Sainko tukea, kun sitä viimein pyysin?

Työsuhdettani väritti alusta loppuun tietynlainen pimennys tavanomaisista työsuhteeseen liittyvistä käytännön asioista. En tiennyt vuosilomiin tai sairaspoissaoloihin liittyvistä käytännöistä, en tiennyt, missä kaikissa ”alustoissa” poissaoloista ilmoitetaan, eikä minulla ollut esimiehen lisäksi osoitettu mitään selkeätä tahoa, johon olla ongelmatilanteessa yhteydessä. Koska työtahti oli kova, nämä asiat jäivät toissijaisiksi. Minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa tai energiaa selvitystyöhön. Peräänkuulutankin organisaation vastuuta tällaisista käytännöistä, sillä näiden selvittäminen ei voi olla vain työntekijän kontolla kuten omassa tapauksessani.

Toisin kuin ajattelin, tilanne ei myöskään korjaantunut etätöistä lähitöihin siirryttäessä. Lähitöissä aloittaminenhan olisi ollut oiva tilaisuus esimiehenkin kerrata (tai tuoda esiin ensimmäistä kertaa) tämänkaltaisia käytännön asioita. Näin ei kuitenkaan käynyt. On mahdollista, että esimies ei tuonut esiin tällaisia asioita siksi, ettei kokenut niiden olevan osa työnkuvaansa mutta myös siksi, että hän ajatteli niiden olevan irrelevantteja asioita. Ei työntekijöiden tule olla sairaana tai pitää lomia. Pieni parannus tosin tapahtui, sillä työpaikalle päästyäni sain käyttöoikeuden sähköiseen palvelinjärjestelmään, jossa poissaolot tuli ilmoittaa. En kuitenkaan saanut järjestelmään liittyen perehdytystä tai tietoa siitä sen enempää, etätöissä se ei ollut ollut käytössäni. Järjestelmän käyttöoikeus kuitenkin mahdollisti minulle sen, että sain varattua minulle vajaa kolmen viikon pituisen vuosiloman ilman, että minun piti kierrättää loma-anomustani esimiehen kautta. Pitäisin ensimmäisen lomani kahdeksan kuukauden lomattoman pätkän jälkeen.

Kamelin selkä katkeaa

Sairaspoissaoloni eskaloitti tilanteen
lopullisesti esimiehen kanssa.

Viikko ennen tulevaa lomaani ja reilu kuukausi lähityöskentelyn aloittamisen jälkeen ongelmat esimiehen kanssa tulehtuivat tyystin ja mittani tuli lopullisesti täyteen. Kaikki lähti liikkeelle sairastumisestani vatsatautiin, mikä ei Aasiassa ole lainkaan tavatonta eikä se minua oikeastaan edes yllättänyt. Sairastuin kuitenkin keskellä viikkoa, joten minun tuli olla töistä pois. Tässä kohtaa sairastumiseni saikin suuremmat mittasuhteet.

Aikaisemmissa työpaikoissani sairastuminen ei ole mullistanut maailmaa ja sairastumisen varalle on etukäteen jaettu selkeät toimintaohjeet pitäen sisällään sen, miten ja kenelle asiasta ilmoitetaan. On totta, että tämänkin työsuhteen alussa minulle joitakin käytännön asioita työnantajan ja rekrytoineen osapuolen taholta kerrottiin, mutta silti, reilu puolen vuoden kuluttua olin rehellisesti sanottuna epävarma siitä, miten toimitaan sairastapauksissa omalla ilmoituksella. Aikaisemman sairasloman olin pitänyt lääkärintodistuksen turvin, eikä senkään pitäminen ollut sujunut täysin ongelmitta. Pelkäsin siten jo etukäteen esimiehelle asian esiintuomista, sillä olin varma, että saisin asiasta jonkinlaista lokaa niskaani.

Joka tapauksessa, ensimmäisenä sairaspoissaolopäivänä ilmoitin esimiehelle heti aamusta olevani ainakin kyseisen päivän pois ja, mitä todennäköisemmin myös huomisen. Työtaakkaa oli tällöin paljon päällä, enkä siksi uskaltanut sanoa seuraavasta päivästä varmaksi vielä mitään. Päivä kerrallaan. Lähetin viestin Skype keskustelussamme, sillä se oli kanava, josta hänet sai parhaiten kiinni, ja käytimme sitä yleisestikin pääviestintäkanavana. Aikaisemmissa työsuhteissa olen hoitanut poissaolot puhelimitse, mutta minulla ei ollut esimiehen puhelinnumeroa, hän ei sitä ollut antanut enkä minä ollut tajunnut pyytää. Esimies kuittasi viestin ja totesi asian olevan ok, kehotti lähettää asiasta vielä sähköpostin sekä tehdä ilmoituksen sähköiseen palvelinjärjestelmään. Näin myös tein. Oloni oli sen verran kehno, että päätin etukäteen ilmoittaa palvelinjärjestelmään, että olisin huomisenkin pois eli yhteensä poissaolopäiviä kertyisi kaksi. Kaivelin vielä Conditions of Service ohjeviitasta, kuinka monta päivää kokonaisuudessaan saisi omalla ilmoituksella olla pois. Minua ei kiinnostanut alkaa selvittämään lähintä lääkäriasemaa ja sen toimintakäytäntöjä uudessa kotimaassani, sillä olin varma, että oloni kohenisi muutamassa päivässä.

Seuraavana päivänä sain aamupäivästä Skypessä esimieheltä viestin, jossa hän tiedusteli, olenko toimistolla. Vastasin olevani vielä kyseisen päivän sairaslomalla ja, että olen tehnyt asiasta ilmoituksen palvelinjärjestelmään. Kylmähiki nousi, sillä sillä sekunnilla tajusin mokanneeni. Minun olisi pitänyt ilmoittaa hänelle erikseen myös tästä toisesta päivästä. Lähetinkin pahoitteluni, etten ollut viestinyt hänelle toisesta poissaolopäivästä heti aamusta. Olin ymmärtänyt väärin, että ilmoitus palvelinjärjestelmään olisi toisen päivän kohdalta riittänyt. Jostain syystä minulle tuli tunne, että esimies oli odottanut hetkeä saadakseen minut satimeen, tekemään virheen ja nyt hän oli siinä onnistunut.

Tällöin elettiin kuun loppua ja olin vastuussa kuukausittaisen uutiskirjeen tuottamisesta. Tiesin, että sen kuun tuotos olisi muutamaa viimeistelyäni varten valmis tiimin kommentoitavaksi. Vatsatautini oli jo parempi ja vietin päivää muutenkin kotona tietokoneen äärellä. Olin myös stressaantunut ja huolissaan siitä, että olin sählännyt poissaolon ilmoittamisen kanssa ja tiesin, että tulisin kuulemaan asiasta vielä. Minua ei myöskään houkutellut se, että väkertelisin uutiskirjeen parissa viikonloppuna, joten päätin tehdä sen osaltani valmiiksi tuolloin, vaikka olinkin sairaslomalla. Lähetin sen iltapäivästä eteenpäin ja siitäkös esimies räjähti. Sain kuulla kunniani.

Rakentava palaute on nimensä mukaisesti
rakentavaa. Työsuhteessani sain tällaista
harvakseen.

Esimies tivasi uutiskirjettä koskevassa vastaussähköpostissaan, että olenko töissä vai en. Hän oli copy pastennut Skypessä lähettämäni viestit päivämäärien ja tarkkojen kellonaikojen kera todetakseen, että ilmoitin sairaspoissaolostani täysin väärin ja epäammattimaisesti. Kuulin tällöin ensimmäistä kertaa hänen kirjoittamanaan oikean protokollan, kuinka minun olisi pitänyt poissaoloni kanssa toimia. Loppuun hän totesi, ettei ole minun ystäväni – hän on esimies ja odottaa, että kutsun häntä sen mukaisesti. Hän totesi, ettei pidä siitä, kuinka tervehdin häntä työpaikalla ”Hey”, hän haluaisi asiallisempaa kohtelua. En tänäkään päivänä tiedä, mitä tällä tarkoitettiin, enkä saanut tähän koskaan tarkennusta. Olin mykistynyt, enkä tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa. Vihdoin silmäni aukesivat ja totesin, että en pysty enää jatkamaan. Vastasin hänelle, että esimiehellä on myös omat velvollisuutensa ja ehdotin seuraavalle päivälle videopuhelua. Olisin seuraavan päivän, perjantain, etänä, sillä en kestäisi mennä toimistolle näkemään häntä. Tapaamisen sovin siksi, ettei minun tarvitsisi jälkeenpäin kuulla keneltäkään kommenttia siitä, että en olisi yrittänyt keskustella ongelmista esimiehen kanssa. Todellisuudessahan näin olin jo tehnyt useasti, mutta nyt päätin vielä viimeisen kerran järjestää tämän kaltainen keskusteluyritys.

Irtisanoutumishalu & tilanteesta kertominen

Samana iltana kirjoitin rehellisen sähköpostin tilanteestani minut rekrytoineelle järjestölle sekä rahoittajalle. Kerroin siitä, kuinka tilanne oli jatkunut jo pidemmän aikaa enkä enää jaksaisi jatkaa työskentelyä esimiehen kanssa. Kerroin myös halustani irtisanoutua. Viestiini vastattiin asiallisesti seuraavana päivänä ja kuten olin arvannut, he kannustivat keskustelemaan tilanteesta esimiehen kanssa. Pidimme järjestämäni keskustelun sinä päivänä esimiehen kanssa ja se oli yhtä tyhjän kanssa. Minut haukuttiin pystyyn ja sain kuulla toistuvasti, kuinka toimin väärin oli kyse sitten työtehtävistä, verkostoitumisesta tai poissaolojen ilmoittamisesta. Keskustelu oli kaikkea muuta kuin rakentavaa palautetta eikä minulle juurikaan jäänyt sanavuoroa edes puolustaa itseäni. Huomasin pian, että kyse ei tosiaankaan ollut sairaspoissaolostani. Esimies ei alkujaan edes uskonut minun olleen sairas. Nauhoitin keskustelun, sillä tiesin, ettei minua uskottaisi ja toisekseen halusin saada todistuksen siitä, että en kuvitellut käytyjä asioita. Keskustelu päättyi toteamukseeni siitä, että en jatkaisi enää hänen kanssaan työskentelyä.

Keskustelun jälkeen olin yhteydessä rekrytoivaan järjestöön ja toin pontevammin ilmi keskustelun hyödyttömyyden ja sen, että tilanteeseen ei tule parannusta saman esimiehen alaisuudessa. Puhuin pitkiä puheluita järjestön yhteyshenkilön kanssa ja kerroin pitkittyneistä haasteista esimiehen kanssa työsuhteeni aikana. He harmittelivat sitä, etten ollut aiemmin ottanut yhteyttä ja minä vastaavasti sitä, että en ollut ollut tietoinen siitä, mihin ottaa yhteyttä. Minulle tuli tunne siitä, että minua yritetään taivutella jatkamaan ja, että olisin liioitellut ongelmia. Rekrytoiva järjestö on tässä kohtaa ottanut vetovastuun tilanteen sovittelusta, ja he ovat toimineet välikätenä esimiehen kanssa. Henkilö, joka tätä asiaa pääasiassa hoiti, edusti samaa kansalaisuutta esimiehen kanssa ja, vaikka aina kansainvälisissä järjestöissä todetaan, että kansalaisuudella ei ole mitään väliä, niin tällaisissa tilanteissa sillä kyllä on. Minulla tuli tunne siitä, että hänen mielestään oman maan kansalaisessaan, esimiehessä, ei ollut ongelmaa, vaan, että minun tulisi vain purra hammasta ja hyväksyä tilanne. Esimiehellä oli erilainen kulttuuri kuin minulla, ja olin mahdollisesti siksi vain tulkinnut tilanteita väärin. Minusta tuntui, että rekrytoiva järjestö otti tilanteeni aluksi todesta, mutta tämän kansalaisuusasian selvittyä jäin tietyllä tavalla yksin. Unohdettiin myös tyystin se, että myös minulla luonnollisesti on kulttuuri, josta käsin tarkastelen maailmaa. Se ei ole kenenkään toisen kulttuuria vähäpätöisempi tai vähämerkityksellisempi.

Minulle selvisi, että en ole ainoa, joka on
kokenut esimiehen käytöksen ongelmallisena.

Pian esimiehen esimieheltä tuli minulle sähköpostia, hän kertoi kuulleensa tilanteesta ja haluavansa keskustella kanssani. Pidimme videopuhelun aiheesta ja toin ilmi sen, että jatkaakseni minulle parhain vaihtoehto olisi esimiehen vaihdos. Esimiehen esimies otti minut vakavasti ja hän kertoi, että esimiehen edellinen alainen oli irtisanoutunut esimiehen käytöksen takia. Olin äimistynyt. Pidän tätäkin taustatietoa vasten hyvin kummallisena sitä, että organisaation taholta minuun ei oltu kertaakaan yhteydessä. Minkäänlaista tilannetsekkausta ei tehty tai tiedusteltu sitä, kuinka työnteko on lähtenyt sujumaan. Minut jätettiin pärjäämään esimiehen kanssa yksin, esimiehen, jonka käytös oli jo aikaisemmin aiheuttanut tiedettävästi ainakin yhden irtisanoutumisen. En usko, että esimiestä on irtisanomisen takia sen suuremmin puhutettu ylemmältä taholta tai kehotettu suorittamaan johtamisen perusteet ennen minun työsuhteeni alkamista. Tuskin minunkaan jälkeeni. Joka tapauksessa sovimme esimiehen esimiehen kanssa, että en suorilta käsin irtisanoudu, vaan otamme tämän asian hoitaaksemme. Minä vaihdan uuden esimiehen alaisuuteen ja uusien työtehtävien pariin. Pian tosin keskustelun jälkeen esimiehen esimies sai perhepiiristään suru-uutisen ja jäi sen takia äkilliselle lomalle. Tämä aiheutti sen, että tilanteeni jäi jälleen auki. Hän lupasi palata asiaani heti loman jälkeen ja koska minäkin jäisin pian lomalle, tilanteeni selkeytyisi vasta viikkojen kuluttua.

Sairaspoissaolosta aiheutunut hässäkkä esimiehen kanssa eskaloitui varsin nopeasti. Minulla oli vielä viikko töitä ennen alkavaa lomaani, ja muistan tämän ajanjakson olleen hyvin stressaavaa aikaa. Olin jatkuvasti ylivirittynyt, eikä nukkumisesta tullut mitään. En ole tiennyt tulevasta, olen tiennyt varmaksi ainoastaan sen, että enää en pysty jatkamaan työskentelyä esimiehen kanssa. Olisin myös toivonut nopeampia ratkaisuja, sillä nyt olin entisestään pahemmassa epätietoisuudesta siitä, miten työsuhteeni tulee jatkumaan. Keskustelu esimiehen esimiehen kanssa oli saanut minut uudelleen punnitsemaan vaihtoehtoa jatkamisesta uuden esimiehen alaisuudessa täysin uusien työtehtävien parissa. Olin alkanut pohtia irtisanoutumista kahteen kertaan. Toisaalta minua ahdisti se, että päätäni yritettiin kääntää. Tuli tunne, etten saisi irtisanoutua.

Kollegoiden puoleen kääntymistä

Viimeisellä viikolla ennen lomaani paljastin tilanteen myös ensimmäistä kertaa muutamalle kollegalleni. Ensimmäinen, jolle kerroin oli kollega, jonka kanssa olin ollut tekemisissä muutamissa samoissa projekteissa. Hän oli myös aktiivinen järjestämään erilaisia illan istujaisia työporukan kesken, tietynlainen kaikkien kaveri. Minulle oli iso juttu kertoa tästä henkilölle, joka tiesi myös esimiehen. Tähän asti olin kertonut asiasta vain omille tuttavilleni, jotka luonnollisesti eivät olleet esimiehen kanssa tekemisissä. Kollega oli jokseenkin yllättynyt kuulemastaan. Hän ei ikään kuin halunnut uskoa, että tilanne voisi olla tämän kaltainen. Ei esimies mielestäni vaikuta lainkaan pahantahtoiselta. Kollegan mielestä minun tulisi jatkaa ja, jos tilanne tosissaan vaatii, niin silloin vaihtaa esimiestä. Minun agendani ei ollut se, että kollegan olisi pitänyt valita ”puolensa”. Halusin keskustella tilanteesta jonkun kanssa ja totta kai jossain määrin saada tukea. Jälkeenpäin kaduin sitä, että kerroin asiasta juuri hänelle, sillä aloin jälleen miettiä, josko olin kuvitellut ja suurennellut asioita. Se, ettei halua puhua ihmisistä pahaa on toki hyvä asia, mutta raja sille, mikä on pahan ja mikä realiteettien puhumista, on häilyvä. Positiivisuuskin voi olla toksista ja ”uhria” syyllistävää. Tilanne oli myös absurdi, sillä tapasimme eräässä kahvilassa ja viereisessä pöydässä istuskeli paikallinen parikymppinen mieshenkilö, joka katseli pöytäämme ja masturboi. Hän teki sitä melko huomaamattomasti ja, koska kollegani istui selin häneen, hän ei nähnyt tilannetta. Miten tuollaisesta sanotaan englanniksi henkilölle, jota ei juurikaan tunne? Someone behind you is watching us and masturbating. Koska kollega muutenkin vaikutti sellaiselta, joka haluaa uskoa ihmisistä vain hyvää, eikä siten varmastikaan voi uskoa kenenkään julkisesti vetävän käteen, päätin olla sanomatta tilanteesta mitään. Poika onneksi jossain vaiheessa lopetti ja lähti pois.

Uskaltauduin viimein kertomaan tilanteesta kollegoilleni 
saaden vaihtelevan vastaanoton. 

Pian tämän jälkeen juttelin tilanteesta myös kahdelle muulle kollegalle. He ottivat tilanteen huomattavasti paremmin ja toivat esiin saman asian, minkä esimiehen esimieskin oli minulle kertonut: esimiehen käytöksen takia hänen aikaisempi alaisensa oli irtisanoutunut. Koska minunkin oli haastavaa sanallistaa kokemaani, en ihmetellyt sitä, kun kuulin, että irtisanoutunut kollega oli kertonut syyksi epämääräisesti esimiehen tavan johtaa. Hän ei ollut osannut kertoa tarkemmin, mistä oli kyse, mutta pitkälti kyseessä oli esimiehen tapa mikromanageroida ja kommunikoida tökerösti. Minulle myös kävi ilmi se, että esimies oli vastikään eronnut pitkästä parisuhteesta, hän oli epävarma omasta asemastaan työyhteisössä eikä hänellä oikein tuntunut olevan sosiaalista tilannetajua. Kuulin myös, että hän oli aikoinaan aloittanut työuransa yhdessä four bigs yhtiöissä ja työskennellyt siellä hyvin tiukan esimiehen alaisuudessa kellon ympäri. Ilmeisesti hän halusi antaa alaisilleen opetuksen: minäkin olen kärsinyt, joten alaisenikin saavat kärsiä. Minähän olin tällöin työurani alussa, joten tämä pitänee hyvinkin paikkansa. Ymmärsin nyt paremmin sitä, miksi esimies käyttäytyi kuten teki. Vaikka se tietyllä tavalla oli henkilökohtaista, niin loppu viimein käytöksen kohteena olisi voinut olla täysin kuka tahansa.

Kollegoiden kanssa keskusteleminen paljasti silmäni kuitenkin siitä, että olin hyvin väsynyt. Jos mahdollista, motivaationi oli tippunut viimeisten päivien aikana entisestään, aivan pohjalukemiin. Kollegat kuulivat, että olisin mahdollisesti vaihtamassa työtehtäviäkin, joten he alkoivat kilpaa lobbaamaan omia projektejaan. Huomasin, että heidän innostuneisuutensa ja motivoituneisuus ei saanut minusta otetta. Minua ei kiinnostanut projektit lainkaan, vaikka ne olivat juuri sellaisia, jotka aiemmin olisivat saaneet minut syttymään. Nyt ne kuulostivat turhilta, ajan hukkaukselta ja panikoin sitä työnmäärää, jonka pariin jälleen joutuisin. Peilasin omaa uupumista heidän energiaansa ja siten tajusin sen, että en voinut hyvin. Ärsyynnyin myös siitä, että minut nähtiin vain uusina työkäsinä, jotka veisivät heidän työuriaan eteenpäin. Ollaanko työelämässä oikeasti kiinnostuttu työntekijöiden hyvinvoinnista, vai onko se aina tällaista välineellistettyä lähestymistapaa? Nähdäänkö tällainen järjettömyys vasta sitten kun loppuunpalaminen osuu omalle kohdalle?

Mitä MINÄ haluan?

Tuen saaminen muilta on tärkeää. Loppu 
viimein sinä itse teet omat päätöksesi.

Kollegoiden kanssa keskustelu myös paljasti sen, että nyt on minun aikani miettiä, mikä minulle on paras vaihtoehto. Kukaan muu ei sitä tule tekemään puolestani. Päätäni pyrittiin kääntämään ja hoettiin, että irtisanoutuminen ei kannata ja, että työtehtäviä ja esimiestä vaihtamalla tilanne paranee. En oikein tiennyt, miten minun pitäisi ajatella. Irtisanoutuminen tuntui hyvinvointini kannalta kaikista parhaimmalta vaihtoehdolta. Pelkäsin sitä, etten löytäisi tarvittavaa energiaa lähteä perehtymään täysin uusiin projekteihin ja aihealueisiin. En tiennyt, kuka tulisi uudeksi esimieheksi ja, minkälaista olisi työskennellä samassa toimistossa entisen esimiehen kanssa. Tiesin, että kuormittavuus tulisi ainakin hetkellisesti jälleen kasvamaan. Olisin halunnut ratkaista tilanteen verkkaisemmin ja tehdä nopeitakin liikkeitä, mutta nyt minusta tuntui, että asiasta vain keskusteltiin ja sitä vatvottiin ilman, että tilanteeni tulisi tarpeeksi muuttumaan. Tässä vaiheessa lomani kuitenkin alkoi ja päätin, että lomalla en ajattele työasioita, vaan katsotaan sitten, miten asiat sutviintuvat loman jälkeen. Sitä en tiennyt, että viikon sisällä lomani alkamisesta olisin takaisin Suomessa ja käsissäni olisi diagnoosi psykoosista.

 

Tilanteessani toimisin nykyisin toisin:

• Puhu tilanteestasi. Mahdollisimman aikaisessa vaiheessa luotettavalle taholle ennen asioiden lopullista eskalaatiota ongelmatilanteissa.
• Listaa ylös haasteita ja onnistumisia. Näin ne ovat selkeämpiä itsellesikin tilanteesta puhuttaessa. Aika myös kultaa muistot, joten kaikkea ei välttämättä myöhemmin enää muista.
• Muista arvosi! Kenenkään ei tarvitse kuunnella itseä kohtaan epäasiallista syyttelyä ja arvostelua. Rakentava palaute on asia erikseen.
• Uskalla tehdä ratkaisuja. Tämä on sinun elämäsi ja loppu viimein sinä tiedät parhaiten, mikä sinulle on parasta!
• Älä vähättele kokemustasi. Kokemus on aina subjektiivinen eikä kukaan muu voi tietää, miten sinä asian koet.
• Organisation arvojen merkitys. Onko arvopuheessa ja käytännön toimissa ristiriitaa? Huomioidaanko inhimillisyys? Mieti omalla kohdalla, mitä nämä merkitsevät sinulle ja, kuinka paljon olet valmis niistä joustamaan omalla kustannuksellasi. 

Lähitöihin siirtyminen ei tuonutkaan pelastusta

Viimein koitti päivä, jolloin siirryin lähitöihin ja aloitin työskentelyn työpaikalla, toimistosta käsin. Muistan jännittäneeni toimistolle menoa ja tuntui samalta kuin se olisi ensimmäinen työpäiväni uudessa työpaikassa. Mieleni tuntui unohtaneen sen, että todellisuudessahan olin jo puoli vuotta paiskinut töitä kotoa käsin. Työpaikalta käsin työskentely oli uutta, työtehtävät ei.

Minulle oli tärkeää antaa itsestäni hyvä ”ensivaikutelma”. Olin jäänyt etätyön myötä pitkälti ulkopuoliseksi työyhteisössä, joten näin lähitöihin siirtymisen hyvänä väylänä muuttaa tilanne. Halusin kuulua osaksi porukkaa ja koin tärkeäksi sen, että minusta pidettäisiin ja minut nähtäisiin asiantuntevana. Tilanne on tässä kohtaa kuitenkin ollut se, että olen kokenut oloni hyvin väsyneeksi ja motivaationi työtä kohtaan oli jo pidemmän aikaa ollut huimassa syöksykierteessä. En enää pitänyt tekemisiäni lainkaan merkityksellisenä ja jollain tapaa häpesin sitä, että koin olotilani niin huonoksi. Pelkäsin, että antaisin itsestäni jotenkin väsähtäneet ja vetämättömän kuvan.

Ensikohtaamisia

Työpaikalla oli varauduttu vaihtelevaan turvallisuusympäristöön ja jokaisen sisälle haluavan tuli kulkea turvatarkastuksen läpi. Ensimmäisenä päivänä olimme sopineet, että esimies tulee minua vastaan turvatarkastuksen päähän, sillä minulla ei vielä tuolloin ollut tarvittavia kulkulupia päästäkseni pidemmälle. Jostain syystä en yllättynyt lainkaan, kun hän oli sovitusta ajankohdasta myöhässä ja tyhjänpanttina odottelin pitkähkön tovin. Olin saanut hänestä suhteellisen huonon kuvan etätyöjakson aikana tapahtuneen vuorovaikutuksen (tai sen puutteen) perusteella, mutta halusin ajatella, että olisi mahdollista olla antaa tämän vaikuttamatta ja kääntää uusi, tyhjä sivu. Kohtaaminen itsessään sujui asiallisesti, ja pitäydyimme hyvin asialinjalla ilman suurempia smalltalkeja.

Jo ensimmäisen päivän aikana esimies töksäytteli muutaman tökeröhkön kommentin, ja jostain syystä tämä ei edes yllättynyt minua, sillä olin varautunut etukäteen. Hän sanoi minun vaikuttavan ujommalta kuin oli ajatellut, ja menin kommentista lähinnä vain hämilleen. Mielestäni on normaalia olla jossain määrin varautunut uusia ihmisiä tavatessa ja erityisesti sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden toiminta on sinusta ollut ilkeää. Olen luonteeltani myös jonkin verran keskivertoa vetäytyvämmän puoleinen ja erityisesti vieraassa kulttuurisessa kontekstissa minua voidaan herkästi pitää ujompana kuin tosiasiallisesti olen. Esimies myös tokaisi minun olevani pidempi kuin hän oli ajatellut, mistä en tietenkään pahastunut, vaikka olenkin Suomen mittakaavassa keskivertomittainen. En vain ehkä pidä siitä, että ulkonäköä kommentoidaan – erityisesti tilanteissa, joissa ulkonäöllä ei tulisi olla painoarvoa. Mutta rehellisyyden nimissä, olin itsekin yllättynyt siitä, kuinka lyhyt esimies olikaan. Olin paisutellut hänet mielessäni isompikokoisemmaksi.

Minulla oli positiiviset odotukset lähitöistä.
Esimies suurenteli työpaikalla vallitsevasta
hierarkiasta.

Olin saanut esimiehen puheista käsityksen, että työpaikalla vallitsi suuret hierarkiat työntekijöiden ja esimiesten kesken. On totta, että hierarkiat olivat nähtävissä: esimiesasemassa olevat olivat ”isompia kihoja” enkä heitä loppu viimein usein näkynyt, sillä heidän työpisteensä sijaitsivat omassa kerroksessaan ja lisäksi heillä oli usein tapaamisia ja matkustamisia projektien tiimoilta. Esimieheni oli muiden työntekijöiden kanssa samalla viivalla, eikä hän lainkaan lukeutunut isojen kihojen joukkoon. Luultavasti hän olisi halunnut asian olevan toisin. Toki työpaikka oli hierarkkisempi kuin suurin osa suomalaisista työpaikoista, joissa olen ollut, sillä Suomessa tällainen valtasuhteiden rakenteellinen kerrostuma on usein melko häivytettyä. Huomasin kuitenkin pian, että esimiestäni korkeammassa asemassa olevat olivat oikeasti mukavia ja he toivottivat minut vilpittömästi tervetulleeksi. Heidän näkemisensä kautta minulle tuli tunne, että olin odotettu työpaikalle ja, että työpanoksellani olisi merkitystä. Valitettavasti tämä jäi tietynlaiseksi sanahelinäksi, sillä en tehnyt heidän kanssaan töitä ja siten heiltä jäi näkemättä työhön liittyvä ahdinkoni. Jäin heille vain yhdeksi työntekijäksi muiden joukossa, sellaiseksi jota silloin tällöin näkee ohikulkijana käytävillä.

Aloittamiseni osui vilkkaimpaan lomasesonkiin, joten työyhteisöstä moni oli ensimmäiset pari viikkoa lomalla. Sain siten rauhassa tutustua ripotellen uusiin henkilöihin sitä mukaan, kun he palailivat lomilta. Alkuun tämä oli mielestäni hyvä asia, mutta todellisuudessa varmasti yksi tekijä lisää siihen, miksi lähityöjaksoni jäi lyhyeen. Suuriosa näistä kollegoista, joita näin vasta viikkojen päästä, edustivat sellaisten kulttuurien kansalaisia, jotka olivat lähempänä eurooppalaista kulttuuria ja siten tietyllä tapaa ymmärsivät tilannettani paremmin. He olivat olleet työpaikalla jo pidemmän aikaa ja tiesivät esimiehestäni asioita, joiden kuuleminen varhaisemmassa vaiheessa olisi voinut muuttaa työsuhteeni kulun erilaiseksi. Tiimissä olleen kolmannen jäsenen kanssa olin etätyön aikaan tullut hyvin toimeen ja se vahvistui lähityön aikana. Hänen kanssaan vietin silloin tällöin töiden jälkeenkin aikaa. Paljastui kuitenkin, että hän oli minua jonkin verran nuorempi ja tuli kulttuurista, jossa iäkkäämpiä tai auktoriteetteja ei kyseenalaisteta. Hän ei siten puuttunut esimiehen käytökseen mitenkään, eikä hän omien sanojensa mukaan kokenut tilannetta minun tapaani yhtä tulehtuneeksi.

Minä tunnen, kuinka vauhti kiihtyy

Esimies piti yllä negatiivista työilmapiiriä 
juoruilemalla.

Esimies ehdotti minulle ensimmäisen viikon aikana, että pitäisimme tapaamisen kahdestaan. En muista, millä nimellä tätä kutsuttiin, mutta hänen mukaansa kävisimme siinä läpi ajatuksiani siitä, mitä haluaisin nyt lähitöissä tehdä ja, millaisia työprojekteja ottaa hoitaakseni. Tämä kuulosti minusta hyvälle ja ajattelin, että viimein käymme tällaisen tavoitekeskustelun, joka olisi ollut hyvä käydä jo puoli vuotta sitten. Olin myös varautunut sanomaan kehitysehdotuksia hänen suuntaansa ja tuomaan jälleen ilmi turhan suuren työkuormituksen. Tapaaminen osoittautui kuitenkin kaikkea muuta kuin minun työhöni liittyväksi. Esimies käytti tilaisuuden hyväkseen ja ”esitteli” minulle työyhteisön muut jäsenet. Hän kertoili kaiken muiden kollegoiden meneillä olevista työprojekteista ja heidän siihenastisista saavutuksistaan. Hän mustamaalasi, vähätteli ja kritisoi. Esimies toi esiin selkeästi sen, kuinka piti suurintaosaa kollegoistaan pätemättöminä ja kyvyttöminä saada tarpeeksi rahoitusta projekteilleen. Minä en tässä vaiheessa ollut vielä kovin montaa kollegaa nähnyt, enkä ollut ehtinyt muodostaa heistä minkäänlaista kuvaa. Esimies tiesi tämän ja ilmeisesti pyrki vaikuttamaan siihen, että en ainakaan kovin positiivisesti heistä ajattelisi. Olin rehellisesti sanottuna tilanteesta pöyristynyt ja menin tapaamisessa jollain tapaa tyystin lukkoon ja sanattomaksi. Tätäkö on työelämä, jonka puhutaan olevan aikuisten maailma? Koska tilanne oli niin absurdi, en saanut sanottua mitään etukäteen suunnittelemiani asioita työmäärään liittyen. Jälkeenpäin esimies käytti tätä verukkeena työmäärän lisäämiselle, en ollut tuonut esiin toiveitani, vaikka tilaisuus oli annettu.

Ensimmäisen viikon ”alun tutustumisten” jälkeen oli aika jatkaa työntekoa. Tulin pian kuulemaan, että kuulemma minun etätyöjaksoni aikana osaa tehtäviä ei ollut saatu tehtyä sen takia, että ne pitäisi tehdä paikan päällä. Esimies naureskeli, että nyt työntekeminen vasta alkaisikin, ja työmäärä lisääntyisi. Tähän asti tehtyä ei voitu pitää juuri minään. Työtehtävät saivat lisäksi uusia kierroksia, sillä minun tulisi nyt ottaa osaa myös kollegoiden projekteihin ja tarjota apuani työpanoksestani heille. Esimiehen mukaan tällainen synergisoituminen poikisi lisää kontakteja, rahoitusta ja osaamista myös meidän senhetkisille projekteillemme. Toisin sanoen siis tekisin kartoituksia ja alustavia suunnitelmia minulle täysin tuntemattomista aihekokonaisuuksista sivutyönä, sillä fokuksen täytyisi kuitenkin edelleen olla omissa projekteissa.

Tieto töiden lisääntymisestä kauhistutti minua. Tunne siitä, että tekemisilläni ei ollut mitään merkitystä vahvistui ja sen hetkiset saavutukset tuntuivat mitättömiltä. Minun täytyi olla vajaaälyinen, mikäli olin kuormittunut jo siihenastisesta työmäärästä, koska kuulemma se oli ollut vasta alkua. Aloin ymmärtämään sen, että etätöissä olin pystynyt edes hieman säännöstelemään työmääräni, sillä pystyin aina sulkemaan tietokoneen ruudun ja toteamaan että riitti tältä päivältä. Nyt olin työpaikalla esimiehen valvovan silmän alla, eikä töistä irtaantuminen käynytkään käden käänteessä. Työtehtävät myös vanhaan tapaan lisääntyivät arvaamattomasti ja työtä oli hankalaa ennakoida. Esimies saattoi ohimennen huikata jonkin tehtävänannon aamulla ja iltapäivällä tivata missä palautus viipyi. Samalla jo olemassa olevat tehtävät jäivät pölyttymään. Etätyön aikaan esimies oli sen verran joutunut näkemään vaivaa tehtävienannoissa, että joutui antamaan ohjeet kirjallisina. Nyt lähitöissä hän saattoi entistä epämääräisemmin huikata asioista ja mumista ohjeita olettaen, että olen heti kartalla, mistä on kyse.

Työpaikalla oli myös jossain määrin sen kaltainen ilmapiiri, että ennen iltakuutta oli hankala lähteä kotiin. Enemmistö lopetteli työt seitsemän tai kahdeksan aikaan, esimies useimmiten vasta kymmeneltä. Sillä ei ollut merkitystä, mihin aikaan olit työpaikalle tullut ja, kuinka monta tuntia työpäiväsi oikeasti oli ollut. Tunsin usein, että olin tehnyt jotain väärin, kun lähdin kotia kohden viiden aikaan. Työt olin aloittanut kahdeksalta, että yhdeksän tunnin työpäivä oli mielestäni epäonnistuminen. Kaikki muutkin tekevät pitkää päivää, pidempääkin. Tällainen käyttäytyminen on käsittämätöntä sitäkin vasten, että minulla ei ollut varsinaista työaikaseurantaa eikä ylitöistä maksettu korvauksia. Tiedän, että kaikkialla tämä ei ole näin radikaalia ja Suomessa useimmiten tehdystä ylityöstä maksetaan korvaus, mutta valitettavasti tällainen työaikoihin liittyvä ilmapiiri ja sosiaalinen paine on työelämässä laajemminkin voimissaan.

Oloni ei kohennutkaan lähitöissä – päinvastoin

Työmäärän lisääntyminen sai vointini heikkenemään nopeasti ja ahdistus voimisti otettaan. Aloin saamaan lamaantumiskohtauksia eli tuijottelin tietokoneen ruutua ilman, että olisin pystynyt enempään. Tämä lisäsi stressiä ja aiheutti sen, että joinain päivinä olikin sitten viiden ihmisen edestä tehtävät työt edessä deadlinejen kolkuttaessa. Säästin energiaa toimimalla rutiininomaisesti ja tätä kuvastaa hyvin esimerkiksi se, että en pystynyt käyttämään minulle annettua työtietokonetta. Kuljetin mieluummin omaa tuttua tietokonetta mukanani, sillä minulla ei ollut voimavaroja alkaa pähkäillä, miten täysin erilailla toimivan koneen ohjelmistot toimivat tai, mitkä ominaisuudet ovat mitäkin englanninkielisessä Wordissa. Olin tottunut suomenkieliseen.

Tavoitteeni päästä osaksi työyhteisöä ei ottanut tuulta alleen. Aloin vältellä kollegoita paitsi sen takia, että säästelin itseäni sosiaalisten vuorovaikutustilanteiden aiheuttamalta kuormitukselta myös siksi, etten halunnut saada heiltä lisää työtehtäviä. En jaksanut verkostoitua, eikä minua olisi vähempää voinut kiinnostaa käyttää lounastaukoani työstä puhumiseen. Seurasin mieluummin sivusta ja tilaisuuden tullen eristäydyin ollakseni yksin. Vapaa-aikana en tehnyt muuta kuin olin kotona ja makasin sängyssä enkä juurikaan tutustunut uuteen kotimaahani. Olin tosin reissannut siellä aikaisemmin, joten se oli alkujaan jo vähän tuttu minulle. Iltaisin saatoin viimeistellä joitain työtehtäviä omassa rauhassa ja viikonloppuisinhan sain kaksi lisäpäivää tehtävien edistämiselle. Kaikkinensa elämäni pyöri entistä enemmän työn ympärillä ja oli kutistunut siihen, että töistä päästyäni menin tekemään lisää töitä kotiin, yksin.

Ongelmat esimiehen kanssa
jatkuivat.

Samanaikaisesti vuorovaikutusongelmat esimiehen kanssa lisääntyivät. Pyrin välttelemään häntä toimistolla, sillä pian jo pelkkä hänen näkemisensä sai minut voimaan pahoin ja pelkäämään lisätöiden saamista. Työpisteemme sijaitsivat onneksi hieman kaukana toisistaan, kerroksen eri siivekkeissä, mutta silti hän tuli useita kertoja päivässä luokseni tarkistamaan edistymisen. Mikromanagerointi jatkui. Hän toi usein ilmi sen, että ihmetteli sitä, miksi en verkostoidu niin paljoa muiden kanssa. Miksi olen niin ujo. Hän naureskeli puhuessani ja tarkasteli päästä varpaisiin ivallisella katseella. Jouduin usein pyytämään häntä toistamaan asiansa, sillä varsinkin alkuun minun oli vaikea ymmärtää sanoma hänen voimakkaan aksenttinsa takia. Siksi hän alkoi puhumaan kanssani kuin pienelle lapselle: selkeästi ja hitaasti artikuloiden. Luulen, että tässä taustalla ei tosiaankaan ole ollut motiivina se, että ymmärtäisin hänen asiansa. Haastava tilanne siten vain jatkui lähitöissä, enkä heti kokenut oloani varmaksi tuoda asiaa ilmi ylemmälle taholle. Olinhan vasta aloittanut ja heti valittamassa. En halunnut olla se, joka ensimmäiseksi valittaa ennen kuin ehtii kehenkään tutustuakaan. En vieläkään tuntenut olevani oikeutettu valittamaan, sillä olihan minulla kokemusta vain etätöistä ja vasta muutamasta viikosta toimistosta käsin tekemisestä. Edelleen myös ajattelin minun suurentelevan tilannetta.

Loppua kohden

Lähdin lähitöihin sillä asenteella, että aloitan ikään kuin puhtaalta pöydältä. Kaikki korjaantuisi, kun etätyöskentely päättyisi: työstressi helpottuisi, en olisi enää nuupahtanut ja vuorovaikutus esimiehen kanssa kohenisi. Halusin unohtaa työn negatiiviset puolet ja irtisanoutumisajatukset. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sitä, kuinka naiivi olenkaan ollut. En ymmärtänyt, että lähitöihin siirtyminen on ikään kuin työn uudelleen aloittamista ja uuden aloittaminen vie aina voimavaroja ja lisää kuormitusta. Olin varma, että jaksaminen ja entistä tehokkaampi suorittaminen olisi mahdollista vain näin päättämällä. Minä päätän jaksaa ja suorittaa entistä tehokkaammin. Jos ihminen on jo valmiiksi äärirajoilla, ei tämä ole mahdollista. Jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Ihmissuhdehaasteissa ei myöskään ole toimiva ratkaisu vain lakaista ongelmia maton alla. Haasteet kun tuppaavat kasaantuvat ja voivat lopulta purkautua hallitsemattomasti.

Etätyöjakson haasteet seurasivat mukanaan
lähitöihin siirtyessä.

En ymmärrä, miksi en ollut jotenkaan lainkaan huomioinut vakavasti sitä, että työpaikalla aloittaminen tuo oman lisäkuormituksensa. Piste. Totuttautuminen työpaikan käytäntöihin ja tutustuminen työyhteisöön vievät voimia. Olin jo puoli vuotta työskennellyt työtehtävien parissa, mutta muutos työympäristössä sai myös tehtävät tuntumaan uudenlaisilta. Keskittymiskykyni kärsi, sillä oli tietysti täysin erilaista työskennellä kotoa käsin hiljaisessa tilassa versus yrittäessäni saada samaa aikaan hälyisässä avotoimistossa. Aloitin toimistolla heti kahden viikon eristyksen jälkeen, joten ärsykemäärä yhtäkkisestä ihmismäärän kasvusta oli valtava ja koin työpaikan sosiaalisen puolen kuormittavana. Stressasin myös kollegoiden nimien muistamista, sillä ne olivat ulkolaisia ja, vaikka saatoin muistaa ne sähköposteista, ne usein äännettiin erilailla kuin kirjoitettiin. Pieni juttu, mutta horjuin tuolloin jo muutenkin kognitiivisten toimintojen äärirajoilla. Olin myös tietoinen mahdollisesta kulttuurishokista, joka on tavanomainen reaktio sopeutuessa vieraaseen kulttuuriin. Mieleni käytännössä tulvi uusista asioista ja olin hätäinen oppimaan kaiken mahdollisimman nopeasti. Kuten työsuhteeni alussa, en antanut itselleni ymmärrystä siitä, että uusien asioiden sisäistäminen vie aikansa.

Vastoin odotuksiani lähityöhön siirtyminen ei siten mennyt kuin Strömsössä ja vielä tänäkin päivänä hämmästelen sitä optimismin ja sinisilmäisyyden määrää, mitä minulla tuolloin oli. Jo kuukaudessa tilanne eskaloitui ja ongelmat kärjistyivät esimiehen kanssa siihen pisteeseen, että riitauduin hänen kanssaan täysin. Valittavakseni jäi jatkaminen tai lopettaminen.

 

Lähitöihin siirtyessä kiinnittäisin huomiota seuraaviin asioihin:

• Anna itsellesi aikaa. Aloittaminen vie aina energiaa, vaikka olisitkin jo tehnyt töitä etätöiden kautta!
• Kerro ilmenneistä ongelmista mahdollisimman pian. Etätyöjakson aikana ilmenneet ongelmat ovat todellisia ja ne on hyvä käsitellä viimeistään työpaikalle siirtyessä.
• Pidä työajoista kiinni! Kyse on sinusta ja sinun hyvinvoinnistasi. Laatu korvaa määrän tässäkin asiassa.
• Aseta rajat itsellesi. Harjoittele sanomaan ei! Älä tee muiden töitä.
• Hyväksy itsesi. Olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.

14 päivän karanteeni ennen lähitöihin siirtymistä

Siirtyminen etätöistä kohti lähitöitä tapahtui kuusi kuukautta tehtävässä aloittamisen jälkeen. Lähtöjärjestelyt oli viimein saatu valmiiksi, hyvästelin Suomen ja nousin charterlennolle kohti Aasiaa. Muistan päällimmäisen olotilani olleen odottavainen: odotin työpaikalle pääsyä ja sitä, minkälaiseksi kokisin tiimin dynamiikan paikan päällä. En pannut pahakseni sitäkään, että lähtiessäni Suomi kylpi pimeydessä ja loskassa, sääolot kohteessa taas olivat aurinkoiset ja vähäsateiset. Jollain tapaa myös luotin siihen, että työtehtävät helpottuisivat ja vähenisivät, ja esimiehen kanssa tapahtuva vuorovaikutus sutviintuisi toimivammaksi. Satunnaiset epäilyksen tunteeni kuittasin jännityksen piikkiin ja tuudittauduin sillä ajatuksella, että työsuhteeni oli puolessa välissä vuoden määräaikaisuuttani. Puoli vuotta takana, puoli vuotta edessä. En myöskään ollut pitänyt lomia lainkaan, joten käytännössä työsuhdettani olisi jäljellä viitisen kuukautta. Ajattelinkin, että viisi kuukautta on sen verran lyhyt aika, että sen voisi vaikka seistä käsillään. Samanaikaisesti se tuntui saavuttamattomalta ikuisuudelta, jonka ajatteleminen vain lisäsi ahdistuneisuuttani.

Koronatesteistä vihreää valoa

Koronapandemia toi omat haasteensa työsuhteeseeni.

Vallinneen koronapandemian takia minulla oli mennyt tavanomaista enemmän aikaa lähtöjärjestelyihin ja erilaisiin käytännön toimenpiteisiin päästäkseni tien päälle. 48 h ennen lähtöä olin käynyt Terveystalolla noin kolmensadan euron arvoisessa koronatestissä saaden negatiivisen testituloksen. Mikäli testi olisi näyttänyt päinvastaista ja minulla olisi ollut edessä sama lähtöjärjestelyiden rumba toiseen kertaan, olisin todennäköisesti heittänyt hanskat tiskiin ja todennut, että nyt riitti. Minulla ei olisi ollut enää kapasiteettia alkaa uudelleen aikatauluttamaan ja järjestelemään asioita. Kohdemaa, jossa työpaikkani sijaitsi, oli suljettu turisteilta, eikä sinne päässyt muutoin kuin työn tai sukulaisuussuhteiden puolesta. Tuolloin myös elettiin pandemian varhaisia vaiheita, eikä rokotteita ollut käytössä. 12 tunnin mittaisella lennolla pukeuduttiin suojavaatteisiin, käytännössä samoihin, mitä terveydenhuollon henkilöstö pitää leikkaussaleissa, ja kirurgisen maskin lisäksi pidettiin visiiriä. Kohteeseen päästyä minua odotti kahden viikon karanteeniaika hotellissa ja lentokentältä minut kuljetettiin karanteenihotelliin ambulanssilla. Hälytyssireenit eivät olleet päällä.

Karanteenihotellissa minulta otettiin kolme koronatestiä: yksi saapumisen yhteydessä, toinen viikon rajapyykin paikkeilla ja kolmas muutama päivä ennen karanteenin päättymistä. Jokaisella kerralla muistelin kaihoisasti Suomessa otettua testiä, sillä toisin kuin silloin, karanteenin aikana testin ottamisessa käytettiin toimenpiteeseen nähden tarpeettomasti voimaa ja tikkua väännettiin katkeamispisteeseen asti niin sieraimissa kuin nielussa. Kieltäytyminen ei tullut kyseeseen. Enkä edes tiedä, mitä olisi tapahtunut, mikäli olisin kieltäytynyt tai antanut positiivisen näytteen. Painostavan ilmapiirin takia en ollut lainkaan luottavainen, että siitä ainakaan mitään kovin hyvää seuraisi. Paikallisissa uutisissa tuotiin myös näyttävästi esiin, kuinka muutama ulkomailta saapunut henkilö oli paljastunut koronapositiiviseksi ja olivat siten miltei horjuttaneet valtion harjoittaman zero-covid politiikan. Uutisissa tuotiin esiin henkilöiden ikä, sukupuoli ja kansallisuus.

Eristyksissä 22 m² huoneessa

Usein puhutaan elämän hyvistä kokemuksista ja huonot kokemukset ikään kuin sivuutetaan tai niitä vähätellään. Aika kultaa muistot. Mennyttä karanteenijaksoa ei ole aika kullannut ja se on eittämättä tähänastisen elämäni yksi huonoimmista kokemuksista. Neljätoista vuorokautta ei ole koskaan tuntunut pidemmältä kuin tuolloin. Vietin kaksi viikkoa 22 neliömetrin kokoisessa kopissa ilman mahdollisuutta poistua tai käydä ulkona. Olen ymmärtänyt, että vangeillekin kuuluu lakisääteinen tunti päivässä ulkoilua mahdollisuus. Huoneessa oli sänky, kirjoituspöytä ja pieni kylpyhuone. Parveketta ei ollut ja näkymä ikkunasta oli vastapäisen rakennuksen betoniseinämä. Oven taakse minulle tuotiin aamiainen, lounas ja päivällinen. Alkuun se oli ihan mukavaa, ei tarvinnut valmistaa mitään itse, eikä maussakaan ollut valittamista. Ruuat olivat päivästä toiseen kuitenkin samoja, enkä loppua kohden enää saanut ruokia lainkaan syötyä. Ne pelkästään ällöttivät minua ja huoneeseen kertyikin metrin korkuinen paahtoleipäpino oleskeluni ajalta. Minun piti myös mitata itseltäni kuume kaksi kertaa päivässä ja se tuli raportoida puhelimitse eteenpäin. Lankapuhelin pirisi aamu seitsemältä ja ilta seitsemältä tiedustellakseen lämpötilojani. Myöhään nukkuminenkaan ei siten ollut mahdollista.

Eristyksissä oleminen heikensi vointiani.

Olin eristyksissä pienessä huoneessa vieraassa maassa mukanani tietokone. Esimies näki tämän oivana tilaisuutena paiskia töitä kaksi viikkoa täysillä. Varmasti on niin, että monelle töiden tekeminen karanteenissa on hyvä tapa saada ajatukset muualle ja keskittymiskyky voi olla kohdillaan häiriötekijöiden ollessa minimissä. Mitäpä sitä muuta tekisikään? Minulle se oli kuitenkin todella haastavaa. Olin jo valmiiksi ahdistunut ja stressaantunut tekemättömistä töistä ja kasvavasta työmäärästä ja nyt lisäkuormansa toi vallitseva karanteeniympäristö. Minun olisi tehnyt mieli vain maata ja lukea mukanani tuomaa kirjaa. Työmäärä kuitenkin kasvoi juuri karanteenissa oloni aikana, sillä esimies päätti sen olevan sopiva ajankohta laittaa aluilleen uusi työprojekti, jossa minun vastuualueeni olisivat huomattavat. Olin jo valmiiksi uupuneessa kunnossa, ja itse karanteenikin tuntui jollain tapaa hölmistävän minua, muistan lukeneeni projektiin liittyviä dokumentteja ymmärtämättä sanaakaan. En myöskään saanut kirjoitettua mitään järkevää, uusia ideoita oli turha toivoa ja videopuheluissa en tuntunut ymmärtävän muiden puhetta. Oloni oli epätoivoinen, yksinäinen ja huolestunut. Aika mateli. Päivät kuluivat itkemällä ja tietokoneen ruutua tuijottaen kykenemättä tekemään mitään muuta. Pelkäsin tulevani hulluksi ja kaduin päätöstäni lähteä Suomesta.

Ei enää ikinä

Karanteenin päättyminen oli hieno hetki. Ulkona paistoi aurinko ja linnut lauloivat. Menin suorinta tietä pitsalle ja kaljalle, ja vain nautin vapaudesta. En toivoisi tuon kaltaista eristystä pahimmalle vihollisellenikaan. Vaikka minulle kuinka sanottiin, että kohta se on ohi ja se kestää vain 14 päivää, niin se ei silti helpottanut asiaa tai vähentänyt kokemukseni negatiivisuutta. Päivät kuluivat hitaasti huolimatta siitä, oliko jäljellä kymmenen vai kaksi päivää. Karanteenissa oleminen tuntui myös erityisen raastavalta siksi, että olin täysin terve. Mikäli olisin ollut kipeä ja flunssan kourissa, tilanne olisi voinut olla toinen. Kokemus oli myös hintava, sillä kahden viikon hotellikaranteeni maksoi reilu tuhat euroa, jonka onnekseni työnantaja korvasi. Toivon, ettei minun enää uudelleen tarvitse vastaavaa kokea, ja toivon, että en koskaan joudu myöskään vankilaan. Karanteenin jälkeen olisin tosissaan tarvinnut toiset kaksi viikkoa siitä toipumiseen ja kunnolla palautumiseen. Edessä oli kuitenkin pelkkä viikonloppu ennen lähitöihin siirtymistä ja työpaikalle menoa. Karanteeni oli varmasti yksi merkittävä tekijä sille, miksi en jaksanut enää tsempata itseäni jaksamaan lähitöissä ja, miksi hitaasti mutta varmasti pakkani alkoi hajota.

Tekisinkö jotain toisin, jos nyt saisin päättää?

• Huomioi vallitseva maailmantilanne. Globaalin pandemian aikana on ihan ok jatkaa esimerkiksi etätöissä, vaikka esimies kuinka painoistaisikin sinua. Eikö se nimenomaan ole vastuullista.
• Pidä lomat ajallaan! Näin ne ei kerry yhdelle ajankohdalle ja ne tulee varmemmin pidettyä.
• Eristys ei sovi kaikille. Eikä kaikki ole silloin parhaimmassa työiskussa - eikä tarvitsekaan olla.
• Ole armollinen itsellesi! Kaikki reagoivat uusiin tilanteisiin omalla tavallaan.

Etätyö – yksin puurtamista ja tuen puutetta

Pidän yhtenä merkittävänä tekijänä sille, että uupuminen eskaloitui verrattain nopeasti melko vakavaksi sitä, että etätyön takia jäin etäiseksi työyhteisön kanssa. Tämä aiheutti sen, että jäin hyvin yksin ongelmieni kanssa enkä lopulta enää tiennyt kehen ottaa yhteyttä. Työ kaventui yksin puurtamiseksi ja epävarmuus omasta tekemisestä kasvoi.

Osaltaan tähän vaikutti se, että työnantajani oli suuri kansainvälinen järjestö, eräänlainen katto-organisaatio, joka jakaantui lukuisiin alaorganisaatioihin. Alaorganisaatiot jakaantuivat edelleen työpaikkani kaltaisiksi maakohtaisiksi organisaatioiksi, joissa toimintaa ohjasivat katto-organisaation periaatteet, alaorganisaatioiden toimintatavat ja maakohtaiset käytännöt ja lainsäädäntö. Näitä pienempiä maakohtaisia organisaatioita oli siroteltu ympäri maailmaa ja minun työsuhteeni sijoittui Aasian kentille. Jotta tilanne saadaan entistä monimutkaiseksi, minut rekrytoi tehtävään toinen alaorganisaatio kuin se, jota maakohtainen organisaationi edusti. Samaten tehtäväni rahoitus tuli täysin eri toimijalta. Tätä taustaa vasten en enää pidä ihmeellisenä sitä, että en tiennyt, mikä olisi se taho, josta saisin neuvoja esimerkiksi siihen, miten sujuvoittaa yhteistyötä esimiehen kanssa. Mikäli organisaatio olisi ollut kooltaan pienempi, pidän todennäköisempänä sitä, että avun saaminen olisi ollut minulle helpompaa – olin sitten etänä taikka lähitöissä.

Yhteydenpito on valikoitua

Etätyön takia jäin työyhteisön kanssa etäiseksi.

Etätyö itsessään tapahtuu pitkälti tuen saavuttamattomissa. Ei voi ohimennen kysäistä neuvoja Exceliin tai sähköpostin liitteisiin liittyen, tiedustella onko muilla haasteita Zoomin käytössä tai todeta, että Wordin käytössä riittää opeteltavaa. Rima nousee, kun asiasta kirjallisesti kysyminen vie aikaa ja videopuheluiden välityksellä se voi tuntua toissijaiselta. Varmasti on etätyöntekijöitä ja organisaatioita, joissa tuen saaminen on huomioitu, eikä riipu siitä, missä työt tapahtuvat. Minun tapauksessani tilanne kuitenkin oli se, että jäin ulkopuolelle. Etätyöni venymiseen ei myöskään oltu organisaatiossa etukäteen varauduttu, eikä minulla esimerkiksi ollut pääsyä pilvipalveluihin ja kollektiivisesti saatavilla oleviin tiedostoihin. Etänä ollessani en saanut käsiini dokumenttien valmiita pohjia, vaan jouduin niitä aina erikseen tiedustelemaan, mikä tietysti söi käytettävissä olevaa aikaa. Lähitöihin päästyäni minulla oli käytännössä identtinen tiedostokansio omalla muistitikulla sen kanssa, mitä pilvipalveluista löytyisi.

Tilanteessani oli ongelmallista se, että työ tapahtui pitkälti tiimityöskentelynä ja kuten olen tuonut esiin, sitä johdettiin mikromanageroimalla. Yhteydenpito oli siten tiivistä tiimin ja esimiehen kanssa, eikä minulla heidän lisäksi ollut juuri muita kontakteja. Etätöissä juuri esimiehen asema korostui henkilöksi, jolta kyseellään neuvoja ongelmatilanteessa. Mihin otetaan yhteyttä, jos esimies on se ongelma? En myöskään kokenut kovin tahdikkaana sellaista, että olisin pyytänyt neuvoja ja avautunut tilanteesta tiimin toiselle jäsenelle, sillä se olisi varmasti tulehduttanut jo entisestään painostavaa ryhmädynamiikkaa. Myös vaara väärinymmärryksille sai minut tällaisesta vaihtoehdosta perääntymään. 

Minulla oli toki työpaikalla fyysisesti olevien kollegoiden sähköpostiosoitteet. Koska aloitin tehtävässäni etänä, en ollut heitä kasvotusten koskaan nähnyt. En ollut mukana kahvihuonekeskusteluissa tai ohimennen tapahtuvissa jutusteluissa. En tuntenut heitä, eivätkä he tunteneet minua. Tästä syystä koin hyvin ongelmalliseksi sen, että olisin ketään heistä lähestynyt esimieheen liittyvien asioiden tiimoilta. Hei, minulla on hankaluuksia henkilön x kanssa, voisitko kertoa, minkälainen hän on oikeassa elämässä? Etätyön ja viestien perusteella olen taitanut saada hänestä hyvin vääränlaisen kuvan. En olisi mitenkään voinut tietää, olisiko henkilö välittänyt tiedon eteenpäin esimiehelle ja olisiko siitä lopulta aiheutunut minulle lisää hankaluuksia. Jostain syystä myös, mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammaksi koin yhteydenoton. Kaikkinensa koin olevani puun ja kuoren välissä ja tilanne sai minut jo ennestään turhautuneemmaksi.

Edellisessä kirjoituksessani toin esiin sen, kuinka ongelmatilanteissa voisi lähestyä esimiehen esimiestä. Tämä voi olla monille itsestään selvä asia, mutta minulle se tuli ajankohtaiseksi vasta tämän työsuhteen aikana. Miksi en sitten ottanut esimiesongelma-asiasta yhteyttä esimieheni esimieheen? Rehellisesti sanottuna en uskaltanut. Etänä ollessani en tietenkään tiennyt tästä henkilöstä kuin nimen ja sen, että hän oli ”hierarkiassa” korkeammalla kuin minä. Esimies oli onnistunut tuputtamaan minulle hänen hierarkkista maailmankuvaansa, jonka kuvittelin olevan lähtöisin organisaation toimintakulttuurista eikä yksittäisen henkilön vääristyneistä käsityksistä.

Etätyöjaksoni viimeisillä viikoilla tartuin työnohjauksen mahdollisuuteen ja ajattelin josko tällainen ulkopuolinen toimija voisi jollain tapaa ratkoa ongelmallisen tilanteen esimiehen suhteen. Ohjaaja antoi minulle käytännön vinkkejä siitä, miten voisin esimiestäni asiasta lähestyä työpaikalle päästyäni ja neuvoi konkreettisissa sanavalinnoissa. Luulen, että hän huomasi minusta, että olin melko toivoton tilanteeseen, sillä hän pyysi minun mainitsevan yhden hyvän asian, mitä voin työstäni ja esimiehestä sanoa. Tässä vaiheessa olen jo ollut niin hajalla, että muistan miettineeni pitkään ja sitten purskahtaneen itkuun todettuani, etten keksi mitään.

Ammatillista itseluottamusta ei ollut

Yksin puurtaminen ja se, että olin vain esimieheltä saaman palautteen varassa, aiheutti minussa sen, etten enää uskonut omaan tekemiseen. Epävarmuus kasvoi ja päällimmäisenä oli ajatukset siitä, että en osaa mitään. Ammatillinen identiteetti oli pohjamudissa, käytännössä sellaista ei edes ollut. Se, miten tämä tuli itselleni päivänvaloon, oli ennakoimattoman työprojektin myötä.

Minulla ei ollut ammatillista itsevarmuutta.

Työmäärä lisääntyi ja otin osaa uuteen projektiin, sillä kohdemaassa, jossa työpaikkani sijaitsi, oli käynnissä luonnonkatastrofi. Valtavat tulvat saivat ihmisiä menettämään kotinsa ja omaisuutena. Järjestö lähetti tulva-alueille humanitaarista apua ja tehosti jo olemassa olevien projektien toteuttamista kestävimmistä talonrakennusmateriaaleista. Lyöttäydyimme tiimimme kanssa toisen tiimin kanssa yhteen tehtävänä luoda tilanteen tukemiseksi yksityistä sektoria sitouttava joukkorahoituskampanja. Minulla ei ollut hajuakaan, kuinka tällainen toteutettaisiin Suomessa, saati sitten valtiossa, jossa lainsäädäntö on omanlaisensa ja toiminta hyvin valtiovetoista. Tehtävä lisäsi vastuualueita ja oli aikaa vievää, mutta pidin sitä merkityksellisenä ja virkistävänä vaihteluna. Olin myös ennestään tuntemattomien työkavereiden kanssa tekemisissä ja pääsin näkemään välähdyksiä toimivasta yhteistyöstä ja siitä, miten sen avulla tehtävien on mahdollista edetä sutjakkaammin. 

Olin vetovastuussa suunnitteluvaiheen taustoittamisesta ja minut sai ällikältä se palaute, jota tekemästäni työstä sain. Palaute oli yksinomaan positiivista ja sain kiitosta muun muassa tekemäni selvityksen huolellisuudesta ja laaja-alaisuudesta, sen turvin olisi helpompi ottaa seuraavia askelia. Esimies ei omaa palautettaan koskaan toimittanut. Olin ymmälläni, sillä minut oli saatu uskomaan siihen, että en oikein osaa mitään ja, että aina on parannettavaa. Tällä kokemuksella oli minulle merkitystä ja sai silmäni aukenemaan sen suhteen, minkälaisessa prässissä olin viimeiset kuukaudet ollut. Ehkä sittenkin osasin jotain. Toki tässäkin työprojektissa oman varjonsa toi esimiehen luomat paineet. Hänelle oli tärkeää jatkuvasti muistutella siitä, että tehtävä oli ”sivutyö” ja parasta olisi keskittyä meidän omiin projekteihimme. Joukkorahoituskampanjassa olisi kuitenkin hyvä olla mukana, sillä onnistuessaan tiimin näkyvyys organisaation sisällä kasvaisi ja todennäköisyydet lisärahoitukseen paranisivat myös meidän silloisiin projekteihimme.

Lähtöjärjestelyihin liittyvä lisästressi

Ensimmäisen sairaslomani jälkeen (neljä kuukautta aloittamisesta) paine lähteä työpaikalle, paikan päälle Aasiaan alkoi kasvaa. Esimies alkoi karsia etänä tapahtuvia tapaamisia, ulos sulkea minua paikan päällä tapahtuvista tapahtumista ja tuoda esiin epäilyjä siitä, että paikan päälle menemiseni olisi venynyt siksi, että tahallisesti pitkitin lähtöäni. Hän alkoi tiuskia tarvitsevansa tietää tarkan päivämäärän, milloin olisin siellä, sillä töitä tulisi muutoin uudelleen ohjata, koska niitä ei enää yhtäkkiä voinut tehdä etäältä käsin. Minua ei tietystikään olisi haitannut töiden väheneminen, mutta ulossulkeminen ja epäluotettavaksi leimaaminen ei saanut oloani mukavaksi. Vaikka olisikin ollut totta, että olin tietoisesti venyttänyt muuttoani Aasiaan, se ei vähentänyt sitä faktaa, että elimme tuolloin keskellä globaalia pandemiaa. Minun ei ollut mahdollista vain napsauttaa sormiani ja ottaa seuraavaa saatavissa olevaa lentoa.

Lähtöjärjestelyt veivät aikaa ja aiheuttivat 
valtavan lisäkuorman.

Viikon kestänyt sairasloma oli näennäisesti antanut minulle lisäenergiaa ja aloinkin sitten aktiivisemmin järjestelemään lähtöäni Aasiaan ja toimipaikkaan. Järjestelyt eivät vaikuttaneet työtaakkaan millään tavalla, vaan ne tulivat töiden ohella hoidettaviksi tehtäviksi. Tämä ei tietysti millään tavalla helpottanut työstä selviytymistä ja matkajärjestelyihin olisikin saanut upotettua työpäivän päätteeksi toiset kahdeksan tuntia. Erilaiset viranomaisluvat, viisumiasiat ja passien leimat, terveysdokumentit, charterlennot ja karanteenihotellit asettuivat hoidettavien asioiden kasvavaan pinoon. Ilman tukea en tätä kaikkea olisi saanut hoidettua, ja suuressa määrin aikaa on kulunut nimenomaan sen selvittämisessä, että keneltä saa apua mihinkin asiaan. Lähtöjärjestelyjä varten olen kirjoittanut toista sataa sähköpostia, ja kuluttanut tunteja asioiden selvittämisen parissa.

Tällöin olen oikeastaan ensimmäisiä kertoja alkanut tosissaan miettimään irtisanoutumista. Alkoi olla yksinkertaisesti liikaa tekemistä, eikä sitä helpottanut se, että en tiennyt mitä ajatella työpaikalle menemisestä. En ollut motivoitunut, vaikka minun olisi pitänyt olla. Tunsin kauhunsekaisia tunteita, vaikka minun olisi pitänyt olla innostunut ja valmis uuteen seikkailuun. Punnitsin lähtöä sen minkä jaksoin ja lopulta uteliaisuus voitti. Päätin jättää irtisanoutumisajatukset huomiotta, sillä rehellisesti ajattelin, että tilanne voisi parantua paikan päällä. Uskoin työmäärän tasaantuvan ja vuorovaikutuksen paranevan, sillä jostain syystä olin edelleen epävarma siitä, josko olin tulkinnut tilanteita väärin ruudun välityksellä. Lähdin toimipaikkaan puolen vuoden etätyöskentelyn jälkeen ja se tuli olemaan viimeinen tikki matkallani kohti romahdusta.

 

Mikäli joskus vielä työskentelen täysipäiväisesti etänä, kiinnittäisin huomiota seuraaviin:

• Selvitä heti alkuun mistä saat tukea: Työmäärä tulee kasvamaan aloittamisen jälkeen, joten hyödynnä perehdytystä ja selvitä tukikanavat! Puhelinnumerot ja sähköpostit ylös.
• Vaadi tukea! Sinulla on etätyöntekijänä ihan yhtäläiset oikeudet kuin muillakin työntekijöillä.
• Kotityöpiste kuntoon. Selvitä, osallistuuko työnantaja hankinnoista aiheutuviin kustannuksiin.
• Esimiehen esimieheen matalalla kynnyksellä yhteys ongelmatilanteissa.
• Kerro tilanteestasi muille. Älä jää yksin ongelmien kanssa, siten ne tuppaavat vain kasvamaan.