Seurasiko työuupumusta masennus?

Työuupumuksen ja masennuksen suhde tuntuu jakavan mielipiteitä. On koulukuntia, joissa masennuksen ajatellaan aiheuttavan työuupumusta, toisaalla taas nähdään, että ihminen masentuu työuupumuksen jälkimainingeissa sekä kolmannessa, että työuupumus ja masennus ovat yhtä ja samaa asiaa. Koska työuupumus ei ole diagnoosi sinänsä, siihen sairastunut saa useimmissa tapauksissa masennuksesta diagnoosin, ja siten myös työuupumuksen hoito on hyvinkin yhtenevä masennuksen hoidon kanssa esimerkiksi masennuslääkkeiden ja keskusteluavun muodossa. Myös työuupumuksen oirekirjo on pitkälti yhtenevä niin masennuksen kuin väsymysoireyhtymän kanssa. Depressiosta ja sen oirekirjosta löytyy kattavasti tietoa Käypä hoidon sivuilta ja Mielenterveystalonsivuilta. Tarkat diagnoosikriteerit suosittelen lukemaan mainituilta sivuilta, keskityn tässä kirjoituksessa omiin kokemuksiini.

Diagnosoinnista

Yleisesti työuupumuksen varmistamiseksi noudatetaan kolmen pääoireen löytymistä ja näistä erityisesti kaksi viimeistä kytkevät sairastumisen työperustaiseksi:

1. Uupumusasteinen väsymys
2. Kyynistyminen työtä kohtaan
3. Ammatillisen itsetunnon heikentyminen

Kyynistymistä työtä kohtaan voi
lähestyä myös selviytymiskeinona:
ihminen siten suojelee itseään
mahdollisilta tulevilta pettymyksiltä.

Työuupumusta arvioidessa esimerkiksi työpsykologin vastaanotolla käytetään erilaisia kyselylomakkeita uupumusasteen määrittämiseksi ja työkyvyn arvioimiseksi. Kyseisessä BAT-lomakkeessa arvioidaan uupumusasteisen väsymyksen ja henkisen etääntymisen määrää työstä, kognitiivisten toimintojen ja tunteiden hallinnan häiriöitä sekä toissijaisten oireiden määrää ja laatua psykologisen pahoinvoinnin ja psykosomaattisten oireiden suhteen. Väittämät ovat selkeästi sidottu työhön: ”En ole kiinnostunut enkä innostunut työstäni”, ”Teen virheitä työssäni, koska en pysty ajattelemaan selkeästi”, eli lähtökohtaisesti oletuksena on, että arvioitavan asiakkaan oirehdinta voidaan kytkeä työstä johtuvaksi. Sen sijaan masennusta mittaavat kyselylomakkeet ovat hyvin yleisellä tasolla tehtäviä kartoituksia (toki näitä löytyy valtava määrä erilaisia), joissa erityisesti tunnepuolen haasteiden selvitys on keskiössä. Lomakkeissa ei tehdä oletuksia masennuksen taustalla olevien syiden selvittämiseksi.

Minun hoitopolkuni oli siinä mielessä eriävä, että en missään vaiheessa ollut työterveyshuoltoon perehtyneet ammattilaisen luona enkä kuulunut suomalaisen työterveyshuollon piiriin. Minulle ei suoranaisesti tehty edellä mainitun kaltaisia kyselyjä etenkään työuupumusasteen mittaamiseksi. Hakeutuessani hoitoon työuupumukseni eskaloiduttua jo hyvin pahaksi, minua on ennemminkin haastateltu masennusta mittaavien lomakkeiden kysymysten kautta ikään kuin apukysymyksinä, sillä virallista diagnoosia depressioista minulla ei ole. Koska kysymykset ovat hyvin abstrakteja, eikä ne käsittele sairastumiseen johtaneita tekijöitä, sairastumiseni työperustaisuus jäi tunnustamatta. Tämä lisäsi hämmentyneisyyttä tilanteestani ja on varmasti yksi tekijä sille, miksi sain oikeanlaista apua melko myöhään ja, miksi toipumiseni oli verrattain verkkaista. Olen kirjoittanut aiheesta enemmän täällä. Näen tämän näin jälkikäteen viisastuneena harmillisena, sillä työuupumuksen ollessa pahimmillaan, olisin saanut kyseisestä burn out kyselystä likimain täydet pisteet. Tulevaisuudessa aion ehdottomasti jo etukäteen täyttää osaltani kyseisen BAT-lomakkeen hakeutuessani terveydenhuollon piiriin, mikäli oirehdintani viittaisi työuupumuksen uusiutumiseen. Tällöin saisin todennäköisemmin paremmin kohdennettua apua sairastumiseni hoitoon.

Onko sillä merkitystä, onko kyseessä työuupumus vai masennus?

Ajattelen niin, että diagnoosi on vain sanoja paperilla, kielellinen ilmaisu ihmisen juuri sen hetkisestä terveydentilanteesta. Diagnoosi kertoo ihmisestä pienen murto-osan. Erotusdiagnostisesta näkökulmasta ei ole merkitystä lukeeko paperilla työuupumus vai masennus, sillä oirehdinta on likimain identtistä ja hoitopolku samantapainen. Länsimainen lääketiede keskittyy oireisiin, ei oireiden aiheuttajaan. Työuupumusta ei nähdä erillisenä sairautena ja, jos nähdäänkin, kietoutuu se masennuksen kanssa muna vai kana tyyppiseen jaotteluun. Kumpi tuli ensin, työuupumus vai masennus?

Ilman asianmukaista hoitoa masennus
voi herkästi kroonistua ja tulla osaksi
ihmisen minäkuvaa.

Yksi peruste työuupumusdiagnoosin antamattomuudelle on se, että sen hoitaminen itsessään on samankaltaista kuin masennuksessa. Tätä ajatusta voi mielestäni kääntää niinkin päin, että kenties työuupumusdiagnoosin voisikin antaa juuri siksi, että hoitokäytännöt ovat samanlaisia kuin masennuksessa ja siten jossakin määrin tutkittuja ja turvallisia. Toisaalta ajattelen myös, että sairausidentiteetin muodostumisen kannalta diagnoosilla on merkitystä. Tiedetään esimerkiksi, että monista sairauksista kuten masennuksesta voidaan toipua sitä paremmin, mitä nopeammin tilanteeseen puututaan. Hoitamattomana masennus voi herkästi kroonistua ja tulla ikään kuin osaksi ihmisen minäkuvaa, jolloin luonnollisesti paranemisprosessi voi entisestään olla haastava. Jos ihmiselle pääsee muodostumaan itsestään sairausidentiteetti (pitkäaikaissairauksissa tämä voi sinänsä olla positiivista mielekkään elämän kannalta) tarkoittaa se sitä, että paranemisesta tulisikin ikää kuin uhka eheälle minäkuvalle ja edessäpäin voisi siintää kipeä identiteettikriisi. Ihminen on luonteeltaan mukavuudenhaluinen, joten tämän kaltaiseen prosessiin ei välttämättä hevin haluta lähteä – tämä taas tarkoittaa toipumisen lykkääntymistä ja viivästymistä.

Tarkoitukseni ei tässä ole syyllistää tai sanoa, että esimerkiksi masennuksesta voisi toipua tahdonvoimalla, vaan kenties haastaa sitä ajattelumallia, ettei diagnoosilla olisi väliä. Jos henkilö on esimerkiksi sairastunut työuupumukseen työpaikkakiusaamisen takia ja hän saa oireiden perusteella masennusdiagnoosin, eikö tässä lyödä lyötyä entisestään? Psykologisessa mielessä ihmiselle välittyy tällöin mielikuva siitä, että hän on sairas eikä niin, että sairas yhteisö olisi sairastuttanut hänet. Olisi mielenkiintoista saada tutkimustietoa siitä, onko työuupumukseen sairastuneiden henkilöiden toipumisen ajallisessa kestossa eroja sen suhteen, saivatko he työuupumus- vai masennusdiagnoosin. Uskallan väittää, että paremmin toipuvat he, jotka saavat työuupumusdiagnoosin. Tällöin toipuminen voi päästä rivakammin käyntiin, kun sairastumiseen liittyvät tosiasiat on tunnistettu, ihmistä on kuultu ja työperustaisuus tunnustettu. Yksilön sairausidentiteetin näkökulmasta ajateltuna näen, että diagnoosilla täten on merkitystä työuupumus vai masennus tyyppisessä pallottelussa ja toisaalta tulevaisuuden utopiassa työuupumusdiagnooseista aiheutuisi työnantajille sanktioita, jolloin työuupumuksen diagnoosiksi saaminen olisi jo koko työelämän hyvinvoinnin kannalta keskeistä.

Yhtenäistä oireidenkirjoa

Työuupumuksessa sairastumisen syyt voivat olla helpommin
tunnistettavissa kuin masennuksessa.

Masennukseen liittyy usein se, että ei oikein osaa paikallistaa mitään yksittäistä syytä sille, miksi psyykkinen hyvinvointi on heikolla tolalla. Olo on kehno ilman mitään tiettyä syytä. Minä sen sijaan tunnistin työstressin ja huonon työilmapiirin terveyttäni nakertaviksi tekijöiksi ja hakeutuessani terveydenhuollon piiriin työsuhteeni oli vielä voimassa. Lääkärillä käydessäni minulta kysyttiin, olenko masentunut, mutta vastatessani kieltävästi, lääkäri ei asiasta enempää tiedustellut tai avannut masennuksen monia ilmenemistapoja. Näin ollen lääketieteen silmissä en ollut masentunut.

Monet työuupumukseni ja siitä toipumisen aikaan ilmenneet oireet olivat yhteneviä masennuksessa oireiden kanssa: mm. tunteiden säätelyn vaikeudet, vireystilojen vaihtelut, väsymys, univaikeudet, syyllisyyden ja häpeän kokemukset, itsetunnon lasku ja keskittymiskyvyn puute. Toisaalta oireet ovat yhteneviä muidenkin psyykkisten sairauksien kuin työuupumuksen ja masennuksen kanssa. Varmaa on kuitenkin se, että oirehdinta jatkui melko kauankin huolimatta siitä, että sairastuttanut työsuhde päättyi. Tämä ei ole tavatonta, sillä monista psyykkisistä sairauksista ml. työuupumuksista toipuminen vie aikaa.

Minulla säilyi arjen toimintakyky verrattain hyvänä. Pääsin ylös sängystä, harrastin liikuntaa, huolehdin yleisterveydestäni ja pikkuhiljaa aloin tekemään käytännön asioita tulevaisuuden suuntieni suhteen. Vointini suhteen oli vaihtelua toipumiseni edetessä ja toiset päivät olivat helpompia kuin toiset. Työkykyni sen sijaan oli huomattavan alhainen, mikä näkyi korkeana stressiherkkyytenä, keskittymiskyvyn puutteena, palautteen ja konfliktien pelkona sekä haluttomuutena altistaa itseäni uusiin työyhteisöihin. Ihmispaljous ja sosiaalisuus veivät voimiani huomattavasti ja paikoitellen olin hyvin synkissä vesissä. Olen tosin luonteeltanikin melko melankolinen, joten en osaa sen suhteen arvioida, oliko siinä tuolloin poikkeavuutta.

En missään vaiheessa syönyt psyykenlääkkeitä ja tämä oli minulta tietoinen, harkittu päätös. Olin varma, että oloni kohenisi työsuhteen päätyttyä, keskusteluavun piiriin pääsemisellä sekä terveellisillä elämäntavoilla. Pidän itse hieman kyseenalaisena sitä, että likimain vartin tapaamisen perusteella määrätään loppuelämän ajan syötäväksi lääkkeitä ja, että niistä aiheutuvat mahdolliset sivuvaikutukset saatetaan herkästi kääntää johtuvan sairaudesta, johon lääkkeitä syödään. Kaipailisin itse enemmän rehellistä puhetta lääkkeiden hoitovasteista ja ilmenevistä sivuvaikutuksista. Psyykenlääkkeet kuitenkin vaikuttavat aivotoimintaan, jonka tiedetään olevan ihmiskehon monimutkaisin elin. Lääkkeiden suhteen on hyvä muistaa konsultoida aina lääkäriä.

Masennuinko minä?

En osaa sanoa ajallisesti, mikä on sellainen rajapyykki, että työuupumus vaihtuu masennukseksi. En tiedä, onko sellaista edes, vaikka kovasti tästä tunnutaan olevan varmoja, että näin ennemmin tai myöhemmin tulee käymään. Riskiä lienee lisää se, mikäli työuupumukseen johtaneita asioita ei tule käsitellyksi (tai muita menneisyydessä vaikuttaneita asioita), jolloin ne voivat jäädä mielen perukoille kummittelemaan. Itsen liika syyllistäminen sairastumisesta ja työperustaisuuden unohtaminen voivat toimia masennusta edistävinä tekijöinä samoin kuin huoli tulevaisuudesta esimerkiksi muuttuneiden työkuvioiden ja laskeneen työkyvyn takia. Olen myös ymmärtänyt, että työuupumuksen uusiutumisen riskiä nostaa se, mikäli palaa takaisin sairastuttaneelle työpaikalle erityisesti silloin, jos työnantajan puolelta työhyvinvointia tukevia muutoksia ei tehdä. Pitäisin luonnollisena reaktiona sitä, josko tällaisissa tilanteissa masennuksenkin riski kasvaa.

Mielenterveydenhaasteiden lisääntyminen ja
pahanolon arkipäiväistyminen kertovat
mielestäni jotain vallitsevasta
yhteiskunnastakin.

Olen lukenut jostain, että maailman väestöstä kolmasosa sairastuu masennukseen jossain vaiheessa elämäänsä. Tätä tietoa vasten pidän melko todennäköisenä, että kokemani on hyvin voinut olla masennustakin. Uskon kuitenkin myös, että masennus on jotain, mitä ihmislajissamme on aina ollut mukana. Toisilla masennus voi puhjeta herkemmin kuin toisilla, mutta kenties jokaisella löytyy siihen tietynlainen alttius. Voi olla niin, että olemme nykyisin enemmän kärsimättömiä masennuksen selättämiseksi ja toisaalta innokkaampia määrittelemään elämään kiinteästi kuuluvia negatiivisia tunteita sairaudeksi. Erityisesti nykyisin, kun vointini on jo huomattavasti kohentunut ja pahimmat aallonpohjat ovat toivon mukaan takanapäin, minun on helpompi reflektoida kokemaani ja tarkastella sitä masennusjakson kaltaisena episodina. Minulta puuttui tuolloin positiivisen värähtelyn taajuus valikoimastani, ilon tunteet olivat vähissä ja mieli tuntui jähmeältä kaikessa synkkyydessään. Onnekseni toimintakykyä riitti oman hoidon järjestämiseksi, mikä diagnoosista riippumatta tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus mielenterveyssairauksissa. Keskusteluapu alkoi tuottaa tulosta ja käänne parempaan tuntui tapahtuvan miltei yhtäkkisesti, vaikka todellisuudessa tie on ollut kivinen ja vaatinut paljolti psyykkistä työskentelyä, elämän läpikäymistä ja omien arvojen kirkastamista. Tämäkään ei silti poista sitä, ettenkö olisi ollut työuupunut ja, etteikö sairastumiseni lähtölaukaus olisi ollut työperustainen.

Työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta summa summarum:

• Hae apua! Hoitoon hakeutuminen on ensimmäinen askel kohti parempaa huomista olivat sairastumisen syyt mitkä tahansa.
• Kuulostele omaa vointiasi. Voit ottaa terveydenhuollon käynnillesi tueksi mukaan etukäteen täytetyn oirearvion, kyselylomakkeen epäiltyä sairauttasi koskien ja/tai muistilapulle kirjatun oirelistauksesi. Tällöin haluamasi asiat tulevat varmemmin esitetyiksi, eikä lääkäri/hoitaja vie keskustelua sinun kannaltasi liiaksi sivupoluille.
• Vaadi hoitoa ja tiedustele vaihtoehtoja. Pohdi etukäteen, minkälaista hoitoa mieluiten haluaisit ja ole valmis sitä napakasti itsellesi vaatimaan. Lääkärit harvoin tyrkyttävät keskusteluapua tai kertovat lääkkeiden haittavaikutuksista.
• Keskity nykyhetkeen. Diagnoosi on sen hetken kuvaus tilanteestasi, mutta mikä sinun vointisi juuri nyt on? Voit kokeilla kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä nykyhetken saavuttamisen tueksi.
• Älä soimaa itseäsi! Jokainen sairastuu joskus eikä se ole maailmanloppu. Kenties kokemus paljastaa itsellesi sinusta jotain uutta, voitko lähestyä sairastumista oppikokemuksena?
• Olet enemmän kuin sairautesi. Sairaus, pitkäaikainen tai ohimenevä, on vain yksi osa sinua eikä se määritä sinua kokonaisuudessaan! Ensi kerralla, kun esittelet itsesi toiselle, jätä mainitsematta terveystilanteesi ja keskity esimerkiksi luonteenpiirteisiisi, joista olet ylpeä.

Liike lääkkeenä toipumisprosessissa

Työuupumuksesta toipumiseni pääsi lähtemään kunnolla käyntiin siinä vaiheessa, kun sairastuttanut työsuhde oli päättynyt ja minulle oli maksettu viimeiset saatavat. Tässä kohtaa muistutan, että työsuhteeni päättymisen aikaan en ollut terveydenhuollon piirissä työuupumuksen käsittelemiseksi, vaan olin avohuollon potilas psykoosipolin puolella. Tarkemmin asiasta voi lukea kirjoituksestani täällä.

Koska hoito ei kohdentunut työuupumukseen, tilanteeni kokonaiskuvan hahmottuminen viivästyi ja jäin pitkälti yksin jaksamiseni kanssa. Sairastuttanut työsuhde oli loppujen lopuksi kestänyt vajaan vuoden verran, joten kaikki oli tapahtunut verrattain nopeasti, enkä oikein päässyt kiinni siihen, miten näin oli päässyt käymään ja, miksi minä olin uupunut. Oloni olikin kuin jyrän alle jäänyt: voimaton ja hämmentynyt. Virheellisesti myös kuvittelin, että toipumiseni olisi nopeaa ja korreloisi työsuhteen pituuden kanssa.

Liikunnan lisääminen oli toipumiseni
kannalta merkittävässä roolissa.

Sain oikeanlaista psyykkistä tukea vasta psykoterapian muodossa, joka alkoi joitakin kuukausia työsuhteeni päättymisen jälkeen. Tässä välissä liike toimi minun lääkkeenäni ja urheilutaustani takia minun oli kaikista luontevinta lähteä edistämään toipumistani juuri liikkumisen kautta. Erityisesti, koska asioista puhuminen ja henkisen puolen työstäminen oli minulle vierasta, liikunnasta muodostui alkuun minulle ominaisin ja tyypillisin tapa lähteä purkamaan uupumuksen vyyhtiä. Jollekin toiselle se voi olla esimerkiksi luova tekeminen musiikin tai kuvataiteen parissa tai käsillä tekemistä käsitöiden ja teknisten töiden parissa. Psyykkisen puolen sijasta keskitynkin tässä kirjoituksessa merkittävässä osassa toipumiselle olleeseen fyysiseen puoleen, joka toki limittyy osaksi myös psyykkistä puolta ihmisen ollessa psykofyysissosiaalinen kokonaisuus.

Hakusessa onnistumisen kokemuksia

Kuten olen tuonut esiin, päällimmäiset tuntemukseni työsuhteen pieleen menemisestä olivat epäonnistuminen ja häpeä. Olin surkea vätys, jonka työ oli nujertanut. Ja nyt olin sitä myös yhteiskunnan silmissä, sillä olin työelämän ulkopuolella, työttömänä hulluna. Tunsin olevani huonompi kuin muut ja surkuttelin sitä, kuinka oli mahdollista, että ensimmäinen oman alan työpaikka oli ajanut minut niin huonoon jamaan. Samalla syyllistin itseäni siitä, että en olisi tehnyt tarpeeksi tilanteen estämiseksi. En siis todellakaan ajatellut itsestäni tai tilanteestani kovinkaan positiivisesti. Tiesin, että tarvitsen onnistumisen kokemisia kammetakseni itseni ylös sieltä negatiivisuuden suosta, johon työ oli minut salakavalastikin ajanut. Tarvitsin itsetuntoa kohentavia toimia.

Olen koko ikäni urheillut ja liikkunut, nuoruudessa kilpatasolla ja aikuisuudessa omatoimisen tavoitteellisesti. Minulle ei siten ollut lainkaan tunnusomaista se, kuinka olin työsuhteen aikana lähtenyt karsimaan nimenomaan liikunnan harjoittamisesta. En enää käynyt lenkeillä tai harjoitellut kuntosalilla, vaan kaikki vapaa-aikani kului oikeastaan vain työstä palautumiseen ja työssä jaksamisen maksimoimiseen tekemättömyyden avulla. Kirjaimellisesti säästelin energiaani työntekoon. Yleisestihän liikunnan voi nähdä lisäävän työssäjaksamista: sillä on lukuisia terveysvaikutuksia aina stressinlievityksestä unen laadun paranemiseen ja mielihyvähormonien erittymiseen. Kuitenkin myös tässä asiassa on hyvä pitää mielessä kultainen keskitie, sillä liian raskas liikunta voi vastaavasti vaikuttaa negatiivisesti työssäjaksamiseen heikentämällä sitä. Ja mikäli jaksamisen suhteen mennään työn puolesta jo äärirajoilla, heijastuu se usein liikkumiseenkin esimerkiksi siten, että palautuminen hidastuu, loukkaantumisriski kasvaa ja yleisesti siitä voidaan tiedostamattomastikin karsia. Elimistö ikään kuin säästelee voimavaroja sinne, missä niitä kipeimmin tarvitaan (kohdallani tämä tarkoitti työtä). Nykyisin pidän itselläni yhtenä merkittävänä hälytysmerkkinä sitä, mikäli alan karsimaan liikkumisesta (tai jostain muusta itselleni merkittävästä asiasta) töiden takia. Tämä ei pidemmän päälle ole hyvinvoinnin kannalta kestävää.

Uupumus näyttäytyy usein psyykkisenä,
fyysisenä ja sosiaalisena jaksamattomuutena.

Työsuhteen päättyessä olin fyysisestikin aivan lopussa. En vielä tiedä, miltä tuntuu triathlonin jälkeen, mutta veikkaisin, ettei kokemani kovin merkittävästi siitä eriä. En siis suin päin voinut alkaa juoksemaan kympin lenkkejä tai tekemään saliennätyksiä, vaan ensimmäisiä kertoja elämässäni jouduin oikeasti kuuntelemaan omaa jaksamistani ja vointia. Aloitin toipumiseni kevyillä kävelylenkeillä ja asteittain lisäsin kevyttä lihasharjoittelua mukaan. Koska jaksamiseni oli myös melko epävakaata, minulle oli kova paikka huomata se, että energiaa ei päivän aikana riittänytkään välttämättä muuhun kuin tehtyyn kävelylenkkiin. Aina ei edes siihen. Pikkuhiljaa tilanne alkoi korjaantumaan sen suhteen, että tehty liikuntasuoritus alkoi antamaan minulle enemmän kuin ottamaan. Tehty kävelylenkki antoi minulle siten puhtia tehdä esimerkiksi keskittymiskykyä vaativia paperitöitä tai energiaa sopia tapaamisia ystävien kanssa.

Niin ristiriitaista kuin se onkin, niin vaikka olin hyvin uupunut, olin myös täynnä tietynlaista purkautumatonta energiaa: olinhan kuukausitolkulla staattisesti päätetyöskennellyt, istunut ruudun äärellä ja nakuttanut näppäimistöä suuria määriä. Hiljakseen tämä energia alkoi vapautumaan ja sain valjastettua sitä käyttööni siirtyessäni kävelystä asteittain hölkkäämisen ja juoksemisen pariin. Juoksemisesta tulikin toipumisen kannalta minulle henkireikä, sillä se mahdollisti keholleni väylän purkaa fyysistä energiaa ja mielelleni tyhjennyskanavan ajatuksista.

Itsen näkemistä toiminnan kautta

Mitä enemmän fyysinen jaksamiseni karttui, sitä enemmän minulla oli aikaa ja energiaa haastaa itseäni ja fyysistä osaamistani. Kokeilin minulle ennestään tuntemattomia lajeja kuten tennistä ja elvytin nuorempana harrastamiani lajeja talviurheilulajien suhteen. Koska toipuminen on ollut minulle yhden sorttinen ihmiskoe, lajikokeilut paljastivat minulle sen, kuinka hermoni olivat tuolloin hyvin kireällä ja, kuinka herkästi minulla tulikaan tunne siitä, että en osaa mitään. Esimerkiksi hiihtäessäni sukset lensivät jalastani muutaman kilometrin hiihdon jälkeen, sillä suutuin eteen tulleesta alamäestä ja siinä kevyesti kaatumisesta niin paljon, että mieluummin kävelin loppumatkan. Laskettelurinteessä taas hermostuin siitä, kuinka jyrkkiä rinteet olivat ja, kuinka minusta olikin tullut niin surkimus, että en uskaltanut koko matkaa laskea alas. Nyt näiden muisteleminen tietysti huvittaa, mutta tuolloin ne olivat täyttä totta ja osaltaan muistuttivat minua siitä, että psyykkistä työstettävää vielä riittää.

Usein puhutaan, että ihmiset toimivat toisilleen peileinä ja toisen ihmisen kautta itseä on mahdollista tarkastella syvemmin toisen ikään kuin heijastaessa itsen piirteitä peilin tavoin. Näen, että myös toiminta voi toimia peilin tavoin ja paljastaa toimintaa harjoittavalle piirteitä itsestä. Erityisesti työuupumuksissa, jossa sairastuminen on voinut johtua niin työpaikan ongelmallisista ihmissuhteista kuin siitäkin, että on kirjaimellisesti tehty liikaa liian kestämättömillä tavoilla. Tällöin uupumista seuraava toiminta voi paljastaa tärkeitä omaan käyttäytymiseen liittyviä piirteitä. Useinhan tällainen toiminta voi olla esimerkiksi sairastuttaneeseen työhön asteittaista paluuta uusin työjärjestelyin, jolloin omaa käyttäytymistä voi ikään kuin vertailla sen suhteen, mitä se oli silloin ja mitä se on nyt. Koska minun työsuhteeni päättyi ja tämä oli siten kohdallani vaihtoehdoista poissuljettu, minulle tärkeää peilaavaa toimintaa oli juuri urheilu ja sen parissa tekeminen.

Rajojen testailua puolimaratonilla

Juoksemisesta tuli minulle merkittävä lääke toipumisprosessissani. Fyysisten voimieni palautuessa halusinkin haastaa itseäni ja ottaa juoksemisen suhteen uuden vaihteen päälle. Halusin nähdä, mihin minusta on ja, mitkä ovat ne kuuluisat rajani, jotka olivat työsuhteessa tyystin kadoksissa. Aloin harjoittelemaan puolimaratonia varten ja juoksin ensimmäisen puolikkaani noin vuoden rajapyykin kohdalla siitä, kun työuupumukseni oli eskaloitunut lopulliseen pisteeseen.

Puolimaratonin juokseminen oli käynyt mielessäni ensimmäisiä kertoja jo vuosia sitten, mutta elämässäni ei ollut ollut sopivaa hetkeä ennen kuin tuolloin. Juoksemista olin harjoittanut jo pidempään, mutta toiminta oli ollut säännöllisen epäsäännöllistä ilman suurempia tavoitteita. Puolimaraton-projektista tulikin minulle tärkeä osanen toipumisprosessiani monessakin mielessä. Ensinnäkin se oli asia, jonka halusin toteuttaa ja, jonka halusin tehdä nimenomaan itselleni. Tarkoitukseni ei ollut lähteä kilpailemaan tai juoksemaan ennätyslukemia, vaan näyttämään itselleni, että minusta on siihen. Olikin hyvin motivoivaa nähdä oma kehityksen kaari ja se toimi oivana käytännön muistutuksena siitä, että hei minä pystyn ja osaan tämän. Projekti opetti minua myös työstämään omaa taipumustani suorittamiseen. Kuulostelin herkällä korvalla sitä, miten suhtauduin tekemiseen. Muuttuko haluaminen pakkopullaksi ja pitäisi tyyppiseksi perusteluksi? Totta kai lenkkien suhteen oli vaihtelua: välillä juoksu sujui huoletta, toisinaan ei millään. Harjoitusviikot vaihtelivat jaksamisen suhteen ja huomioin sitä myös juoksumäärissä hyödyntäen jaksamista ja vastaavasti keventäen silloin, kun ei ollut voimavaroja. Kuitenkin koko projektin läpi minulla säilyi tunne siitä, että tekeminen oli mielekästä ja tein sitä sen itsen takia, en pelkän lopputuloksen.

Itse puolimaraton sujui hyvin ja olin tyytyväinen juoksuuni. En ollut aikaisemmin sitä juossut, joten omaa vertailuaikaa minulta ei löytynyt. Pidin juoksun myös kepeänä siten, että en käyttänyt mitään teknisiä apuvälineitä eli minulla ei ollut esimerkiksi juoksukelloa, joten säätelin juoksunopeuttani siten tyystin omien tuntemusteni mukaisesti. Yhdessä vaiheessa kesken juoksun myös kävelin, näyttääkseni ettei siitä seuraa mitään. Pysähtyminen, vauhdin hiljentäminen ja kävely on sallittua! Maaliin pääseminen oli hienoa hetki ja se paketoi puolimaratonprojektini, joka oli minulle merkittävä osa toipumisprosessiani.

Stressintaltuttamista!

Liikunta on hyvä stressinhallintakeino ja liikkuessa ihmisellä vapautuu mielihyvähormoneja, jotka lisäävät levollisuutta ja rauhoittumista. Halusin kuitenkin vielä erikseen löytää minulle liikunnallisen tehomuodon stressiä varten ja päädyin aloituskurssille kokeilemaan TRE® (Tension, Stress & Trauma Release Exercise), stressinpurkumenetelmää. Kurssi sisälsi stressinpurkuliikkeiden opettelun, harjoittamisen ja teorian toiminnan taustalla vaikuttavista tekijöistä. Koska stressi on omiaan kertymään eripuolille kehoa, TRE-harjoittelussa stressiä puretaan pois kehollisesti tärinän kautta. Tärinä on kehon luonnollinen palautumismekanismi ja sen avulla kehossa vallitsevia jännitystiloja on suhteellisen nopeaa lieventää. Minulla kurssista oli hyötyä ja, koska minulla on kokemusta joogasta ja meditoinnista, pidin TRE-menetelmästä erityisesti siksi, että se oli mukavan nopeatempoinen ja siinä ollaan itse aktiivisena toimijana. Olen harjoittanut stressinpurkuliikkeitä minulle parhaiten sopivalla tavalla ja määrällä ja kokenut saaneeni niistä apua stressin keholliseen käsittelyyn.

Luonnossa liikkumisen on todettu edistävän terveyttä ja
lievittävän stressiä.

Toinen merkittävä keino, jonka sain avukseni stressinhallintaa ajatellen, oli minulle kadonneen luontoyhteyden takaisin palauttaminen. Kirjoitinkin edellä, kuinka laskettelu ja hiihtäminen eivät sujuneet yhtä vaivattomasti kuin ennen vanhaan. Olin eheyttämässä ruostuneita taitojani Lapin maisemissa ja jo pelkästään sillä oli minuun positiivinen vaikutus. Lapin rauhallisuudessa oleskelu tuntui parantavan minua, ja pitkästä aikaa koin levollisuutta vallitsevasta ympäristöstä. Kokemus herätti minussa kipinän, joka sai minut aloittamaan luonnossa retkeilyn ja vaeltamisen. Lumet sulivat ja palasin pohjoisen maisemiin vaelluskengät jaloissani. Haastoin omaa jaksamistani ja selviytymistaitojani ensimmäisellä pidempikestoisella vaelluksella, mikä näin jälkeenpäin ajatellen oli hyvinkin opettava kokemus. Vaikka vaellus osui ajallisesti melko lähelle työsuhteen päättymistä, enkä siten ollut henkisesti tai fyysisestikään kummoisessa voinnissa, oli se minulle tärkeä kokemus itseni ylittämiselle ja onnistumisen tunteiden saamiselle. Tämän jälkeen olen tehnyt useita vaelluksia lisää eri puolilla Suomea. Luonnossa liikkuminen ja itsensä haastaminen vaelluksilla on ollut minulle merkittävä toipumista edistävä tekijä. Enkä tiedä olisinko edes löytänyt tätä puolta itsestäni ja uutta mielekästä tekemistä ilman tapahtunutta uupumista.

Kolmas merkittävä stressiä lieventänyt tekijä on ollut minulle sopivan urheiluhierojan löytäminen. Tämä voi kuulostaa pieneltä seikalta, mutta minä pidän tätä liki yhtä tärkeänä kuin soveltuvan psykoterapeutin löytämistä. Koko kehoni oli aivan lukossa työsuhteen jäljiltä, ja kuukausia kestänyt jännitys siitä, minkälaista vuorovaikutusta esimiehen kanssa olisi tiedossa, näkyi erinäisinä jännitystiloina ympäri kehoani. Purentalihakset ja hartiani olivat aivan tiltissä, ryhti kasassa ja jalkalihakset herkillä pitkittyneestä istumatyöskentelystä. Säännöllinen hieronnassa käyminen on saanut kehoni voimaan hyvin ja se on ollut merkittävässä roolissa uupumuksen taltuttamisessa. Se on myös toiminut oivana toipumisen tukena, sillä arvattavasti pitkähkön liikkumattomuuden kauden jälkeen, paluu liikunnan pariin ei ole sujunut ilman lihaskipeyksiä ja erilaisia kramppeja. Käyntini ovat olleet noin 6–8 viikon välein ja erityisen iloinen olen siitä, että yhdellä ja samalla hierojalla käyminen on lisännyt luottamusta välillämme ja sitä kautta myös hieronnan tuloksellisuus on mielestäni parantunut. Suosittelen lämpimästi muillekin työuupumuksen kanssa painiville urheiluhieronnassa käymistä, ja huolimatta sen termistä, kävijän ei tarvitse olla urheilija. Vaikka jos tarkemmin ajattelee, niin useinhan työuupumusta on edeltänyt pitkään jatkunut suoritusrupeama, jota taas voidaan tarkastella urheilusuoritukseenkin rinnastettavana tapahtumakulkuna.

Fyysisen puolen korjaantumisesta kohti psyykkistä puolta

Jokaisen toipumisprosessi on erilainen, eikä
kaikille liike ole lääke. Tärkeää on löytää
itselle sopivin tapa edistää omia voimavaroja.

Osittain varmasti siksikin, että pohjakuntoni oli hyvä, fyysiset voimavarani alkoivat karttumaan huomattavasti henkisiä voimavaroja nopeammin. Uskon, että fyysisen puolen korjaaminen antoi tilaa lähteä korjaamaan myös psyykkistä puolta. Se taas oli minulle tyystin vieras maaperä, joten koin tärkeäksi sen, että peruspilarit ja tutumpi fyysinen puoli oli takaisin hallinnassani. Kohdallani myös kävi niin, että ikään kuin huomaamattani myös henkinen hyvinvointi alkoi kohenemaan saadessani fyysisiä onnistumisen tunteita ja pystyvyyden kokemuksia. Se tietysti vaikutti positiivisesti myös tulevan psykoterapian aloittamisessa, sillä en ollutkaan enää tyystin pohjalla, vaan olin hieman kammennut ylöspäin jaksamiseni ja hyvinvointini suhteen.

Jokaisen toipumisprosessi on luonnollisesti erilainen, eikä kaikki saa liikunnasta samanlaisia positiivisia kokemuksia kuin mitä minä olen saanut. Muistutan myös, että olen koko ikäni harrastanut liikuntaa, joten minun polkuni on jo siksi ollut hyvin liikuntapainotteinen, mutta se ei tarkoita, etteikö vähempikin määrä liikuntaa tai jotain muuta mielekästä toimintaa olisi yhtä tehokasta toipumisen kannalta. Ja varmasti sanomattakin on selvää, ettei jokaisen työuupuneen tarvitse juosta puolimaratonia, se ei ole toipumisen ehto. Keskeistä on kuunnella omaa jaksamista ja löytää oma reitti kohta kestävämpää tapaa toimia.

Teinkö joitain huomioita liikunnan suhteen toipumisprosessini aikana?

• Älä lannistu! Uupumus näyttäytyy usein voimakkaasti fyysisessä jaksamisessa ja voi olla vaikea paikka huomata, että ei jaksa läheskään yhtä paljon kuin ennen.
• Anna itsellesi aikaa. Toipumiselle ei ole mitään yhtä ainoata ja oikeaa kaavaa, vaan jokaisen prosessi on erilainen ja ottaa oman aikansa.
• Päivä kerrallaan! Alkuvaiheessa varsinkin pidän tärkeänä sen, ettei aseta liian suuria tavoitteita toipumisen suhteen, vaan ottaa jokaisen päivän vastaan sellaisena kuin juuri silloin on voimavaroja.
• Tee asioita, jotka ovat sinulle mielekkäitä. Työuupumuksessa ihminen saattaa kadottaa sen, mistä itse oikeasti pitää ja, siksi on tärkeää päästä käsiksi niihin asioihin, joista saa mielihyvää. Jo se on edistysaskel, jos kykenee löytämään edes yhden tällaisen asian.
• Muista rajat! Sinun ei tarvitse tehdä sataa eri asiaa yhtä aikaa, olit sitten työelämässä tai et. Toipumisprosessin aikana voit alkaa paremmin näkemään rajojasi ja toteuttamaan itseäsi niiden puitteissa.