. En myöskään ollut pitänyt lomia lainkaan, joten käytännössä työsuhdettani olisi jäljellä viitisen kuukautta. Ajattelinkin, että viisi kuukautta on sen verran lyhyt aika, että sen voisi vaikka seistä käsillään. Samanaikaisesti se tuntui saavuttamattomalta ikuisuudelta, jonka ajatteleminen vain lisäsi ahdistuneisuuttani.

Koronatesteistä vihreää valoa

Koronapandemia toi omat haasteensa työsuhteeseeni.

Vallinneen koronapandemian takia minulla oli mennyt tavanomaista enemmän aikaa lähtöjärjestelyihin ja erilaisiin käytännön toimenpiteisiin päästäkseni tien päälle. 48 h ennen lähtöä olin käynyt Terveystalolla noin kolmensadan euron arvoisessa koronatestissä saaden negatiivisen testituloksen. Mikäli testi olisi näyttänyt päinvastaista ja minulla olisi ollut edessä sama lähtöjärjestelyiden rumba toiseen kertaan, olisin todennäköisesti heittänyt hanskat tiskiin ja todennut, että nyt riitti. Minulla ei olisi ollut enää kapasiteettia alkaa uudelleen aikatauluttamaan ja järjestelemään asioita. Kohdemaa, jossa työpaikkani sijaitsi, oli suljettu turisteilta, eikä sinne päässyt muutoin kuin työn tai sukulaisuussuhteiden puolesta. Tuolloin myös elettiin pandemian varhaisia vaiheita, eikä rokotteita ollut käytössä. 12 tunnin mittaisella lennolla pukeuduttiin suojavaatteisiin, käytännössä samoihin, mitä terveydenhuollon henkilöstö pitää leikkaussaleissa, ja kirurgisen maskin lisäksi pidettiin visiiriä. Kohteeseen päästyä minua odotti kahden viikon karanteeniaika hotellissa ja lentokentältä minut kuljetettiin karanteenihotelliin ambulanssilla. Hälytyssireenit eivät olleet päällä.

Karanteenihotellissa minulta otettiin kolme koronatestiä: yksi saapumisen yhteydessä, toinen viikon rajapyykin paikkeilla ja kolmas muutama päivä ennen karanteenin päättymistä. Jokaisella kerralla muistelin kaihoisasti Suomessa otettua testiä, sillä toisin kuin silloin, karanteenin aikana testin ottamisessa käytettiin toimenpiteeseen nähden tarpeettomasti voimaa ja tikkua väännettiin katkeamispisteeseen asti niin sieraimissa kuin nielussa. Kieltäytyminen ei tullut kyseeseen. Enkä edes tiedä, mitä olisi tapahtunut, mikäli olisin kieltäytynyt tai antanut positiivisen näytteen. Painostavan ilmapiirin takia en ollut lainkaan luottavainen, että siitä ainakaan mitään kovin hyvää seuraisi. Paikallisissa uutisissa tuotiin myös näyttävästi esiin, kuinka muutama ulkomailta saapunut henkilö oli paljastunut koronapositiiviseksi ja olivat siten miltei horjuttaneet valtion harjoittaman zero-covid politiikan. Uutisissa tuotiin esiin henkilöiden ikä, sukupuoli ja kansallisuus.

Eristyksissä 22 m² huoneessa

Usein puhutaan elämän hyvistä kokemuksista ja huonot kokemukset ikään kuin sivuutetaan tai niitä vähätellään. Aika kultaa muistot. Mennyttä karanteenijaksoa ei ole aika kullannut ja se on eittämättä tähänastisen elämäni yksi huonoimmista kokemuksista. Neljätoista vuorokautta ei ole koskaan tuntunut pidemmältä kuin tuolloin. Vietin kaksi viikkoa 22 neliömetrin kokoisessa kopissa ilman mahdollisuutta poistua tai käydä ulkona. Olen ymmärtänyt, että vangeillekin kuuluu lakisääteinen tunti päivässä ulkoilua mahdollisuus. Huoneessa oli sänky, kirjoituspöytä ja pieni kylpyhuone. Parveketta ei ollut ja näkymä ikkunasta oli vastapäisen rakennuksen betoniseinämä. Oven taakse minulle tuotiin aamiainen, lounas ja päivällinen. Alkuun se oli ihan mukavaa, ei tarvinnut valmistaa mitään itse, eikä maussakaan ollut valittamista. Ruuat olivat päivästä toiseen kuitenkin samoja, enkä loppua kohden enää saanut ruokia lainkaan syötyä. Ne pelkästään ällöttivät minua ja huoneeseen kertyikin metrin korkuinen paahtoleipäpino oleskeluni ajalta. Minun piti myös mitata itseltäni kuume kaksi kertaa päivässä ja se tuli raportoida puhelimitse eteenpäin. Lankapuhelin pirisi aamu seitsemältä ja ilta seitsemältä tiedustellakseen lämpötilojani. Myöhään nukkuminenkaan ei siten ollut mahdollista.

Eristyksissä oleminen heikensi vointiani.

Olin eristyksissä pienessä huoneessa vieraassa maassa mukanani tietokone. Esimies näki tämän oivana tilaisuutena paiskia töitä kaksi viikkoa täysillä. Varmasti on niin, että monelle töiden tekeminen karanteenissa on hyvä tapa saada ajatukset muualle ja keskittymiskyky voi olla kohdillaan häiriötekijöiden ollessa minimissä. Mitäpä sitä muuta tekisikään? Minulle se oli kuitenkin todella haastavaa. Olin jo valmiiksi ahdistunut ja stressaantunut tekemättömistä töistä ja kasvavasta työmäärästä ja nyt lisäkuormansa toi vallitseva karanteeniympäristö. Minun olisi tehnyt mieli vain maata ja lukea mukanani tuomaa kirjaa. Työmäärä kuitenkin kasvoi juuri karanteenissa oloni aikana, sillä esimies päätti sen olevan sopiva ajankohta laittaa aluilleen uusi työprojekti, jossa minun vastuualueeni olisivat huomattavat. Olin jo valmiiksi uupuneessa kunnossa, ja itse karanteenikin tuntui jollain tapaa hölmistävän minua, muistan lukeneeni projektiin liittyviä dokumentteja ymmärtämättä sanaakaan. En myöskään saanut kirjoitettua mitään järkevää, uusia ideoita oli turha toivoa ja videopuheluissa en tuntunut ymmärtävän muiden puhetta. Oloni oli epätoivoinen, yksinäinen ja huolestunut. Aika mateli. Päivät kuluivat itkemällä ja tietokoneen ruutua tuijottaen kykenemättä tekemään mitään muuta. Pelkäsin tulevani hulluksi ja kaduin päätöstäni lähteä Suomesta.

Ei enää ikinä

Karanteenin päättyminen oli hieno hetki. Ulkona paistoi aurinko ja linnut lauloivat. Menin suorinta tietä pitsalle ja kaljalle, ja vain nautin vapaudesta. En toivoisi tuon kaltaista eristystä pahimmalle vihollisellenikaan. Vaikka minulle kuinka sanottiin, että kohta se on ohi ja se kestää vain 14 päivää, niin se ei silti helpottanut asiaa tai vähentänyt kokemukseni negatiivisuutta. Päivät kuluivat hitaasti huolimatta siitä, oliko jäljellä kymmenen vai kaksi päivää. Karanteenissa oleminen tuntui myös erityisen raastavalta siksi, että olin täysin terve. Mikäli olisin ollut kipeä ja flunssan kourissa, tilanne olisi voinut olla toinen. Kokemus oli myös hintava, sillä kahden viikon hotellikaranteeni maksoi reilu tuhat euroa, jonka onnekseni työnantaja korvasi. Toivon, ettei minun enää uudelleen tarvitse vastaavaa kokea, ja toivon, että en koskaan joudu myöskään vankilaan. Karanteenin jälkeen olisin tosissaan tarvinnut toiset kaksi viikkoa siitä toipumiseen ja kunnolla palautumiseen. Edessä oli kuitenkin pelkkä viikonloppu ennen lähitöihin siirtymistä ja työpaikalle menoa. Karanteeni oli varmasti yksi merkittävä tekijä sille, miksi en jaksanut enää tsempata itseäni jaksamaan lähitöissä ja, miksi hitaasti mutta varmasti pakkani alkoi hajota.

Tekisinkö jotain toisin, jos nyt saisin päättää?

• Huomioi vallitseva maailmantilanne. Globaalin pandemian aikana on ihan ok jatkaa esimerkiksi etätöissä, vaikka esimies kuinka painoistaisikin sinua. Eikö se nimenomaan ole vastuullista.
• Pidä lomat ajallaan! Näin ne ei kerry yhdelle ajankohdalle ja ne tulee varmemmin pidettyä.
• Eristys ei sovi kaikille. Eikä kaikki ole silloin parhaimmassa työiskussa - eikä tarvitsekaan olla.
• Ole armollinen itsellesi! Kaikki reagoivat uusiin tilanteisiin omalla tavallaan.