Vastavalmistuneet & työelämä

Koulunpenkiltä työelämään siirtyminen on merkittävä vaihe elämässä ja se sisältää paljon erilaisia mahdollisuuksia ja kompastuskiviä. Oma työelämään siirtymiseni maisteriksi valmistumisen jälkeen ei sujunut kuin strömsössä ja työuupumukseen sairastuttanut työ oli ensimmäinen varsinainen oman alan työni. Väitänkin, että juuri tämä siirtymävaihe on erityisen riskialtista aikaa sairastua erilaisiin työperäisiin sairauksiin kuten blogissanikin keskiössä olevaan työuupumukseen. Siirtymävaihetta voi ajatella tietynalaisena välitilana, ja työelämään siirryttäessä tämä näyttäytyy siten, ettei henkilö ole enää opinlahkon tukiverkoston piirissä eikä hän oikein ole vielä kiinni työyhteisössä tai organisaation tuen alaisuudessa. Tilanne voi olla varsin kuormittava ja tulevaisuus näyttäytyä epätietoisuuden värittämänä. Tarkastelen siksi joitakin tekijöitä, joilla siirtymää voitaisiin helpottaa ja nostan esiin asioita, joita myös minun olisi ollut hyvä etukäteen tietää työelämästä. Lähestyn aihetta erityisesti korkeakoulusta valmistuneiden näkökulmasta, mutta tietyin varauksin asioita voinee soveltaa myös laajemmin. Koska keskityn tähän näkökulmaan, en sen suuremmin puhu organisaatioiden vastuusta. Sanomattakin on selvää, että myös sitä tarvitaan — ei sujuva siirtymä tapahdu vain yksilön tahdonvoimalla, vaan mukaan tarvitaan toimia organisaatioiden tahoilta.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut mm. työuupumusten yhteisöllisestä roolista ja työyhteisön ulkopuolisuudesta, jotka tukevat ja liippaavat läheltä tämänkin kirjoituksen aihetta. Suosittelen lukemaan ne alkajaisiksi.

Korkeakoulut & työelämä

On hyvä huomata, että korkeakouluilla on intresseissään vastata työelämän tarpeisiin. Korkeakoulujen aloituspaikkoja lisätään ja vähennetään työelämän tarpeiden mukaisesti ja koulutussisältöjä muokataan ajantasaisiksi aika ajoin. Opintoihin usein kuuluu osana erilaisia työharjoitteluja ja opinnäytetöitä tehdään yhä enemmän työelämän tilauksesta. Suomessa koulutus on maksutonta ja, vaikka se olisikin maksullista, niin ei ole kenenkään etujen mukaista, että kouluista valmistuneiden osaaminen ei vastaisi työelämän vaateita ja suuriosa päätyisi suorilta käsin työvoiman ulkopuolelle osaamattomuuden takia. Voidaan tosin miettiä sitäkin, minkälaisen oletuksen ilmainen koulutus kätkee sisäänsä. Jääkö henkilö tällöin ikään kuin kiitollisuudenvelkaan ja odotukseen siitä, että saadut opit maksetaan verorahoin takaisin? Loppu viimein ketään ei vain huvin vuoksi kouluteta, vaan koulutuksiin sisältyy aina odote siitä, että opit saadaan työelämään tuottamaan hedelmää.

Tätä taustaa vasten on hyvin luonnollista se, että työelämästä puhuttiin hyvin positiivissävytteisesti ja minulla jäi yliopistoajoilta työelämästä varsin ruusuinen kuva. Työelämästä luotiin mielikuvaa mahdollisuuksien kenttänä, jota me tulevat asiantuntijat ja osaajat olisimme osaltamme luomassa. Opiskelimme työelämää varten ja jo opintojen aikana oli hyvä saada selvyys sille, minkälaista uraa lähtisi valmistumisen jälkeen havittelemaan. Meitä myös patisteltiin laittamaan jalkaa työelämän oven väliin jo opiskeluaikana, kiirehdettiin valmistumaan ajoissa ja muistuteltiin siitä, kuinka tutkinnon vanhenevat.

Odotukset työelämää kohtaan voivat olla
epärealistisen korkeat.

Se, mitä tällä kaikella yritän sanoa, on se, että korkeakoulut luovat tietynlaista kuvaa työelämästä omista intresseistään käsin. Vastaako se tyystin todellisuutta? Ei. Tämä kuitenkin luo opiskelijoille ja tuleville vastavalmistuneille melkoisia paineita ja odotuksia työelämään siirtymiselle. Työelämä voi näyttäytyä liian ongelmattomana ja kiiltokuvamaisena, ja piiloviesti tällaisessa lähestymistavassa on se, että henkilössä itsessään olisi vikaa, mikäli ei viihdy työelämässä tai mikäli ongelmia ilmenee. Pettymys työelämän todellisuudesta voikin siten kääntyä pettymykseksi itseä kohtaan. Opiskeluaikoina olisi hyvä entistä enemmän tuoda esiin myös työelämän varjopuolia ja työuran rakentamiseen liittyvää kipuilua.

Yhtälailla paineita luovat samanaikaisesti valmistuneet opiskelijakollegat, jotka astuvat rinnakkain työelämään ja, jotka päätyvät samoille ja eri puolille oman alan työpaikkoja. Tästä myöhästyminen tai eri tahtiin toimiminen voi tarkoittaa polkujen eriytymistä ja sen tiedostamista, että muut onnistuivat, mutta minä en. Vastavalmistuneilla voikin olla niskassaan kollektiiviset odotukset onnistuneesta työelämään siirtymisestä ja varsin epärealistinen kuva siitä, mitä tuleman mahdollisesti pitää.

Aikuisten päiväkoti

On kiistatonta, että opiskelumaailma eroaa työmaailmasta hyvinkin paljon. Opiskeluvuodet kuluvat usein hyvin samankaltaisten ihmisten ympäröimänä, missä samanikäisyys ja samankaltaiset ajatusrakennelmat hallitsevat opiskelijoiden arkea. Elämäntilanteet ja -tavoitteet ovat yhteneviä eikä hierarkioita juurikaan ole tai jos onkin, ovat ne hyvin maltillisia. Opiskeltavaa riittää ja, vaikka tekemistä voi paikoitellen olla ruuhkaksi asti, on toiminta suhteellisen selkeää: esimerkiksi opintosuoritusten tarvittavat vuosimäärät ja kurssien suoritusjärjestykset luovat tälle raaminsa. Opiskeluvuodet voivatkin olla elämän parasta aikaa, joita muistellaan läpi elämän. Kaikille näin ei tietystikään ole, vaan vuodet ovat hyvin voineet olla täynnä kiperiä kokemuksia, opiskelustressiä ja toivetta paremmasta.

Valmistumisen myötä edessä siintää joka tapauksessa muutos ja useimmiten se näyttäytyy juuri työelämään siirtymisenä. Tällöin työelämän erilaisuus suhteessa aikaisempiin opiskelukokemuksiin voi päästä yllättämään. Hierarkioiden arkipäiväisyys, ihmisten heterogeenisyys ja lukuisat tavat toimia ovat yksiä työelämän ominaispiirteitä ja voivat viedä aikaa tottua. Vastavalmistuneena työhön usein suhtaudutaan motivoituneesti ja pärjäämisen ja näyttämisen halu voivat olla korostuneita, milloin voi olla hankala ymmärtää työntekijää, joka on tällaisen vastakohta ja on vain töissä täällä. Työelämä vaatiikin aikaisempaa enemmän erilaisten ihmisten kanssa toimeen tulemista, neuvottelutaitoja ja sietokyvyn venyttämistä. Organisaatiosta riippuen suhtautuminen uuteen tulokkaaseen voi myös vaihdella: jotkut muistavat vinkata talon tavoista, toiset pelkäävät uuden vievän työt ja osa epäilee tämän osaamista. Vastaanotto ei aina ole myönteinen tai tervetuloa toivottava, ja voi ottaa aikaa sopeutua osaksi yhteisöä. Myös kilpailullisuus, suorituskeskeisyys ja suosiminen voivat tulla uutena asiana sellaiselle vastavalmistuneelle, joka ei vielä suhtaudu työelämään aikuisten päiväkotina.

Tarkoitukseni ei ole pelotella, vaan tuoda mukaan realismia korkeakoulujen syöttämän ruusuisen kuvan rinnalle. On toki niinkin, että työelämässä piilee lukuisia erilaisia mahdollisuuksia. Siinä missä opiskelut ovat sujuneet pitkälti yhdenmukaisesti, ennalta määrätyn kaavan mukaisesti, työelämässä on mahdollista löytää ja hyödyntää juuri itselle ominaisimpia tapoja toimia. Esimerkiksi esiintymisestä nauttiva tekijä on todennäköisesti enemmän liekeissä ihmisten keskellä minglailemassa kuin kirjoittamassa yksin esseitä. Työelämästä löytyy opintoja kattavammin vaihtoehtoja ja liikkumatilaa. Toki omien vahvuuksien ja mielenkiinnon kohteiden löytäminen vie aikaa ja hyödyntäminen voi vaatia työn uudelleenjärjestelyä ja vuorovaikutusta organisaation kanssa.

Palautteen merkitys

Palautteen saaminen omista tekemisistään on
ensiarvoisen tärkeää.

Siirtymä koulunpenkiltä työelämään pitää sisällään kosolti paineita, odotuksia, onnistumisia ja pettymyksiä, uuden oppimista ja vanhasta luopumista, niin ei mielestäni ole lainkaan ihme, että vastavalmistunut voi kokea jo pelkästään tämän hyvin kuormittavana. Riittämättömyyden tunteet ja epävarmuus omasta osaamisesta ja tekemisestä ovat varmasti jossain määrin läsnä likimain jokaisen alkutaipaleella. Siksi rakentavan ja positiivisen palautteen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Palautteen avulla tekemiselle saadaan vahvistusta ja sitä voidaan muokata haluttuun suuntaan eikä sen yhteyttä ammatillisen itsetunnon rakentumiselle tule vähätellä. Varmasti jokainen haluaa joskus kehuja ja uskon näiden olevan erityisen suuressa roolissa uransa alkutaipeilla oleville. Opinnoissa kun on toistuvasti saanut joko sanallista tai numeraalista palautetta kaikista suorituksistaan, joten voi olla hyvin hämmentävää löytää itsensä työpaikasta, jossa ei ole minkäänlaista palautetta tarjolla. Hyvän johdon alaisuudessa apua ja palautetta saa pyytämättä, mutta mikäli näin ei ole, työntekijän olisi hyvä pyytää palautetta tekemisistään säännöllisesti. Jos palautetta ei ole mahdollista saada tai se on aina negatiivista ilman kunnollista syytä, harkitsisin vakavasti työpaikan vaihtoa. Pidemmän päälle on nimittäin hyvin kuormittavaa elää epätietoisuudessa siitä, onko ammatillinen tekemiseni riittävää tai, teenkö asioita oikein. Lisää työyhteisöön sitouttamisen teemasta täällä.

Aukot CV:ssä maailmanloppu?

Minä sain työuupumuksen muutama vuosi valmistumisen jälkeen, joten tiedän, miltä tuntuu, kun siirtymä työelämään ei menekään niin kuin piti. Toipuminen ei todellakaan käynyt käden käänteessä ja luonnollisesti minulle muodostui tämän myötä aukkoja ansioluettelooni. Tosin eivät nämä aukot olleet minulla päällimmäisenä mielessä siinä vaiheessa, kun ymmärsin terveyteni romahtaneen. Suhtaudun melko kriittisesti yliopistoaikananikin paasattuun ajatustapaan, jonka mukaan aukot CV:ssä olisivat maailmanloppu. Aukot viestisivät työnantajille, että olen laiska, huono ja tyhmä. Mitä henkilö on noiden parin vuoden aikana tehnyt, kun ei ole CV:n mukaan ollut töissä tai koulussa, lusmuillut vain? Eheä CV päinvastaisesti kertoisi, että henkilö on toiminut niin kuin pitääkin ja siihen saatetaan herkemmin liittää positiivisia adjektiiveja kuten luotettavuutta ja parempaa aikaansaavuutta. Toki ymmärrän, että pidemmät ajanjaksot ilman minkäänlaista ammatillista jälkeä voivat viestiä työnantajille työnhakutilanteissa epäselvyyksiä ja epäluuloisuutta, mutta näkisin, että tämän kaltaisista asioista on mahdollista keskustella. Voi esimerkiksi käydä ilmi, että henkilö on aukkojen aikaan tehnyt asioita, joista myös mahdollisessa työssä olisi hyötyä. Asiat harvoin ovat tyystin mustavalkoisia.

Mitä minä sitten olen näiden aukkojen aikana tehnyt? Mainitakseni tässä nyt vain osan, niin olen toipunut vakavasta henkisestä romahduksesta, tehnyt isoja elämänmuutoksia esimerkiksi alkoholin käytön lopettamisen muodossa, olen läpikäynyt mennyttä elämääni ja tehnyt valtavasti psyykkistä työtä, järjestellyt ihmissuhteitani ja asettanut rajoja sekä olen tehnyt arvotyöskentelyä ja selvitellyt, mitä ja miten haluan jatkossa työelämässä toimia. Työelämän näkökulmasta kenties merkityksettömiä toimia ja jonninjoutavaa ajanhukkausta, mutta oman elämäni jatkuvuuden kannalta välttämättömyyksiä ja asioita, joita ei voi mitata rahassa tai ammatillisessa pätevyydessä. Olen varmasti kasvanut ja oppinut näiden aukkojen aikana paljon enemmän, mitä olisin tehnyt yhtään minkään työnantajan palveluksen alaisena. Siksi en enää suoranaisesti osta ulkopuoleltani tulevaa sanomaa siitä, että aukot CV:ssä olisivat vain ja ainoastaan huono asia. Tiedän itse paremmin.

Aina ei voi onnistua

Minulla oli vastavalmistuneena turhankin korostunut epäonnistumisen pelko ja olin valmis tekemään liian paljon onnistumisten eteen. Pelkäsin, etten riitä enkä osaa, olin rajaton ja valmis joustamaan liiaksi oman hyvinvointini kustannuksella. Uskon tämän olevan varsin tavanomaista vastavalmistuneiden keskuudessa, jossa virheitä ja vääriä valintoja pelätään. Väitän kuitenkin, että juuri vastoinkäymiset mahdollistavat kasvun, väärät valinnat saavat meidän näkemään, mitä todellisuudessa haluamme ja niinkin kliseistä kuin se onkin, virheistä oppii. Siksi en lähtisi liiaksi pelkäämään virheitä tai mutkia matkassa. Työelämään siirtyminen ei ole kaikille helppoa eikä sen tarvitsekaan olla, ei myöskään ole yhtä oikeaa tapaa tätä siirtymää tehdä.

Vaikka työuran alku olisi karikkoinen, se ei
tarkoita, että niin tulisi myös jatkossa olemaan.

Uskon myös, ettei varsinaisia vääriä valintoja olekaan, vaan asiat tapahtuvat syystä ja usein yksi asia johtaa toiseen. Se mitä minä pidin unelmatyöpaikkana hiljattain valmistumiseni jälkeen näyttäytyy minulle tänä päivänä tyystin päinvastaisena. En enää tänä päivänä halua samoja asioita, mitä vastavalmistuneena halusin ja uskon tämän kirkastumisen tapahtuneen senkin myötä, että kokemani vastoinkäymiset saivat minut tarkentamaan ammatillista suuntaani aiempaa kestävämmälle tolalle. Sen sijaan, että olisin vain hakenut summamutikassa mitä tahansa töitä, jouduin tarkemmin miettimään sitä, mikä soveltuu minulle ja, minkälainen työ olisi minulle hyväksi. Olenkin tätä nykyä paremmin perillä ja tarkempi siitä, mitä ja miten vastaisuudessa toimin työelämässä. Vaikka työuupumus näyttäytyi minulle alkuun hyvin suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena, en vaihtaisi kokemaani pois enkä oikeastaan pidä sitä enää epäonnistumisena. Se oli minulle tarpeellinen oppikokemus ja tapahtui pitkälti minusta riippumattomista syistä.

Vastavalmistuneena on myös hyvä muistaa se, että jokaisen työura muotoutuu omanlaiseksi ja muihin vertailemisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Työuran luominen vie aikaa eikä kukaan ole seppä syntyessä. Vaikka olisi opiskellut vuosia, työelämään siirtyminen vaatii valmiutta uuden oppimiseen ja oman osaamisen muokkaamiseen. Samaten omat ammatilliset rajat muodostuvat työn ohessa eikä itseä tule liiaksi syyttää siitä, jos ei heti tunnista sitä, missä omat rajat menevät. Pidän myös tärkeänä muistaa sen, ettei sekään ole epäonnistumista, mikäli tekee koulutusta vastaamattomia töitä. On mukava löytää ”oman alan töitä” ja tehdä koulutusta vastaavia tehtäviä, mutta poikkeamat tästä ovat mahdollisia ja se on täysin ok.

Toivoa on

Vaikka olen edellä käynyt läpi asioita jossain määrin negaation kautta, on hyvä muistaa, että työelämä on varsin laaja käsite, se pitää laidasta laitaan erilaisia organisaatioita ja sitäkin enemmän erilaisia tekijöitä. Vaikka varautuisi pahimpaan, ei kannata unohtaa sitä, miten paljon hyvää työelämässä on ja, miten se tarjoaa suurelle osalle ihmisiä kanavan itsensä toteuttamiselle ja yhteisön sisällä toimimiselle. Koska jokainen yksilö ja jokainen organisaatio on erilainen, ei työelämään siirtymiseen ole mitään yksittäistä kaavaa tai yhtä ainutta toimintatapaa. Eikä siirtymä työelämään tuota kaikille suurempia eksistentialistisia kriisejä ja hyvä niin!

Toivotan jokaiselle vastavalmistuneelle sujuvia siirtymiä kohti työelämää!

Asioita, joita pitäisin mielessä valmistututtuani:

• En voi tietää kaikkea heti ja sallin itselleni sen, että uuden oppiminen vie aikaa.
• Olen avoin uudelle!
• Vertaileminen ei kannata eikä avun pyytäminen ole heikkoutta.
• Ymmärrän erilaisuutta, mutta asetan rajat sille, miten minua saa kohdella.
• Elämässä on muutakin kuin työ.
• Vaihtamalla voi parantua.
• Minä riitän!

10 + 1 syytä, miksi sairastuin työuupumukseen

Summatakseni hieman aikaisempia kirjoituksia yhteen, esitän seuraavaksi kymmenen kohdan listauksen, josta käy ilmi pääsyyt sairastumiselleni työuupumukseen.

1. Huono johtaminen

2022 Suomi Areenassa keskusteltiin työssä jaksamisesta ja 
mielenterveydestä. Olin keskustelijoiden kanssa
 yhtämielinen siitä, että työnantajalla ja esimiestyöllä on
merkittävä rooli työhyvinvoinnillisissa asioissa.

Tiedän, että huono johtaminen on käsitteenä hyvin epämääräinen ja likimain kaikki työpaikan ongelmat voidaan sanoa johtuvan huonosta johtamisesta. Kohdallani esimiestyö kuitenkin yksiselitteisesti oli puutteellista ja johtamistapana käytetty mikromanagerointi heikensi työnimun kokemuksia verrattain tehokkaasti. Pikkutarkka puuttuminen kaikkeen tekemiseen heikensi ammatillista itseluottamusta, vähensi luovaa ongelmanratkaisukykyä ja söi oma-aloitteisuutta. Esimies jätti toistuvasti puuttumatta pyyntöihini vähentää kasvanutta työmäärää eikä hänelle uskaltanut antaa palautetta asiasta. Tämä kertoo tarvittavan vallinneesta, turvattomaltakin tuntuneesta työilmapiiristä. Häneltä puuttui tekemisestään johdonmukaisuus ja hän laiminlöi esimiehen tehtäviään muun muassa perehdyttämisen ja tavoitteiden tarkistamisen suhteen. Kaikkinensa esimiehen käytös oli kuin suoraan oppikirjasta – siitä, miten huono johtaja käyttäytyy. Pidän tapauksessani huonoa johtamista yhtenä merkittävimpänä syynä sille, miksi työsuhteeni päättyi työuupumukseen.

2. Suurikokoisen globaalin organisaation haasteet

Minulle jäi alusta asti epäselväksi organisaation rakenteisiin ja käytäntöihin liittyvät asiat esimerkiksi sen suhteen, mihin tahoon ollaan ongelmatilanteissa yhteydessä ja, mikä taho olisi se, josta tämän tiedon saisin. Organisaation sisällä oli edelleen alaorganisaatioita ja organisaation rakenne olikin verrattain epäselvän oloinen. Esimies ei katsonut tehtäväkseen selventää asiaa ja Suomesta käsin oli hyvin hankalaa löytää esimerkiksi Aasiassa sijaitsevan hr-puolen yhteystietoja. Yksittäinen henkilö ja hänen työhyvinvoinnilliset haasteensa tuntuivat jäävän byrokratian rattaiden alle ja avun saamiseksi tuli tehdä monimutkainen selvitysprosessi voimassa olevista käytännöistä. Tähän kaikkeen sai kulumaan valtavasti aikaa, mikä oli pois itse työhön käytetystä ajasta. Koska työnantaja oli kansainvälinen, en kuulunut suomalaisen työterveyshuollonpiiriin, mikä osaltaan vaikutti negatiivisesti työuupumukseni hoitopolkuun.

Kainsainvälisen luonteen myötä työkielenä oli englanti, mikä toi omat haasteensa kommunikointiin ja asioiden selvittämiseen. Työyhteisö koostui eri kulttuuritaustaisista työntekijöistä, mikä oli ennen kaikkea rikkaus, mutta ongelmatilanteissa huomasin, että kulttuureja vertailtiin keskenään ja kulttuuritaustalla pyrittiin selittämään huonokin käyttäytyminen. Kulttuuri toimi ikään kuin kilpenä, jonka taakse piilouduttiin.

3. Etätyö & ulkopuolisuus työyhteisössä

Koronapandemian takia työ toteutui aluksi etätyönä, paikan päälle toimistolle (Aasiaan) lähtö pitkittyi ja etätyöjakso venyi pidemmäksi kuin alkujaan oli tarkoitus. Etätyötä häiritsi aikaerorasitus, kommunikaatio-ongelmat ja luottamuksen puute esimiehen kanssa sekä haasteet saada tukea työn sujuvoittamiseksi. Etätyöpäivästä uupui kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen ja päivät kaventuivat yksinpuurtamiseksi tietokoneen ruudun edessä. Yhteisön muut jäsenet tekivät lähitöitä ja siten erinäiset virtuaalisesti järjestetyt kahvitauot tai tutustumishetket jäivät uupumaan. En tuntenut kollegoitani eivätkä he tunteneet minua, ja jäinkin etäiseksi työyhteisön kanssa. Tilanne ei korjaantunut lähitöihin siirtyessä. Ulkopuolisuuden tunne varmasti myös ruokki itse itseään enkä siksi kokenut oloani hyväksi avautua ja pyytää kollegoiltani neuvoja hankalaan tilanteeseen esimiehen kanssa. 

4. Työtehtävien ennakoimattomuus ja epäselvyys

Työpäivien suunnittelu etukäteen oli 
mahdotonta eikä työtehtävät olleet
ennakoitavissa.

Työpäiviä oli mahdotonta suunnitella etukäteen, sillä työtehtävien määrä ja priorisoiminen muuttuivat lennosta. Työpäivä alkoi useimmiten sillä, että sähköpostia avatessa sinne oli yön aikana kilahtanut esimieheltä ”urgent” tehtävänanto, joka tulisi hoitaa kiireellisesti sen työpäivän aikana. Urgent tehtävät menivät to-do listan kärkeen ja jo työn alla olevat tehtävät jäivät siksi pitkiksikin ajoiksi roikkumaan. Tunne tehtävien turhuudesta ja järjettömyydestä voimistui työsuhteen edetessä, sillä useat alkujaan kiireelliset tehtävät jäivät pöytälaatikkoon pölyttymään ilman, että niitä olisi todellisuudessa mihinkään tarvittu. Työsuhteen lopulla ei myöskään ollut enää yhtäkään työtehtävää, joka ei olisi ollut urgent.

Työmäärä kasvoi hallitsemattomasti ja tekemistä luonnehti jäykkyys ja tehottomuus. Yksinkertaisiakin dokumentteja läheteltiin monille eri tahoille kommentteja varten ja pilkkua viilattiin loppu viimein hyvin mitättömien asioiden suhteen. Esimerkiksi dokumenttien otsikoita saatettiin pyöritellä ja muokkailla useita kertoja, kunnes deadlinen jo ylittyessä päädyttiin takaisin alkuperäiseen kirjoitusasuun. Myös tehtävien ohjeistus oli epäselvää ja, koska työn vastuualueet ja tavoitteet olivat pimennossa, työtehtävät ylittivät osaamisen rajat useampaan kertaan. Olin ympäristöasiantuntija, mutta minulle esimerkiksi sysättiin tehtäväksi koodata nettisivut.

5. Palautetta ei ole mahdollista antaa tai saada

Hyvin varhaisessa vaiheessa työsuhdettani minulle selvisi, että minun on mahdotonta antaa esimiehelle palautetta ilman, että hän tulkitsee sen hyökkäyksenä hänen osaamistaan kohtaan. Palaute liian suuresta työmäärästä ja pyynnöt tavoitekeskustelusta menivät toistuvasti kuuloille korville. Tämä lisäsi vuorovaikutusongelmia entisestään ja sanomatta jääneiden asioiden pino jatkoi kasvamistaan. Myöskään saamani palaute ei ollut omiaan kannustamaan tai motivoimaan parempiin suorituksiin. Jokainen palaute sisälsi mutta -kohdan, aina oli parantamisen varaa. Rakentavaa palautetta tai kehuja oli turha odottaa. Tällä oli hyvin paljon vaikutusta siinä, kuinka arvotin omaa osaamistani ja, miten näin työnjälkeni.

6. Liian suuret saappaat & liikaa uuden oppimista

Työsuhteen aikana uuden oppimisen määrä ylittyi toistuvasti. Uskon, että ihmisen on mahdollista oppia hyvinkin paljon uusia asioita, mutta uskon myös, että rajansa kaikella. Tätä ei työsuhteeni aikana tunnustettu. Minun myös oletettiin osaavan enemmän kuin tosiasiassa osasinkaan, oli kyse sitten työtehtävien teoreettisesta sisällöstä tai mekaanisesta suoritustavasta. Oppimisprosessille ei annettu aikaa, ja ikään kuin keinotekoisella kiireellä luotiin vaikutelma siitä, että se on minun vikani, mikäli en heti tiedä kaikkea. Minut kuitenkin silloisella osaamisella valittiin tehtävään, joten pidän sitä enemmänkin rekrytointivirheenä, mikäli työntekijän ponnisteluista huolimatta työnantajalle jää kuva siitä, että tietotaidot eivät ole tehtävän kannalta tarpeeksi ajan tasalla.

Fakta kuitenkin on, että olin vastavalmistunut ja jo siksi minun olisi ollut tärkeää saada tukea ja enemmän varmistusta sen hetkisestä osaamisesta. Koska minulla oli alkujaan korkea motivaatio pärjätä tehtävässä, näin tekemällä olisi varmasti lisätty kykyä prosessoida uutta tietoa ilman, että samanaikaisesti voimistetaan epävarmuuden ja epäpätevyyden tuntemuksia. Minut myös yksinkertaisesti palkattiin täyttämään liian suuria saappaita tehtävään, josta jo edellinen työntekijä oli irtisanoutunut negatiivisen työilmapiirin takia. Siksikään en usko, että mikään määrä uutta tietoa tai osaamista olisi ollut tarpeeksi – tehtävässä, kun ei varsinaisesti ollut mahdollista onnistua, vaikka olisi kuinka suuren määrän uutta tietoa sisäistänytkin.

7. Työn ja vapaa-ajan rajat hälvenevät

Työsuhteen edetessä myös työn ja vapaa-ajan rajat hälvenivät verrattain nopeasti. Työpäivän pituus kasvoi ja työtunnit paukkuivat työkuorman kasvaessa. Pikkuhiljaa tilanne oli mennyt myös siihen, että käytin viikonloppujakin työtehtävien tekemiseksi. Kotoa käsin työskentely vaikeutti työstä irtaantumista, sillä käytännössä työn ja vapaa-ajan erotti vain tietokoneen ruudun sulkeminen. Työstä ei todellisuudessa palautunut ja työasiat täyttivät hereilläoloajan ajatukseni lähes 100 %. Tämän lisäksi myös uneni käsittelivät likimain ainoastaan työsuhteeseen liittyviä asioita. Työhön liittyvät painajaiset olivat tavallisia ja nukahtamisesta alkoi tulla haasteellista työasioiden vallatessa mielen. Olin ikään kuin jatkuvassa hälytystilassa ja huolissaan siitä, tulisiko seuraavalla sekunnilla joku äkillinen ja kiireellisesti hoidettava työasia, joka ei voisi odottaa huomiseen.

8. Pettymys: unelmatyöpaikasta burnouttiin

En voinut alkuun uskoa sitä, että olin
työuupunut. Minua nolotti, hävetti ja 
koin valtavaa pettymyksen tunnetta.

Työpaikan saaminen oli minulle kuin lottovoitto ja olin asiasta hyvin iloinen. Tunsin ylpeyttä ja halusin näyttää muille ja itselleni, että olin oikea henkilö tehtävään. Motivaationi ei olisikaan voinut olla korkeampi aloittaessani ja pyrin työtehtävien tekemisissä aina vain parempiin suorituksiin. Olin intoa täynnä ja pidin työtäni merkityksellisenä. Pikkuhiljaa ongelmia alkoi ilmaantumaan, mutta laiminlöin varoitusmerkit ongelmallisesta johtamisesta ja minun heikkenevästä terveydestä. Ei minulla käynyt mielessäkään, että uupuisin työpaikassa, jota olin pitänyt niin korkeassa arvossa. Tilanteen tajuaminen tuntuikin siksi erittäin karvaalta pettymykseltä ja osaltaan varmasti vaikutti siihen, ettei uupumukseni ollut kevyimmästä päästä.

Nykyisin suhtaudun tämän kaltaiseen unelmatyöpaikka-ajatteluun hieman kriittisemmin – miten työpaikkaa voi kutsua unelmaksi ilman, että on edes työskennellyt siellä päivääkään? Perustuuko tämän kaltainen ajattelu organisaation luomaan brändiin itsestään, joka todellisuudessa jättää pimentoon valtavan määrän realistista tietoa esimerkiksi työoloista? Pidän sitä itseasiassa myös suurempana riskinä uupumiselle, mikäli tekee työtä, jota kohtaan tuntee suurta paloa ja toimintaa ohjaa valtava määrä motivaatioita. Työuupumuksen havaitseminen ja myöntäminen voi tällöin pitkittyä ja avunsaamisessa kulua aikaa.

9. Joustamattomat käyttäytymismallit

Omilla joustamattomilla käyttäytymismalleilla on ollut osuutensa siinä, että juuri minä uuvuin. En ole esimerkiksi osannut tunnistaa ja sanoittaa omia rajojani sen suhteen, miten paljon jaksan tehdä töitä tai, kuinka paljon siedän stressiä. Työskentelin liian tunnollisesti ja sisukkaasti, ja rajattomasti toimimalla olen toistuvasti ylittänyt oman jaksamisen kapasiteettini. Toimintaani ohjasi myös liika miellyttämisenhaluisuus enkä osannut sanoa ei tarpeeksi usein. Otin työtehtäviä liiaksi vastaan hyväksynnän saamisen toivossa ja oman hyvinvointini kustannuksella minulle oli tärkeää se, että minusta olisi työyhteisössä pidetty. Häpesin sitä, että en oikein enää jaksanutkaan ja pitkän aikaa myös kieltäydyin uskomasta oireitani ja sitä, että minä voisin työuupua. En myöskään osannut pyytää apua, luottaa ja kertoa omista tuntemuksistani muille.

10. Siirtymävaihe elämässä

Uuden työpaikan lisäksi minulla oli käynnistynyt uusi elämänvaihe. En ollut enää opiskelija ja olin hiljattain muuttanut opiskelupaikkakunnalta minulle entuudestaan vieraaseen kaupunkiin. Myös ihmissuhteeni olivat myllerryksessä, etääntymisiä ja lähentymisiä tapahtui vuoron perään. Elämässäni tapahtui siis samanaikaisesti paljon, mutta pidin niitä ennen kaikkea positiivisina muutoksina. En ajatellut mielekkäiden asioiden ja muutosten aiheuttavan kuormitusta, vaikka ne sitä tosiasiassa tekivät.

Vastavalmistuneena minulla ei ollut vielä ehtinyt muodostua paikkaa työelämässä, ammatti-identiteettiä tai käsitystä oman jaksamisen rajoista. Vaikka tuolloin pidin nolona sitä, että uupuu ensimmäisessä oman alan työpaikassa, pidän sitä nykyisin aikana, jolloin uupuminen itseasiassa on erittäin todennäköistä.

+ 1. Koronapandemia

En missään vaiheessa ollut juurikaan huolissani sairastumisesta koronaan, sillä olin perusterve. Pandemialla sen sijaan oli vaikutuksensa uupumiselleni siksi, että se loi hyvin paljon epävarmuutta siihen toimintaympäristöön, jossa työskentelin. Matkustaminen työpaikalle venyi, karanteeni vei voimia ja suoritettavien terveystoimenpiteiden lista oli pitkä. Pandemia toi haasteensa itse työnkuvaankin, sillä ilmastonmuutokseen keskittyneet työprojektit jäivät jossain määrin koronaprojektien jalkoihin ja siksikin työtehtävissä tapahtui paljon liikehdintää. Ylipäänsä pidin pandemia-aikaa sosiaalisesti raskaana, sillä terveysturvallisuuden narratiivit ja käsitykset vaihtelivat työyhteisön sisällä voimakkaasti esimerkiksi siitä, mitä olin Suomen päässä tottunut kuulemaan. Tämä aiheutti sen, että joutui valikoimaan omat toimintatavat ja sanavalinnat tarkasti, jottei leimautuisi negatiivisesti esimerkiksi koronakriitikoksi.

Vaikka en ollut sairastumisestani huolissaan, niin fakta on se, että yhteiskunnallinen tilanne oli hyvin uusi ja varmasti tiedostamattomastikin lisännyt stressin ja huolen kokemuksia. Lehtiä lukiessa ei jäänyt epäselväksi, että tilanne oli vaikea. Tilannetta leimasikin pitkään pelokkuus, joka on varmasti siirtynyt ihmisten käyttäytymisiinkin. Esimieheni ei esimerkiksi ollut päässyt matkustamaan kotimaahansa perheensä luokse pitkään aikaan ja kenties tilanteesta aiheutunut huoli ja pelko heijastui siihen, kuinka hän kohteli alaisiaan. Pandemia näkökulman avulla pidin myös entistä erikoisempana sitä, miten nihkeästi työpaikalla suhtauduttiin sairaslomiin (jotka eivät olleet lähtöisin koronasta). Heräsikin kysymys, josko terveyttä vaalittiin näennäisesti ja tärkeämpää olikin vaalia sosiaalisesti hyväksyttyä yhdenmukaista käyttäytymistä. Joka tapauksessa, koronapandemia toi oman lisänsä työsuhteeseen ja on mahdotonta sanoa, olisiko uupumista tapahtunut tavanomaisemmassa toimintaympäristössä.

"Alku on aina vaikein"

Vastavalmistuneena koin painetta
kiirehtiä työelämään.

Minulle on jäänyt yliopistoajoilta mieleen hyvää tarkoittavat, lukemattomat neuvot siitä, kuinka valmistumisen jälkeen olisi toivottavaa löytää itsensä välittömästi työelämästä. Jalka mielellään oven väliin jo opiskeluiden aikana, sillä työpaikka olisi hyvä olla tiedossa ennen kuin ottaa tutkintopaperit ulos. Tutkinnot vanhenevat. Aina on seuraava vuosikurssi seuraavana vuonna valmistuneita, joilla on käsissään ne tuoreimmat tutkinnot. Kilpailu on kovaa ja aukot ansioluettelossa tuomittavia. Näiden ukaasien saattelemana samaan hengen vetoon on muistettu todeta se, että työllistyminen on yksilön omalla vastuulla. Työttömyyskortistoon joutuminen on pahinta, mitä voisi tapahtua, eikä työuupumisista minun opiskeluaikoinani juurikaan puhuttu.

Yhteiskuntatieteilijänä olen saanut kuulla olevani generalisti, joka ei valmistu suoraan mihinkään tiettyyn ammattiin. Vain taivas on rajana. Olenkin monet kerrat kuullut kysyttävän kertoessani opinnoistani, että, mihinkä siitä sitten valmistuu?

Kansainvälisiä uratoiveita

Olen pitänyt matkustelemisesta ja asunut pidempiäkin ajanjaksoja ulkomailla töiden ja opiskeluiden puolesta. Ammatillinen kiinnostukseni kehitystyötä kohtaan kasvoi yliopistossa ja opiskelin laajalti antropologian ja globaalin terveystiedon tyyppisiä aineita. Halusin oppia lisää erilaisista kulttuureista ja globaaleista ilmiöistä. Järjestösektorille suuntautuminen tuntui minulle oikealle valinnalle, ja opintoihin liittyvän harjoittelun suoritin suomalaisessa kehitysjärjestössä. Lisäksi olin vapaaehtoistyöntekijänä ulkomailla globaalikasvatusta edistävässä paikallisessa voittoa tavoittelemattomassa järjestössä. Minulle olikin selvää, että myös valmistumisen jälkeen hakeudun kansainvälisiin tehtäviin ja muutan pois Suomesta määrittelemättömäksi ajaksi.

Pian valmistumisen jälkeen hain ja tulin valituksi työhön, josta työuupumukseni saisi alkunsa. Työpaikka oli ensimmäinen varsinainen asiantuntijatyö, sillä aikaisemmat kokemukseni kehitysalalta olivat harjoittelijan tai vapaaehtoistyöntekijän rooleista. Pidin työpaikan saamista lottovoittona, vastasihan se silloista käsitystäni unelmatyöstä: pääsisin puurtamaan kestävämmän kehityksen ja paremman maailman puolesta. Työnantajana oli nimekäs maailmanlaajuinen järjestö ja tehtävä luonteeltaan kansainvälinen, mutta koronapandemian takia tehtäväni alkoi etätyönä ennen siirtymistä Aasiaan, fyysisesti työpaikalle. Odotin innolla Suomesta käsin alkavaa työntekoa.

Uudessa työssä

Motivaationi ei olisi voinut olla korkeampi aloittaessani ja minulla oli korkea halu näyttää paitsi itselleni myös uudelle tiimilleni siitä, että olin oikea henkilö tehtävään. Olin nyt asiantuntijana nimekkäässä järjestössä ja nelisanainen tittelini oli sen kaltainen, ettei se olisi taipunut Suomen kielelle. Koin työn merkityksellisenä, ja pääsisin edistämään minulle mielekkäitä asioita. Työkielenä oli englanti ja työyhteisö oli monikulttuurinen, työtoverit edustivat eri kansallisuuksia. Kollegoiden nimien ja sähköpostien kirjoitusasujen kanssa saikin olla tarkkana. Hyppäsin mukaan jo käynnissä olevaan projektiin, joka keskittyi ilmastonmuutoksen vastaisiin toimiin yksityistä sektoria sitouttamalla, ja olin tietoinen siitä, että tulevaisuudessa olisin mukana toisessakin ilmastoprojektissa, joka alkaisi rahoituksen varmistuttua. Tällöin sen hetkinen ilmasto-osaamiseni oli lapsen kengissä, sillä asiantuntemukseni suuntautui pitkälti köyhyyden, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kaltaisiin teemoihin. Tiedon suhteen aloitinkin käytännössä puhtaalta pöydältä ja, vaikka ensimmäiset kuukaudet olivat uuden tiedon sisäistämisen kulta-aikaa, oppiminen oli vahvasti läsnä koko työsuhteen ajan.

Uuden työn aloittaminen jännittää ja
itsestään haluaa antaa hyvän kuvan.

Uudessa työssä aloittaminen luonnollisesti jännittää ja haluaa antaa hyvän vaikutuksen itsestään. Jännitin etätyötä itsessään ja sitä, kuinka se lähtee sutviintumaan. Olin aikaisemminkin tehnyt etänä töitä, mutta en tällä tavalla täysipäiväisesti. Erityisesti minua jännitti, saisinko luotua hyvät suhteet esimiehen ja tiimiläisten kesken, joiden kanssa tiesin tulevani tekemään tiiviisti yhteistyötä. Lisäjännityksen toi vallitseva aikaero, Aasian päässä kello oli viitisen tuntia edellä ja minua huoletti se, vaikuttaisiko tämä jollain tasolla työjärjestelyihin.

Työ lähti liikkeelle korkealla intensiteetillä ja pettymyksekseni varsinaista perehdytystä tai esimiehen kanssa käytävää alun kaksin keskustelua ei ollut. Aloitustapaamisessa oli koko tiimi mukana ja siten tavoite- tai kehityskeskustelun kaltaiset teemat jäivät uupumaan. Perehdytys tapahtui omatoimisesti: toteutin projektin aihealueista pienimuotoisen tutkimuksen, jonka tuloksia esittelin Teamsin välityksellä tuleville työkavereilleni. Tiimin lisäksi tutustuin koko työyhteisöön verkon välityksellä ja, vaikka etätyössä on hyvät puolensa, niin sosiaalisessa verkostoitumisessa se jää kakkoseksi lähityöhön nähden. Tutustuminen jäi myös heikohkoksi siksi, että alun perin minun piti tehdä etätöitä vain noin kahden kuukauden ajan. Se, että pääsin lähtemään kohteeseen vasta puolen vuoden kuluttua, johtui pitkälti muuttuneesta koronatilanteesta.

Etätyön haasteet

Melko pian etätyö näytti haasteellisen puolensa. Erityisesti videopuheluissa minun kesti totuttautua siihen ominaisuuteen, että oma naama on jatkuvasti esillä ja sen katsominen puhuessa häiritsee paitsi keskusteluani myös keskittymiskykyä. Tulin turhan tietoiseksi keskustelun kannalta epäoleellisista asioista. Äänenlaadun kanssa oli myös usein haasteita ja ongelman sanottiin johtuvan minun verkkoyhteydestäni, vaikka jälkeenpäin selvisi, että yhteys pätki työpaikan nettiongelmien takia. Vasta-aloittaneena en kokenut asemaani sen verran vakiintuneeksi, että olisin alkanut sen enempää asiasta väitellä.

Usein ajatellaan, että etätyö nopeuttaa työntekemistä ja varmasti tämä pitää paikkaansakin, sillä esimerkiksi keskittyminen oli minulle paljon helpompaa kuin, mitä se avokonttorissa tulisi ikinä olemaan. Huomasin kuitenkin, että kommunikaatioon se loi omat negatiiviset lisänsä. Pienistä asioista kysymisen rima nousi, kun asian selventämiseen ja sähköpostin kirjoittamiseen tuhriintuu asian luonteeseen nähden kosolti aikaa. Olin myös alkuun huomaavinani epäluottamusta esimiehen taholta sen suhteen, teenkö oikeasti töitä siellä kotona vaiko en. Työpaikalla suosittiin lähityöskentelyä. Totta kai se loukkaa, mikäli epäillään epärehelliseksi, mutta ajattelin myös, että suurentelen asiaa mielessäni. Voiko tosissaan olla niin, että esimies ei usko minun tekevän töitä, vaikka työtehtävät esimerkiksi palautuivat ajallaan. Ymmärrän senkin, että luottamus tulee ansaita ja varmasti esimiehenikin olisi tuntenut oman roolinsa varmemmaksi, mikäli olisi alkuun voinut opastaa ”kädestä pitäen”. Lievittääkseni epäilyjä päätin olla tavoitettavissa mahdollisimman herkästi. Latasin puhelimeeni sähköpostin mobiilisovelluksen ja pidin ilmoitukset päällä. Sain siis aina hälytyksen uudesta sähköpostista ja aamulla ensimmäinen asia, mitä herätessäni näin, olivat saapuneet sähköpostit. Pyrin usein myös heti aamusta lähettämään jonkinlaisen viestin siitä, että olin kuitannut päivän tehtävät ja olevani työn äärellä. Pidin sähköpostinkin ilmoitusten äänet päällä tietokoneessani, kunnes huomasin ehdollistuneeni kilahduksiin ja reagoivan fyysisesti. Pulssi koveni ja kylmähiki otti valtaansa. Koska toimipaikka sijaitsi Aasiassa, myös aikaerorasitus toi omat haasteensa työntekoon. Aloittaessani työpäivän aamusta, työpaikalla oli keskipäivä. Olen pesunkestävä iltaihminen, joten oman lisänsä toi sekin, että opettelin uuteen aamurytmiin ja siihen, että aamu kahdeksalta on päivän tärkein palaveri, jossa tulee olla skarppina. Työpäivät eivät useinkaan alkaneet rauhallisesti, vaan sana tykitys voisi parhaiten kuvailla tilannetta. Huolestuttavaa oli tosin sekin, että usein lopetellessani työpäivää, esimies viestitteli minulle, vaikka siellä kello on tällöin ollut myöhäinen ilta.

Pian minulle myös ilmeni, että esimieheni ei ollut halukas kommunikoimaan kanssani muusta kuin työprojektiin liittyvistä asioista. Kysyessäni esimerkiksi työaikaseurantaan liittyviä asioita sähköpostitse, vastausta ei kuulunut. Kysyessäni asiasta videopuhelussa, hän totesi näiden olevan itsestään selviä asioita ja HR olisi se taho, jolta saisi vastauksia. Koska kyseessä oli iso globaali organisaatio, en aina tiennyt mistä lähteä ongelmia perkaamaan eikä tieto siitä, että HR:sta saa tukea kertonut minulle juuri mitään uutta, sillä HR:n kontaktihenkilön yhteystietoja ei löytynyt kädenkäänteessä. Minä en esimerkiksi tiennyt, mistä tai keneltä olisin saanut sähköpostiin liittyen it-tukea tai, kuinka edellä mainittu työaikaseuranta tai loma-anomiset tapahtuvat.

Aika ei pian riitä muuhun kuin kasvavasta
työmäärästä selviytymiseen.

Tahti kiihtyy

Ylimääräistä aikaa ei myöskään jäänyt tämänkaltaisten asioiden selvittämiseen, sillä työtehtävät lisääntyivät tasaiseen tahtiin ja päivän tunnit loppuivat usein kesken aiheuttaen sen, että yli kahdeksan tunnin työpäivistä tuli enemmän sääntö kuin poikkeus. Kuorma alkoi kasvamaan. Uutta asiaa ja uuden oppimista oli valtavasti, mikä luonnollisesti osaltaan aiheutti sen, että tehtävien suorittaminen otti oman aikansa. Vastasin heti alkuun projektin viestinnästä ja somekanavien päivittämisestä ilman, että tiesin juurikaan itse projektista. Työntekijänä olen huolellinen ja pidän siitä, että olen edes hieman perehtynyt asiaan, mitä työstän. Siksikin halusin ensin sisäistää sen, mistä projektistamme oikein on kyse ennen kuin alan kirjoittamaan siitä Facebook-päivityksiä. Olin myös vastuussa kuukausittaisen uutiskirjeen tuottamisesta Wordia käyttäen. En ollut käyttänyt Wordia ennen muuhun kuin tekstin tuottamiseen, joten jo itsessään sen opetteleminen, kuinka mediasisältöjä voidaan rakentaa sen avulla, oli minulle uutta. Oppimiselle ei tunnuttu antavan aikaa ja sen odotettiin tapahtuvan työajan ulkopuolella. Tästäkin syystä työpäivät osaltaan venyivät ja illat kuluivat tiedon etsimisessä ja sisäistäessä. Viikonloppuisin oli myös hyvin aikaa saada tehtävät viimeistellyksi ja työstää Wordin ja Excelin käyttötaitojani. Sain sellaisen kuvan, ettei minun sen hetkinen osaaminen vastannut sitä vaatimustasoa, joka minulla etukäteen ajateltiin olevan. Huijarisyndrooma teki tulojaan ja, mietinkin josko rekrytoinnissa tehtiin virhe. Tämän pohtiminen tekee totta kai kipeää, sillä silloin tunnustaa oman riittämättömyytensä ja huonommuuden tunne valtaa mielen. Minulla se jollain tavalla toi helpotusta, sillä silloin pystyin tarkastelemaan kokemaani vaatimustasoa uusin silmin.

Työ sai minut usein itkemään. Elämä
alkoi tuntua usvaiselta.

Lopulta seinä tuli vastaan ja ensimmäinen itkukohtaus työstä ja siitä, että en jaksa tai kykene tuli alle kuukausi aloittamisen jälkeen. Itkeminen ei ollut ollut minulle tuttua tai tavanomaista, viime kerrasta oli tuolloin ollut vuosia. Muistan säikähtäneen reaktiotani, mutta ajatelleen samalla, ettei minulla ole aikaa tällaiseen. Työt eivät lopu itkemällä. Itkukohtaukset yleistyvät ja pian alkoi olla saavutus, jos selvisin työpäivästä ilman kyyneliä. Saatoin purskahtaa itkuun täysin varoittamatta sähköpostia kirjoittaessa tai illalla lähtiessäni kauppaan. Ensimmäisen tunnekuohun jälkeen ilmoitin esimiehelle, että työkuorma oli ollut minulle liikaa ja, että pitäisin seuraavalla viikolla muutaman lyhyemmän päivän tehtyäni ylitöitä sen verran paljon viimeisten viikkojen aikana. Hän oli ymmärtäväinen ja lupasi kiinnittää paremmin huomiota työnmäärään tulevaisuudessa. Valitettavasti uskoin tämän.

Varoitusmerkkien laiminlyönti

Olen kuullut paljon sitä, että alku on aina vaikein uudessa työssä. Allekirjoitan tämän täysin, sillä näin minulla on useimmissa työpaikoissa ollutkin. Tässä uupumukseen johtaneessa työssäni alku oli täynnä varoitusmerkkejä tulevasta, mutta laiminlöin omat epäilykseni kuittaamalla ne alun vaikeuksiksi. Tavallaan myös ajattelin, ettei minulla ole oikeutta valittaa ja vetää negatiivisia johtopäätöksiä heti alkuun. Olinhan unelmatyössäni ja kiitollinen siitä. Ajattelin myös todennäköisesti tulkitsevan tilanteita väärin, sillä virtuaalisesti työskennellessä iso osa viestinnästä jää piiloon. Silti minua harmittaa jossain määrin se, etten kuunnellut omaa sisäistä ääntäni sitä, että minusta ei tunnu hyvältä, vaan jatkoin ja pusersin entistä kovemmin. Seuraavien kuukausien aikana tilanne pahenisi ja pian olisin ensimmäisellä sairaslomalla.

Kokemuksesta viisastuneena, työsuhteen aloittamiseen muutama vinkki:

• Keskustele tavoitteista: vaadi heti alkuun esimiehen kanssa kaksin käytävää keskustelua (voi olla luonteeltaan tavoite- tai kehityskeskustelu), pääasia, että tavoitteet ja velvoitteet ovat molemmille osapuolille selvät ja olette näistä samalla viivalla!
• Viesti selkeästi, jos tarvitset lisäaikaa uuden oppimiselle ja työtehtävien suorittamiselle. Oppiminen vie oman aikansa ihan jokaisella. 
• Ilmennä rajasi: älä lipsu työajoista, pidä tauot ja opi sanomaan ei kasvavalle työmäärälle.
• Ole armollinen - salli itsellesi se, että olet juuri aloittanut etkä voi heti tietää kaikkea!
• Kuuntele itseäsi ja ole herkkä omalle intuitiolle.