Psyykkistä eheytymistä psykoterapiassa

Aloitin Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian noin puoli vuotta sen jälkeen, kun sairastuttanut työsuhde oli tullut päätökseensä. Olin saanut yli kolme kuukautta kestäneestä julkisen puolen hoitokontaktistani terapiaa puoltavan B-lausunnon psykiatrilta, ja lausunnon turvin aloin etsimään itselleni sopivinta yksilöpsykoterapeuttia. Tehtävä ei ollut helpoimmasta päästä, sillä palveluntarjoajien lista oli pitkä ja terapiasuuntaukset minulle tuntemattomia. En tiennyt psykoterapiasta juuri mitään etukäteen, joten lähdin aika lailla sokkona kontaktoimaan potentiaalisia terapeutteja sähköpostitse Kelan tarjoamalta palveluntuottajien rekisteristä. Lähetin kymmeniä sähköposteja, joihin valtaosa saamistani vastauksista olivat kielteisiä, useimmilla ei ollut tilaa uudelle asiakkaalle. Tämä on ymmärtääkseni tilanne useimmilla paikkakunnilla ja yleisesti psykoterapialle on enemmän kysyntää kuin mitä tarjontaa on.

Psykoterapiasuuntausten viidakossa

Psykoterapiasuuntauksia on erilaisia ja itselle
sopivimman selvittäminen voi olla vaikeaa.

Psykoterapia suuntauksia on erilaisia ja suuntaukset painottavat jokainen hieman erilaista tulokulmaa asiakkaan haasteisiin. Psykodynaamisessa suuntauksessa terapia pohjautuu Freudilaisittain mielen tiedostamattomiin sopukoihin ja katse on taaksepäin lapsuuden aikaisissa tapahtumissa. Ratkaisukeskeinen suuntaus pohjautuu positiiviseen psykologiaan ja siinä keskitytään ongelmien sijasta vahvuuksiin. Kognitiivisessa psykoterapiassa keskiössä ovat asiakkaan ajatusmallit ja niiden yhteydet tunteisiin ja käyttäytymiseen. Suuntaukselle on ominaista seurata asiakkaan etenemisestä esimerkiksi käyntien välillä tehtävien kotitehtävien avulla. Kognitiivinen psykoterapia on ymmärrykseni mukaan suositelluin suuntaus juuri työuupumuksiin, mutta myös muilla suuntauksilla on sille annettavaa. Psykoterapiaan hakeutuessa kannattaa etukäteen selvittää eri suuntauksista ja pohtia sitä, mikä itselle olisi sopivin. En kuitenkaan maallikkona lähtisi liiaksi takertumaan tähän, koska tietomäärä on valtava ja se voi jo valmiiksi raskasta hakuprosessia monimutkaistaa entisestään. Minulle tärkeintä suuntauksen sijasta oli soveltuvan terapeutin löytäminen ja olin varma, että hyötyisin silloin terapiasta kaikista parhaiten, oli kyseessä sitten psykodynaaminen, ratkaisukeskeinen, kognitiivinen tai jotain muuta suuntausta edustava psykoterapia.

Terapeutin valinta

Psykoterapeutit ovat Valviran myöntämiä nimikesuojattuja ammattihenkilöitä, jotka ovat saaneet erillisen psykoterapeutin koulutuksen. Psykoterapeutin ei tarvitse olla psykologi koulutukseltaan ja heidän koulutustaustansa voikin olla moninainen. Voit tarkastaa potentiaalisen psykoterapeuttisi ammattioikeuden rekisteristä täältä. Terapeuteissa on myös eroja sen suhteen keskittyvätkö he yksilö-, pari- ja/tai perheterapiaan, mikä on hyvä pitää mielessä etsiessäsi sinun tilanteeseesi parhaiten soveltuvaa auttajaa. Mikäli haet Kelan tukemaa psykoterapiaa, on myös hyvä muistaa, ettei kaikki psykoterapeutit ole Kelan tuen piirissä. Asian voi tarkastaa Kelan tarjoamalta palveluntuottajien rekisteristä.

Sain lopulta sovittua neljän eri terapeutin kanssa aloituskäynnin, jossa selvitetään yleisellä tasolla sitä, mitä terapialta haetaan ja sitä, onko terapeutti asiakkaalle mieleinen. Kela ei korvaa tämän kaltaisia aloitus/tutustumiskäyntejä, joten kohdallani terapeutin valinta maksoi reilu kolmesataa euroa. Ei minun tietysti olisi tarvinnut tavata neljää eri terapeuttia, mutta en ollut ensimmäisen enkä toisen terapeutin näkemisen jäljiltä vakuuttunut siitä toimisiko meidän terapiasuhteemme. Koska työuupumukseni oli seurausta pitkälti ongelmallisesta esimiessuhteesta, olin melko herkillä uusien ihmisten suhteen ja tarkahko siitä, minkälaisen terapeutin itselleni haluaisin. Kolmannen tapaamani terapeutin kohdalla luotin intuitiooni ja siihen, että hän olisi oikea valinta. Neljättä tapasin vielä siksi, etten iljennyt peruuttaa varattua aikaa ja halusin varmistuksen sille, että kolmas vaihtoehto oli parhain. Terapeuttia valitessa kannattaakin luottaa juuri omaan arvostelukykyyn ja siihen, tuntuuko henkilö sellaiselta, jolle voi luottaa kertoa omista asioista. Kannustan luottamaan omaan intuitioon. En ole tehtyä valintaa katunut ja olen iloinen siitä, että päädyin juuri kyseiseen terapeuttiin, vaikka olin itseasiassa etukäteen ajatellut valitsevani vastakkaisen sukupuolen ja eri ikäluokan edustajan. Terapeutin valinnassa ennakko-oletukset voivat siten muuttua.

Vastuu oman hoidon järjestymisestä

Epäröin osan näkemieni terapeuttien kohdalla heidän omanlaisia maneereitansa ja, koska minulla ei heti ensimmäisen terapeutin kohdalla tullut varmaa oloa, minut valtasi pieni huolestuneisuus valintaa tehdessäni: löydänkö minulle sopivaa terapeuttia? Olin ehkä jollain tapaa ajatellut, että terapiasuhteen voisi luoda tuosta noin vaan ja, että puheet terapeutin etsimisestä ovat urbaania legendaa. Tiedostin toki sen, että ensimmäisellä kerralla ei luoda luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta, mutta tiedostin myös sen, että ihmiset usein haluavat antaa itsestään hyvän ensivaikutelman. Näenkö tämän kaltaisen ensivaikutelman lävitse ja saan oikeasti sen kaltaisen terapeutin, joka on aidosti kiinnostunut kuuntelemaan minua? Myönnän, että minun oli tuolloin vierasta puhua omista asioistani ja asetelma siitä, että minä maksan toiselle ihmiselle minun kuuntelemisestani, oli minulle uutta. Psykoterapeutit harjoittavat ammattiaan usein yrittäjinä, ja osan näkemieni terapeuttien kohdalla minulle tuli tunne rahastuksesta. Vastoin omaa toivettani aloittaa terapiakäynnit kerta viikkoon tahtiin, osa näkemistäni terapeuteista näki, että pitäisi lähteä liikkeelle heti kaksi kertaa viikossa tahdilla. Yhden terapeutin hinta oli myös muita selkeästi kalliimpi, mikä tuntui minusta kummalliselta.

Potilaalla on merkittävä rooli oman psykoterapian
järjestämisessä, vaikka psyykkinen jaksaminen
voi olla vähäistä.

Luulen, että osittain tämä kaikki ja tuntemani epäilyksen tunteet johtuivat siitä, että minulle oli aivan uutta päästä valitsemaan terveydenhuollon ammattilaista asiantuntijakseni. Mistä minä tiedän, kuka osaa työnsä, mikä suuntaus on parhain tai, kenen kanssa yhteistyö natsaa vielä alkutaipaleen jälkeen? Ei minulla ollut tietoa, kokemusta tai valtavasti jaksamistakaan. Yleisesti ottaen, erityisesti julkisella puollella hoidon määrittävät terveydenhuollon ammattilaiset eikä toiveita henkilökunnan suhteen juurikaan ole mahdollista esittää. Ennemmin tällaiseen suhtaudutaan lähinnä huvittuneesti eikä unohdeta mainita sitä, että hoito on potilaalle ilmaista. Olin siis ensimmäisiä kertoja minun hoitoni suhteen päätöksentekijänroolissa (toki terapeutti toteuttaa itse hoidon/terapian). Psykoterapiaprosessissa vastuu potilaalla on valtava erityisesti terapian alkamisvaiheessa. Vastuu tästä myös jollain tapaa pelotti ja olisin kokenut helpommaksi jopa sen, että terapeutti olisi vain määrätty minulle kolmannen tahon toimesta. Silloin en myöskään olisi syyttänyt itseäni, jos terapeutti olisikin osoittautunut vääräksi valinnaksi.

Kelan tukemaa terapiaa

Terapeutin löytämisen jälkeen minun oli mahdollista viimeistellä kuntoutustukihakemus Kelaa varten. Päätöksessä kesti reilu kuukausi, mutta muistaakseni aloitimme terapiaprosessin jo tänä aikana. Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa voi saada enintään kolmen vuoden ajan ja sitä haetaan vuosittain. Vuositasolla korvausta saa enintään 80 psykoterapiakäynnistä ja kolmen vuoden ajalta enintään 200 kerrasta. Kela korvaa jokaisesta tapaamiskerrasta 57,60 e ja loput jäävät minun maksettavakseni. Vuositasolla minulla on ollut tapaamisia noin 40. Olen kiitollinen saamastani tuesta, sillä ei minulla muutoin terapiaan olisi varaa. Tuen kanssa minulla jää vuositasolla maksettavaksi noin 900 euroa, kun ilman tukea vastaava luku olisi 3 200 euroa.

Kuntoutustukihakemuksen ratkaiseminen kestää Kelalla melko kauan, mutta minun täytyy kehua Kelaa terapialaskujen maksatusnopeudessa. Maksan terapian siten, että maksan terapeutille käyntien kokonaissumman ilman Kela-korvauksia ja tämän jälkeen laskutan Kelaa käynneistä hakien niistä oikeutetut Kelan korvaukset. Kela on korvannut terapiakäynnit ja maksanut kuntoutustuen tililleni valehtelematta joka kerta muutaman päivän sisällä hakemisesta. Vaikka aina parjataan Kelaa, niin tässä asiassa se on ollut erittäin toimiva.

Jatkohakemuksiin liittyvistä käytänteistä ja diagnoosin uusimisesta kevein perustein

Olen käynyt terapiassa nyt vajaa kahden vuoden verran ja piakkoin haen kolmatta ja viimeistä terapiavuotta. Jatkohakemus haetaan vuosittain ja siihen liittyvät käytännöt hieman yllättivät minut. Jatkohakemusta varten tarvitaan terapeutin, lääkärin ja asiakkaan tahoilta tietoa. Terapeutti täyttää terapialausunnon menneeltä terapiavuodelta, lääkäriltä tarvitaan B-lausunto ja asiakas täyttää kuntoutustukihakemuksen toistamiseen. Lääkärin suhteen jatkohakemusta varten riittää yleislääkärin lausunto eli ei tarvitse mennä erikoislääkärille, psykiatrille, lausuntoa varten. Jos psykoterapian ohella saa terveydenhuollon puolella hoitoa esimerkiksi masennukseen tai ahdistukseen ja siten on ikään kuin asiakkuus auki, lääkärin puheille pääsee lienee joustavasti. Minun kohdallani tilanne oli se, että en ollut psykoterapian lisäksi missään muualla hoidossa eli hoitokontaktia ei varsinaisesti ollut. Toki kuulun kunnan tarjoamien palveluiden piiriin eli lääkärille aikaa varatessani soitan asiakkuudestani vastaavalle terveysasemalle/keskukselle. Tässä kohtaa haasteita alkoi ilmetä: lääkärille ei niin vain saanutkaan aikaa niinkin mitättömän asian kuin lausunnon kirjoittamista varten. Kiireellisemmät tapaukset menevät jonon kärkeen ja lausuntoasiat hännille. Julkinen terveydenhuoltohan on melko syvässä kriisissä parhaillaan ja resurssipula on todellinen. Odoteltuani reilu kuukauden, päätin pitkin hampain varata ajan yksityiselle puolelle yleislääkärille B-lausuntoa varten. Hintalappu noin vartin mittaiselle käynnille oli 180 e.

Kuntoutuspsykoterapiassa tavoitellaan nimensä
mukaisesti kuntoutumista: potilaan työ- tai 
opiskelukyvyn lisäämistä.

Tapaamista varten otin mukaani aikaisemman B-lausunnon (jonka turvin minulle alkujaan myönnettiin psykoterapia) helpottaakseni lääkärin työtä. Lääkäri ei ollut minua koskaan aikaisemmin tavannut ja hänen kirjaamansa B-lausunto mukailikin hyvin paljon aikaisemmin kirjoitettua. Se, mikä minut yllätti, oli se, että lääkäri kirjoitti B-lausunnon jatkohakemusta varten samalla alkuperäisellä diagnoosilla. Näin ollen sain psykoosidiagnoosin toistamiseen. En ollut tähän varautunut, enkä pitänyt todennäköisenä, että diagnoosi toistettaisiin vain B-lausuntoa varten. Sanomattakin on selvää, että en ollut tuolloin psykoosissa. En suoranaisesti ollut sitä ensimmäisellä kerralla, mutta en varmasti ollut sitä toisella kerralla vuoden terapiassa käynnin jälkeen. Järkytyin, kuinka kepposin perustein noinkin vakavia diagnooseja toistetaan, vaikka potilaan todellinen psyykkinen kunto olisi täysin toisenlainen. Varmistin asian vielä Kelalta, että vaaditaanko jatkohakemusta varten sama alkuperäinen diagnoosi, vaikka potilaan kunto olisi ilmeisemmin kohennut. Kelan mukaan tällaisissa tapauksissa olisi hyvä konsultoida psykiatria ja heidän arvioonsa perustuen tehdä diagnoosin vaihdos. Tästä ei ole mitään mainintaa Kelan verkkosivuilla.

Jatkohakemus joka tapauksessa myönnettiin, mutta psykoosidiagnoosin toistaminen vain kuntoutuspsykoterapian jatkohakemista varten oli minulle pettymys ja minua harmitti, että en ollut selvittänyt käytäntöä etukäteen. Diagnoosihistoriani väittää tätä nykyä virheellisesti psykoosien toistuvan kohdallani ja tapaukseeni perehtymätön psykiatri-intoilija sanoisi minun kärsivän skitsofreniasta. Koska minun tulee pian hakea kolmatta terapiavuotta, olen päättänyt hakeutua B-lausuntoa varten psykiatrille. Aion samalla keskustella hänen kanssansa siitä, josko alkuperäinenkin diagnoosi olisi hyvä vaihtaa todenmukaisemmaksi, ihan jo oikeusturvani kannalta.

Haastavaa mutta huojentavaa

Psykoterapiaan sitoutuminen vaatii aikaa ja resursseja eikä se välttämättä ole parhain vaihtoehto kaikkiin elämäntilanteisiin. On hyvä miettiä asiaa omalla kohdalla ja toisaalta konsultoida terveydenhuollon ammattilaisia siitä vaatiiko oma tervehtyminen keskusteluavun lisäksi lääkeapua parhaan mahdollisimman tuloksen saamiseksi. Psykoterapia ei sovellu kaikille ja sitä ei suositella esimerkiksi silloin, jos akuutti päihderiippuvuus on päällä. Minun kohdallani tärkein syy hakeutua terapiaan oli se, että työuupumuksen käsittelemisen lisäksi minulla oli etiäinen siitä, että sairastuminen käynnisti minussa jotain suurempaa ja, että halusin sen läpikäymiseen ammattiapua.

Terapian alkaessa minulla oli selkeytyneempi käsitys siitä, miten prosessi etenisi. Ymmärsin, että minulla itselläni olisi keskeinen rooli psyykkisessä eheytymisessäni ja, että minä tekisin siihen vaadittavan työn, terapeutti olisi tässä tukena mukana. Olin aikaisemmin nimittäin jollain tapaa ajatellut, että terapeutin rooli olisi isompi: hän puhuisi, minä kuuntelisin ja olisin maagisesti takaisin ennallaan muutaman tapaamiskerran jälkeen. Näinhän se ei missään nimessä ole, pikemminkin terapian tuloksellisuus pohjautuu terapeutin kuuntelevaan rooliin ja tarjottuun empatiaan.

Terapiaprosessi vaatii sitoutumista ja
monenlaisten tunteiden sietämistä.

Terapiaprosessi on ollut melko raskas ja se on vaatinut voimia. Se ei mene niin, että näkee terapeuttia 45 minuuttia viikossa ja sitten on vapaa, vaan sanoisin, että eheytymiseen tarvittava työ tapahtuu pitkälti tuon 45 minuutin ulkopuolella. Osittain tietoisesti, mutta pitkälti myös tiedostamattomasti. Minulla on myös ollut vaihtelua sen suhteen, että joskus odotan tapaamisia innolla ja joskus taas enemmän ahdistuneena. Välillä olo on tapaamisten jälkeen kevyt, välillä taas kaikkea muuta. Alkuun minun oli vaikea nähdä tämän kuuluvan osaksi prosessia, vaan pohdin, josko terapia ei ole kohdallani kovin tuloksellista. Alun epävarmuus taipui kuitenkin tieltä pois antaessani prosessille sen kaipaamaa aikaa ja tilaa. Muutos ei tapahdu hetkessä.

Luottamus terapeuttiin myös syntyy vähitellen ja osittain siihen psykoterapian tuloksellisuuskin nojautuu. Jos säännöllisesti näkee terapeuttia jopa kolmen vuoden ajan, on siinä syntyvä luottamus aivan eriasteista kuin jos näkee omien asioiden tiimoilta vaikkapa lääkäriä yksittäisen kerran vartin mittaisella tapaamisella. Minulla kenties yksi terapian käännekohta tapahtui vuoden käytyäni, sillä silloin ymmärsin ajankulua jollain tapaa paremmin ja pystyin suhteuttamaan omaa toipumistani ajallisesti. Terapian alkaessa pidin kolmea vuotta todella pitkänä prosessina, johon sitoutuminen mietitytti. Vuoden jälkeen minulla oli parempi käsitys siitä, kuinka lopultakin melko lyhyt aika kolme vuotta ihmisen elämässä on ja, kuinka onnellisessa asemassa olenkaan, että saan käyttää elämästäni kolme vuotta itsetutkiskeluun ja eheytymiseen. Olen myös pitänyt siitä, että vaikka ensisijaisesti hain apua nimenomaan uupumukseeni, emme ole tosiaankaan käsitelleet vain työuupumustani, vaan laajasti muitakin elämässäni merkityksellisiä tapahtumia. Minun kohdallani psykoterapian tarjoama keskusteluapu on ollut merkittävässä roolissa toipumiseni suhteen ja olen iloinen siitä, että luotin sen riittävyyteen enkä ottanut lääkeapua tilanteeseeni. Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että meillä on yhteiskunnassa mahdollista tällainen tuki ja, että juuri minä olen päässyt sitä käyttämään.

Muutama vinkki terapiaprosessia pohdiskeleville:

• Vaikka hakemusprosessi voi tuntua uuvuttavalta suolta, luota siihen, että se maksaa itsensä takaisin tulevaisuudessa.
• Terapeutin suhteen on hyvä olla ennakkoluuloton, mutta ole herkkä omalle tuntemuksellesi sen suhteen, näetkö, että teille voisi syntyä luottamuksellinen terapiasuhde.
• Juttele terapiaprosessin aikana ilmenneistä ajatuksista terapeuttisi kanssa matalalla kynnyksellä.
• Ole kärsivällinen ja anna itsellesi aikaa! Kuten sanottu, muutos ei tapahdu keskessä.
• Salli itsellesi kaikenlaiset ajatukset ja tuntemukset prosessin aikana. 

Mitä diagnoosin jälkeen tapahtui?

Se, että sain lääketieteellisen diagnoosin, ei vielä muuttanut tilannettani ulkoisesti mitenkään: työpaikalla tästä kaikesta oltiin pimennossa. Siellä elettiin käsityksessä, että lomaani on vielä viikon verran jäljellä ja, että tämän jälkeen palaan toimistolle. Siellä ei tiedetty mitään siitä, että olin takaisin Suomessa, saati siitä, että olin romahtanut henkisesti. Pelkkä ajatuskin työpaikalle ilmoittamisesta sai minut valtavan ahdistuneeksi ja stressin valtaan. Olisi tehnyt mieli vain olla kertomatta, heittää tietokone ja puhelin pois ja kadota maan alle. Jättäisin ilmoittamatta enkä palaisi töihin, kyllä ihmettely varmasti jonkin ajan kuluttua loppuisi. Alunperinhän (luikkiessani vähin äänin häntä koipien välissä Aasiasta takaisin Suomeen) olin ajatellut vain irtisanoutuvani. Lähetän sähköpostin ja totean, että minä lopetan. End of story. Nyt minulla oli kuitenkin puolentoista kuukauden sairaslomatodistus käsissäni, mitä voisin hyvin hyödyntää. Työsuhdettani olisi jäljellä enää kolmisen kuukautta, joten voisin hyvin olla alkuun tuon puolitoista kuukautta sairaslomalla ja tarkastella sitten tilannetta uudestaan. Työ oli kuitenkin merkittävä syy sille, miksi olin sairastunut.

Psykoosidiagnoosin saaminen ei muuttanut
sitä faktaa, että olin edelleen työsuhteessa.

Tilanteestani ilmoittaminen oli minulle hyvin haastavaa, olen voinut pahoin kirjoittaessani asiasta sähköpostia, ja sydämeni on jättänyt lyönnin välistä painaessani Lähetä. Minua ahdisti sekin, että ilmoitus tuli lähettää valtavalle määrälle henkilöitä. Esimiehelle, esimiehen esimiehelle, hr-kontaktille, rekrytoineelle taholle, rahoittajalle… Nyt se olisi yleistä tietoa, että minä paitsi poistuin maasta omin päin, olin myös mielisairas ja sairastunut psykoosiin. Todellisuus löi vasten kasvoja, enkä ole varmaan ikinä hävennyt yhtä paljon. Mitä minusta nyt ajateltiin? Pelkäsin myös saavani kuulla kunniani, ja vastaanottavani kuittailuja siitä, miten epäammattimaisesti olin toiminut. Jättää nyt tuolla tavalla työpaikka taakseen kenellekään mitään ilmoittamatta. Lähetettyäni sähköpostin suljin tietokoneen niin nopeasti kuin pystyin ja tasailin pulssia.

En pystynyt tarkistamaan sähköpostia vielä seuraavanakaan päivänä ja senkin jälkeen pyysin kumppaniani lukemaan viestin ennen minua. Siinä ei kuulemma ollut mitään pelättävää, joten uskaltauduin lukemaan viestin itsekin. Ensinnäkin esimies oli viimein tiputettu viestiketjusta pois, hän ei olisi työsuhteessani enää millään muotoa tekemisissä. En tiedä mitä oikein olin kuvitellut, mutta saamani vastaukset olivat hyvinkin asiallisia. Pahoiteltiin sitä, että tilanne oli eskaloitunut niin pahaksi ja oltiin iloisia siitä, että olin päässyt turvallisesti Suomeen. Sairaslomaani suhtauduttiin hyvin suopeasti ja välitettiin ymmärrystä siitä, mikäli sairasloma jatkuisi. Minulle toivoteltiin paranemista ja sovimme, että pitäisimme tilanteestani briiffaavan videopuhelun oloni kohentuessa. Alustava ajankohta tapaamiselle olisi kuukauden kuluttua.

Virtuaalitapaaminen

Videopuhelun ajankohdan lähestyessä tunsin ahdistuksenikin lisääntyvän. Miten kertoisin kokemastani hermoromahduksesta? Osaanko enää puhua englantia? Mitä pukisin päälleni, olisiko punainen paita turhan hyökkäävä? Onko silmissäni hullun kiilto? Minua jännitti se, miten minuun suhtauduttaisiin ja näkisinkö osanottajissa vaivaantuneisuutta. Yritin ajatella, että olemme kaikki aikuisia ihmisiä ja minuun varmasti suhtaudutaan asiallisesti. Ei mielen sairastuminen ole millään tavalla hävettävämpää kuin vaikkapa sairastuminen hengitystieinfektioon, eihän?

Videopuhelimitse järjestettyyn tapaamiseen osallistui lisäkseni kaksi johtotason henkilöä sekä rekrytoineen organisaation yhteyshenkilö, joka toimi keskustelun puheenjohtajana. Keskustelussa käytiin lävitse nykyistä vointiani, työstä johtuneita tekijöitä sairastumiselleni sekä mahdollista jatkamistani. Olin saanut kerättyä voimiani ja selkeytettyä ajatuksiani kuukaudessa sen verran, että ymmärsin paremmin niitä työhön liittyviä tekijöitä, mitkä olivat ajaneet minut voimaan niin huonosti. Toin osaltani esiin työtehtävien määrään, ennakoitavuuteen ja palautukseen liittyvää kuormitusta sekä sitä, miten olin kokenut vuorovaikutuksen esimiehen kanssa alusta saakka hyvin haasteellisena. Keskustelun puheenjohtaja kirjoitti tapaamisesta pöytäkirjan, joka piti sisällään kertomani asiat ja se jaettiin keskusteluun osallistuneiden kesken tapaamisen päätyttyä.

Tapaamisen loppupuolella tuotiin esiin myös se, että minun työsuhteelleni luvattiin jatkoa. Saisin toisen vuoden lisää, jos vain haluan. Tämä ei innostanut minua, mutten heti tyrmännyt sitä, vaan sanoin miettiväni ja palaavani asiaan. Huolimatta siitä, että itsetuntoni oli työsuhteen aikana murentunut pieniksi paloiksi, jollain tasolla edelleen tiesin sen tosiasian, että olin suoriutunut töistäni hyvin: kädenjälkeni on ollut jopa liiankin laadukasta ja suhtautuminen tehtäviin turhankin tunnollista. Silti minut valtasi epäilys siitä, että sopimustani jatkettaisiin vain säälistä. Kokiko työnantajaosapuoli huonoa omatuntoa tilanteestani?

Sairasloma jatkuu

Pian tämän jälkeen minulla oli psykiatrin uudelleenarviointi, joka päätyi siihen, että ensimmäistä puolentoista kuukauden mittaista sairaslomaani jatkettiin vielä toisella saman mittaisella. Psykiatrin arvioin mukaan työkykyni oli edelleen alhainen ja riski vointini huononemiselle olisi merkittävä, mikäli palaisin töihin. Samaten se, että työnantajani oli ulkomaalainen, sysäsi minut tavanomaisten työterveyshuollon turvaverkkojen ulkopuolelle. Jo pelkästään työnantajan kanssa käyty virtuaalitapaaminen oli paljastanut minulle, kuinka kuormitusherkkä olinkaan, sillä sen jälkeen minulla oli monen päivän ajan veto tyystin pois. En olisi vielä valmis yhtään enempään ja tästä olimme lääkärin kanssa yksimielisiä.

Tämä tarkoitti sitä, että sairaslomani piteni lopulta kolmen kuukauden mittaiseksi ja täten koko loppu työsuhteeni kului poissaolleena. Ilmoitin asiasta työnantajalle ja samalla kerroin tulleeni siihen päätökseen, että työsuhteeni päättyisi sairasloman jälkeen, enkä lähtisi uusimaan sopimustani.

Ääni kellossa muuttuu

Kerrottuani, etten enää jatkaisi työsuhdettani, työnantajan suhtautuminen minuun muuttui. En olisi heille enää millään tavalla hyödyllinen, vaan lähinnä kiusallinen esimerkki siitä, miten organisaatiossa kaikki eivät voikaan hyvin. Yhteydenpito työpaikalta päättyi ja rekrytoivan organisaation sävy minua kohtaan muuttui hyvin kylmäksi. Koska nyt oli selvää se, että työsuhteeni ei enää jatkuisi, minun tuli alkaa hoitamaan exit-strategian mukaisia lopetusjärjestelyitä, joihin kuului muun muassa laskelmia vuosilomapäivien jäljelle jääneestä määrästä, yhteenvetoja menneistä työaikataulukoista sekä erinäisiä loppuraportteja. Tehtävää oli paljon ja ne tuli saada valmiiksi ennen työsuhteen päättymistä. Lisäksi minun piti lähettää saamani lääkärintodistukset englanniksi käännettyinä, mikä on totta kai luonnollista työnantajan ollessa kansainvälinen. Koska hoitotahoni oli julkiselta puolelta, voin kertoa, että todistusten käännösten saaminen ei ollut kovinkaan nopeaa tai yksiselitteistä.

Ilmoitettuani, että en jatka työsopimustani, 
minut jätettiin oman onneni nojaan.

Exit-strategian mukaisia dokumentteja oli valtava määrä, ja olinkin tuolloin rekrytoineen organisaatioon yhteydessä enemmän kuin missään vaiheessa koko työsuhdettani selvittääkseni oikeat strategian mukaiset tavat toimia. Koska olin tekemisissä ison kansainvälisen organisaation kanssa, tiedon saamista ja oikeita raporttipohjia luonnehti byrokraattisuus. Allekirjoituksia tarvitsi sieltä täältä eri dokumentteihin ja minua piti kiireellisenä kymmenien muistutussähköpostien lähettely asian tiimoilta. Milloin joku oli vuosilomalla, milloin sähköpostit ajautuivat roskapostiin. Tähän kaikkeen on tuhriintunut lukemattomia tunteja. Minun haluttiin hoitavan raportit ja eri dokumentit mahdollisimman pian, mutta tuntui, että sen jälkeen, kun olin hoitanut osuuteni, työnantajapuolelle hoidetut raportit olivatkin vähäpätöisiä ja merkityksettömiä papereita, joihin heillä ei ollut aikaa tai intressiä antaa omaa panostaan.

Aikaisemmin kertomassani virtuaalitapaamisessa olin saanut työnantajaosapuolen puheiden perusteella sen kuvan, että tilanteestani oltiin pahoillaan ja, että saisin tukea myös exit-strategian mukaisiin loppujärjestelyihin. Tämä osoittautuikin sitten tyystin pelkäksi sanahelinäksi. Tiedän, että minulta olisi jäänyt suurikin määrä saatavia saamatta, jos minulla ei olisi ollut ohjia käsissä enkä olisi itse ollut aktiivinen asian suhteen. Tavallaanhan tässä ei ole mitään uutta: työelämässä ja elämässä on pakko olla oman elämänsä herra, ei kukaan muukaan sinun asioitasi voi hoitaa. Pidän kuitenkin kyseenalaisena sitä, että tämä kaikki on tapahtunut sairaslomalla ja työnantajan taholta on pidetty jollain tapaa itsestään selvänä sitä, että työntekijältä löytyy aikaa ja voimavaroja lähteä tällaiseen rumbaan, onhan hän sairaslomalla. Tässä ei mielestäni organisaation tasolta tultu yhtään vastaan eikä ymmärretty sitä, kuinka huonossa hapessa olinkaan. Onko tosiaan niin, että tämän kaltaisia hallinnollisia asioita tulee hoitaa sairaslomankin aikana?

Muistan hyvin, kuinka uuvuttavalta tämä kaikkinensa tuntui ja olen monet kerrat ollut heittämässä hanskoja tiskiin. Viimeisen palkanmaksun jälkeen, olen huokaissut helpotuksesta ja voinut viimein irtaantua työsuhteesta ja alkaa oikeasti toipumaan. Tässä kaikessa oli kuitenkin se hyvä puoli, että se osaltaan vahvisti sitä, että olin tehnyt oikean päätöksen sen suhteen, etten enää jatkaisi kyseisessä organisaatiossa työskentelyä. Se vahvisti käsitystäni siitä, että organisaation työhyvinvoinnilliset käytännöt olivat hyvinkin olemattomat ja, ettei sairastuminen loppu viimein ollut mikään ihmekään.

Eri käytännöt suomalaisen työnantajan palveluksessa?

Oletan ja toivon, että kokemukseni on siinä mielessä ollut eriävä tavanomaisista työuupumistapauksista, siksi, että en ole kuulunut suomalaisen työterveyshuollon piiriin. Ymmärtääkseni näinkin vakavissa romahduksissa terveydenhuollon toimija, esimerkiksi työterveyshoitaja tai -psykologi, voi toimia työntekijän ja työnantajan välisissä keskusteluissa ikään kuin kolmantena osapuolena. Rooliksi jää sen varmistaminen, ettei työntekijän terveys vaarannu enempää. Työterveyden puolelta voidaan ottaa osaa keskusteluihin työnantajan kanssa ja tuoda esimerkiksi esiin sairasloman tärkeys työntekijän toipumiselle. Minulle aiheutui valtavasti lisästressiä kertoessani diagnoosistani ja hoidon etenemisestä työnantajalle, tätä olisi varmasti lieventänyt se, mikäli olisin saanut tukea työterveyshuollon toimijalta.

En halunnut enää jatkaa työsuhdettani, enkä
ole katunut päätöstäni missään vaiheessa.

Minulle oli selvää se, että en enää jatkaisi tehtävässäni. En yksinkertaisesti halunnut. Tilanne oli eskaloitunut sen verran pahaksi, että kynnys jatkamiselle oli liian korkealla. Siinä mielessä toipumiseni lähti liikkeelle vasta sitten, kun olin ikään kuin tyhjän päällä. Usein työuupumistapauksissa suositaan sitä, että työtä järjestellään toimivammaksi ja akuutin sairasloman jälkeen töihin paluu toteutetaan asteittain esimerkiksi jatkamalla työntekoa alkuun osa-aikaisella otteella. Tämä on toipumista tukevaa ja vaatii osakseen ymmärrystä työnantajalta ja koko työyhteisöltä. Mikäli työoloissa ei tosiasiallisesti tapahdu tarpeeksi muutoksia, riski uupumisen toistumiselle on merkittävä.

Terveydelle ja sen menettämiselle ei mielestäni ole hintalappua ja, siksi olen tietoisesti ollut kirjoittamatta työtehtäväni palkkauksesta. Euromäärillä ei ollut minulle enää mitään merkitystä työsuhteen loppuvaiheilla, jolloin vointini oli jo erittäin huono. Ei ollut merkitystä sillä, olisinko saanut tonnin tai kymppitonnin. Epäterveestä työsuhteesta kokonaan irtaantuminen voi monelle työuupuneelle olla mahdotonta juuri taloudellisten tekijöiden takia, eikä uuden työpaikan etsimiselle välttämättä jää aikaa, voimia tai resursseja. Siinä mielessä pidän itseäni onnekkaana, ettei minun tarvinnut jatkaa tehtävässä vain siksi, että tulisin taloudellisesti toimeen. Minulla ei myöskään ollut mikään kiire lähteä suin päin uuteen työpaikkaan työsuhteen päätyttyä, vaan pystyin keskittymään vain ja ainoastaan toipumiseen.

 

Kiinnittäisin tulevaisuudessa huomiota:

• Mitä muut minusta ajattelevat? on hyvin luonnollinen, mutta loppu viimein hyvinkin turha kysymys, joka vie vain energiaa. Vastaus nimittäin useimmiten on: ei mitään.
• Sairastuminen ei ole oma valinta. Eikä sitä siksi tarvitsisi hävetä lainkaan.
• Selvitä työterveyshuollon käytännöt työuupumistapauksissa etukäteen. Mistä, miten, mihin, kuka ja mitä.
• Kuuntele omia tarpeitasi äläkä vertaa itseäsi muihin! Toisille sopii työsuhteen jatkaminen tukena toipumiselle, toisille ainoa keino on työsuhteen päättäminen.
• Säästä rahaa hätävaraksi yllättävien tilanteiden varalle. Työuupuminen lukeutuu hyvinkin yllättäväksi tilanteeksi. Tämä antaa sinulle paremmin vapauksia tehdä tilanteesi kannalta tarvittavia päätöksiä.

"Joudunko suljetulle osastolle?”

Suomeen palattuani olin varannut itselleni ajan psykiatrille. Ajanvaraamista oli edeltänyt pitkähkö selvitystyö siitä, miten psykiatri, psykologi, psykoterapeutti tai terapeutti eroavat toisistaan ja, mikä näistä olisi kohdallani oikea vaihtoehto, minne mennä. Olin aivan pihalla tästä skenestä. Valintani kohdistui psykiatriin, joka on mielenterveyttä koskeviin asioihin erikoistunut lääkäri, sillä halusin saada lääketieteellisen arvion ja luotettavan varmuuden siitä, mikä minua oli vaivannut. Vaikka meninkin yksityisen sektorin kautta, jonot olivat pitkiä ja, koska tiesin itseni sen verran hyvin, minun oli tärkeää saada aika mahdollisimman pikaisesti ennen kuin muutan mieleni ja lakaisen kokemani maton alle. Laaja kontaktointi tuotti tulosta ja minun onnistui saada peruutusaika samalle päivälle. Olisin ehdottomasti päässyt kaikkein helpommalla menemällä työterveyshuollon kautta, mutta koska työnantajani ei ollut suomalainen, tämä ei ollut mahdollista.

Ensimmäistä kertaa psykiatrin luona

Minua jännitti, kuinka psykiatri arvioisi
tilannettani.

Varaamani psykiatrin aika koitti. Minua jännitti. Joutuisinko tekemään erilaisia musteläiskätestejä, joiden pohjin minut todettaisiin epänormaaliksi ja suljettaisiin laitokseen pakkopaitaan sidottuna? Viime aikoina oli ehtinyt tapahtumaan paljon, eikä mieleni oikein tuntunut pysyvän perässä. Vielä hetki sitten olin ollut toisella puolella maapalloa lomafiiliksissä ja yhtäkkiä olinkin Terveystalon vastaanotolla. Häpeän määrä oli valtava, työhän oli alkujaan ollut unelmatyö. Kärsin myös jossain määrin aikaerorasituksesta. Minulla ei suoraan sanottuna ollut hajuakaan, mitä kertoisin tai, miten tiivistäisin kaiken työsuhteen aikana kokemani vajaan tunnin pituiseen aikaslottiin. En ollut sanoittanut kokemaani edes itselleni enkä todellakaan ollut tottunut puhumaan asioistani tai tunteistani muille. En vielä tuolloin ollut ymmärtänyt sitä, että lääkärin käynnille voisi ottaa mukaansa muistilapun sisältäen ne asiat, joista haluat kertoa. Näin tulee varmemmin kertoneeksi kaiken sen, mitä haluaa. Noudatan tätä nykyisin.

Turvavälin takaamiseksi lääkäri istui minusta hyvin kaukana työpöytänsä takana ja pidimme molemmat kasvomaskeja päällä terveysturvallisuuden nimissä. Minulla maskit aiheuttavat paljon haasteita tulkita vuorovaikutustilannetta ja toisen ihmisen reaktioita. Toinen jää hyvin etäiseksi, eikä luottamusta oikein tunnu pääsevän syntymään. Ulkoiset tilanteet eivät siten ainakaan helpottaneet ahdinkoani siitä, miten ihmeessä lähden asiaani perkaamaan. Aloin kertomaan tilanteestani kronologisessa järjestyksessä alkaen työsuhteen alkamisesta. Koska asiaa oli paljon, huomasin poukkoilevani kertomuksessani ja olen varma, että minusta sai verrattain epäjohdonmukaisen kuvan. Psykiatri kuunteli ja heitti kysymyksiä pääsääntöisesti työhön liittymättömistä asioista kuten siitä, minkälaisia kokemuksia minulla jäi opiskeluvuosista tai miten olen aikaisemmin reagoinut stressiin. Kertoessani työuupumukseen viittaavista oireista, lääkäri lähinnä myhäili ja kertoi, ettei se ole diagnoosi ja, että sen kehittyminen voi viedä vuosia. Tapaamisen puolivälissä hän kysyi, olenko masentunut. Vastasin todenmukaisesti, että en. Lääkäri tuntui olettavan, että tiedän, mitä masennuksella tarkoitetaan eikä hän avannut oireidenkirjoa lainkaan.

Diagnoosia ei siten saatukaan näin helposti, joten jatkoimme keskustelua. Kerroin, että toivoisin tilanteessani keskusteluapua mahdollisesti terapian kautta (en tuolloin tiennyt mitään käytännön asioita terapiaan liittyen). Lääkäri totesikin, että ensiksi tarvitaan diagnoosi. Pääsin tarinassani hermoromahduksen vaiheeseen ja tässä kohtaa aloin itkemään. Itkeminen kasvomaski päällä on oma lajinsa ja suolaveden ja rään täyttämän suojuksen kanssa oleminen ei varsinaisesti parantanut oloani. Aina sanotaan, ettei ulkonäkö merkitse mitään. Pidän tätä kuitenkin valheellisena käsityksenä, sillä ulkoinen habitus lähettää signaaleja ulkomaailmaan halusi sitä tai ei. Minun ulkoinen olemukseni lääkärin vastaanotolla ei vahvistanut kuvaa siitä, että olisin työskennellyt asiantuntijana globaalissa järjestössä. Olin heittänyt päälleni hupparin ja verkkarit tyyppisen asun enkä usko, että näytin lääkärin silmissä ainakaan ikäistäni vanhemmalta – päinvastoin. Koska en myöskään tullut työterveyden kautta, tilannettani ei suoranaisesti tulkittu työperustaisena asiana.

Psykiatri toi keskusteluun omakohtaisen tapausesimerkin, jonka turvin hän loppu viimein tuntui tekevän diagnoosinsa. Hän kertoi ulkomaalaisesta tuttavastaan, joka aina tullessaan visiitille Suomeen joutuu osastolle hoitoon. Ilmeisesti siksi, että kulttuurishokki oli niin valtava ja, koska tämä tuttava ei ymmärtänyt puhuttavaa kieltä, hän saattoi kokea vainoharhoja. Tämän ja joidenkin tarkentavien kysymysten pohjin hän aavisteli minun kokemukseni olleen samanlainen ja totesi diagnoosikseni psykoosin. En tiennyt psykooseista juuri mitään, mutta jo pelkästään sanana sen kuuleminen sai minut pelästymään. Nyt on tosi kyseessä. Tiedustelin heti ensitöikseni, että suljetaanko minut johonkin laitokseen?

Vastaanottoaika tuli täyteen ja aika loppui kesken sen suhteen, että psykiatri olisi ehtinyt tarkemmin kertomaan diagnoosistani ja psykooseista sinänsä. Hän kirjoitti minulle lähetteen julkiselle puolelle psykoosipolille avohuoltoon tarkempiin tutkimuksiin. Hän arvioi psykoosini olleen ohimennyt, mutta näki, että tilannetta voitaisiin tutkia ja seurata jonkin aikaa. Lähdin vastaanotolta kotiin kahdensadan euron hintaisen laskun ja 45 vuorokauden mittaisen sairasloman kanssa. Yllätyin, sillä en ollut edes ajatellut saavani sairaslomaa. Samalla olin melko tyrmistynyt, olin hullu.

Psykiatrin vastaanotolta lähdettyäni minulla
oli enemmän kysymyksiä kuin sinne mentäessä.

Lähdin vastaanotolta melko sekavissa tunnelmissa ja pääni oli täynnä kysymyksiä. Olisiko viereisen huoneen psykiatri antanut minulle tyystin eri diagnoosin ja tulkinnut tilannetta eri lähtökohdista käsin? Olisiko minun sittenkin pitänyt sanoa olevani masentunut? Olisiko masennusdiagnoosi ollut pesunkestävämpi? Olisinko silloin saanut vain lämmintä kättä ja lääkkeet kouraan? Mitä nyt tapahtuu? Kotona minulla menikin pitkä tovi googlettamisessa, olen lukenut valtavan määrän tietoa psykooseista ja päässyt siten edes jollain tasolla perille siitä, mistä niissä on kyse.

Tiedän, että lääkärit näkevät kymmeniä potilaita päivän aikana, eikä yksittäisen potilaan kertomusta voida rajatussa ajassa lähteä tarkasti penkomaan. Pidän kyseenalaistettavana sitä, että lyödään aika kovakin diagnoosi käteen ilman, että potilasta sisällytetään päätöksentekoon tai, että häntä kuullaan diagnoosin jäljiltä. Vakavilla F-mielenterveysperustaisilla diagnooseilla on vaikutuksensa esimerkiksi sairasvakuutusten myöntämiselle, oikeustoimikelpoisuudelle, tiettyihin työ- ja opiskelupaikkoihin hakeutumiselle sekä ymmärtääkseni myös ajokorttien myöntämisille. Puhumattakaan niiden merkityksestä ihmisen omakuvalle.

(Työuupumus)psykoosiin keskittymistä

Psykiatrin tapaamisen jälkeen meni noin viikko, kun minulle soitettiin psykoosipolilta. Sovimme minulle ajan alkukartoituksen kaltaiseen moniammatilliseen tapaamiseen, jossa olisi mukana psykiatri, psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä. En tiennyt tapaamisesta sen enempää, joten lähdin sinne avoimin mielin. Olin tyytyväinen siihen, että tilanteeni otettiin vakavasti.

Tapaaminen osoittautui kuitenkin painajaismaiseksi. Tuolit olivat ringissä siten, että minä istuin psykiatria vastapäätä. Toisella puolellani istui sosiaalityöntekijä ja toisella puolella sairaanhoitaja ja psykologi. Tuolit oli myös aseteltu minua päin siten että jokaisella heistä oli suora näköyhteys minuun. En voinut mitään sille, että sain psykiatrista hieman homssuisen kuvan, hänellä oli pitkät ja likaiset hiukset. Hän myös puhui päälle ja näin tehdessään hänen äänenvoimakkuutensa nousi. Valta-asetelma oli selvä: psykiatri hallitsi keskustelua ja esitti tiuhaan tahtiin erilaisia kysymyksiä minulle. Tätä korosti se, että hän oli tilaisuuden ainoa miespuolinen henkilö. Muut asiantuntijat seurasivat keskustelua, tarkkailivat minua ja tilaisuuden lopulla esittivät joitain yksittäisiä kysymyksiä.

Psykoosidiagnoosin jälkeen koin, että hoito keskittyi oireisiin
eikä niinkään syihin vointini takana. Sairastumiseni työ-
perustaisuus jäi käsittelemättä.

Tällaisessa moniammatillisessa tapaamisessa on hyvät puolensakin erityisesti työntekijöiden näkökulmasta: ajantasainen tiedonkulku, tieteiden rajat ylittävä lähestymistapa ja potilaslähtöisyys. Johtuiko sitten minun luonteenpiirteistäni vaiko siitä, että en pidä sensitiivisten asioideni jakamisesta ventovieraille (vaikka olisivatkin asiantuntijan roolissa), niin minulle tilaisuus näyttäytyi lähinnä kuulusteluna, jossa minä olin syyllinen ja tehnyt jotain väärin. Koin sen hyvin epämiellyttävänä ja silmätikkuna oleminen sai minut vaivaantuneeksi. En yksinkertaisesti tuntenut oloani hyväksi ja vierastin kertoa asioistani. Pääni myös löi aivan tyhjää siitä, mitä sanoisin. Tuntui, että kaikki sanomani tulkittiin jonkinlaisten olettamuksien suodattamana. Onko suvussasi mielenterveydenhäiriöitä tai esimerkiksi skitsofreniaa? Kysyisin mieluummin niin päin, että kenen suvussa ei olisi ja skitsofrenian väläyttely noinkin aikaisessa vaiheessa, tuntui jälkeenpäin ajateltuna turhalta pelottelulta.

Minusta tuntui, että keskustelussa ei taaskaan huomioitu tarpeeksi työn merkitystä ja siitä aiheutunutta suoraa syyseuraussuhdetta kokemukselleni. Koska yksityisen lääkäriaseman psykiatri oli antanut minulle diagnoosin, olisi vaatinut ihmeitä, että julkisen puolen kollega olisi noussut tätä vastaan. Usein on myös niin, että ennakko-oletukset käyvät toteen ja sen mitä haluaa nähdä, myös näkee. Sain siis vahvistuksen ja toisen diagnoosin psykoosista. Psykiatrin mukaan akuuttivaihe oli kuitenkin ohi enkä ainakaan enää ollut millään muotoa psykoottinen. Minut otettiin avohuollon asiakkaaksi ja sovimme, että alan käymään joitakin kertoja kuukaudessa psykiatrisen sairaanhoitajan paikkeilla keskustelemassa. Oloani seurattaisiin ja psykiatri tarkastelisi tilannetta uudestaan joidenkin kuukausien päästä.

Suunnitelman mukaisesti kävin keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Näin jälkeenpäin en koe, että siitä oli todellisuudessa minulle merkittävästi hyötyä. Hoitaja oli samanikäinen kuin minä ja tuntui, että häneltä puuttui tarpeeksi samaistumispintaa kanssani. En siten aina tuntenut tulevani kuulluksi. Tapaamisten fokus oli pitkälti psykooseista kertomisena, oireiden kartoittamisena ja minun tilanteen kehittymisen tarkkailussa. Hänen asiantuntemuksensa keskittyi juuri psykooseihin, ei työuupumisiin. Opinkin valtavasti uutta psykooseista, mutta olisin kaivannut tilanteeni syvällisempää kartoittamista työn näkökulmasta. Miksi juuri minä uuvuin ja miten tässä näin pääsi käymään? Minulle ei tehty mitään testejä enkä täyttänyt kyselylomakkeita. Jatkomme tapaamisia joitakin kuukausia. Tämän jälkeen hoitaja jäi vuosilomalle ja kävin muutamia kertoja psykologin juttusilla. Siitä oli minulle hyötyä, sillä ensimmäisen kerran sain tunteen siitä, että minua kuunneltiin ja psykologi oli kiinnostunut nimenomaan sairastumiseeni johtaneista syistä ja työsuhteen aikana tapahtuneista asioista. Näiden kertojen innoittamana minulla heräsi ajatus siitä, josko psykoterapia voisi tapauksessani olla varteenotettava vaihtoehto. Sain psykologilta lisätietoa terapiasta ja hän kannusti minua kokeilemaan. Emme nähneet enää tarpeelliseksi pitää minua potilaana psykoosihoidossa, joten psykiatrin tapaamisen jälkeen minut uloskirjattiin sieltä. Samalla psykiatri kirjasi minulle b-lausunnon Kelan tukemaa kuntoutusterapiaa varten.

Psyykenlääkkeistä

Olin alusta asti johdonmukainen sen suhteen, että en halua lääkinnällistä hoitoa. Tämä onnekseni hyväksyttiin, eikä minulle merkittävästi niitä tuputettukaan. Pelkäsin alkuun, että tahtomattani minut pakotettaisiin niiden syömiseen, mikä nyt tietystikään ei ole realistista avohuollon palveluista puhuttaessa. Koin, että tilanteeni korjautuisi parhaiten työstä irtautumisella, unella, terveellisellä ruualla ja sopivalla määrällä liikuntaa. Irtaantuminen työasioista oli tärkein askel, sillä työ oli se, josta tarvitsin nyt stopin. Olisin myös valmis ottamaan asiantuntevaa keskusteluapua vastaan.

Lääketeollisuudessa liikkuu valtavat summat rahaa erityisesti psyykenlääkkeiden kohdalla. Punnitsin myös hyödyn ja haittojen suhdetta, olenko valmis haittavaikutuksiin tai mahdolliseen riippuvuuteen lääkkeestä? Suhtaudun melkoisen kriittisesti lääkkeisiin tapauksissa, jossa potilasta ei kuunnella eikä hänen tilannettaan tarkastella yksilöllisesti. Pillerit kouraan ja löydätkin varmaan itse tien ulos. Pelkkä lääkehoito jättää potilaan loppu viimein hyvin yksin tilanteensa kanssa ja uskon parhaimman hoitovastineen olevan saavutettavissa lääkinnällisen hoidon ja keskusteluavun yhdistelmänä. Mikäli oloni ei olisi lähtenyt paranemaan, sitten olisin tarkastellut lääkkeettömyyttä kahteen kertaan. Korostan tässä kohtaa, että lääkkeiden käytöstä tulee aina konsultoida lääkäriä ja erityisesti psykoosien akuuttivaiheessa lääkitys on tarpeen. Lääkkeet ovat ensiapuna tehokkaita katkaisemaan tilanteen eskaloituminen, ne vähentävät tehokkaasti inhimillistä kärsimystä ja pelastavat henkiä.

Stereotypioiden värittämää

Mielenterveyshäiriöihin liittyy paljon
ennakkoluuloja ja stereotypioita.

Olen hyväksynyt sen, että hermoromahdukseni diagnosoitiin reaktiiviseksi psykoosiksi. Itse diagnosoisin sen näin jälkeenpäin paniikkikohtaukseksi tai akuutiksi stressireaktioksi. Kohdallani ei otettu tarpeeksi huomioon toimintakyvyn säilymistä, matkajärjestelyjen toteuttaminen vaati organisaatiokykyä, suunnitelmallisuutta sekä toiminnanohjauksen vaatimaa energiatasoa. Tiedostan sen, että psykoosien oireenkuvaan liittyy oireiden kieltäminen ja tämä on erittäin valitettavaa hoitoon hakeutumisen näkökulmasta. Toinen puoli asiassa on se, että diagnoosi voidaan runnoa läpi vähäisinkin perustein kenelle tahansa. En tuolloin osannut kyseenalaistaa diagnoosiani puhtaasti siitä syystä, että en tiennyt psykooseista mitään. Enkä edelleenkään ole asiantuntija, vaan puhun omasta kokemuksestani. Sen tiedän, että ne ovat suhteellisen yleisiä, niihin johtavat syyt ovat moninaisia (omalla kohdallani pitkittynyt ja korkea työstressi) ja oireet voivat olla kirjavia. Suosittelen kiinnostuneita lukemaan asiasta lisää täältä ja täältä.

Kokemukseni paljasti, miten vähän tiesinkään mielenterveyteen liittyvistä asioista ja, miten paljon erilaiset ennakko-oletukset ja stereotypiat ovat niitä värittäneet. Vaikka olen istunut vuosia koulunpenkillä, en tiennyt, että populaarikulttuurin välittämä kuva mielisairaista ei vastaa todellisuutta. Seinille hyppiminen, hiustenrepiminen ja kirkuminen on Hollywoodia, ei arkea. Sairastuminen ei ole oma valinta, eikä se katso ikää, sukupuolta, sosiaalista statusta tai mitään muutakaan. Heräsin tietämättömyyteeni ja valitettavaahan se on, kuinka yleisiä mielenterveyteen liittyvät väärinymmärrykset loppu viimein ovat. Jo ihan esimerkiksi resursseista ja hoitomitoituksista vastaavien poliittisten päättäjien keskuudessa.

Tietämättömyydestä kertoo jo ensireaktio siitä, joutuuko tässä nyt suljetulle osastolle. Resurssipulan takiahan avohuollon palvelut nimenomaan kasvavat ja suljetulle osastolle ei noin vain mennä. Siksikin mielen pirstaloituessa kyseessä on useimmiten suljetulle osalle pääseminen, ei joutuminen.

Tilanne herätteli minussa seuraavanlaisia ajatuksia: 

• Sairastuminen voi sattua kenen tahansa kohdalle - eikä siinä ole mitään hävettävää!
• Ensimmäinen askel myönnettäessä, että ei voi hyvin ja haettaessa apua, voi olla se kaikkein voimaannuttavin.
• Diagnoosi on hoidon saamiseksi tarpeen, mutta se ei määrittele sinua ihmisenä.
• Toipuminen ottaa aikansa, eheytymisen polku on kaikilla erilainen.
• Sosiaaliset syyt sairastumisen taustalla jäävät usein lääketieteellisessä lähestymistavassa vähemmälle huomiolle. 
• On ok olla aktiivinen omaa hoitoa ja terveyttä koskevissa päätöksissä.