Minä olen sairas, ei työpaikka

Diagnosointi voidaan nähdä tapana patologisoida kaikki, mitä ei haluta hyväksyä normaaliin muottiin. Oli muistia virkistävää palata takaisin tuttujen kysymysten pariin siitä, tulisiko mielenterveyden horjumista lähestyä puhtaasti yksilöllisenä vai tulisiko kasvissa määrin huomioida myös yhteisöllistä näkökulmaa. Olen itseasiassa aikanaan hakeutunut yhteiskuntatieteelliseen koulutukseen saadakseni tähän vastauksen. Luin tällöin kirjan koulukiusaamisen seuraamuksista yksilön myöhempään elämään ja terveyteen. Näkökulmana oli yhteisöllisyyden rapautuminen ja sen sijaan, että yksilöitä patologisoitaisiin suorilta käsin mielenvikaisiksi, käyttäytymistä voitaisiin ymmärtää sosiaalisista tekijöiden ja yhteisöpositioiden kautta. Tällainen luo pohjaa tulevaisuudenkin varalle ja hälytysmerkkien esiintyessä myös ennaltaehkäisevien toimien kohdentamiselle. Opinnoissani sittemmin kiinnostuksen kohteeni tosin tarkentuivat toisaalle, mutta nyt löysin itseni jälleen saman kysymyksenasettelun parista omakohtaisen kokemuksen kautta. Olinko minä hullu, vai oliko epäterve yhteisö kenties sairastuttanut minut?

Hiljentäminen jatkuu

Työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi.

Esimiehen johtamistapa, ulkopuolisuus työyhteisöstä ja puutteelliset tiedot tuenhakukanavista aiheuttivat minulle tunteen siitä, että en saa ääntäni kuuluviin. Olin sekä hiljaa että hiljennetty. Tunne tästä oli läsnä koko työsuhteen ajan, eikä sitä helpottanut myöskään omat asenteeni yksin pärjäämisen korostamisesta ja avun pyytämisen vaikeudesta. Yksin pärjätään, vaikka mikä olisi ja apua pyydetään vasta, kun ollaan pää kainalossa. Sitten kun seinä nousi liian korkeaksi ja totesin, että enää ei pysty ja hakeuduin avunpiiriin, niin kaikki se, mikä oli aiheuttanut tämän pisteen saavuttamisen, olikin merkityksetöntä. Diagnosoimalla minut todellisuudentajusta vieraantuneeksi, minut hiljennettiin jälleen, sillä kaikki kertomani voitiin siitä eteenpäin luokitella vainoharhoiksi tai vääristymiksi. Esiin tuodut asiat voivat olla tai voivat olla olematta totta tai kuviteltua. Psykoosidiagnoosin myötä kokemani yksiselitteisesti invalidisoitiin. Minä olin sairas ja ongelma oli yksilöllinen – ei yhteisöllinen.

Työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi ja, siksi lääkärit kirjaavat sairasloman ja hoidon saamisen syyksi jonkin sivulöydöksen, pakkodiagnoosin. Työuupumusdiagnoosi voidaan kirjata potilaan tietoihin Z-koodilla ikään kuin lisätietoa tuovana selityksenä. Pelkästään Z-koodin saaminen ei kuitenkaan velvoita työnantajaa palkanmaksuun eikä se oikeuta sairasvakuutuskorvauksiin. Toisin on tilanne Ruotsissa, jossa työuupuminen on oma sairautensa. En sano sitä, etteikö diagnoosini psykoosista olisi ollut oikea, mutta pidän harmillisena sitä, että sairastumiseni työperustaisuutta ei lainkaan tunnustettu, eikä minulle esimerkiksi kirjattu Z-koodia. Kaikki se mitä olin kokenut työsuhteeni aikana haastavaksi ja kuormittavaksi mitätöitiin vajaa tunnin mittaisen tapaamisen perusteella. Arvio on alkujaan pohjautunut yksittäisen psykiatrin näkökantaan minusta nähdessään minut ensimmäistä kertaa.

Hoidon kohtaamattomuus

Pääsyy siihen, miksi suhtaudun kriittisesti saamaani psykoosidiagnoosiin, johtuu siitä, että hoito ei ollut minulle kovinkaan tuloksellista ja siitä, että diagnoosista aiheutui minulle melkoisesti inhimillistä kärsimystä. Diagnoosin myötä sain kaupan päälle aimo annoksen lisää häpeän, hämmennyksen ja huonommuuden tunteita. Nämä kertaantuivat kaikkien niiden negatiivissävytteisten jo olemassa olevien tuntemusten päälle siitä, mitä työsuhteeni aikana oli tapahtunut. Itsetuntoni oli saatu työsuhteen aikana tehokkaasti pohjamutiin ja diagnoosi oli se viimeinen tikki sen romuttamiselle. Reilu puoli vuotta sitten olin päässyt haluamaani oman alan työhön toimimaan asiantuntijana. Olin ollut ylpeä saavutuksestani ja koin pystyvyyden ja pärjäämisen tunteita: minusta tulisi jotain. Seuraavassa hetkessä olenkin avohuollon potilas, jolle varoitellaan psykoosien toistumisen mahdollisuudesta ja väläytellään eläkkeen mahdollisuuksia. Ei mennyt kauan, kun aloin kyseenalaistamaan koko identiteettiäni – enkö olekaan normaali?

Tämänkaltainen minäpystyvyyden heikentyminen tuntui jäävän hoidossa täysin pimentoon, sillä fokus oli oireiden tarkkailussa. Sairastumisen syiden käsittely oli toissijaista ja se jäi pitkälti potilaan omalle vastuulle. Periaatteessahan meillä kaikilla voisi olla jokin mielenterveysdiagnoosi, jos sellainen halutaan määrittää. Kohdallani esimerkiksi kriittinen ja ilkeä sisäinen puhe itselleni siitä, että olin epäonnistunut enkä lunastanut itselleni asettamia (täysin kohtuuttomia) odotuksia, kääntyivät psykiatrien silmissä ääniharhoiksi. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä tai epänormaalia, että työsuhteen kariutuessa sisäinen itsepuhe on hyvin negatiivissävytteistä ja tuo omaa huonouttaan ajatuksissaan hyvin vahvasti esiin itselleen. Kertomani esimerkit esimiehen mikromanageroinnista taas näyttäytyivät minun keksiminä harhaluuloina, mikä ei minua oikeastaan edes yllättänyt, sillä tiedän esimerkkien kuulostavan älyttömiltä. Vielä käsittämättömämmiltä ne tuntuivat tapahtuessaan ja, koska olen ne kokenut, en pidä tätä enää kovin ihmeellisenä ja tiedän, että samankaltaisia esimiehiä on työelämässä muitakin. Mikäli itsellään on vain hyviä kokemuksia työelämästä ja esimiehistä, voi olla hyvin vaikea uskoa tällaista tapahtuvan.

Koin avohuollon puolella saamani hoidon melko pintapuoliseksi, mikä varmasti osaltaan johtui siitä, että sain diagnoosini jälkijunassa eli silloin, kun oletetun psykoosini oireet olivat jo poissa. Akuutteja, psykoosiin viittavia oireita minulla ei ollut missään vaiheessa psykiatrien tapaamisissa tai hoidon edetessä. Myös erinäiset helpommin todennettavat fyysiset oireet kuten unettomuus ja ruokahalunpuute loppuivat likimain välittömästi Suomeen palattuani ja päästessäni irtaantumaan töistä. Saamani keskusteluapu taas oli hyvin pintapuolista ja tapaamiset harvakertaisia, enkä tuntenut saavani kaipaamaani syvällistä henkisen puolen tukea tarpeeksi. Koska kaikkea kertomaani myös tarkasteltiin diagnoosin värittämien silmälasien kautta, tulin varovaiseksikin siitä, mitä ja miten kerroin asioistani. Hoidon pääpaino tuntui olevan lääkehoidossa, jota minä en halunnut, enkä päätynyt psyykenlääkkeitä käyttämäänkään. Hoitosuhteeni päättyessä pyysin itsenäisesti lausuntoa Kelan tukemaan psykoterapiaan, ilman oma-aloitteisuuttani sitä tuskin olisi edes ehdotettu minulle. Toki sekin täytyy todeta, että ilman hoitokontaktiani ja diagnoosia olisin jäänyt ilman puoltavaa terapiapäätöstä.

Ihminen haluaa tulla kuulluksi ja minulle psykoosihoidossa pahinta oli juuri se, että en tullut kuulluksi. Minua ei kuunneltu ja siten työsuhteen aikana alkanut hiljentäminen jatkui vielä hoidonkin läpi. Koska en hakeutunut työterveyden kautta, minun olisi varmasti entistä enemmän pitänyt korostaa työstressin ja heikon työilmapiirin merkitystä silloiseen terveydentilaani. Tällöin olin kuitenkin itsekin vielä pihalla siitä, mitä kaikkea työsuhteen aikana olikaan tapahtunut ja, miten se kaikki olikaan mennyt niin kovin ihoni alle. Ajatukseni poukkoilivat ja päällimmäinen tunteeni oli häpeä hakeutuessani avunpiiriin. Olin munannut kaiken. Minulla kesti itsellänikin pitkän aikaa ennen kuin oikeasti aloin itsenäisesti ymmärtämään työstä aiheutuneita syyseuraussuhteita. Se olikin valtava helpotus, sillä silloin tajusin senkin, että ehkä en olekaan mielisairas ja sen, että työstä aiheutuva stressi oli merkittävin syy sairastumiseni takana. Taakka putosi harteiltani ja tiesin, että minun olisi täysin mahdollista päästä takaisin jaloilleni.

Väärä diagnoosi?

Huomaan, että diagnoosista kriittisesti kirjoittaminen on haastavaa, sillä yleisesti tuntuu olevan vallallaan ajatus, ettei lääkäreiden ammattitaitoa vastaan saisi nousta, saamastaan hoidosta tulisi olla kiitollinen ja lääketiedettä kritisoisivat vain vähempiälyiset hihhulit. Mikään tällainen ei vastaa hoitomyönteisyyden vaateeseen, joka tuntuu olevan sisällytettynä terveydenhuoltojärjestelmäämme – erityisesti julkisella puolella. Mitään muutosta mihinkään suuntaan ei kuitenkaan ole mahdollista tapahtua ilman kriittistä reflektointia. Muutoksella tarkoitan rakenteellisella tasolla esimerkiksi resurssien parempaa kohdistamista ja yksilötasolla parempaa itsetuntemusta.

Diagnoosikeskeisyys ja tavanomaisenkin
käytöksen patologisointi tuntuu olevan
yleistä terveydenhuoltojärjestelmässämme.

En ole lääkäri enkä vähättele lääkäreiden asiantuntemusta, mutta diagnoosikeskeisessä lähestymistavassa voi olla potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä, ja väärästä diagnoosista aiheutua valtavasti lisähuolta. Mielestäni olisi erityisen tärkeää sisällyttää potilasta päätöksentekoon, sillä onhan hän se, joka tietää omasta elämästään parhaiten. Kuulluksi tulemisen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Ymmärrän sen, että diagnoosit ovat terveydenhuoltojärjestelmämme perusta ja senkin, että resurssien takia lääkäreillä ei ole aikaa paneutua yksittäisen potilaan asioihin kovin syvällisesti. Diagnoosien tekeminen on hoidon tarpeen kannalta keskeinen ja niiden turvin mahdollistetaan sairaspoissaolot ja varmistetaan, että työkyvytön henkilö saa kaipaamansa levon. Diagnoosiperusteisessa lähestymistavassa unohdetaan kuitenkin herkästi se, että sairaus on yhteisöllistä.

Olen miettinyt sitäkin, että ”valitsenko” mieluummin työuupumuksen diagnoosikseni vain siksi, että se on sosiaalisesti hyväksyttävämpi termi ja sairaus. On eriasia kertoa ihmisille, että on sairastunut psykoosiin kuin se, että kertoo kärsivänsä työuupumuksesta. Reaktiot ovat erilaiset. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, sillä työ oli pääsyy uupumiselleni ja siitä eskaloituneeseen hermoromahdukselle, joka taas arvioitiin psykoosiksi. Ylipäänsä näen, että diagnoosit ovat joustavia, eikä ihmistä ja hänen tarinaansa ole kaikissa tapauksissa edes mahdollista lokeroida vain yhden ja tietyn käsitteen alaisuuteen.

Toipumisprosessin palanen

Nykyisin minun on ollut helpompi tarkastella kokemaani myös huumorin turvin. Ensimmäinen oman alan työpaikka ja minä olen psykoosissa, taidan olla ”hieman” stressiherkkä. Pidän myös psykoosipolilla saamaani hoitoa tärkeänä osana toipumisprosessiani, vaikka se ei tilanteessani ollutkaan kaikista hyödyllisintä tai tuloksellisinta. En ole tuolloin osannut sanallistaa kokemaani oikein mitenkään, joten olisi ollut aivan liian varhainen aika suunnata suorilta käsin terapiaprosessiin. Olin liian vaiheessa siihen. Ulosantini taisikin olla kehnoa, kun ensimmäisiä kertoja haen apua ja yritän puhua kokemuksistani ja tunteistani, niin heti lätkäistään psykoosin leima.

Kokemani jollain tapaa kypsytteli minua tulevaan ja sain realistisemman kuvan siitä, minkälainen polku toipumisen suhteen minulla olisikaan edessäpäin. Toisin kuin kuvittelin, se ei todellakaan tulisi menemään sormia napsauttamalla tai terapeutin toimesta. En tulisi äkillisesti ”parantumaan” ilman sitoutumista ja valmiutta ottaa vastuu omasta toipumisesta. Luulen, että kohdallani liian aikainen terapiaprosessi olisi voinut olla jopa haitallinen ja olisin mahdollisesti jättäytynyt siitä pois. Tarvitsin vielä aikaa itseni kanssa ennen siihen lähtemistä.

Yksittäistapaus vai sittenkin yleisempi ilmiö? 

Työuupumiseni paljasti minulle sen, kuinka eri tavalla sairastuminen vaikuttaa yksilöön ja työpaikkaan. Työuupumiseni oli ja on minun elämässäni ollut merkittävä kriisi, inhimillinen tragedia. Minä sairastuin. Sairastumisellani ei tietystikään ollut samanlaista vaikutusta työpaikkaan, ei aiheutunut kriisejä tai mitään muutakaan, vaan porskuttaminen eteenpäin jatkuu. Eikä siinä mitään, tämän ymmärtäminen avasi silmiäni onnekseni jo urani alkuvaiheilla. Tämä antaa perspektiiviä siihen, kuinka paljon haluaakaan uhrata elämästään työlle ja, miten työntekoa tästä eteenpäin arvottaakaan.

Työsuhteen päätyttyä työnantajan puolelta tuntui alkavan käsienpesu ja minuun oltiin yhteydessä tehtävääni rahoittaneen osapuolen taholta. Pyynnöstä lähetin heille kirjallista ”todistusaineistoa” sähköpostien muodossa esimiehen epäasialliseen käytökseen liittyen ja puhelimitse kerroin tapauksista, joista ei ollut kirjallista aineistoa. Kuulemansa perusteella he ilmensivät, etteivät enää rahoittaisi vastaavaa positiota samassa paikassa minun jälkeeni. Esimiehen käytös oli kuulemma hyvin harmittavaa, mutta sitä ei voisi luokitella kiusaamiseksi tai sellaiseksi käytökseksi, joka olisi nimenomaisesti targetoitunut minuun. En onneksi jäänyt arvuuttelemaan sitä, minkälaiseksi käytöksen olisikaan pitänyt eskaloitua, että se olisi lukeutunut kiusaamiseksi. Tiedän, että olisin varmasti voinut lähteä viemään asiaa eteenpäin, mutta tähän minulla ei ollut minkäänlaista kiinnostusta tai motivaatiota.

Ovatko työuupumiset enemmän sääntö kuin poikkeus nyky-
työelämässä?

Minä en usko, että työpaikalla tilanne muuttui miksikään jälkeeni. Sairastumiseni jälkeen pidetyssä tapaamisessa kirjattu pöytäkirja ja sen sisältämä tieto kertomistani ongelmakohdista lähti tuskin laajempaan jakoon. Sitä hyödyttämällä joihinkin epäkohtiin olisi tulevaisuudessa voitu kenties herkemmin puuttua. Kuten olen aikaisemmassa postauksessa kirjoittanut, minua edeltänyt esimiehen alainen oli irtisanoutunut esimiehen käytöksen takia. Todennäköisesti minunkin jälkeeni tulee seuraava alainen. Ja miksei tulisi? Työpaikka on hyvämaineinen kansainvälinen järjestö, joka näyttää CV:ssä hyvältä. Halukkaita tulijoita riittää ja varmasti suurella osalla on työsuhteen alkaessa kanssani samankaltaisia ajatuksia: en minä voi työuupua. Meistä uupuneista ja lopettaneista puhutaan yksittäistapauksina.

Tiedän, että työuupumusten leimaaminen yksilötason ongelmiksi tai yksittäistapauksiksi ei ole vain kyseisen työpaikan ongelma, vaan se on laajemminkin koko työelämän ilmiö. Työuupumiset eivät silti ole yksittäistapauksia. Ne voivat saada yksilöllisiä ilmenemispiirteitä, mutta kyllä ne kehittyvät ihan yhteisöllisten haasteiden siivittäminä. Yksilö sairastuu, mutta se, että yksilö saa lääketieteellisen diagnoosin johtuu ihan vain siitä, että työyhteisölle ei voi antaa diagnoosia.

Kaikkinensa pidän ristiriitaisena sitä, että koska työuupumusta ei voida diagnosoida, sitä ei pidetä sairautena. Tämähän ei ole totta, sillä uupumisilla on yhteys paitsi terveyden romahtamiseen myös valtaviin kustannuksiin työntekijöiden poissaolojen seurauksena. Koska työelämästä oikeutettu poissaolo ja koko terveydenhoitojärjestelmämme pohjautuvat sairauden ja diagnoosin ympärille, olisi mielestäni korkea aika saada työuupumukselle tautiluokitus. Silloin myös tunnustettaisiin se, että sairastuminen on työperustaista ja se, että työyhteisössäkään ei ole kaikki kunnossa. Olisin itse päässyt huomattavasti helpommalla ja vähemmällä henkisellä työllä, mikäli olisin alkujaan saanut oikean diagnoosin työuupumisesta. Tämän kaltainen kriittinen suhtautuminen on minusta tervettä itseanalyysia, eikä se mielestäni heikennä sitä, etteikö hyväksyisi saamaansa diagnoosia.

Jos hakeutuisin uupumisen myötä uudemman kerran hoitoon:

• Painottaisin työn merkitystä sairastumiselleni entistä enemmän.
• Pyytäisin työuupumuksesta Z-koodin tietoihini.
• Luottaisin omiin havaintoini ja käsityksiini omasta terveydentilasta.
• Osallistuisin aktiivisesti hoitoa koskeviin päätöksiin ja ehdottaisin itselleni paremmin sopivia hoitomuotoja.
• Konsultoisin työterveyteen erikoistuneita asiantuntijoita.

Mitä diagnoosin jälkeen tapahtui?

Se, että sain lääketieteellisen diagnoosin, ei vielä muuttanut tilannettani ulkoisesti mitenkään: työpaikalla tästä kaikesta oltiin pimennossa. Siellä elettiin käsityksessä, että lomaani on vielä viikon verran jäljellä ja, että tämän jälkeen palaan toimistolle. Siellä ei tiedetty mitään siitä, että olin takaisin Suomessa, saati siitä, että olin romahtanut henkisesti. Pelkkä ajatuskin työpaikalle ilmoittamisesta sai minut valtavan ahdistuneeksi ja stressin valtaan. Olisi tehnyt mieli vain olla kertomatta, heittää tietokone ja puhelin pois ja kadota maan alle. Jättäisin ilmoittamatta enkä palaisi töihin, kyllä ihmettely varmasti jonkin ajan kuluttua loppuisi. Alunperinhän (luikkiessani vähin äänin häntä koipien välissä Aasiasta takaisin Suomeen) olin ajatellut vain irtisanoutuvani. Lähetän sähköpostin ja totean, että minä lopetan. End of story. Nyt minulla oli kuitenkin puolentoista kuukauden sairaslomatodistus käsissäni, mitä voisin hyvin hyödyntää. Työsuhdettani olisi jäljellä enää kolmisen kuukautta, joten voisin hyvin olla alkuun tuon puolitoista kuukautta sairaslomalla ja tarkastella sitten tilannetta uudestaan. Työ oli kuitenkin merkittävä syy sille, miksi olin sairastunut.

Psykoosidiagnoosin saaminen ei muuttanut
sitä faktaa, että olin edelleen työsuhteessa.

Tilanteestani ilmoittaminen oli minulle hyvin haastavaa, olen voinut pahoin kirjoittaessani asiasta sähköpostia, ja sydämeni on jättänyt lyönnin välistä painaessani Lähetä. Minua ahdisti sekin, että ilmoitus tuli lähettää valtavalle määrälle henkilöitä. Esimiehelle, esimiehen esimiehelle, hr-kontaktille, rekrytoineelle taholle, rahoittajalle… Nyt se olisi yleistä tietoa, että minä paitsi poistuin maasta omin päin, olin myös mielisairas ja sairastunut psykoosiin. Todellisuus löi vasten kasvoja, enkä ole varmaan ikinä hävennyt yhtä paljon. Mitä minusta nyt ajateltiin? Pelkäsin myös saavani kuulla kunniani, ja vastaanottavani kuittailuja siitä, miten epäammattimaisesti olin toiminut. Jättää nyt tuolla tavalla työpaikka taakseen kenellekään mitään ilmoittamatta. Lähetettyäni sähköpostin suljin tietokoneen niin nopeasti kuin pystyin ja tasailin pulssia.

En pystynyt tarkistamaan sähköpostia vielä seuraavanakaan päivänä ja senkin jälkeen pyysin kumppaniani lukemaan viestin ennen minua. Siinä ei kuulemma ollut mitään pelättävää, joten uskaltauduin lukemaan viestin itsekin. Ensinnäkin esimies oli viimein tiputettu viestiketjusta pois, hän ei olisi työsuhteessani enää millään muotoa tekemisissä. En tiedä mitä oikein olin kuvitellut, mutta saamani vastaukset olivat hyvinkin asiallisia. Pahoiteltiin sitä, että tilanne oli eskaloitunut niin pahaksi ja oltiin iloisia siitä, että olin päässyt turvallisesti Suomeen. Sairaslomaani suhtauduttiin hyvin suopeasti ja välitettiin ymmärrystä siitä, mikäli sairasloma jatkuisi. Minulle toivoteltiin paranemista ja sovimme, että pitäisimme tilanteestani briiffaavan videopuhelun oloni kohentuessa. Alustava ajankohta tapaamiselle olisi kuukauden kuluttua.

Virtuaalitapaaminen

Videopuhelun ajankohdan lähestyessä tunsin ahdistuksenikin lisääntyvän. Miten kertoisin kokemastani hermoromahduksesta? Osaanko enää puhua englantia? Mitä pukisin päälleni, olisiko punainen paita turhan hyökkäävä? Onko silmissäni hullun kiilto? Minua jännitti se, miten minuun suhtauduttaisiin ja näkisinkö osanottajissa vaivaantuneisuutta. Yritin ajatella, että olemme kaikki aikuisia ihmisiä ja minuun varmasti suhtaudutaan asiallisesti. Ei mielen sairastuminen ole millään tavalla hävettävämpää kuin vaikkapa sairastuminen hengitystieinfektioon, eihän?

Videopuhelimitse järjestettyyn tapaamiseen osallistui lisäkseni kaksi johtotason henkilöä sekä rekrytoineen organisaation yhteyshenkilö, joka toimi keskustelun puheenjohtajana. Keskustelussa käytiin lävitse nykyistä vointiani, työstä johtuneita tekijöitä sairastumiselleni sekä mahdollista jatkamistani. Olin saanut kerättyä voimiani ja selkeytettyä ajatuksiani kuukaudessa sen verran, että ymmärsin paremmin niitä työhön liittyviä tekijöitä, mitkä olivat ajaneet minut voimaan niin huonosti. Toin osaltani esiin työtehtävien määrään, ennakoitavuuteen ja palautukseen liittyvää kuormitusta sekä sitä, miten olin kokenut vuorovaikutuksen esimiehen kanssa alusta saakka hyvin haasteellisena. Keskustelun puheenjohtaja kirjoitti tapaamisesta pöytäkirjan, joka piti sisällään kertomani asiat ja se jaettiin keskusteluun osallistuneiden kesken tapaamisen päätyttyä.

Tapaamisen loppupuolella tuotiin esiin myös se, että minun työsuhteelleni luvattiin jatkoa. Saisin toisen vuoden lisää, jos vain haluan. Tämä ei innostanut minua, mutten heti tyrmännyt sitä, vaan sanoin miettiväni ja palaavani asiaan. Huolimatta siitä, että itsetuntoni oli työsuhteen aikana murentunut pieniksi paloiksi, jollain tasolla edelleen tiesin sen tosiasian, että olin suoriutunut töistäni hyvin: kädenjälkeni on ollut jopa liiankin laadukasta ja suhtautuminen tehtäviin turhankin tunnollista. Silti minut valtasi epäilys siitä, että sopimustani jatkettaisiin vain säälistä. Kokiko työnantajaosapuoli huonoa omatuntoa tilanteestani?

Sairasloma jatkuu

Pian tämän jälkeen minulla oli psykiatrin uudelleenarviointi, joka päätyi siihen, että ensimmäistä puolentoista kuukauden mittaista sairaslomaani jatkettiin vielä toisella saman mittaisella. Psykiatrin arvioin mukaan työkykyni oli edelleen alhainen ja riski vointini huononemiselle olisi merkittävä, mikäli palaisin töihin. Samaten se, että työnantajani oli ulkomaalainen, sysäsi minut tavanomaisten työterveyshuollon turvaverkkojen ulkopuolelle. Jo pelkästään työnantajan kanssa käyty virtuaalitapaaminen oli paljastanut minulle, kuinka kuormitusherkkä olinkaan, sillä sen jälkeen minulla oli monen päivän ajan veto tyystin pois. En olisi vielä valmis yhtään enempään ja tästä olimme lääkärin kanssa yksimielisiä.

Tämä tarkoitti sitä, että sairaslomani piteni lopulta kolmen kuukauden mittaiseksi ja täten koko loppu työsuhteeni kului poissaolleena. Ilmoitin asiasta työnantajalle ja samalla kerroin tulleeni siihen päätökseen, että työsuhteeni päättyisi sairasloman jälkeen, enkä lähtisi uusimaan sopimustani.

Ääni kellossa muuttuu

Kerrottuani, etten enää jatkaisi työsuhdettani, työnantajan suhtautuminen minuun muuttui. En olisi heille enää millään tavalla hyödyllinen, vaan lähinnä kiusallinen esimerkki siitä, miten organisaatiossa kaikki eivät voikaan hyvin. Yhteydenpito työpaikalta päättyi ja rekrytoivan organisaation sävy minua kohtaan muuttui hyvin kylmäksi. Koska nyt oli selvää se, että työsuhteeni ei enää jatkuisi, minun tuli alkaa hoitamaan exit-strategian mukaisia lopetusjärjestelyitä, joihin kuului muun muassa laskelmia vuosilomapäivien jäljelle jääneestä määrästä, yhteenvetoja menneistä työaikataulukoista sekä erinäisiä loppuraportteja. Tehtävää oli paljon ja ne tuli saada valmiiksi ennen työsuhteen päättymistä. Lisäksi minun piti lähettää saamani lääkärintodistukset englanniksi käännettyinä, mikä on totta kai luonnollista työnantajan ollessa kansainvälinen. Koska hoitotahoni oli julkiselta puolelta, voin kertoa, että todistusten käännösten saaminen ei ollut kovinkaan nopeaa tai yksiselitteistä.

Ilmoitettuani, että en jatka työsopimustani, 
minut jätettiin oman onneni nojaan.

Exit-strategian mukaisia dokumentteja oli valtava määrä, ja olinkin tuolloin rekrytoineen organisaatioon yhteydessä enemmän kuin missään vaiheessa koko työsuhdettani selvittääkseni oikeat strategian mukaiset tavat toimia. Koska olin tekemisissä ison kansainvälisen organisaation kanssa, tiedon saamista ja oikeita raporttipohjia luonnehti byrokraattisuus. Allekirjoituksia tarvitsi sieltä täältä eri dokumentteihin ja minua piti kiireellisenä kymmenien muistutussähköpostien lähettely asian tiimoilta. Milloin joku oli vuosilomalla, milloin sähköpostit ajautuivat roskapostiin. Tähän kaikkeen on tuhriintunut lukemattomia tunteja. Minun haluttiin hoitavan raportit ja eri dokumentit mahdollisimman pian, mutta tuntui, että sen jälkeen, kun olin hoitanut osuuteni, työnantajapuolelle hoidetut raportit olivatkin vähäpätöisiä ja merkityksettömiä papereita, joihin heillä ei ollut aikaa tai intressiä antaa omaa panostaan.

Aikaisemmin kertomassani virtuaalitapaamisessa olin saanut työnantajaosapuolen puheiden perusteella sen kuvan, että tilanteestani oltiin pahoillaan ja, että saisin tukea myös exit-strategian mukaisiin loppujärjestelyihin. Tämä osoittautuikin sitten tyystin pelkäksi sanahelinäksi. Tiedän, että minulta olisi jäänyt suurikin määrä saatavia saamatta, jos minulla ei olisi ollut ohjia käsissä enkä olisi itse ollut aktiivinen asian suhteen. Tavallaanhan tässä ei ole mitään uutta: työelämässä ja elämässä on pakko olla oman elämänsä herra, ei kukaan muukaan sinun asioitasi voi hoitaa. Pidän kuitenkin kyseenalaisena sitä, että tämä kaikki on tapahtunut sairaslomalla ja työnantajan taholta on pidetty jollain tapaa itsestään selvänä sitä, että työntekijältä löytyy aikaa ja voimavaroja lähteä tällaiseen rumbaan, onhan hän sairaslomalla. Tässä ei mielestäni organisaation tasolta tultu yhtään vastaan eikä ymmärretty sitä, kuinka huonossa hapessa olinkaan. Onko tosiaan niin, että tämän kaltaisia hallinnollisia asioita tulee hoitaa sairaslomankin aikana?

Muistan hyvin, kuinka uuvuttavalta tämä kaikkinensa tuntui ja olen monet kerrat ollut heittämässä hanskoja tiskiin. Viimeisen palkanmaksun jälkeen, olen huokaissut helpotuksesta ja voinut viimein irtaantua työsuhteesta ja alkaa oikeasti toipumaan. Tässä kaikessa oli kuitenkin se hyvä puoli, että se osaltaan vahvisti sitä, että olin tehnyt oikean päätöksen sen suhteen, etten enää jatkaisi kyseisessä organisaatiossa työskentelyä. Se vahvisti käsitystäni siitä, että organisaation työhyvinvoinnilliset käytännöt olivat hyvinkin olemattomat ja, ettei sairastuminen loppu viimein ollut mikään ihmekään.

Eri käytännöt suomalaisen työnantajan palveluksessa?

Oletan ja toivon, että kokemukseni on siinä mielessä ollut eriävä tavanomaisista työuupumistapauksista, siksi, että en ole kuulunut suomalaisen työterveyshuollon piiriin. Ymmärtääkseni näinkin vakavissa romahduksissa terveydenhuollon toimija, esimerkiksi työterveyshoitaja tai -psykologi, voi toimia työntekijän ja työnantajan välisissä keskusteluissa ikään kuin kolmantena osapuolena. Rooliksi jää sen varmistaminen, ettei työntekijän terveys vaarannu enempää. Työterveyden puolelta voidaan ottaa osaa keskusteluihin työnantajan kanssa ja tuoda esimerkiksi esiin sairasloman tärkeys työntekijän toipumiselle. Minulle aiheutui valtavasti lisästressiä kertoessani diagnoosistani ja hoidon etenemisestä työnantajalle, tätä olisi varmasti lieventänyt se, mikäli olisin saanut tukea työterveyshuollon toimijalta.

En halunnut enää jatkaa työsuhdettani, enkä
ole katunut päätöstäni missään vaiheessa.

Minulle oli selvää se, että en enää jatkaisi tehtävässäni. En yksinkertaisesti halunnut. Tilanne oli eskaloitunut sen verran pahaksi, että kynnys jatkamiselle oli liian korkealla. Siinä mielessä toipumiseni lähti liikkeelle vasta sitten, kun olin ikään kuin tyhjän päällä. Usein työuupumistapauksissa suositaan sitä, että työtä järjestellään toimivammaksi ja akuutin sairasloman jälkeen töihin paluu toteutetaan asteittain esimerkiksi jatkamalla työntekoa alkuun osa-aikaisella otteella. Tämä on toipumista tukevaa ja vaatii osakseen ymmärrystä työnantajalta ja koko työyhteisöltä. Mikäli työoloissa ei tosiasiallisesti tapahdu tarpeeksi muutoksia, riski uupumisen toistumiselle on merkittävä.

Terveydelle ja sen menettämiselle ei mielestäni ole hintalappua ja, siksi olen tietoisesti ollut kirjoittamatta työtehtäväni palkkauksesta. Euromäärillä ei ollut minulle enää mitään merkitystä työsuhteen loppuvaiheilla, jolloin vointini oli jo erittäin huono. Ei ollut merkitystä sillä, olisinko saanut tonnin tai kymppitonnin. Epäterveestä työsuhteesta kokonaan irtaantuminen voi monelle työuupuneelle olla mahdotonta juuri taloudellisten tekijöiden takia, eikä uuden työpaikan etsimiselle välttämättä jää aikaa, voimia tai resursseja. Siinä mielessä pidän itseäni onnekkaana, ettei minun tarvinnut jatkaa tehtävässä vain siksi, että tulisin taloudellisesti toimeen. Minulla ei myöskään ollut mikään kiire lähteä suin päin uuteen työpaikkaan työsuhteen päätyttyä, vaan pystyin keskittymään vain ja ainoastaan toipumiseen.

 

Kiinnittäisin tulevaisuudessa huomiota:

• Mitä muut minusta ajattelevat? on hyvin luonnollinen, mutta loppu viimein hyvinkin turha kysymys, joka vie vain energiaa. Vastaus nimittäin useimmiten on: ei mitään.
• Sairastuminen ei ole oma valinta. Eikä sitä siksi tarvitsisi hävetä lainkaan.
• Selvitä työterveyshuollon käytännöt työuupumistapauksissa etukäteen. Mistä, miten, mihin, kuka ja mitä.
• Kuuntele omia tarpeitasi äläkä vertaa itseäsi muihin! Toisille sopii työsuhteen jatkaminen tukena toipumiselle, toisille ainoa keino on työsuhteen päättäminen.
• Säästä rahaa hätävaraksi yllättävien tilanteiden varalle. Työuupuminen lukeutuu hyvinkin yllättäväksi tilanteeksi. Tämä antaa sinulle paremmin vapauksia tehdä tilanteesi kannalta tarvittavia päätöksiä.

"Joudunko suljetulle osastolle?”

Suomeen palattuani olin varannut itselleni ajan psykiatrille. Ajanvaraamista oli edeltänyt pitkähkö selvitystyö siitä, miten psykiatri, psykologi, psykoterapeutti tai terapeutti eroavat toisistaan ja, mikä näistä olisi kohdallani oikea vaihtoehto, minne mennä. Olin aivan pihalla tästä skenestä. Valintani kohdistui psykiatriin, joka on mielenterveyttä koskeviin asioihin erikoistunut lääkäri, sillä halusin saada lääketieteellisen arvion ja luotettavan varmuuden siitä, mikä minua oli vaivannut. Vaikka meninkin yksityisen sektorin kautta, jonot olivat pitkiä ja, koska tiesin itseni sen verran hyvin, minun oli tärkeää saada aika mahdollisimman pikaisesti ennen kuin muutan mieleni ja lakaisen kokemani maton alle. Laaja kontaktointi tuotti tulosta ja minun onnistui saada peruutusaika samalle päivälle. Olisin ehdottomasti päässyt kaikkein helpommalla menemällä työterveyshuollon kautta, mutta koska työnantajani ei ollut suomalainen, tämä ei ollut mahdollista.

Ensimmäistä kertaa psykiatrin luona

Minua jännitti, kuinka psykiatri arvioisi
tilannettani.

Varaamani psykiatrin aika koitti. Minua jännitti. Joutuisinko tekemään erilaisia musteläiskätestejä, joiden pohjin minut todettaisiin epänormaaliksi ja suljettaisiin laitokseen pakkopaitaan sidottuna? Viime aikoina oli ehtinyt tapahtumaan paljon, eikä mieleni oikein tuntunut pysyvän perässä. Vielä hetki sitten olin ollut toisella puolella maapalloa lomafiiliksissä ja yhtäkkiä olinkin Terveystalon vastaanotolla. Häpeän määrä oli valtava, työhän oli alkujaan ollut unelmatyö. Kärsin myös jossain määrin aikaerorasituksesta. Minulla ei suoraan sanottuna ollut hajuakaan, mitä kertoisin tai, miten tiivistäisin kaiken työsuhteen aikana kokemani vajaan tunnin pituiseen aikaslottiin. En ollut sanoittanut kokemaani edes itselleni enkä todellakaan ollut tottunut puhumaan asioistani tai tunteistani muille. En vielä tuolloin ollut ymmärtänyt sitä, että lääkärin käynnille voisi ottaa mukaansa muistilapun sisältäen ne asiat, joista haluat kertoa. Näin tulee varmemmin kertoneeksi kaiken sen, mitä haluaa. Noudatan tätä nykyisin.

Turvavälin takaamiseksi lääkäri istui minusta hyvin kaukana työpöytänsä takana ja pidimme molemmat kasvomaskeja päällä terveysturvallisuuden nimissä. Minulla maskit aiheuttavat paljon haasteita tulkita vuorovaikutustilannetta ja toisen ihmisen reaktioita. Toinen jää hyvin etäiseksi, eikä luottamusta oikein tunnu pääsevän syntymään. Ulkoiset tilanteet eivät siten ainakaan helpottaneet ahdinkoani siitä, miten ihmeessä lähden asiaani perkaamaan. Aloin kertomaan tilanteestani kronologisessa järjestyksessä alkaen työsuhteen alkamisesta. Koska asiaa oli paljon, huomasin poukkoilevani kertomuksessani ja olen varma, että minusta sai verrattain epäjohdonmukaisen kuvan. Psykiatri kuunteli ja heitti kysymyksiä pääsääntöisesti työhön liittymättömistä asioista kuten siitä, minkälaisia kokemuksia minulla jäi opiskeluvuosista tai miten olen aikaisemmin reagoinut stressiin. Kertoessani työuupumukseen viittaavista oireista, lääkäri lähinnä myhäili ja kertoi, ettei se ole diagnoosi ja, että sen kehittyminen voi viedä vuosia. Tapaamisen puolivälissä hän kysyi, olenko masentunut. Vastasin todenmukaisesti, että en. Lääkäri tuntui olettavan, että tiedän, mitä masennuksella tarkoitetaan eikä hän avannut oireidenkirjoa lainkaan.

Diagnoosia ei siten saatukaan näin helposti, joten jatkoimme keskustelua. Kerroin, että toivoisin tilanteessani keskusteluapua mahdollisesti terapian kautta (en tuolloin tiennyt mitään käytännön asioita terapiaan liittyen). Lääkäri totesikin, että ensiksi tarvitaan diagnoosi. Pääsin tarinassani hermoromahduksen vaiheeseen ja tässä kohtaa aloin itkemään. Itkeminen kasvomaski päällä on oma lajinsa ja suolaveden ja rään täyttämän suojuksen kanssa oleminen ei varsinaisesti parantanut oloani. Aina sanotaan, ettei ulkonäkö merkitse mitään. Pidän tätä kuitenkin valheellisena käsityksenä, sillä ulkoinen habitus lähettää signaaleja ulkomaailmaan halusi sitä tai ei. Minun ulkoinen olemukseni lääkärin vastaanotolla ei vahvistanut kuvaa siitä, että olisin työskennellyt asiantuntijana globaalissa järjestössä. Olin heittänyt päälleni hupparin ja verkkarit tyyppisen asun enkä usko, että näytin lääkärin silmissä ainakaan ikäistäni vanhemmalta – päinvastoin. Koska en myöskään tullut työterveyden kautta, tilannettani ei suoranaisesti tulkittu työperustaisena asiana.

Psykiatri toi keskusteluun omakohtaisen tapausesimerkin, jonka turvin hän loppu viimein tuntui tekevän diagnoosinsa. Hän kertoi ulkomaalaisesta tuttavastaan, joka aina tullessaan visiitille Suomeen joutuu osastolle hoitoon. Ilmeisesti siksi, että kulttuurishokki oli niin valtava ja, koska tämä tuttava ei ymmärtänyt puhuttavaa kieltä, hän saattoi kokea vainoharhoja. Tämän ja joidenkin tarkentavien kysymysten pohjin hän aavisteli minun kokemukseni olleen samanlainen ja totesi diagnoosikseni psykoosin. En tiennyt psykooseista juuri mitään, mutta jo pelkästään sanana sen kuuleminen sai minut pelästymään. Nyt on tosi kyseessä. Tiedustelin heti ensitöikseni, että suljetaanko minut johonkin laitokseen?

Vastaanottoaika tuli täyteen ja aika loppui kesken sen suhteen, että psykiatri olisi ehtinyt tarkemmin kertomaan diagnoosistani ja psykooseista sinänsä. Hän kirjoitti minulle lähetteen julkiselle puolelle psykoosipolille avohuoltoon tarkempiin tutkimuksiin. Hän arvioi psykoosini olleen ohimennyt, mutta näki, että tilannetta voitaisiin tutkia ja seurata jonkin aikaa. Lähdin vastaanotolta kotiin kahdensadan euron hintaisen laskun ja 45 vuorokauden mittaisen sairasloman kanssa. Yllätyin, sillä en ollut edes ajatellut saavani sairaslomaa. Samalla olin melko tyrmistynyt, olin hullu.

Psykiatrin vastaanotolta lähdettyäni minulla
oli enemmän kysymyksiä kuin sinne mentäessä.

Lähdin vastaanotolta melko sekavissa tunnelmissa ja pääni oli täynnä kysymyksiä. Olisiko viereisen huoneen psykiatri antanut minulle tyystin eri diagnoosin ja tulkinnut tilannetta eri lähtökohdista käsin? Olisiko minun sittenkin pitänyt sanoa olevani masentunut? Olisiko masennusdiagnoosi ollut pesunkestävämpi? Olisinko silloin saanut vain lämmintä kättä ja lääkkeet kouraan? Mitä nyt tapahtuu? Kotona minulla menikin pitkä tovi googlettamisessa, olen lukenut valtavan määrän tietoa psykooseista ja päässyt siten edes jollain tasolla perille siitä, mistä niissä on kyse.

Tiedän, että lääkärit näkevät kymmeniä potilaita päivän aikana, eikä yksittäisen potilaan kertomusta voida rajatussa ajassa lähteä tarkasti penkomaan. Pidän kyseenalaistettavana sitä, että lyödään aika kovakin diagnoosi käteen ilman, että potilasta sisällytetään päätöksentekoon tai, että häntä kuullaan diagnoosin jäljiltä. Vakavilla F-mielenterveysperustaisilla diagnooseilla on vaikutuksensa esimerkiksi sairasvakuutusten myöntämiselle, oikeustoimikelpoisuudelle, tiettyihin työ- ja opiskelupaikkoihin hakeutumiselle sekä ymmärtääkseni myös ajokorttien myöntämisille. Puhumattakaan niiden merkityksestä ihmisen omakuvalle.

(Työuupumus)psykoosiin keskittymistä

Psykiatrin tapaamisen jälkeen meni noin viikko, kun minulle soitettiin psykoosipolilta. Sovimme minulle ajan alkukartoituksen kaltaiseen moniammatilliseen tapaamiseen, jossa olisi mukana psykiatri, psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä. En tiennyt tapaamisesta sen enempää, joten lähdin sinne avoimin mielin. Olin tyytyväinen siihen, että tilanteeni otettiin vakavasti.

Tapaaminen osoittautui kuitenkin painajaismaiseksi. Tuolit olivat ringissä siten, että minä istuin psykiatria vastapäätä. Toisella puolellani istui sosiaalityöntekijä ja toisella puolella sairaanhoitaja ja psykologi. Tuolit oli myös aseteltu minua päin siten että jokaisella heistä oli suora näköyhteys minuun. En voinut mitään sille, että sain psykiatrista hieman homssuisen kuvan, hänellä oli pitkät ja likaiset hiukset. Hän myös puhui päälle ja näin tehdessään hänen äänenvoimakkuutensa nousi. Valta-asetelma oli selvä: psykiatri hallitsi keskustelua ja esitti tiuhaan tahtiin erilaisia kysymyksiä minulle. Tätä korosti se, että hän oli tilaisuuden ainoa miespuolinen henkilö. Muut asiantuntijat seurasivat keskustelua, tarkkailivat minua ja tilaisuuden lopulla esittivät joitain yksittäisiä kysymyksiä.

Psykoosidiagnoosin jälkeen koin, että hoito keskittyi oireisiin
eikä niinkään syihin vointini takana. Sairastumiseni työ-
perustaisuus jäi käsittelemättä.

Tällaisessa moniammatillisessa tapaamisessa on hyvät puolensakin erityisesti työntekijöiden näkökulmasta: ajantasainen tiedonkulku, tieteiden rajat ylittävä lähestymistapa ja potilaslähtöisyys. Johtuiko sitten minun luonteenpiirteistäni vaiko siitä, että en pidä sensitiivisten asioideni jakamisesta ventovieraille (vaikka olisivatkin asiantuntijan roolissa), niin minulle tilaisuus näyttäytyi lähinnä kuulusteluna, jossa minä olin syyllinen ja tehnyt jotain väärin. Koin sen hyvin epämiellyttävänä ja silmätikkuna oleminen sai minut vaivaantuneeksi. En yksinkertaisesti tuntenut oloani hyväksi ja vierastin kertoa asioistani. Pääni myös löi aivan tyhjää siitä, mitä sanoisin. Tuntui, että kaikki sanomani tulkittiin jonkinlaisten olettamuksien suodattamana. Onko suvussasi mielenterveydenhäiriöitä tai esimerkiksi skitsofreniaa? Kysyisin mieluummin niin päin, että kenen suvussa ei olisi ja skitsofrenian väläyttely noinkin aikaisessa vaiheessa, tuntui jälkeenpäin ajateltuna turhalta pelottelulta.

Minusta tuntui, että keskustelussa ei taaskaan huomioitu tarpeeksi työn merkitystä ja siitä aiheutunutta suoraa syyseuraussuhdetta kokemukselleni. Koska yksityisen lääkäriaseman psykiatri oli antanut minulle diagnoosin, olisi vaatinut ihmeitä, että julkisen puolen kollega olisi noussut tätä vastaan. Usein on myös niin, että ennakko-oletukset käyvät toteen ja sen mitä haluaa nähdä, myös näkee. Sain siis vahvistuksen ja toisen diagnoosin psykoosista. Psykiatrin mukaan akuuttivaihe oli kuitenkin ohi enkä ainakaan enää ollut millään muotoa psykoottinen. Minut otettiin avohuollon asiakkaaksi ja sovimme, että alan käymään joitakin kertoja kuukaudessa psykiatrisen sairaanhoitajan paikkeilla keskustelemassa. Oloani seurattaisiin ja psykiatri tarkastelisi tilannetta uudestaan joidenkin kuukausien päästä.

Suunnitelman mukaisesti kävin keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Näin jälkeenpäin en koe, että siitä oli todellisuudessa minulle merkittävästi hyötyä. Hoitaja oli samanikäinen kuin minä ja tuntui, että häneltä puuttui tarpeeksi samaistumispintaa kanssani. En siten aina tuntenut tulevani kuulluksi. Tapaamisten fokus oli pitkälti psykooseista kertomisena, oireiden kartoittamisena ja minun tilanteen kehittymisen tarkkailussa. Hänen asiantuntemuksensa keskittyi juuri psykooseihin, ei työuupumisiin. Opinkin valtavasti uutta psykooseista, mutta olisin kaivannut tilanteeni syvällisempää kartoittamista työn näkökulmasta. Miksi juuri minä uuvuin ja miten tässä näin pääsi käymään? Minulle ei tehty mitään testejä enkä täyttänyt kyselylomakkeita. Jatkomme tapaamisia joitakin kuukausia. Tämän jälkeen hoitaja jäi vuosilomalle ja kävin muutamia kertoja psykologin juttusilla. Siitä oli minulle hyötyä, sillä ensimmäisen kerran sain tunteen siitä, että minua kuunneltiin ja psykologi oli kiinnostunut nimenomaan sairastumiseeni johtaneista syistä ja työsuhteen aikana tapahtuneista asioista. Näiden kertojen innoittamana minulla heräsi ajatus siitä, josko psykoterapia voisi tapauksessani olla varteenotettava vaihtoehto. Sain psykologilta lisätietoa terapiasta ja hän kannusti minua kokeilemaan. Emme nähneet enää tarpeelliseksi pitää minua potilaana psykoosihoidossa, joten psykiatrin tapaamisen jälkeen minut uloskirjattiin sieltä. Samalla psykiatri kirjasi minulle b-lausunnon Kelan tukemaa kuntoutusterapiaa varten.

Psyykenlääkkeistä

Olin alusta asti johdonmukainen sen suhteen, että en halua lääkinnällistä hoitoa. Tämä onnekseni hyväksyttiin, eikä minulle merkittävästi niitä tuputettukaan. Pelkäsin alkuun, että tahtomattani minut pakotettaisiin niiden syömiseen, mikä nyt tietystikään ei ole realistista avohuollon palveluista puhuttaessa. Koin, että tilanteeni korjautuisi parhaiten työstä irtautumisella, unella, terveellisellä ruualla ja sopivalla määrällä liikuntaa. Irtaantuminen työasioista oli tärkein askel, sillä työ oli se, josta tarvitsin nyt stopin. Olisin myös valmis ottamaan asiantuntevaa keskusteluapua vastaan.

Lääketeollisuudessa liikkuu valtavat summat rahaa erityisesti psyykenlääkkeiden kohdalla. Punnitsin myös hyödyn ja haittojen suhdetta, olenko valmis haittavaikutuksiin tai mahdolliseen riippuvuuteen lääkkeestä? Suhtaudun melkoisen kriittisesti lääkkeisiin tapauksissa, jossa potilasta ei kuunnella eikä hänen tilannettaan tarkastella yksilöllisesti. Pillerit kouraan ja löydätkin varmaan itse tien ulos. Pelkkä lääkehoito jättää potilaan loppu viimein hyvin yksin tilanteensa kanssa ja uskon parhaimman hoitovastineen olevan saavutettavissa lääkinnällisen hoidon ja keskusteluavun yhdistelmänä. Mikäli oloni ei olisi lähtenyt paranemaan, sitten olisin tarkastellut lääkkeettömyyttä kahteen kertaan. Korostan tässä kohtaa, että lääkkeiden käytöstä tulee aina konsultoida lääkäriä ja erityisesti psykoosien akuuttivaiheessa lääkitys on tarpeen. Lääkkeet ovat ensiapuna tehokkaita katkaisemaan tilanteen eskaloituminen, ne vähentävät tehokkaasti inhimillistä kärsimystä ja pelastavat henkiä.

Stereotypioiden värittämää

Mielenterveyshäiriöihin liittyy paljon
ennakkoluuloja ja stereotypioita.

Olen hyväksynyt sen, että hermoromahdukseni diagnosoitiin reaktiiviseksi psykoosiksi. Itse diagnosoisin sen näin jälkeenpäin paniikkikohtaukseksi tai akuutiksi stressireaktioksi. Kohdallani ei otettu tarpeeksi huomioon toimintakyvyn säilymistä, matkajärjestelyjen toteuttaminen vaati organisaatiokykyä, suunnitelmallisuutta sekä toiminnanohjauksen vaatimaa energiatasoa. Tiedostan sen, että psykoosien oireenkuvaan liittyy oireiden kieltäminen ja tämä on erittäin valitettavaa hoitoon hakeutumisen näkökulmasta. Toinen puoli asiassa on se, että diagnoosi voidaan runnoa läpi vähäisinkin perustein kenelle tahansa. En tuolloin osannut kyseenalaistaa diagnoosiani puhtaasti siitä syystä, että en tiennyt psykooseista mitään. Enkä edelleenkään ole asiantuntija, vaan puhun omasta kokemuksestani. Sen tiedän, että ne ovat suhteellisen yleisiä, niihin johtavat syyt ovat moninaisia (omalla kohdallani pitkittynyt ja korkea työstressi) ja oireet voivat olla kirjavia. Suosittelen kiinnostuneita lukemaan asiasta lisää täältä ja täältä.

Kokemukseni paljasti, miten vähän tiesinkään mielenterveyteen liittyvistä asioista ja, miten paljon erilaiset ennakko-oletukset ja stereotypiat ovat niitä värittäneet. Vaikka olen istunut vuosia koulunpenkillä, en tiennyt, että populaarikulttuurin välittämä kuva mielisairaista ei vastaa todellisuutta. Seinille hyppiminen, hiustenrepiminen ja kirkuminen on Hollywoodia, ei arkea. Sairastuminen ei ole oma valinta, eikä se katso ikää, sukupuolta, sosiaalista statusta tai mitään muutakaan. Heräsin tietämättömyyteeni ja valitettavaahan se on, kuinka yleisiä mielenterveyteen liittyvät väärinymmärrykset loppu viimein ovat. Jo ihan esimerkiksi resursseista ja hoitomitoituksista vastaavien poliittisten päättäjien keskuudessa.

Tietämättömyydestä kertoo jo ensireaktio siitä, joutuuko tässä nyt suljetulle osastolle. Resurssipulan takiahan avohuollon palvelut nimenomaan kasvavat ja suljetulle osastolle ei noin vain mennä. Siksikin mielen pirstaloituessa kyseessä on useimmiten suljetulle osalle pääseminen, ei joutuminen.

Tilanne herätteli minussa seuraavanlaisia ajatuksia: 

• Sairastuminen voi sattua kenen tahansa kohdalle - eikä siinä ole mitään hävettävää!
• Ensimmäinen askel myönnettäessä, että ei voi hyvin ja haettaessa apua, voi olla se kaikkein voimaannuttavin.
• Diagnoosi on hoidon saamiseksi tarpeen, mutta se ei määrittele sinua ihmisenä.
• Toipuminen ottaa aikansa, eheytymisen polku on kaikilla erilainen.
• Sosiaaliset syyt sairastumisen taustalla jäävät usein lääketieteellisessä lähestymistavassa vähemmälle huomiolle. 
• On ok olla aktiivinen omaa hoitoa ja terveyttä koskevissa päätöksissä. 

Loma ja massiivinen hermoromahdus

Hermoromahdus ei katso aikaa tai paikkaa.

En onneksi etukäteen tiennyt, kuinka kauan odotettu lomani tulisi minut yllättämään ja, kuinka siitä tietyllä tavalla tulisi yksi siihenastisen elämäni käännekohdista. Olin työskennellyt kahdeksan kuukautta ilman lomia, joten luonnollisesti olin enemmän kuin valmis vaihtamaan vapaalle. Edeltävä viikko oli ollut erityisen raskas ja stressaava, sillä silloin vyyhti esimiehen kanssa oli lähtenyt purkautumaan ja olin tuonut tilannetta laajemminkin esiin työyhteisön sisällä. En ollut asian kanssa enää tyystin yksin. Lähdin lomalle tietynlaisen epätietoisuuden vallitessa, sillä ei ollut lainkaan varmaa, minkälaisten työtehtävien ja kenen alaisuudessa työsuhteeni jatkuisi palatessani toimistolle. Tiesin varmaksi ainoastaan sen, että kyseisen esimiehen kanssa en enää jatkaisi työskentelyä ja, että loman jälkeen minulla olisi kolme kuukautta jäljellä työsuhdettani.

Loman päätin pyhittää hauskanpidolle ilman työasioiden vatvomista. Olin täysin varma, että kolmessa viikossa saisin palauduttua riittävästi ja energiatasoni olisivat samalla tasolla kuin ennen työsuhdetta. Työuupumuksesta ei olisi tietoakaan ja palaisin työpaikalle kuin uudesti syntynyt. Näin jälkeenpäin ajateltuna minua hymyilyttää silloinen ajattelumallini siitä, että vain päättämällä en olisi enää stressaantunut tai uupunut. Ikään kuin sormia napsauttamalla olisin onnistunut unohtamaan erityisesti lomaa edeltäneen hyvin kuormittaneen viikon.

Lähdin lomalle intoa täynnä

Olin odottanut lomaani kauan ja pidin tärkeänä
saada kaipaamani paussi töistä.

Koska en ollut juurikaan nukkunut vallinneen stressin takia lomani alkaessa, päällimmäinen tuntemukseni oli väsymys. Mutta se ei poistanut sitä faktaa, että olin innoissani! Vihdoin minulla olisi aikaa tutustua paremmin uuteen asuinmaahani, lähiseutuuni ja mahdollisesti myös uusiin tuttavuuksiin työpiirien ulkopuolelta. Vaikka olinkin asunut kohteessa ja sopuhintaisessa vuokra-asunnossa jo kuukauden ajan, olin hyvin heikosti tutustunut ympäristööni yksinkertaisesti siitä syystä, että työ verotti kaikki mehut minusta. Vapaa-aika kului työstä palautumiseen ja akkujen lataamiseen, mikä kohdallani tarkoitti yksin olemista ja mielellään vain asunnossa ajan viettämistä. Kuten olen edellä jo kertonut, maahan oli vaikea päästä sisään korkeiden koronarajoitusten ja matkustusrajoitusten takia. Tilanne oli kuitenkin eri sitten, kun oli päässyt maahan. Kotimaan matkustus kukoisti ja nähtävää ja tehtävää löytyi laidasta laitaan. Sisäisiä sulkutiloja ei tuolloin juurikaan ollut, vaan matkustaminen oli verrattain helppoa haluamiinsa kohteisiin. Turisteja oli luonnollisesti hyvin vähän, reppureissaajia ei ollut lainkaan (toisin kuin normaaleina aikoina). Minä otin heti lomani ensimmäisenä päivänä suunnaksi paikallisen lomasaaren. Kotimaan sisäiset lennot ja bungalowit oli varattuna ja odotin innolla sitä, että pääsisin rentoutumaan viikon ajaksi auringon ja palmujen alle.

Jälkeenpäin on helppo jossitella, olisiko lomani sujunut erilaisissa tunnelmissa, mikäli olisin tunnistanut kaipaamani levon ja ottanut edes loman alun rauhoittumisen kannalta. Näin en nimittäin tehnyt, vaan ajattelin, että nyt kun olen vapaa töistä, olen myös vapaa stressistä. Koska tunnelmani oli katossa, päivisin kiertelin nähtävyyksiä, paistattelin auringossa ja iltaisin vaihdoin vapaalle. Viihdyin alueen suositussa rantaravintolassa, jonka oli lisäkseni löytänyt moni muukin länkkäri. Oli virkistävää pitkästä aikaa juhlia ja tutustua muihin lomailijoihin drinkkien lomassa. Loman ensimmäiset pari päivää kuluikin näissä merkeissä, minkä jälkeen vaihdoin majoitustani saaren toiselle puolelle uuteen ympäristöön, hieman rauhallisemmalle alueelle.

Romahdus yllätti minut täysin

Uuteen majoitukseen päästyäni sain hermoromahduksen aika lailla heti, kun olin sulkenut huoneeni oven takanani. Täysin yllättäen aloin itkeä ja koin vaikeuksia hengittää. Olin äärimmäisen levoton, en pystynyt lainkaan olemaan paikallani. Kuljin edestakaisin huohottaen samalla kun ahdistus lisäsi otettaan. Sykkeeni oli taivaissa ja koko kehoni tuntui olevan tulessa. Pelkäsin sitä, mitä minulle tapahtuu ja tunsin olevani aivan paniikin vallassa. Huoneeni sijaitsi rakennuksen neljännessä kerroksessa ja parvekkeelta avartui tyyni merimaisema. Koin suurta ahdistusta siitä, että olin niin korkealla, en siksi voinut pitää parvekkeen ovea auki. Mielessäni pyöri kuva siitä, että hyppään sieltä alas. Varmuuden vuoksi vedin verhotkin kiinni. Järkytyin tämän kaltaisista itsetuhoisista ajatuksista, en ole aiemmin sellaisia kokenut. En tunnistanut itseäni enkä todellakaan luottanut siihen, mitä olisin kykenevä tekemään. Tämä lisäsi entisestään paniikkiani ja sai minut vain huolestuneemmaksi. Pelkäsin itseäni ja reaktioitani – olinko tulossa hulluksi?

Hermoromahdus sai minut 
kyseenalaistamaan mielenterveyteni.

Olin yksin ajatusteni kanssa, eikä mennyt kauan, kun ne olivat tyystin työhön liittyviä. Mieleni alkoi vatvoa kaikkea työhön ja esimieheen liittyvää sellaisella nopeudella, että kirjaimellisesti pelkäsin pääni syttyvän tuleen. Viime viikkojen tapahtumat, esimiehen kommentit, työyhteisön tietämys tilanteesta, kollegoiden sanomiset, johtotason reaktio... Puhuin itselleni äärettömän rumasti ja sätin siitä, kuinka olin täysi luuseri, surkea työntekijä ja epäonnistunut pahemman kerran. Kaikki ajattelisivat minusta, etten ole mitään. Kaikki nauraisivat minulle. Olin valtavan häpeän vallassa ja täysin varma siitä, että ajatukseni olivat totta. Minä en ole mitään ilman työtäni ja nyt olen tuhonnut tilaisuuteni siitä syystä, että olen huono ja kykenemätön. Miten oikein kuvittelin, että pärjäisin työssäni? En tule enää saamaan yhtä innostavaa työtä ja yrittäminen on turhaa, sillä olen jo mustalla listalla työpaikallani. En todellakaan tule saamaan työsuhteelleni jatkoa. Minä olen se hankala, ei esimies. Työyhteisö tietää tämän ja he säälivät minua. He ajattelevat minun olevan nuori ja naiivi, joka kuvittelee itsestään liikoja. Menisi kotiin kasvamaan. Olisin tehnyt miltei mitä tahansa saadakseni ajatukseni ja itseni sättimisen loppumaan.

Tilanteessa soitin kumppanilleni, joka kuuli puheestani heti, että en voi hyvin. Olin kuulemma puhunut hyvin sekavia ja hädän oli kuullut äänestäni heti. Itse en muista puhelusta juurikaan. Sen muistan, että olen todennut haluavani tulla Suomeen ja, että minun täytyy hakea apua. Puhuimme yhteensä reilu tunnin, mikä näin jälkikäteen tuntuu eriskummalliselta, sillä suuriosa tästä on minulle pimennossa. Sen muistan, että olen itkenyt lähestulkoon koko ajan ja samalla ravannut huoneessa edestakaisin. En ole koskaan ollut yhtä levoton. Kumppanini oli totta kai huolissaan ja sitä lisäsi se, että hän ei Suomesta käsin voinut paljoa tehdä. Olin Aasiassa pienellä lomasaarella yksin. Puhelu auttoi kuitenkin saamaan jalkojani sen verran takaisin maan pinnalle, että tiesin edes yhden ihmisen olevan puolellani ja välittävän minusta. Tästä olin ja olen kiitollinen. Puhelun lopulla olemme yhteistuumin katsoneet, milloin lähtee seuraava lento Suomeen vai lähteekö lainkaan. Pandemian takia maahan saapuminen oli ollut suuren työn takana, joten pelkäsin, että poistuminen olisi yhtä haastavaa. Pieni toivonkipinä kuitenkin heräsi, kun kuulin, että lentoja menee kerran viikossa ja seuraava olisi muutaman päivän päästä. En vielä ottanut itselleni lippua, sillä sitä ennen olisi paljon järjesteltävää: lomasaarelta poislentäminen (paluulippuni oli ostettu vajaa viikon päähän), tavaroideni pakkaaminen, asunnon irtisanominen ja mahdollisten koronatoimenpiteiden tekeminen. Olin lomasaarella, paratiisissa, mutta halusin vain pois sieltä, sillä oloni oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen. Eniten minua tuntui huolestuttavan tilanteessa se, mitä kerron työpaikalle ja, mitä minusta sen jälkeen ajatellaan.

Tunsin tekeväni väärin lähtiessäni takaisin Suomeen

Levoton olotilani jatkui, mutta sain kuin ihmeen kaupalla organisoiduksi minulle muutaman päivän päähän lennon Suomeen. Samalla hoidin lennon pois lomasaarelta seuraavalle päivälle. Lentokentältä painelin suoraan paikalliseen sairaalaan koronatestattavaksi, jotta tulos ehti valmistumaan ennen Suomen lentoani. En halua tietää, mitä olisi tapahtunut, mikäli testi olisi ollut positiivinen. Onneksi olin kuitenkin virusten suhteen terve. Loppuajan käytin pakkaamiseen ja viimeisten tuliaisten ostamiseen. En nukkunut näiden päivien aikana kuin muutamia tunteja ja koska kävin täysin ylikierroksilla, minun teki vain mieli juosta paikasta toiseen. Kävely tuntui liian hitaalta ja olin sellaiseen liian malttamaton. Ruokahalua minulla ei ollut ja syöminen jäikin tuolloin hyvin vähäiselle määrälle. Olin myös erityisen herkistynyt muiden ihmisten reaktioille: kuullessani naurua kaupungilla, olin varma, että minulle nauretaan ja kuullessani paikalliskieltä ohikulkijoilta, olin varma, että he puhuvat minusta ja siitä, kuinka epäonnistunut olin. Vuoroin itkin ja vuoroin nauroin hallitsemattomasti. Luulen kuitenkin, että tämä asioiden hoitaminen sai mielelleni hetkeksi muuta ajateltavaa ja sain sitä kautta pidettyä itseäni kiireisenä ja jollain tapaa toimintakykyisenä. Se oli kuitenkin stressaavaa ja ihmettelen vielä tänäkin päivänä, miten ihmeessä onnistuin kaikessa tässä. En ole nimittäin koskaan ollut henkisesti noin huonovointinen.

Päällimmäisenä minua vaivasi ajatus, että teen jotain väärin. En saisi lähteä. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että minä halusin lähteä Suomeen. Pettäisin muiden odotukset ja työyhteisön luottamuksen. Ristiriita oli siinä, että minä halusin lähteä, mutta tiesin tai luulin tietäväni, etteivät muut haluaisi minun tekevän sitä. Toimin myös selän takana. Päätin nimittäin, että en kerro kenellekään minun lähdöstäni. En halunnut vaivata ketään ja toisaalta en halunnut ottaa sitä riskiä, että asia lähtisi vuotamaan, jos kertoisin edes yhdelle henkilölle. En ollut vielä valmis kertomaan, kun en oikein edes tiennyt, että mitä kertoisin. Mikä minua oikein vaivasi ja miksi minä haluan lähteä Suomeen? Kumppanini rohkaisi minua siitä, että olen edelleen lomalla. Saan tehdä lomalla asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Katsotaan sitten myöhemmin, miten asiasta ilmoitetaan työpaikalle. Tärkeintä tuolloin oli saada minut pois sieltä. Paluulennon lähestyessä, syyllisyydentunne ja häpeä oli edelleen läsnä, mutta tunsin myös innostusta ja helpotusta. Tiesin tehneeni oikean päätöksen lähtiessäni. Työpaikalle ilmoittaminen olisi sitten sen ajan murhe. Tunne siitä, että tein väärin ja hävettävästi lähtiessäni ”karkuun” Suomeen, oli minulla kuitenkin vielä pitkän aikaa läsnä ja se hälveni vasta pitkän ajan kuluttua.

Suomeen päästyäni oloni oli epätodellinen. Yhtäkkiä en ollutkaan enää kesäisessä paratiisissa, vaan nyt vastassani oli paukkupakkaset ja vaatekerraston lisääminen. Pitkästä aikaa oloni tuntui kuitenkin turvalliselta ja tuntui, että henki alkoi kulkemaan sujuvammin. Kuristava ote kurkussa hellitti otettaan. Ensimmäiset pari päivää kului palautumisessa ja sen sisäistämisessä, että olin tosiaan Suomessa takaisin. Oloni alkoi vähitellen kohenemaan. Aloin hyväksyä ajatuksen siitä, että minä irtisanoudun ja kerron työpaikalle syyt siihen. Minun ei tarvitsisi enää jatkaa työskentelyä. En tavallaan tuntenut oloani enää yhtä huonoksi eikä minulla varsinaisesti ollut sairaudentuntoa. Olin kuitenkin säikähtänyt sitä, mitä minulle tapahtui lomani aikana, joten päätin selvittää asiaa. Varasin minulle ajan psykiatrille.

Romahdus oli vain ajan kysymys

Jälkeenpäin ajateltuna en ole lainkaan yllättynyt siitä, että koin kyseisen pohjanoteerauksen ja hermoromahduksen juuri lomani aikaan. Olin jo pidempään mennyt äärirajoilla, joten loppu viimein se oli oikeastaan vain ajan kysymys. Tunnolliset työntekijät usein sairastuvat juuri loman alkaessa. Vaikka kuinka kuvittelin, minun ei ollut mahdollista unohtaa ongelmallista työsuhdettani ollessani vapaalla. Totta kai haasteet kulkevat mukana lomallekin, varsinkin, jos ne ovat jatkuneet jo pidemmän aikaa ja stressi normalisoitunut kroonistuneena ja kehoon kertyneenä. Uupunut olotila ei tuosta noin vain korjaannu, eikä ”keho” pysty mielen tavoin välittömästi tietämään, milloin ollaan töissä ja milloin lomalla. Vaikken olisi työsuhteeseen liittyviä ajatuksia ja harmituksia aktiivisesti muistellutkaan, olen varma, että hermoromahdukseni oli vain ajan kysymys – olin tikittävä aikapommi. Usein kuulee puhuttavan siitä, että burnoutissa tulee piste, jolloin ei yksinkertaisesti pysty enää liikkumaan, ei vain jaksa. Minun romahdustani kuvasti parhaiten juuri päinvastainen, levottomuus ja äärimmäinen ylivirittyneisyys. Tilanteessani ei ollut varaa jäädä vieläkään paikoilleen, sillä minun tuli ensin kammeta itseni toiselle puolelle maapalloa. Viimeisillä voimilla olen pyrkinyt selviytymään tilanteesta ja kääntänyt väsyneen pohjavireeni liki manian kaltaiselle tasolle. Väsymys tulisi kuitenkin vielä kiristämään otettaan ja se tulisi värittämään myös toipumisprosessiani merkittävästi.

Ajatteluni vääristyi enkä nähnyt olemassaoloani enää
muutoin kuin työn kautta. 

Romahduksessani lienee pelottavinta oli se, kuinka suhteellisuudentajuni ja arvostelukykyni hämärtyivät tyystin. Ei ollut mitään eikä tulisi olemaankaan mitään muuta kuin työ, jonka kautta näin koko olemassaoloni. Kuka minä enää olisin tai olisiko minua lainkaan, jos jätän tämän työn taakseni? Nythän tämä kuulostaa absurdilta, mutta silloin se oli minulle täyttä totta ja ymmärränkin nykyisin hyvin, mitä tarkoitetaan putkiajattelulla. Paikoitellen tuo ajanjakso ja sen yksityiskohdat ovat minulle hämärän peitossa, mikä on luultavasti osa mieleni käsittely- ja selviytymiskeinoja. Minulla myös kesti kauan ennen kuin pystyin edes sanallistamaan kokemustani tai ymmärtämään itsekään, mitä siinä oikein tapahtui. Ajan kanssa pääsin kokemukseen paremmin käsiksi. Mikäli sinulla on työuupumukseen viittaavia oireita, kannustan matalalla kynnyksellä hakemaan apua, ettei tilanne eskaloidu yhtä vakavaksi kuin tapauksessani. Työuupumus ei ole vain kevyttä uupumusta, vaan se voi pahimmillaan olla henkeä uhkaava tila.

Tulevaisuuden varalle:

• Älä vähättele stressiä ja sitä, mitä stressistä voi aiheutua!
• Arvosta unta. Nukkumisen laiminlyöminen on yksi varmimmista tavoista saada itsensä voimaan huonosti.
• Selvitä itsellesi omat motiivisi, jotka ajavat sinua työssä eteenpäin. Mistä nämä ovat perua, kasvatuksesta, koulusta, ystäviltä, jostain muualta? Mieti, miten paljon olet valmis joustamaan, miten paljon kärsimään ja, missä menee ne rajat, joita ei ylitetä. 
• Tarkkaile, mitä tunnet lomalla. Tahdin hidastaminen voi yllättää ja paljastaa asioita, joita arjen kiireessä ei huomaa. 
• Uskalla tehdä päätöksiä. Älä anna liikaa painoarvoa sille, mitä muut siitä ajattelevat. Muista, että he tarkastelevat tilannetta omista lähtökohdistaan. Sinulla on tilanteesi kokonaiskuva.
• Anna itsellesi aikaa! Sinun ei tarvitse heti osata rationalisoida kaikkea. Luota elämään ja siihen, että se kantaa ja menet juuri oikeaan suuntaan.