Poistin kaikki somet

Päädyin poistamaan kaikki some-tilini kolmisen vuotta sitten. Minulta löytyi tilit Facebookista, Instagramista, Snapchatista, LinkedInistä ja Twitteristä, TikTokia minulla ei luojan kiitos ollut. Poistuin ja poistatin tilini näistä jokaisesta sekä siivosin puhelimeni kyseisistä appeista. Valitsin somettomuuden, vaikka en edes ollut mitenkään erityisen aktiivinen käyttäjä: esimerkiksi Instagramissa postailin silloin tällöin julkaisuja elämästäni joillekin sadoille seuraajille. Minä en viettänyt työpäivän pituisia aikoja puhelinta selaten per päivä, vaan käyttöni oli keskimääräisesti ehkä pari tuntia per päivä. (Nykyisin tämäkin tuntuu paljolle ruutuaikojeni ollessa reilusti alle tunnin per päivä.) Ajatus somettomuudesta oli kuitenkin kytenyt päässäni jo jonkin aikaa ja lopullisen päätöksen tekeminen oli seurausta monista tekijöistä, joita käyn tässä postauksessa hieman lävitse. En ole katunut poistopäätöstäni hetkeäkään – ennemminkin minua harmittaa, että olen ylipäänsä ollut somessa ja, etten aloittanut sometonta elämää aikaisemmin.

Somesuhteen synty

Koska olen reilu kolmekymppinen, somet ja älypuhelimet eivät kuuluneet osaksi lapsuuttani. Ostin ensimmäisen älypuhelimeni lukiosta valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana ja kirjauduin samoihin aikoihin uutuutta hehkuviin Facebookiin ja Instagramiin. Suhtauduin tuolloin vielä hyvin alkeelliseen virtuaalitodellisuuteen varsin neutraalisti ja liityin eri alustoille, koska kaikki muutkin olivat siellä. En millään tapaa kyseenalaistanut käyttötilien luomista tai alustojen välttämättömyyttä, pikemminkin päinvastoin: yhteydenpito vanhoihin ja uusiin tuttavuuksiin tuntui mukavan helpolta ja oli kiva seurata, mitä muut ihmiset tekivät. Yliopistoaikanani monet sovellukset kehittyivät, valikoima kasvoi ja yleisesti kaupallistumisesta tuli näkyvämpää ja vakavampaa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, miten yhä useampien julkaisuista huokui huolellinen harkinta ja lopputuloksen silottelu, henkilöistä tuli brändejä ja erilaiset some-trendit valuivat myös reaalimaailman puolelle. Viimeistään korona-aikana älypuhelinten ja eri some-alustojen ote tuntui tiukentavan otettaan minusta ja muista ja noihin aikoihin olenkin alkanut suhtautumaan kriittisesti omaan mukanaolooni.

Työuupumuksesta vauhtia poistolle

Työuupumus oli merkittävä sysäys somesta 
poistumiselleni.

Työuupumukseni yksi seuraus oli se, että somen käyttöni kasvoi. Käytin somea aikaisempaa enemmän paitsi siksi, että sairaslomalla minulla oli aikaa myös siksi, ettei energiani juuri muuhun riittänyt: sängyllä makaaminen ja muutaman sormen pieni liikuttelu kämmenenkokoisella näytöllä ei vaatinut ylitse pääsemättömiä ponnisteluja. Kaiken kukkuraksi somettelu oli ihanaa eskapismia ja muiden tekemisten seuraaminen ja loputon määrä viihdettä saivat ajatukseni pois omista ongelmistani ja pahasta olostani. Olin koukussa somen tarjoamiin helppoihin ratkaisuihin paeta reaalimaailman ongelmia, vaikka ymmärsinkin, ettei siellä vietetty aika vointiani helpota, päinvastoin. Hiljalleen, työuupumuksen pahimpien vaiheiden taituttua myös somen käyttöni väheni ja palasin tavanomaisiin käyttötapoihini. Jotakin peruuttamatonta minun ja somen välisessä suhteessa oli kuitenkin noina aikoina tapahtunut ja aika ajoin mieleeni hiipi uteliaisuus siitä, mitä minulle tapahtuisi, jos lähtisin sieltä kokonaan. Jäisinkö kaiken ulkopuolelle, erakoituisin ja yksinäistyisin — kuolisinko minä?

Lopullinen somesta poistumiseni tapahtui työuupumuksen toipumisprosessini alkuvaiheilla. Olin vastikään aloittanut terapian ja alkanut työstää omia henkisiä solmujani. Fokus oli ensimmäisiä kertoja elämässäni minussa itsessäni, mikä oli jo itsessään sen verran vaikeaa, etten halunnut matkalleni yleisöä. En halunnut jakaa itsestäni muille tai kokea paineita jakamattomuudesta. Halusin keskittyä toipumiseen enkä nähnyt sen olevan mahdollista, mikäli keskittymiseni herpaantuisi jatkuvalla syötöllä siihen, mitä muut tekevät, mitä he saavuttavat ja, mitä mieltä he mistäkin ovat. En myöskään jaksanut enää paeta, vaan halusin kohdata menneisyyden ja nykyiset haamuni raakana tässä ja nyt. Syyt somen poistamiseksi olivat toki tätä moninaisempia, mutta niihin käsiksi pääseminen on vienyt aikaa, ja ne ovat tulleet minulle näkyviin oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun olin irtautumiseni some-ympäristöistä jo tehnyt.

Vapautuminen

Some-tilien kaikottua elämästäni päällimmäinen tunteeni oli valtava vapaus. Tuntui kuin valtava, satojen silmäparien taakka olisi nostettu harteiltani ja voisin olla ja tehdä, mitä haluan. En olisi tilivelvollinen yhtään kenellekään eikä minun tarvitsisi enää jahdata sosiaalista hyväksytyksi tulemisen tunnetta tykkäyksillä tai seuraajilla. Kymmeniä vuosia sitten nähdyt sukulaiset, ala-astelaiset, exät ja epämääräiset randomit eivät saisi enää nähdä julkaisujani ja tietää kuin hopeavadilta tarjoiltuna, mitä minulle kuuluu. Kukaan ei voisi enää nopealla some-tilin vilkaisulla tehdä päätelmiä minusta tai menneisyydestäni eikä kukaan voisi enää olla ”kaverini” ilman sanan varsinaista merkitystä. Minuun ei voi enää tutustua oikoreittiä muutaman klikkauksen ja salapoliisityön avulla, enkä minäkään voi enää tsekkailla kenenkään some-tilejä ja tehdä päätelmiä uusien tuttavuuksien karaktereista. Olen palannut takaisin aikakaudelle, jossa ihmissuhteet vaativat työtä, tutustuminen ottaa aikansa ja ylläpito kasvokkaista vuorovaikutusta. Tämä on osoittautunut paikoitellen varsin haasteelliseksi, mutta käsittelen somettomuuden seurauksia ihmissuhteilleni seuraavassa, omassa kirjoituksessaan tarkemmin.

Etsä tiedä kuka mä oon?!

Tilien poistamisesta ei seurannut vain vapauden tunnetta, vaan myös erinäisiä pelkoja ja arvotyhjiöitä. Poiston yhteydessä somen luoma illuusio omasta spesiaaliudestani ja uniikkiudestani ensinnäkin rikkoutui. Minun matkusteluni, juhlimiset ystävieni kanssa ja silloin tällöin julkaistut selfiet olivat tuottaneet tasaista tykkäys-, kommentti-, ja seuraajavirtaa, joka taas oli signaloinut minulle olleeni kiinnostava ja kaikkien niiden muiden miljoonien tilien joukossa seuraamisen arvoinen. Parikymppiselle mielelleni tämä on tietysti ollut hunajaa ja se on saanut minut luulemaan olevani jotain myös reaalimaailmassa. Minua nolottaa edes myöntää tämä, mutta Etsä tiedä kuka mä oon? -asenteen olemassaolon havaitseminen itsellä veti mieleni vakavaksi ja sai minut hyvin epävarmaksi siitä, mitä some oli minulle tehnyt ja, minkälaista elämäni ilman sitä olisi. Minun some-olemassaoloani ja aktiivisuuttani ei tosiaan voi millään mittapuulla edes verrata erinäisiin sometähtiin tai ammatikseen sitä tekeviin, sen verran minimaalinen presenssi minulla lopultakin siellä oli, että pidän varsin todennäköisenä kyseisen made-in-Meta asenteen olevan yleisempää kuin ehkä kuvitellaan.

Somessa ollessa on hyvä muistaa, ettei kaikki 
ole sitä miltä näyttää.

Paradoksaalisesti on myös niin, että vaikka some sai minut luulemaan olevani edellä kuvatun kaltaisesti maailman mielenkiintoisin henkilö, niin samanaikaisesti koin itseni täysin nobodyna, olin ei-kukaan, ja onkin mahdollista, että illuusio omasta paremmuudesta on nimenomaan syntynyt suojelemaan itseä tällaisen huonommuuden tunteen kohtaamiselta. Joka tapauksessa, on varmasti kiistatonta, että vertailu on olennainen osa somea ja, vaikka se kuuluukin osaksi ihmisluontoa, niin somessa vertailukohteena voi periaatteessa olla kuka tahansa miljoonien ihmisten massasta. Itseä ei enää verrata saman ikäiseen ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vertaiseen, vaan somen myötä vertailukohteeksi voi muodostua esimerkiksi maailman toisella puolella asuva miljoonaperillinen tai lajillensa koko elämänsä omistanut jalkapalloilija. Valinnanmahdollisuuksia on loputtomasti ja vertailukohteeksi voi valikoitua ihminen, jota ei kasvotusten välttämättä koskaan kohtaisi ja, joka voi esimerkiksi käyttää palkattuja ammattilaisia oman julkisivunsa rakentamisessa. Keskeistä on, että aina löytyy joku, joka on sinua parempi missä tahansa asiassa ja joku, jonka rinnalla sinä yksinkertaisesti kalpenet. Joku, johon voi liittää minkä tahansa adjektiivin superlatiivin suhteessa sinuun. Uskon tämän tapahtuvan pitkälti alitajuisesti ilman, että sitä voisi jotenkin tietoisesti nappia painamalla sammuttaa: minäkin kuvittelin käyttäväni somea ei-vertailevasti, mutta vasta somettomuuden myötä olen päässyt käsiksi siihen, miten kovin elämääni värittikään muihin vertailu. Minulle vertailu synnytti riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kompensoida puutteitani suorittamalla ja vaikeutta aidosti arvostaa mitään mitä minulla oli. Se sai elämäni tuntumaan merkityksettömältä ja saavutusten sellaisilta, joihin kuka tahansa muukin pystyisi – oman ainutkertaisuuden kadottamista parhaimmillaan.

Itseltään hukassa

Some-tilien poiston myötä havahduin huomaamaan, etten tunne itseäni ja, että oma tahtoni on heikko. Tunne ei ollut mukava: en tiennyt, mistä minä pidän, mitä minä haluan elämässäni tehdä, mitkä ovat vahvuuksiani ja ylipäänsä, minkälainen minä olen. Tunsin jopa jonkinlaista huijatuksi tulemisen tunnetta ja ihmettelin, miksei kukaan ollut oikeasti puhunut somen haittapuolista. Koska somen voi ajatella tietynlaisena oman itsen performanssina, itsestä rakennettu kuva muotoutuu usein tarkoin harkittujen julkaisujen avulla ja itsestä välitetään muille halutunlaista kuvaa. Usein sellaista, jonka avulla saadaan sosiaalista suotavuutta ja hyväksyntää. Kiteytetysti: oma itse nostetaan jalustalle, mutta huomio on pääsääntöisesti kaikissa muissa ja muiden reaktioissa. Olin kadottanut itseni tässä kaikessa ja poiston myötä aloin epäilemään valtaosaa tekemiäni valintoja. Pidinkö matkustelusta siksi, että sieltä tehdyillä julkaisuilla saa huomiota muilta? Olenko oikealla alalla vai alalla, joka näyttää ulospäin hyvälle? Karsastinko työuupumuksesta seuraavaa työttömyyttä siksi, ettei se antanut minusta enää hyvää kuvaa LinkedInissä? Harrastanko tiettyjä lajeja ja pukeudunko tietyn tyylisesti siksi, että ne ovat somessa osoittautuneet suosituiksi ja siten sosiaalisesti hyväksytyiksi? Ohjaavatko algoritmit ja niiden mukainen piilomainonta ruokaostoksiani, musiikkimakuani ja katsomiani elokuvia ja tv-sarjoja? Kukas ihme minä oikein olenkaan kaiken tämän takana?

Somettomuuteni alkuvaiheilla huomasin myös pian, miten paljon some olikaan kutistanut maailmankuvaani. Somen nopeatempoisuuden, 24/7 aukiolon ja ihmisten välisten etäisyyksien hämärtymisen myötä maailmasta välittyi kuva varsin pienenä paikkana. Mannerten väliset tuhansien kilometrin mittaiset välimatkat kapeutuivat muutamiksi sekunteiksi, ja kaikki tuntui olevan saatavilla ja mahdollista käden käänteessä. Monimutkaiset asiat typistyvät somessa yksinkertaisiksi: somen luoma kuva todellisuudesta on lopultakin varsin yksioikoinen. Samalla nopea ja rajaton tiedon leviäminen saa aikaan illuusion, miten kaikesta olisi paitsi mahdollista tietää kaikki myös hyvä olla kaikesta kiinnostunut. Hyvä ihminen on aallonharjalla ajankohtaisista, hetki hetkeltä seurattavista uutisvirroista ja kiinnostunut kuulemaan muiden ihmisten mielipiteitä mitä eriskummallisimpiin asioihin. Somesta poistuminen on saanut silmäni aukeamaan sen suhteen, miten arvokasta huomiomme ja tietoisuutemme kaappaaminen onkaan ja, miten valtavasti eri tahot tekevät töitä sen eteen, ettei ihminen edes ymmärrä oman tahtonsa asteittaista nujertamista. Kenties tämä on se hinta, mitä somessa tuotteena oleminen maksaa.

Elämäniloa ja laajentunutta käsitystä maailmasta

Some saa itsen tuntumaan vieraalta ja
muut ihmiset läheisemmältä kuin he
todellisuudessa ovat.

Hiljalleen somettomuuden hopeareunus alkoi näyttäytyä minulle ja oman itseni esiinmarssi voimistua asteittain. Aloin tarkastelemaan itseäni omasta näkövinkkelistäni käsin enkä enää siten, miten muut minut näkevät ja ajan kanssa pääsin käsiksi siihen mistä aidosti pidän ja, mistä en. Tätä edesauttoi luonnollisesti se, ettei huomioni ollut enää päivittäin toisten elämissä, seuraajien tekemisissä ja mielenkiinnonkohteissa. Tilien poistamisen myötä tajuntaani iskostui sekin, ettei kukaan enää tiedä minua sellaisena kuin olin itseni somessa esittänyt eikä minulla siten ole enää kontrollia siihen, miten muut minut näkevät. Minä en voi enkä haluakaan vaikuttaa muiden mielipiteisiin minusta — tämän oivaltaminen on keventänyt taakkaa ja luonut uudenlaista kepeyttä tekemiseen. Elämääni on myös vapautunut paljon aikaa ja energiaa enkä enää tee asioita some-postausten toivossa tai käytä rajallista vapaa-aikaani muiden postausten selailuun. En enää kuvaile tekemisiäni todisteiksi tai tirkistele merkittäviä hetkiä puhelimenruudun välityksellä. Arjestani on kaikkinensa tullut seesteisempää ja ajantajustani normalisoituneempaa, somessa kun pelkästään yksittäinen vuosi voi sisältää enemmän draamaa kuin mitä tavanomainen ihminen kokee koko elämänkaarensa aikana. Kaikkinensa minusta tuntuu hyvälle ja pitkästä aikaa pystyin sanoa tuntevani oloni hyväksi omissa nahoissani. Elämänilo ja uteliaisuus reaalimaailmaa kohtaan ovat nostattaneet elämässäni päätään.

Maailma myös näyttäytyy minulle realistisemmin, se on asettunut takaisin uomiinsa ja järkeviin mittasuhteisiin. Ymmärrän olevani todella pieni tekijä tässä ihmeellisessä maailmankaikkeudessa, ja toisin kuin somessa, jossa tämä tieto tuntuu pikemminkin ahdistavalle, niin minulle tämä tuntuu nykyisin helpottavalle. On helpottavaa olla aivan keskiverto kadun tallaaja, joka on kuin kuka tahansa muu ja, jolla on enemmän yhteneväisyyksiä kuin eriäväisyyksiä muiden kanssa. Samanaikaisesti olen havahtunut huomaamaan, miten oma ainutlaatuinen yksilö olenkaan. Ei ole toista samanlaista kuin minä, eikä minun arvoni määrity some-performanssini tai suoritusteni kautta. Olen arvokas ihan vain olemalla olemassa. Somettomuus on saanut minut myös huomaamaan aivan eri tavalla maailman ihmeellisyyden ja luonnon kauneuden – tiedän tämän kuulostavan vähän hihhulille, mutta yksi parhaimmista somettomuuden aikana tehdyistä havainnoistani on se, ettei some pysty taltioimaan tästä edes pientä siivua. Vaikka se on pullollaan erilaisia kuvia ja videoita mitä ihmeellisimmistä maailman kolkista ja paikoista, niin ruudun läpi katsottuna niiden taianomaisuus raukeaa eivätkä ne onnistu vangitsemaan lähellekään sitä, mitä reaalimaailmassa on mahdollista havaita. Somettomuus ja uutisille altistumisen vähentäminen ovat muovanneet maailmankuvaani vähemmän uhkaavaksi ja enemmän ihmeellisemmäksi. Kiinnostukseni historiaa kohtaan on kasvanut ja saanut minut myös ymmärtämään, miten turvallisessa maailmassa elämmekään.

Yksityisyydestä

Usein juuri henkilökohtaisten asioiden 
jakaminen herättää somessa mielenkiintoa.

Some-tilien poiston myötä on tuntunut mielettömältä ihan vain kävellä kadulla ja tietää, ettei kukaan tiedä minusta mitään ja, ettei ole mahdollistakaan tietää. Tämä on antanut minulle aivan uudenlaisen ymmärryksen siitä, mitä yksityisyys tarkoittaa ja siitä, miten valtavan iso rikkaus se onkaan. Ethän sä tiedä kuka mä oon? on ollut tervetullut katsantokanta: olen yksityishenkilö eikä minun asiani kuulu kenellekään muulle ellen itse päätä niistä kertoa. Ylipäänsä kyseenalaistan hieman sitä, miten paljon tileillä jaetaan hyvin henkilökohtaisia tietoja, sairaskertomuksia, perhesuhteita ja työpaikkoja. Ihmisestä on mahdollista kerätä valtava määrä tietoa parilla klikkauksella. Somessa myös jollain tapaa hämärtyy se seikka, ettei kaikesta tarvitse tehdä sosiaalista: on täysin ok pitää asioita yksityisinä ja olla hakematta niille hyväksyntää muilta.

Yksityisyydestä hehkuttamisen voi toki katsoa olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan blogia. Blogini tekemisessä minulle on kuitenkin keskeistä anonymiteetti: haluan, että keskiössä on sanani, ei se, kuka minä olen. Kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja sitä ohjaa pitkälti se, että sen avulla saan oman mieleni järjestykseen ja asiat oikeille paikoille. Myönteinen sivuvaikutus on, mikäli lukija saa kirjoituksistani vertaistukea ja samaistumispintaa. Blogillani ei myöskään ole eikä tule olemaan sometilejä enkä aio tätä sen kummemmin mainostaa missään.

Yksilöllisiä vaikutuksia

En usko, että somen vaikutukset ovat kaikille samat. Ihmiset ovat erilaisia ja siten myös heidän tapansa käyttää somea ja reagoida sen virikkeisiin eroavat toisistaan. Minä esimerkiksi kuormitun ihmisistä suhteellisen nopeasti tosielämässäkin, niin en näe syytä, miksei tämä pätisi myös somen pyörteissä. On varmasti niitäkin, joihin some ei juurikaan vaikuta eivätkä he tunnista mitään mainitsemistani asioista itsellään. En tiedä, onko kenenkään mahdollista etukäteen ennakoida somen vaikutuksia itseensä ja sen perusteella tehdä päätöksiä sen käytöstä. Minä en olisi alkujaankaan alkanut somea käyttää, jos olisin nähnyt tulevaisuuteen ja saanut vihiä sen vaikutuksista. Uskon omaavani some-ympäristöihin kehnosti soveltuvia piirteitä, joita ovat esimerkiksi herkkyys, rikas sisäinen maailma ja vilkas mielikuvitus sekä voimakas hermostollinen reaktiivisuus. Kyseiset piirteet eivät pääse oikeuksiinsa somen kaltaisissa ympäristöissä, vaan voivat ennemminkin kääntyä itseään vastaan. Taipumukseni miellyttää on varmasti myös osaltaan voimistunut erinäisissä some-alustoissa, joita ohjaa samanmielisyys ja hyväksynnän hakeminen.

Pystyn puhumaan vaikutuksista vain naissukupuolen näkökulmasta: uskon vaikutusten olevan hieman erilaisia sukupuolesta riippuen ihan jo siksi, että eri some-alustat ovat suositumpia naisten ja osa miesten keskuudessa. Naiset voivat käyttää enemmän visuaalisuuteen pohjautuvia sovelluksia, kun taas miehet voivat hakeutua enemmän pelillisten sovellusten pariin. Ulkonäkökeskeisyyttä painottavien visuaalisten sovellusten käyttö ja niihin sisältyvä vertailu voi olla omiaan luomaan haasteita esimerkiksi minäkuvan muodostamisessa ja itsetunnon rakentumisessa. Naissukupuoleen on myös perinteisesti liitetty voimakkaampi sosiaalisiin suhteisiin suuntautuminen, mikä taas voi näkyä somen vakavampana käyttönä ja miehiin nähden erilaisempina vaikutuksina.

Uskon myös, että yksilöiden välillä on eroja siinä, miten hyvin pystytään rajaamaan reaalimaailman ja somen luoman virtuaalitodellisuuden toisistaan, vaikka näiden väliset rajat eivät aina olekaan tarkkarajaisia. Ne sekoittuvat ja menevät limittäin, minkä myötä todellisuuden olemuksen tavoittaminen voi vaikeutua ja sen voi esimerkiksi katsoa sisältävän sellaisia ominaisuuksia, jotka somessa ovat mahdollisia. Kasvavat mielenterveyden haasteet voivat osaltaan liittyä tähän enkä kyllä edes ihmettele, jos todellisuudentaju paikoitellen heittelee, kun tiedetään ruutuaikojen määrän olevan monella kasvussa.

Riippuvuudesta jaloilleen

Näin jälkikäteen on ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon yhteneväisyyksiä erilaisilla riippuvuuksilla voikaan olla. Somesta poistuminen ja esimerkiksi alkoholinkäytön lopettaminen (joka taitaa muuten nykyisin olla varsin trendaavaa somessa) ovat käytännön tasolla todella erilaisia toimintoja, mutta pohjimmiltaan ne ovat rakentuneet varsin samankaltaisten pilareiden varaan. Molempien kohdalla käyttöä on värittänyt hyväksytyksi tulemisen tunteen perässä juokseminen ja irtaantumista suurenmoinen vapauden tunne. Molempien lopettaminen aiheuttaa myös ympäristössä hämmentyneitä reaktioita, epäilyksiä tarkoitusperistäni ja vaadetta antaa toiminnalle jokin syy. Silti jollain tapaa arvioisin someriippuvuuden olevan näistä kahdesta jopa raadollisempi, sillä some pohjautuu niin inhimillisiin tekijöihin ja sosiaalisuuden kaipuuseen, että väärin käytettynä se vie osan ihmisyydestä mukanaan. Siksi voisin jopa sanoa, että alkoholinkäytön lopettaminen oli huomattavasti helpompaa kuin somen.

Some on tullut jäädäkseen ja, vaikka yhä enempi 
tulee siitä hyötymään, niin myös sen haitat 
lisääntyvät.

Teknologian kehittymisessä on paljon hyvää ja monilta osin elämästä on sen turvin tullut helpompaa. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole painostaa muita luopumaan somesta, vaan ennemminkin tuoda esiin omia kokemuksiani. Somen haitoista puhuttaessa keskustelu kääntyy usein lapsiin ja nuoriin, mutta aikuisten koetuista haitoista ikään kuin vaietaan: aikuiset kun ovat vastuussa tekemisistään ja siten väitetysti immuuneja somen varjopuolille. Tästä olen kuitenkin eri mieltä, ja postaukseni yksi tarkoituskin onkin ollut tuoda esiin oma kokemukseni siitä, miten some on vääristänyt parikymppisen, nuoren aikuisen minäni vuosia. Elämäni parhaimmat vuodet näyttävät näin jälkeenpäin ahdistuksen rikastuttamilta, itseltä hukassa olemisena sekä pelkoina muita ja maailmaa kohtaan. Vaikka haittojen voi sanoa olevan lievempiä kuin, mitä ne olisivat, jos olisin syntymästä asti somea pyörittänyt, niin haittoja ne silti yhtä kaikki on. Kun tiedetään, miten moni ja, miten paljon somessa vietetään aikaa, niin pidän täysin epätodennäköisenä sitä, että olisin ainokainen, kenellä some on enemmän ottanut kuin antanut.

Loppuun haluan todeta, etteivät somen poistoa edeltäneet pelot käyneet toteen eikä some-minäni kuolema vienyt reaaliminää mukanaan. Elämäni pyörähti tämän myötä vasta kunnolla käyntiin ja sain siihen kaipailemaani autenttisuutta ja syvyyttä – ominaisuuksia, joiden olemassaolosta olin tyystin tietämätön online-aikakautenani.

Muutamia huomioita, joita olen somesta poistumisen tiimoilta tehnyt:

• Hälinän hiljentämiseksi ei tarvitse lähteä maailman toiselle puolelle hiljaisuuden retriittiin – yhtä tehokas vaikutus voi olla somen käytön rajoittamisella.
• Jos some-tilien poistaminen kauhistuttaa, niin liikkeelle voi lähteä pitämällä eripituisia sometaukoja.
• Käyttäytymistieteiden maailmanluokan huiput ovat sovellusten kehittämisen taustalla ja sovellusten intresseissä on saada sinut viettämään niissä mahdollisimman paljon aikaa – ei ole sinun vikasi, jos some vie mennessään.
• Muun muassa univaikeudet, yleinen ahdistus, epämääräinen paha olo sekä riittämättömyyden ja huonommuuden tuntemukset ovat hellittäneet otettaan minusta ja tilalle on tullut luovuutta, parempaa itsetuntemusta ja rohkeutta.
• Sisäinen maailmani on poiston myötä rauhoittunut ja tällä on ollut suora positiivinen vaikutus siihen, miten koen ulkoisen maailman.

Aknen vaikutukset itsetuntoon

Kirjoitellessani alkoholisuhteestani toin esiin yläasteikäisenä sairastamani aknen. Akne eli finnitauti on ihon tulehdussairaus, jota esiintyy tyypillisesti murrosiässä ja, jonka vaikeusaste ja hoitomuodot vaihtelevat. Lupailin kokemuksistani omaa kirjoitusta ja tarkoituksena onkin seuraavaksi tarkastella aknen vaikutuksia itsetunnolleni ja sitä, miten sen vaikutukset vielä tänäkin päivänä, näin kolmekymppisenä, ovat nähtävissä. Olisin aikoinani halunnut aiheesta enemmän luettavaa ja kirjoitukseni tarkoitus onkin tarjota vertaistukea ja ymmärrystä siitä, miten akne on paljon muutakin kuin muutama näppylä.

Iho räjähtää yläasteella

Akne oli vaivanani koko yläasteen.

Ensimmäisiä yksittäisiä finnejä minulle alkoi tulla ala-asteen loppuvaiheilla ja, vaikka ne aiheuttivat mielipahaa, olivat ne suhteellisen tavanomaisia ja helposti hoidettavissa. Yhden näppylän parannuttua, ei toista ollut heti tulossa. Tähän tuli kuitenkin muutos ja yläasteikäisenä, noin 14–15-vuotiaana, ihoni tilanne alkoi hiljalleen luisua hallitsemattomaksi enkä enää pysynyt perässä epäpuhtauksien määrässä. Yhtä hoidettua näppylää seurasi viisi uutta isoa ja märkivää paisetta. Finnit valtasivat alaa kaikkialta kasvoistani eikä mennyt kauan, että poskeni olivat aknen valtaamat. Ihoni alkoi myös arpeutumaan eikä parantuneet näppylät siten enää tuoneet huojennusta, sillä ne jättivät jälkeensä näkyviä jälkiä. Oloni oli kaikkinensa lyöty ja epätoivoinen.

Huolimatta siitä, että finnien määrä lisääntyi hallitsemattomasti, olin jostain syystä (mainonnan uhrina?) varsin luottavainen, että saan tilanteen korjatuksi oikeanlaisilla ihonhoitotuotteilla ja muilla vippaskonsteilla. Tietämykseni ihonhoidosta kasvoi noihin aikoihin valtavasti ja opiskelin tuotteiden ainesisältöjä ja niiden vaikutuksia iholle, tutkin ja etsin parhaita arvosteluja saaneita tuotteita ja vertailin erilaisia vaihtoehtoja keskenään. Minussa olisi varmasti ollut potentiaalia kosmetologiksi. Useimmiten valitsin tuotteiksi apteekista saatavat akneen tarkoitetut tuotteet ja, vaikka varoin ylihoitamasta ihoani, saivat ne aina silloin tällöin nuoren ihoni punoittamaan ja hilseilemään kuivuudesta. Merkittävää vaikutusta itse akneen ei näillä erilaisilla ihonhoitotuotteilla ollut ja ne myös veivät valtaosan käytettävissä olevista rahoistani. Ihonhoidon lisäksi kokeilin muun muassa vähentää ruokavaliostani maitotuotteita ja pidättäytyä suklaan syömisestä, mutta näilläkään toimilla ei ollut mainittavaa vaikutusta ihoni kuntoon. Lisäksi pidin huolen, etten puristele näppylöitä tai koskettele kasvojani turhaan.

Ei-toimivaa hoitoa

Minulla kesti jonkin aikaa ymmärtää, että akne on ihotauti, sairaus, ja, että en siitä omin toimin parane. Toimivan hoidon saaminen ei tosin ollut yksiselitteistä ja ensimmäisen kerran hakeuduin terveydenhoitajalle ihoni kunnon vuoksi yläasteen alkupuolella. Muistan käynniltä eläväisesti sen, miten radiosta kuului uutisointia tapahtuneista kouluampumisista ja sen, miten hoitaja suhtautui vaivaani jotenkin ylenkatsovasti. Maailmassa, jossa on ihan oikeitakin murheita, minä tunsin häpeän voimistuvan omia turhamaisia ongelmiani kohtaan. Sain kotiin viemisiksi jonkinlaisen lääkevoiteen, jonka vaikutus iholleni oli lopulta yhtä tyhjän kanssa. Olin tietenkin pettynyt ja harmistunut, ettei voiteesta ollut apua ja jonkin ajan kuluttua otin uudestaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon. Sain ajan koululääkärille, joka määräsi ihoni hoitoon antibioottikuurin ja toisenlaisia voiteita. Tyynyliinat värjäytyivät voiteista, mutta ihoni jatkoi kukkimistaan lääkityksestä huolimatta. Aloin olla epätoivoinen ja otettuani uudestaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon, minun suositeltiin menevän ihotautilääkärille.

Ihotautilääkärille meno ei tietystikään ollut ilmaista, eikä minulla 15-vuotiaana ollut sellaisia rahoja omasta takaa. Kirjoittaessani tätä herää tietysti kysymys, missä minun vanhempani ovat tänä aikana olleet. Olen tuonut esiin lapsuuden traumojani ja sitä, miten jäin asioiden kanssa toistuvasti oman onneni nojaan. Aknen hoitamisessa tämä konkretisoitui hyvin selkeästi, sillä vaikka äitini muistaakseni alkujaan kehottikin minua ottamaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon (voi myös olla, että haluan muistella asian näin ja todellisuudessa olen tehnyt näin tyystin itsenäisesti), hän ei nähnyt syytä maksaa ihotautilääkärikäyntiä minulle. ”Eihän sinulla mitään ole.” Näin jälkeenpäin tarkasteltuna tämä tuntuu käsittämättömältä, sillä tuolloin otetuissa kuvissa minua katsoo takaisin teini-ikäinen hyvin näkyvän ja laajalle levinneen aknen kanssa. En usko, että taloudelliset syyt ovat olleet kielteisen suhtautumisen taustalla, vaan kenties asioiden torjuminen ja maton alle lakaisu vääristävät ihan kirjaimellisestikin sitä, mitä halutaan nähdä. Noihin aikoihin vanhempani myös erosivat, mikä on toisaalta vienyt vanhempieni huomiota ja toisaalta voinut olla laukaiseva vaikutus sille, että ihoni puhkesi täysimittaiseen akneen.

Lukioikäisenä ihotautilääkärille

Minulla kävi hoidon saamisen suhteen 
hyvä tuuri, vaikkei tämän tulisikaan olla 
tuurista kiinni.

Ymmärrettyäni sen, etten tule pääsemään ihotautilääkärille vanhempieni avulla, aloin säästämään käyntiä varten rahaa. En omin rahoin vastaanotolle kuitenkaan mennyt, vaan sain käyntiin ulkopuolisen tahon tarjoaman tuen. Lukion ensimmäisellä ollessani törmäsin nimittäin eräässä lehdessä ilmoitukseen, jossa haettiin aknea sairastavia nuoria heidän hoitopolustaan kertovaan juttusarjaan. Päätin hakea ja, vaikka kasvokuvien ottaminen oli tuohon aikaan epämiellyttävää, lähetin hakemuksen kuvien kera. Olin saanut kuulla vähättelyä ihoni kunnosta, joten olin itsekin alkanut epäillä, josko vain kuvittelen ihoni huonommaksi kuin se todellisuudessa on, ja siksi minulle tuli valtavana yllätyksenä se, että tulin valituksi tähän kyseiseen juttusarjaan. Minusta tehtiin asian tiimoilta useampi lehtikirjoitus ja vastaavasti kaikki hoidossa ilmenneet kulut katettiin toimituksen kautta. Minua tietysti nolotti ja hävetti se, että päädyin ihoineni lehteen kaikkien pällisteltäväksi, mutta pidin asian tiimoilta matalaa profiilia. En usko kenenkään tuttavani nähneen juttuja tai ainakaan kukaan ei niistä minulle mitään kommentoinut. Vanhemmilleni taisin asiasta mainita ohimennen, mutta itse lehtijuttuja en heille näyttänyt.

Ihotautilääkärin käynnistä minulla on jäänyt mieleen itkemiseni. Olin niin turhautunut tilanteeseen ja siihen, etten saa tarvitsemaani apua tai tarpeeksi vaikuttavaa hoitoa, että käynti sai tunteeni purskahtelemaan. Tunsin kuitenkin, että tulin ensimmäisiä kertoja vaivani kanssa kuulluksi ja lääkäri ymmärsi, että ihoni kunto vaatii hoitoa. Minulle määrättiin puolen vuoden isotretinoiini-kuuri saatuani lääkärin vakuuttuneeksi siitä, että en ole 16-vuotiaana perustamassa perhettä. Minusta tuntui melkoisen absurdilta vakuutella lääkäriä tällaisesta, tunsinhan oloni kuin Frankensteinin hirviöksi, jolla ei ollut niin minkäänlaisia kanssakäymisiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Joka tapauksessa, isotretinoiini aiheuttaa vakavia sikiön epämuodostamia, joten lääkettä käytettäessä on ehdottoman tärkeää välttää raskaaksi tuloa. Samaten se voi aiheuttaa maksahäiriöitä ja minulta otettiinkin säännöllisin väliajoin verikokeita tämän seuraamiseksi. Kuurin aikana iho, huulet, silmät ja limakalvot myös usein kuivuvat ja erilaisten kosteuttavien rasvojen ja tippojen käyttöä voi joutua harjoittamaan ahkerasti.

Kaikkien sivuoiremahdollisuuksien myötä aloitin kuurin pelonsekaisin tunnelmin ja huojennuin onnekseni helpotuksesta, sillä ainut vaikutus mitä lääkkeellä minuun oli, oli se, että finnien tulo loppui kuin seinään ja parannuin aknestani. Olin todella onnellinen, että lääkkeen vaikutus alkoi miltei välittömästä ja sain lopulta täyttää 17 vuotta ilman kukkivia kasvoja. Samalla koin myös hämmennystä siitä, miten helposti akneni olikaan parannettavissa. Olin kärsinyt asian tiimoilta useamman vuoden, kokeillut lukemattoman määrän erilaisia tuotteita, ravannut eri hoitohenkilöillä ja lopulta saanut valtavan hyödyn yksittäisestä lääkkeestä. Ymmärrän, että kuuri on hyvin voimakas, mutta näin jälkeenpäin olen pohtinut, josko sen myöntämistä jossain määrin pihtailtiin ja, josko kuurin aiempi saaminen olisi säästänyt minua enemmiltä arvilta. Minä en myöskään tarvinnut jatkokuureja, vaan akneni parantui tuolla yksittäisellä kuurilla eikä ole sen jälkeen minua enää vaivannut.

Arpien hoitoa

Vaikka uusien finnien tulo päättyikin lääkityksen avulla, ihoani jäivät koristamaan erityisesti poskenseuduilla näkyvät arvet. Ne eivät häirinneet minua yhtä paljon kuin itse akne, mutta toisinaan myös ne saivat mieleni matalaksi. Arpien hoidosta käynnistyikin seuraava ihoprojektini ja käytin niiden hoitoon erilaisia voiteita kuten etanarasvaa ja arville suunnattuja öljyjä. Rullailin niitä myös dermarollereiden avulla ja kävin muistaakseni kunnollisessa arpien hionnassakin ihotautilääkärillä 18–19-vuotiaana. Tilasin eBaysta minulle kemiallisen happokuorinnan ainekset ja tein tämänkaltaisia kuorintoja arvilleni kotioloissa melko useinkin. Tänä päivänä tuollaiset tuotteet ovat toivon mukaan kielletty EU:n alueella. Huomasin myös, että arvet haalenivat ruskettuessa, joten yhdessä vaiheessa kävin tästä syystä useaan otteeseen solariumissa. En suosittele näitä epäterveellisiäkin keinoja, mutta ne näyttävät kenties sen, miten paljon aikaa ja vaivaa myös arpienhoito voi viedä kasvattaen siten aknen aiheuttamaa kokonaiskärsimystä huomattavasti. Ajan myötä arvet ovat toki haalistuneet (17-vuotiaana ärsytti eniten kuulla, että arpiin auttaa aika) ja erityisesti ne ovat hälvenneet alkoholin lopettamisen myötä. En tiedä, onko tässä syy-yhteyttä, mutta olen pitänyt tätä varsin tervetulleena.

Vaikutukset itsetuntoon

Kamppailen jossain määrin edelleen sen ajatuksen kanssa, että on turhamaista valittaa ulkonäköön liittyvästä kosmeettisesta haitasta. Samanaikaisesti tiedän, että akne on sairaus ja sen vaikutukset mielenterveydelle ovat massiiviset: omalla kohdallani se aiheutti esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden välttelyä, pelkoa kiusatuksi tulemisesta ja häpeää omasta olemassaolostani. Pienensin itseäni, välttelin valokeilaa ja totuin kulkemaan pää kumarassa. Olin hyvin tietoinen itsestäni ja asettelin itseni muiden eteen se poski edellä, jossa oli silloin vähemmän paukamia. Kasvojen merkitys sosiaalisessa vuorovaikutuksessa on valtava, ne kiinnittävät usein ensimmäisenä toisen huomion, ja minusta olikin erittäin raastavaa joutua näyttämään omat näppylöiden valtaamani muille ja havaita syntyneitä reaktioita muiden ilmeistä. En tiedä, miten tänä päivänä suhtautuisin puhjenneeseen akneen, menisikö se yhtä ihon alle ja, olisiko sen vaikutukset itsetunnolleni yhtä voimakkaat. Sen kuitenkin tiedän, että kärsin aknesta hyvin herkässä ikävaiheessa eikä teini-ikää ainakaan yhtään helpota krooninen ihosairaus, jota tarkastellaan kypsymättömien aivojen avulla. Kohdallani tilannetta vaikeutti myös aikuisten puute, hylätyksi tulemisen tunne ja se, että jäin asian kanssa yksin.

Oli lannistavaa tulla nähdyksi aknen kautta ja
sen seuraukset itsetuntoon seurasivat minua
pitkälle aikuisikään.

Olin tuttavapiirissäni ainut, joka kärsi aknesta ja tämän myötä erilaisuuden ja virheellisyyden kokemukset tulivat minulle tutuiksi. Ajattelin olevani huonompi, epähygieenisempi ja pelkäsin ihmisten pelkäävän koskemistani ja aknen tartuttamista. Näin painajaisia ihoni haukkumisesta ja julkisesta nolaamisesta – olinkin jatkuvasti varpaillani ja välttelin liian riskialttiita sosiaalisia tilanteita. Olin myös kateellinen muiden hehkuvasta ja posliinimaisesta ihosta ja mietin, miten helpolla he mahtavatkaan päästä, olisin tehnyt mitä tahansa, että omani olisi ollut yhtä virheetön ja finnitön. Minulle syntyi varmasti jonkinlainen ihokompleksi, eikä tuolloin ollut päiväkään, jolloin en olisi miettinyt ihoani tai ollut inhoamatta peilikuvaani. Olin myös tarkka siitä, etten näyttäydy missään ilman peittävää meikkikerrosta ja pidin huolen siitä, ettei kukaan näe ihoni todellista kuntoa. Lääkärillä käynnit meikittä olivat siksikin niin hirveitä, että pelkäsin törmääväni tuttuihin matkalla. Ensimmäiset kerrat ihmisten ilmoilla ilman peite- ja meikkivoiteita ovat jääneet mieleeni ja tuntuivat silloin hyvin suurilta saavutuksilta. Muistan myös edelleen kirkkaasti, kuinka sain parikymppisenä ulkomailla ollessani kehun kauniista ihostani – silloin tuntui, että olen parantunut ja, että muut näkevät minussa muutakin kuin aknen.

Alkoholin juomisen lopetettuani, muutama vuosi takaperin, palasin ikään kuin niihin hetkiin, jolloin olin aloittanut alkoholin käytön ja juhlimisen. Minulle nuo hetket paikantuvat 17-vuotiaaseen minuun, joka on juuri päättänyt isotretinoiini-kuurin ja vapautunut vuosia jatkuneesta ihosairaudesta. Vaikka sain lääkityksestä ulkoisen helpotuksen, sisäinen työ jäi tekemättä ja alkoholi tuli kuvioihin lääkitsemään sisäistä kipuiluani. Työuupumuksen myötä aloitettu terapia onkin ollut osana korjailemassa aknen vääristämiä käsityksiä itsestäni ja saanut minut näkemään itseni aiempaa realistisemmin. Siten voin sanoa, että aknen vaikutukset itsetunnolleni ovat olleet suhteellisen pysyviä ja vasta kolmekymppisenä olen saanut niitä paremmin korjailtua. Enää en pidä itseäni rumana, karttamisen arvoisena tai epämiellyttävänä. En katso itseäni aknen sävyttämin silmälasein eikä peilistä katso takaisin itseään häpeillen peittävä hirviö. Olen ymmärtänyt sen, mistä huonommuuden kokemukseni ovat kummunneet ja, miten niiden kanssa eläminen on minuun vaikuttanut. Tätä nykyä pidän itseäni yhtä arvokkaana kuin ketä tahansa muutakin ja, vaikka akne toi elämääni yllättävän paljon negatiivista, on se saanut minut katsomaan ulkonäköä pidemmälle ja ymmärtämään, miten paljon enemmän ihminen onkaan kuin pelkkä ulkoinen olemus.

Ole tukena!

Tuen tarjoaminen nuorelle osoittaa myös sen,
että hänen kokemuksensa ovat valideja.

Syy, miksi kirjoitan aiheesta, on osittain myös se, että haluan kannustaa lukijoita olemaan nuorten tukena tällaisissakin tilanteissa. Kaikki eivät tietenkään ota finnejä yhtä raskaasti kuin minä tein, mutta en jaksa uskoa, että niistä kukaan erityisemmin nauttiikaan. Kenties maailmassa, jossa sosiaalinen media on arkipäivää ja ulkonäön merkitys siten korostunutta, voi akne olla entistä pulmallisempi siitä kärsivälle. Vaikket pystyisi asettumaan nuoren saappaisiin, voi häntä auttaa esimerkiksi hoitoon pääsyssä. Ihotautilääkärille olisi suositeltavaa mennä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa eikä ole huono idea mennä käynnille mukaan ja tuoda esiin mahdollisia muutoksia käyttäytymisessä tai mielialoissa. Ennen kaikkea sairauteen apua hakevan nuoren avunpyyntöihin tulisi suhtautua tarvittavalla huolella ja muistaa muutenkin kertoa nuorelle tämän olevan tärkeä. Akne on ihosairaus, jonka vaikutukset varsin herkässä iässä olevan nuoren omakuvaan pitäisi ottaa vakavasti ja pitää mielessä se, että tehokkaan hoidon nopea saaminen tulee pitkässä juoksussa maksamaan itsensä takaisin.

Asioita, joita olisin halunnut akneaikoinani kuulla:

• Sinä et ole syypää tilanteeseesi.
• Akne on sairaus eikä se tee sinusta yhtään muita huonompaa.
• Olet paljon muutakin kuin ulkoinen olemuksesi!
• Akneen löytyy toimivia hoitomuotoja ja sinä olet oikeutettu niitä saamaan.
• Mikään ei kestä ikuisesti ja tämäkin vaihe tulee menemään ohi.