14 päivän karanteeni ennen lähitöihin siirtymistä

Siirtyminen etätöistä kohti lähitöitä tapahtui kuusi kuukautta tehtävässä aloittamisen jälkeen. Lähtöjärjestelyt oli viimein saatu valmiiksi, hyvästelin Suomen ja nousin charterlennolle kohti Aasiaa. Muistan päällimmäisen olotilani olleen odottavainen: odotin työpaikalle pääsyä ja sitä, minkälaiseksi kokisin tiimin dynamiikan paikan päällä. En pannut pahakseni sitäkään, että lähtiessäni Suomi kylpi pimeydessä ja loskassa, sääolot kohteessa taas olivat aurinkoiset ja vähäsateiset. Jollain tapaa myös luotin siihen, että työtehtävät helpottuisivat ja vähenisivät, ja esimiehen kanssa tapahtuva vuorovaikutus sutviintuisi toimivammaksi. Satunnaiset epäilyksen tunteeni kuittasin jännityksen piikkiin ja tuudittauduin sillä ajatuksella, että työsuhteeni oli puolessa välissä vuoden määräaikaisuuttani. Puoli vuotta takana, puoli vuotta edessä. En myöskään ollut pitänyt lomia lainkaan, joten käytännössä työsuhdettani olisi jäljellä viitisen kuukautta. Ajattelinkin, että viisi kuukautta on sen verran lyhyt aika, että sen voisi vaikka seistä käsillään. Samanaikaisesti se tuntui saavuttamattomalta ikuisuudelta, jonka ajatteleminen vain lisäsi ahdistuneisuuttani.

Koronatesteistä vihreää valoa

Koronapandemia toi omat haasteensa työsuhteeseeni.

Vallinneen koronapandemian takia minulla oli mennyt tavanomaista enemmän aikaa lähtöjärjestelyihin ja erilaisiin käytännön toimenpiteisiin päästäkseni tien päälle. 48 h ennen lähtöä olin käynyt Terveystalolla noin kolmensadan euron arvoisessa koronatestissä saaden negatiivisen testituloksen. Mikäli testi olisi näyttänyt päinvastaista ja minulla olisi ollut edessä sama lähtöjärjestelyiden rumba toiseen kertaan, olisin todennäköisesti heittänyt hanskat tiskiin ja todennut, että nyt riitti. Minulla ei olisi ollut enää kapasiteettia alkaa uudelleen aikatauluttamaan ja järjestelemään asioita. Kohdemaa, jossa työpaikkani sijaitsi, oli suljettu turisteilta, eikä sinne päässyt muutoin kuin työn tai sukulaisuussuhteiden puolesta. Tuolloin myös elettiin pandemian varhaisia vaiheita, eikä rokotteita ollut käytössä. 12 tunnin mittaisella lennolla pukeuduttiin suojavaatteisiin, käytännössä samoihin, mitä terveydenhuollon henkilöstö pitää leikkaussaleissa, ja kirurgisen maskin lisäksi pidettiin visiiriä. Kohteeseen päästyä minua odotti kahden viikon karanteeniaika hotellissa ja lentokentältä minut kuljetettiin karanteenihotelliin ambulanssilla. Hälytyssireenit eivät olleet päällä.

Karanteenihotellissa minulta otettiin kolme koronatestiä: yksi saapumisen yhteydessä, toinen viikon rajapyykin paikkeilla ja kolmas muutama päivä ennen karanteenin päättymistä. Jokaisella kerralla muistelin kaihoisasti Suomessa otettua testiä, sillä toisin kuin silloin, karanteenin aikana testin ottamisessa käytettiin toimenpiteeseen nähden tarpeettomasti voimaa ja tikkua väännettiin katkeamispisteeseen asti niin sieraimissa kuin nielussa. Kieltäytyminen ei tullut kyseeseen. Enkä edes tiedä, mitä olisi tapahtunut, mikäli olisin kieltäytynyt tai antanut positiivisen näytteen. Painostavan ilmapiirin takia en ollut lainkaan luottavainen, että siitä ainakaan mitään kovin hyvää seuraisi. Paikallisissa uutisissa tuotiin myös näyttävästi esiin, kuinka muutama ulkomailta saapunut henkilö oli paljastunut koronapositiiviseksi ja olivat siten miltei horjuttaneet valtion harjoittaman zero-covid politiikan. Uutisissa tuotiin esiin henkilöiden ikä, sukupuoli ja kansallisuus.

Eristyksissä 22 m² huoneessa

Usein puhutaan elämän hyvistä kokemuksista ja huonot kokemukset ikään kuin sivuutetaan tai niitä vähätellään. Aika kultaa muistot. Mennyttä karanteenijaksoa ei ole aika kullannut ja se on eittämättä tähänastisen elämäni yksi huonoimmista kokemuksista. Neljätoista vuorokautta ei ole koskaan tuntunut pidemmältä kuin tuolloin. Vietin kaksi viikkoa 22 neliömetrin kokoisessa kopissa ilman mahdollisuutta poistua tai käydä ulkona. Olen ymmärtänyt, että vangeillekin kuuluu lakisääteinen tunti päivässä ulkoilua mahdollisuus. Huoneessa oli sänky, kirjoituspöytä ja pieni kylpyhuone. Parveketta ei ollut ja näkymä ikkunasta oli vastapäisen rakennuksen betoniseinämä. Oven taakse minulle tuotiin aamiainen, lounas ja päivällinen. Alkuun se oli ihan mukavaa, ei tarvinnut valmistaa mitään itse, eikä maussakaan ollut valittamista. Ruuat olivat päivästä toiseen kuitenkin samoja, enkä loppua kohden enää saanut ruokia lainkaan syötyä. Ne pelkästään ällöttivät minua ja huoneeseen kertyikin metrin korkuinen paahtoleipäpino oleskeluni ajalta. Minun piti myös mitata itseltäni kuume kaksi kertaa päivässä ja se tuli raportoida puhelimitse eteenpäin. Lankapuhelin pirisi aamu seitsemältä ja ilta seitsemältä tiedustellakseen lämpötilojani. Myöhään nukkuminenkaan ei siten ollut mahdollista.

Eristyksissä oleminen heikensi vointiani.

Olin eristyksissä pienessä huoneessa vieraassa maassa mukanani tietokone. Esimies näki tämän oivana tilaisuutena paiskia töitä kaksi viikkoa täysillä. Varmasti on niin, että monelle töiden tekeminen karanteenissa on hyvä tapa saada ajatukset muualle ja keskittymiskyky voi olla kohdillaan häiriötekijöiden ollessa minimissä. Mitäpä sitä muuta tekisikään? Minulle se oli kuitenkin todella haastavaa. Olin jo valmiiksi ahdistunut ja stressaantunut tekemättömistä töistä ja kasvavasta työmäärästä ja nyt lisäkuormansa toi vallitseva karanteeniympäristö. Minun olisi tehnyt mieli vain maata ja lukea mukanani tuomaa kirjaa. Työmäärä kuitenkin kasvoi juuri karanteenissa oloni aikana, sillä esimies päätti sen olevan sopiva ajankohta laittaa aluilleen uusi työprojekti, jossa minun vastuualueeni olisivat huomattavat. Olin jo valmiiksi uupuneessa kunnossa, ja itse karanteenikin tuntui jollain tapaa hölmistävän minua, muistan lukeneeni projektiin liittyviä dokumentteja ymmärtämättä sanaakaan. En myöskään saanut kirjoitettua mitään järkevää, uusia ideoita oli turha toivoa ja videopuheluissa en tuntunut ymmärtävän muiden puhetta. Oloni oli epätoivoinen, yksinäinen ja huolestunut. Aika mateli. Päivät kuluivat itkemällä ja tietokoneen ruutua tuijottaen kykenemättä tekemään mitään muuta. Pelkäsin tulevani hulluksi ja kaduin päätöstäni lähteä Suomesta.

Ei enää ikinä

Karanteenin päättyminen oli hieno hetki. Ulkona paistoi aurinko ja linnut lauloivat. Menin suorinta tietä pitsalle ja kaljalle, ja vain nautin vapaudesta. En toivoisi tuon kaltaista eristystä pahimmalle vihollisellenikaan. Vaikka minulle kuinka sanottiin, että kohta se on ohi ja se kestää vain 14 päivää, niin se ei silti helpottanut asiaa tai vähentänyt kokemukseni negatiivisuutta. Päivät kuluivat hitaasti huolimatta siitä, oliko jäljellä kymmenen vai kaksi päivää. Karanteenissa oleminen tuntui myös erityisen raastavalta siksi, että olin täysin terve. Mikäli olisin ollut kipeä ja flunssan kourissa, tilanne olisi voinut olla toinen. Kokemus oli myös hintava, sillä kahden viikon hotellikaranteeni maksoi reilu tuhat euroa, jonka onnekseni työnantaja korvasi. Toivon, ettei minun enää uudelleen tarvitse vastaavaa kokea, ja toivon, että en koskaan joudu myöskään vankilaan. Karanteenin jälkeen olisin tosissaan tarvinnut toiset kaksi viikkoa siitä toipumiseen ja kunnolla palautumiseen. Edessä oli kuitenkin pelkkä viikonloppu ennen lähitöihin siirtymistä ja työpaikalle menoa. Karanteeni oli varmasti yksi merkittävä tekijä sille, miksi en jaksanut enää tsempata itseäni jaksamaan lähitöissä ja, miksi hitaasti mutta varmasti pakkani alkoi hajota.

Tekisinkö jotain toisin, jos nyt saisin päättää?

• Huomioi vallitseva maailmantilanne. Globaalin pandemian aikana on ihan ok jatkaa esimerkiksi etätöissä, vaikka esimies kuinka painoistaisikin sinua. Eikö se nimenomaan ole vastuullista.
• Pidä lomat ajallaan! Näin ne ei kerry yhdelle ajankohdalle ja ne tulee varmemmin pidettyä.
• Eristys ei sovi kaikille. Eikä kaikki ole silloin parhaimmassa työiskussa - eikä tarvitsekaan olla.
• Ole armollinen itsellesi! Kaikki reagoivat uusiin tilanteisiin omalla tavallaan.