Ensimmäinen sairasloma uupumisoireiden takia

Ensimmäinen sairaslomani tuli neljän kuukauden työskentelyn jälkeen. Hakeuduin lääkäriin kumppanini pyynnöstä, hän oli huolestunut minun itkukohtauksistani ja nuupahtaneesta olomuodosta. En oikein itse saanut otetta epämääräisestä olostani tai siitä, mikä minua vaivasi. Vointini sanallistaminen tuntui haasteelliselta. Olisinkin varmasti lykännyt lääkäriin menoa vielä pidemmälle, sillä epäilin valittavani turhasta. En myöskään ollut varma, mitä hyötyä siitä olisi, auttaisiko lääkärillä käynti ja muuttaisiko se tilannettani mihinkään suuntaan.

Minulle ei ollut tyypillistä pitää sairaslomaa ja olla poissa töistä. Aikaisemmissa työpaikoissa olin hyvin harvoin ollut saikulla ja ajattelumaailmani mukaisesti siihen johtaneiden syiden tuli olla helposti todennettavissa. Tyyppiä 40 asteen kuume, iso avohaava tai katkennut jalka. Nyt saatoin jopa ”toivoa” sattuvani osalliseksi johonkin tapaturmaan, sillä tämäkin oli mielessäni hyväksyttävämpi syy sairaslomalle ja oikeuttaisi kaipaamaani taukoa. Ja niin sairasta kuin se olikin, työsuhteen edetessä jopa mietin valehtelevani vakavasta sairastumisesta esimerkiksi, että minulta olisi löytynyt kasvain tai, että joutuisin elinsiirtoon. Tällaisen verukkeen turvin ajattelin, että minun olisi hyväksyttävämpää ja helpompaa irtisanoutua, exit plan. Jälkikäteen ajateltuna tämä on absurdia ja oikeastaan hyvinkin surullista. Näin paljon olen pelännyt vallitsevaa tilannetta, pysähtymistä ja uupumisen myöntämistä, sillä se oli silloisessa mielessäni pahinta epäonnistumista mitä voi olla.

Lääkäristä melatoniinia unettomuuteen

Unettomuus oli yksi uupumisoireistani.

Ilmoitin esimiehelle lääkäriin menosta käyntiä edeltävänä päivänä. Meillä oli aikaisemmin sinä päivänä ollut videopuhelu, joten esimies vastasi sähköpostiini yllättyneesti, että miksi, olinko muka kipeä. En ollut kuulemma näyttänyt kipeältä, ”sick”. Tietyllä tavalla minulla oli tunne siitä, että teen jotain väärää ja toimin selän takana mennessäni lääkäriin. Olin myös useaan otteeseen saanut kuulla siitä, kuinka hän ja tiimiläiset kokevat kovaa stressiä ja heidän tuli tehdä kipeänäkin töitä, koska töitä oli niin paljon. Sanattomasti tuotiin esiin sitä, että myös minun kuului käyttäytyä samalla tavalla ja olla olematta töistä pois. Erityisesti, koska tein etänä töitä, pidin kynnystä sairasloman pitämiselle hyvin korkeana. Pienessä flunssassa voisi hyvin tehdä kotoa käsin.

Koska työpaikkani ei sijainnut Suomessa eikä työnantaja ollut suomalainen, en kuulunut suomalaisen työterveyshuollon piiriin. Työ tarjosi kuitenkin kattavan terveysvakuutuksen, joka korvasi minulle missä päin maailmaa tapahtuvan hoidon ja siitä aiheutuvat kustannukset. Vakuutuksen turvin menin Terveystalon yleislääkärin paikkeille. Lääkäri valikoitui satunnaisesti vapaiden aikojen perusteella ja mahdollisesti toinen lääkäri olisi arvioinut tilannetta toisin. Yleislääkärin sijasta minun olisi heti kannattanut hakeutua työterveyshuoltoon perehtyneeseen lääkäriin. Uskon myös, että mitä tutumpi lääkäri ja mitä enemmän hänellä on potilaskokemusta juuri sinun tapauksestasi, sen varmemmin luotettavaa ja tuloksellista hoitoa potilas voi saada. Jos mahdollista, suosisinkin käyntiä jo ennestään tutulla lääkärillä.

Käynnin syy: Orastava työuupumus, joka vaikeutuu viikko viikolta ja saadakseni tämän hallintaan tarvitsen sairaslomaa.

Lääkärissä kerroin työtilanteestani ja herkistyin tuodessani esiin sen, että kumppanini oli kannustanut minut sinne ja oli minusta huolissaan. Minulle ei tuolloin ollut tavanomaista kertoa asioistani ja omien tuntemusten sanallistaminen oli uutta. Tottumuksesta tyydyin vähättelemään tilannettani, ja lääkäri arvioi oloni kohenevan pelkästään työmäärää vähentämällä. Lääkäri patistikin minua järjestelmään työtäni esimiehen kanssa ja uskoin hänen sanoihinsa sen helppoudesta.

Olen ymmärtänyt, että suomalaisessa työterveyshuollossa käytetään hyväksi ns. kolminkantakeskusteluja työuupumistapauksissa. Terveydenhuollon edustaja on siten mukana työntekijän ja työnantajan välisissä työn uudelleen järjestämiskeskusteluissa ja tarjoaa avuksi lääketieteellistä näkökulmaa. Tulehtuneissa tilanteissa olisikin ensiarvoisen tärkeää, että mukana olisi ulkopuolinen toimija, jonka ensisijainen tarkoitus on hyvinvoinnin lisääminen. Sitä en tiedä, kuinka yleisesti tämä työpaikoilla on käytössä ja, minkälainen käytännön vaikuttavuus tällä on. En kuulunut näiden järjestelyiden piiriin, joten lääkäri totesi minulle onnea matkaan keskusteluissa esimiehen kanssa ja poistuin vastaanotolta viikon sairaslomatodistuksen kanssa. Olin saanut sairaslomaa insomniaan ja lääkkeeksi melatoniinia.

Tässä kohtaa olin tyytyväinen siihen, että olin käynyt lääkärissä. Pelkoni ei käynyt toteen siitä, että minua ei otettaisi tosissaan ja käynti olisi turha. Samalla sain varmistuksen sille, että syytä suurempaan huoleen ei ole. Käyttäisin viikon sairaslomani lääkärin sanojen mukaisesti täysilepoon ja sitten olisin taas elämäni kunnossa.

Vaihtelevia tunteita sairaslomalla

Sairaslomalla tunteeni kuohuivat.

Lähetin sairaslomatodistuksen skannattuna esimiehelle ja tämän esimiehelle saamieni ohjeiden mukaisesti. Molemmat kuittasivat asian, esimies jopa toivotti paranemisia, mikä johtui siitä, että samassa viestiketjussa oli hänen esimiehensä. Tämä paljasti minulle jotain oleellista: mikäli sinulla on esimiehesi kanssa ongelmia, ole yhteydessä esimiehesi esimieheen. Sairasloman jälkeen ja viestiketjujen ollessa enää tiimin välisiä, saisin kuulla epäilyjä siitä, että kipeyden sijasta olin tosiallisesti vain laiska, enkä halunnut tehdä yhtä paljon töitä kuin muut.

Sairasloman aikana tunteeni heittivät vuoristorataa häpeän ja helpotuksen välillä. Ensi töikseni muutin sähköpostista tulevat ilmoitukset äänettömiksi ja poistin koko sähköpostisovelluksen puhelimestani lopullisesti. Halusin olla viikon ajan täysin tietämätön sähköpostini sisällöstä. Alkuun minua vaivasi huono omatunto siitä, että en voi tehdä töitä ja joudun pitämään sairaslomaa. Tämän jälkeen toimettomuus alkoi hiertämään, voinko tosiaan olla tekemättä mitään, onko tämä sallittua? Ajattelin työmääräni kaatuvan sen viikon ajalta muiden niskaan ja koin huonommuuden tunnetta. Häpesin sitäkin, että olin sairaslomalla unettomuuden takia. Eihän se ole edes varsinainen ”sairaus” tai stressistä johtuvista oireistani se päällimmäisin. En tiennyt miten vastaisin, jos joku kysyisi minulta syitä poissaolooni. Viikon lopulla aloin tottua ja pitää siitä, että sai vain olla. Täyslepo tuntui taivaan lahjalta. Minulla ei ollut kiirettä minnekään, eikä minun tarvinnut selata sähköposteja ja istua tietokoneen edessä koko päivää. Onnistuin pitkästä aikaa rauhoittumaan ja, vaikka se kesti vain pienen ajan, olin siitä iloinen. Viikon lopulla rauhattomuuteni lisääntyi ja aloin huolestumaan töihin paluusta. Viikko tuntui menneen liian nopeasti ja, vaikka olinkin saanut latailtuja akkuja, pelkäsin, ettei se riittäisi. 

Takaisin töihin

Sairasloman jälkeen tilanne oli
takaisin lähtöpisteessään.

Sairasloman jälkeen palasin töiden pariin ja lääkärin ohjeiden mukaisesti, ensitöikseni kerroin esimiehelle, että meidän tulisi keskustella työn järjestelyyn liittyvistä asioista. Varasin kalenterista videopuheluajan hänen toiveidensa mukaisesti muutaman päivän päähän. Ajankohdan lähestyessä esimies perui ajan ja siirsi eteenpäin. Tämä toistui moneen otteeseen. Olemme lopulta pitäneet keskustelun reilu kuukautta myöhemmin ja keskustelun aiheeksi on muuttunut silloista työprojektia koskevat ”kiireellisemmät” asiat. Jäin siihen käsitykseen, että pitäisimme työn järjestelyihin liittyvän keskustelun sitten, kun saavun fyysisesti työpaikalle. Ei tarvitse paljoa arvailla sitä, tapahtuiko tätä keskustelua ikinä.

Poissaoloni jälkeisenä viikkona kaduin sitä, että olin ollut viikon tekemättä mitään. Sinä viikkona minulla oli kahden viikon edestä töitä ja, jos mahdollista, oloni oli pahempi kuin ennen sairaslomaa. Tällöin päätin, että saikut olivat nyt saikutettu ja vaihdoin uuden vaihteen päälle. Päätin keskittyä vain töihin ja työntekoon, kaikki muu olisi toisarvoista.

Kuulluksi tulemisesta 

Jälkeenpäin olen pohtinut sitä, olisinko saanut erilaisen päätöksen toiselta lääkäriltä. Nyt minun oireidenkirjostani keskityttiin lähinnä vain unettomuuteen ja sivuutettiin muut oireet kuten vatsakivut, ruokahaluttomuus ja tunteiden ailahtelu. Jossain määrin en siten tullutkaan täysin kuulluksi ja kokemaani stressiä vähäteltiin. Samaten tartuttiin siihen, että terveydelliset oireeni helpottaisivat siinä vaiheessa, kun keskustelisin asiasta esimiehen kanssa. Virheen tein siinä, etten lääkärissä käydessäni tuonut tarpeeksi painokkaasti esiin sitä, että todellisuudessahan olin jo useampaankin otteeseen keskustellut esimiehelleni, että työmäärää oli liikaa. Jokaisella kerralla esimies totesi ymmärtävänsä ja muisti asian jonkin aikaa, kunnes työmäärä taas ylitti sovitun määrän.

En vielä tässä vaiheessa ollut ymmärtänyt sitä, että esimies käsitti tällaisen käytöksen arvosteluna häntä kohtaan. Hänen maailmassaan alaiset eivät saa kritisoida esimiestä, joka on jalustalle nostetussa asemassa, hierarkiassa korkeammalla. Esimies käänsikin asian niin päin, että minä olin huono työntekijä, joka ei yltänyt vaatimuksiin. Siinä vaiheessa, kun olen toistuvasti pyrkinyt saamaan muutosta työmäärään ja ymmärtänyt tämän valuvan kuuroille korville, olen todennut yrittämisen olevan yhtä tyhjän kanssa. Yksinkertaisuudessaan: maailma (ml. työelämä) on pullollaan hankalia ihmisiä, joiden kanssa yhteistyö on haastavaa ja asioista sopiminen liki mahdotonta. Tämä ei ole sinun vikasi.

Työuupumistapausten hoitokäytännöissä
on vielä parannettavaa.

Myös tulevat kokemukseni ja kohtaamiseni terveydenhuollon toimijoiden kanssa tulivat vahvistamaan käsitystäni siitä, että tulisin usein tuntemaan tulevani sivuutetuksi kertoessani huonohkon vointini ja työn vaatimusten välisestä yhteydestä. Terveydenhuollossa keskeistä on yksilön diagnosoiminen ja sen mukaisten oireiden hoitaminen. Koska työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi, hoitoa ei kohdisteta työuupumukseen sinänsä, vaan sen mahdollisiin liitännäisoireisiin. Keskittyminen ohjataan diagnoosin mukaisiin tarpeisiin, mikä heikentää taustalla vaikuttavan kokonaiskuvan näkemistä. Tämä ei mielestäni ole kovin kokonaisvaltaista eikä siinä oteta tarpeeksi huomioon ihmistä psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena. Yksilö kun ei ikinä toimi tyhjiöstä käsin, vaan on osa erinäisiä yhteisöjä ja kulttuureja. 

Kannustan hakemaan apua matalalla kynnyksellä. Työuupumusta epäillessä ja epämääräisistä työperäisistä oireista kärsittäessä suosittelen varautumaan lääkärillä käyntiin muistilehtiön kera. Kirjaa siihen asioita, joista haluat kertoa ja listaa havaitsemiasi oireita. Näin pysyt paremmin raiteilla, vaikka avunantaja pyrkisikin ohjaamaan keskustelua sinun kannaltasi epäolennaiseen suuntaan. Tämä vähentää kuulematta potilasta tehtyjä diagnooseja ja parantaa mahdollisuuksiasi saada sinulle kuuluvaa hoitoa. 

Loppuun totean vielä sen, että kaikki tämä tapahtui koronapandemian aikana. Tässä kontekstissa pidän entistä absurdimpana sitä, että sairasloman pitäminen nähtiin niin negatiivisesti. Mielestäni jo se paljastaa työpaikasta paljon – oli sitten poikkeusajat tai uudet normaalit. Koronan leviämistä estävät toimenpiteet ja siitä aiheutuneet rajoitustoimet olivat käsittääkseni olemassa sitä varten, että terveys haluttiin asettaa etusijalle. Kenties minunkin olisi ollut hyväksyttävämpää olla pois, jos olisin todennut epäileväni koronatartuntaa ja pitäväni sairaslomaa siksi, että haluan estää muiden tartuttamisen, ruudunkin välityksellä.

Jälkeenpäin viisastuneena kiinnittäisin sairasloma-asioissa seuraaviin asioihin huomiota:

• Sairasloman pitäminen on työntekijän oikeus. Sillä ei ole merkitystä mitä muut asiasta ajattelevat, kyseessä on sinun oikeutesi.
• Älä etätyöskentele sairaana. Loppuviimein kyse on sinun hyvinvoinnistasi ja sen arvostamisesta.
• Sairaslomalla saa nauraa! Miksi et saisi tuntea itseäsi iloiseksi ja nauttia siitä, ettet silloin ole töiden käytettävissä?  
• Lopeta itsesi vähätteleminen! Lääkärillä käydessä tästä ei ole mitään apua, ota avuksi muistilappu ja kerro rehellisesti oireistasi. Lääkäri on siellä potilasta varten.
• Sinä tunnet itsesi parhaiten - luota siihen. Muista, että myös lääkäri on ihminen, joka tarkastelee tilannetta omista lähtökohdista käsin.

Uupuminen alkaa

Uupumukseen liittyvä oirehdintani alkoi salakavalasti, eikä siten, että olisin esimerkiksi yhtenä aamuna herännyt ja todennut olevani työuupunut. Oireet myös eskaloituivat nopeahkosti, sillä jo kuukausi aloittamisen jälkeen väsymyksen tunne oli kiristänyt otettaan minussa ja neljän kuukauden kuluttua olisin ensimmäisellä sairaslomalla. Alkuun ajattelin, että vetämätön oloni johtuu ainoastaan raudan puutteesta, joten kävin verikokeissa mittauttamassa rauta-arvoni. Ferritiini oli tulosten perusteella hieman alhainen, mikä vahvisti käsitystäni siitä, että väsymys oli alkujaan tästä eikä esimerkiksi työstä johtuvista tekijöistä. Aloitin rautakuurin tietäen, että arvojen korjaantuminen ottaisi oman aikansa. Ajan kuluessa ja oireiden lisääntyessä sisäinen ääneni kuitenkin totesi, että tässä on kyse jostain muustakin.

Näihin aikoihin en oikeastaan edes tiennyt, mitä työuupuminen tarkoittaa ja, mitä se pitää sisällään. Toki olin lukenut yksittäisiä tarinoita burn outin kokeneista aikakausilehtien palstoilla, mutta uupumisen lääketieteellinen kuvaus oli minulle pimennossa. Kumppanini oli ensimmäinen, joka pohti minun mahdollisesti kärsivän työuupumuksesta. Koska asumme yhdessä, hän näki lähietäisyydeltä sen, miten työnteko tapahtui kasvavissa määrin hyvinvointini kustannuksella. En kuitenkaan halunnut itsediagnosoida itselleni työuupumusta liian aikaisessa vaiheessa, sillä diagnoosikeskeisessä lähestymistavassa piilee mielestäni itseään toteuttava ennuste.

Työstä ei palaudu

Työuupuminen alkaa usein salakavalasti. Väsymyksen tunne
voimistuu ja mukaan tulee usein muitakin liitännäisoireita.

Työsuhteen alussa voimavarani kuluivat uuden oppimiseen ja uusiin ihmisiin tutustumiseen, eikä tämä sinänsä yllättänyt minua. Olin varma, että alun jälkeen voimavarani taas elpyisivät. Näin ei tietenkään tapahtunut, sillä alku oli ollut vasta lämmittelyä ja työtehtävät tulisivat lisääntymään eksponentiaalisesti. Elimistöni ja hermostoni kävi jatkuvasti ylikierroksilla, eikä palautumista tapahtunut riittävästi. Arki alkoi tuntua selviytymiseltä. Pian kävi selväksi, ettei viikonloputkaan riittäneet palautumiseen ja olo oli valmiiksi uupunut jo työviikon alussa. Sunnuntaisin pelkäsin tulevaa viikkoa, sillä tiesin työtaakan odottavan ja uusien tehtävien lisääntyvän. Huolestuin myös siitä, minkälaisella tuulella esimies tulisi olemaan ja, kuinka murskaavaa palautetta olisi tiedossa. Sunnuntaisin minua usein puristikin kurkusta ja hengittäminen tuntui työläältä. Työsuhteeni loppupuolella tilanne oli mennyt siihen, että töiden jälkeen energiaa ei enää löytynyt muuhun kuin sohvalla tai sängyllä makaamiseen. Pidin usein silmiä vain kiinni ja kuuntelin hiljaisuutta.

Etätyö aiheutti minulla sen, että työn ja vapaa-ajan välinen raja hälveni. Työpäivä kului kotona ruudun äärellä lähes tauotta näppäimistöä hakaten ja työpäivän erotti vapaa-ajasta käytännössä vain tietokoneen ruudun sulkeminen. Ympäristö ei vaihtunut, enkä siten heti tiedostanut sitä, että työt olivat siltä päivältä tehdyt ja olisin ”turvassa”. En nähnyt tarpeelliseksi tehdä hankintoja kotityöpisteen parantamiseksi, sillä etätyöjaksoni piti alun perin olla suhteellisen lyhyt. Työpisteeni ei ollut kovin ergonominen ja etätyön pitkittyminen sai huonosta työskentelyasennosta johtuen niskan ja selän kipeytymään. Virheen paikkaamiseksi tein joitakin päiviä viikossa etätöitä toimistohotellista käsin saadakseni työntekoa ergonomisemmaksi ja saadakseni paremmin rajattua työn ja vapaa-ajan välistä suhdetta.

Työstä palautuminen valui vapaa-ajan vastuulle osittain siksikin, että työssä ei juurikaan ollut kuormituksen suhteen vaihtelua. Ei ollut tavanomaista vaihtelua siinä, että olisi ollut kausia, jolloin oli enemmän tehtävää ja, joita olisi seurannut tasapainottavat kaudet, jolloin tehtävää oli vähemmän. Nyt tilanne oli se, että tehtävää oli jatkuvasti paljon ja tämän vastapainona oli kaudet, jolloin työtä oli ekstra paljon. Päivittäisissä tauotuksissani oli myös parannettavaa ja usein töiden paljous sai minut skippaamaan taukoja. En pääsisi ikinä lopettamaan työpäivää, jos nyt laiskottelisin vartin ajan. Etätyöläisenä oli myös kätevää ja ajankäytöllisesti tehokasta syödä lounasta sähköposteja kirjoitellen tai vähintään tehtävien taustamateriaaleihin tutustuen. Ylivirittyneisyyttä piti yllä sekin, jos tauot kuluivat esimerkiksi sosiaalista mediaa selaillen. Hetkellistä mielihyvää siitä saa, mutta aivot eivät palaudu eivätkä saa kaipaamansa lepoa infotulvan takia.

Oireidenkirjoa

Stressin värittämä pohjavire sai minussa
muutoksia aikaan.

Kokemani stressi lisääntyi tasaisella tahdilla ja pian huomasin, että se väritti tyystin sen hetkisen pohjavireeni. Kaikkeen tottuu ja olotilasta tuli minulle uusi normaali, entinen huoleton ja iloinen minä tuntui olevan kaukana ulottumattomissa, jossain toisessa elämässä. Työ ja sen ajatteleminen täyttivät pian kaiken elämässäni, ja niinkin oudolta kuin se kuulostaa, näin olemassaoloni tyystin työn kautta. En nähnyt minua enää ilman tätä työtä. Tulevaisuutta ei tietyllä tavalla ollut tai jos olikin, oli se niin sakeana sumusta, ettei siitä saanut minkäänlaista otetta.

Kokemani stressi aiheutti minussa erinäisiä muutoksia ja oireita. Aiemmin kertomieni itkukohtauksien lisäksi olin tavanomaista hermostuneempi. Luonteelleni vastaisesti saatoin äkkipikaisestikin kiukutella ja tiuskia mitättömän tuntuisista asioista läheisilleni. Tunsin oloni epätoivoiseksi ja turhautuneeksi enkä oikein osannut paikantaa syitä, miksi tunsin niin, eikä minulla ollut voimavaroja tarkastella keinoja, joilla saisin oloni kohenemaan. Olin samanaikaisesti äärettömän herkkä ja täysin turta. Tunsin kaiken tavanomaista voimakkaammin ja samanaikaisesti en tuntenut mitään. Näin jälkikäteenkin olotilaa on hyvin haastavaa kuvata, ja minulla oli silloin usein tunne siitä, että ylireagoin ja kuvittelen kaiken.

Stressi sai minussa aikaan myös erilaisia helpommin määriteltäviä fyysisiä oireita. Vatsani oli usein kipeä ja päähän särki. Epämääräiset vatsakivut kulkivat mukana koko työsuhteen ajan. Stressin myötä minulta kaikkosi ruokahalu. Vähensin syömistäni, mikä alkoi näkyä laihtumisena. En mielestäni näyttänyt terveeltä, olin nuukahtanut, harmaa ja väsymys paistoi olemuksessani. Pian hiukseni alkoivat lähtemään ja työsuhteen päättymisen jälkeen hiukseni olivat ohentuneet huomattavasti. Stressillä oli tekemisensä myös unen kanssa ja kärsin univaikeuksista. Painajaiset ja yölliset heräilyt lisääntyivät. Työsuhteen aikana näkemistäni unista karkeasti 90 % on pitänyt sisällään työsuhteeseeni liittyviä tekijöitä. En myöskään tuntenut oloani virkeäksi herättyäni ja olen varma, että unen laadussani olisi ollut parannettavaa.  Muistinikin saattoi pätkiä ja jossain vaiheessa huomasin kielellisten haasteiden kasvavan. Koska työkieli oli englanti, huomasin unohtelevani tavanomaisia käännöksiä tai minun oli hankalaa suomentaa kirjoittamiani lauseita. Tämä tietenkin hidasti tekemistäni, joten ratkaisuksi kiihdytin tahtia entisestään pysyäkseni aikatauluissa. Kiihtynyt tahti vastaavasti lisäsi oireita ja hidasti tekemistäni. Ja niin edelleen – noidankehä oli valmis.

Nopeita ja tehottomia ratkaisuja

Ajattelin stressin lieventyvän ajan kanssa ja kuten totesinkin, minulla ei ollut voimavaroja jäljellä tehdäkseni mitään todellista stressintaltuttamissuunnitelmaa. Hoidin oireita kovin inhimillisesti mutta hyvin huonolla menestyksellä. Hain nopeita helpotuksia ja ratkaisuja, vaikka todellisuudessa ne vain lietsoivat oloani ja kiihdyttivät oravanpyörää. Satunnaisesta nuuskankäyttäjästä tuli vakituisesti nuuskaava: nuuskaaminen arkipäiväistyi ja lisääntyi erityisen stressaavien ajanjaksojen aikana. Olin varma, että lopetan sitten kuin vain itse tahdon ja tiedättehän, ikinä ei ole sopiva aika lopettaa nikotiinin käyttöä. Elämäntilanne on aina joko liian stressaava tai liian tapahtumaköyhä, jotta vieroittuminen onnistuisi. Tulen jatkossa kirjoittamaan omia postauksia riippuvuuksista, mutta totean tässä vaiheessa vain sen, että nuuskaaminen jo itsessään lieventämisen sijasta vain lisäsi kokemaani stressin määrää. Alkoholin käytössäni tapahtui muutos sen suhteen, ettei se ollut enää väline sosiaalisessa kanssakäymisessä, vaan siitä tuli lääke stressiin. Join mieluummin lasillisen yksinäni kuin seurassa. Ei ollut epätavallista, että viikonloppuisin nollasin ja join itseni tukevaan humalaan. Humalan astetta ei säädellyt se, vietinkö iltaa pienemmässä vai isommassa porukassa, oliko kyseessä grillijuhlat vai valmistujaiset tai koinko oloni vetämättömäksi vai energiseksi. Dagen efter oli usein sen mukainen ja tietysti osaltaan pahensi jo valmiiksi huonoa mieltäni. Säästin energiaa myös siten, että harvensin sosiaalista kanssakäymistä ja näin harvemmin läheisiä ja ystäviä. Silloin kuin heitä näin, halusin pitää tapaamiset keveinä ja välttää työasioista puhumista. Vatvoinhan niistä jo aivan tarpeeksi itsekseni. Vähensin myös liikuntaa, mikä entiselle kilpatason urheilijalle oli epätavallista ja tulisi lisäämään kehollista pahoinvointia entisestään. Liikunta oli ja on edelleen minulle tärkeä stressinhallintakeino ja energian purkauskanava, mutta tuolloin olen kuitenkin ollut jo valmiiksi niin kuormittunut, ettei kehoni olisi kestänyt enempää. Keho on ollut viisas ja se on suojellut itseään rajoittamalla fyysistä aktiivisuuttani, jotta energiaa riitti työntekoon.

Kieltäydyin pitkään hyväksymästä oireita ja uupumusta.

”Selviytymiskeinona” käytin pitkään hyväksi asian kieltämistä ja työn herättämien tunteiden (ja oireiden) sivuuttamista. Kieltäydyin hyväksymistä sitä, että minä voisin työuupua. Työuupumus on asia, joka koskettaa joitain muita ihmisiä, ei minua. Minulla oli vallallaan käsitys siitä, että työuupumisen kehittyminen vaatisi pidemmän työssäoloajan ja, että olisin liian nuori uupumaan. Kuvittelin olevani ainoa maailmassa, joka kokisi työuupumisen hiljattain valmistumisen jälkeen ja ensimmäisessä oman alan työssään. Tämähän merkitsisi sitä, että olisin jollain tavalla perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut, heikko ja huono. Väitän kuitenkin, että opiskeluiden jälkeinen työelämään siirtyminen on merkittävä taitekohta elämässä, joka jo sinällään nostaa alttiutta liian korkealle kuormitukselle. Omia jaksamisen rajoja ei välttämättä tunnisteta ja osaamisen näyttämisen halu voi huijata jaksamaan yli äyräiden. Tässä vaiheessa en myöskään tiennyt, että hyveenä pitämäni vahvuus ja asenne siitä, että luovuttaa ei saa, kääntyivät lopulta itseään vastaan sairastumista edesauttaviksi tekijöiksi. Korkea motivaatio, innostuneisuus, työpaikan korkea arvostus ja oman sietokyvyn toistuva ylittäminen tulivat myös kääntymään itseään vastaan ja saivat terveydentilani heikentymään vakavasti.

 

Asioita, joita tekisin toisin:

• Usko itseesi äläkä vähättele omia tuntemuksia: se, että joku muu uupuu esimerkiksi vuosien saatossa, ei muuta sinun kokemustasi sinun tilanteestasi.
• Ota oireesi vakavasti! 
• Suostu työhön, josta on mahdollista palautua. Vapaa-aika on vapaa-aikaa eikä sen tule kulua vain työstä palautumiseen!
• Haasta käsityksiäsi pärjäämisestä. Mieti, kuka tai mikä on saanut sinut luulemaan, että vahvuus olisi hyvästä, herkkyys pahasta ja luovuttaminen epäonnistumista?
• Priorisoi terveys aina työn edelle!

Mikromanagerin kynsissä

Oltuani reilun kuukauden töissä, alun vieraskoreilusta ei ollut enää rippeitäkään jäljellä ja tiimin ryhmädynamiikka alkoi muodostua painostavaksi. Työtehtävien määrä ja esimiehen vaatimukset jatkoivat kasvamistaan. Olin aikaisemmin tuonut esiin sen, että työtehtäviä oli alkanut olla liikaa käytettävissä olevaan aikaan ja jaksamiseen nähden. Jonkin aikaa tämä muistettiin ja tehtäviä jaettaessa minulta kysyttiin, että saanko annetut tehtävät valmiiksi muiden tehtävien ohessa vai pitäisikö jonkun muun hoitaa ne. Pian kysymys esitettiin sivulauseen kera, ja tuotiin esiin, kuinka paljon enemmän esimiehellä ja tiimin muilla tekijöillä työkuormaa oli. En kuulemma myöskään voinut kuvitella, kuinka paljon stressiä he siellä työpaikalla kokivat. Jossain kohtaa vain luovutin, enkä enää etukäteen esittänyt toiveita työtehtävien rajoittamisesta, vaan otin kaiken vastaan ja priorisoin taakkaa tekemällä tärkeimpiä ensin. Tehtävien kiireellisyyden luokittelu oli tosin hakuammuntaa, sillä tänään tärkeä tehtävä saattoi huomenna olla se kaikista vähäpätöisin.

Työsuhteen aikana palasin useita kertoja lukemaan työpaikkailmoituksessa kerrottuja tehtäviä ja sitä, olenko ymmärtänyt tehtäväni luonteen jotenkin väärin. Minulla oli usein tunne siitä, että tehtävät eivät vastanneet sitä, mihin olin sitoutunut. Minun tuli esimerkiksi muokata projektin verkkosivuja Wordpressillä, mikä on hyvin, hyvin kaukana osaamisestani. En ole koodari enkä omaa minkäänlaisia koodaustaitoja. Olin jo palkkaamassa ulkopuolista apua, mutta onnekseni sain apua ystävältäni. Toin tiimillekin esiin sen, että näillä taidoilla saa tällaista jälkeä ja, jos se ei riitä, niin projektirahoilla tulisi palkata ulkopuolista osaamista asian hoitamiseksi. Jälkeenpäin sain todeta, että työpaikkailmoituksessa (Terms of Reference) oli tietoisesti ilmoitettu hyvin laajasti ja laveasti siihen kuuluvat tehtävät: tällöin mikään tehtävä ei varsinaisesti lukeudu turhaksi. Tästä eteenpäin selvitänkin tarkemmin etukäteen sen, mitä työ tulee pitämään sisällään, minkälaisia työtehtäviä on odotettavissa ja varmistan asian vielä työsuhteen alussa niin, että jaamme yhteisen ymmärryksen asiasta työnantajan kanssa.

Mikromanagerin valvovan silmän alla

Mikromanagerin johtamistapa on alaisten
 kontrolloiminen ja pieniin yksityiskohtiin takertuminen.

Vaikka minulla ei ollut ennestään paljoakaan kokemusta asiantuntijatyöstä, minulla alkoi herätä epäilykset siitä, että työ ei tosissaan tällaista ollut. Asiantuntijatyöhön kuuluu mielestäni itseohjautuvuus ja siihen liittyvä vastuu sekä suhteellisen itsenäinen työote, vaikka se tapahtuisikin tiimin kanssa yhteistyössä. Työ oli kaukana tästä, eikä mitään tehtäviä tapahtunut ilman, että ne menivät esimiehen kautta. Tällöin opinkin uuden käsitteen ystäväni kautta - esimiehestäni oli kuoriutunut pahimman luokan mikromanageri.                    Mikromanagerointi on johtamistapa, jossa keskeistä on alaisten toiminnan jatkuva tarkkailu ja huomion kiinnittäminen pieniin yksityiskohtiin.

Kaikesta tekemisestä tulikin raportoida esimiehelle yksityiskohtaisesti, eikä mitään tapahtunut ilman, että hän oli ajan tasalla tiimiläisten sen hetkisestä työtilanteesta. Hän halusi asioiden tapahtuvan neuvojensa mukaisesti, vaikka usein annetut neuvot olivat epämääräisiä ja tehtäviin soveltumattomia. Siitä sai kuulla, mikäli omin päin lähti asioiden kanssa sooloilemaan. ”Etkö kuunnellut ohjeita? Minähän kerroin, kuinka tämä tulisi hoitaa.” Vaatimukset olivat myös ristiriidassa, sillä saimme usein kuulla, kuinka tiimin tulisi olla enemmän oma-aloitteinen ja itseohjautuva. Samaan hengen vetoon kuitenkin todettiin, että tiimi ei voi työskennellä, mikäli kaikki eivät ole tarkasti perillään toisten tekemisistä. Yksityiskohtiin takerruttiin ja niistä vängettiin tarpeettomankin aikaisessa vaiheessa. Usein kävi esimerkiksi niin, että dokumentin otsikko haluttiin muuttaa erilaiseksi ja muutoksen jälkeen esimies halusikin sen täysin toisenlaiseksi deadlinen kolkuttaessa ovella. Ei ollut mitenkään harvinaista, että otsikko palautui takaisin alkuperäiseen lukemattomien muutoskertojen jälkeen.

Alkujaan mielekkäiden tehtävien tekemisistä katosi innostus hyvin nopeasti, sillä pienintäkin dokumenttia lähetettiin sähköpostitse edestakaisin tiimiläisten kesken useiden päivien ja viikkojen ajan kommentteja ja parannusehdotuksia varten. Tämän kaltainen varmistelu söi tekemisen makua, eikä varmasti ole vaikea päätellä sitä, kuinka tehokasta tämä oli. Lähetin työsuhteeni aikana satoja muistutussähköposteja siitä, kuinka dokumentti odotti kommentteja, eikä työ etenisi ilman niitä. Eikä ollut harvinaista, etteikö esimies usein itse ollut se, jolta kommentointi jäi roikkumaan. Loppu viimein toiminta oli kuitenkin alkujaan hänestä ja hänen mikromanageroinnistaan.

Työtehtävien järjettömyys

Tehtävien palauttaminen oli hyvin stressaavaa. Ikinä ei ollut varma siitä, olivatko ne esimiehen mielestä käynyt tarpeeksi monta tarkastuskierrosta. Mikäli ei ollut, rumba alkoi alusta. Totuin myös siihen, että palaute sisälsi aina kohdan mutta. Ei ollut merkitystä sillä, kuinka hyvin tehtävän todellisuudessa oli tehnyt, sillä siitä löytyi aina parannettavaa. Korostan tätä vielä: AINA. En kiinnittänyt tähän alkuun turhaksi huomiota, olinhan vasta aloittanut ja tiesin tekemisistäni löytyvän korjattavaa. Taitojen karttuessa ymmärsin, että mutta palautetta olisi aina tiedossa riippumatta siitä, kuinka hyvin tai huonosti tehtävä oli suoritettu. On inhimillistä, että ihminen haluaa positiivista palautetta tekemisistään ja, kun sitä ei tule lainkaan, alkaa uskoa siihen, että on huono ja osaamaton. Alkuun pyrin tekemään paremmin ja metsästin positiivista palautetta, mutta pian totesin sen olevan järjetöntä. Sitä ei tule. Motivaatio hiipui ja huonoon ja usein epäasialliseen palautteeseenkin turtui. Työpaikalle mentäessä kuulin ensimmäisen kerran positiivisen palautteen siitä, että kirjoitin hyvin. Olin yllättynyt, mutta palaute ei siinä vaiheessa enää tuntunut miltään, niin loppu tilanteeseen jo olin.

Työtehtävät alkoivat tuntua järjettömiltä
 ja tekemisestä katosi ilo.

Minulla oli usein tunne siitä, että se, mitä teemme, on turhaa. Tunne voimistui nopeasti alkuinnostuksen jälkeen. Olin virtuaalisesti mukana muutamassa lanseeraustilaisuudessa ja tehtävänäni oli litteroida tilaisuuksissa käyty keskustelu ja käyttää tätä apuna kirjoittaessani uutiskatsausta aiheesta. Tilaisuudet olivat kuulemma todella tärkeitä projektimme kannalta, joten minun tulisi litteroida keskustelu aika lailla sanasta sanaan. Jälkeenpäin selvisi, että litterointi oli tehty siitä syystä, ettei esimies itse osallistunut tapahtumaan ja halusi olla perillä siitä, mitä siellä tapahtui. Tuotettuun uutiskatsaukseen ei koskaan enää palattu. Jokainen, joka on litteroinut tietää, että se on aikaa vievää ja puheen laadusta riippuen turhauttavaakin. Tehtäviä ei jaettu tehtävien itsensä takia, vaan sen takia, että kenelläkään ei tulisi tilannetta, jolloin ei olisi mitään tekemistä.

Tehtäviä luonnehti myös epäselvyys. Taktiikka, joilla tehtäviä jaettiin, oli sellainen, että esimies ohimennen palaverin lopulla huikkasi asiasta ja antoi suorittamiselle aikaa esimerkiksi kolme viikkoa. Viikon kuluttua hän sitten kysyi, miten tehtävä on edennyt ja tällöin minulle aukesi kanava tiedustella lisäneuvoja siitä, mistä tehtävässä oikein on kyse. Sähköposteihin hän harvemmin vastasi, jos ne koskivat esimerkiksi ohjeistusten tarkentamista tai työprojektiin kuulumattomia asioita. Hän saattoi vastata sähköposteihini, joihin olen käyttänyt aikaa ja, joita olen muokannut mahdollisimman yksinkertaisiksi saadakseni neuvoja, hyvin töykeästi ja lyhyesti yhdellä sanalla. Sain enemmän kuin kerran sähköpostitse yksisanaisen vastauksen ”great”. Työtä oli myös hankalaa ennakoida, sillä tehtävät vaihtuivat lennosta. ”Urgent” tehtävät veivät kaiken huomion ja korvasivat sen, mitä oli sillä hetkellä tekemässä. Työpäiväni alkoivat usein siten, että sähköpostini oli täyttynyt uusista viesteistä sisältäen ”urgent” tehtäviä, jotka tulisi tehdä saman tien. Vanhoja ei urgentteja tehtäviä sitten kasaantui ja jäi tekemättä, mistä sai viikon aloituspalaverissa kuulla kunniansa.

Pelon ilmapiiri

Ei mennyt kauan, kun ymmärsin sen, että minulla ja esimiehellä oli täysin erilaiset tyylit kommunikoida. Koska työskentelin pitkään virtuaalisesti, kommunikoin alkuun pitkälti kirjallisesti sähköpostien välityksellä. Pyrin pitämään viestittelytyylin ystävällisenä ja käytin aikaakin sen suhteen, että lähettämäni viestit olivat oikeinkirjoitettuja ja kohteliaan sävytteisiä. Esimiehen tyyli oli samankaltainen alussa, mutta pian suunta muuttui kylmähköksi ja töksäytteleväksi, eikä kirjoitusvirheitä ollut edes viitsitty korjata. Tiedän, että tämä on pilkun viilausta ja kiireessä rapa roiskuu, mutta minulle, joka olin ruudun välityksellä tapahtuvan viestinnän varassa, tällä oli merkitystä. Yritin kuitenkin olla takertumatta negatiivisiin sähköposteihin, sillä tiedän, että useat ihmiset ilmaisevat itseään heikosti kirjallisesti, mutta kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa ovat taitavia. Ajattelin myös sen vaikuttavan kommunikoinnin sisältöön, ettei kummankaan äidinkieli ole englanti, jolla työt ja vuorovaikutus tapahtuivat.

Mikromanageri piti yllä
painostavaa työilmapiiriä.

Videopuheluissa tilanteet paikoitellen kuumenivat. Suomessa siirrettiin kelloja ja se aiheutti Suomen ja Aasian väliseen aikaeroon muutoksen. Sähköposti ja ajastettu videotapaaminen ei tätä huomioinut, enkä itsekään tajunnut tilannetta tarpeeksi ajoissa. Kellojen siirron takia myöhästyin tapaamisesta tunnin verran, mistä sain kuulla kunniani. Esimies huusi asiasta naama punaisena ja ”rangaistukseksi” sain lisää työtehtäviä lyhyellä palautusajalla. Huutaminen on mielestäni epäammattimaista, eikä kuulu työelämään millään muotoa. Järkytyin tilanteesta melkoisesti ja olin mykistynyt. Myöhästyminen oli ollut inhimillinen virhe enkä olisi osannut odottaa, että tilanteeseen reagoitaisiin sen luonteeseen nähden noin ylitseampuvasti. Tilanne oli siinäkin mielessä absurdi, että esimies itse oli usein virtuaalitapaamisista myöhässä, parhaimmillaan tuntienkin ajan. Mielessäni ei ollut edes käynyt huutamiseen alkaminen, ja vallitsevan ilmapiirin takia, asiasta ei kukaan uskaltanut hänelle huomauttaa.

Melko pian aloin voimaan fyysisestikin pahoin ennen tulevia videopuheluita. Huutamisepisodin jälkeen tapaamisissa joutui yhä enemmän olemaan varpaillaan, sillä ei voinut tietää, milloin räjähtää tai ei räjähdä. Usein kävi niin, että esimiehen suututtua oli pitkä tauko ennen seuraavia tapaamisia tai sähköposteja. Hän ikään kuin rankaisi kommunikoimattomuudellaan ja ulossulki minut tilanteista, sillä etätyöskentelyn takia olin tietysti riippuvainen virtuaalisesti tapahtuvasta kommunikoinnista. Seuraavissa kokouksissa sitten konfliktin, esimies ei vilkaissutkaan minua päin tai puhuessani saattoi alkaa nauramaan. Pikkuhiljaa opin, että esimiehen kokema stressi heijastui täysin siihen, minkälaista kohtelua tulisi saamaan. Mitä enemmän työtä ja tapahtumia, sen enemmän räjähtelyä ja negatiivissävytteisiä sähköposteja. Aloinkin tällöin tietoisesti vähentämään kommunikointia välttääkseni mielten pahoittamiset puolin ja toisin.

Liekki sammuu

Mikromanageri ei osaa eikä pysty kannustamaan tai motivoimaan, sillä mikromanageri on se, joka tietää kaikesta ja osaa parhaiten. Mikromanagerointi sai aikaan sen, että pikkuhiljaa innostukseni sammui ja motivaatio hävisi. Luovuus kaikkosi, eikä uusiin tehtäviin ollut energiaa etsiä uusia näkökulmia tai tapoja toimia, sillä esimiehen vastaanoton pystyi arvaamaan etukäteen. Helpommalla pääsi, kun teki tehtäviä rutiininomaisesti ja noudatti huonohkojakin ohjeistuksia sanasta sanaan. Jokaisesta tehtävästä tulisi jonkinmoista lokaa niskaan joka tapauksessa.

Samanaikaisesti haasteet kommunikoinnissa kasvoivat, ilmapiiri tulehtui jo varsin varhain aloittamiseni jälkeen. Tarkentavien neuvojen kysyminen tuntui haastavalta ja usein vastaus saattoi olla täyttä hiljaisuutta, "great" tai nauramista. En nauti konflikteista ja pyrin välttämään sellaisiin joutumista. En tunne oloani hyväksi tilanteissa, jotka sisältävät huutamista ja ristiriitoja, oli se sitten työelämässä tai jossain muualla. Minulle on tärkeää saada asiat selvitettyä rauhallisesti ja rationaalisesti. Pelkkä ajatuskin siitä, että pyrkisin selvittämään asioita aggressiivisesti huutamalla tietokoneen ruudulle, on absurdi. Olin myös tuntenut esimiehen ja tiimiläiset tässä kohtaa minun mittapuullani verrattain lyhyen ajan verran.

Mikromanagerointi juontaa juureensa
 sitä harrastavan epävarmuudesta.

Se, että jokaisesta asiasta joutuu raportoimaan ja tunne siitä, että on suurennuslasin alla, saa aikaan sen, että hitaasti mutta varmasti työntekijän liekki sammuu. Esimiehen tapa mikromanageroida kärjistyi osittain siksi, että työskentelin täysin etänä. Etätyö vaatii luottamusta, jota on hankala luoda virtuaalisesti, ja ilman luottamusta, mikromanagerin tarve kontrolloida lisääntyy. Vaikka kuinka tiesin, että mikromanagerointi juontaa juureensa sitä harrastavan epävarmuudesta ja huolesta omasta asemastaan, se ei poistanut sen haitallisuutta. Esimieheni nimittäin oli epävarma omasta asemastaan työyhteisössä eikä hänellä ollut paljoa kokemusta esimiehenä olemisesta. Tiimityöskentelyyn mikromanagerointi soveltuu heikosti, mutta sille voi olla paikkansa tietynlaisissa suurta tarkkuutta vaativissa töissä, joissa onnistuminen vaatii yksityiskohtaista, jopa neuroottista tarkastelua.

Tästä eteenpäin tulen silti aina ottamaan jalat alleni hyvin nopeasti, jos edes epäilen olevani mikromanageroinnin kohteena.

Olisinpa tilanteessani tiennyt seuraavat asiat:

• Mikromanagerointi on harvoin henkilökohtaista, se juontaa juurensa sitä harjoittavan epävarmuuksista ja toistuu, vaikka kohde vaihtuisikin.
• Pysy aikatauluissa ja pyydä lisäaikaa, jos se ei onnistu: hallinnan tunne on mikromanagerille kaikki kaikessa ja sen särkyminen tietää epäluottamuksen lisääntymistä.
• Suosi sähköpostia: etätyöaikana kirjallisiin ohjeisiin on helpompi palata tarkistusmielessä. Videopuheluista ei jää kirjallista todistusaineistoa.
• Älä jousta liikaa!
• Luovuta ajoissa: miksi luovuttaminen nähdään epäonnistumisena, kun todellisuudessa se voi olla ainoa järkevä vaihtoehto?

"Alku on aina vaikein"

Vastavalmistuneena koin painetta
kiirehtiä työelämään.

Minulle on jäänyt yliopistoajoilta mieleen hyvää tarkoittavat, lukemattomat neuvot siitä, kuinka valmistumisen jälkeen olisi toivottavaa löytää itsensä välittömästi työelämästä. Jalka mielellään oven väliin jo opiskeluiden aikana, sillä työpaikka olisi hyvä olla tiedossa ennen kuin ottaa tutkintopaperit ulos. Tutkinnot vanhenevat. Aina on seuraava vuosikurssi seuraavana vuonna valmistuneita, joilla on käsissään ne tuoreimmat tutkinnot. Kilpailu on kovaa ja aukot ansioluettelossa tuomittavia. Näiden ukaasien saattelemana samaan hengen vetoon on muistettu todeta se, että työllistyminen on yksilön omalla vastuulla. Työttömyyskortistoon joutuminen on pahinta, mitä voisi tapahtua, eikä työuupumisista minun opiskeluaikoinani juurikaan puhuttu.

Yhteiskuntatieteilijänä olen saanut kuulla olevani generalisti, joka ei valmistu suoraan mihinkään tiettyyn ammattiin. Vain taivas on rajana. Olenkin monet kerrat kuullut kysyttävän kertoessani opinnoistani, että, mihinkä siitä sitten valmistuu?

Kansainvälisiä uratoiveita

Olen pitänyt matkustelemisesta ja asunut pidempiäkin ajanjaksoja ulkomailla töiden ja opiskeluiden puolesta. Ammatillinen kiinnostukseni kehitystyötä kohtaan kasvoi yliopistossa ja opiskelin laajalti antropologian ja globaalin terveystiedon tyyppisiä aineita. Halusin oppia lisää erilaisista kulttuureista ja globaaleista ilmiöistä. Järjestösektorille suuntautuminen tuntui minulle oikealle valinnalle, ja opintoihin liittyvän harjoittelun suoritin suomalaisessa kehitysjärjestössä. Lisäksi olin vapaaehtoistyöntekijänä ulkomailla globaalikasvatusta edistävässä paikallisessa voittoa tavoittelemattomassa järjestössä. Minulle olikin selvää, että myös valmistumisen jälkeen hakeudun kansainvälisiin tehtäviin ja muutan pois Suomesta määrittelemättömäksi ajaksi.

Pian valmistumisen jälkeen hain ja tulin valituksi työhön, josta työuupumukseni saisi alkunsa. Työpaikka oli ensimmäinen varsinainen asiantuntijatyö, sillä aikaisemmat kokemukseni kehitysalalta olivat harjoittelijan tai vapaaehtoistyöntekijän rooleista. Pidin työpaikan saamista lottovoittona, vastasihan se silloista käsitystäni unelmatyöstä: pääsisin puurtamaan kestävämmän kehityksen ja paremman maailman puolesta. Työnantajana oli nimekäs maailmanlaajuinen järjestö ja tehtävä luonteeltaan kansainvälinen, mutta koronapandemian takia tehtäväni alkoi etätyönä ennen siirtymistä Aasiaan, fyysisesti työpaikalle. Odotin innolla Suomesta käsin alkavaa työntekoa.

Uudessa työssä

Motivaationi ei olisi voinut olla korkeampi aloittaessani ja minulla oli korkea halu näyttää paitsi itselleni myös uudelle tiimilleni siitä, että olin oikea henkilö tehtävään. Olin nyt asiantuntijana nimekkäässä järjestössä ja nelisanainen tittelini oli sen kaltainen, ettei se olisi taipunut Suomen kielelle. Koin työn merkityksellisenä, ja pääsisin edistämään minulle mielekkäitä asioita. Työkielenä oli englanti ja työyhteisö oli monikulttuurinen, työtoverit edustivat eri kansallisuuksia. Kollegoiden nimien ja sähköpostien kirjoitusasujen kanssa saikin olla tarkkana. Hyppäsin mukaan jo käynnissä olevaan projektiin, joka keskittyi ilmastonmuutoksen vastaisiin toimiin yksityistä sektoria sitouttamalla, ja olin tietoinen siitä, että tulevaisuudessa olisin mukana toisessakin ilmastoprojektissa, joka alkaisi rahoituksen varmistuttua. Tällöin sen hetkinen ilmasto-osaamiseni oli lapsen kengissä, sillä asiantuntemukseni suuntautui pitkälti köyhyyden, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kaltaisiin teemoihin. Tiedon suhteen aloitinkin käytännössä puhtaalta pöydältä ja, vaikka ensimmäiset kuukaudet olivat uuden tiedon sisäistämisen kulta-aikaa, oppiminen oli vahvasti läsnä koko työsuhteen ajan.

Uuden työn aloittaminen jännittää ja
itsestään haluaa antaa hyvän kuvan.

Uudessa työssä aloittaminen luonnollisesti jännittää ja haluaa antaa hyvän vaikutuksen itsestään. Jännitin etätyötä itsessään ja sitä, kuinka se lähtee sutviintumaan. Olin aikaisemminkin tehnyt etänä töitä, mutta en tällä tavalla täysipäiväisesti. Erityisesti minua jännitti, saisinko luotua hyvät suhteet esimiehen ja tiimiläisten kesken, joiden kanssa tiesin tulevani tekemään tiiviisti yhteistyötä. Lisäjännityksen toi vallitseva aikaero, Aasian päässä kello oli viitisen tuntia edellä ja minua huoletti se, vaikuttaisiko tämä jollain tasolla työjärjestelyihin.

Työ lähti liikkeelle korkealla intensiteetillä ja pettymyksekseni varsinaista perehdytystä tai esimiehen kanssa käytävää alun kaksin keskustelua ei ollut. Aloitustapaamisessa oli koko tiimi mukana ja siten tavoite- tai kehityskeskustelun kaltaiset teemat jäivät uupumaan. Perehdytys tapahtui omatoimisesti: toteutin projektin aihealueista pienimuotoisen tutkimuksen, jonka tuloksia esittelin Teamsin välityksellä tuleville työkavereilleni. Tiimin lisäksi tutustuin koko työyhteisöön verkon välityksellä ja, vaikka etätyössä on hyvät puolensa, niin sosiaalisessa verkostoitumisessa se jää kakkoseksi lähityöhön nähden. Tutustuminen jäi myös heikohkoksi siksi, että alun perin minun piti tehdä etätöitä vain noin kahden kuukauden ajan. Se, että pääsin lähtemään kohteeseen vasta puolen vuoden kuluttua, johtui pitkälti muuttuneesta koronatilanteesta.

Etätyön haasteet

Melko pian etätyö näytti haasteellisen puolensa. Erityisesti videopuheluissa minun kesti totuttautua siihen ominaisuuteen, että oma naama on jatkuvasti esillä ja sen katsominen puhuessa häiritsee paitsi keskusteluani myös keskittymiskykyä. Tulin turhan tietoiseksi keskustelun kannalta epäoleellisista asioista. Äänenlaadun kanssa oli myös usein haasteita ja ongelman sanottiin johtuvan minun verkkoyhteydestäni, vaikka jälkeenpäin selvisi, että yhteys pätki työpaikan nettiongelmien takia. Vasta-aloittaneena en kokenut asemaani sen verran vakiintuneeksi, että olisin alkanut sen enempää asiasta väitellä.

Usein ajatellaan, että etätyö nopeuttaa työntekemistä ja varmasti tämä pitää paikkaansakin, sillä esimerkiksi keskittyminen oli minulle paljon helpompaa kuin, mitä se avokonttorissa tulisi ikinä olemaan. Huomasin kuitenkin, että kommunikaatioon se loi omat negatiiviset lisänsä. Pienistä asioista kysymisen rima nousi, kun asian selventämiseen ja sähköpostin kirjoittamiseen tuhriintuu asian luonteeseen nähden kosolti aikaa. Olin myös alkuun huomaavinani epäluottamusta esimiehen taholta sen suhteen, teenkö oikeasti töitä siellä kotona vaiko en. Työpaikalla suosittiin lähityöskentelyä. Totta kai se loukkaa, mikäli epäillään epärehelliseksi, mutta ajattelin myös, että suurentelen asiaa mielessäni. Voiko tosissaan olla niin, että esimies ei usko minun tekevän töitä, vaikka työtehtävät esimerkiksi palautuivat ajallaan. Ymmärrän senkin, että luottamus tulee ansaita ja varmasti esimiehenikin olisi tuntenut oman roolinsa varmemmaksi, mikäli olisi alkuun voinut opastaa ”kädestä pitäen”. Lievittääkseni epäilyjä päätin olla tavoitettavissa mahdollisimman herkästi. Latasin puhelimeeni sähköpostin mobiilisovelluksen ja pidin ilmoitukset päällä. Sain siis aina hälytyksen uudesta sähköpostista ja aamulla ensimmäinen asia, mitä herätessäni näin, olivat saapuneet sähköpostit. Pyrin usein myös heti aamusta lähettämään jonkinlaisen viestin siitä, että olin kuitannut päivän tehtävät ja olevani työn äärellä. Pidin sähköpostinkin ilmoitusten äänet päällä tietokoneessani, kunnes huomasin ehdollistuneeni kilahduksiin ja reagoivan fyysisesti. Pulssi koveni ja kylmähiki otti valtaansa. Koska toimipaikka sijaitsi Aasiassa, myös aikaerorasitus toi omat haasteensa työntekoon. Aloittaessani työpäivän aamusta, työpaikalla oli keskipäivä. Olen pesunkestävä iltaihminen, joten oman lisänsä toi sekin, että opettelin uuteen aamurytmiin ja siihen, että aamu kahdeksalta on päivän tärkein palaveri, jossa tulee olla skarppina. Työpäivät eivät useinkaan alkaneet rauhallisesti, vaan sana tykitys voisi parhaiten kuvailla tilannetta. Huolestuttavaa oli tosin sekin, että usein lopetellessani työpäivää, esimies viestitteli minulle, vaikka siellä kello on tällöin ollut myöhäinen ilta.

Pian minulle myös ilmeni, että esimieheni ei ollut halukas kommunikoimaan kanssani muusta kuin työprojektiin liittyvistä asioista. Kysyessäni esimerkiksi työaikaseurantaan liittyviä asioita sähköpostitse, vastausta ei kuulunut. Kysyessäni asiasta videopuhelussa, hän totesi näiden olevan itsestään selviä asioita ja HR olisi se taho, jolta saisi vastauksia. Koska kyseessä oli iso globaali organisaatio, en aina tiennyt mistä lähteä ongelmia perkaamaan eikä tieto siitä, että HR:sta saa tukea kertonut minulle juuri mitään uutta, sillä HR:n kontaktihenkilön yhteystietoja ei löytynyt kädenkäänteessä. Minä en esimerkiksi tiennyt, mistä tai keneltä olisin saanut sähköpostiin liittyen it-tukea tai, kuinka edellä mainittu työaikaseuranta tai loma-anomiset tapahtuvat.

Aika ei pian riitä muuhun kuin kasvavasta
työmäärästä selviytymiseen.

Tahti kiihtyy

Ylimääräistä aikaa ei myöskään jäänyt tämänkaltaisten asioiden selvittämiseen, sillä työtehtävät lisääntyivät tasaiseen tahtiin ja päivän tunnit loppuivat usein kesken aiheuttaen sen, että yli kahdeksan tunnin työpäivistä tuli enemmän sääntö kuin poikkeus. Kuorma alkoi kasvamaan. Uutta asiaa ja uuden oppimista oli valtavasti, mikä luonnollisesti osaltaan aiheutti sen, että tehtävien suorittaminen otti oman aikansa. Vastasin heti alkuun projektin viestinnästä ja somekanavien päivittämisestä ilman, että tiesin juurikaan itse projektista. Työntekijänä olen huolellinen ja pidän siitä, että olen edes hieman perehtynyt asiaan, mitä työstän. Siksikin halusin ensin sisäistää sen, mistä projektistamme oikein on kyse ennen kuin alan kirjoittamaan siitä Facebook-päivityksiä. Olin myös vastuussa kuukausittaisen uutiskirjeen tuottamisesta Wordia käyttäen. En ollut käyttänyt Wordia ennen muuhun kuin tekstin tuottamiseen, joten jo itsessään sen opetteleminen, kuinka mediasisältöjä voidaan rakentaa sen avulla, oli minulle uutta. Oppimiselle ei tunnuttu antavan aikaa ja sen odotettiin tapahtuvan työajan ulkopuolella. Tästäkin syystä työpäivät osaltaan venyivät ja illat kuluivat tiedon etsimisessä ja sisäistäessä. Viikonloppuisin oli myös hyvin aikaa saada tehtävät viimeistellyksi ja työstää Wordin ja Excelin käyttötaitojani. Sain sellaisen kuvan, ettei minun sen hetkinen osaaminen vastannut sitä vaatimustasoa, joka minulla etukäteen ajateltiin olevan. Huijarisyndrooma teki tulojaan ja, mietinkin josko rekrytoinnissa tehtiin virhe. Tämän pohtiminen tekee totta kai kipeää, sillä silloin tunnustaa oman riittämättömyytensä ja huonommuuden tunne valtaa mielen. Minulla se jollain tavalla toi helpotusta, sillä silloin pystyin tarkastelemaan kokemaani vaatimustasoa uusin silmin.

Työ sai minut usein itkemään. Elämä
alkoi tuntua usvaiselta.

Lopulta seinä tuli vastaan ja ensimmäinen itkukohtaus työstä ja siitä, että en jaksa tai kykene tuli alle kuukausi aloittamisen jälkeen. Itkeminen ei ollut ollut minulle tuttua tai tavanomaista, viime kerrasta oli tuolloin ollut vuosia. Muistan säikähtäneen reaktiotani, mutta ajatelleen samalla, ettei minulla ole aikaa tällaiseen. Työt eivät lopu itkemällä. Itkukohtaukset yleistyvät ja pian alkoi olla saavutus, jos selvisin työpäivästä ilman kyyneliä. Saatoin purskahtaa itkuun täysin varoittamatta sähköpostia kirjoittaessa tai illalla lähtiessäni kauppaan. Ensimmäisen tunnekuohun jälkeen ilmoitin esimiehelle, että työkuorma oli ollut minulle liikaa ja, että pitäisin seuraavalla viikolla muutaman lyhyemmän päivän tehtyäni ylitöitä sen verran paljon viimeisten viikkojen aikana. Hän oli ymmärtäväinen ja lupasi kiinnittää paremmin huomiota työnmäärään tulevaisuudessa. Valitettavasti uskoin tämän.

Varoitusmerkkien laiminlyönti

Olen kuullut paljon sitä, että alku on aina vaikein uudessa työssä. Allekirjoitan tämän täysin, sillä näin minulla on useimmissa työpaikoissa ollutkin. Tässä uupumukseen johtaneessa työssäni alku oli täynnä varoitusmerkkejä tulevasta, mutta laiminlöin omat epäilykseni kuittaamalla ne alun vaikeuksiksi. Tavallaan myös ajattelin, ettei minulla ole oikeutta valittaa ja vetää negatiivisia johtopäätöksiä heti alkuun. Olinhan unelmatyössäni ja kiitollinen siitä. Ajattelin myös todennäköisesti tulkitsevan tilanteita väärin, sillä virtuaalisesti työskennellessä iso osa viestinnästä jää piiloon. Silti minua harmittaa jossain määrin se, etten kuunnellut omaa sisäistä ääntäni sitä, että minusta ei tunnu hyvältä, vaan jatkoin ja pusersin entistä kovemmin. Seuraavien kuukausien aikana tilanne pahenisi ja pian olisin ensimmäisellä sairaslomalla.

Kokemuksesta viisastuneena, työsuhteen aloittamiseen muutama vinkki:

• Keskustele tavoitteista: vaadi heti alkuun esimiehen kanssa kaksin käytävää keskustelua (voi olla luonteeltaan tavoite- tai kehityskeskustelu), pääasia, että tavoitteet ja velvoitteet ovat molemmille osapuolille selvät ja olette näistä samalla viivalla!
• Viesti selkeästi, jos tarvitset lisäaikaa uuden oppimiselle ja työtehtävien suorittamiselle. Oppiminen vie oman aikansa ihan jokaisella. 
• Ilmennä rajasi: älä lipsu työajoista, pidä tauot ja opi sanomaan ei kasvavalle työmäärälle.
• Ole armollinen - salli itsellesi se, että olet juuri aloittanut etkä voi heti tietää kaikkea!
• Kuuntele itseäsi ja ole herkkä omalle intuitiolle.