Loma ja massiivinen hermoromahdus

Hermoromahdus ei katso aikaa tai paikkaa.

En onneksi etukäteen tiennyt, kuinka kauan odotettu lomani tulisi minut yllättämään ja, kuinka siitä tietyllä tavalla tulisi yksi siihenastisen elämäni käännekohdista. Olin työskennellyt kahdeksan kuukautta ilman lomia, joten luonnollisesti olin enemmän kuin valmis vaihtamaan vapaalle. Edeltävä viikko oli ollut erityisen raskas ja stressaava, sillä silloin vyyhti esimiehen kanssa oli lähtenyt purkautumaan ja olin tuonut tilannetta laajemminkin esiin työyhteisön sisällä. En ollut asian kanssa enää tyystin yksin. Lähdin lomalle tietynlaisen epätietoisuuden vallitessa, sillä ei ollut lainkaan varmaa, minkälaisten työtehtävien ja kenen alaisuudessa työsuhteeni jatkuisi palatessani toimistolle. Tiesin varmaksi ainoastaan sen, että kyseisen esimiehen kanssa en enää jatkaisi työskentelyä ja, että loman jälkeen minulla olisi kolme kuukautta jäljellä työsuhdettani.

Loman päätin pyhittää hauskanpidolle ilman työasioiden vatvomista. Olin täysin varma, että kolmessa viikossa saisin palauduttua riittävästi ja energiatasoni olisivat samalla tasolla kuin ennen työsuhdetta. Työuupumuksesta ei olisi tietoakaan ja palaisin työpaikalle kuin uudesti syntynyt. Näin jälkeenpäin ajateltuna minua hymyilyttää silloinen ajattelumallini siitä, että vain päättämällä en olisi enää stressaantunut tai uupunut. Ikään kuin sormia napsauttamalla olisin onnistunut unohtamaan erityisesti lomaa edeltäneen hyvin kuormittaneen viikon.

Lähdin lomalle intoa täynnä

Olin odottanut lomaani kauan ja pidin tärkeänä
saada kaipaamani paussi töistä.

Koska en ollut juurikaan nukkunut vallinneen stressin takia lomani alkaessa, päällimmäinen tuntemukseni oli väsymys. Mutta se ei poistanut sitä faktaa, että olin innoissani! Vihdoin minulla olisi aikaa tutustua paremmin uuteen asuinmaahani, lähiseutuuni ja mahdollisesti myös uusiin tuttavuuksiin työpiirien ulkopuolelta. Vaikka olinkin asunut kohteessa ja sopuhintaisessa vuokra-asunnossa jo kuukauden ajan, olin hyvin heikosti tutustunut ympäristööni yksinkertaisesti siitä syystä, että työ verotti kaikki mehut minusta. Vapaa-aika kului työstä palautumiseen ja akkujen lataamiseen, mikä kohdallani tarkoitti yksin olemista ja mielellään vain asunnossa ajan viettämistä. Kuten olen edellä jo kertonut, maahan oli vaikea päästä sisään korkeiden koronarajoitusten ja matkustusrajoitusten takia. Tilanne oli kuitenkin eri sitten, kun oli päässyt maahan. Kotimaan matkustus kukoisti ja nähtävää ja tehtävää löytyi laidasta laitaan. Sisäisiä sulkutiloja ei tuolloin juurikaan ollut, vaan matkustaminen oli verrattain helppoa haluamiinsa kohteisiin. Turisteja oli luonnollisesti hyvin vähän, reppureissaajia ei ollut lainkaan (toisin kuin normaaleina aikoina). Minä otin heti lomani ensimmäisenä päivänä suunnaksi paikallisen lomasaaren. Kotimaan sisäiset lennot ja bungalowit oli varattuna ja odotin innolla sitä, että pääsisin rentoutumaan viikon ajaksi auringon ja palmujen alle.

Jälkeenpäin on helppo jossitella, olisiko lomani sujunut erilaisissa tunnelmissa, mikäli olisin tunnistanut kaipaamani levon ja ottanut edes loman alun rauhoittumisen kannalta. Näin en nimittäin tehnyt, vaan ajattelin, että nyt kun olen vapaa töistä, olen myös vapaa stressistä. Koska tunnelmani oli katossa, päivisin kiertelin nähtävyyksiä, paistattelin auringossa ja iltaisin vaihdoin vapaalle. Viihdyin alueen suositussa rantaravintolassa, jonka oli lisäkseni löytänyt moni muukin länkkäri. Oli virkistävää pitkästä aikaa juhlia ja tutustua muihin lomailijoihin drinkkien lomassa. Loman ensimmäiset pari päivää kuluikin näissä merkeissä, minkä jälkeen vaihdoin majoitustani saaren toiselle puolelle uuteen ympäristöön, hieman rauhallisemmalle alueelle.

Romahdus yllätti minut täysin

Uuteen majoitukseen päästyäni sain hermoromahduksen aika lailla heti, kun olin sulkenut huoneeni oven takanani. Täysin yllättäen aloin itkeä ja koin vaikeuksia hengittää. Olin äärimmäisen levoton, en pystynyt lainkaan olemaan paikallani. Kuljin edestakaisin huohottaen samalla kun ahdistus lisäsi otettaan. Sykkeeni oli taivaissa ja koko kehoni tuntui olevan tulessa. Pelkäsin sitä, mitä minulle tapahtuu ja tunsin olevani aivan paniikin vallassa. Huoneeni sijaitsi rakennuksen neljännessä kerroksessa ja parvekkeelta avartui tyyni merimaisema. Koin suurta ahdistusta siitä, että olin niin korkealla, en siksi voinut pitää parvekkeen ovea auki. Mielessäni pyöri kuva siitä, että hyppään sieltä alas. Varmuuden vuoksi vedin verhotkin kiinni. Järkytyin tämän kaltaisista itsetuhoisista ajatuksista, en ole aiemmin sellaisia kokenut. En tunnistanut itseäni enkä todellakaan luottanut siihen, mitä olisin kykenevä tekemään. Tämä lisäsi entisestään paniikkiani ja sai minut vain huolestuneemmaksi. Pelkäsin itseäni ja reaktioitani – olinko tulossa hulluksi?

Hermoromahdus sai minut 
kyseenalaistamaan mielenterveyteni.

Olin yksin ajatusteni kanssa, eikä mennyt kauan, kun ne olivat tyystin työhön liittyviä. Mieleni alkoi vatvoa kaikkea työhön ja esimieheen liittyvää sellaisella nopeudella, että kirjaimellisesti pelkäsin pääni syttyvän tuleen. Viime viikkojen tapahtumat, esimiehen kommentit, työyhteisön tietämys tilanteesta, kollegoiden sanomiset, johtotason reaktio... Puhuin itselleni äärettömän rumasti ja sätin siitä, kuinka olin täysi luuseri, surkea työntekijä ja epäonnistunut pahemman kerran. Kaikki ajattelisivat minusta, etten ole mitään. Kaikki nauraisivat minulle. Olin valtavan häpeän vallassa ja täysin varma siitä, että ajatukseni olivat totta. Minä en ole mitään ilman työtäni ja nyt olen tuhonnut tilaisuuteni siitä syystä, että olen huono ja kykenemätön. Miten oikein kuvittelin, että pärjäisin työssäni? En tule enää saamaan yhtä innostavaa työtä ja yrittäminen on turhaa, sillä olen jo mustalla listalla työpaikallani. En todellakaan tule saamaan työsuhteelleni jatkoa. Minä olen se hankala, ei esimies. Työyhteisö tietää tämän ja he säälivät minua. He ajattelevat minun olevan nuori ja naiivi, joka kuvittelee itsestään liikoja. Menisi kotiin kasvamaan. Olisin tehnyt miltei mitä tahansa saadakseni ajatukseni ja itseni sättimisen loppumaan.

Tilanteessa soitin kumppanilleni, joka kuuli puheestani heti, että en voi hyvin. Olin kuulemma puhunut hyvin sekavia ja hädän oli kuullut äänestäni heti. Itse en muista puhelusta juurikaan. Sen muistan, että olen todennut haluavani tulla Suomeen ja, että minun täytyy hakea apua. Puhuimme yhteensä reilu tunnin, mikä näin jälkikäteen tuntuu eriskummalliselta, sillä suuriosa tästä on minulle pimennossa. Sen muistan, että olen itkenyt lähestulkoon koko ajan ja samalla ravannut huoneessa edestakaisin. En ole koskaan ollut yhtä levoton. Kumppanini oli totta kai huolissaan ja sitä lisäsi se, että hän ei Suomesta käsin voinut paljoa tehdä. Olin Aasiassa pienellä lomasaarella yksin. Puhelu auttoi kuitenkin saamaan jalkojani sen verran takaisin maan pinnalle, että tiesin edes yhden ihmisen olevan puolellani ja välittävän minusta. Tästä olin ja olen kiitollinen. Puhelun lopulla olemme yhteistuumin katsoneet, milloin lähtee seuraava lento Suomeen vai lähteekö lainkaan. Pandemian takia maahan saapuminen oli ollut suuren työn takana, joten pelkäsin, että poistuminen olisi yhtä haastavaa. Pieni toivonkipinä kuitenkin heräsi, kun kuulin, että lentoja menee kerran viikossa ja seuraava olisi muutaman päivän päästä. En vielä ottanut itselleni lippua, sillä sitä ennen olisi paljon järjesteltävää: lomasaarelta poislentäminen (paluulippuni oli ostettu vajaa viikon päähän), tavaroideni pakkaaminen, asunnon irtisanominen ja mahdollisten koronatoimenpiteiden tekeminen. Olin lomasaarella, paratiisissa, mutta halusin vain pois sieltä, sillä oloni oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen. Eniten minua tuntui huolestuttavan tilanteessa se, mitä kerron työpaikalle ja, mitä minusta sen jälkeen ajatellaan.

Tunsin tekeväni väärin lähtiessäni takaisin Suomeen

Levoton olotilani jatkui, mutta sain kuin ihmeen kaupalla organisoiduksi minulle muutaman päivän päähän lennon Suomeen. Samalla hoidin lennon pois lomasaarelta seuraavalle päivälle. Lentokentältä painelin suoraan paikalliseen sairaalaan koronatestattavaksi, jotta tulos ehti valmistumaan ennen Suomen lentoani. En halua tietää, mitä olisi tapahtunut, mikäli testi olisi ollut positiivinen. Onneksi olin kuitenkin virusten suhteen terve. Loppuajan käytin pakkaamiseen ja viimeisten tuliaisten ostamiseen. En nukkunut näiden päivien aikana kuin muutamia tunteja ja koska kävin täysin ylikierroksilla, minun teki vain mieli juosta paikasta toiseen. Kävely tuntui liian hitaalta ja olin sellaiseen liian malttamaton. Ruokahalua minulla ei ollut ja syöminen jäikin tuolloin hyvin vähäiselle määrälle. Olin myös erityisen herkistynyt muiden ihmisten reaktioille: kuullessani naurua kaupungilla, olin varma, että minulle nauretaan ja kuullessani paikalliskieltä ohikulkijoilta, olin varma, että he puhuvat minusta ja siitä, kuinka epäonnistunut olin. Vuoroin itkin ja vuoroin nauroin hallitsemattomasti. Luulen kuitenkin, että tämä asioiden hoitaminen sai mielelleni hetkeksi muuta ajateltavaa ja sain sitä kautta pidettyä itseäni kiireisenä ja jollain tapaa toimintakykyisenä. Se oli kuitenkin stressaavaa ja ihmettelen vielä tänäkin päivänä, miten ihmeessä onnistuin kaikessa tässä. En ole nimittäin koskaan ollut henkisesti noin huonovointinen.

Päällimmäisenä minua vaivasi ajatus, että teen jotain väärin. En saisi lähteä. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että minä halusin lähteä Suomeen. Pettäisin muiden odotukset ja työyhteisön luottamuksen. Ristiriita oli siinä, että minä halusin lähteä, mutta tiesin tai luulin tietäväni, etteivät muut haluaisi minun tekevän sitä. Toimin myös selän takana. Päätin nimittäin, että en kerro kenellekään minun lähdöstäni. En halunnut vaivata ketään ja toisaalta en halunnut ottaa sitä riskiä, että asia lähtisi vuotamaan, jos kertoisin edes yhdelle henkilölle. En ollut vielä valmis kertomaan, kun en oikein edes tiennyt, että mitä kertoisin. Mikä minua oikein vaivasi ja miksi minä haluan lähteä Suomeen? Kumppanini rohkaisi minua siitä, että olen edelleen lomalla. Saan tehdä lomalla asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Katsotaan sitten myöhemmin, miten asiasta ilmoitetaan työpaikalle. Tärkeintä tuolloin oli saada minut pois sieltä. Paluulennon lähestyessä, syyllisyydentunne ja häpeä oli edelleen läsnä, mutta tunsin myös innostusta ja helpotusta. Tiesin tehneeni oikean päätöksen lähtiessäni. Työpaikalle ilmoittaminen olisi sitten sen ajan murhe. Tunne siitä, että tein väärin ja hävettävästi lähtiessäni ”karkuun” Suomeen, oli minulla kuitenkin vielä pitkän aikaa läsnä ja se hälveni vasta pitkän ajan kuluttua.

Suomeen päästyäni oloni oli epätodellinen. Yhtäkkiä en ollutkaan enää kesäisessä paratiisissa, vaan nyt vastassani oli paukkupakkaset ja vaatekerraston lisääminen. Pitkästä aikaa oloni tuntui kuitenkin turvalliselta ja tuntui, että henki alkoi kulkemaan sujuvammin. Kuristava ote kurkussa hellitti otettaan. Ensimmäiset pari päivää kului palautumisessa ja sen sisäistämisessä, että olin tosiaan Suomessa takaisin. Oloni alkoi vähitellen kohenemaan. Aloin hyväksyä ajatuksen siitä, että minä irtisanoudun ja kerron työpaikalle syyt siihen. Minun ei tarvitsisi enää jatkaa työskentelyä. En tavallaan tuntenut oloani enää yhtä huonoksi eikä minulla varsinaisesti ollut sairaudentuntoa. Olin kuitenkin säikähtänyt sitä, mitä minulle tapahtui lomani aikana, joten päätin selvittää asiaa. Varasin minulle ajan psykiatrille.

Romahdus oli vain ajan kysymys

Jälkeenpäin ajateltuna en ole lainkaan yllättynyt siitä, että koin kyseisen pohjanoteerauksen ja hermoromahduksen juuri lomani aikaan. Olin jo pidempään mennyt äärirajoilla, joten loppu viimein se oli oikeastaan vain ajan kysymys. Tunnolliset työntekijät usein sairastuvat juuri loman alkaessa. Vaikka kuinka kuvittelin, minun ei ollut mahdollista unohtaa ongelmallista työsuhdettani ollessani vapaalla. Totta kai haasteet kulkevat mukana lomallekin, varsinkin, jos ne ovat jatkuneet jo pidemmän aikaa ja stressi normalisoitunut kroonistuneena ja kehoon kertyneenä. Uupunut olotila ei tuosta noin vain korjaannu, eikä ”keho” pysty mielen tavoin välittömästi tietämään, milloin ollaan töissä ja milloin lomalla. Vaikken olisi työsuhteeseen liittyviä ajatuksia ja harmituksia aktiivisesti muistellutkaan, olen varma, että hermoromahdukseni oli vain ajan kysymys – olin tikittävä aikapommi. Usein kuulee puhuttavan siitä, että burnoutissa tulee piste, jolloin ei yksinkertaisesti pysty enää liikkumaan, ei vain jaksa. Minun romahdustani kuvasti parhaiten juuri päinvastainen, levottomuus ja äärimmäinen ylivirittyneisyys. Tilanteessani ei ollut varaa jäädä vieläkään paikoilleen, sillä minun tuli ensin kammeta itseni toiselle puolelle maapalloa. Viimeisillä voimilla olen pyrkinyt selviytymään tilanteesta ja kääntänyt väsyneen pohjavireeni liki manian kaltaiselle tasolle. Väsymys tulisi kuitenkin vielä kiristämään otettaan ja se tulisi värittämään myös toipumisprosessiani merkittävästi.

Ajatteluni vääristyi enkä nähnyt olemassaoloani enää
muutoin kuin työn kautta. 

Romahduksessani lienee pelottavinta oli se, kuinka suhteellisuudentajuni ja arvostelukykyni hämärtyivät tyystin. Ei ollut mitään eikä tulisi olemaankaan mitään muuta kuin työ, jonka kautta näin koko olemassaoloni. Kuka minä enää olisin tai olisiko minua lainkaan, jos jätän tämän työn taakseni? Nythän tämä kuulostaa absurdilta, mutta silloin se oli minulle täyttä totta ja ymmärränkin nykyisin hyvin, mitä tarkoitetaan putkiajattelulla. Paikoitellen tuo ajanjakso ja sen yksityiskohdat ovat minulle hämärän peitossa, mikä on luultavasti osa mieleni käsittely- ja selviytymiskeinoja. Minulla myös kesti kauan ennen kuin pystyin edes sanallistamaan kokemustani tai ymmärtämään itsekään, mitä siinä oikein tapahtui. Ajan kanssa pääsin kokemukseen paremmin käsiksi. Mikäli sinulla on työuupumukseen viittaavia oireita, kannustan matalalla kynnyksellä hakemaan apua, ettei tilanne eskaloidu yhtä vakavaksi kuin tapauksessani. Työuupumus ei ole vain kevyttä uupumusta, vaan se voi pahimmillaan olla henkeä uhkaava tila.

Tulevaisuuden varalle:

• Älä vähättele stressiä ja sitä, mitä stressistä voi aiheutua!
• Arvosta unta. Nukkumisen laiminlyöminen on yksi varmimmista tavoista saada itsensä voimaan huonosti.
• Selvitä itsellesi omat motiivisi, jotka ajavat sinua työssä eteenpäin. Mistä nämä ovat perua, kasvatuksesta, koulusta, ystäviltä, jostain muualta? Mieti, miten paljon olet valmis joustamaan, miten paljon kärsimään ja, missä menee ne rajat, joita ei ylitetä. 
• Tarkkaile, mitä tunnet lomalla. Tahdin hidastaminen voi yllättää ja paljastaa asioita, joita arjen kiireessä ei huomaa. 
• Uskalla tehdä päätöksiä. Älä anna liikaa painoarvoa sille, mitä muut siitä ajattelevat. Muista, että he tarkastelevat tilannetta omista lähtökohdistaan. Sinulla on tilanteesi kokonaiskuva.
• Anna itsellesi aikaa! Sinun ei tarvitse heti osata rationalisoida kaikkea. Luota elämään ja siihen, että se kantaa ja menet juuri oikeaan suuntaan. 

Sainko tukea, kun sitä viimein pyysin?

Työsuhdettani väritti alusta loppuun tietynlainen pimennys tavanomaisista työsuhteeseen liittyvistä käytännön asioista. En tiennyt vuosilomiin tai sairaspoissaoloihin liittyvistä käytännöistä, en tiennyt, missä kaikissa ”alustoissa” poissaoloista ilmoitetaan, eikä minulla ollut esimiehen lisäksi osoitettu mitään selkeätä tahoa, johon olla ongelmatilanteessa yhteydessä. Koska työtahti oli kova, nämä asiat jäivät toissijaisiksi. Minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa tai energiaa selvitystyöhön. Peräänkuulutankin organisaation vastuuta tällaisista käytännöistä, sillä näiden selvittäminen ei voi olla vain työntekijän kontolla kuten omassa tapauksessani.

Toisin kuin ajattelin, tilanne ei myöskään korjaantunut etätöistä lähitöihin siirryttäessä. Lähitöissä aloittaminenhan olisi ollut oiva tilaisuus esimiehenkin kerrata (tai tuoda esiin ensimmäistä kertaa) tämänkaltaisia käytännön asioita. Näin ei kuitenkaan käynyt. On mahdollista, että esimies ei tuonut esiin tällaisia asioita siksi, ettei kokenut niiden olevan osa työnkuvaansa mutta myös siksi, että hän ajatteli niiden olevan irrelevantteja asioita. Ei työntekijöiden tule olla sairaana tai pitää lomia. Pieni parannus tosin tapahtui, sillä työpaikalle päästyäni sain käyttöoikeuden sähköiseen palvelinjärjestelmään, jossa poissaolot tuli ilmoittaa. En kuitenkaan saanut järjestelmään liittyen perehdytystä tai tietoa siitä sen enempää, etätöissä se ei ollut ollut käytössäni. Järjestelmän käyttöoikeus kuitenkin mahdollisti minulle sen, että sain varattua minulle vajaa kolmen viikon pituisen vuosiloman ilman, että minun piti kierrättää loma-anomustani esimiehen kautta. Pitäisin ensimmäisen lomani kahdeksan kuukauden lomattoman pätkän jälkeen.

Kamelin selkä katkeaa

Sairaspoissaoloni eskaloitti tilanteen
lopullisesti esimiehen kanssa.

Viikko ennen tulevaa lomaani ja reilu kuukausi lähityöskentelyn aloittamisen jälkeen ongelmat esimiehen kanssa tulehtuivat tyystin ja mittani tuli lopullisesti täyteen. Kaikki lähti liikkeelle sairastumisestani vatsatautiin, mikä ei Aasiassa ole lainkaan tavatonta eikä se minua oikeastaan edes yllättänyt. Sairastuin kuitenkin keskellä viikkoa, joten minun tuli olla töistä pois. Tässä kohtaa sairastumiseni saikin suuremmat mittasuhteet.

Aikaisemmissa työpaikoissani sairastuminen ei ole mullistanut maailmaa ja sairastumisen varalle on etukäteen jaettu selkeät toimintaohjeet pitäen sisällään sen, miten ja kenelle asiasta ilmoitetaan. On totta, että tämänkin työsuhteen alussa minulle joitakin käytännön asioita työnantajan ja rekrytoineen osapuolen taholta kerrottiin, mutta silti, reilu puolen vuoden kuluttua olin rehellisesti sanottuna epävarma siitä, miten toimitaan sairastapauksissa omalla ilmoituksella. Aikaisemman sairasloman olin pitänyt lääkärintodistuksen turvin, eikä senkään pitäminen ollut sujunut täysin ongelmitta. Pelkäsin siten jo etukäteen esimiehelle asian esiintuomista, sillä olin varma, että saisin asiasta jonkinlaista lokaa niskaani.

Joka tapauksessa, ensimmäisenä sairaspoissaolopäivänä ilmoitin esimiehelle heti aamusta olevani ainakin kyseisen päivän pois ja, mitä todennäköisemmin myös huomisen. Työtaakkaa oli tällöin paljon päällä, enkä siksi uskaltanut sanoa seuraavasta päivästä varmaksi vielä mitään. Päivä kerrallaan. Lähetin viestin Skype keskustelussamme, sillä se oli kanava, josta hänet sai parhaiten kiinni, ja käytimme sitä yleisestikin pääviestintäkanavana. Aikaisemmissa työsuhteissa olen hoitanut poissaolot puhelimitse, mutta minulla ei ollut esimiehen puhelinnumeroa, hän ei sitä ollut antanut enkä minä ollut tajunnut pyytää. Esimies kuittasi viestin ja totesi asian olevan ok, kehotti lähettää asiasta vielä sähköpostin sekä tehdä ilmoituksen sähköiseen palvelinjärjestelmään. Näin myös tein. Oloni oli sen verran kehno, että päätin etukäteen ilmoittaa palvelinjärjestelmään, että olisin huomisenkin pois eli yhteensä poissaolopäiviä kertyisi kaksi. Kaivelin vielä Conditions of Service ohjeviitasta, kuinka monta päivää kokonaisuudessaan saisi omalla ilmoituksella olla pois. Minua ei kiinnostanut alkaa selvittämään lähintä lääkäriasemaa ja sen toimintakäytäntöjä uudessa kotimaassani, sillä olin varma, että oloni kohenisi muutamassa päivässä.

Seuraavana päivänä sain aamupäivästä Skypessä esimieheltä viestin, jossa hän tiedusteli, olenko toimistolla. Vastasin olevani vielä kyseisen päivän sairaslomalla ja, että olen tehnyt asiasta ilmoituksen palvelinjärjestelmään. Kylmähiki nousi, sillä sillä sekunnilla tajusin mokanneeni. Minun olisi pitänyt ilmoittaa hänelle erikseen myös tästä toisesta päivästä. Lähetinkin pahoitteluni, etten ollut viestinyt hänelle toisesta poissaolopäivästä heti aamusta. Olin ymmärtänyt väärin, että ilmoitus palvelinjärjestelmään olisi toisen päivän kohdalta riittänyt. Jostain syystä minulle tuli tunne, että esimies oli odottanut hetkeä saadakseen minut satimeen, tekemään virheen ja nyt hän oli siinä onnistunut.

Tällöin elettiin kuun loppua ja olin vastuussa kuukausittaisen uutiskirjeen tuottamisesta. Tiesin, että sen kuun tuotos olisi muutamaa viimeistelyäni varten valmis tiimin kommentoitavaksi. Vatsatautini oli jo parempi ja vietin päivää muutenkin kotona tietokoneen äärellä. Olin myös stressaantunut ja huolissaan siitä, että olin sählännyt poissaolon ilmoittamisen kanssa ja tiesin, että tulisin kuulemaan asiasta vielä. Minua ei myöskään houkutellut se, että väkertelisin uutiskirjeen parissa viikonloppuna, joten päätin tehdä sen osaltani valmiiksi tuolloin, vaikka olinkin sairaslomalla. Lähetin sen iltapäivästä eteenpäin ja siitäkös esimies räjähti. Sain kuulla kunniani.

Rakentava palaute on nimensä mukaisesti
rakentavaa. Työsuhteessani sain tällaista
harvakseen.

Esimies tivasi uutiskirjettä koskevassa vastaussähköpostissaan, että olenko töissä vai en. Hän oli copy pastennut Skypessä lähettämäni viestit päivämäärien ja tarkkojen kellonaikojen kera todetakseen, että ilmoitin sairaspoissaolostani täysin väärin ja epäammattimaisesti. Kuulin tällöin ensimmäistä kertaa hänen kirjoittamanaan oikean protokollan, kuinka minun olisi pitänyt poissaoloni kanssa toimia. Loppuun hän totesi, ettei ole minun ystäväni – hän on esimies ja odottaa, että kutsun häntä sen mukaisesti. Hän totesi, ettei pidä siitä, kuinka tervehdin häntä työpaikalla ”Hey”, hän haluaisi asiallisempaa kohtelua. En tänäkään päivänä tiedä, mitä tällä tarkoitettiin, enkä saanut tähän koskaan tarkennusta. Olin mykistynyt, enkä tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa. Vihdoin silmäni aukesivat ja totesin, että en pysty enää jatkamaan. Vastasin hänelle, että esimiehellä on myös omat velvollisuutensa ja ehdotin seuraavalle päivälle videopuhelua. Olisin seuraavan päivän, perjantain, etänä, sillä en kestäisi mennä toimistolle näkemään häntä. Tapaamisen sovin siksi, ettei minun tarvitsisi jälkeenpäin kuulla keneltäkään kommenttia siitä, että en olisi yrittänyt keskustella ongelmista esimiehen kanssa. Todellisuudessahan näin olin jo tehnyt useasti, mutta nyt päätin vielä viimeisen kerran järjestää tämän kaltainen keskusteluyritys.

Irtisanoutumishalu & tilanteesta kertominen

Samana iltana kirjoitin rehellisen sähköpostin tilanteestani minut rekrytoineelle järjestölle sekä rahoittajalle. Kerroin siitä, kuinka tilanne oli jatkunut jo pidemmän aikaa enkä enää jaksaisi jatkaa työskentelyä esimiehen kanssa. Kerroin myös halustani irtisanoutua. Viestiini vastattiin asiallisesti seuraavana päivänä ja kuten olin arvannut, he kannustivat keskustelemaan tilanteesta esimiehen kanssa. Pidimme järjestämäni keskustelun sinä päivänä esimiehen kanssa ja se oli yhtä tyhjän kanssa. Minut haukuttiin pystyyn ja sain kuulla toistuvasti, kuinka toimin väärin oli kyse sitten työtehtävistä, verkostoitumisesta tai poissaolojen ilmoittamisesta. Keskustelu oli kaikkea muuta kuin rakentavaa palautetta eikä minulle juurikaan jäänyt sanavuoroa edes puolustaa itseäni. Huomasin pian, että kyse ei tosiaankaan ollut sairaspoissaolostani. Esimies ei alkujaan edes uskonut minun olleen sairas. Nauhoitin keskustelun, sillä tiesin, ettei minua uskottaisi ja toisekseen halusin saada todistuksen siitä, että en kuvitellut käytyjä asioita. Keskustelu päättyi toteamukseeni siitä, että en jatkaisi enää hänen kanssaan työskentelyä.

Keskustelun jälkeen olin yhteydessä rekrytoivaan järjestöön ja toin pontevammin ilmi keskustelun hyödyttömyyden ja sen, että tilanteeseen ei tule parannusta saman esimiehen alaisuudessa. Puhuin pitkiä puheluita järjestön yhteyshenkilön kanssa ja kerroin pitkittyneistä haasteista esimiehen kanssa työsuhteeni aikana. He harmittelivat sitä, etten ollut aiemmin ottanut yhteyttä ja minä vastaavasti sitä, että en ollut ollut tietoinen siitä, mihin ottaa yhteyttä. Minulle tuli tunne siitä, että minua yritetään taivutella jatkamaan ja, että olisin liioitellut ongelmia. Rekrytoiva järjestö on tässä kohtaa ottanut vetovastuun tilanteen sovittelusta, ja he ovat toimineet välikätenä esimiehen kanssa. Henkilö, joka tätä asiaa pääasiassa hoiti, edusti samaa kansalaisuutta esimiehen kanssa ja, vaikka aina kansainvälisissä järjestöissä todetaan, että kansalaisuudella ei ole mitään väliä, niin tällaisissa tilanteissa sillä kyllä on. Minulla tuli tunne siitä, että hänen mielestään oman maan kansalaisessaan, esimiehessä, ei ollut ongelmaa, vaan, että minun tulisi vain purra hammasta ja hyväksyä tilanne. Esimiehellä oli erilainen kulttuuri kuin minulla, ja olin mahdollisesti siksi vain tulkinnut tilanteita väärin. Minusta tuntui, että rekrytoiva järjestö otti tilanteeni aluksi todesta, mutta tämän kansalaisuusasian selvittyä jäin tietyllä tavalla yksin. Unohdettiin myös tyystin se, että myös minulla luonnollisesti on kulttuuri, josta käsin tarkastelen maailmaa. Se ei ole kenenkään toisen kulttuuria vähäpätöisempi tai vähämerkityksellisempi.

Minulle selvisi, että en ole ainoa, joka on
kokenut esimiehen käytöksen ongelmallisena.

Pian esimiehen esimieheltä tuli minulle sähköpostia, hän kertoi kuulleensa tilanteesta ja haluavansa keskustella kanssani. Pidimme videopuhelun aiheesta ja toin ilmi sen, että jatkaakseni minulle parhain vaihtoehto olisi esimiehen vaihdos. Esimiehen esimies otti minut vakavasti ja hän kertoi, että esimiehen edellinen alainen oli irtisanoutunut esimiehen käytöksen takia. Olin äimistynyt. Pidän tätäkin taustatietoa vasten hyvin kummallisena sitä, että organisaation taholta minuun ei oltu kertaakaan yhteydessä. Minkäänlaista tilannetsekkausta ei tehty tai tiedusteltu sitä, kuinka työnteko on lähtenyt sujumaan. Minut jätettiin pärjäämään esimiehen kanssa yksin, esimiehen, jonka käytös oli jo aikaisemmin aiheuttanut tiedettävästi ainakin yhden irtisanoutumisen. En usko, että esimiestä on irtisanomisen takia sen suuremmin puhutettu ylemmältä taholta tai kehotettu suorittamaan johtamisen perusteet ennen minun työsuhteeni alkamista. Tuskin minunkaan jälkeeni. Joka tapauksessa sovimme esimiehen esimiehen kanssa, että en suorilta käsin irtisanoudu, vaan otamme tämän asian hoitaaksemme. Minä vaihdan uuden esimiehen alaisuuteen ja uusien työtehtävien pariin. Pian tosin keskustelun jälkeen esimiehen esimies sai perhepiiristään suru-uutisen ja jäi sen takia äkilliselle lomalle. Tämä aiheutti sen, että tilanteeni jäi jälleen auki. Hän lupasi palata asiaani heti loman jälkeen ja koska minäkin jäisin pian lomalle, tilanteeni selkeytyisi vasta viikkojen kuluttua.

Sairaspoissaolosta aiheutunut hässäkkä esimiehen kanssa eskaloitui varsin nopeasti. Minulla oli vielä viikko töitä ennen alkavaa lomaani, ja muistan tämän ajanjakson olleen hyvin stressaavaa aikaa. Olin jatkuvasti ylivirittynyt, eikä nukkumisesta tullut mitään. En ole tiennyt tulevasta, olen tiennyt varmaksi ainoastaan sen, että enää en pysty jatkamaan työskentelyä esimiehen kanssa. Olisin myös toivonut nopeampia ratkaisuja, sillä nyt olin entisestään pahemmassa epätietoisuudesta siitä, miten työsuhteeni tulee jatkumaan. Keskustelu esimiehen esimiehen kanssa oli saanut minut uudelleen punnitsemaan vaihtoehtoa jatkamisesta uuden esimiehen alaisuudessa täysin uusien työtehtävien parissa. Olin alkanut pohtia irtisanoutumista kahteen kertaan. Toisaalta minua ahdisti se, että päätäni yritettiin kääntää. Tuli tunne, etten saisi irtisanoutua.

Kollegoiden puoleen kääntymistä

Viimeisellä viikolla ennen lomaani paljastin tilanteen myös ensimmäistä kertaa muutamalle kollegalleni. Ensimmäinen, jolle kerroin oli kollega, jonka kanssa olin ollut tekemisissä muutamissa samoissa projekteissa. Hän oli myös aktiivinen järjestämään erilaisia illan istujaisia työporukan kesken, tietynlainen kaikkien kaveri. Minulle oli iso juttu kertoa tästä henkilölle, joka tiesi myös esimiehen. Tähän asti olin kertonut asiasta vain omille tuttavilleni, jotka luonnollisesti eivät olleet esimiehen kanssa tekemisissä. Kollega oli jokseenkin yllättynyt kuulemastaan. Hän ei ikään kuin halunnut uskoa, että tilanne voisi olla tämän kaltainen. Ei esimies mielestäni vaikuta lainkaan pahantahtoiselta. Kollegan mielestä minun tulisi jatkaa ja, jos tilanne tosissaan vaatii, niin silloin vaihtaa esimiestä. Minun agendani ei ollut se, että kollegan olisi pitänyt valita ”puolensa”. Halusin keskustella tilanteesta jonkun kanssa ja totta kai jossain määrin saada tukea. Jälkeenpäin kaduin sitä, että kerroin asiasta juuri hänelle, sillä aloin jälleen miettiä, josko olin kuvitellut ja suurennellut asioita. Se, ettei halua puhua ihmisistä pahaa on toki hyvä asia, mutta raja sille, mikä on pahan ja mikä realiteettien puhumista, on häilyvä. Positiivisuuskin voi olla toksista ja ”uhria” syyllistävää. Tilanne oli myös absurdi, sillä tapasimme eräässä kahvilassa ja viereisessä pöydässä istuskeli paikallinen parikymppinen mieshenkilö, joka katseli pöytäämme ja masturboi. Hän teki sitä melko huomaamattomasti ja, koska kollegani istui selin häneen, hän ei nähnyt tilannetta. Miten tuollaisesta sanotaan englanniksi henkilölle, jota ei juurikaan tunne? Someone behind you is watching us and masturbating. Koska kollega muutenkin vaikutti sellaiselta, joka haluaa uskoa ihmisistä vain hyvää, eikä siten varmastikaan voi uskoa kenenkään julkisesti vetävän käteen, päätin olla sanomatta tilanteesta mitään. Poika onneksi jossain vaiheessa lopetti ja lähti pois.

Uskaltauduin viimein kertomaan tilanteesta kollegoilleni 
saaden vaihtelevan vastaanoton. 

Pian tämän jälkeen juttelin tilanteesta myös kahdelle muulle kollegalle. He ottivat tilanteen huomattavasti paremmin ja toivat esiin saman asian, minkä esimiehen esimieskin oli minulle kertonut: esimiehen käytöksen takia hänen aikaisempi alaisensa oli irtisanoutunut. Koska minunkin oli haastavaa sanallistaa kokemaani, en ihmetellyt sitä, kun kuulin, että irtisanoutunut kollega oli kertonut syyksi epämääräisesti esimiehen tavan johtaa. Hän ei ollut osannut kertoa tarkemmin, mistä oli kyse, mutta pitkälti kyseessä oli esimiehen tapa mikromanageroida ja kommunikoida tökerösti. Minulle myös kävi ilmi se, että esimies oli vastikään eronnut pitkästä parisuhteesta, hän oli epävarma omasta asemastaan työyhteisössä eikä hänellä oikein tuntunut olevan sosiaalista tilannetajua. Kuulin myös, että hän oli aikoinaan aloittanut työuransa yhdessä four bigs yhtiöissä ja työskennellyt siellä hyvin tiukan esimiehen alaisuudessa kellon ympäri. Ilmeisesti hän halusi antaa alaisilleen opetuksen: minäkin olen kärsinyt, joten alaisenikin saavat kärsiä. Minähän olin tällöin työurani alussa, joten tämä pitänee hyvinkin paikkansa. Ymmärsin nyt paremmin sitä, miksi esimies käyttäytyi kuten teki. Vaikka se tietyllä tavalla oli henkilökohtaista, niin loppu viimein käytöksen kohteena olisi voinut olla täysin kuka tahansa.

Kollegoiden kanssa keskusteleminen paljasti silmäni kuitenkin siitä, että olin hyvin väsynyt. Jos mahdollista, motivaationi oli tippunut viimeisten päivien aikana entisestään, aivan pohjalukemiin. Kollegat kuulivat, että olisin mahdollisesti vaihtamassa työtehtäviäkin, joten he alkoivat kilpaa lobbaamaan omia projektejaan. Huomasin, että heidän innostuneisuutensa ja motivoituneisuus ei saanut minusta otetta. Minua ei kiinnostanut projektit lainkaan, vaikka ne olivat juuri sellaisia, jotka aiemmin olisivat saaneet minut syttymään. Nyt ne kuulostivat turhilta, ajan hukkaukselta ja panikoin sitä työnmäärää, jonka pariin jälleen joutuisin. Peilasin omaa uupumista heidän energiaansa ja siten tajusin sen, että en voinut hyvin. Ärsyynnyin myös siitä, että minut nähtiin vain uusina työkäsinä, jotka veisivät heidän työuriaan eteenpäin. Ollaanko työelämässä oikeasti kiinnostuttu työntekijöiden hyvinvoinnista, vai onko se aina tällaista välineellistettyä lähestymistapaa? Nähdäänkö tällainen järjettömyys vasta sitten kun loppuunpalaminen osuu omalle kohdalle?

Mitä MINÄ haluan?

Tuen saaminen muilta on tärkeää. Loppu 
viimein sinä itse teet omat päätöksesi.

Kollegoiden kanssa keskustelu myös paljasti sen, että nyt on minun aikani miettiä, mikä minulle on paras vaihtoehto. Kukaan muu ei sitä tule tekemään puolestani. Päätäni pyrittiin kääntämään ja hoettiin, että irtisanoutuminen ei kannata ja, että työtehtäviä ja esimiestä vaihtamalla tilanne paranee. En oikein tiennyt, miten minun pitäisi ajatella. Irtisanoutuminen tuntui hyvinvointini kannalta kaikista parhaimmalta vaihtoehdolta. Pelkäsin sitä, etten löytäisi tarvittavaa energiaa lähteä perehtymään täysin uusiin projekteihin ja aihealueisiin. En tiennyt, kuka tulisi uudeksi esimieheksi ja, minkälaista olisi työskennellä samassa toimistossa entisen esimiehen kanssa. Tiesin, että kuormittavuus tulisi ainakin hetkellisesti jälleen kasvamaan. Olisin halunnut ratkaista tilanteen verkkaisemmin ja tehdä nopeitakin liikkeitä, mutta nyt minusta tuntui, että asiasta vain keskusteltiin ja sitä vatvottiin ilman, että tilanteeni tulisi tarpeeksi muuttumaan. Tässä vaiheessa lomani kuitenkin alkoi ja päätin, että lomalla en ajattele työasioita, vaan katsotaan sitten, miten asiat sutviintuvat loman jälkeen. Sitä en tiennyt, että viikon sisällä lomani alkamisesta olisin takaisin Suomessa ja käsissäni olisi diagnoosi psykoosista.

 

Tilanteessani toimisin nykyisin toisin:

• Puhu tilanteestasi. Mahdollisimman aikaisessa vaiheessa luotettavalle taholle ennen asioiden lopullista eskalaatiota ongelmatilanteissa.
• Listaa ylös haasteita ja onnistumisia. Näin ne ovat selkeämpiä itsellesikin tilanteesta puhuttaessa. Aika myös kultaa muistot, joten kaikkea ei välttämättä myöhemmin enää muista.
• Muista arvosi! Kenenkään ei tarvitse kuunnella itseä kohtaan epäasiallista syyttelyä ja arvostelua. Rakentava palaute on asia erikseen.
• Uskalla tehdä ratkaisuja. Tämä on sinun elämäsi ja loppu viimein sinä tiedät parhaiten, mikä sinulle on parasta!
• Älä vähättele kokemustasi. Kokemus on aina subjektiivinen eikä kukaan muu voi tietää, miten sinä asian koet.
• Organisation arvojen merkitys. Onko arvopuheessa ja käytännön toimissa ristiriitaa? Huomioidaanko inhimillisyys? Mieti omalla kohdalla, mitä nämä merkitsevät sinulle ja, kuinka paljon olet valmis niistä joustamaan omalla kustannuksellasi. 

Lähitöihin siirtyminen ei tuonutkaan pelastusta

Viimein koitti päivä, jolloin siirryin lähitöihin ja aloitin työskentelyn työpaikalla, toimistosta käsin. Muistan jännittäneeni toimistolle menoa ja tuntui samalta kuin se olisi ensimmäinen työpäiväni uudessa työpaikassa. Mieleni tuntui unohtaneen sen, että todellisuudessahan olin jo puoli vuotta paiskinut töitä kotoa käsin. Työpaikalta käsin työskentely oli uutta, työtehtävät ei.

Minulle oli tärkeää antaa itsestäni hyvä ”ensivaikutelma”. Olin jäänyt etätyön myötä pitkälti ulkopuoliseksi työyhteisössä, joten näin lähitöihin siirtymisen hyvänä väylänä muuttaa tilanne. Halusin kuulua osaksi porukkaa ja koin tärkeäksi sen, että minusta pidettäisiin ja minut nähtäisiin asiantuntevana. Tilanne on tässä kohtaa kuitenkin ollut se, että olen kokenut oloni hyvin väsyneeksi ja motivaationi työtä kohtaan oli jo pidemmän aikaa ollut huimassa syöksykierteessä. En enää pitänyt tekemisiäni lainkaan merkityksellisenä ja jollain tapaa häpesin sitä, että koin olotilani niin huonoksi. Pelkäsin, että antaisin itsestäni jotenkin väsähtäneet ja vetämättömän kuvan.

Ensikohtaamisia

Työpaikalla oli varauduttu vaihtelevaan turvallisuusympäristöön ja jokaisen sisälle haluavan tuli kulkea turvatarkastuksen läpi. Ensimmäisenä päivänä olimme sopineet, että esimies tulee minua vastaan turvatarkastuksen päähän, sillä minulla ei vielä tuolloin ollut tarvittavia kulkulupia päästäkseni pidemmälle. Jostain syystä en yllättynyt lainkaan, kun hän oli sovitusta ajankohdasta myöhässä ja tyhjänpanttina odottelin pitkähkön tovin. Olin saanut hänestä suhteellisen huonon kuvan etätyöjakson aikana tapahtuneen vuorovaikutuksen (tai sen puutteen) perusteella, mutta halusin ajatella, että olisi mahdollista olla antaa tämän vaikuttamatta ja kääntää uusi, tyhjä sivu. Kohtaaminen itsessään sujui asiallisesti, ja pitäydyimme hyvin asialinjalla ilman suurempia smalltalkeja.

Jo ensimmäisen päivän aikana esimies töksäytteli muutaman tökeröhkön kommentin, ja jostain syystä tämä ei edes yllättynyt minua, sillä olin varautunut etukäteen. Hän sanoi minun vaikuttavan ujommalta kuin oli ajatellut, ja menin kommentista lähinnä vain hämilleen. Mielestäni on normaalia olla jossain määrin varautunut uusia ihmisiä tavatessa ja erityisesti sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden toiminta on sinusta ollut ilkeää. Olen luonteeltani myös jonkin verran keskivertoa vetäytyvämmän puoleinen ja erityisesti vieraassa kulttuurisessa kontekstissa minua voidaan herkästi pitää ujompana kuin tosiasiallisesti olen. Esimies myös tokaisi minun olevani pidempi kuin hän oli ajatellut, mistä en tietenkään pahastunut, vaikka olenkin Suomen mittakaavassa keskivertomittainen. En vain ehkä pidä siitä, että ulkonäköä kommentoidaan – erityisesti tilanteissa, joissa ulkonäöllä ei tulisi olla painoarvoa. Mutta rehellisyyden nimissä, olin itsekin yllättynyt siitä, kuinka lyhyt esimies olikaan. Olin paisutellut hänet mielessäni isompikokoisemmaksi.

Minulla oli positiiviset odotukset lähitöistä.
Esimies suurenteli työpaikalla vallitsevasta
hierarkiasta.

Olin saanut esimiehen puheista käsityksen, että työpaikalla vallitsi suuret hierarkiat työntekijöiden ja esimiesten kesken. On totta, että hierarkiat olivat nähtävissä: esimiesasemassa olevat olivat ”isompia kihoja” enkä heitä loppu viimein usein näkynyt, sillä heidän työpisteensä sijaitsivat omassa kerroksessaan ja lisäksi heillä oli usein tapaamisia ja matkustamisia projektien tiimoilta. Esimieheni oli muiden työntekijöiden kanssa samalla viivalla, eikä hän lainkaan lukeutunut isojen kihojen joukkoon. Luultavasti hän olisi halunnut asian olevan toisin. Toki työpaikka oli hierarkkisempi kuin suurin osa suomalaisista työpaikoista, joissa olen ollut, sillä Suomessa tällainen valtasuhteiden rakenteellinen kerrostuma on usein melko häivytettyä. Huomasin kuitenkin pian, että esimiestäni korkeammassa asemassa olevat olivat oikeasti mukavia ja he toivottivat minut vilpittömästi tervetulleeksi. Heidän näkemisensä kautta minulle tuli tunne, että olin odotettu työpaikalle ja, että työpanoksellani olisi merkitystä. Valitettavasti tämä jäi tietynlaiseksi sanahelinäksi, sillä en tehnyt heidän kanssaan töitä ja siten heiltä jäi näkemättä työhön liittyvä ahdinkoni. Jäin heille vain yhdeksi työntekijäksi muiden joukossa, sellaiseksi jota silloin tällöin näkee ohikulkijana käytävillä.

Aloittamiseni osui vilkkaimpaan lomasesonkiin, joten työyhteisöstä moni oli ensimmäiset pari viikkoa lomalla. Sain siten rauhassa tutustua ripotellen uusiin henkilöihin sitä mukaan, kun he palailivat lomilta. Alkuun tämä oli mielestäni hyvä asia, mutta todellisuudessa varmasti yksi tekijä lisää siihen, miksi lähityöjaksoni jäi lyhyeen. Suuriosa näistä kollegoista, joita näin vasta viikkojen päästä, edustivat sellaisten kulttuurien kansalaisia, jotka olivat lähempänä eurooppalaista kulttuuria ja siten tietyllä tapaa ymmärsivät tilannettani paremmin. He olivat olleet työpaikalla jo pidemmän aikaa ja tiesivät esimiehestäni asioita, joiden kuuleminen varhaisemmassa vaiheessa olisi voinut muuttaa työsuhteeni kulun erilaiseksi. Tiimissä olleen kolmannen jäsenen kanssa olin etätyön aikaan tullut hyvin toimeen ja se vahvistui lähityön aikana. Hänen kanssaan vietin silloin tällöin töiden jälkeenkin aikaa. Paljastui kuitenkin, että hän oli minua jonkin verran nuorempi ja tuli kulttuurista, jossa iäkkäämpiä tai auktoriteetteja ei kyseenalaisteta. Hän ei siten puuttunut esimiehen käytökseen mitenkään, eikä hän omien sanojensa mukaan kokenut tilannetta minun tapaani yhtä tulehtuneeksi.

Minä tunnen, kuinka vauhti kiihtyy

Esimies piti yllä negatiivista työilmapiiriä 
juoruilemalla.

Esimies ehdotti minulle ensimmäisen viikon aikana, että pitäisimme tapaamisen kahdestaan. En muista, millä nimellä tätä kutsuttiin, mutta hänen mukaansa kävisimme siinä läpi ajatuksiani siitä, mitä haluaisin nyt lähitöissä tehdä ja, millaisia työprojekteja ottaa hoitaakseni. Tämä kuulosti minusta hyvälle ja ajattelin, että viimein käymme tällaisen tavoitekeskustelun, joka olisi ollut hyvä käydä jo puoli vuotta sitten. Olin myös varautunut sanomaan kehitysehdotuksia hänen suuntaansa ja tuomaan jälleen ilmi turhan suuren työkuormituksen. Tapaaminen osoittautui kuitenkin kaikkea muuta kuin minun työhöni liittyväksi. Esimies käytti tilaisuuden hyväkseen ja ”esitteli” minulle työyhteisön muut jäsenet. Hän kertoili kaiken muiden kollegoiden meneillä olevista työprojekteista ja heidän siihenastisista saavutuksistaan. Hän mustamaalasi, vähätteli ja kritisoi. Esimies toi esiin selkeästi sen, kuinka piti suurintaosaa kollegoistaan pätemättöminä ja kyvyttöminä saada tarpeeksi rahoitusta projekteilleen. Minä en tässä vaiheessa ollut vielä kovin montaa kollegaa nähnyt, enkä ollut ehtinyt muodostaa heistä minkäänlaista kuvaa. Esimies tiesi tämän ja ilmeisesti pyrki vaikuttamaan siihen, että en ainakaan kovin positiivisesti heistä ajattelisi. Olin rehellisesti sanottuna tilanteesta pöyristynyt ja menin tapaamisessa jollain tapaa tyystin lukkoon ja sanattomaksi. Tätäkö on työelämä, jonka puhutaan olevan aikuisten maailma? Koska tilanne oli niin absurdi, en saanut sanottua mitään etukäteen suunnittelemiani asioita työmäärään liittyen. Jälkeenpäin esimies käytti tätä verukkeena työmäärän lisäämiselle, en ollut tuonut esiin toiveitani, vaikka tilaisuus oli annettu.

Ensimmäisen viikon ”alun tutustumisten” jälkeen oli aika jatkaa työntekoa. Tulin pian kuulemaan, että kuulemma minun etätyöjaksoni aikana osaa tehtäviä ei ollut saatu tehtyä sen takia, että ne pitäisi tehdä paikan päällä. Esimies naureskeli, että nyt työntekeminen vasta alkaisikin, ja työmäärä lisääntyisi. Tähän asti tehtyä ei voitu pitää juuri minään. Työtehtävät saivat lisäksi uusia kierroksia, sillä minun tulisi nyt ottaa osaa myös kollegoiden projekteihin ja tarjota apuani työpanoksestani heille. Esimiehen mukaan tällainen synergisoituminen poikisi lisää kontakteja, rahoitusta ja osaamista myös meidän senhetkisille projekteillemme. Toisin sanoen siis tekisin kartoituksia ja alustavia suunnitelmia minulle täysin tuntemattomista aihekokonaisuuksista sivutyönä, sillä fokuksen täytyisi kuitenkin edelleen olla omissa projekteissa.

Tieto töiden lisääntymisestä kauhistutti minua. Tunne siitä, että tekemisilläni ei ollut mitään merkitystä vahvistui ja sen hetkiset saavutukset tuntuivat mitättömiltä. Minun täytyi olla vajaaälyinen, mikäli olin kuormittunut jo siihenastisesta työmäärästä, koska kuulemma se oli ollut vasta alkua. Aloin ymmärtämään sen, että etätöissä olin pystynyt edes hieman säännöstelemään työmääräni, sillä pystyin aina sulkemaan tietokoneen ruudun ja toteamaan että riitti tältä päivältä. Nyt olin työpaikalla esimiehen valvovan silmän alla, eikä töistä irtaantuminen käynytkään käden käänteessä. Työtehtävät myös vanhaan tapaan lisääntyivät arvaamattomasti ja työtä oli hankalaa ennakoida. Esimies saattoi ohimennen huikata jonkin tehtävänannon aamulla ja iltapäivällä tivata missä palautus viipyi. Samalla jo olemassa olevat tehtävät jäivät pölyttymään. Etätyön aikaan esimies oli sen verran joutunut näkemään vaivaa tehtävienannoissa, että joutui antamaan ohjeet kirjallisina. Nyt lähitöissä hän saattoi entistä epämääräisemmin huikata asioista ja mumista ohjeita olettaen, että olen heti kartalla, mistä on kyse.

Työpaikalla oli myös jossain määrin sen kaltainen ilmapiiri, että ennen iltakuutta oli hankala lähteä kotiin. Enemmistö lopetteli työt seitsemän tai kahdeksan aikaan, esimies useimmiten vasta kymmeneltä. Sillä ei ollut merkitystä, mihin aikaan olit työpaikalle tullut ja, kuinka monta tuntia työpäiväsi oikeasti oli ollut. Tunsin usein, että olin tehnyt jotain väärin, kun lähdin kotia kohden viiden aikaan. Työt olin aloittanut kahdeksalta, että yhdeksän tunnin työpäivä oli mielestäni epäonnistuminen. Kaikki muutkin tekevät pitkää päivää, pidempääkin. Tällainen käyttäytyminen on käsittämätöntä sitäkin vasten, että minulla ei ollut varsinaista työaikaseurantaa eikä ylitöistä maksettu korvauksia. Tiedän, että kaikkialla tämä ei ole näin radikaalia ja Suomessa useimmiten tehdystä ylityöstä maksetaan korvaus, mutta valitettavasti tällainen työaikoihin liittyvä ilmapiiri ja sosiaalinen paine on työelämässä laajemminkin voimissaan.

Oloni ei kohennutkaan lähitöissä – päinvastoin

Työmäärän lisääntyminen sai vointini heikkenemään nopeasti ja ahdistus voimisti otettaan. Aloin saamaan lamaantumiskohtauksia eli tuijottelin tietokoneen ruutua ilman, että olisin pystynyt enempään. Tämä lisäsi stressiä ja aiheutti sen, että joinain päivinä olikin sitten viiden ihmisen edestä tehtävät työt edessä deadlinejen kolkuttaessa. Säästin energiaa toimimalla rutiininomaisesti ja tätä kuvastaa hyvin esimerkiksi se, että en pystynyt käyttämään minulle annettua työtietokonetta. Kuljetin mieluummin omaa tuttua tietokonetta mukanani, sillä minulla ei ollut voimavaroja alkaa pähkäillä, miten täysin erilailla toimivan koneen ohjelmistot toimivat tai, mitkä ominaisuudet ovat mitäkin englanninkielisessä Wordissa. Olin tottunut suomenkieliseen.

Tavoitteeni päästä osaksi työyhteisöä ei ottanut tuulta alleen. Aloin vältellä kollegoita paitsi sen takia, että säästelin itseäni sosiaalisten vuorovaikutustilanteiden aiheuttamalta kuormitukselta myös siksi, etten halunnut saada heiltä lisää työtehtäviä. En jaksanut verkostoitua, eikä minua olisi vähempää voinut kiinnostaa käyttää lounastaukoani työstä puhumiseen. Seurasin mieluummin sivusta ja tilaisuuden tullen eristäydyin ollakseni yksin. Vapaa-aikana en tehnyt muuta kuin olin kotona ja makasin sängyssä enkä juurikaan tutustunut uuteen kotimaahani. Olin tosin reissannut siellä aikaisemmin, joten se oli alkujaan jo vähän tuttu minulle. Iltaisin saatoin viimeistellä joitain työtehtäviä omassa rauhassa ja viikonloppuisinhan sain kaksi lisäpäivää tehtävien edistämiselle. Kaikkinensa elämäni pyöri entistä enemmän työn ympärillä ja oli kutistunut siihen, että töistä päästyäni menin tekemään lisää töitä kotiin, yksin.

Ongelmat esimiehen kanssa
jatkuivat.

Samanaikaisesti vuorovaikutusongelmat esimiehen kanssa lisääntyivät. Pyrin välttelemään häntä toimistolla, sillä pian jo pelkkä hänen näkemisensä sai minut voimaan pahoin ja pelkäämään lisätöiden saamista. Työpisteemme sijaitsivat onneksi hieman kaukana toisistaan, kerroksen eri siivekkeissä, mutta silti hän tuli useita kertoja päivässä luokseni tarkistamaan edistymisen. Mikromanagerointi jatkui. Hän toi usein ilmi sen, että ihmetteli sitä, miksi en verkostoidu niin paljoa muiden kanssa. Miksi olen niin ujo. Hän naureskeli puhuessani ja tarkasteli päästä varpaisiin ivallisella katseella. Jouduin usein pyytämään häntä toistamaan asiansa, sillä varsinkin alkuun minun oli vaikea ymmärtää sanoma hänen voimakkaan aksenttinsa takia. Siksi hän alkoi puhumaan kanssani kuin pienelle lapselle: selkeästi ja hitaasti artikuloiden. Luulen, että tässä taustalla ei tosiaankaan ole ollut motiivina se, että ymmärtäisin hänen asiansa. Haastava tilanne siten vain jatkui lähitöissä, enkä heti kokenut oloani varmaksi tuoda asiaa ilmi ylemmälle taholle. Olinhan vasta aloittanut ja heti valittamassa. En halunnut olla se, joka ensimmäiseksi valittaa ennen kuin ehtii kehenkään tutustuakaan. En vieläkään tuntenut olevani oikeutettu valittamaan, sillä olihan minulla kokemusta vain etätöistä ja vasta muutamasta viikosta toimistosta käsin tekemisestä. Edelleen myös ajattelin minun suurentelevan tilannetta.

Loppua kohden

Lähdin lähitöihin sillä asenteella, että aloitan ikään kuin puhtaalta pöydältä. Kaikki korjaantuisi, kun etätyöskentely päättyisi: työstressi helpottuisi, en olisi enää nuupahtanut ja vuorovaikutus esimiehen kanssa kohenisi. Halusin unohtaa työn negatiiviset puolet ja irtisanoutumisajatukset. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sitä, kuinka naiivi olenkaan ollut. En ymmärtänyt, että lähitöihin siirtyminen on ikään kuin työn uudelleen aloittamista ja uuden aloittaminen vie aina voimavaroja ja lisää kuormitusta. Olin varma, että jaksaminen ja entistä tehokkaampi suorittaminen olisi mahdollista vain näin päättämällä. Minä päätän jaksaa ja suorittaa entistä tehokkaammin. Jos ihminen on jo valmiiksi äärirajoilla, ei tämä ole mahdollista. Jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Ihmissuhdehaasteissa ei myöskään ole toimiva ratkaisu vain lakaista ongelmia maton alla. Haasteet kun tuppaavat kasaantuvat ja voivat lopulta purkautua hallitsemattomasti.

Etätyöjakson haasteet seurasivat mukanaan
lähitöihin siirtyessä.

En ymmärrä, miksi en ollut jotenkaan lainkaan huomioinut vakavasti sitä, että työpaikalla aloittaminen tuo oman lisäkuormituksensa. Piste. Totuttautuminen työpaikan käytäntöihin ja tutustuminen työyhteisöön vievät voimia. Olin jo puoli vuotta työskennellyt työtehtävien parissa, mutta muutos työympäristössä sai myös tehtävät tuntumaan uudenlaisilta. Keskittymiskykyni kärsi, sillä oli tietysti täysin erilaista työskennellä kotoa käsin hiljaisessa tilassa versus yrittäessäni saada samaa aikaan hälyisässä avotoimistossa. Aloitin toimistolla heti kahden viikon eristyksen jälkeen, joten ärsykemäärä yhtäkkisestä ihmismäärän kasvusta oli valtava ja koin työpaikan sosiaalisen puolen kuormittavana. Stressasin myös kollegoiden nimien muistamista, sillä ne olivat ulkolaisia ja, vaikka saatoin muistaa ne sähköposteista, ne usein äännettiin erilailla kuin kirjoitettiin. Pieni juttu, mutta horjuin tuolloin jo muutenkin kognitiivisten toimintojen äärirajoilla. Olin myös tietoinen mahdollisesta kulttuurishokista, joka on tavanomainen reaktio sopeutuessa vieraaseen kulttuuriin. Mieleni käytännössä tulvi uusista asioista ja olin hätäinen oppimaan kaiken mahdollisimman nopeasti. Kuten työsuhteeni alussa, en antanut itselleni ymmärrystä siitä, että uusien asioiden sisäistäminen vie aikansa.

Vastoin odotuksiani lähityöhön siirtyminen ei siten mennyt kuin Strömsössä ja vielä tänäkin päivänä hämmästelen sitä optimismin ja sinisilmäisyyden määrää, mitä minulla tuolloin oli. Jo kuukaudessa tilanne eskaloitui ja ongelmat kärjistyivät esimiehen kanssa siihen pisteeseen, että riitauduin hänen kanssaan täysin. Valittavakseni jäi jatkaminen tai lopettaminen.

 

Lähitöihin siirtyessä kiinnittäisin huomiota seuraaviin asioihin:

• Anna itsellesi aikaa. Aloittaminen vie aina energiaa, vaikka olisitkin jo tehnyt töitä etätöiden kautta!
• Kerro ilmenneistä ongelmista mahdollisimman pian. Etätyöjakson aikana ilmenneet ongelmat ovat todellisia ja ne on hyvä käsitellä viimeistään työpaikalle siirtyessä.
• Pidä työajoista kiinni! Kyse on sinusta ja sinun hyvinvoinnistasi. Laatu korvaa määrän tässäkin asiassa.
• Aseta rajat itsellesi. Harjoittele sanomaan ei! Älä tee muiden töitä.
• Hyväksy itsesi. Olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.

14 päivän karanteeni ennen lähitöihin siirtymistä

Siirtyminen etätöistä kohti lähitöitä tapahtui kuusi kuukautta tehtävässä aloittamisen jälkeen. Lähtöjärjestelyt oli viimein saatu valmiiksi, hyvästelin Suomen ja nousin charterlennolle kohti Aasiaa. Muistan päällimmäisen olotilani olleen odottavainen: odotin työpaikalle pääsyä ja sitä, minkälaiseksi kokisin tiimin dynamiikan paikan päällä. En pannut pahakseni sitäkään, että lähtiessäni Suomi kylpi pimeydessä ja loskassa, sääolot kohteessa taas olivat aurinkoiset ja vähäsateiset. Jollain tapaa myös luotin siihen, että työtehtävät helpottuisivat ja vähenisivät, ja esimiehen kanssa tapahtuva vuorovaikutus sutviintuisi toimivammaksi. Satunnaiset epäilyksen tunteeni kuittasin jännityksen piikkiin ja tuudittauduin sillä ajatuksella, että työsuhteeni oli puolessa välissä vuoden määräaikaisuuttani. Puoli vuotta takana, puoli vuotta edessä. En myöskään ollut pitänyt lomia lainkaan, joten käytännössä työsuhdettani olisi jäljellä viitisen kuukautta. Ajattelinkin, että viisi kuukautta on sen verran lyhyt aika, että sen voisi vaikka seistä käsillään. Samanaikaisesti se tuntui saavuttamattomalta ikuisuudelta, jonka ajatteleminen vain lisäsi ahdistuneisuuttani.

Koronatesteistä vihreää valoa

Koronapandemia toi omat haasteensa työsuhteeseeni.

Vallinneen koronapandemian takia minulla oli mennyt tavanomaista enemmän aikaa lähtöjärjestelyihin ja erilaisiin käytännön toimenpiteisiin päästäkseni tien päälle. 48 h ennen lähtöä olin käynyt Terveystalolla noin kolmensadan euron arvoisessa koronatestissä saaden negatiivisen testituloksen. Mikäli testi olisi näyttänyt päinvastaista ja minulla olisi ollut edessä sama lähtöjärjestelyiden rumba toiseen kertaan, olisin todennäköisesti heittänyt hanskat tiskiin ja todennut, että nyt riitti. Minulla ei olisi ollut enää kapasiteettia alkaa uudelleen aikatauluttamaan ja järjestelemään asioita. Kohdemaa, jossa työpaikkani sijaitsi, oli suljettu turisteilta, eikä sinne päässyt muutoin kuin työn tai sukulaisuussuhteiden puolesta. Tuolloin myös elettiin pandemian varhaisia vaiheita, eikä rokotteita ollut käytössä. 12 tunnin mittaisella lennolla pukeuduttiin suojavaatteisiin, käytännössä samoihin, mitä terveydenhuollon henkilöstö pitää leikkaussaleissa, ja kirurgisen maskin lisäksi pidettiin visiiriä. Kohteeseen päästyä minua odotti kahden viikon karanteeniaika hotellissa ja lentokentältä minut kuljetettiin karanteenihotelliin ambulanssilla. Hälytyssireenit eivät olleet päällä.

Karanteenihotellissa minulta otettiin kolme koronatestiä: yksi saapumisen yhteydessä, toinen viikon rajapyykin paikkeilla ja kolmas muutama päivä ennen karanteenin päättymistä. Jokaisella kerralla muistelin kaihoisasti Suomessa otettua testiä, sillä toisin kuin silloin, karanteenin aikana testin ottamisessa käytettiin toimenpiteeseen nähden tarpeettomasti voimaa ja tikkua väännettiin katkeamispisteeseen asti niin sieraimissa kuin nielussa. Kieltäytyminen ei tullut kyseeseen. Enkä edes tiedä, mitä olisi tapahtunut, mikäli olisin kieltäytynyt tai antanut positiivisen näytteen. Painostavan ilmapiirin takia en ollut lainkaan luottavainen, että siitä ainakaan mitään kovin hyvää seuraisi. Paikallisissa uutisissa tuotiin myös näyttävästi esiin, kuinka muutama ulkomailta saapunut henkilö oli paljastunut koronapositiiviseksi ja olivat siten miltei horjuttaneet valtion harjoittaman zero-covid politiikan. Uutisissa tuotiin esiin henkilöiden ikä, sukupuoli ja kansallisuus.

Eristyksissä 22 m² huoneessa

Usein puhutaan elämän hyvistä kokemuksista ja huonot kokemukset ikään kuin sivuutetaan tai niitä vähätellään. Aika kultaa muistot. Mennyttä karanteenijaksoa ei ole aika kullannut ja se on eittämättä tähänastisen elämäni yksi huonoimmista kokemuksista. Neljätoista vuorokautta ei ole koskaan tuntunut pidemmältä kuin tuolloin. Vietin kaksi viikkoa 22 neliömetrin kokoisessa kopissa ilman mahdollisuutta poistua tai käydä ulkona. Olen ymmärtänyt, että vangeillekin kuuluu lakisääteinen tunti päivässä ulkoilua mahdollisuus. Huoneessa oli sänky, kirjoituspöytä ja pieni kylpyhuone. Parveketta ei ollut ja näkymä ikkunasta oli vastapäisen rakennuksen betoniseinämä. Oven taakse minulle tuotiin aamiainen, lounas ja päivällinen. Alkuun se oli ihan mukavaa, ei tarvinnut valmistaa mitään itse, eikä maussakaan ollut valittamista. Ruuat olivat päivästä toiseen kuitenkin samoja, enkä loppua kohden enää saanut ruokia lainkaan syötyä. Ne pelkästään ällöttivät minua ja huoneeseen kertyikin metrin korkuinen paahtoleipäpino oleskeluni ajalta. Minun piti myös mitata itseltäni kuume kaksi kertaa päivässä ja se tuli raportoida puhelimitse eteenpäin. Lankapuhelin pirisi aamu seitsemältä ja ilta seitsemältä tiedustellakseen lämpötilojani. Myöhään nukkuminenkaan ei siten ollut mahdollista.

Eristyksissä oleminen heikensi vointiani.

Olin eristyksissä pienessä huoneessa vieraassa maassa mukanani tietokone. Esimies näki tämän oivana tilaisuutena paiskia töitä kaksi viikkoa täysillä. Varmasti on niin, että monelle töiden tekeminen karanteenissa on hyvä tapa saada ajatukset muualle ja keskittymiskyky voi olla kohdillaan häiriötekijöiden ollessa minimissä. Mitäpä sitä muuta tekisikään? Minulle se oli kuitenkin todella haastavaa. Olin jo valmiiksi ahdistunut ja stressaantunut tekemättömistä töistä ja kasvavasta työmäärästä ja nyt lisäkuormansa toi vallitseva karanteeniympäristö. Minun olisi tehnyt mieli vain maata ja lukea mukanani tuomaa kirjaa. Työmäärä kuitenkin kasvoi juuri karanteenissa oloni aikana, sillä esimies päätti sen olevan sopiva ajankohta laittaa aluilleen uusi työprojekti, jossa minun vastuualueeni olisivat huomattavat. Olin jo valmiiksi uupuneessa kunnossa, ja itse karanteenikin tuntui jollain tapaa hölmistävän minua, muistan lukeneeni projektiin liittyviä dokumentteja ymmärtämättä sanaakaan. En myöskään saanut kirjoitettua mitään järkevää, uusia ideoita oli turha toivoa ja videopuheluissa en tuntunut ymmärtävän muiden puhetta. Oloni oli epätoivoinen, yksinäinen ja huolestunut. Aika mateli. Päivät kuluivat itkemällä ja tietokoneen ruutua tuijottaen kykenemättä tekemään mitään muuta. Pelkäsin tulevani hulluksi ja kaduin päätöstäni lähteä Suomesta.

Ei enää ikinä

Karanteenin päättyminen oli hieno hetki. Ulkona paistoi aurinko ja linnut lauloivat. Menin suorinta tietä pitsalle ja kaljalle, ja vain nautin vapaudesta. En toivoisi tuon kaltaista eristystä pahimmalle vihollisellenikaan. Vaikka minulle kuinka sanottiin, että kohta se on ohi ja se kestää vain 14 päivää, niin se ei silti helpottanut asiaa tai vähentänyt kokemukseni negatiivisuutta. Päivät kuluivat hitaasti huolimatta siitä, oliko jäljellä kymmenen vai kaksi päivää. Karanteenissa oleminen tuntui myös erityisen raastavalta siksi, että olin täysin terve. Mikäli olisin ollut kipeä ja flunssan kourissa, tilanne olisi voinut olla toinen. Kokemus oli myös hintava, sillä kahden viikon hotellikaranteeni maksoi reilu tuhat euroa, jonka onnekseni työnantaja korvasi. Toivon, ettei minun enää uudelleen tarvitse vastaavaa kokea, ja toivon, että en koskaan joudu myöskään vankilaan. Karanteenin jälkeen olisin tosissaan tarvinnut toiset kaksi viikkoa siitä toipumiseen ja kunnolla palautumiseen. Edessä oli kuitenkin pelkkä viikonloppu ennen lähitöihin siirtymistä ja työpaikalle menoa. Karanteeni oli varmasti yksi merkittävä tekijä sille, miksi en jaksanut enää tsempata itseäni jaksamaan lähitöissä ja, miksi hitaasti mutta varmasti pakkani alkoi hajota.

Tekisinkö jotain toisin, jos nyt saisin päättää?

• Huomioi vallitseva maailmantilanne. Globaalin pandemian aikana on ihan ok jatkaa esimerkiksi etätöissä, vaikka esimies kuinka painoistaisikin sinua. Eikö se nimenomaan ole vastuullista.
• Pidä lomat ajallaan! Näin ne ei kerry yhdelle ajankohdalle ja ne tulee varmemmin pidettyä.
• Eristys ei sovi kaikille. Eikä kaikki ole silloin parhaimmassa työiskussa - eikä tarvitsekaan olla.
• Ole armollinen itsellesi! Kaikki reagoivat uusiin tilanteisiin omalla tavallaan.