Traumasuhteen jäljet

Mitä enemmän olen tutustunut omaan historiaani, sitä varmemmin silmäni ovat auenneet kokemani traumasidoksen (trauma bonding) haitallisuudesta, ja tarkoitukseni onkin seuraavaksi avata kokemuksiani tästä. Kyseisessä traumasuhteessa ollessani tiesin aina jollain tasolla, että kaikki ei ole kohdillaan, mutta vasta jälkeenpäin tutustuttuani traumasuhteista ja -sidoksista kertovaan kirjallisuuteen, palaset ovat loksahtaneet kohdilleen ja olen ikään kuin saanut sanat tälle epämääräiselle kokemukselleni. Aiheesta kirjoittaminen ja menneisyyden hetkiin palaaminen ei ole vain ja ainoastaan helppoa, mutta toivon pystyväni kirjoituksellani antamaan vertaistukea ja lisävalaisemaan tällaisten suhteiden dynamiikkaa. Tiivistetysti ilmaistuna traumasuhteella tarkoitetaan ihmissuhdetta, joka on emotionaalisesti turvaton ja, josta on hyvin vaikea lähteä. Minun tarinani pohjautuu romanttiseen suhteeseen, mutta se voi olla niin ystävyyteen, sukulaisuuteen kuin esimerkiksi samaan työpaikkaan perustuva. Muistutan myös, että jokainen suhde on omanlaisensa ja, vaikka niistä löytyy yhteneviä piirteitä, myös vaihtelevuutta löytyy. Aiheesta voisi hyvin kirjoittaa oman bloginsa, mutta pitäydyn yhden postauksen taktiikassa ja siten tekstillä on pituutta. Tästäkin huolimatta se tavoittaa vain pintaraapaisun kokemuksestani.

Enemmän kuin yhden yön juttu

Nuori ikä on yksi selkeä riskitekijä päätyä traumasuhteeseen.

Traumasuhteeni sai alkunsa ollessani 20-vuotias. Olin hiljattain aloittanut yliopisto-opintoni, itsenäistynyt, muuttanut uudelle paikkakunnalle ja siinä samassa tutustunut suureen määrään uusia ihmisiä. Vietin viriiliä opiskelijaelämää, johon kuului erinäisiä opiskelijatapahtumia ja juhlanaiheita keskellä viikkoa. Tapasin traumasuhteen toisen osapuolen yksissä tällaisista tapahtumista ja, vaikka alkoholi sumensi muistini tästä hetkestä, minulla oli seuraavana päivänä vahva tunne siitä, että kyse on muustakin kuin baaripokasta. Välillämme oli kemiaa ja tietynlaista tuttuuden tunnetta. Hän oli minua jonkun verran vanhempi, valmistunut arvostettuun ammattiin ja näytti minun silmissäni kiinnostavalta. Uskon kiinnostuksen tunteen olleen molemmin puoleinen, sillä pian aloimme tapailemaan toisiamme suhteellisen säännöllisesti. Suhteelle oli ominaista sen fyysisyys ja se, että itse suhdetta koskevia keskusteluita lykättiin aina vain tuonnemmaksi.

Minä en tuohon aikaan ollut koskaan seurustellut ja yksittäiset kokemukseni vastakkaisen sukupuolen kanssa olivat olleet melko lyhytaikaisia, ei-vakavia. Viihdyin hyvin sinkkuna eikä minulla ollut etsinnässä mitään vakavaa. Tähän on varmasti osaltaan vaikuttanut lapsuuden kokemukseni, jotka saivat minut muovaamaan itseäni itsenäiseksi, muista riippumattomaan suuntaan. Itsekseen pärjäily ja toisiin tukeutumattomuus olivat minulle luontaista ja se, että pidin jokaisen sopivan välimatkan etäisyydellä. Pelkäsin toisten päästämistä lähelleni ja olin kirjaimellisesti, sanalla sanoen sitoutumiskammoinen. Minä en myöskään tiennyt, miltä hyvä parisuhde näyttää, minkälaista suhdetta haluaisin itselleni tavoitella tai edes sitä, minkälaista suhteessa oleminen ylipäänsä on (hyvässä tai huonossa). Siten siinä vaiheessa, kun traumasuhteen toinen osapuoli asteli elämääni kuin puskista, olin tyystin uuden äärellä. Päätin antaa suhteelle mahdollisuuden ja katsoa, mihin suuntaan se kehittyisi.

Tunteet järjen edelle

Vaikka haluaisin näin jälkeenpäin sanoa, että toimisin tänä päivänä toisin ja tunnistaisin traumasuhteen merkit jo kaukaa, niin fakta on se, että tällaisissa tilanteissa tunteet ottavat usein vallan ja menevät järjen edelle. Minulta meni jalat alta käytännössä välittömästi ja tunteet toista kohtaan heräsivät varsin voimakkaina hyvin nopeasti. Uskoin voimakkaiden tunteiden kielivän siitä, että löysin jotain erityislaatuista ja jotain, mitä olin aina sisimmässäni kaivannut sitoutumisen peloista huolimatta. Myös harkintakykyni sumeni ja toisen realistinen havainnointi muuttui mahdottomaksi. Näin ja kuvittelin vain ja ainoastaan toisen hyviä puolia. Suojamuurieni laskeminen tapahtuikin kuin itsestään ja toisen päästäminen elämääni tuntui pelkästään oikealta.

Tunsin myös ensimmäistä kertaa, että minut nähdään sellaisena kuin olen. Olin ollut näkymätön käytännössä koko lapsuuteni, joten se, että toinen tuntui näkevän minut, ruokki entisestään tunteitani. Olin imarreltu ja otettu, ja matalahko itsetuntoni sai roppakaupalla boostia siitä, että tunteet olivat molemminpuolisia ja toinen vaikuttaa aidosti pitävän minusta sellaisena kuin olen. Alkuvaiheen kehut tuntuivat erityisen hyviltä ja saivat minut entisestään vaikuttuneemmaksi siitä, ettei mikään voisi mennä pieleen. Näin jälkeenpäin arvioituna sanoisin, ettei kehuja ollut mitenkään tolkuttoman paljon, mutta kuitenkin sen verran, että ne ylittivät sen vähäisen, mihin olin tottunut. Monissa traumasuhteissahan kehut ja ihastuksentunnustukset kuuluvat kiinteästi alun love bombing -vaiheeseen ja suhteen edetessä ne hiljalleen korvautuvat eriasteisilla moittimisilla, arvosteluilla ja suoranaisilla haukkumisilla. Tyypillistä on myös suhteen varsin nopea eteneminen. Vaikka suhteiden etenemisille ei olekaan olemassa mitään yleistä vakionopeutta ja uusissa suhteissa on luonnollista haluta viettää toisen kanssa paljon aikaa, niin jälkiviisaana näen, että jarrun käyttö olisi ollut ihan paikallaan.

Varoitusmerkkejä ja luottamuksen rikkomisia

Kuten edellä kuvasin, tunteet kuitenkin ottivat vallan ja arvostelukykyni oli offlinessa. Suljin silmäni ensimmäiseltä varoitusmerkiltä siitä, mitä tuleman pitää, joitakin viikkoja ensitapaamisen jälkeen. Olimme menneet hänen mökilleen, jossa hän kuin ohimennen osoitti metsästysaseitaan ja totesi, että minun olisi parasta tehdä niin kuin hän sanoo. Vaikka tämä oli verhottu vitsiksi, muistan hämmennykseni ja kasvavan tietoisuuden siitä, että olimme kaksin, oli vuoden pimein aika, enkä tarkalleen ottaen edes tiennyt, missä olen (tai kenen kanssa). Tämän kaltaiset epäsuorat uhkaukset, joko huumorin kera tai ilman, jatkuivat läpi kyseisen suhteen ajan. Myös ilmapiiri tuntui joissain hetkissä painostavalta ja jonkinlainen valtataistelu, joka jatkui läpi suhteen, nosti päätään hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän halusi olla se, joka päättää asioista, sanoo viimeisen sanan ja näyttää minulle olevan se, jonka mukaan asiat tapahtuvat.

Sivuutin esiintyneet varoitusmerkit ja pyrin
ennemminkin ymmärtämään toisen käytöstä.

Tämänkaltaisista varoituksista huolimatta suhde kuitenkin eteni ja muutaman kuukauden rajapyykin kohdalla lähdimme ulkomaanmatkalle. Nyt tämä kuulostaa minusta kaistapäiseltä, mutta tuolloin, pää pilvissä kulkiessa, arvioin tämän vain hyväksi ideaksi. Ihan kenen tahansa kanssa en tällaiseen olisi ryhtynyt, mutta olin tuolloin jo ennättänyt kehittämään häntä kohtaan kiintymyksen ja luottamuksen tunteen. En nähnyt mitään syytä olla menemättä – en edes, vaikka lukuvuosi oli kesken ja ystävät ympärilläni lähdöstä yllättyivät. Matka tuli kuitenkin osoittautumaan minun pahimmaksi painajaisekseni ja tietynlaiseksi käännekohdaksi, suhteen tulevaisuuden määrittäjäksi. Sanoisinkin, että matkan tapahtumat olivat avain traumasidoksen syntymiselle.

Luottamus, jonka kuvittelin välillämme vallitsevan, rikkoutui matkan aikana hänen käyttäessä minua seksuaalisesti hyväkseen useampaan otteeseen. Tapahtumat saivat minut tolaltani ja, koska olin tuhansien kilometrien päässä kotona, en hetkeen päässyt hänen luotaan pois. Olin nalkissa henkilön kanssa, joka paljastuikin täysin toisenlaiseksi kuin olin ajatellut. Tästä aiheutui valtavaa hämmennystä, jopa jonkin asteista Tukholman-syndroomaa, ja minun olikin hyvin vaikea käsittää sitä, mitä oli tapahtunut. Olin täynnä pelkoa, vihaa, raivoa, ahdistusta ja pettymystä, enkä kyennyt näitä kohtaamaan silloisilla tunteiden käsittelytaidoilla. En puhunut tapahtuneesta kenellekään, en kotiinkaan päästyäni, ja halusin vain yrittää unohtaa koko asian (virhe!). Työnsin tapahtunutta pois mielestäni mm. alkoholin avulla ja kieltäydyin myöntämästä itsellenikään sitä, mitä oli tapahtunut. Minun oli myös jostain syystä helpompi syyttää tapahtuneista itseäni kuin nähdä itseni uhrina tai syyttää häntä. Minähän olin se, joka oli lähtenyt hyvin vähäisen tuntemisen jälkeen matkan päälle, arvioinut luottamuksen väärin ja ottanut siten tietoisen riskin. Mahdollisesti minun lamaantumiseni oli näyttäytynyt hänelle vihreänä valona, ehkei hän kuullut ein sanomistani tai ehkä se, etten jälkikäteen saanut sanaa suustani sai hänet toistamaan tekonsa. Minua hävetti ja olin varma, etten ollut tehnyt tarpeeksi tilanteen estämiseksi.

Suostumuksellisuudesta

Minulta meni vuosia ennen kuin aloin 
käsittelemään tapahtunutta.

Suostumuksen teemahan on nykyisin enemmän pinnalla toisin kuin tuolloin yli kymmenen vuotta sitten. Vaikka minä en antanut tapahtuneille suostumustani ja tunsin vääryyttä ja järkytystä, en osannut ajatella sitä rikoksena eikä minulla käynyt mielessäkään tehdä tapahtumista ilmoitusta. Eihän hänkään todennut teon jälkeen, että hei nyt minä raiskasin sinut – pikemminkin päinvastoin: hänen mukaansa pidin siitä. Olen joskus jälkeenpäin lukenut oikeustapausratkaisuja ja minun on ollut tärkeää ymmärtää se, että rikos todella tapahtui. Varsin samankaltaisista teoista on annettu suhteellisen tuntuviakin rangaistuksia. Toki haluan myös korostaa, miten tärkeää on luottaa omaan kokemukseen. Sinulla on oikeus kokea tapahtumat juuri niin kuin koet, oli kyseessä sitten rikoksen tunnusmerkit täyttävä toiminta tai ei. Minulle omaan kokemukseen luottaminen on kehittynyt vasta aikuisiällä terapian myötä, lapsuudessani kun minun kokemukseni jäivät toistuvasti kakkosiksi erityissisaren kanssa kasvaessa. Tänä päivänä olen hyväksynyt sen, etten olisi tilanteessa pystynyt tekemään yhtään sen enempää, se ei ollut minun syytäni, ja ainoa syyllinen tässä asiassa on itse tekijä.

Suhde ei päättynyt

Minun tekisi seuraavaksi mieli kirjoittaa, että edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen en ollut enää missään tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Tämä olisi tietysti kaikista järkevintä ja neuvoisin varmasti samanlaisessa tilanteessa olevaa ystävääni toimimaan näin. Joudun kuitenkin häpeäkseni toteamaan, että suhde jatkui, ja jatkui vielä useamman vuoden, vaikka kotiin palattuani olinkin varma siitä, etten enää tapaisi tätä toista osapuolta ja, että omalta osaltani asiat olivat hänen kanssaan taputeltu. Jättäisin tapahtuneet taakseni ja jatkaisin eteenpäin huolimatta siitä, että minkäänlaista yhteiskeskustelua suhteen päättämisestä tai sen jatkamisesta ei oltukaan käyty. Tuona aikana välillämme vallitsi muutaman kuukauden hiljaiselo ja täysi kontaktoimattomuus, mikä oli suuressa kontrastissa aiempaan tiiviiseen yhteydenpitoon ja yhteisreissaamiseen. Ei mennyt kauan ennen kuin minut valtasikin jäytävä ikävä ja eroahdistus, joka sai minut miltei huutamaan. En kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin häntä, en saanut mitään aikaiseksi eikä keskittymisestäni tullut mitään. Päässä pyöri vain yksi asia. Vaikka tiesin, että kaiken tapahtuneen jälkeen minun olisi päästävä hänestä eroon, tajuntaani iskeytyi samanaikaisesti se, miten kivuliasta se tulisikaan olemaan. En tuntenut olevani vielä valmis siihen. Siksi minä suostuin, kun hän jonkin ajan kuluttua ehdotti näkemistä.

Tapaaminen palautti minut taas toimintakykyiseksi, nosti endorfiinitasoni kattoon ja sai minut unohtamaan ajatukseni suhteen päättämisestä. Samanaikaisesti koin pettäneeni itseni ja epäonnistuneen yrityksessäni päästää irti. Olin ikään kuin riistänyt oikeuden valittaa hänen teostaan ja valinnut hänet itseni sijasta. Tunsin olevani aseeton. Näin jälkeenpäin tunnistan, että tapahtuneista hyväksikäytöistä seurasi minulle maailmankuvani muuttuminen entistä turvattomammaksi ja, vaikka olin jo ennestään varautuneemman puoleinen, minun oli aiempaa vaikeampi luottaa muihin. Maailmastani tuli arvaamaton ja synkkä ja minun oma roolini typistyi välineelliseksi. Jollain kierolla tavalla luottamukseni tätä traumasuhteen toista osapuolta, tekijää kohti kuitenkin kasvoi. Vaikka nimenomaan hän oli rikkonut luottamukseni, oli hän nyt se, johon saatoin eniten turvautua.

Reilu vuosi tapahtumien jälkeen minä kerroin suhteen toiselle osapuolelle siitä, etten ollut pitänyt rajojeni rikkomisesta vastoin kieltojani ja siitä, etten enää jatkossa katselisi sellaista sormieni välistä. Hän ilmoitti kuulleensa asiani suhtautuen esiin tuomaani silti vähätellen ja lievästi vitsaillen. En muista hänen pyytäneen anteeksi. Tapahtuneet eivät enää toistuneet sellaisenaan, mutta rajojani venytettiin jatkuvasti läpi suhteen ajan. Toki olin kova miellyttämään, joten rajani olivat häilyvät enkä välttämättä osannut omalla käytökselläni osoittaa niiden paikkaa. Ajattelin myös tuolloin, että tämä riittää asian käsittelemiseksi: kerron hänelle ja se siitä. Minulta jäi tyystin sisäinen työ tekemättä ja ylipäänsä sen hyväksyminen, että luottamani henkilö teki minua kohtaan väärin. Jatkoin tapahtuneiden aidon kohtaamisen välttelyä ja työnsin niitä syvemmälle menneisyyden luurankojen kaappeihin (josta ne sitten rysähtivät päälleni työuuvuttuani ja lopetettuani alkoholin käytön). Myöskään yritykseni unohtaa menneet eivät tuottaneet tulosta, ja takaumat tapahtuneista tulvivat tietyissä hetkissä mieleeni ja uniini. Unohtamisen sijasta muistankin nuo hetket kuin eilisen, valitettavasti.

Ongelmallisia toimintatapoja

Henkinen väkivalta ei välttämättä näy päällepäin, mutta sen
sisäiset vaikutukset ovat mittavia.

On inhimillinen tarve tulla rakastetuksi ja saada rakastaa toista, ja uskon tämän kaipuun ohjanneeni päätöstäni jatkaa suhdetta. Siksikin minulle oli karvas pettymys ymmärtää se, ettei tämä olisi tässä suhteessa mahdollista ja, että tulisin tätä tavoitellessani maksamaan kovan hinnan. Suhteen edetessä sen sisältämät toksiset piirteet nimittäin eskaloituivat ja sitä enemmän siihen tiiviisti sisältynyt henkinen manipulointi tiukensi otettaan. Alkuvaiheen kehut jäivät alkuvaiheen kehuiksi ja jo aikaisemmin mainitsemani valtataistelu korvasi terveen vuorovaikutuksen. Suhteen toisella osapuolella oli kova tarve määritellä minua ja sain usein kuulla vitsailuiksi verhottuja toteamuksia siitä, miten olen liian herkkä ja sekaisin. Olin toisen silmissä narsisti, alkoholisti ja väärien ystävien ympäröimä, opiskelin aivan turhaa alaa ja tein töitä, jotka eivät vaatineet minkäänlaisia taitoja. Minä en hänen sanojensa mukaan osannut tehdä mitään oikein eikä minussa ollut mitään, mikä herättäisi kiinnostusta. Laittamaani ruokaa hän avoimesti haukkui, hänestä oli hauskaa unohtaa syntymäpäiväni ja vitsailla, ettei muista edes silmienväriäni. Asiat kääntyivät myös aina minusta johtuviksi: tapaamme sen takia, että minä haluan, ei koskaan siksi, että hän haluaisi nähdä minua. Minä olin kuulemma se osapuoli, joka ei kestänyt olla erossa toisesta ja hän oli se, jota ilman minä en olisi mitään.

Huonoon kohteluun turtui eikä parempaa oikein osannut
enää odottaa.

Loukkaavien sanojen lisäksi suhteessa oli hyvin paljon kylmyyttä ja tunsin usein tulevani hylätyksi ja emotionaalisella tasolla laiminlyödyksi. Hän saattoi tyystin vaieta tietynlaisista asioista puhuttaessa, lähteä luotani sanomatta mitään ja lyödä kesken kaiken puhelimen korvaani. Jäin oman onneni nojaan ja ilman tukea, mikäli satuin kertomaan esimerkiksi kohdanneesta menetyksestä tai mieltäni painaneesta asiasta. Suhteessa ei ollut kovaäänisiä, räyhääviä riitoja, vaan sitäkin enemmän hiljaisuutta, paikalta poistumisia ja sanomatta jättämisiä. Arkipäiväistä läheisyyttä ei ollut eikä minkäänlainen halailu kuulunut suhteen tapoihin. Fyysistä väkivaltaa ei onnekseni ollut (merkittävä syy sille, miksi pitkään kuvittelin olevani hyvässä suhteessa), mutta minulla ei ollut epäilystä, etteikö hän olisi kyennyt siihen ja, etteikö sellaistakin olisi ilmaantunut suhteen jatkuessa pidempään. Varoitusmerkkejä oli jo ilmassa erinäisten läpsimisten ja kovakouraisten nipistelyiden muodossa.

Olinko minä vain ja ainoastaan puhdas pulmunen tämän suhteen aikana? En. Suhteemme säilyi alusta loppuun asti määrittelemättömänä, mistä seurasi se, ettei minkäänlaisia sääntöjä sovittu. Elämäntilanteemme olivat erilaiset ja asuimme (onneksi) eri osoitteissa. Koska suhde vuorotteli tapaamisten ja välirikkojen välillä, hiljaiselojen aikana aloin yhä useammin, pelkän pelon sijasta, toivoa, että suhde päättyisi. Toivoin ja pelkäsin, että hän jättäisi minut, sillä tiesin, etten itse siihen kykenisi. Edesautoin tätä muun muassa siten, että aloin juhlia yhä rankemmin ja hain eri seuraa tällaisten iltojen lomassa. Vastoin odotuksiani tästä aiheutui kuitenkin päinvastainen ja tunneside traumasuhteen toista osapuolta kohtaan tuntui vain voimistuvan. Säätäminen muiden kanssa sai minut vakuuttuneemmaksi siitä, että hän on se oikea, mikä vei minua aina vain kauemmaksi suhteen päättämisestä. Sen sijaan, että tällainen toiminta olisi vapauttanut minut, oli siitä ennen kaikkea hallaa sille, miten näin itseni. Käsitykset itsestäni muuttuivat ja aloin pitämään minua epäluotettavana ja kierona, mikä oli suuressa ristiriidassa sen kanssa, millaisena olin itseni aikaisemmin nähnyt. Olin pettynyt itseeni ja hiljalleen aloin uskoa hänen kertomiin adjektiiveihin minusta ja nähdä itseni entistä osaamattomana, huonona. Traumasidos kiristi otettaan ja irti päästäminen tuntui aina vain kaukaisemmalta.

Vuoristorataa ja epätietoutta turvallisten suhteiden piirteistä

Tunteiden ääripäät koukuttivat ja saivat
pysymään suhteessa. 

Suhde kesti kaikkinensa reilu kolme vuotta ja jatkoi eloaan edellä kuvatun kaltaisesti, jossa erossaolosta seurasi sietämättömiä vieroitusoireita ja tapaamisista olotilaa neutralisoivia ja mieltä kohottavia vaikutuksia. Traumasuhteita kuvataan usein vuoristoratamaisiksi ja voin hyvin allekirjoittaa tämän. Suhde rakentui ylä- ja alamäkiin, niiden ennakoimisiin ja niistä toipumisiin. Riidat, välirikot ja hiljaiselovaiheet vetivät aivan pohjamutiin, mutta niitä seuraavat hyvät ajanjaksot, lepyttelyt ja yhteenkuuluvuudentunne palkitsivat ja saivat olon tuntumaan kuin seitsemännessä taivaassa olisi. Välillä pelkät muistikuvat hyvistä hetkistä auttoivat pahimpien vaiheiden yli. On selvää, että tällaiset ääripäiden heilahtelut kuluttavat energiaa ja vievät voimavaroja, eikä minulla olekaan noilta vuosilta paljoa muistikuvia, joihin ei tavalla tai toisella liittyisi tämä traumasuhteille tyypillinen jojoilu. Elämää ja arkea väritti pitkälti se, minkälaisella aallon harjalla silloin satuttiinkaan olemaan. Uskon, että juuri tämän kaltaiset tunnemyrskyt saivat minut koukuttumaan ja pysymään kyseisessä suhteessa. Toisaalta kuvittelin niiden olevan jotain, mitä kaikissa terveissä suhteissa on enkä osannut kyseenalaistaa niiden normaaliutta. Tunnemyrskyjen voimakkuus sai minut myös sietämään huonoakin kohtelua osakseni, sillä tiesin huipulta saatavan mielihyvän sivuuttavan kertaheitolla kokemani mielipahan.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kylmästä äitisuhteestani ja huomaan kyseisissä suhteissa paljon yhtymäkohtia. On mahdollista, että tulkitsin kokemani tuttuuden tunteen traumasuhteen toista osapuolta kohtaan lapsuuden värittämien silmälasien läpi. En tiennyt muustakaan, joten se tuntui siksikin niin kotoisalta. Ehkä kuvittelin pystyväni korjaamaan lapsuuden vuorovaikutusongelmat tämän suhteen kautta ja ehkä jollain tapaa kuvittelin ymmärtäväni suhteen toista osapuolta ja tämän toimintaa. Jälkikäteen olen lukenut, että traumasuhteisiin ajautuvat todennäköisemmin henkilöt, joilla on taustallaan turvatonta kiintymystyyliä ja käsittelemättömiä lapsuuden traumoja. Minusta myös tuntuu, että sekoitin pelon ja rakkauden tunteen keskenään. En tuntenut oloani kovinkaan turvalliseksi hänen seurassaan, etenkään alkuvaiheiden jälkeen, ja veikkaan, että minun on ollut helpompi sekoittaa tunne rakkaudeksi kuin tiedostaa pelkääväni häntä. Tunteet menivät keskenään sekaisin ja saivat minut luulemaan olevani hyvinkin romanttisessa suhteessa. Luulen, että tulkitsin myös tapaamisia edeltäneet voimakkaat ahdistuksen tunteet virheellisesti perhosiksi vatsassa ja jonkinlaiseksi hyväksi jännitykseksi.

Näin jälkikäteen olen myös ymmärtänyt, miten minuun on vaikuttanut esimerkiksi elokuvien kautta suolletut käsitykset romanttisista suhteista. Kiinnostavuuden takia suhteet saavat myrskyisiä piirteitä ja usein intohimoisuus näyttäytyy tasapainoisuuden vastakohtana. Tasaiset ja arvostavaan kohtaamiseen perustuvat suhteet esiintyvät valkokankaalla vähemmissä määrin. Kenties olin imenyt itseeni tällaiset representaatiot ja kuvittelin kaiken olevan hyvin suhteen vastatessa näitä esityksiä. En myöskään tuntunut saavan kovinkaan paljoa ymmärrystä tilanteeseen ystäväpiiriltäni. Moni oli pitkäaikaisissa, turvallisen oloisissa suhteissa eikä samaistumispintaa siksikään tuntunut oikein löytyvän ja osa taas vaikutti jopa kadehtivan sitä, että elämässäni oli jännitystä. Minulla ei ollut lähipiirissäni ihmisiä, jotka olisivat kokeneet traumasuhteen tai, joilla olisi tietoa niistä. Toisaalta en minäkään ennen omaa kokemustani olisi välttämättä osannut ymmärtää traumasuhteiden dynamiikkaa ja on myös niin, että jätin paljon kertomatta erityisesti havaittuani, että sama levy pyöri asian tiimoilta vuodesta toiseen.

Eroamisesta seurasi heikentynyt turvallisuuden tunne

Eropäätös syntyi lopulta monista kasautuvista ja käsittelemättömistä tekijöistä. Olin todella väsynyt ja kyllästynyt ainaiseen soutamiseen ja huopaamiseen. Ymmärsin olevani suhteessa, joka ottaa enemmän kuin antaa ja, joka ei ole sellainen, jossa on mahdollista voida hyvin. Rehellisen kuulostelun pohjalta aloin hyväksyä senkin tosiasian, että jäljellä olevat tunteet olivat siellä tottumuksesta ja syntyneitä ylä- ja alamäkien välisistä vaihteluista. Ne pohjautuivat mielikuviin ja ainaiseen odotukseen siitä, että suhde muuttuisi toisenlaiseksi. Teki kipeää hyväksyä se, ettei seuraavaa endorfiini-cocktailia enää tulisi ja, että minun tulisi olla se, joka laittaa stopin menneelle tunnehelvetille. Ottaisin ohjakset käsiini ja jättäisin toisen – olisin tarinan pahis.

Itse eroaminen ja siitä toiselle kertominen olivat siihenastisen elämäni vaikeimpia asioita. Minä olin miellyttäjä, konfliktien pelkääjä enkä halunnut tuottaa toisille pettymyksiä. Toimin siis tyystin vastoin ”luonnettani”, mikä sai minut fyysisestikin voimaan pahoin. Olin siten jälleen uuden äärellä ja, vaikka tänä päivänä hoitaisin tilanteen hieman eri tavoin, toimin tuolloin sen hetkisten voimavarojen ja kykyjen pohjilta. Kerroin halustani päättää suhteen ja jatkaa elämääni ilman häntä. Kenties olin edelleen naiivi ja sinisilmäinen, mutta minut yllätti hänen tapansa reagoida asiaani ja toteamus, jonka mukaan tulisin vielä toisiin ajatuksiin. Koska hän halusi olla suhteessa se, joka on vallan kahvassa kiinni ja tekee päätökset, oli hänen mahdotonta ottaa minun sanomisiani vakavasti. Jäin roikkumaan kuin löysään hirteen, sillä minulle jäi tunne, ettei tämä suhde ollut toimistani huolimatta vieläkään täysin taputeltu. Eron prosessointi jäi alkutekijöihin.

Tästä seuranneet kuukaudet ovat minulla jossain määrin hämärän peitossa, mutta muistan pelänneeni ja odottaneeni suhteen toisen osapuolen vastareaktiota. Suhteen aikana tuntemani pelko pääsikin kerta heitolla valloilleen ja katselin olkani yli tavallista useammin noina aikoina. Oli se sitten kuviteltua tai ei, niin pelkäsin oman turvallisuuteni puolesta. Tätä kaikkea lietsoi häneltä saamani epämääräiset viestit ja hiippailut kotini läheisyydessä sekä tieto siitä, että erotilanteissa väkivallan riski usein kasvaa. Luulen kuitenkin, että hiljalleen myös hän tajusi minun olleen tosissaan noudatettuani päätöstäni ja oltuani häneen täydessä yhteydenpidottomuudessa. Jonkin aikaa hän laittoi minulle lepytteleviä viestejä, sitten haukkuvia ja sen jälkeen en enää hänestä kuullut. Silloin minulle viimeistään iskeytyi tajuntaan se, että ero oli tosissaan tapahtunut.

Vaihtelevia tunteita ja kipuilua

Minä tiesin etukäteen, ettei eroaminen tulisi olemaan helppoa, mutta en ollut voinut kuvitellakaan siitä aiheutuvaa kivun määrää. Tunteeni vaihtelivat alun hienoisesta vapauden huumasta syvään epätoivoon, yksinäisyyteen ja ahdinkoon. Pelkäsin sekoavani ja olin varma, etten selviäisi. Aloin epäröidä, josko eroaminen oli sittenkin ollut väärä valinta ja olin vain kuvitellut siihen johtaneet syyt. Löysin itseni usein puhelimeltani yhden klikkauksen päästä soittaa hänelle. Ehkä yksi pieni tapaaminen helpottaisi tätä olotilaa. Huolimatta siitä, ettei mistään oikein tullut mitään ja yritin pitää itseni kiireisenä, ajatukseni täyttyivät likimain vain ja ainoastaan traumasuhteen toisesta osapuolesta. Samanaikaisesti tuntui väärältä ikävöidä jotain, josta oli halunnut eroon.

Traumasuhteen taakse jättäminen on herättänyt 
minussa ylpeyttä ja pystyvyyden kokemuksia.

Eron jälkeisinä aikoina koinkin kaikista vaikeimpana voimistuvan ja täysin ylimitoitetun syyllisyyden tunteen, joka sai minut usein haukkomaan henkeä. Tuntui, etten ole oikeutettu kokemiini tuntemuksiin, sillä olinhan jättäjänä ollut se, joka oli halunnut erota ja pilannut toisen elämän. Jättäjän syyllisyys painosti minua myös ajattelemaan, että minun tulisi jatkaa elämääni mahdollisimman nopeasti. Laskin päiviä ja selailin netistä erilaisia nyrkkisääntöjä ja aikaraameja erosta ylipääsemisille. Hoputin itseäni toipumaan nopeammin ja koin epäonnistuvani, mikäli vaikutin junnaavani paikallaan. Ulkopuolisten kommentit siitä, miten päädyin oikeaan ratkaisuun ja, miten hyvin olenkaan jatkanut elämääni, tuntuivat ristiriitaisilta, jopa loukkaavilta. Koin, etten oikein tullut tilanteeni kanssa ymmärretyksi ja jäin asian kanssa yksin. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että syyllisyyden tunteella pelailu kuuluu kiinteästi erilaisiin haitallisiin ihmissuhteisiin ja, että omassani olin toistuvasti tullut toisen taholta syyllistetyksi. Olin imenyt syytökset itseeni siinä määrin, että minun oli hyvin vaikea nähdä itseäni niiden takaa. Suhteen aikana käsitykset itsestäni olivat rikkoutuneet ja kyky käsitellä realistisesti menneitä tapahtumia oli hämärtynyt. Lisäksi tarvittiin useita rautalangan vääntämisiä ennen kuin kykenin sisäistämään sen, miten suhde on aina kahden kauppa.

Toipumiseni ei tapahtunut sormia napauttamalla eikä se ollut missään nimessä helppoa. Mieleni tuntui kaunistelevan menneisyyttä ja siksi minulle oli oleellista se, että kirjasin suhteessa tapahtuneet väärinkäytökset yksi kerrallaan ylös. Lista oli pitkä ja avasi silmäni kyseisen suhteen realiteeteista. Ymmärsin myös olevani riippuvainen ja koukussa suhteen toiselta osapuolelta saataviin satunnaisiin palkintoihin. Tämä osaltaan selitti sitä, miksi suhde oli jatkunut niinkin kauan ja, miksi ero tuntui niinkin pahalta. Aloin suhtautumaan itseäni kohtaan lempeämmin ja hyväksymään sen, että suhteen myötä elämääni astelleiden traumojen läpikäyminen veisi aikaa. Hyväksyin erilaiset tunteiden kirjot ja sen, ettei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa läpikäydä kyseistä prosessia. Havahduin siihenkin mahdollisuuteen, etten välttämättä tule tästä kaikesta pääsemään yli – on riittävää, jos saan menneet kokemukset oikeisiin mittasuhteisiin ja kykenen päivä kerrallaan jatkamaan elämääni. Aika onkin asiassa auttanut ja vuosien myötä näen, miten pitkälle olenkaan päässyt.

Lopuksi

Haluan tähän loppuun muistuttaa, että vasta suhteen päätyttyä sain sanat kokemukselleni. Suhteen ollessa käynnissä minulla oli epämääräinen tunne siitä, että kaikki ei ole kohdillaan, mutta en tiennyt, enkä halunnut uskoa olevani seksuaalisen tai henkisen väkivallan kohteena. Ennen pitkää myös huomasin, etten enää pystykään lähtemään suhteesta pois. Jälkikäteen olen tuntenut oloni todella tyhmäksi, jopa huijatuksi ja minun on ollut hyvin haastava nähdä sitä, miten olen ylipäänsä saattanut olla tuollaisessa suhteessa. Samanlaisissa tilanteissa oleville suosittelen ehdottomasti ammattiavun hakemista ja traumasidoksen herättämien epämääräisten tunteiden selkiyttämistä. On helpottavaa saada asiat puhutuksi sen sijaan, että jäisi niitä yksin märehtimään. On myös niin, että parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä etkä enää niin herkästi usko sitä, mitä esimerkiksi hyväksikäyttävä kumppani sinusta sanoo.

Suhteen aikana en nähnyt valoa tunnelin päässä,
mutta niin vain sitä siellä oli ja paljon!

Olen maksanut kovat oppirahat siitä, että satuin 20-vuotiaana rakastumaan minulle aivan väärään henkilöön. En usko kyseisen suhteen toisen osapuolen olevan läpeensä paha, vaan uskon, että oikean henkilön kanssa hänestä voi kuoriutua se hyvä, josta uskon nähneeni pieniä vilauksia. On myös niin, että tämä suhde ja siitä seurannut eroprosessi heikensi jaksamistani ja siten joudutti kokemaani työuupumusta, joka lopulta ajoi minut terapiaan ja sai tekemään kestävämpiä valintoja hyvinvointini eteen. Kenties kaikesta siitä pahasta onkin kuoriutunut jotain parempaa.

Minut oli alle 25-vuotiaana saatu uskomaan, etten löytäisi mitään vastaavaa ja, että olisin tuomittu epäonnistumaan tulevissakin parisuhteissa. Ensimmäinen väite taitaa pitää ihan paikkansa (onneksi!), sillä pyrin jatkossa kiertämään kaukaa vähänkään samanlaisia piirteitä sisältävät suhteet. Tunnemyrskyjen aika on ohi. Jälkimmäinen väite osoittautui tuulesta temmatuksi, sillä olen tätä nykyä ollut jo useamman vuoden yhdessä nykyisen kumppanini kanssa. Suhde on vastavuoroinen, lämmin ja turvallinen. Tunteet ovat kehittyneet ajan saatossa, sitoutuminen on tuntunut varsin luonnolliselta ja se on kaikessa tasaisuudessaan tuntunut alusta saakka oikealle. Pystyn nykyisessä suhteessani keskustelemaan mistä tahansa ja, vaikka riitely on varsin harvinaista, se ei minua samalla tavalla enää pelota. Kumppanillani on ollut iso rooli luottamukseni uudelleen rakentamisessa ja häneltä saadun turvan myötä menneestä eheytyminen on ollut mahdollista. Kontrasti aikaisempaan on valtava ja traumasuhteen kokeneena osaan entisestään arvostaa nykyistä kypsää ja tervettä suhdetta, jossa saan ja voin antaa kaikkea sitä hyvää, mitä rakkauteen kuuluukin.

Lopuksi haluan muistuttaa, ettei minkäänlainen väkivalta kuulu terveisiin suhteisiin. Suosittelen olemaan yhteydessä esimerkiksi Nollalinjaan (080 005 005), mikäli tarvitset apua tai neuvoja tilanteeseesi.

Näkymättömästä näkyväksi

Kuten olen aikaisemmissa, lapsuuttani koskevissa kirjoituksissa tuonut esiin, minä olin näkymätön lapsi. Minä olin se, joka jäi unohduksiin. Koska kasvoin erityissisaren varjoissa, minun asiani tulivat toissijaisena ja mieltymykseni ja mielipiteeni jäivät aina kakkosiksi. En usko vanhempieni koskaan varsinaisesti tunteneen minua, enkä saanut vahvistusta sille, että kelpaan sellaisenaan. Omanarvontunteeni kehittyi heikoksi, mikä osaltaan vahvisti sitä, että en oikein itsekään tuntenut itseäni. Jollain tapaa en myöskään nähnyt itseäni tuntemisen arvoisena. Vasta oikeastaan menneisyyteni käsitteleminen on mahdollistanut minun individuaationi, kasvuni omaksi itsekseni tulemisessa. Olen alkanut paremmin käsittämään sitä, kuka minä oikein olenkaan, mistä on seurannut näkyväksi tuleminen ja ääriviivojen selkeytyminen.

Näkymättömänä olemista

Vaikka näkymättömyys palveli minua lapsuudessani, ei se 
enää aikuisuudessa ollut edukseni.

Työuupumuksesta seurannut toipumisprosessi käynnisti minussa sen huomaamisen, miten näkymättömyys oli seurannut minua lapsesta aikuisuuteen. Siitä oli muotoutunut minun selviytymiskeino ja tapa olla olemassa ja, vaikka se lapsuudessani oli ollut edukseni, ei se enää aikuisuudessa palvellut minua. Lapsuuden perheen roolini tarkkailijana oli jäänyt päälle ja törmäsin aikuistumiseni polulla usein tilanteisiin, joissa olin ikään kuin mukana olijana, mutten osallisena. En pitänyt itsestäni meteliä enkä kaivannut osakseni liikaa huomiota. Koska minun tuli lapsena olla se, jolla on kaikki hyvin eikä minun ongelmilleni ollut tilaa, jättäydyin usein taka-alalle ja vaikenin omista asioistani, erityisesti negatiivisista tunteista ja kokemuksista. Olin seurassa se, joka piristi ja kannusti muita, mutta yksin ollessa se, joka havahtui seinien kaatuvan päälle. Ystävystyin mieluummin porukoiden kuin yksilöiden kanssa, sillä se mahdollisti pintapuolisemmat suhteet toisiin. Porukassa ollessa yksilöiden väliset suhteet jäävät etäisemmiksi kuin, mitä esimerkiksi kahdenkeskisissä suhteissa jäisi, ja minulle etäisyyksien ylläpitäminen näyttäytyi tavoiteltavalta. Hakeuduin tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joille oli ok se, etteivät he tunteneet minua ja se, että he näkivät minut sellaisena kuin halusivat. Ajauduin erilaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, olin rajaton, kova miellyttämään ja sallin paljon huonoakin kohtelua osakseni. Mukana oli myös alkoholia, joka entisestään pimensi paitsi minulta myös muilta sen, kuka minä aidosti olinkaan.

Näkymättömyyteen liittyy usein samanaikaisesti toive, että pelko nähdyksi tulemisesta ja luulen tämän olleen kohdallani erityisesti nähtävissä. Olen aina jollain tapaa ollut varma siitä, että en jää ihmisten mieleen eikä kohtaamani henkilöt muista minua enää hetken kuluttua koski se sitten nimeäni tai ulkonäköäni tai jotain muuta. Mikäli joku sitten muistaa tai yhdistää minut johonkin tilanteeseen, olen ollut asiasta hyvin yllättynyt ja ajatellut tällä olevan tavanomaista parempi muisti. Jollain tapaa tämän kaltainen muistamattomuus on tuntunut ristiriitaiselta, sillä oma kasvomuistini toimii tavanomaisesti ja pystyn lyhyehkönkin kohtaamisen perusteella sanoa, olenko nähnyt henkilön aikaisemmin. Myös erilaisten esitysten pitäminen ja ihmisten edessä oleminen on tuntunut minusta aina vaikealta ja olen varma, että esiintymisjännitykseni on kytkeytynyt pelkoon näkyväksi tulemisesta.

Hukassa itseltä

Näkymättömyys itseltäni on näin jälkikäteen arvioituna tuntunut harmilliselta. En ole ajatellut olevani monenkaan asian arvoinen enkä useinkaan nähnyt itseäni onnellisena. Näkymättömyys näyttäytyi jonkinlaisena kaiken peittävänä epämääräisyytenä. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä haluaisin elämässäni tehdä ja päädyin tekemään erinäisiä asioita oletuksesta siitä, miten muut haluaisivat minun toimivan. En tiennyt, minkälainen minä olin tai korkeintaan ajattelin olevani sellainen kuin pitäisi olla. Olen kirjoittanut tästä omanpostauksen. Elin elämääni tietämättä lainkaan, minkälaisia ominaisuuksia tai piirteitä omaan tai sitä, minkälaisia vahvuuksia ja heikkouksia minulla on. En esimerkiksi tiennyt olevani enemmän introvertti kuin ekstrovertti, ja jo se sai minut survomaan itseäni muottiin, joka ei vain sovi. Luulen, että minä myös odotin, että joku ulkoapäin kertoisi minulle sen, kuka olen. Tätähän olisi saanut odottaa ikuisuuden, sillä lopultakin vain minä olin se, jolla vastaukset olivat.

Varjotyöskentelyä

Menneisyyden kanssa sinuiksi tuleminen 
vapautti minussa paljon energiaa.

Minulle keskeisessä roolissa näkyväksi tulemisessa on ollut omaan varjooni tutustuminen. Varjoa voidaan lähestyä piilevinä piirteinä ja tiedostomattomana, asioina, jotka on torjuttu tietoisuudesta. Asioiden käsittelemättömyys oli saanut varjoni kasvamaan varsin suureksi, mikä osaltaan söi valossa olevia asioita ja lisäsi hämmentyneisyyttäni sitä, kuka olen. Torjuttavia asioita alkoi yksinkertaisesti olla liikaa ja aikani oli koittanut oman varjoni kohtaamiseen.

Koska menneisyyteni on merkittävässä roolissa sille, miksi olen ollut näkymätön ja, miksi se on jatkunut aikuisuuteen asti, minulle menneisyyden tarkastelu, lapsuuden käsittely ja traumatyö on ollut varjotyöskentelyni ydintä. Oman historiani läpikäyminen ja siihen tutustuminen on saanut minut kyseenalaistamaan aikaisempia uskomuksiani itsestäni ja muista, ja se on saanut minut olemaan sinut menneisyyteni kanssa. Varjoni on huomattavasti pienentynyt, mikä on keventänyt energian virtaamista itsessäni, sillä menneen ja nykyhetken väliset kanavat ovat ikään kuin auki. Tämä on lisännyt jaksamistani ja kohentanut elämäniloani. En enää keskity asioiden torjumiseen, välttelemiseen tai salailuun, sillä niiden kohtaaminen on toiminut hyvinvointini kannalta paremmin ja lisännyt kykyäni nähdä itseni aiempaa realistisemmin. Hyväksymällä oman varjoni ja tulemalla sinuiksi sen kanssa pääsin käsiksi siihen, mikä on näkyvissä. Tämä edelleen lisäsi uskallustani alkaa aidosti näkymään muille ja itselleni.

Näkyväksi tulemista: uuden opettelua ja pelkoa

Ensimmäisiä oivalluksia näkyväksi tulemisen polulla oli se, että myös minä saan olla heikko ja tarvitseva, eikä se tarkoita, että olisin epäonnistunut. Koska olin lapsesta saakka rakentanut itsestäni kuvaa pärjääjäni, työuupumukseen sairastuminen oli minulle senkin suhteen iso järkytys joutuessani myöntämään itselleni ja muille, etten enää pärjääkään. Kyse ei ollut pelkästä jaksamattomuudesta, vaan myös osaltaan identiteettikriisistä. Jollain tapaa pelkäsin itseäni, sillä rakentamani kuva minusta oli romahtanut enkä tuntunut tuntevan enää sitä mitä oli jäljellä. Myös avun hakeminen, toisiin turvautuminen ja itseni alttiiksi laittaminen soti vastoin kaikkia oletuksiani ja toimintatapoja. Vaikka avunpiiriin hakeutuminen ei sujunut ilman ongelmia (olen kirjoittanut niistä mm. täällä), on se ollut merkittävässä roolissa oman itseni löytämisessä. En usko, että olisin edes tajunnut omaa näkymättömyyttäni ilman burnoutia – niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Näkyväksi tuleminen ei ole tapahtunut hetkessä ja se on vaatinut oman rajallisuuden ymmärtämisen lisäksi rajojen asettamista muille. Olen opetellut sanomaan ei, tehnyt erottelua minun ja muiden vastuista ja ymmärtänyt sen, etten ole vastuussa muiden tunteista. Olen joutunut kyseenalaistamaan monia aikaisempia ihmissuhteita ja tehnyt rankallakin kädellä liikkeitä sen suhteen, keitä haluan sisällyttää uuteen sivuun elämässäni. Suhteet, joissa minulle ei olekaan ollut tilaa olla oma itseni, ovat joutuneet jäämään taakseni. Tämä on aiheuttanut kipuilua, vaikka pitkällä tähtäimellä tämä on ollut vain hyvä asia suhteideni pohjautuessa tätä nykyä vastavuoroisuuteen ja aitouteen. Olen myös opetellut hyväksymään itseni ja sen, ettei arvooni liity ehtoja. Vaikka lapsena minun olisi täytynyt tehdä asioita ja olla tietynlainen saadakseni rakkautta ja huomiota, tämän kaltainen ehdollistuminen ei enää kohdallani jatku. Olen hyvä juuri näin.

Kun on pitkän aikaa ollut rajaton ja näkymätön, näkyväksi tuleminen voi herättää erilaisia pelkoja ja huolia. Koska näkymättömyys on osaltaan tietynlainen suojamuuri, näkyminen tarkoittaa näiden muurien hajottamista ja itsensä paljastamista muille. Usein juuri pelko muiden reaktioista, hylkäämisistä ja torjumisista estävät henkilöä tekemästä näin ja saavat hänet pidättäytymään näkyvyydestä. Alkuun minuakin pelotti tästä aiheutuva muutos, mutta pelko vaihtui nopeahkosti sisäiseen rauhaan ja tyyneyteen omaksi itsekseni tulemisesta, sillä ymmärsin, miten ensisijaista onkaan näkyä itselle. Itselleni näkyväksi tulemisesta saatavat hyödyt peittosivat pelot ja saivat huolet hälvenemään. Uskon tämän sisäisen muutokseen heijastuneen positiivisesti myös ulkoiseen todellisuuteen, sillä koin muutoksen myötä enemmän yhteenkuuluvuutta ja varmuutta olla yhteydessä muihin kuin, mihin aikaisemmin olin tottunut. Eteen tulevia vaikeuksia on myös ollut helpompi käsitellä, kun omat rajat ovat selkeytyneet ja ymmärtää sen, mistä asioista itse on vastuussa. Itselleni merkittävässä roolissa näkyväksi tulemisessa on ollut aitouden ja läsnäolon määrän lisääntyminen ihmissuhteissa, mitä pidän varsin tervetulleena. Pelkoni ulkopuolisuudesta eivät siten toteutuneet, oikeastaan päinvastoin, ja niitä kohti oli hyvä mennä.

Rajallisuus on hyvä asia

Näkymätön usein näyttää muille pelkästään heijastuksia 
itsestään.

Koska olen jo pidemmän aikaa ollut näkyvissä, minun on paikoitellen haasteellista muistaa elämääni näkymättömänä. Kaikkinensa se oli rajatonta ja epämääräistä, muiden tahtiin menemistä ja elämää toisten odotuksista käsin ja muita varten. Minulla ei ollut kosketusta siihen, kuka minä olen. Vaikka näkyviin tuleminen on tuonut muutoksia elämääni, ei minusta edelleenkään tullut kovaäänistä muiden päälle huutajaa, joka varastaa show’n saapuessaan paikalle. Näkyväksi tuleminen oli omalla kohdallani ikään kuin kotiin tulemista, sellaiseksi, joka minä alkujaankin olin.

Lopuksi haluan vielä todeta sen, miten oman rajallisuuteni tunnistaminen on ollut tärkeää siksikin, että vallitseva kulttuuri tuntuu jättävän tämän huomiotta. Puheet siitä, kuinka meistä on mihin tahansa, voivat olla turhan harhaanjohtajia ja saada ihmisen voimaan huonosti. Omien rajojen löytämisen ja itsetuntemuksen lisääntymisen myötä olen ymmärtänyt sen, mihin minusta on ja, mihin minusta ei ole. Teoriassa minusta varmaan olisi mihin tahansa, mutta siitä maksettava hinta tulisi liian korkeaksi enkä mielelläni työuupuisi toistamiseen. Persoonallisuus ja sen piirteet ovat suhteellisen pysyviä ja asettavat tietynlaisia rajallisuuksia sille, mihin kenestäkin on. Pidän tätä vain hyvänä asiana, ihmisiä on erilaisia, eikä minun tarvitse olla tätä kaikkea. Minun on hyvä olla minuna, näkyvissä ja rajallisena!

Näkymättömyydestä irtaantumisen avuksi:

• Tunnistatko itsessäsi näkymättömyyteen liittyviä kokemuksia kuten arvottomuutta ja/tai huonommuuden kokemuksia?
• Pelkäätkö, ettei sinua hyväksytä sellainen kuin olet?
• Oletko ehdollistanut rakkauden?
• Näkymättömyys pitää usein sisällään rajattomuutta, joten rajojen asettaminen muille voi olla ensimmäisiä tekoja kohti näkyvämpää sinua. Opettele sanomaan ei ja tunnista vastavuorottomat suhteet.
• Näkyväksi tuleminen mahdollisesti karsii ihmissuhteita elämästäsi ja tähän voi olla hyvä varautua henkisesti etukäteen.
• Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet – et ole täällä vain miellyttämässä muita!

Erityissisaren varjoissa varttuminen

Viimeisimmässä traumoja käsittelevässä kirjoituksessa toin esiin haastavan sisarussuhteeni, joka liittyy minua kaksi vuotta vanhempaan isosiskooni. Suhteemme on ollut täynnä ristiriitaisuuksia ja hänen vaikeahko neuropsykiatrinen oirehdintansa on värittänyt minunkin kasvua lapsesta aikuiseksi. Keskityn tässä kirjoituksessa avaamaan tätä kuviota syvemmin. Tarkoitukseni ei ole tilittää lapsuudestani katkerasti tai vierittää syntipukin roolia siskolleni, vaan tuoda asioita mahdollisimman kattavasti esiin. Olisin itse kaivannut vertaistukea ja olen iloinen, mikäli tekstini päätyy edes yhden samankaltaisessa perhetilanteessa olevan henkilön luettavaksi. Tekstillä on pituutta, joten suosittelen lukemaan sen ajan kanssa.

Nepsy-lapsi ja vanhemmuus

Isosiskon lisäksi lapsuuden perheeseeni kuului viitisen vuotta nuorempi veli ja vanhemmat, äiti ja isä. Ainoastaan isosiskollani oli havaittavissa neuropsykiatrista oirehdintaa ja huolimatta siitä, että piirteisiin liittyy voimakas perinnöllisyys, en tunnista niiden ilmenemistä vanhemmistani, veljestäni enkä itsestäni. Myöskään lähisuvussa samankaltaisuutta ei mielestäni ole havaittavissa. Siskollani kävikin geenilotossa huono tuuri ja kenties muilla pimennossa olevat geenit tulivat hänelle näkyviin. Perinnöllisyyden lisäksi nepsy-oireita voi ilmetä ympäristötekijöiden ja esimerkiksi synnytyskomplikaatioiden seurauksena. Tarkan, yksittäisen syyn löytäminen oireiden ilmenemiselle on mahdotonta.

Erityislapsiperheiden tukemisessa on 
parantamisen varaa.

Lapsen saamisesta seuraa aina iso elämänmuutos ja varmasti jokainen tuore vanhempi on jossain muodossa uuden äärellä. Tilanne herättää tunteita laidasta laitaan, oli lapsi sitten helppo tai vaikea. Koska vanhemmillani ei itsellään ole nepsy-piirteitä, olen varma, että siskoni syntymä on asettanut heidät varsin haastavan tilanteen äärelle monelle tapaa. He ovat saaneet esikoisen, jonka käytös ei ole suoranaisesti herättänyt tuttuuden tunnetta tai ollut sanalla sanoen, helpoimmasta päästä. En tiedä, miten tuoreita vanhempia tänä päivänä tuetaan, mutta sen tiedän, ettei ole olemassa minkäänlaista koulutusta tai varautumisopusta siihen, miten olla vanhempi lapselle, joka ei sitten ehkä olekaan ihan sellainen kuin odotettiin. Asia on tabu eikä vanhempi saisi sanoa odottaneensa lapsesta tietynlaista eikä varsinkaan sanoa katuvansa saaneensa lapsia. Minä en tiedä, miten vanhempani suhtautuvat tällaiseen ajatukseen, mutta sen kuvan perusteella, mikä minulle on muotoutunut, uskon, että he olisivat harkinneet kahteen kertaan lastensaamista, mikäli heillä olisi ollut kyky nähdä tulevaisuuteen.

Vanhemmillani ei ollut tapana puhua vaikeista asioista, mikä on melkoisen huono ominaisuus tilanteessa, jossa yksi lapsista on erityislapsi. He jäivät yksin ihmettelemään, miksi siitäkin huolimatta, että lapsi näyttää ja käyttäytyy periaatteessa ihan terveellä tavalla, kehitys on verkkaampaa ja tunne siitä, ettei kaikki ole ihan kohdillaan, voimistuu. Vaikeat tunteet ja epäonnistumisen kokemukset tulivat osaksi arkea. Luulen, että minun syntymäni kaksi vuotta myöhemmin varmisti heidän epäilyksensä paikkaansa pitäviksi ja toimi liikkeelle panevana tekijänä hakea vastauksia terveydenhuollon piiristä. Apua ei kuitenkaan noin varhaisessa vaiheessa annettu (vasta sitten, kun koulunkäyntiin liittyvät ongelmat tulivat näkyviin) ja lopputulemana lienee enemminkin ollut se, että vanhempieni vanhemmuustaidot asetettiin kyseenalaisiksi. Tämä lienee lisännyt vaikeiden tunteiden negatiivista kierrettä entisestään.

Lukihäiriöön takertumista

Siskoni ei tietääkseni saanut lapsuudessa mitään muuta diagnoosia kuin lukihäiriön. Kaikenlaiset tukitoimet myönnettiin ja kohdennettiin nimenomaan lukihäiriön hoitoon. Hän kävi muun muassa vuosia toimintaterapiassa, suoritti koulunsa pienluokalla ja hänellä oli erinäisiä tukihenkilöitä vuosien varrella. Millään näistä toimista ei kuitenkaan ollut mainittavaa vaikutusta hänen käytökseensä ja vaikutukset koulunkäyntiin olivat suhteellisen minimaalisia hänen päästessä vuodesta toiseen nipin napin luokalta. Kerron tuonnempana tarkemmin hänen oireidenkirjosta, mutta oma arvioni on, ettei mene kovin kauas todellisuudesta, jos sanoo hänen kärsineen vaikeasta ADHD:sta, autismikirjon häiriöstä sekä uhmakkuus- ja käytöshäiriöstä. Arvioin hänen kärsineen nimenomaan nepsy-piirteistä eikä mielenterveyspuolen asioista siksi, että ne olivat kehityksellisiä ja säilyivät samankaltaisina vuodesta toiseen – mielenterveysongelmat ovat luonteeltaan enemmän ohimeneviä.

Vanhempanikin epäilivät siskoni kohdalla kyseessä olleen jotain muutakin kuin dysleksiaa ja häntä vietiin useampia kertoja eri lääkäreille tutkimuksiin. Siskoni oirehdinta oli laajempaa kuin kirjoittamisen ja lukemisen vaikeutta ja sitä ilmeni paljolti kotioloissa. Kumpikaan vanhemmistani ei ollut lääketieteen tai tautiluokitusten asiantuntija eikä tuolloin yli kaksikymmentä vuotta sitten ollut esimerkiksi somea. Lääkärin sana oli laki eikä heidän mukaansa siskoni käytös vastannut neuropsykiatrisia tai mielenterveydellisiä diagnostisia kriteerejä. Lukihäiriön katsottiin riittävän ja laajempi, monimuotoisempi oirehdinta jäi jostain syystä pimentoon. Samanaikaisesti terveydenhuollossa sysättiin vastuuta koululle ja koululta terveydenhuollolle.

Kaksikymmentä vuotta sitten tietoisuus nepsy-asioista on ollut vähäinen verrattuna siihen, mitä se (toivottavasti) tänä päivänä on. Palvelujärjestelmä ei tunnistanut ongelmaa, diagnooseja annettiin varsin maltillisesti ja perheet jäivät pitkälti oman onnensa varaan. Arvelen, että tilanne on edelleen näissä asioissa paikoitellen huono ja avun saamiseksi on liiaksi tuurista kiinni, minkälainen lääkäri kohdille osuu. Nepsy-oireet eivät välttämättä ole päälle päin näkyviä ja haasteet ilmenevät usein kotioloissa eikä vartin mittaisella lääkärikäynnillä. Myös sukupuolittuneet asenteet voivat hankaloittaa oireiden havaitsemista. Neuropsykiatristen haasteiden ilmeneminen ei noudata samaa kaavaa tytöillä ja pojilla, ja oireet ja diagnosointi voivat tästä syystä juuri tytöillä jäädä herkemmin tunnistamattomiksi. Siskoni tapauksessa vanhempiani ei uskottu tämän villiydestä tai toistuvista raivokohtauksista, sillä kyseessä oli vaahtosammuttimen kokoinen tyttö, joka käyttäytyi tutkimuksissa varsin tavanomaisesti, jopa ujosti. Tytöt ei riehu tai raivoa. Siskoni tapauksessa painoarvoa toi sekin, että perheessä kukaan muu ei oirehtinut ja, siksi perinnöllisyyden todentaminen jäi heikoksi. Syyttävä sormi kääntyi toistuvasti vanhempieni suuntaan – ympäristössä ja kasvatustavoissa lienee parantamisen varaa.

Ei diagnoosia, ei ongelmaa

Koska sisareni käytös ei lääkäreiden mukaan 
vastannut diagnostisia kriteerejä, hänen 
arvioitiin käyttäytyvän tahallisesti huonosti.

Sillä, että siskoni jäi ilman diagnooseja, oli kauaskantoisia seurauksia ihan jo siksi, että hän tippui ulkopuolisen avun piiristä. Tukitoimet jäivät vähäisiksi ja oikeudet joihinkin etuuksiin jäivät pois. Vanhempani väsyivät avun hakemiseen, toistuviin vesiperiin siitä, ettei mitään löydetty ja siihen, ettei heitä kuultu. Varsinkin isäni alkoi uskoa, ettei siskollani sitten ole mitään ja luottaa siihen, että tämä voisi muuttaa käytöstään. Tarvittaisiin vain oma halu. Tämä loi kiilaa vanhempieni väliin, sillä äitini näki, ettei siskoni mahda itselleen mitään. Toki molempien linjaukset olivat useasti koetuksella ja vaihtelivat tilanteiden mukaan. Diagnoosin turvin siskoni käytöksestä olisi kenties ollut helpompi puhua ulkopuolisille, sillä se olisi toiminut ikään kuin selittävänä tekijänä. Osa sukulaisista ei halunnut olla kanssamme tekemisissä, osa jakeli vanhemmilleni kasvatusvinkkejä tietämättä kokonaiskuvaa ja osa toi näkyvästi esiin sen, ettei ole kiinnostunut kuulemaan siskoni tai meidän muiden asioista mitään. Harvassa olivat ne, jotka hyväksyivät siskoni tai perheemme sellaisenaan tai ne, jotka olisivat tarjonneet apua tai tukea. Lapsuuden kokemukseni ovat muovanneet maailmankatsomustani ja olen pienestä asti nähnyt sen, kuinka huonosti erilaisuutta siedetään. Lapset ja aikuiset havaitsevat herkästi, mikäli toinen on vähänkään erilainen kuin itse, kuin valtaväestö. Erilaisuuden puolesta puhutaan tänä päivänä ehkä enemmän kuin ennen, mutta näkisin, että vielä on pitkä matka puheista tekoihin.

Kaiken tämän seurauksena perheemme alkoi entistä enemmän larpata tavallista perhettä ja siskoni erityisyys jäi taka-alalle, asiaksi, josta ei puhuttu. Meitä kasvatettiin tasapäistämisen periaatteella ja korostettiin sitä, kuinka kaikessa tehdään tasajako. Puheet olivat kuitenkin aina ristiriidassa tekojen kanssa ja oli päivänselvää, että siskoani kohdeltiin eri tavoin. Hän sai erivapauksia, huomiota ja tukea enemmän kuin muut, enemmän kuin minä. Hän oli esimerkiksi ruuan suhteen nirso, joten ruuaksi oli riitojen välttämiseksi aina sellaista, mitä siskoni söisi. Sillä ei ollut väliä, pidinkö minä siitä vai en. Televisiosta katsottiin hänen haluamia kanavia eikä hänen tarvinnut muiden tavoin pukea esimerkiksi kauluria ulos lähdettäessä. Paljon asioita tehtiin hänen ehdoillaan ja hänen mieltymyksensä edellä. Näitä olisi varmasti ollut helpompi ymmärtää, mikäli olisi tuotu ilmi syyt toiminnan taustalla.

Olen jostain lukenut, että mitä pienempi ikäero saman sukupuolisilla sisaruksilla on, sen todennäköisempää sisarkateus on. Tiedän, että myös meidän perheessämme oli sisarkateutta: minä olen ollut kateellinen siskolleni hänen saamastaan huomiosta ja hän kenties minulle minun koulumenestyksestäni. Tämä siitäkin huolimatta, että meitä muistuteltiin siitä, kuinka kateus on sairaus. Olen myös kokenut kateuden tunteesta huonoa omatuntoa, sillä minulle on aina ollut jollain tapaa itsestään selvää, ettei siskoni ole kuin muut. Olen tiennyt, että hänessä on piirteitä, jotka eivät vastaa yhteiskuntakelpoista ja, että hänen käytöksensä eroaa voimakkaasti muista tapaamistani ihmisistä. Tästä ei tosin saanut puhua, kaikenlaiset yritykset hyssyteltiin hiljaisiksi ja jäin tietoni kanssa yksin, mikä näin jälkikäteen on tuntunut erityisen pahalta. Vanhempani eivät ole koskaan käyneet minun kanssani minkäänlaista keskustelua siskoni erityisyydestä – he ovat korkeintaan todenneet, että hän nyt vain on tuollainen tai, että kyllä se siitä. Vastaavassa tilanteessa olevia kehottaisinkin rohkeasti puhumaan ja kertomaan erityislasten sisaruksille heidän ikätasoisella tavalla, mistä on kysymys. Mikä sisarusta ”vaivaa”, miksi hän käyttäytyy niin kuin tekee ja, mitä kenties terve sisarus voi tehdä tilanteessa omilta osin. Tämä voi lisätä ymmärrystä toista kohtaan ja vähentää luuloja esimerkiksi siitä, että toinen tekisi kiusallaan asioita. Lapset tietävät yllättävän paljon asioita ja ovat usein varsin hyvin kartalla siitä, missä mennään, eivätkä kertomasi asiat todennäköisesti tule hänelle täytenä yllätyksenä. On myös hyvä muistaa, ettei nepsy-piirteet välttämättä näy ulospäin, mikä voi entisestään hämmentää ”terveitä” sisaruksia ja lisätä tarvetta tiedonsaannille.

Oireidenkuvaa

Avaan seuraavaksi siskoni oirehdintaa siltä osin kuin tiedän. En luonnollisestikaan tiedä kaikkea enkä ole nähnyt esimerkiksi lääkäreiden arviointeja. Lapsena siskoni on ollut varsin haastavalla temperamentilla varustettu ja vaatinut paljon hoivaa ja huomiota osakseen. Tiedän, ettei haastava temperamentti ole sairaus, mutta tiedän myös, että hän on ollut temperamentiltaan hyvin erilainen kuin kumpikaan vanhemmistani, mikä on osaltaan lisännyt kuormitusta ja turhautumista siitä, miten toimia. Hän on kehittynyt hieman ikätasoaan jäljessä ja tämän myötä hänen koulunkäyntinsä aloittamista viivästytettiin vuodella. Lukihäiriö hankaloitti hänen koulunkäyntiänsä eikä hänellä riittänyt keskittymiskyky tai mielenkiinto tuntien seuraamiseen. Asioiden hahmottaminen tuotti suuria vaikeuksia. Hän ei pärjännyt tavallisella luokalla, vaan jo ensimmäisen vuoden aikana hänet siirrettiin pienluokalle ja hänellä oli koulunkäynninohjaajia tukenaan kouluvuosien ajan. Oppitulokset olivat vaisuja, hän pääsi toistuvasti rimaa hipoen luokalta, lintsailut olivat tavanomaisia enkä usko, että hän koki onnistumisen tunteita kouluun liittyen juuri koskaan. Peruskoulun jälkeen hän ei ole opiskellut. 

Siskoni oli myös tapaturma-altis ja joutui useasti 
päivystykseen paikattavaksi.

Koska hän oli ala-asteen pienluokalla ja yläasteen tarkkisluokalla (nykyisin nämä taitavat kulkea erityisluokkina), ei hänen luokillaan paljoa muita tyttöjä ollut. Osittain tästä syystä ja osittain siitä, ettei siskollani yksinkertaisesti ollut ihmissuhdetaitoja, kaverisuhteet jäivät olemattomiin tai ne olivat maksimissaan viikon pituisia. Siskollani oli haasteita aggressiivisen käytöksen kanssa ja useasti koululta oli tullut tietoa, että hän on lyönyt toisia luokkalaisia. En usko, että hän kuitenkaan ketään varsinaisesti kiusasi eikä hän toisaalta ollut kiusattukaan. Hän ei vain jollain tapaa soveltunut luokassa olemiseen ja toimimiseen. Samantapaista käytöstä oli myös kotioloissa ja hän onkin ainut ihminen, jonka kanssa olen koskaan varsinaisesti tapellut riitojen eskaloiduttua hänen kanssaan joskus fyysiseksikin. Häneltä on puuttunut taito asettua toisen asemaan eikä hän osaa lukea sosiaalisia vihjeitä tai tilanteita. Toisen ihmisen mielenliikkeet, tunteet ja sanaton viestintä ovat hänelle tuntematonta.

Auktoriteettien (opettajia, vanhempia ym.) totteleminen ei kuulunut hänen tapoihinsa, mikä entisestään haastoi hänen sopeutumistaan erilaisiin ympäristöihin. Riidat kehkeytyivät kotioloissa usein juuri siitä, ettei siskoni suostunut tekemään jotakin hänelle osoitettua kotityötä toistuvista pyynnöistä huolimatta. Tämän kaltainen tekemätön kotityö saattoi sitten siirtyä minun tehtäväkseni. Riitoja syntyi paljon myös siitä, ettei hän halunnut lopettaa tietokoneella olemista ja pelaamista eikä noudattanut sovittuja aikarajoja. (Voin vain kuvitella, minkälaista vääntöä nykyajan perheissä käydään näistä asioista ruutujen yleistyttyä.) Hän ei noudattanut nukkumaanmenoaikoja, mistä seurasi joka-aamuiset raivarit aikaisista herätyksistä ja pakosta lähteä kouluun. Siskoni oli paitsi riidanhaluinen myös hyvin itsepäinen, ja haluton huolehtimaan hygieniastaan. Suihkussa hän ei halunnut käydä tai jos kävikin, hän oli siellä toista tuntia. Hampaitaan hän ei harjannut eikä käyttänyt silmälasejaan. Hän saattoi yhtenä päivänä leikellä hiuksensa muutaman sentin mittaisiksi ja toisena saksia hänen vaatteensa riekaleiksi, muodikkaammiksi. Useampina jouluina hän kävi etukäteen avaamassa kaikkien joululahjat paketeista, penkoi muiden kaappeja, luki minun päiväkirjojani ja kysyttäessä kiisti aina kaiken. En tiedä valehteliko hän tietoisesti, mutta useimmiten hänen sanaansa ei voinut luottaa. Kaikesta tästä seurasi se, että riidat olivat likimain päivittäisiä ja arjessa kulki jatkuvasti mukana tietynlainen negatiivisuus.

Hän ja minä

Siskoni ja minun välinen suhde huononi ajan myötä, alkujaan olimme tiiviisti tekemisissä. Meillä oli pieni ikäero ja leikimme alle kouluikäisinä paljon yhdessä. Hän oli aina lähettyvillä, olimme samoissa hoitopaikoissa ja jaoimme saman huoneen. Meitä puettiin samalla tavalla ja kuvista päätellen olemme viihtyneet toistemme seurassa. Minulla ei luonnollisesti ole noilta ajoilta juurikaan muistikuvia enkä muista huomanneeni siskostani eroavaisuutta tuolloin. Siskoni on ollut kaksivuotias minun syntyessä, mikä on tarkoittanut sitä, että hänellä on ollut uhmaikävaihe alkamassa. Hänelle minun syntymäni on ollut kriisi ja se on myös voinut lisätä hänen uhmakkuuttaan. Tämä on tietysti vaikuttanut siihen, missä määrin olen saanut aikaa vanhemmiltani ja, miten minua on hoidettu. Voi olla, että olen jo ensimmäisien vuosien aikana oppinut hillitsemään itseäni ja olemaan helpommin hoidettavissa, sillä olen tajunnut, että kilpailen hoidosta vaativamman tapauksen kanssa. Voi myös olla, että olen temperamentiltani ja persoonallisuudeltani ollut helpompi. Ensimmäiset vuodet ovat merkittävässä roolissa sille, minkälaisen suhteen lapsi muodostaa vanhempiinsa, minkälaiseksi kiintymyssuhde muodostuu ja, minkälaiseksi lapsi arvioi ulkoisen todellisuuden. Voi olla, että minun ensimmäiset vuoteni ovat olleet paitsi vanhempieni värittämät, myös sellaiset, joissa siskollani on iso rooli.

Käännekohta siskosuhteessani oli koulunkäynnin aloittaminen. Niin hänen koulunkäyntinsä alkaminen kuin minunkin. Hänen siksi, että koulunkäynti vaikeutti siskoni oireita, mikä lisäsi eskalaatioita kotioloissa ja sai minut siten suhtautumaan häneen entistä varautuneemmin. Minulla koulunkäynnin alkaminen laajensi elämänpiiriäni. Aloin saamaan koulukavereita ja vertailukohteeni lisääntyi siitä, mikä on tavallista ja mikä ei. Tästä seurasi, että aloin tehdä pesäeroa siskooni. En enää halunnut pukeutua samalla tavalla hänen kanssaan enkä halunnut, että meistä puhutaan monikkona. (Meitä puettiin samankokoisuuden ja -ikäisyyden vuoksi kuin kaksosia ja harvemmin meistä puhuttiin ns. yksilöinä.) En sietänyt sitä, että hän matki minua joissain asioissa ja pyrin jatkuvasti tekemään asioita toisin kuin hän. Minua nolotti se, että siskoni oli pienluokalla ja vain yhtä luokkaa ylempänä, vaikka hän oli minua kaksi vuotta vanhempi. Hän ei tosin ollut samassa koulussa kanssani, mistä seurasi se, että aloin salailemaan muilta sitä, että minulla on sisko. En puhunut hänestä ja saatoin vaieta, jos puhe jostain syystä kääntyi sisaruksiin. Kutsuin harvoin ketään luokseni kotiin: en halunnut kenenkään näkevän perheemme dynamiikkaa ja siskoni käyttäytymistä. Näin kavereita ulkona tai heidän luonaan. Läpi kouluvuosien pahin pelkoni olikin, että minua aletaan kiusaamaan siskostani. Näin ei koskaan tapahtunut, mutta pidän näin jälkikäteen ajateltuna valitettavana sitä, minkä määrän huolta olen tilanteesta joutunut kantamaan. Ei 10-vuotiaan tulisi prosessoida asioita tuossa määrin.

Koulunkäynnistä muotoutui minulle pakokeino 
ja asia, jonka osasin siskoani paremmin.

Suhdettamme hiersi sekin, että minä olin hyvä koulussa. Opin lukemaan ja kirjoittamaan vaivatta ja pärjäsin hyvin eri kouluaineissa. Pidin koulunkäynnistä enkä ymmärtänyt siskoni tapaa suhtautua siihen niin negatiivisesti. Minä olin siskolleni hikke ja hän minun silmissäni tyhmä. Kitkaa aiheutti sekin, että urheilin paljon ja olin sporttinen, toisin kuin siskoni, joka vihasi kaikkea liikuntaa ja vietti vapaa-aikansa lähinnä tietokoneella pelaten. Suorittamisesta tuli minun pakokeinoni kotioloista ja arjesta, keino pitää itseäni kiireisenä. Tein illat läksyjä, huolehdin kokeisiinlukemiset säntillisesti ja harrastin lisäksi urheilua useita kertoja viikossa, kävin leireillä ja kilpailuissa ja niitin jonkun verran menestystäkin lajin parissa. Koulunkäynnistä ja urheilusta pitäminen on voinut olla minun tapani sanoutua irti ja kapinoida siskoani vastaan. Olen halunnut pärjätä ja suoriutua hyvin, sillä olen pelännyt, että tekemättä näin, minusta tulisi kuin hän. Olen halunnut näyttää vanhemmilleni, että emme ole samanlaisia, ja yrittänyt saada jonkinlaista hyväksyntää ja tunnustusta suoritusten kautta. Tiedän, että onnistumisistani oltiin iloisia, mutta tiedän myös, että ne toimivat muistuttavina tekijöinä siitä, ettei siskoni tule koskaan yltämään samanlaisiin saavutuksiin. Siksi tunnustuksen saaminen ja onnistumisista nauttiminen on aina jäänyt puolitiehen – mikä on entisestään lisännyt suorittamisenhaluani.

Vanhempani erosivat ollessani 14-vuotias ja, vaikka erityislasten perheissä erot ovat tavanomaisia, en enää tänä päivänä syytä erosta siskoani. Tiedän, että syitä on monia. Eron myötä siskoni käytös kuitenkin eskaloitui jo valmiiksi hankalan murrosiän päälle. Asuimme äitini kanssa ja siskon ja äidin väliset yhteenotot lisääntyivät. Riitoja oli paljon. Ehdimme asua vuoden verran tällaisilla järjestelyillä ennen kuin siskoni huostaanotti itse itsensä. Jonkin (monista) riidan päätteeksi hän teki itsestään ja äidistäni lastensuojeluilmoituksen, minkä myötä hän siirtyi asumaan lastensuojelulaitokseen. Hän asui siellä täysi-ikäistymiseen asti. Tilanne oli minullekin jossain määrin kuumottava, sillä en tiennyt, mitä minulle tapahtuisi ja, saisinko enää asua silloisessa kodissani. Pelkäsin samaiseen laitokseen joutumista. Olen vasta nykypäivänä kyennyt ymmärtämään, kuinka kuormittava tämä vaihe minullekin on ollut. Jo pelkästään vanhempien eroaminen on vaikea asia teini-ikäiselle puhumattakaan epäselvyydestä siitä, missä sitä jatkossa asuu. Tilanne kuitenkin laantui ja lukuun ottamatta siskoni muuttoa, mikään muu ei muuttunut. Olin lopulta helpottunut hänen muutostaan, enkä tuon jälkeen ole enää asunut siskoni kanssa saman katon alla. Lastensuojeluilmoituksen seurauksena muistan, että kävimme jonkinlaisessa perhetapaamisessa sosiaalipuolen toimistolla siten, että paikalla oli äitini, siskoni ja minun lisäksi perhetyöntekijä. Tilaisuudessa käsiteltiin sen hetkistä tilannetta ja etsittiin keinoja välien parantamiseksi. Ajankohta ei kuitenkaan olisi voinut olla huonompi, sillä vihasin siskoani tuolloin enemmän kuin koskaan. En ymmärtänyt minun osuuttani tapaamisessa ja koin, että minusta yritettiin tehdä syypäätä siskoni muutolle. Tapaaminen jäi ainokaiseksi ja näin jälkikäteen voisin ajatella sen olleen tarpeellinen, mikäli se olisi tapahtunut useita vuosia aikaisemmin.

Häpeää, vihaa, sääliä, syyllisyyttä

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että minä häpesin siskoani. Häpesin kaikkea hänessä, hänen olemustaan, tapoja ja käyttäytymistä. Häpesin sitä, että olimme sisaruksia ja meidän oletettiin olevan samanlaisia. Häpesin sitä, miten hän käyttäytyi kuin olisi pikkusiskoni ja sitä, miten hän näytti paljon ikäistään lapsenomaisemmalta. Häpesin sitä, miten ihmiset aina tuijottivat häntä ollessamme ulkona. Jostain syystä hän erottui väkijoukosta ja niin toiset lapset kuin aikuiset tuijottivat häntä missä tahansa olimmekaan. Häpesin sukulaisten katseita ollessamme vierailuilla ja ääneen sanomattomia reaktioita siskoni käytökseen. En halunnut näyttäytyä hänen kanssaan missään enkä halunnut häntä yleisöksi mihinkään tilaisuuksiin. Olisin mieluummin ollut pitämättä esimerkiksi ylioppilasjuhlani, sillä minua ahdisti tieto siitä, että siskoni tulee koululle ja lopulta juhliin sukulaisten kanssa saman katon alle. Jos jotain positiivista täytyy sanoa, niin onneksi tuolloin kaksikymmentä vuotta sitten ei ollut somea, eikä minun täytynyt julkisesti esiintyä siskoni kanssa yhtään enempää kuin oli tarpeen.

En ole myöskään vihannut ketään yhtä paljon kuin siskoani. Vihasin sitä, miten hän sai aina tahtonsa läpi ja, miten tuntui, että häntä paapottiin siitäkin huolimatta, että hän oli jatkuvasti haastamassa riitaa. Mikäli riitelin hänen kanssaan, minä olin aina se, jonka tuli viisaampana osata lopettaa. Vanhemmat kehottivat minua luovuttamaan ja antamaan periksi riippumatta siitä, olinko ollut oikeassa vai en tai, oliko suuttumukselleni aihetta vai ei. Minusta kasvatettiin kirjaimellisesti kiltti ja helppo tyttö, siksi, että se oli perheemme kontekstissa helpointa. Vihasin sitäkin, että en saanut vihata. Minun tuli ymmärtää siskoani ja sitä, että hän nyt vain on tuollainen. Minä opettelin olemaan olematta vaivaksi, nielemään kiukkuni ja olemaan näyttämättä negatiivisia tunteita siksi, että perheessä oli jo yksi, joka toteutti näitä kahden ihmisen edestä. Siinä missä siskollani oli ulospäin suuntautuvaa vihaa ja raivoa, minulla se kääntyi sisäänpäin ja kohdistui itseäni kohtaan. Siskoni ei myöskään välittänyt yhtään, mitä muut olivat hänestä mieltä. Hän teki juuri niin kuin itse halusi. Jos hän ei halunnut mennä kouluun, hän ei mennyt. Jos hän halusi värjätä hiuksensa mustiksi, hän värjäsi. Olen itse ollut käytännössä tällaisen käytöksen vastakohta: tarkkaillut jatkuvasti muita ja muiden reaktioita muokatakseni omaa käyttäytymistä muiden silmissä hyväksyttävämmäksi. Niin kauan kuin muistan, olen pyrkinyt välttämään minkäänlaista pahennusta aiheuttavaa käytöstä. Tämä kaikki on tapahtunut itseni kustannuksella ja elämääni on määrittänyt pitkälti muiden miellyttäminen, josta olen kirjoittanut enemmän täällä. Minun ei ole tänä päivänä vaikea nähdä syyseuraussuhteita sille, miksi olen mahdollisesti ollut varsin riskialtis työuupumaan tai masentumaan.

Jollain tapaa olen myös aina kantanut mukanani säälin tunnetta. Olen säälinyt siskoani, vanhempiani, veljeäni, koko perhettäni. Vasta viime aikoina olen voinut myöntää säälineeni myös itseäni ja sitä, mistä olen jäänyt paitsi. Minulla ei ole ollut tavallista isosiskoa, kovinkaan onnellista ydinperhettä tai sukua, johon turvautua. Olen pitänyt lapsuuttani aivan tusinatavarana ja sellaisena, jossa ei ole mitään erikoista, mutta nykyisin kykenen jo näkemään sen sisältäneen asioita, jotka eivät tapahdu kaikille ja, jotka eivät ole vain ja ainoastaan helppoja. Sääli on ollut tunne, jota olen eniten heijastanut muihin ihmisiin ja kokenut periaatteessa ketä tahansa kohtaan sääliä huolimatta siitä, kuinka hyvin tällä olisi asiat. Kokemani sääli ei ole voivottelun tai ylemmyydentunteen kaltaista, vaan enemmänkin jonkinlaista surumielisyyttä ihmisenä olemista kohtaan. Tunne on varmasti ohjannut myös uravalintojani. Koska minun on aina ollut vaikea nähdä itseäni lapsuudenoloista kärsijänä, säälintunne on hälventynyt pystyttyäni myöntämään sen, että myös minulla on menneisyyden taakkani kannettavana.

Erityissisar herättää terveissä sisaruksissa tunteita 
laidasta laitaan ja niitä olisi ensiarvoisen tärkeää 
päästä purkamaan aikuisen kanssa.

Kaikesta tästä olen kantanut valtavasti syyllisyyttä läpi aikuisiän ja miettinyt, onko minun sallittua hävetä, vihata ja sääliä omaa siskoani. Eikö tällainen ole valtavan itsekästä? Olenko minä hävennyt häntä siksi, että olen pelännyt muiden ihmisten reaktioita tai sitä, että minua aletaan kiusaamaan? Olenko vihannut häntä siksi, että olen itse jäänyt huomiotta ja, jos näin on, onko vihan tunne ylimitoitettua? Olenko aidosti säälinyt häntä vai enkö vain ole sietänyt heikkoutta? Onko minun käytökseni pahentanut siskoni tilannetta – jos minä olisin ollut hänen puolellaan ja puolustanut häntä tarvittaessa, olisiko hän voinut paremmin? Syyllisyyden taakka ei ole vain itse itselleni asettama, vaan myös vanhempani antoivat minun ymmärtää, ettei minun tekemä pesäero ollut hyvä asia. Mitään varsinaisia tekoja tilanteen parantamiseksi he eivät kuitenkaan tehneet. Vanhempani eivät kertaakaan yrittäneet parantaa minun ja siskoni välisiä välejä, enkä usko, että he olisivat edes osanneet. Tänä päivänä näen vanhempieni toimet kohtuuttomina, sillä olen itsekin ollut tuolloin vasta lapsi. Minä olen toiminut niillä välineillä, mitä minulla on ollut käytössä ja pyrkinyt tekemään sen hetkisessä tilanteessa parhaani. Minä olen ollut vain pieni tekijä siskoni käyttäytymisen taustalla.

Yksin jäämistä

Kaikkien näiden vaikeiden ja ristiriitaisten tunteiden kanssa olen jäänyt yksin. Kukaan ei koskaan lapsuudessani kysynyt minulta mitään perhetilanteestamme enkä ole puhunut näistä vasta kuin aikuisiällä. Olen kantanut valtavan määrän tunnekuormaa mukanani asioista, joille en ole voinut tehdä mitään ja, jotka ovat olleet täysin minusta riippumattomia. Jouduin liian nuorena liian isojen asioiden ja kysymysten äärelle, ja sitä myöten joutunut varttumaan turhan nopeasti. Pikkusiskon aseman sijasta minua puskettiin isosiskon rooliin ja minut nähtiin vanhempana, mitä todellisuudessa olinkaan. Minun tuli olla järkevä ja aikuismainen lapsi. Siskoni käytös muovasi käyttäytymistäni ja, koska siskoni oli vaikea, minun piti olla helppo. En vaivannut vanhempiani omilla asioillani enkä halunnut aiheuttaa heille huolta minusta. Pärjäsin omillani jo hyvin pienestä asti.

Vanhemmillani meni kaikki resurssit siskoni kanssa pärjäämiseen ja, koska minulla meni ulkoisesti hyvin, he eivät osanneet havaita minua tai tarpeitani. Jäin loppu viimein varsin näkymättömäksi ja tuntemattomaksi vanhemmilleni. Olen aina ajatellut, että en saanut ulkopuolista tukea siksi, että en sitä tarvinnut enkä olisi siitä siten hyötynyt. Nykyisin ajattelen, ettei se, että itse muokkasin käyttäytymistäni helpompaan suuntaan, poistanut tarvettani aikuisilta saadusta tuesta ja turvasta. Aivan kuten kuka tahansa, myös minä olisin hyötynyt ulkoapäin tulevasta validaatiosta ja vahvistuksesta siitä, että kelpaan sellaisena kuin olen. Todennäköisesti olisin hyötynyt tällaisesta tavanomaista enemmänkin.

”Minulla ei ole oikeutta”

Oikeutuksen teema liittyy vahvasti osaksi lapsuuden kokemuksiin, sillä olen kautta aikojen ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa perheoloistani. Minä olin se, jolla oli asiat hyvin ja, joka pärjäsi ilman oireidenkirjon tuomia haasteita. Voinko edes ajatella kasvaneeni erityissisaren varjoissa? Onko jollain tapaa moraalisesti hyväksyttävämpää puhua kasvaneensa esimerkiksi menestyjän varjoissa kuin sellaisen, jonka terveys on sinua heikompi? Suurin oivallus, jonka olen asian tiimoilta tehnyt, on se, etten minä voi tietää, millä tavalla sisarukseni ovat lapsuutensa kokeneet. Voin tietää ainoastaan sen, miten minä olen asian kokenut ja pitää sitä yhtä arvokkaana. Minulla on oikeus nähdä asiat niin kuin ne olen kokenut. Samanlainen kasvuympäristö ei tee sisaruksista samanlaisia, vaan se enemminkin erilaistaa heidät. He reagoivat ympäristöön eri tavalla ja vastaavasti ympäristö reagoi heihin eri tavoin. Kyse on myös tunnepuolen asioista, jotka ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä tai helposti määriteltäviä.

Olen miettinyt sitäkin, kuinka siskoni on luultavasti pelastanut nimenomaan hänen nepsy-piirteensä. Hän ei välttämättä huomannut niitä pitkiä katseita, tuijottamisia, silmienpyörittelyitä, päänpudisteluita tai paheksuvia kielennaksutteluita, joita hän sai osakseen niin sukulaisten kuin ventovieraiden toimesta. Kenties hänelle ne ovat olleet vain eleitä ilman sen suurempia sosiaalisia vihjeitä. En tule tätä tietämään muilta osin kuin siltä, että minulta ne eivät menneet huomaamatta ja olen hänenkin puolestaan tuntenut niistä huonoa mieltä.

Olen tietoisesti ollut kirjoittamatta veljeni roolista, sillä olen halunnut keskittyä siskoni ja minun suhteeseen. Koska hän on siskoani seitsemän vuotta nuorempi, mikä on varsinkin lapsille iso ikäero, hän on ollut hieman erillään tästä kaikesta. Minua ja siskoani niputettiin yhteen, veljeni sai olla enemmän erillinen oma itsensä. Hänen kauttaan minulle on kuitenkin tullut näkyväksi se, mistä olen jäänyt paitsi. Vanhempani tulivat parhaiten toimeen juuri veljeni kanssa ja hän sai osakseen sellaista vanhemmuutta, joka parhaiten tuki hänen hyvinvointiaan. Veljeni kautta olen ymmärtänyt, ettei vanhemmiltani puutu kasvatustaitoja tai kykyä olla läsnä lastensa elämässä. Minun on ollut helpompi ymmärtää perheemme kokonaisdynamiikkaa ja kirjoittaa kaikki tämä siksi, että veljeni kautta myös minun roolini on selkeytynyt. Vaikka on tuntunut pahalta huomata minun jääneen aikuisilta saatavasta tuesta jossain määrin paitsi, olen ymmärtänyt, ettei se varsinaisesti johdu siitä, kuka minä olen tai siitä, millainen olen lapsena ollut. Tilannetekijöiden määrä on yksiselitteisesti vain voinut olla liian suuri. Veljeni ja siskoni suhde on aina ollut hyvin olematon, mutta olen iloinen minun ja veljeni välisestä suhteesta, jonka olemme onnistuneet rakentamaan olosuhteissa, joissa tällainen ei ole itsestäänselvyys.

Lopuksi

En halua ajatella asioista liian nihilistisesti, 
vaan uskoa, että oikeanlaiset ja oikeaan aikaan 
kohdennetut tukitoimet voivat tehdä muutoksia 
yksilöiden ja perheiden elämiin.

Siskoni, ja siinä samassa koko perhe, jäi pitkälti tukiverkostojen ulkopuolelle. Minulla ei ole mitään yksittäistä vastausta siihen, olisiko tilanteessa voitu tehdä jotain toisin. Apua nimittäin yritettiin toistuvasti hakea ja kertoa ilmenneistä haasteista. Tiedän, että vanhempani tekivät kaikkensa käytettävissä olleiden resurssiensa puitteissa, enkä minä näe heitä tai siskoani syypäinä tilanteeseen. Perheemme tilanteessa ei ollut voittajia tai häviäjiä, niin vain oli. Mikäli olisin vastaavanlaisessa tilanteessa vanhempana, voisin ajatella hakevani itselleni apua. Mikäli lapsi jää tuen ulkopuolelle, hakeutuisin vanhempana itse avunpiiriin, sillä voisin uskoa hoidon tulosten hyödyttävän koko perhettä. Puhuisin myös erityislapsen sisaruksille tilanteesta, varaisin kaksin keskeistä aikaa heidän kanssaan ja huolehtisin, etteivät he kanna tilanteesta liian suurta taakkaa. Jokaisen perheen, tavallisen tai erityisen, tilanne on yksilöllinen eikä siten ole mitään yhtä ainoaa, oikeaa ratkaisua tilanteen helpottamiseksi. Työntekijöille oleellista olisi kuunnella perheitä, luottaa heidän kokemuksiin ja tehdä erinäisiä päätöksiä kuultujen asioiden pohjilta.

Olisi hienoa saada päätettyä tämä teksti onnelliseen loppuun ja todeta, että lapsuuden haasteista huolimatta siskostani tuli jotakin. Hän sai onnellisen elämän ja mahdollisuuden tehdä juuri sellaisia asioita kuin halusi. Asiat eivät kuitenkaan aivan näin hänen kohdallaan menneet, ja hänen elämäänsä ovatkin aikuisiällä värittäneet suurissa määrin erilaiset päihteet, huumeet, ulosotot, häädöt ja yleinen näköalattomuus. Peruskoulun jälkeen hän ei ole opiskellut tai tehnyt minkäänlaisia töitä, ja yhteiskunnan silmissä hän on yksi monista syrjäytyneistä. En tule sen suuremmin avaamaan hänen tämänhetkistä tilannetta, sillä kirjoitukseni on keskittynyt menneisyyden näkökulmaan, mutta voi vain arvailla, olisiko hänen polkunsa muodostunut toisenlaiseksi, mikäli häntä olisi lapsuudessa saatu tuettua oikeanlaisilla tukitoimilla oikeaan aikaan. Koska tässä maailmassa raha on se, mikä ratkaisee, niin ainakin yhteiskunnalle tämä olisi pitkässä juoksussa tullut halvemmaksi.

Asioita, joita olisin lapsena halunnut tietää erityissisaruudesta:

• Sinä et ole syypää sisaresi tilanteeseen.
• Sinä olet yhtä merkittävä ja tärkeä kuin erityissisaresi.
• Sisaruussuhteen rakentaminen ei ole vain sinun harteillasi.
• Et ole ainut – erityislapsia ja siten erityislasten sisaruksia on paljon ja, vaikka jokaisen tilanne on jossain määrin yksilöllinen, myös yhtymäkohtia on paljon.
• Lapsena erityissisaruus voi herättää vaikeita tunteita ja ajatuksia, mutta ajan myötä asiat helpottavat. Tässä mielessä aikuisuus on tuntunut minulle helpommalta ja olen saanut menneisyyden kokemukset paremmin jäsennellyiksi.