Elämää PMDD:n kanssa

PMDD eli kuukautisia edeltävä dysforinen häiriö on heikentänyt elämänlaatuani huomattavasti, sillä menetän kuukausittain uneni, keskittymiskykyni ja elämänhaluni. PMDD on PMS:n hankalampi muoto ja siinä psyykkiset oireet ovat keskiössä. Kuukautiskiertoon liittyvä premenstruaalioireilu alkaa ovulaation paikkeilla: tällöin munasarjat siirtyvät keltarauhasvaiheeseen, jossa elimistön erittämä progesteroni eli keltarauhashormoni lisääntyy ja estrogeenitasot laskevat. PMDD:ssä on kyse elimistön liian voimakkaasta reagoinnista tähän muutoin luonnolliseen hormonitasojen vaihteluun. Oireilu päättyy kuukautisvuodon alkamiseen. Olisin linkannut tähän Käypä hoito -suosituksen PMDD:stä tai PMS:stä, mutta en sellaista löytänyt. Tämä vain vahvistaa omia havaintojani siitä, miten huonosti terveydenhuoltojärjestelmässämme kuukautiskiertoon liittyviä oireyhtymiä tunnetaan ja hoidetaan. Kirjoitukseni tarkoitus on tuoda esiin oma kokemukseni ja kenties pyrkiä luomaan ymmärrystä sille, miten valtava merkitys myös fysiologisilla tekijöillä on mielenterveydelle.

Kuukautisten alkamisesta

Voidaan myös miettiä, josko kuukautishäpeä linkittyy jollakin 
tavalla PMDD:hen ja vaikeisiin PMS-oireisiin.

Olin muistaakseni 17-vuotias, kun kuukautiseni alkoivat ja verrattain myöhäiseen alkamisaikaan vaikutti kilpaurheilun harrastaminen ja suhteellisen kova treenaaminen. Kuten varmasti monen nuoren kohdalla, jostain syystä kuukautiset herättivät minussa häpeää ja minun oli hyvin vaikea käsitellä asiaa nolostelematta tai kiusaantumatta. En todellakaan kuulunut niihin nuoriin, jotka valittivat menkkakivuistaan kovaan ääneen tai vertailivat parhaita tamponeja keskenään. Minulla ei käynyt mielessänikään ottaa aihetta puheeksi esimerkiksi äitini kanssa (toisaalta siksi, etten halunnut ja toisaalta siksi, ettei hän ollut kiinnostunut asioistani) ja niinpä jäin pärjäilemään itsekseni minulle uusien ”naisten vaivojen” kanssa. Meni useampi vuosi ennen kuin kuukautishäpeäni hellitti otettaan ja ymmärsin kyseessä olevan yksi ihmisen luonnollisimmista ruumiintoiminnoista, mikä koskettaa puolta ihmiskuntaa ja ainakin välillisesti myös toista puoliskoa. Vaikka olen kuukautishäpeästäni päässyt yli, on tämän postauksen tekeminen tuntunut sen henkilökohtaisuuden ja tietynlaisen tabuluonteensa vuoksi tavanomaista haastavammalta. Kuukautiset herättävät ajatuksia likaisuudesta ja puhe ruumiineritteistä ja -toiminnoista saa monet kääntämään päänsä toisaalle vielä tänäkin päivänä. Tiedän kuitenkin, että asiasta tarvitaan lisää keskustelua.

PMDD:n puhkeaminen ja yhteys työuupumukseen

Kuukautiseni olivat todella helpot niiden alkamisesta noin kymmenen vuoden ajan (17–27 v.). Olin täysin kivuton ja oireeton enkä voi sanoa kärsineeni PMS-oireista nimeksikään. Kuukautiset eivät rajoittaneet elämääni millään tavalla enkä kokenut niitä sen suuremmin vaivalloisina. Tästäkin syystä minun oli hyvin vaikea uskoa oireitteni laajuutta PMDD:ni alkuvaiheilla, sillä kontrasti aikaisempaan oireettomuuteen oli niin valtava. Oireettomat kuukautiseni tulivat kuitenkin päätökseensä suurin piirtein 27-vuotiaana ja tämä tapahtui yhtä aikaan sekä äkillisesti että hiljalleen. Yhdessä kierrossa alkoi esiintyä x-määrä erilaisia oireita, toisessa kierrossa x+2, kolmannessa x+3 ja niin edelleen. Kerron tuonnempana PMDD:hen liittyvistä oireista tarkemmin.

PMDD myös puhkesi minulle samaan aikaan, jolloin vielä työskentelin työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessani ja tämä entisestään vaikeutti oireisiin liittyvien syyseuraussuhteiden havaitsemisia. Minä en osaa sanoa, voisiko olla niin, että työuupumuksen ja siitä seuranneen korkean työstressin takia (stressi pahentaa oireita), ylipäänsä sairastuin PMDD:hen tai voisiko olla niin, että PMDD edesauttoi minua burnouttiin. Vaikka uskon näiden välillä vallitsevan jonkinlaisen yhteyden, voi myös olla, että samanaikainen ilmeneminen on puhdasta sattumaa ja, että olisin PMDD:hen sairastunut työuupumuksesta riippumatta ja työuupumukseen PMDD:stä riippumatta. Ymmärrykseni mukaan PMDD:n taustalla voi olla myös traumoja ja esimerkiksi traumaperäinen stressini menneisyyteni suhteesta ja siinä tapahtunut henkinen ja seksuaalinen väkivalta voi olla PMDD:n puhkeamisen taustalla. Todennäköisestihän tässä vaikuttaa perimän ja ympäristön yhteisvaikutus, eikä mitään yksittäistä syytä edes ole mahdollista löytää.

Kuitenkin se, että PMDD ilmeni samaan aikaan työuupumukseni kanssa, oli oireiden tiedostamisen kannalta haitallista: oireiden syklisyys ja yhteys kuukautisiin jäi minulle pitkäksi ajaksi pimentoon. Olen täällä aikaisemminkin kritisoinut saamaani hoitoa, joka kohdistui diagnosoituun psykoosiin. Hoidossa sivuutettiin täysin kokemani työperäinen ja traumaperäinen stressi enkä kokenut tulleeni oikein tulkituksi oikeastaan missään, mitä toin esiin. Diagnoosi annettiin minulle jälkijunassa kokemastani hermoromahduksesta, jossa oireita olivat muun muassa voimakas ahdistus, ylivirittyneisyys, itsetuhoiset ajatukset ja unettomuus. Seuraavaksi kerron jotain, jonka ääneen sanominen tuntuu liian älyttömältä ollakseen totta, mutta: hermoromahdusta seuranneena päivänä kuukautiseni alkoivat. Eli, PMDD-oirehdinta voi mennä siihen pisteeseen, että se tulkitaan ulkopuolisin silmin esimerkiksi psykoosiksi: puhutaan siis hyvin vakavista oireista. Tässä vaiheessa minä olin PMDD:n kanssa untuvikko eikä itselläni ollut hajuakaan, että hormonitoiminta voisi selittää oirehdintaani edes pieneltä osin.

Laskeskelin tuossa, että olen ollut työuupumukseeni liittyen tekemisissä ainakin kuuden eri lääkärin kanssa (puolet miehiä ja puolet naisia niin julkisella kuin yksityisellä puolella) ja näistä yksi taisi olla yleislääkäri, loput psykiatreja. Yksikään heistä ei kysynyt minulta mitään hormoneistani, kuukautisistani, kiertoni vaiheista eivätkä he lääkkeitä tuputtaessaan maininneet mitään mahdollisista yhteisvaikutuksista hormonaalisen ehkäisyn kanssa (jota en tosin käytä). Pidän tätä hyvin suurena puutteena. Tästä seurasi joka tapauksessa se, että aloin itsekin sivuuttaa sitä mahdollisuutta, että hormonien vaihtelut voisivat olla mielenterveyden oireiluni taustalla. Minulla meni aikaa ennen kuin laskin yksi plus yksi yhteen ja sain tarvittavaa luottamusta uskoa siihen, mistä on kyse. Ajan myötä kuukautisiin liittyvä oirehdinta tuli paremmin näkyväksi, syklinen luonne hahmottui ja sain kokemusta siitä, minkälaisia ilmenemismuotoja ne juuri minulla saavat.

PMDD:n oireet

PMDD aiheuttaa erilaisia vaikea-asteisia 
psykofyysisiä oireita.

Oireet voidaan jakaa fyysisiin ja psyykkisiin oireisiin. Vaikka tämä voi kuulostaa oudolta, niin olen itse todella kiitollinen fyysisistä oireistani. Ne toimivat minulle paljastavina ja rauhoittavina tekijöinä sille, mistä on kyse. Ei, en ole tulossa hulluksi, tälle on syynsä. Koska psyykkisiin oireisiini kuuluu voimakas sekoamisen pelko ja mieleni pyrkii vakuuttamaan minua siitä, että tässä on kyse jostain vakavammasta, fyysisillä oireilla saan maadoitettua itseni takaisin tähän hetkeen. En rehellisesti sanottuna tiedä, missä ja minkälaisilla lääkecocktaileilla olisin pelkkien psyykkisten oireiden kanssa. Kierrosta hieman riippuen, ovulaatiosta menee yleensä viitisen päivää ennen kuin varsinainen hell week käynnistyy ja oireeni ovat pahimmillaan 5–10 päivän ajan ennen kuukautisiani. Oireet loppuvat kuin seinään kuukautisvuodon alkaessa ja viimeistään toisen vuotopäivän aikana olen palannut takaisin omaksi itsekseni. Oireeton aika kestää kuukautisvuodon alkamisesta aina seuraavaan ovulaatioon.

Seuraavassa olen listannut kokemiani oireita, jotka aina hieman vaihtelevat kierron mukaan. Pääsääntöisesti jokainen oire on minulla nykyisin jokaisessa kierrossa mukana, mutta niiden vaikeusaste voi vaihdella. Fyysisiä/kehollisia oireita:

✤ unettomuus (vaikeus nukahtaa, kevyt uni, yöllinen heräily)

✤ rintakivut ja aristus

✤ turvotus

✤ suolisto-ongelmat, ummetus

✤ nälän tunteen katoaminen, ruokahaluttomuus

✤ lämmönsäätelyn heitteleminen, kuuma-aaltoilu

✤ nivelkivut (sormissa, lonkissa, polvissa, nilkoissa)

✤ aistien terävöityminen (haju, maku, kuulo, tunto)

✤ voimakas yökkäily hampaita harjatessa

✤ ihon rasvoittumisen lisääntyminen ja näppyläinvaasio

✤ päänsäryt

✤ vatsakivut

✤ tuntemukset silmissä ja näön lievä heikkeneminen

Psyykkiset oireet:

✤ mielialojen vaihtelut ja tunteiden ääripäissä poukkoilu

✤ mielihyvän katoaminen itselle mielekkäistä asioista

✤ väsymys, aivosumu

✤ keskittymiskyvyn katoaminen

✤ impulsiivisuus

✤ ylivirittyneisyys ja levottomuus

✤ raivostuminen ja vihaisuus

✤ muistin ongelmat (vaikeus oppia uutta ja kaivella muistista asioista, unohtelu)

✤ ahdistus, tuskaisuus

✤ paniikkikohtaukset

✤ toivottomuuden kokemukset

✤ voimakas surumielisyys ja itkukohtaukset

✤ ilmeettömyys (hymyily vaikeaa)

✤ epävarmuus itsestä

✤ halu eristäytyä, olla yksin ja toisaalta yksinäisyyden kokeminen

✤ kipukynnyksen madaltuminen

✤ pelko vakavaan sairauteen sairastumisesta

✤ itsetuhoiset ajatukset, kuoleman miettiminen

Psykofyysiset oireet myös kietoutuvat toisiinsa ja esimerkiksi unettomuudesta johtuva univaje voi yllyttää itkukohtauksia ja mielialan vaihteluita. Samaten ruokahalun väheneminen voi vaikuttaa negatiivisesti keskittymiseen ja toisaalta samanaikainen turvotus saada olon epävarmaksi. Psyykkisistä oireista löytyy paljon yhteneväisyyksiä masennuksen kanssa ja ne täyttävät diagnostiset kriteerit hyvinkin helposti.

Oireiden kanssa eläminen

Minulla oireet vaikuttavat voimakkaasti arkeeni ja olenkin kuukausittain eroamassa, irtisanoutumassa ja muuttamassa toiselle puolelle Suomea. Vaikka kumppanini tietää mistä on kyse, ovat vaikutukset parisuhteeseen todella negatiiviset. Toiselle aivan turhasta riehuminen herättää itsessäni valtavaa syyllisyyttä, saa minut tuntemaan oloni entistä huonommaksi sekä virheellisesti epäilemään, josko kaikki johtuukin hormonien sijasta vain huonosta suhteesta. Sohvalla nukkumisesta on tullut ennemmin sääntö kuin poikkeus minulle ja kumppanilleni PMDD:n ollessa päällä, sillä jo pelkkä hengityksen kuuleminen tekee nukahtamisesta mahdotonta. Vaikka minulla oirehdinta kääntyykin pääsääntöisesti sisäänpäin, niin usein juuri ne läheisimmät ihmissuhteet joutuvat tulilinjalle. On myös todella raskasta huomata, että vielä viikko sitten intoa herättävä asia ei PMDD-päivinä tunnu yhtään miltään ja kauan odotetun matkan ja sovitut tapaamiset haluaisi vain perua. Noina päivinä kaikki tuntuu yksinkertaisesti turhalta, toisarvoiselta ja typerältä, tulevaisuutta ja toivoa ei ole mahdollista nähdä. PMDD:n myötä tulevaisuuden suunnittelu ja kivojenkin asioiden aikatauluttaminen on tuntunut pelottavalta, sillä ei voi tietää sen hetkistä olotilaa tai unettomuuden vaikeusastetta. Kaverin häät voivat kääntyä paniikkikohtaukseksi ja paikalta pakenemiseksi, baby showerit tuskaisiin hymyihin ja itsensä ruoskimiseen siitä, miksi oli niin epäsosiaalinen. Hyvä seura voi kuitenkin toimia oireisiin vastalääkkeenä ja yksinolo oireita entisestään lietsoa.

Minulle oireitteni hallinnassa keskiössä on ollut PMDD:n tiedostaminen ja oireiden voimakkuuden hyväksyminen. Vaikka minulla edelleen tulee ylilyöntejä (jollain tapaa mieli aina unohtaa oireiden olemassaolon kierron alkaessa uudestaan), olen saanut tämän nykyisin paremmin hallintaan. Tiedän esimerkiksi, ettei minun kannata tehdä isoja päätöksiä PMDD:n ollessa päällä, vaan antaa aikaa esimerkiksi kaksi viikkoa ja katsoa tilannetta sitten uudestaan. Olen myös huomannut, että oireeni hieman vaihtelevat vuodenaikojen mukaan. Vaikka en tunnista itsessäni kaamosoireilua (pidän syksyjen pimeydestä enemmän kuin keväiden valoisuudesta), niin PMDD tuntuu pimeän aikaan pahenevan ja kesäisin taas saattaa olla kiertoja hyvinkin vähäisillä oireilla. Negatiivisesti vaikuttaa sekin, jos on samanaikaisesti kipeänä esimerkiksi flunssassa: tällöin kehossa jo valmiiksi vallitseva tulehdustila tuntuu lietsovan PMDD-oireita huomattavan paljon. Kaiken tämän ymmärtämisessä minulle on ollut hyödyllistä pitää kuukautisistani päiväkirjaa, johon merkitsen ylös oireita ja päivämääriä. Alkuvaiheilla oireet pelottivat minua ja ihmettelin, mitä minulle on tapahtumassa, mutta ylös kirjaaminen on saanut minut havaitsemaan niissä ilmenevän toistoisuuden ja sen, etteivät ne kestä ikuisesti.

Miksi PMDD:tä ei tunnisteta?

Epätietoisuus PMDD:n olemassaolosta sekä kuukautiskiertoon liittyvien oireiden vähättely tuntuu harmittavalta. PMS-oireista kärsii hieman vaihtelevin tilastoin jopa 90 % naisista ja PMDD:stä samojen tilastojen mukaan joka kahdestoista. En tiedä johtuuko vähättely siitä, että tänä päivänä ei oikein saisi puhua sukupuolten välisistä eroista vaiko siitä, että oireista puhuminen kaventaisi naiseuden vain kohduksi ja munasarjoiksi. Nainen on totta kai paljon muutakin kuin kuukautisensa, se on selvä, eikä niiden piikkiin voi mitä tahansa laittaa, mutta itseäni tässä eniten kummeksuttaa terveydenhuollon totaalinen hiljeneminen asiasta. Minä en näe, että terveydenhuollossa toteutuu tasa-arvo, mikäli naisten fysiologisista ominaisuuksista vaietaan eikä huomioida hoidossa. Kun esimerkiksi tiedetään, että naiset sairastuvat mielenterveyden häiriöihin miehiä yleisemmin, niin eikö olisi ihan paikallaan tutkia kehollisten tekijöiden vaikutuksia mielenterveyteen? PMDD:hen kuuluu osaksi itsetuhoisten ajatusten ilmeneminen tasaisin väliajoin, niin jotenkin sitä näin maallikkona voisi kuvitella, että tällaiseen suhtauduttaisiin tarvittavalla vakavuudella. En tietenkään sano, että kaikessa on kuukautiskierrosta kyse eikä mielenterveyden häiriöitä olisi olemassakaan, mutta sanon että kierto voi voimistaa ja selittää tiettyjä oireita hyvinkin paljon. Hoitoon hakeutuessa kierron vaikutus voi jäädä täysin tunnustamatta ja henkilö saada mukaansa aivan väärän diagnoosin ja soveltumattoman lääkityksen. Oman kokemukseni pohjalta näen tässä todella ison puutteen sekä järjestelmässämme että yleisesti lääketieteessä. Hoidon taso jää liian alhaiseksi, mikäli yksilöä ei kohdata kokonaisuutena ja tarvittavan yksilöllisesti.

PMDD:n hoidosta ja hormoniehkäisystä

PMDD:n hoitoon ei ole mitään yksittäistä lääkettä, joka tehoaisi kaikille samalla tavalla. Koska oireiden ajatellaan johtuvan ovulaatiosta ja sen myötä keltarauhashormonin kasvusta, hoitona voidaan pitää munasolun irtoamisen estävää hormonaalista ehkäisyä. Huomionarvoista on, että sellainen hormonaalinen ehkäisy kuten kierukka (joka ei estä ovulaatiota, mutta poistaa kuukautisvuodon), mahdollistaa PMDD- ja PMS-oireiden olemassaolon. Tämä johtuu siitä, ettei kuukautisverellä sinänsä ole tekemistä oireiden kanssa, vaan keskiössä on nimenomaan ovulaatio. Mielialaan liittyviin oireisiin taas voidaan käyttää tiettyjä masennuslääkkeitä. Hoitona pidetään myös liikkumista, liiallisen kofeiinin ja alkoholin käytön välttämistä sekä tupakoimattomuutta. Yleisesti terveelliset elämäntavat nähdään suosiollisina ja liiallisen stressin välttämistä tavoiteltavana.

PMDD:n kuriin saaminen voi olla vaikeaa.

Itse näen PMDD:n hoidon hyvin alkeellisena enkä ole kokenut vallitsevaa lääkehoitoa minulle soveltuvana. En myöskään usko, että markkinoille on elinaikanani tulossa minkäänlaista ihmepilleriä, joka olisi suunnattu nimenomaan PMDD:n ja PMS:n hoitoon – valitettavasti. Uskoni on myös vähissä sen suhteen, että tällaista lääkettä testattaisiin nimenomaan naisilla: ymmärtääkseni kun esimerkiksi monien masennuslääkkeiden toimivuutta on testattu yleisemmin miehillä.

Tähän väliin haluan sanoa muutaman sanasen hormonaalisesta ehkäisystä. Minulla on kokemusta e-pillereistä, sillä söin niitä jonkun aikaa sairastamani aknen jälkeen 18–19-vuotiaana. Pelkäsin aknen uudelleen palaamista ja otin avukseni pillerit, jotka osoittautuivat elämäni silloiseksi suurimmaksi virheeksi. Menin niistä nimittäin aivan sekaisin, lihoin, kuivuin ja ihoni kunto hetkellisesti jopa huononi. Haitat olivat hyötyjä suuremmat valmisteesta toiseen, ja minulle kävi hyvin selväksi niiden soveltumattomuus itselleni. Jollain tapaa minut yllätti sivuoireiden määrä (jopa persoonallisuuteni muuttui) suhteessa siihen, miten heppoisin perustein niitä myönnettiin. Tästä voisi kirjoittaa oman postauksensa, mutta todettakoon nyt, että en ole katunut päätöstäni elää ilman hormonaalista ehkäisyä (en edes PMDD:n takia). Itse ehkäisyn kannaltakaan en ole hormoneita tarvinnut, sillä minulle on ollut alusta asti itsestään selvää, että ehkäisy hoidetaan yhteistuumin ja ilman kajoamista kenenkään elimistön sisäisiin toimintoihin. Nämä ovat tietysti jokaisen omia valintojani enkä minä ole sanomaan kenellekään, miten muiden tulisi toimia. En ole lääkäri.

Hormonaalisen ehkäisyn myötä nykyaikana tuntuu olevan jonkinlainen itseisarvo sen suhteen, että kuukautisista pyritään pääsemään eroon (toki entisaikaankin kuukautiskiertoja oli nykyistä vähemmän naisten ollessa useammin raskaana) ja on totta kai hienoa, että tällainen mahdollisuus on olemassa esimerkiksi kipujen vähentämiseksi ja rauta-arvojen ylläpitämiseksi. Henkilökohtaisesti olen huomannut jääneeni PMDD:ni kanssa hyvin yksin, mikä johtuu osaltaan hormonaalisen ehkäisyn suosiosta. Kaveripiirissäni ei ole muita ovuloivia ja siksi samaistumispintaa on käytännössä hyvin vähän: kuukautiskierto on paitsi monelle miehelle myös monelle naiselle hyvin vieras asia. Olen myös ollut havaitsevinani (tämä on tyystin mutua) hormonaalisen ehkäisyn heikentävän empatian kokemista, mikä voi vaikeuttaa toisen kokemuksen ymmärtämistä. Kenties yhä useampi terveydenhuollonkin toimija tekee oletuksia potilaiden kuukautisten tilasta ja olettaa nuorten, hedelmällisessä iässä olevan naisten käyttävän hormoniehkäisyä ja vaikuttavan omiin kuukautisiinsa. Siten kuukautiskierron vaikutus eri sairauksien ilmenemiseen voi jäädä täysin pois laskuista.

Hyödyllisiksi kokemani hoitomuodot

Minun PMDD-hoitoni on keskittynyt lääkehoidon sijasta enemmän terveellisten elintapojen ylläpitämiseen, erilaisten yrttien (siankärsämö) ja vitamiinien (ainakin B, D, magnesium) saamiseen sekä erilaisten stressinhallintakeinojen hyödyntämiseen (näin talvisin voi kokeilla avannon vaikutuksia). Liikunnan suhteen parhaimman hyödyn olen saanut juoksemisesta ja joogasta ja ruokavalion suhteen kuitujen riittävästä saannista ja liiallisen sokerin välttelystä. En enää nykyisin juo kahvia enkä alkoholia, mutta en osaa sanoa näiden todellisesta vaikutuksesta, sillä PMDD-oireita ilmenee tästäkin huolimatta. Järjestelen myös elämääni niin, että pyrin aloittamaan erilaisia uusia projekteja kierron alkuvaiheissa ja säästelen yksinkertaisempia asioita PMDD-päiville. Sallin myös sen, että unimääräni on erilainen eri aikoina ja sen, etten ole aina parhaimmillani. Suurin yksittäinen vaikutus on ollut kuukautispäiväkirjan pitämisellä, jota olen pitänyt jo useamman vuoden, sillä se on luonut itselleni tietynlaista varmuutta asiasta. Päiväkirja toimii tarvittaessa myös todistusaineistona terveydenhuollon toimijoille (gynekologeille, jotka puhuvat vain seksitaudeista ja ylistävät hormonaalista ehkäisyä sekä psykiatreille, jotka näkevät oireet vain masennuksena ja oireiden syklisyyden kaksisuuntaisuutena). Lisäksi suurena apuna on ollut psykoterapia, josta tulen seuraavissa postauksissa kirjoittamaan lisää.

Miten minä lääkitsisin tätä?

Koska olen jo useamman vuoden elänyt PMDD:n kanssa, olen tehnyt sen parissa muutamia havaintoja, joita voisin hyödyntää sen hoidossa. En koe tarvitsevani tähän minkäänlaista säännöllistä lääkitystä, vaan ennemminkin jonkinlaista täsmähoitoa pahimpien päivien varalle. Minulle kaikista haitallisin oire on unettomuus, sillä se astelee elämääni kuin sormia napsauttamalla viikkoa ennen kuukautisten alkamista. Vaikka elämässäni ei olisi stressiä, huolehtisin unihygieniasta, söisin melatoniinia ja käyttäisin korvatulppia, kärsin suhteellisen vaikeasta unettomuudesta kuukausittain (vaikeudesta nukahtaa, yöllisistä heräilyistä ja pinnallisen tuntuisesta unesta). Tämä sitten heijastelee kielteisesti moniin elämäni osa-alueisiin, aiheuttaa väsymystä ja yleistä hyvinvoinnin laskua. Unettomuutta voisin hoitaa kevyellä unilääkkeellä, jonka voisi silloin tällöin tarvittaessa ottaa turvaamaan riittävää nukkumista. Samaten ahdistukseen voisin pahimpina hetkinä ottaa rauhoittavan ahdistuslääkkeen, joka saattaisi vaikuttaa positiivisesti unettomuuteenkin. Tiedän myös, että tämä jakaa mielipiteitä, mutta minä olisin valmis hyödyntämään PMDD-viikollani lääkinnällistä kannabista. Kannabiksen rauhoittavasta vaikutuksesta ollaan melko yksimielisiä ja, vaikka sen hyödyt ja haitat tulisi selvittää suhteessa ilmeneviin oireisiin, niin olisin tällaiseen suhteellisen myötämielinen.

Luonnollista kärsimystä?

Vaihdevuosioireilua odotellessa!

Olen tätä nykyä reilu kolmekymppinen ja karkeasti voin arvioida PMDD-tyyppisen oireilun jatkuvan vielä kymmenisen vuotta. Tämänkään jälkeen helpotusta ei ole tiedossa, sillä sitten siirryn esivaihdevuosiin ja siitä vaihdevuosiin, joissa oireidenkuva liippaa nykyisten oireidenikin kanssa hyvin läheltä. Vaihdevuosien oireet eivät todennäköisesti tule minulle täysin puun takaa, vaikka kauhulla odotankin syklisyyden poistumista ja oireiden päivittäistä ilmenemistä. Olen jostain lukenut, että PMDD tietää usein vaikeahkoa vaihdevuosioireilua, mutta tämäkin lienee hyvin tapauskohtaista. Rehellisyyden nimissä odotukseni eivät ole kovinkaan korkealla, mutta toivoa tietysti saattaa, että tulevaisuudessa siintävään vanhenemisesta aiheutuviin muutoksiin saisi tarvittavaa apua ja hoitoa ajallaan.

Nykyään voin sanoa oppineeni elämään PMDD:n kanssa (tosin kirjoitan tätä ei-PMDD-päivinä) ja osaan entisestään arvostaa päiviä, jolloin voin ja nukun hyvin. Pidän itseäni onnekkaana sen suhteen, että kiertoni on hieman pidempi kuin neljä viikkoa ja saan siten tarvittavaa etäisyyttä oireellisten päivien välille. Minulle käänteentekevintä PMDD-matkassani on ollut sen hyväksyminen, että näinkin yksinkertainen asia voi tosiasiassa olla hyvinkin monenlaisten vaivojen takana. Oman huonovointisuuden taustalla voi olla oma fysiologia eikä välttämättä mitään sen kummempaa. Olen myös joutunut muuttamaan käsityksiäni itsestäni: vaikka kuinka haluaisin, niin en voi pisteyttää itseäni kovinkaan korkealle tasaisuudessa tai tyyneydessä. PMDD:n myötä olen saanut asiakeskeisen minäni rinnalle hyvin tunnepitoisen version, jonka elämässä erilaiset tunteet näyttelevät isoa roolia – huolimatta siitä, että erilaisten tunteiden kanssa toimeen tuleminen on paikoitellen tuntunut raivostuttavankin haastavalta. Vaikka valitsisin eläväni mieluummin ilman PMDD:tä, totta kai, niin sen myötä olen joutunut tutustumaan itseeni ja kehollisuuteeni paremmin. Oireet ovat ajaneet minut oppimaan itsemyötätuntoa ja armollisuutta, mikä ei välttämättä muutoin olisi elämässäni itsestäänselvyys. Olen kulkenut pitkän matkan ja erityisen onnellinen olen siitä, etten ole enää taipaleeni alkupisteessä, jota väritti syvä epätietoisuus, pelko ja hätä siitä, mitä minulle on tapahtumassa. Oireisiin on huomattavasti helpompi suhtautua, kun on selvillä siitä, mistä ne johtuvat ja tietää niiden kaikessa ”luonnollisuudessaan” loppuvan aikanaan.

Vaikka tätä kaikkea voi pitää ”luonnollisena” naiseuteen liittyvänä asiana, niin mielestäni kuukautisiin liittyviä häiriöitä, ja yleisestikin naistentauteja, tulisi ehdottomasti hoitaa nykyistä paremmin. Olisi ihan kiva, että tieto ja tutkimus aiheesta kasvaisi ja potilaille saataisiin oikeasti tehokasta oireiden lievitystä sen sijaan, että tarjotaan eioota. Näin alkajaisiksi liikkeelle voitaisiin lähteä niinkin yksinkertaisilla toimilla kuin potilaan kuuntelemisella ja suhtautumalla tämän kertomaan tarvittavalla vakavuudella. Samanlaisessa tilanteessa kamppaileville toivon kirjoitukseni valaisevan PMDD:hen liittyvää haasteellisuutta ja tuovan rohkeutta päästä vähättelyiden yläpuolelle. Kyse on paljon enemmästä kuin vain ”punaisista päivistä” tai ”siitä ajasta kuukaudessa”, sillä oireet ovat todellisia ja niillä voi olla hyvin kauaskantoisia seurauksia. Olisi hienoa elää yhteiskunnassa, jossa ihmisen hormonitoiminnan merkitys hyvinvoinnille tunnustettaisiin, kuukautiskierron vaikutukset mielenterveydelle nähtäisiin ei-vähättelevästi ja suhtauduttaisiin naisia koskettaviin sairauksiin samanlaisella vakavuudella kuin mihin tahansa muihinkin sairauksiin. Vielä toistaiseksi tämä tuntuu olevan utopiaa, mutta kenties se kuuluisa nuorempi sukupolvi tulee ja tekee asiaan muutoksen.

 
Jos siellä on muitakin PMDD ja PMS-oireista kärsiviä, niin on hyvä muistaa että:

• Apua on hyvä hakea ja ottaa mukaan muutaman kierron ajalta pidettyä oirepäiväkirjaa. Lääkärinkäynnillä voidaan poissulkea muiden sairauksien mahdollisuus.
• Oireiden vähättely taitaa valitettavasti olla varsin tavanomaista eikä se johdu sinusta. Maailma on pullollaan lääkäreitä ja sinulla on oikeus konsultoida tilanteeseesi asiallisesti suhtautuvaa osaajaa.
• Oireet tulevat hyvin äkillisesti ja ne myös loppuvat yhtä äkillisestikin. Tähän on hyvä turvautua vaikeimpina hetkinä, sillä mikään ei kestä ikuisesti.
• Tiedon lisääminen ja tietoisuus siitä, mistä on kyse, voi helpottaa omaa suhtautumista oirehdintaa kohtaan. Tietoa voi myös jakaa haluamillesi läheisille.
• Se, mikä auttaa toisia, ei välttämättä tehoa sinuun. Eri hoitomuotojen kokeilu ja soveltaminen voi olla hyödyllistä ja auttaa helpottamaan oireita.

Poistin kaikki somet

Päädyin poistamaan kaikki some-tilini kolmisen vuotta sitten. Minulta löytyi tilit Facebookista, Instagramista, Snapchatista, LinkedInistä ja Twitteristä, TikTokia minulla ei luojan kiitos ollut. Poistuin ja poistatin tilini näistä jokaisesta sekä siivosin puhelimeni kyseisistä appeista. Valitsin somettomuuden, vaikka en edes ollut mitenkään erityisen aktiivinen käyttäjä: esimerkiksi Instagramissa postailin silloin tällöin julkaisuja elämästäni joillekin sadoille seuraajille. Minä en viettänyt työpäivän pituisia aikoja puhelinta selaten per päivä, vaan käyttöni oli keskimääräisesti ehkä pari tuntia per päivä. (Nykyisin tämäkin tuntuu paljolle ruutuaikojeni ollessa reilusti alle tunnin per päivä.) Ajatus somettomuudesta oli kuitenkin kytenyt päässäni jo jonkin aikaa ja lopullisen päätöksen tekeminen oli seurausta monista tekijöistä, joita käyn tässä postauksessa hieman lävitse. En ole katunut poistopäätöstäni hetkeäkään – ennemminkin minua harmittaa, että olen ylipäänsä ollut somessa ja, etten aloittanut sometonta elämää aikaisemmin.

Somesuhteen synty

Koska olen reilu kolmekymppinen, somet ja älypuhelimet eivät kuuluneet osaksi lapsuuttani. Ostin ensimmäisen älypuhelimeni lukiosta valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana ja kirjauduin samoihin aikoihin uutuutta hehkuviin Facebookiin ja Instagramiin. Suhtauduin tuolloin vielä hyvin alkeelliseen virtuaalitodellisuuteen varsin neutraalisti ja liityin eri alustoille, koska kaikki muutkin olivat siellä. En millään tapaa kyseenalaistanut käyttötilien luomista tai alustojen välttämättömyyttä, pikemminkin päinvastoin: yhteydenpito vanhoihin ja uusiin tuttavuuksiin tuntui mukavan helpolta ja oli kiva seurata, mitä muut ihmiset tekivät. Yliopistoaikanani monet sovellukset kehittyivät, valikoima kasvoi ja yleisesti kaupallistumisesta tuli näkyvämpää ja vakavampaa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, miten yhä useampien julkaisuista huokui huolellinen harkinta ja lopputuloksen silottelu, henkilöistä tuli brändejä ja erilaiset some-trendit valuivat myös reaalimaailman puolelle. Viimeistään korona-aikana älypuhelinten ja eri some-alustojen ote tuntui tiukentavan otettaan minusta ja muista ja noihin aikoihin olenkin alkanut suhtautumaan kriittisesti omaan mukanaolooni.

Työuupumuksesta vauhtia poistolle

Työuupumus oli merkittävä sysäys somesta 
poistumiselleni.

Työuupumukseni yksi seuraus oli se, että somen käyttöni kasvoi. Käytin somea aikaisempaa enemmän paitsi siksi, että sairaslomalla minulla oli aikaa myös siksi, ettei energiani juuri muuhun riittänyt: sängyllä makaaminen ja muutaman sormen pieni liikuttelu kämmenenkokoisella näytöllä ei vaatinut ylitse pääsemättömiä ponnisteluja. Kaiken kukkuraksi somettelu oli ihanaa eskapismia ja muiden tekemisten seuraaminen ja loputon määrä viihdettä saivat ajatukseni pois omista ongelmistani ja pahasta olostani. Olin koukussa somen tarjoamiin helppoihin ratkaisuihin paeta reaalimaailman ongelmia, vaikka ymmärsinkin, ettei siellä vietetty aika vointiani helpota, päinvastoin. Hiljalleen, työuupumuksen pahimpien vaiheiden taituttua myös somen käyttöni väheni ja palasin tavanomaisiin käyttötapoihini. Jotakin peruuttamatonta minun ja somen välisessä suhteessa oli kuitenkin noina aikoina tapahtunut ja aika ajoin mieleeni hiipi uteliaisuus siitä, mitä minulle tapahtuisi, jos lähtisin sieltä kokonaan. Jäisinkö kaiken ulkopuolelle, erakoituisin ja yksinäistyisin — kuolisinko minä?

Lopullinen somesta poistumiseni tapahtui työuupumuksen toipumisprosessini alkuvaiheilla. Olin vastikään aloittanut terapian ja alkanut työstää omia henkisiä solmujani. Fokus oli ensimmäisiä kertoja elämässäni minussa itsessäni, mikä oli jo itsessään sen verran vaikeaa, etten halunnut matkalleni yleisöä. En halunnut jakaa itsestäni muille tai kokea paineita jakamattomuudesta. Halusin keskittyä toipumiseen enkä nähnyt sen olevan mahdollista, mikäli keskittymiseni herpaantuisi jatkuvalla syötöllä siihen, mitä muut tekevät, mitä he saavuttavat ja, mitä mieltä he mistäkin ovat. En myöskään jaksanut enää paeta, vaan halusin kohdata menneisyyden ja nykyiset haamuni raakana tässä ja nyt. Syyt somen poistamiseksi olivat toki tätä moninaisempia, mutta niihin käsiksi pääseminen on vienyt aikaa, ja ne ovat tulleet minulle näkyviin oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun olin irtautumiseni some-ympäristöistä jo tehnyt.

Vapautuminen

Some-tilien kaikottua elämästäni päällimmäinen tunteeni oli valtava vapaus. Tuntui kuin valtava, satojen silmäparien taakka olisi nostettu harteiltani ja voisin olla ja tehdä, mitä haluan. En olisi tilivelvollinen yhtään kenellekään eikä minun tarvitsisi enää jahdata sosiaalista hyväksytyksi tulemisen tunnetta tykkäyksillä tai seuraajilla. Kymmeniä vuosia sitten nähdyt sukulaiset, ala-astelaiset, exät ja epämääräiset randomit eivät saisi enää nähdä julkaisujani ja tietää kuin hopeavadilta tarjoiltuna, mitä minulle kuuluu. Kukaan ei voisi enää nopealla some-tilin vilkaisulla tehdä päätelmiä minusta tai menneisyydestäni eikä kukaan voisi enää olla ”kaverini” ilman sanan varsinaista merkitystä. Minuun ei voi enää tutustua oikoreittiä muutaman klikkauksen ja salapoliisityön avulla, enkä minäkään voi enää tsekkailla kenenkään some-tilejä ja tehdä päätelmiä uusien tuttavuuksien karaktereista. Olen palannut takaisin aikakaudelle, jossa ihmissuhteet vaativat työtä, tutustuminen ottaa aikansa ja ylläpito kasvokkaista vuorovaikutusta. Tämä on osoittautunut paikoitellen varsin haasteelliseksi, mutta käsittelen somettomuuden seurauksia ihmissuhteilleni seuraavassa, omassa kirjoituksessaan tarkemmin.

Etsä tiedä kuka mä oon?!

Tilien poistamisesta ei seurannut vain vapauden tunnetta, vaan myös erinäisiä pelkoja ja arvotyhjiöitä. Poiston yhteydessä somen luoma illuusio omasta spesiaaliudestani ja uniikkiudestani ensinnäkin rikkoutui. Minun matkusteluni, juhlimiset ystävieni kanssa ja silloin tällöin julkaistut selfiet olivat tuottaneet tasaista tykkäys-, kommentti-, ja seuraajavirtaa, joka taas oli signaloinut minulle olleeni kiinnostava ja kaikkien niiden muiden miljoonien tilien joukossa seuraamisen arvoinen. Parikymppiselle mielelleni tämä on tietysti ollut hunajaa ja se on saanut minut luulemaan olevani jotain myös reaalimaailmassa. Minua nolottaa edes myöntää tämä, mutta Etsä tiedä kuka mä oon? -asenteen olemassaolon havaitseminen itsellä veti mieleni vakavaksi ja sai minut hyvin epävarmaksi siitä, mitä some oli minulle tehnyt ja, minkälaista elämäni ilman sitä olisi. Minun some-olemassaoloani ja aktiivisuuttani ei tosiaan voi millään mittapuulla edes verrata erinäisiin sometähtiin tai ammatikseen sitä tekeviin, sen verran minimaalinen presenssi minulla lopultakin siellä oli, että pidän varsin todennäköisenä kyseisen made-in-Meta asenteen olevan yleisempää kuin ehkä kuvitellaan.

Somessa ollessa on hyvä muistaa, ettei kaikki 
ole sitä miltä näyttää.

Paradoksaalisesti on myös niin, että vaikka some sai minut luulemaan olevani edellä kuvatun kaltaisesti maailman mielenkiintoisin henkilö, niin samanaikaisesti koin itseni täysin nobodyna, olin ei-kukaan, ja onkin mahdollista, että illuusio omasta paremmuudesta on nimenomaan syntynyt suojelemaan itseä tällaisen huonommuuden tunteen kohtaamiselta. Joka tapauksessa, on varmasti kiistatonta, että vertailu on olennainen osa somea ja, vaikka se kuuluukin osaksi ihmisluontoa, niin somessa vertailukohteena voi periaatteessa olla kuka tahansa miljoonien ihmisten massasta. Itseä ei enää verrata saman ikäiseen ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vertaiseen, vaan somen myötä vertailukohteeksi voi muodostua esimerkiksi maailman toisella puolella asuva miljoonaperillinen tai lajillensa koko elämänsä omistanut jalkapalloilija. Valinnanmahdollisuuksia on loputtomasti ja vertailukohteeksi voi valikoitua ihminen, jota ei kasvotusten välttämättä koskaan kohtaisi ja, joka voi esimerkiksi käyttää palkattuja ammattilaisia oman julkisivunsa rakentamisessa. Keskeistä on, että aina löytyy joku, joka on sinua parempi missä tahansa asiassa ja joku, jonka rinnalla sinä yksinkertaisesti kalpenet. Joku, johon voi liittää minkä tahansa adjektiivin superlatiivin suhteessa sinuun. Uskon tämän tapahtuvan pitkälti alitajuisesti ilman, että sitä voisi jotenkin tietoisesti nappia painamalla sammuttaa: minäkin kuvittelin käyttäväni somea ei-vertailevasti, mutta vasta somettomuuden myötä olen päässyt käsiksi siihen, miten kovin elämääni värittikään muihin vertailu. Minulle vertailu synnytti riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kompensoida puutteitani suorittamalla ja vaikeutta aidosti arvostaa mitään mitä minulla oli. Se sai elämäni tuntumaan merkityksettömältä ja saavutusten sellaisilta, joihin kuka tahansa muukin pystyisi – oman ainutkertaisuuden kadottamista parhaimmillaan.

Itseltään hukassa

Some-tilien poiston myötä havahduin huomaamaan, etten tunne itseäni ja, että oma tahtoni on heikko. Tunne ei ollut mukava: en tiennyt, mistä minä pidän, mitä minä haluan elämässäni tehdä, mitkä ovat vahvuuksiani ja ylipäänsä, minkälainen minä olen. Tunsin jopa jonkinlaista huijatuksi tulemisen tunnetta ja ihmettelin, miksei kukaan ollut oikeasti puhunut somen haittapuolista. Koska somen voi ajatella tietynlaisena oman itsen performanssina, itsestä rakennettu kuva muotoutuu usein tarkoin harkittujen julkaisujen avulla ja itsestä välitetään muille halutunlaista kuvaa. Usein sellaista, jonka avulla saadaan sosiaalista suotavuutta ja hyväksyntää. Kiteytetysti: oma itse nostetaan jalustalle, mutta huomio on pääsääntöisesti kaikissa muissa ja muiden reaktioissa. Olin kadottanut itseni tässä kaikessa ja poiston myötä aloin epäilemään valtaosaa tekemiäni valintoja. Pidinkö matkustelusta siksi, että sieltä tehdyillä julkaisuilla saa huomiota muilta? Olenko oikealla alalla vai alalla, joka näyttää ulospäin hyvälle? Karsastinko työuupumuksesta seuraavaa työttömyyttä siksi, ettei se antanut minusta enää hyvää kuvaa LinkedInissä? Harrastanko tiettyjä lajeja ja pukeudunko tietyn tyylisesti siksi, että ne ovat somessa osoittautuneet suosituiksi ja siten sosiaalisesti hyväksytyiksi? Ohjaavatko algoritmit ja niiden mukainen piilomainonta ruokaostoksiani, musiikkimakuani ja katsomiani elokuvia ja tv-sarjoja? Kukas ihme minä oikein olenkaan kaiken tämän takana?

Somettomuuteni alkuvaiheilla huomasin myös pian, miten paljon some olikaan kutistanut maailmankuvaani. Somen nopeatempoisuuden, 24/7 aukiolon ja ihmisten välisten etäisyyksien hämärtymisen myötä maailmasta välittyi kuva varsin pienenä paikkana. Mannerten väliset tuhansien kilometrin mittaiset välimatkat kapeutuivat muutamiksi sekunteiksi, ja kaikki tuntui olevan saatavilla ja mahdollista käden käänteessä. Monimutkaiset asiat typistyvät somessa yksinkertaisiksi: somen luoma kuva todellisuudesta on lopultakin varsin yksioikoinen. Samalla nopea ja rajaton tiedon leviäminen saa aikaan illuusion, miten kaikesta olisi paitsi mahdollista tietää kaikki myös hyvä olla kaikesta kiinnostunut. Hyvä ihminen on aallonharjalla ajankohtaisista, hetki hetkeltä seurattavista uutisvirroista ja kiinnostunut kuulemaan muiden ihmisten mielipiteitä mitä eriskummallisimpiin asioihin. Somesta poistuminen on saanut silmäni aukeamaan sen suhteen, miten arvokasta huomiomme ja tietoisuutemme kaappaaminen onkaan ja, miten valtavasti eri tahot tekevät töitä sen eteen, ettei ihminen edes ymmärrä oman tahtonsa asteittaista nujertamista. Kenties tämä on se hinta, mitä somessa tuotteena oleminen maksaa.

Elämäniloa ja laajentunutta käsitystä maailmasta

Some saa itsen tuntumaan vieraalta ja
muut ihmiset läheisemmältä kuin he
todellisuudessa ovat.

Hiljalleen somettomuuden hopeareunus alkoi näyttäytyä minulle ja oman itseni esiinmarssi voimistua asteittain. Aloin tarkastelemaan itseäni omasta näkövinkkelistäni käsin enkä enää siten, miten muut minut näkevät ja ajan kanssa pääsin käsiksi siihen mistä aidosti pidän ja, mistä en. Tätä edesauttoi luonnollisesti se, ettei huomioni ollut enää päivittäin toisten elämissä, seuraajien tekemisissä ja mielenkiinnonkohteissa. Tilien poistamisen myötä tajuntaani iskostui sekin, ettei kukaan enää tiedä minua sellaisena kuin olin itseni somessa esittänyt eikä minulla siten ole enää kontrollia siihen, miten muut minut näkevät. Minä en voi enkä haluakaan vaikuttaa muiden mielipiteisiin minusta — tämän oivaltaminen on keventänyt taakkaa ja luonut uudenlaista kepeyttä tekemiseen. Elämääni on myös vapautunut paljon aikaa ja energiaa enkä enää tee asioita some-postausten toivossa tai käytä rajallista vapaa-aikaani muiden postausten selailuun. En enää kuvaile tekemisiäni todisteiksi tai tirkistele merkittäviä hetkiä puhelimenruudun välityksellä. Arjestani on kaikkinensa tullut seesteisempää ja ajantajustani normalisoituneempaa, somessa kun pelkästään yksittäinen vuosi voi sisältää enemmän draamaa kuin mitä tavanomainen ihminen kokee koko elämänkaarensa aikana. Kaikkinensa minusta tuntuu hyvälle ja pitkästä aikaa pystyin sanoa tuntevani oloni hyväksi omissa nahoissani. Elämänilo ja uteliaisuus reaalimaailmaa kohtaan ovat nostattaneet elämässäni päätään.

Maailma myös näyttäytyy minulle realistisemmin, se on asettunut takaisin uomiinsa ja järkeviin mittasuhteisiin. Ymmärrän olevani todella pieni tekijä tässä ihmeellisessä maailmankaikkeudessa, ja toisin kuin somessa, jossa tämä tieto tuntuu pikemminkin ahdistavalle, niin minulle tämä tuntuu nykyisin helpottavalle. On helpottavaa olla aivan keskiverto kadun tallaaja, joka on kuin kuka tahansa muu ja, jolla on enemmän yhteneväisyyksiä kuin eriäväisyyksiä muiden kanssa. Samanaikaisesti olen havahtunut huomaamaan, miten oma ainutlaatuinen yksilö olenkaan. Ei ole toista samanlaista kuin minä, eikä minun arvoni määrity some-performanssini tai suoritusteni kautta. Olen arvokas ihan vain olemalla olemassa. Somettomuus on saanut minut myös huomaamaan aivan eri tavalla maailman ihmeellisyyden ja luonnon kauneuden – tiedän tämän kuulostavan vähän hihhulille, mutta yksi parhaimmista somettomuuden aikana tehdyistä havainnoistani on se, ettei some pysty taltioimaan tästä edes pientä siivua. Vaikka se on pullollaan erilaisia kuvia ja videoita mitä ihmeellisimmistä maailman kolkista ja paikoista, niin ruudun läpi katsottuna niiden taianomaisuus raukeaa eivätkä ne onnistu vangitsemaan lähellekään sitä, mitä reaalimaailmassa on mahdollista havaita. Somettomuus ja uutisille altistumisen vähentäminen ovat muovanneet maailmankuvaani vähemmän uhkaavaksi ja enemmän ihmeellisemmäksi. Kiinnostukseni historiaa kohtaan on kasvanut ja saanut minut myös ymmärtämään, miten turvallisessa maailmassa elämmekään.

Yksityisyydestä

Usein juuri henkilökohtaisten asioiden 
jakaminen herättää somessa mielenkiintoa.

Some-tilien poiston myötä on tuntunut mielettömältä ihan vain kävellä kadulla ja tietää, ettei kukaan tiedä minusta mitään ja, ettei ole mahdollistakaan tietää. Tämä on antanut minulle aivan uudenlaisen ymmärryksen siitä, mitä yksityisyys tarkoittaa ja siitä, miten valtavan iso rikkaus se onkaan. Ethän sä tiedä kuka mä oon? on ollut tervetullut katsantokanta: olen yksityishenkilö eikä minun asiani kuulu kenellekään muulle ellen itse päätä niistä kertoa. Ylipäänsä kyseenalaistan hieman sitä, miten paljon tileillä jaetaan hyvin henkilökohtaisia tietoja, sairaskertomuksia, perhesuhteita ja työpaikkoja. Ihmisestä on mahdollista kerätä valtava määrä tietoa parilla klikkauksella. Somessa myös jollain tapaa hämärtyy se seikka, ettei kaikesta tarvitse tehdä sosiaalista: on täysin ok pitää asioita yksityisinä ja olla hakematta niille hyväksyntää muilta.

Yksityisyydestä hehkuttamisen voi toki katsoa olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan blogia. Blogini tekemisessä minulle on kuitenkin keskeistä anonymiteetti: haluan, että keskiössä on sanani, ei se, kuka minä olen. Kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja sitä ohjaa pitkälti se, että sen avulla saan oman mieleni järjestykseen ja asiat oikeille paikoille. Myönteinen sivuvaikutus on, mikäli lukija saa kirjoituksistani vertaistukea ja samaistumispintaa. Blogillani ei myöskään ole eikä tule olemaan sometilejä enkä aio tätä sen kummemmin mainostaa missään.

Yksilöllisiä vaikutuksia

En usko, että somen vaikutukset ovat kaikille samat. Ihmiset ovat erilaisia ja siten myös heidän tapansa käyttää somea ja reagoida sen virikkeisiin eroavat toisistaan. Minä esimerkiksi kuormitun ihmisistä suhteellisen nopeasti tosielämässäkin, niin en näe syytä, miksei tämä pätisi myös somen pyörteissä. On varmasti niitäkin, joihin some ei juurikaan vaikuta eivätkä he tunnista mitään mainitsemistani asioista itsellään. En tiedä, onko kenenkään mahdollista etukäteen ennakoida somen vaikutuksia itseensä ja sen perusteella tehdä päätöksiä sen käytöstä. Minä en olisi alkujaankaan alkanut somea käyttää, jos olisin nähnyt tulevaisuuteen ja saanut vihiä sen vaikutuksista. Uskon omaavani some-ympäristöihin kehnosti soveltuvia piirteitä, joita ovat esimerkiksi herkkyys, rikas sisäinen maailma ja vilkas mielikuvitus sekä voimakas hermostollinen reaktiivisuus. Kyseiset piirteet eivät pääse oikeuksiinsa somen kaltaisissa ympäristöissä, vaan voivat ennemminkin kääntyä itseään vastaan. Taipumukseni miellyttää on varmasti myös osaltaan voimistunut erinäisissä some-alustoissa, joita ohjaa samanmielisyys ja hyväksynnän hakeminen.

Pystyn puhumaan vaikutuksista vain naissukupuolen näkökulmasta: uskon vaikutusten olevan hieman erilaisia sukupuolesta riippuen ihan jo siksi, että eri some-alustat ovat suositumpia naisten ja osa miesten keskuudessa. Naiset voivat käyttää enemmän visuaalisuuteen pohjautuvia sovelluksia, kun taas miehet voivat hakeutua enemmän pelillisten sovellusten pariin. Ulkonäkökeskeisyyttä painottavien visuaalisten sovellusten käyttö ja niihin sisältyvä vertailu voi olla omiaan luomaan haasteita esimerkiksi minäkuvan muodostamisessa ja itsetunnon rakentumisessa. Naissukupuoleen on myös perinteisesti liitetty voimakkaampi sosiaalisiin suhteisiin suuntautuminen, mikä taas voi näkyä somen vakavampana käyttönä ja miehiin nähden erilaisempina vaikutuksina.

Uskon myös, että yksilöiden välillä on eroja siinä, miten hyvin pystytään rajaamaan reaalimaailman ja somen luoman virtuaalitodellisuuden toisistaan, vaikka näiden väliset rajat eivät aina olekaan tarkkarajaisia. Ne sekoittuvat ja menevät limittäin, minkä myötä todellisuuden olemuksen tavoittaminen voi vaikeutua ja sen voi esimerkiksi katsoa sisältävän sellaisia ominaisuuksia, jotka somessa ovat mahdollisia. Kasvavat mielenterveyden haasteet voivat osaltaan liittyä tähän enkä kyllä edes ihmettele, jos todellisuudentaju paikoitellen heittelee, kun tiedetään ruutuaikojen määrän olevan monella kasvussa.

Riippuvuudesta jaloilleen

Näin jälkikäteen on ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon yhteneväisyyksiä erilaisilla riippuvuuksilla voikaan olla. Somesta poistuminen ja esimerkiksi alkoholinkäytön lopettaminen (joka taitaa muuten nykyisin olla varsin trendaavaa somessa) ovat käytännön tasolla todella erilaisia toimintoja, mutta pohjimmiltaan ne ovat rakentuneet varsin samankaltaisten pilareiden varaan. Molempien kohdalla käyttöä on värittänyt hyväksytyksi tulemisen tunteen perässä juokseminen ja irtaantumista suurenmoinen vapauden tunne. Molempien lopettaminen aiheuttaa myös ympäristössä hämmentyneitä reaktioita, epäilyksiä tarkoitusperistäni ja vaadetta antaa toiminnalle jokin syy. Silti jollain tapaa arvioisin someriippuvuuden olevan näistä kahdesta jopa raadollisempi, sillä some pohjautuu niin inhimillisiin tekijöihin ja sosiaalisuuden kaipuuseen, että väärin käytettynä se vie osan ihmisyydestä mukanaan. Siksi voisin jopa sanoa, että alkoholinkäytön lopettaminen oli huomattavasti helpompaa kuin somen.

Some on tullut jäädäkseen ja, vaikka yhä enempi 
tulee siitä hyötymään, niin myös sen haitat 
lisääntyvät.

Teknologian kehittymisessä on paljon hyvää ja monilta osin elämästä on sen turvin tullut helpompaa. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole painostaa muita luopumaan somesta, vaan ennemminkin tuoda esiin omia kokemuksiani. Somen haitoista puhuttaessa keskustelu kääntyy usein lapsiin ja nuoriin, mutta aikuisten koetuista haitoista ikään kuin vaietaan: aikuiset kun ovat vastuussa tekemisistään ja siten väitetysti immuuneja somen varjopuolille. Tästä olen kuitenkin eri mieltä, ja postaukseni yksi tarkoituskin onkin ollut tuoda esiin oma kokemukseni siitä, miten some on vääristänyt parikymppisen, nuoren aikuisen minäni vuosia. Elämäni parhaimmat vuodet näyttävät näin jälkeenpäin ahdistuksen rikastuttamilta, itseltä hukassa olemisena sekä pelkoina muita ja maailmaa kohtaan. Vaikka haittojen voi sanoa olevan lievempiä kuin, mitä ne olisivat, jos olisin syntymästä asti somea pyörittänyt, niin haittoja ne silti yhtä kaikki on. Kun tiedetään, miten moni ja, miten paljon somessa vietetään aikaa, niin pidän täysin epätodennäköisenä sitä, että olisin ainokainen, kenellä some on enemmän ottanut kuin antanut.

Loppuun haluan todeta, etteivät somen poistoa edeltäneet pelot käyneet toteen eikä some-minäni kuolema vienyt reaaliminää mukanaan. Elämäni pyörähti tämän myötä vasta kunnolla käyntiin ja sain siihen kaipailemaani autenttisuutta ja syvyyttä – ominaisuuksia, joiden olemassaolosta olin tyystin tietämätön online-aikakautenani.

Muutamia huomioita, joita olen somesta poistumisen tiimoilta tehnyt:

• Hälinän hiljentämiseksi ei tarvitse lähteä maailman toiselle puolelle hiljaisuuden retriittiin – yhtä tehokas vaikutus voi olla somen käytön rajoittamisella.
• Jos some-tilien poistaminen kauhistuttaa, niin liikkeelle voi lähteä pitämällä eripituisia sometaukoja.
• Käyttäytymistieteiden maailmanluokan huiput ovat sovellusten kehittämisen taustalla ja sovellusten intresseissä on saada sinut viettämään niissä mahdollisimman paljon aikaa – ei ole sinun vikasi, jos some vie mennessään.
• Muun muassa univaikeudet, yleinen ahdistus, epämääräinen paha olo sekä riittämättömyyden ja huonommuuden tuntemukset ovat hellittäneet otettaan minusta ja tilalle on tullut luovuutta, parempaa itsetuntemusta ja rohkeutta.
• Sisäinen maailmani on poiston myötä rauhoittunut ja tällä on ollut suora positiivinen vaikutus siihen, miten koen ulkoisen maailman.

Digisiivousta

Alan seuraavaksi käsittelemään suhdettani sosiaaliseen mediaan ja syksyyn siirtymisen kunniaksi aloitan tämän tarkastelemalla simppeleitä älylaitteille soveltuvia siivoustoimenpiteitä. Työuupumukseen sairastuttuani aloin kiinnittämään enemmän huomiota älylaitteilla viettämääni aikaan ja päädyin tekemään erinäisiä toimenpiteitä, joiden vaikutus hyvinvointiini on ollut merkittävä. Tuon seuraavaksi esiin kuusi tällaista toimea, joiden avulla ruutuaikaa on mahdollista helpommin säädellä ja, joilla voi siten olla positiivinen vaikutus esimerkiksi keskittymiskykyyn. Sosiaalinen media on tullut jäädäkseen ja, koska älypuhelimet ovat nykyisin likimain liimattuja käsiimme, uskon tällaisen puhelimen syyssiivouksen hyödyntävän varsin monia. Käytän näitä erityisesti puhelimeen, mutta näkisin ne hieman mukailtuina soveltuvan muihinkin älylaitteisiin.

✤ Turhien sovellusten poistaminen

Oman puhelimen siivouksen aloitin aikoinaan sillä, että poistin kaikki turhat, ajan saatossa puhelimeeni kertyneet sovellukset. Minulle oli kertynyt kaiken maailman yhden asian sovelluksia, joita olin käyttänyt ihan yksittäisiä kertoja ja, joita en todellisuudessa millään muotoa tarvinnut. Lisäksi poistin hyvin vähäisellä käytöllä olevat sovellukset ja päätin olla jättämättä mitään vain varmuuden vuoksi. Halusin saada muutoksen myös siihen, mitä näen, kun avaan puhelimeni näytön. En enää halunnut passiivisesti katsella kymmeniä sovelluskuvakkeita enkä halunnut käyttää jotakin tiettyä sovellusta vain siksi, että se toistuvasti näyttäytyy silmieni edessä. Tämän seurauksena poistin jäljelle jääneiden sovellusten pikakuvakkeet ja järjestelin ne löytymään vain erilliseltä sovelluskirjasto -välilehdeltä. Joudun siten näkemään hieman vaivaa löytääkseni ja avatakseni haluamani sovelluksen. Puhelimeni näyttääkin tätä nykyä varsin tyhjältä ja sovelluksettomalta avatessani sen, mikä on entisestään saanut minut huomaamaan, miten monet sovellukset olivatkaan puhelimessani vain siksi, että näennäisesti luulin niitä tarvitsevan.

✤ Ilmoitusten hallitseminen ja laitto pois päältä

Tänä päivänä ihmettelen, miten olenkaan aikaisemmin 
pystynyt olemaan hallitsematta puhelimeen tulevia
ilmoituksia. 

Toinen merkittävä asia puhelimen käytön hallitsemisessa on ollut ilmoitusten ja erilaisten merkkiäänien hallitseminen. Tarvitseeko minun ihan oikeasti saada uudesta viestistä näytölle visuaalinen ilmoitus, auditiivinen äänimerkki ja kinesteettistä aistia stimuloiva värinähälytys? Mitäpä jos vähempikin riittäisi? Sain sairastuttaneen työsuhteen aikana yliannostuksen erityisesti sähköpostin hälytysäänistä ja jo pelkkä uuden viestin saapumisilmoitus sai sykkeeni ja vireystilani huomattavasti kohoamaan. Siksi minulle oli toipumisvaiheessa aikalailla itsestään selvää, että laitan erinäiset merkkiäänten rajoitukset myös henkilökohtaisiin, vapaa-ajan älylaitteisiin. Olen tehnyt rajoituksia esimerkiksi siten, ettei mikään sovellus lähetä minulle ilmoituksia lukitulle näytölle, kaikki ilmoitukset ovat äänettömiä eikä yksikään käytä hyväkseen värinätehostusta. Minun on mahdollista nähdä osa sovelluksista saapuneista ilmoituksista näytön avaamisen jälkeen ilmoituskeskuksesta, mutta suurimmasta osasta sovelluksia olen kieltänyt kaikki ilmoitukset ja näen uudet saapuneet viestit ja sen sellaiset vain avatessani itse sovelluksen. Tämä on toiminut minulle hyvin ja se on osaltaan vähentänyt päivän aikana saapuvaa informaatiotulvaa. Puhelut toki edelleen ”pääsevät läpi” ja puhelimeni käyttö muistuttanee tänä päivänä enemmän perinteisen kuin älykkään puhelimen käyttöä.

✤ Käyttörajojen asettaminen sovelluksille

Vaikka minulla on hyvin vähän sovelluksia puhelimella ja viikoittainen ruutuaika on vähäinen, olen silti asettanut päiväkohtaiset käyttörajat kullekin sovellukselle. Tämä auttaa paremmin hahmottamaan puhelimella vietettyä aikaa ja vähentää ruutuaikaa kokonaisuudessaan. Käyttörajojen avulla voi myös paremmin seurata, mitä sovelluksia käyttää eniten ja mieluiten, mikä jää vähemmälle käytölle.

✤ Näyttö mustavalkoiseksi

Näytön pitäminen mustavalkoisena on tuonut kirjaimellisesti esiin sen, miten eri sovellukset ja niiden tarjoama sisältö pohjautuu visuaalisuuteen. Ja sen, miten ihminen onkaan lopulta vain inhimillinen eläin, joka älylaitteita käyttäessään on helposti vietävissä ja sovellusten luojien koukutettavana. Mustavalkoisuus saa äskettäin hyvin mielenkiintoisen värillisen asian näyttämään tylsänä ja tavoittelemattomana, aivan kuin mustavalkotelevisiota katselisi. Mustavalkoisuus ei tietystikään ole puhelinmyyjien tai sovelluskauppojen intresseissä eikä sitä kovin helposti tuntunut puhelimesta löytävän. iPhonesta se löytyi käyttöavusta ja näytön ja tekstin koko -kohdan värisuodattimista. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, mikäli haluat nähdä puhelimesi ja sen sisällön hieman uudesta perspektiivistä käsin.

✤ Kuvien poistaminen puhelimelta

Työuupumuksen ja sen toipumisvaiheiden ollessa pahimmillaan havahduin usein selailevani puhelimeltani vanhoja kuvia. Puhelimeltani löytyi kuviin ja videoihin tallennettuja hetkiä useiden vuosien ajalta ja niihin käsiksi pääseminen oli vain muutaman klikkauksen päässä sormieni ulottuvilta. Mitä enemmän muistelin ja nostalgisoin menneitä, sen hankalampaa minun oli hyväksyä nykyistä hetkeä ja olla tyytyväinen siihen, mitä minulle juuri silloin oli. Asiat vaikuttivat olleen ennen nykyistä paremmin, vaikka ne näyttäytyivätkin ruudun välityksellä ruusuisempana kuin, mitä tiesin niiden todellisuudessa olleenkaan. Uskon totta kai, että nostalgialle on aikansa ja paikkansa, mutta en näe sille tarvetta päivittäin enkä halua kantaa mukanani välinettä, puhelinta, jolla tätä on liiankin helppo tehdä. Kuvien siirtäminen tietokoneelle, tikulle tai ulkoiselle kovalevylle vapautti tilaa paitsi puhelimesta myös mieleni sopukoista, ja puhelimelta poistamisen jälkeen tunsin vapautta ja jonkinlaista uuden alun tuntua. Mikäli haluan tänä päivänä muistella menneitä ja katsella vanhoja kuvia, selailen niitä joko kovalevyltä tai kuva-albumeista. Fyysisen kuva-albumin tekeminen ylipäänsä toimii mielestäni hyvänä menneiden aikojen hyväksymisharjoituksena ja luo sopivaa etäisyyttä siihen, miten usein menneisiin hetkiin on tarpeellista palata.

✤ Keskusteluhistorioiden tyhjentäminen

En voi enää tarkastaa asioita
keskusteluhistorioista eikä muistikaan ole
 loputon, minkä seurauksena jäljelle on 
jäänyt fokus huomioida sellaisia asioita,
joilla on merkitystä.

Erilaiset viestintäsovellukset ovat tänä päivänä niin kiinteä osa vuorovaikutustapoja, ettei niiden olemassaoloa oikein osaa enää edes kyseenalaistaa. Käytän itse WhatsAppia ja vuosien saatossa keskusteluhistoriat olivat kasvaneet, olin mukana epämääräisissä ryhmissä ja minulla oli paljon keskusteluita, joiden toisen osapuolen kanssa en enää tosielämässä ollut tekemisissä. Kuten edellä kuvasin toimintatapojani vanhojen kuvien selaamisesta viedäkseni huomion pois nykyhetkestä, saatoin silloin tällöin havahtua selailemaan myös vanhoja keskusteluhistorioita eri viestintäsovelluksissa. Saatoin lukea menneitä keskusteluja, miettiä, miten asiat ennen olivatkaan paremmin eri ihmissuhteiden kohdilla ja kuin huomaamatta arvottaa ihmissuhdetta sen keskusteluaktiivisuuden perusteella. Keskusteluiden lukemisen myötä muistiini palautui paljon sellaistakin, mitä ei varmaankaan olisi tarvinnut enää ajatella. Ymmärsin ettei toiminnassa ollut järkeä ja päätin tyhjentää kaikkien viestiketjujen keskusteluhistoriat. Keskusteluhistorioista on mahdollista saada varmuuskopiot (mikäli haluaa/tarvitsee) ja ne voi siirtää esimerkiksi ulkoiselle kovalevylle. Poistuin myös suuresta osasta, mielestäni turhista, keskusteluryhmistä ja tänäkin päivänä pyrin poistumaan uusista luoduista ryhmistä heti kuin vain itse asia on hoidettu (nykyisin nimittäin tuntuu, ettei kissan ristiäisiä ja kaiken maailman tupareita voida järjestää ilman niille perustettuja WhatsApp-ryhmiä). Järjestelin myös keskustelut hieman paremmin, poistin sellaiset, joiden kanssa en enää ole tekemisissä, jätin sovelluksen etusivulle aktiivisimmat keskustelut ja valtaosan arkistoin pois silmistäni siten, että uusien viestien tullessa siirtyvät ne kuitenkin etusivulle minun nähtäväkseni. Toimeni voivat kuulostaa radikaaleilta, mutta sanoisin ihmissuhteideni parantuneen tämän myötä. En enää anna sovelluksen määrittää ihmissuhteideni laatua tai sisältöä ja olen hyväksynyt sen, että on oikeastaan varsin mukavaa, ettei kaikista vanhoista asioista ole enää jälkeä, niihin ei tarvitse palata eikä niitä tule enää muistettua. Lopultahan viestintäsovellukset kertovat vuorovaikutuksestakin vain kirjallisen puolen, pintaraapaisun.

Kaikkinensa edellä kuvaamani loppu viimein varsin yksinkertaiset muutokset ovat vaikuttaneet hyvinvointiini ja mielenterveyteeni sen verran positiivisesti, että koin tärkeäksi jakaa ne muillekin. Olen saanut enemmän tilaa itselleni ja minulle mieleisille asioille, tietoisuuteni puhelimen käytöstä on kasvanut ja kykenen tänä päivänä luomaan aiempaa laadukkaampia ihmissuhteita, joita eivät määritä ainoastaan sovellusten luomat puitteet. Ehkä minä olen hieman konservatiivisempi älypuhelimen käyttäjä kuin mitä nykypäivänä moni muu tuntuu olevan, mutta itselleni työuupumuksesta toipumisessa keskeistä on ollut ulkoisen hälinän asteittainen hiljentäminen. Seuraavissa kirjoituksissa jatkan teeman parissa ja tarkastelen muun muassa nykytyöelämää ja siihen sisältyvää somen käyttöä, ihmissuhteiden laatua somen ristipaineissa ja minun omaa suhdettani eri sosiaalisen median kanaviin.