Kuka minä olen?

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa keskittynyt enimmäkseen niihin ulkoisiin ja työliitännäisiin tekijöihin, jotka aiheuttivat työuupumukseni. Nyt käännän katseeni sisäänpäin ja pohdiskelen sitä, miksi juuri minä uuvuin? Minkälaisia käyttäytymismalleja ja persoonallisuuden piirteitä tekemiseni taustalla oikein oli, mitkä edesauttoivat romahtamistani? Minua kiehtoi ajatus siitä, että joku toinen olisi reagoinut samassa tilanteessa tyystin eritavoin. Tällöin törmäyskurssi esimiehen kanssa olisi mahdollisesti vältetty tai siihen olisi pystytty suhtautua välinpitämättömästi. Asiat eivät olisi menneet ihon alle ja työmotivaatio ja -kyky olisi säilynyt ennallaan. Työuupumista ei olisi tapahtunut. Varmasti löytyy myös ihmisiä, jotka tilanteessani olisivat uupuneet ja irtaantuneet töistä minua aikaisemminkin. Pidän itsekin nykyisin ihmeellisenä sitä, miksi jatkoin työsuhteessa noinkin pitkälle ja sitä, miten joku toinen olisi voinut olla olematta uupumatta. Vaikka vertailu onkin turhaa, tämän kaltaiset ajatuskelat saivat minut paremmin havainnoimaan juuri omaa uupumistani.

Töistä irtaantuminen ja uupumisen tunnustaminen käynnistivät minun toipumisprosessini, ja samalla minulle kirkastui käsitys siitä, että uupumiseni taustalla piili moniulotteisempia syitä kuin vain liian suuri työmäärä tai vääränlainainen hengitystekniikka. Olin ja olen varma, että työuupumusten taustalla on usein syvällisempiä tekijöitä. Tiesin, että en voisi enää muuttaa uuvuttaneen työpaikkani käytäntöjä, mutta samalla tiesin, että voisin heikentää todennäköisyyksiä uupumisen toistumiselle tulevissa työsuhteissani ymmärtämällä omaa käyttäytymistäni paremmin. Fakta nimittäin on se, että uupumiseen johtanut työpaikka ei ole ainoata laatuaan, vaan yhtä epäterveitä yhteisöjä, pilkkua viilaavia esimiehiä ja epämääräistä työkuormaa on maailma pullollaan.

Romahdukseni herätti minut

Uupumisesta aiheutunut romahdus oli minulle täysstoppi. 

Romahdus sysäsi minut kohti itsetutkiskelua ja näin jälkeenpäin ajateltuna olen tästä jopa kiitollinen. Minut ikään kuin pakotettiin pysähtymään ja avaamaan silmäni. Tiedän, etten olisi tähän prosessiin lähtenyt, mikäli romahdukseni olisi ollut vähänkään kevyempi. Rehellisesti sanottuna minulla ei myöskään ollut käynyt mielessäkään, että uupuisin ensimmäisessä oman alan työpaikassani. Niin voi käydä muille, mutta ei minulle. Tai jos uupuisinkin, niin se tapahtuisi hamassa tulevaisuudessa, ei nyt. Uupumus pääsi siten yllättämään minut enkä ollut varautunut siihen mitenkään. Ei löytynyt toimintasuunnitelmia toipumisen varalle tai tietoutta siitä, minkälaisia pidempiaikaisia seurauksia uupumisesta voi tulla.

Olin myös jossain määrin virheellisesti niputtanut mielenterveyshaasteet ja huomionhakuisuuden yhteen ajattelemalla, että todellisen sairastumisen sijasta taustalla olisi ennemminkin huomion kaipuu. Minulla ei ennen kokemaani hermoromahdusta, ja siitä saamaani diagnoosia psykoosista, ollut aikaisempaa kokemusta mielenterveyden häiriöistä. Olin tyystin vieraalla maaperällä ja käytännössä meninkin nollasta sataan, mikä varmasti lisäsi diagnoosiahdistustani. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että minulla on ennenkin ollut psykosomaattista oireilua stressaavissa ja kuormittavissa tilanteissa, joista yksi esimerkki opiskeluajoilta. Reagoin tutkintoni ensimmäiseen opinnäytetyöhön ja siitä aiheutuneeseen stressiin fyysisesti. Hengenahdistukseni oli niin voimakasta, että en uskaltanut harrastaa liikuntaa, sillä pelkäsin tukehtuvani. Minulla oli myös jatkuvasti palan tunne kurkussa, globusoire, ja nielaisut aiheuttivat haasteita. Oloni oli tukala. YTHS:sä ylilääkäri tutki minut (hengenahdistuksen oireet otettiin vakavasti) ja totesi, ettei mitään elimellistä löytynyt. Lääkäri nosti kätensä pystyyn ja oireiden syyseuraussuhteet jäivät pimentoon. Sain käynniltä mielenrauhan, mutta oireet jäivät kummittelemaan ja aktivoitumaan kuormittavissa tilanteissa.

Nykyisin olen varma, että oireet ovat kertoneet ahdistuksesta, jonka yksi tavanomaisista oireista onkin pala kurkussa tunne. Jälkeenpäin on helppo jossitella, mutta käynnin yhteydessä olisi varmasti ollut ihan hyvä keuhkojen ja kurkun tarkistamisen lisäksi pohtia keskusteluavun mahdollisuuksia. Kenties tämä opiskeluaikainen tapaus limittyy osaksi sairastumisprosessiani, siksikin, että hoitamattomana ahdistus jäi kytemään ja purkautui osana uupumista ja hermoromahdusta. Aloin paremmin huomaamaan sen, kuinka olin fyysisitä varoitusmerkeistä huolimatta pusertanut eteenpäin ja oppinut olemaan kiinnittämättä huomiota heikosta jaksamisesta varoittaviin signaaleihin. Ajattelen nykyisin, että uupuminen oli oikeastaan vain ajankysymys ja se olisi tavanomaisemmassa työpaikassa ottanut vain enemmän aikaa muodostuakseen.

Kuka minä olen?

Koska minulla oli ollut niin voimakas päähänpinttymä siitä, että minä en uuvu tai kärsi mielenterveyden haasteista, sen myöntäminen, että en voi henkisesti hyvin oli minulle kova paikka, sillä ymmärsin myös sen, kuinka naiivisti olinkaan ennen asiaa lähestynyt. Itseluottamukseni oli lyöty ja tajusin itsetuntemuksenikin olevan tyystin olematon. Henkinen työni lähtikin oikeastaan liikkeelle niinkin yksinkertaisesta kysymyksestä, että kuka minä oikein olen?

Lähestyin kysymystä siitä, kuka oikein olenkaan, pilkkomalla sen kolmeen ulottuvuuteen. Näiden voi ajatella vaikuttavan siinä, miten ihminen havainnoi itseään ja, minkälaisia motivaatioita toiminnan taustalla voi olla. Huomion arvoista on, että ne ohjaavat yksilön toimintaa vuorovaikutteisesti ja dynaamisesti, eikä niistä voi erottaa yhtä ylitse muiden ainoana toimintaa ohjaavana tekijänä.

Minkälainen minä olen?

Minkälainen minun pitäisi olla? 

Minkälainen minä toivoisin olevani?

Kun pohdin tämän kaltaista jaottelua pian uupumiseni eskaloiduttua, ladoin suuren määrän luonnehdintoja Minkälainen minä olen? sarakkeen alle ymmärtämättä sitä, miten paljon toimintaani onkaan ohjannut ulkoapäin tulevat paineet ja ajatukset siitä, mitä pitäisi ja, mitä olisi toivottavaa tehdä ja olla. Pidin itseäni esimerkiksi uupumattomana, uutterana, rauhallisena, ulospäinsuuntautuneena ja sosiaalisena. Olin mielestäni henkilö, joka osaa sanoa ei. Tarkempi pohdiskelu kuitenkin osoitti, että suurin osa keksimistäni luonnehdinnoista asettuikin Minkälainen minun pitäisi olla? ja Minkälainen minä toivoisin olevani? sarakkeiden alle. Minkälainen minä olen? sarake ammotti tyhjyyttään ja sen täyttäminen osoittautuikin haasteelliseksi. Olin ollut itseni suhteen nukuksissa ja kesti kauan ennen kuin aloin paremmin löytämään itseäni jälleen.

En ehkä ollutkaan sellainen henkilö, joksi olin itseäni luullut.

Tunne oli jollain tavalla pelottavakin, sillä tunsin oloni hyvin vieraaksi omissa nahoissani. Se sai minut kyseenalaistamaan monet siihenastiset valintani esimerkiksi opiskelualan ja työpaikan suhteen. Olinko tehnyt päätöksiä omasta tahdostani vai, oliko niitä kenties ohjannut ulkoapäin tulevat paineet siinä määrin, että tein sellaisia asioita, joita en oikeasti haluaisi tehdä? Rajanveto on tietysti haastava, koska elämme ja toimimme osana yhteiskuntaa ja tietynlainen sosiaalisen normisto on kutoutuneena osaksi tekemiämme valintoja. Oli kuitenkin hyvä pysähtyä ja oikeasti miettiä, miksi teki joitain asioita ja, miksi joitain toisia? Miksi olin kiinnostunut kehitysyhteistyöstä enkä esimerkiksi finanssipolitiikasta? Miksi halusin toimia mieluummin niin, että syvennyn asioihin, joiden parissa työskentelen kuin siten, että lähtisin spontaanisti soveltamaan vähillä tiedoilla? Huomasin, että minun oli myös hyvin vaikea tunnistaa sitä, mitä haluan tästä eteenpäin ja pelkkä tulevaisuuden ajattelu sai minut ahdistuneeksi.

Kuormituskyvyn lasku

Yksi syy sille, miksi tunsin vieraantuneisuutta itsestäni, johtui siitä, että työuupumus aiheutti hermostollisia muutoksia ja heikensi kykyäni säädellä vireystiloja. Olin tavanomaista äkkipikaisempi ja energiatasoni saattoivat vaihdella äkillisesti. Yhtenä päivänä jaksoin tehdä vaikka mitä, toisena en mitään. Koska olin käynyt ylikierroksilla stressin suhteen jo pidemmän aikaa ja toistuvasti ylittänyt kestokykyni, stressinsietokykyni oli olemattomissa. Stressaannuin hyvin pienestä hyvin herkästi, mikä tietysti heikensi toimintakykyäni. Tämän kaltainen herkistyminen oli minulle jotain aivan uutta, olinhan tottunut tekemään ja menemään välittämättä juurikaan omasta jaksamisesta. Kyllä minä pystyn ja jaksan, olikin yhtäkkiä en jaksakaan. Kuormituskykyni oli selkeästi laskenut ja minulla oli myös haasteita tunnesäätelyn kanssa. Tunteeni heilahtelivat ja ihmiselle, joka on vieraantunut omista tuntemuksistaan, tämä oli hyvin erikoista. En osannut nimetä tunteitani ja reagoin valtaosaan itkemällä, vaikka tavallisempi reaktio olisi esimerkiksi ollut suutahdus. Minulla oli korkeakoulututkinto, mutta tunnetietouteni oli olematon.

Koska en saanut työuupumukseen kohdennettua apua kuin vasta myöhemmin psykoterapian muodossa, jäin yksin hermostollisten heilahteluiden ja vireystilojeni kanssa. Työuupumuksista puhutaan usein, että toipuminen voi viedä vuosia ja luinko joskus, että vakavasta uupumuksesta voi viedä jopa kahdeksan vuotta. Tällä tarkoitetaan hermoston normalisoitumista ja osalla voi käydä niinkin, ettei se palaudu enää takaisin lähtötasolle. Pitkittynyt stressi muokkaa aivoja, hermostoa ja siten ihmisen käyttäytymistä ja kognitiivisia toimintoja. Puhutaan vakavista asioista ja silti minusta tuntuu, että tästä aspektista on hyvin vaikea saada tietoa. Aivojen ja hermoston rooli kulkee kuitenkin käsikädessä uupumuksen kanssa ja siitä toipumisessa niiden toiminnan ymmärtäminen on keskeistä. Uupuminen on ylipäänsä sanana minusta hyvin harhaanjohtava ja vähättelevä, sillä se jättää piiloon nimenomaan oirekirjon heilahtelun ja hermostolliset haasteet.

En sietänyt lainkaan kuormitusta ja tunteeni heilahtelivat.

Ymmärtääkseni nämä uupumuksen pitkäaikaiset seuraukset tunnistetaan terveydenhuollossa vaihtelevalla menestyksellä. Tiedän, että esimerkiksi tarkkaavaisuushäiriö ADHD:n epäilyjä ei tutkita, mikäli voidaan epäillä, että yksilö on uupunut tai toipumassa uupumuksesta. Työuupumus voi siten aiheuttaa laajan kirjon eri oireita, jotka sopivat myös erinäisiin neurologisiin ja neuropsykiatrisiin oireyhtymiin. Ja toisaalta, nämä voivat vastaavasti aiheuttaa uupumusta. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että myös muut kuin asiantuntijat saisivat luotettavaa tietoa siitä, mitä kaikkea biologisia muutoksia pitkittynyt stressi ja työuupumus voi yksilössä aiheuttaa.

Mielekkäätkin muutokset kuormittavat

En ole aikaisemmin halunnut tuoda esiin yksityiselämääni liittyneitä elämänmuutoksia, jotka tapahtuivat samanaikaisesti uupumiseni kanssa. Tämä siitä syystä, että mielestäni työuupumisissa turhan yleisesti syytetään sairastunutta työntekijää ja selitellään tapahtunutta työntekijän kuormittavasta elämäntilanteesta johtuvaksi. Totta on, että työntekijän yksityiselämä ja työelämä kietoutuu yhteen, eikä niitä voi täysin erottaa toisistaan. Työuupumiseen sairastumisessa keskeisimmässä roolissa on kuitenkin työ ja siitä aiheutuvat tekijät. Yksilöllä voi olla kaikki täysin kunnossa yksityiselämässä ja silti hän voi työuupua. Ja toisaalta, ei kuormittava yksityiselämäkään automaattisesti lisää uupumisriskiä töissä.

Minä olin muuttuvassa elämäntilanteessa jo siksikin, että en ollut enää opiskelija. Viisi vuotta kestänyt vaihe elämässäni oli tullut päätökseen ja siirtyminen kohti työelämää ja aikuisuutta käynnistyi. Jotta tämä ei olisi ollut liian helppoa, hyvästelin opiskelupaikkakunnan ja muutin minulle entuudestaan tyystin vieraaseen kaupunkiin uuden ihmissuhteen perässä. Olin vieraillut kaupungissa muutamia kertoja ennen muuttoani, mutta käytännössä se oli minulle täysin tuntematon. Minulla ei ollut uudessa kotikaupungissani minkäänlaista tukiverkostoa ja kaikki läheiseni ja ystäväni asuivat toisella puolella Suomea. Myös uusi ihmissuhde toi tietysti kaikkien positiivisten vaikutusten lisäksi myös oman lisänsä kasvavaan kuormitukseen.

Työsuhteen alkaessa yksityiselämässäni oli vastikään
tapahtunut suuria muutoksia.

Lyhyessä ajassa tapahtui paljon, mutta mitä sitten? Kaikki tapahtui positiivisessa hengessä ja olin muutoksista vain ja ainoastaan innoissani. Ei minulla ollut käynyt mielessäkään, että myös mielekkäät ja hyvät muutokset voivat aiheuttaa stressiä ja lisätä kuormitusta. Olin ajatellut, että stressiä syntyy vain negatiivissävytteisistä asioista ja tilanteista. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, että elämäntilanteeni muutos on ollut myötävaikuttamassa työuupumistani. Siirtyminen opiskelijasta työelämään, uusi työpaikka, uusi asuinpaikka, tuore suhde, ja epävarma yhteiskunnallinen tilanne koronapandemian myötä. En enää ihmettele lainkaan, että kuppini yksinkertaisesti meni nurin.

Elämää ei tietystikään voi elää niin, että välttelee muutoksia tai tilanteita, jotka aiheuttavat kuormitusta ja stressiä. Tekisin silloisen elämänvaiheen edelleen uudestaan, mutta kiinnitän tästä eteenpäin paremmin huomiota omaan jaksamiseen myös positiivisten muutosten pyörteissä. Pidän tärkeänä sitä, että tunnistaa ja hyväksyy sen, että myös ne hyvät asiat voivat kuormittaa. Siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa tai huonommuuden tunnetta.

Itsetuntemusprosessi

Uupuminen käynnisti itsetuntemusprosessini ja herätti minut pohtimaan omaa tapaani toimia, käyttäytyä ja reagoida. Pohdiskelenkin tulevissa kirjoituksissa muun muassa taipumustani miellyttää ja halua vaalia suorituskeskeistä elämäntapaa. Itseen parempi tutustuminen on ollut mielenkiintoista ja opettavaista, mutta se on elämänmittainen prosessi, joka tosissaan ottaa oman aikansa.

 

Kysymyksiä, joita minulla oli mielessäni pian töistä irtaannuttuani:

• Miksi juuri minä uuvuin? Ja miksi se tapahtui ensimmäisessä valmistumiseni jälkeisessä työpaikassa?
• Millä tavoin itse myötävaikutin uupumiseeni? Tämän pohtiminen ei poista sitä faktaa, että työpaikka oli yksiselitteisesti epäterve yhteisö.
• Miksi uupumisesta ei toivu käden käänteessä? Kuormituskyvyn häiriintyminen, haasteet vireystilojen säätelyssä ja hallitsemattomat tunnereaktiot eivät päättyneet siihen, että työsuhteeni päättyi.
• Mitä minä tästä eteenpäin haluan?

Minä olen sairas, ei työpaikka

Diagnosointi voidaan nähdä tapana patologisoida kaikki, mitä ei haluta hyväksyä normaaliin muottiin. Oli muistia virkistävää palata takaisin tuttujen kysymysten pariin siitä, tulisiko mielenterveyden horjumista lähestyä puhtaasti yksilöllisenä vai tulisiko kasvissa määrin huomioida myös yhteisöllistä näkökulmaa. Olen itseasiassa aikanaan hakeutunut yhteiskuntatieteelliseen koulutukseen saadakseni tähän vastauksen. Luin tällöin kirjan koulukiusaamisen seuraamuksista yksilön myöhempään elämään ja terveyteen. Näkökulmana oli yhteisöllisyyden rapautuminen ja sen sijaan, että yksilöitä patologisoitaisiin suorilta käsin mielenvikaisiksi, käyttäytymistä voitaisiin ymmärtää sosiaalisista tekijöiden ja yhteisöpositioiden kautta. Tällainen luo pohjaa tulevaisuudenkin varalle ja hälytysmerkkien esiintyessä myös ennaltaehkäisevien toimien kohdentamiselle. Opinnoissani sittemmin kiinnostuksen kohteeni tosin tarkentuivat toisaalle, mutta nyt löysin itseni jälleen saman kysymyksenasettelun parista omakohtaisen kokemuksen kautta. Olinko minä hullu, vai oliko epäterve yhteisö kenties sairastuttanut minut?

Hiljentäminen jatkuu

Työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi.

Esimiehen johtamistapa, ulkopuolisuus työyhteisöstä ja puutteelliset tiedot tuenhakukanavista aiheuttivat minulle tunteen siitä, että en saa ääntäni kuuluviin. Olin sekä hiljaa että hiljennetty. Tunne tästä oli läsnä koko työsuhteen ajan, eikä sitä helpottanut myöskään omat asenteeni yksin pärjäämisen korostamisesta ja avun pyytämisen vaikeudesta. Yksin pärjätään, vaikka mikä olisi ja apua pyydetään vasta, kun ollaan pää kainalossa. Sitten kun seinä nousi liian korkeaksi ja totesin, että enää ei pysty ja hakeuduin avunpiiriin, niin kaikki se, mikä oli aiheuttanut tämän pisteen saavuttamisen, olikin merkityksetöntä. Diagnosoimalla minut todellisuudentajusta vieraantuneeksi, minut hiljennettiin jälleen, sillä kaikki kertomani voitiin siitä eteenpäin luokitella vainoharhoiksi tai vääristymiksi. Esiin tuodut asiat voivat olla tai voivat olla olematta totta tai kuviteltua. Psykoosidiagnoosin myötä kokemani yksiselitteisesti invalidisoitiin. Minä olin sairas ja ongelma oli yksilöllinen – ei yhteisöllinen.

Työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi ja, siksi lääkärit kirjaavat sairasloman ja hoidon saamisen syyksi jonkin sivulöydöksen, pakkodiagnoosin. Työuupumusdiagnoosi voidaan kirjata potilaan tietoihin Z-koodilla ikään kuin lisätietoa tuovana selityksenä. Pelkästään Z-koodin saaminen ei kuitenkaan velvoita työnantajaa palkanmaksuun eikä se oikeuta sairasvakuutuskorvauksiin. Toisin on tilanne Ruotsissa, jossa työuupuminen on oma sairautensa. En sano sitä, etteikö diagnoosini psykoosista olisi ollut oikea, mutta pidän harmillisena sitä, että sairastumiseni työperustaisuutta ei lainkaan tunnustettu, eikä minulle esimerkiksi kirjattu Z-koodia. Kaikki se mitä olin kokenut työsuhteeni aikana haastavaksi ja kuormittavaksi mitätöitiin vajaa tunnin mittaisen tapaamisen perusteella. Arvio on alkujaan pohjautunut yksittäisen psykiatrin näkökantaan minusta nähdessään minut ensimmäistä kertaa.

Hoidon kohtaamattomuus

Pääsyy siihen, miksi suhtaudun kriittisesti saamaani psykoosidiagnoosiin, johtuu siitä, että hoito ei ollut minulle kovinkaan tuloksellista ja siitä, että diagnoosista aiheutui minulle melkoisesti inhimillistä kärsimystä. Diagnoosin myötä sain kaupan päälle aimo annoksen lisää häpeän, hämmennyksen ja huonommuuden tunteita. Nämä kertaantuivat kaikkien niiden negatiivissävytteisten jo olemassa olevien tuntemusten päälle siitä, mitä työsuhteeni aikana oli tapahtunut. Itsetuntoni oli saatu työsuhteen aikana tehokkaasti pohjamutiin ja diagnoosi oli se viimeinen tikki sen romuttamiselle. Reilu puoli vuotta sitten olin päässyt haluamaani oman alan työhön toimimaan asiantuntijana. Olin ollut ylpeä saavutuksestani ja koin pystyvyyden ja pärjäämisen tunteita: minusta tulisi jotain. Seuraavassa hetkessä olenkin avohuollon potilas, jolle varoitellaan psykoosien toistumisen mahdollisuudesta ja väläytellään eläkkeen mahdollisuuksia. Ei mennyt kauan, kun aloin kyseenalaistamaan koko identiteettiäni – enkö olekaan normaali?

Tämänkaltainen minäpystyvyyden heikentyminen tuntui jäävän hoidossa täysin pimentoon, sillä fokus oli oireiden tarkkailussa. Sairastumisen syiden käsittely oli toissijaista ja se jäi pitkälti potilaan omalle vastuulle. Periaatteessahan meillä kaikilla voisi olla jokin mielenterveysdiagnoosi, jos sellainen halutaan määrittää. Kohdallani esimerkiksi kriittinen ja ilkeä sisäinen puhe itselleni siitä, että olin epäonnistunut enkä lunastanut itselleni asettamia (täysin kohtuuttomia) odotuksia, kääntyivät psykiatrien silmissä ääniharhoiksi. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä tai epänormaalia, että työsuhteen kariutuessa sisäinen itsepuhe on hyvin negatiivissävytteistä ja tuo omaa huonouttaan ajatuksissaan hyvin vahvasti esiin itselleen. Kertomani esimerkit esimiehen mikromanageroinnista taas näyttäytyivät minun keksiminä harhaluuloina, mikä ei minua oikeastaan edes yllättänyt, sillä tiedän esimerkkien kuulostavan älyttömiltä. Vielä käsittämättömämmiltä ne tuntuivat tapahtuessaan ja, koska olen ne kokenut, en pidä tätä enää kovin ihmeellisenä ja tiedän, että samankaltaisia esimiehiä on työelämässä muitakin. Mikäli itsellään on vain hyviä kokemuksia työelämästä ja esimiehistä, voi olla hyvin vaikea uskoa tällaista tapahtuvan.

Koin avohuollon puolella saamani hoidon melko pintapuoliseksi, mikä varmasti osaltaan johtui siitä, että sain diagnoosini jälkijunassa eli silloin, kun oletetun psykoosini oireet olivat jo poissa. Akuutteja, psykoosiin viittavia oireita minulla ei ollut missään vaiheessa psykiatrien tapaamisissa tai hoidon edetessä. Myös erinäiset helpommin todennettavat fyysiset oireet kuten unettomuus ja ruokahalunpuute loppuivat likimain välittömästi Suomeen palattuani ja päästessäni irtaantumaan töistä. Saamani keskusteluapu taas oli hyvin pintapuolista ja tapaamiset harvakertaisia, enkä tuntenut saavani kaipaamaani syvällistä henkisen puolen tukea tarpeeksi. Koska kaikkea kertomaani myös tarkasteltiin diagnoosin värittämien silmälasien kautta, tulin varovaiseksikin siitä, mitä ja miten kerroin asioistani. Hoidon pääpaino tuntui olevan lääkehoidossa, jota minä en halunnut, enkä päätynyt psyykenlääkkeitä käyttämäänkään. Hoitosuhteeni päättyessä pyysin itsenäisesti lausuntoa Kelan tukemaan psykoterapiaan, ilman oma-aloitteisuuttani sitä tuskin olisi edes ehdotettu minulle. Toki sekin täytyy todeta, että ilman hoitokontaktiani ja diagnoosia olisin jäänyt ilman puoltavaa terapiapäätöstä.

Ihminen haluaa tulla kuulluksi ja minulle psykoosihoidossa pahinta oli juuri se, että en tullut kuulluksi. Minua ei kuunneltu ja siten työsuhteen aikana alkanut hiljentäminen jatkui vielä hoidonkin läpi. Koska en hakeutunut työterveyden kautta, minun olisi varmasti entistä enemmän pitänyt korostaa työstressin ja heikon työilmapiirin merkitystä silloiseen terveydentilaani. Tällöin olin kuitenkin itsekin vielä pihalla siitä, mitä kaikkea työsuhteen aikana olikaan tapahtunut ja, miten se kaikki olikaan mennyt niin kovin ihoni alle. Ajatukseni poukkoilivat ja päällimmäinen tunteeni oli häpeä hakeutuessani avunpiiriin. Olin munannut kaiken. Minulla kesti itsellänikin pitkän aikaa ennen kuin oikeasti aloin itsenäisesti ymmärtämään työstä aiheutuneita syyseuraussuhteita. Se olikin valtava helpotus, sillä silloin tajusin senkin, että ehkä en olekaan mielisairas ja sen, että työstä aiheutuva stressi oli merkittävin syy sairastumiseni takana. Taakka putosi harteiltani ja tiesin, että minun olisi täysin mahdollista päästä takaisin jaloilleni.

Väärä diagnoosi?

Huomaan, että diagnoosista kriittisesti kirjoittaminen on haastavaa, sillä yleisesti tuntuu olevan vallallaan ajatus, ettei lääkäreiden ammattitaitoa vastaan saisi nousta, saamastaan hoidosta tulisi olla kiitollinen ja lääketiedettä kritisoisivat vain vähempiälyiset hihhulit. Mikään tällainen ei vastaa hoitomyönteisyyden vaateeseen, joka tuntuu olevan sisällytettynä terveydenhuoltojärjestelmäämme – erityisesti julkisella puolella. Mitään muutosta mihinkään suuntaan ei kuitenkaan ole mahdollista tapahtua ilman kriittistä reflektointia. Muutoksella tarkoitan rakenteellisella tasolla esimerkiksi resurssien parempaa kohdistamista ja yksilötasolla parempaa itsetuntemusta.

Diagnoosikeskeisyys ja tavanomaisenkin
käytöksen patologisointi tuntuu olevan
yleistä terveydenhuoltojärjestelmässämme.

En ole lääkäri enkä vähättele lääkäreiden asiantuntemusta, mutta diagnoosikeskeisessä lähestymistavassa voi olla potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä, ja väärästä diagnoosista aiheutua valtavasti lisähuolta. Mielestäni olisi erityisen tärkeää sisällyttää potilasta päätöksentekoon, sillä onhan hän se, joka tietää omasta elämästään parhaiten. Kuulluksi tulemisen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Ymmärrän sen, että diagnoosit ovat terveydenhuoltojärjestelmämme perusta ja senkin, että resurssien takia lääkäreillä ei ole aikaa paneutua yksittäisen potilaan asioihin kovin syvällisesti. Diagnoosien tekeminen on hoidon tarpeen kannalta keskeinen ja niiden turvin mahdollistetaan sairaspoissaolot ja varmistetaan, että työkyvytön henkilö saa kaipaamansa levon. Diagnoosiperusteisessa lähestymistavassa unohdetaan kuitenkin herkästi se, että sairaus on yhteisöllistä.

Olen miettinyt sitäkin, että ”valitsenko” mieluummin työuupumuksen diagnoosikseni vain siksi, että se on sosiaalisesti hyväksyttävämpi termi ja sairaus. On eriasia kertoa ihmisille, että on sairastunut psykoosiin kuin se, että kertoo kärsivänsä työuupumuksesta. Reaktiot ovat erilaiset. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, sillä työ oli pääsyy uupumiselleni ja siitä eskaloituneeseen hermoromahdukselle, joka taas arvioitiin psykoosiksi. Ylipäänsä näen, että diagnoosit ovat joustavia, eikä ihmistä ja hänen tarinaansa ole kaikissa tapauksissa edes mahdollista lokeroida vain yhden ja tietyn käsitteen alaisuuteen.

Toipumisprosessin palanen

Nykyisin minun on ollut helpompi tarkastella kokemaani myös huumorin turvin. Ensimmäinen oman alan työpaikka ja minä olen psykoosissa, taidan olla ”hieman” stressiherkkä. Pidän myös psykoosipolilla saamaani hoitoa tärkeänä osana toipumisprosessiani, vaikka se ei tilanteessani ollutkaan kaikista hyödyllisintä tai tuloksellisinta. En ole tuolloin osannut sanallistaa kokemaani oikein mitenkään, joten olisi ollut aivan liian varhainen aika suunnata suorilta käsin terapiaprosessiin. Olin liian vaiheessa siihen. Ulosantini taisikin olla kehnoa, kun ensimmäisiä kertoja haen apua ja yritän puhua kokemuksistani ja tunteistani, niin heti lätkäistään psykoosin leima.

Kokemani jollain tapaa kypsytteli minua tulevaan ja sain realistisemman kuvan siitä, minkälainen polku toipumisen suhteen minulla olisikaan edessäpäin. Toisin kuin kuvittelin, se ei todellakaan tulisi menemään sormia napsauttamalla tai terapeutin toimesta. En tulisi äkillisesti ”parantumaan” ilman sitoutumista ja valmiutta ottaa vastuu omasta toipumisesta. Luulen, että kohdallani liian aikainen terapiaprosessi olisi voinut olla jopa haitallinen ja olisin mahdollisesti jättäytynyt siitä pois. Tarvitsin vielä aikaa itseni kanssa ennen siihen lähtemistä.

Yksittäistapaus vai sittenkin yleisempi ilmiö? 

Työuupumiseni paljasti minulle sen, kuinka eri tavalla sairastuminen vaikuttaa yksilöön ja työpaikkaan. Työuupumiseni oli ja on minun elämässäni ollut merkittävä kriisi, inhimillinen tragedia. Minä sairastuin. Sairastumisellani ei tietystikään ollut samanlaista vaikutusta työpaikkaan, ei aiheutunut kriisejä tai mitään muutakaan, vaan porskuttaminen eteenpäin jatkuu. Eikä siinä mitään, tämän ymmärtäminen avasi silmiäni onnekseni jo urani alkuvaiheilla. Tämä antaa perspektiiviä siihen, kuinka paljon haluaakaan uhrata elämästään työlle ja, miten työntekoa tästä eteenpäin arvottaakaan.

Työsuhteen päätyttyä työnantajan puolelta tuntui alkavan käsienpesu ja minuun oltiin yhteydessä tehtävääni rahoittaneen osapuolen taholta. Pyynnöstä lähetin heille kirjallista ”todistusaineistoa” sähköpostien muodossa esimiehen epäasialliseen käytökseen liittyen ja puhelimitse kerroin tapauksista, joista ei ollut kirjallista aineistoa. Kuulemansa perusteella he ilmensivät, etteivät enää rahoittaisi vastaavaa positiota samassa paikassa minun jälkeeni. Esimiehen käytös oli kuulemma hyvin harmittavaa, mutta sitä ei voisi luokitella kiusaamiseksi tai sellaiseksi käytökseksi, joka olisi nimenomaisesti targetoitunut minuun. En onneksi jäänyt arvuuttelemaan sitä, minkälaiseksi käytöksen olisikaan pitänyt eskaloitua, että se olisi lukeutunut kiusaamiseksi. Tiedän, että olisin varmasti voinut lähteä viemään asiaa eteenpäin, mutta tähän minulla ei ollut minkäänlaista kiinnostusta tai motivaatiota.

Ovatko työuupumiset enemmän sääntö kuin poikkeus nyky-
työelämässä?

Minä en usko, että työpaikalla tilanne muuttui miksikään jälkeeni. Sairastumiseni jälkeen pidetyssä tapaamisessa kirjattu pöytäkirja ja sen sisältämä tieto kertomistani ongelmakohdista lähti tuskin laajempaan jakoon. Sitä hyödyttämällä joihinkin epäkohtiin olisi tulevaisuudessa voitu kenties herkemmin puuttua. Kuten olen aikaisemmassa postauksessa kirjoittanut, minua edeltänyt esimiehen alainen oli irtisanoutunut esimiehen käytöksen takia. Todennäköisesti minunkin jälkeeni tulee seuraava alainen. Ja miksei tulisi? Työpaikka on hyvämaineinen kansainvälinen järjestö, joka näyttää CV:ssä hyvältä. Halukkaita tulijoita riittää ja varmasti suurella osalla on työsuhteen alkaessa kanssani samankaltaisia ajatuksia: en minä voi työuupua. Meistä uupuneista ja lopettaneista puhutaan yksittäistapauksina.

Tiedän, että työuupumusten leimaaminen yksilötason ongelmiksi tai yksittäistapauksiksi ei ole vain kyseisen työpaikan ongelma, vaan se on laajemminkin koko työelämän ilmiö. Työuupumiset eivät silti ole yksittäistapauksia. Ne voivat saada yksilöllisiä ilmenemispiirteitä, mutta kyllä ne kehittyvät ihan yhteisöllisten haasteiden siivittäminä. Yksilö sairastuu, mutta se, että yksilö saa lääketieteellisen diagnoosin johtuu ihan vain siitä, että työyhteisölle ei voi antaa diagnoosia.

Kaikkinensa pidän ristiriitaisena sitä, että koska työuupumusta ei voida diagnosoida, sitä ei pidetä sairautena. Tämähän ei ole totta, sillä uupumisilla on yhteys paitsi terveyden romahtamiseen myös valtaviin kustannuksiin työntekijöiden poissaolojen seurauksena. Koska työelämästä oikeutettu poissaolo ja koko terveydenhoitojärjestelmämme pohjautuvat sairauden ja diagnoosin ympärille, olisi mielestäni korkea aika saada työuupumukselle tautiluokitus. Silloin myös tunnustettaisiin se, että sairastuminen on työperustaista ja se, että työyhteisössäkään ei ole kaikki kunnossa. Olisin itse päässyt huomattavasti helpommalla ja vähemmällä henkisellä työllä, mikäli olisin alkujaan saanut oikean diagnoosin työuupumisesta. Tämän kaltainen kriittinen suhtautuminen on minusta tervettä itseanalyysia, eikä se mielestäni heikennä sitä, etteikö hyväksyisi saamaansa diagnoosia.

Jos hakeutuisin uupumisen myötä uudemman kerran hoitoon:

• Painottaisin työn merkitystä sairastumiselleni entistä enemmän.
• Pyytäisin työuupumuksesta Z-koodin tietoihini.
• Luottaisin omiin havaintoini ja käsityksiini omasta terveydentilasta.
• Osallistuisin aktiivisesti hoitoa koskeviin päätöksiin ja ehdottaisin itselleni paremmin sopivia hoitomuotoja.
• Konsultoisin työterveyteen erikoistuneita asiantuntijoita.

Mitä diagnoosin jälkeen tapahtui?

Se, että sain lääketieteellisen diagnoosin, ei vielä muuttanut tilannettani ulkoisesti mitenkään: työpaikalla tästä kaikesta oltiin pimennossa. Siellä elettiin käsityksessä, että lomaani on vielä viikon verran jäljellä ja, että tämän jälkeen palaan toimistolle. Siellä ei tiedetty mitään siitä, että olin takaisin Suomessa, saati siitä, että olin romahtanut henkisesti. Pelkkä ajatuskin työpaikalle ilmoittamisesta sai minut valtavan ahdistuneeksi ja stressin valtaan. Olisi tehnyt mieli vain olla kertomatta, heittää tietokone ja puhelin pois ja kadota maan alle. Jättäisin ilmoittamatta enkä palaisi töihin, kyllä ihmettely varmasti jonkin ajan kuluttua loppuisi. Alunperinhän (luikkiessani vähin äänin häntä koipien välissä Aasiasta takaisin Suomeen) olin ajatellut vain irtisanoutuvani. Lähetän sähköpostin ja totean, että minä lopetan. End of story. Nyt minulla oli kuitenkin puolentoista kuukauden sairaslomatodistus käsissäni, mitä voisin hyvin hyödyntää. Työsuhdettani olisi jäljellä enää kolmisen kuukautta, joten voisin hyvin olla alkuun tuon puolitoista kuukautta sairaslomalla ja tarkastella sitten tilannetta uudestaan. Työ oli kuitenkin merkittävä syy sille, miksi olin sairastunut.

Psykoosidiagnoosin saaminen ei muuttanut
sitä faktaa, että olin edelleen työsuhteessa.

Tilanteestani ilmoittaminen oli minulle hyvin haastavaa, olen voinut pahoin kirjoittaessani asiasta sähköpostia, ja sydämeni on jättänyt lyönnin välistä painaessani Lähetä. Minua ahdisti sekin, että ilmoitus tuli lähettää valtavalle määrälle henkilöitä. Esimiehelle, esimiehen esimiehelle, hr-kontaktille, rekrytoineelle taholle, rahoittajalle… Nyt se olisi yleistä tietoa, että minä paitsi poistuin maasta omin päin, olin myös mielisairas ja sairastunut psykoosiin. Todellisuus löi vasten kasvoja, enkä ole varmaan ikinä hävennyt yhtä paljon. Mitä minusta nyt ajateltiin? Pelkäsin myös saavani kuulla kunniani, ja vastaanottavani kuittailuja siitä, miten epäammattimaisesti olin toiminut. Jättää nyt tuolla tavalla työpaikka taakseen kenellekään mitään ilmoittamatta. Lähetettyäni sähköpostin suljin tietokoneen niin nopeasti kuin pystyin ja tasailin pulssia.

En pystynyt tarkistamaan sähköpostia vielä seuraavanakaan päivänä ja senkin jälkeen pyysin kumppaniani lukemaan viestin ennen minua. Siinä ei kuulemma ollut mitään pelättävää, joten uskaltauduin lukemaan viestin itsekin. Ensinnäkin esimies oli viimein tiputettu viestiketjusta pois, hän ei olisi työsuhteessani enää millään muotoa tekemisissä. En tiedä mitä oikein olin kuvitellut, mutta saamani vastaukset olivat hyvinkin asiallisia. Pahoiteltiin sitä, että tilanne oli eskaloitunut niin pahaksi ja oltiin iloisia siitä, että olin päässyt turvallisesti Suomeen. Sairaslomaani suhtauduttiin hyvin suopeasti ja välitettiin ymmärrystä siitä, mikäli sairasloma jatkuisi. Minulle toivoteltiin paranemista ja sovimme, että pitäisimme tilanteestani briiffaavan videopuhelun oloni kohentuessa. Alustava ajankohta tapaamiselle olisi kuukauden kuluttua.

Virtuaalitapaaminen

Videopuhelun ajankohdan lähestyessä tunsin ahdistuksenikin lisääntyvän. Miten kertoisin kokemastani hermoromahduksesta? Osaanko enää puhua englantia? Mitä pukisin päälleni, olisiko punainen paita turhan hyökkäävä? Onko silmissäni hullun kiilto? Minua jännitti se, miten minuun suhtauduttaisiin ja näkisinkö osanottajissa vaivaantuneisuutta. Yritin ajatella, että olemme kaikki aikuisia ihmisiä ja minuun varmasti suhtaudutaan asiallisesti. Ei mielen sairastuminen ole millään tavalla hävettävämpää kuin vaikkapa sairastuminen hengitystieinfektioon, eihän?

Videopuhelimitse järjestettyyn tapaamiseen osallistui lisäkseni kaksi johtotason henkilöä sekä rekrytoineen organisaation yhteyshenkilö, joka toimi keskustelun puheenjohtajana. Keskustelussa käytiin lävitse nykyistä vointiani, työstä johtuneita tekijöitä sairastumiselleni sekä mahdollista jatkamistani. Olin saanut kerättyä voimiani ja selkeytettyä ajatuksiani kuukaudessa sen verran, että ymmärsin paremmin niitä työhön liittyviä tekijöitä, mitkä olivat ajaneet minut voimaan niin huonosti. Toin osaltani esiin työtehtävien määrään, ennakoitavuuteen ja palautukseen liittyvää kuormitusta sekä sitä, miten olin kokenut vuorovaikutuksen esimiehen kanssa alusta saakka hyvin haasteellisena. Keskustelun puheenjohtaja kirjoitti tapaamisesta pöytäkirjan, joka piti sisällään kertomani asiat ja se jaettiin keskusteluun osallistuneiden kesken tapaamisen päätyttyä.

Tapaamisen loppupuolella tuotiin esiin myös se, että minun työsuhteelleni luvattiin jatkoa. Saisin toisen vuoden lisää, jos vain haluan. Tämä ei innostanut minua, mutten heti tyrmännyt sitä, vaan sanoin miettiväni ja palaavani asiaan. Huolimatta siitä, että itsetuntoni oli työsuhteen aikana murentunut pieniksi paloiksi, jollain tasolla edelleen tiesin sen tosiasian, että olin suoriutunut töistäni hyvin: kädenjälkeni on ollut jopa liiankin laadukasta ja suhtautuminen tehtäviin turhankin tunnollista. Silti minut valtasi epäilys siitä, että sopimustani jatkettaisiin vain säälistä. Kokiko työnantajaosapuoli huonoa omatuntoa tilanteestani?

Sairasloma jatkuu

Pian tämän jälkeen minulla oli psykiatrin uudelleenarviointi, joka päätyi siihen, että ensimmäistä puolentoista kuukauden mittaista sairaslomaani jatkettiin vielä toisella saman mittaisella. Psykiatrin arvioin mukaan työkykyni oli edelleen alhainen ja riski vointini huononemiselle olisi merkittävä, mikäli palaisin töihin. Samaten se, että työnantajani oli ulkomaalainen, sysäsi minut tavanomaisten työterveyshuollon turvaverkkojen ulkopuolelle. Jo pelkästään työnantajan kanssa käyty virtuaalitapaaminen oli paljastanut minulle, kuinka kuormitusherkkä olinkaan, sillä sen jälkeen minulla oli monen päivän ajan veto tyystin pois. En olisi vielä valmis yhtään enempään ja tästä olimme lääkärin kanssa yksimielisiä.

Tämä tarkoitti sitä, että sairaslomani piteni lopulta kolmen kuukauden mittaiseksi ja täten koko loppu työsuhteeni kului poissaolleena. Ilmoitin asiasta työnantajalle ja samalla kerroin tulleeni siihen päätökseen, että työsuhteeni päättyisi sairasloman jälkeen, enkä lähtisi uusimaan sopimustani.

Ääni kellossa muuttuu

Kerrottuani, etten enää jatkaisi työsuhdettani, työnantajan suhtautuminen minuun muuttui. En olisi heille enää millään tavalla hyödyllinen, vaan lähinnä kiusallinen esimerkki siitä, miten organisaatiossa kaikki eivät voikaan hyvin. Yhteydenpito työpaikalta päättyi ja rekrytoivan organisaation sävy minua kohtaan muuttui hyvin kylmäksi. Koska nyt oli selvää se, että työsuhteeni ei enää jatkuisi, minun tuli alkaa hoitamaan exit-strategian mukaisia lopetusjärjestelyitä, joihin kuului muun muassa laskelmia vuosilomapäivien jäljelle jääneestä määrästä, yhteenvetoja menneistä työaikataulukoista sekä erinäisiä loppuraportteja. Tehtävää oli paljon ja ne tuli saada valmiiksi ennen työsuhteen päättymistä. Lisäksi minun piti lähettää saamani lääkärintodistukset englanniksi käännettyinä, mikä on totta kai luonnollista työnantajan ollessa kansainvälinen. Koska hoitotahoni oli julkiselta puolelta, voin kertoa, että todistusten käännösten saaminen ei ollut kovinkaan nopeaa tai yksiselitteistä.

Ilmoitettuani, että en jatka työsopimustani, 
minut jätettiin oman onneni nojaan.

Exit-strategian mukaisia dokumentteja oli valtava määrä, ja olinkin tuolloin rekrytoineen organisaatioon yhteydessä enemmän kuin missään vaiheessa koko työsuhdettani selvittääkseni oikeat strategian mukaiset tavat toimia. Koska olin tekemisissä ison kansainvälisen organisaation kanssa, tiedon saamista ja oikeita raporttipohjia luonnehti byrokraattisuus. Allekirjoituksia tarvitsi sieltä täältä eri dokumentteihin ja minua piti kiireellisenä kymmenien muistutussähköpostien lähettely asian tiimoilta. Milloin joku oli vuosilomalla, milloin sähköpostit ajautuivat roskapostiin. Tähän kaikkeen on tuhriintunut lukemattomia tunteja. Minun haluttiin hoitavan raportit ja eri dokumentit mahdollisimman pian, mutta tuntui, että sen jälkeen, kun olin hoitanut osuuteni, työnantajapuolelle hoidetut raportit olivatkin vähäpätöisiä ja merkityksettömiä papereita, joihin heillä ei ollut aikaa tai intressiä antaa omaa panostaan.

Aikaisemmin kertomassani virtuaalitapaamisessa olin saanut työnantajaosapuolen puheiden perusteella sen kuvan, että tilanteestani oltiin pahoillaan ja, että saisin tukea myös exit-strategian mukaisiin loppujärjestelyihin. Tämä osoittautuikin sitten tyystin pelkäksi sanahelinäksi. Tiedän, että minulta olisi jäänyt suurikin määrä saatavia saamatta, jos minulla ei olisi ollut ohjia käsissä enkä olisi itse ollut aktiivinen asian suhteen. Tavallaanhan tässä ei ole mitään uutta: työelämässä ja elämässä on pakko olla oman elämänsä herra, ei kukaan muukaan sinun asioitasi voi hoitaa. Pidän kuitenkin kyseenalaisena sitä, että tämä kaikki on tapahtunut sairaslomalla ja työnantajan taholta on pidetty jollain tapaa itsestään selvänä sitä, että työntekijältä löytyy aikaa ja voimavaroja lähteä tällaiseen rumbaan, onhan hän sairaslomalla. Tässä ei mielestäni organisaation tasolta tultu yhtään vastaan eikä ymmärretty sitä, kuinka huonossa hapessa olinkaan. Onko tosiaan niin, että tämän kaltaisia hallinnollisia asioita tulee hoitaa sairaslomankin aikana?

Muistan hyvin, kuinka uuvuttavalta tämä kaikkinensa tuntui ja olen monet kerrat ollut heittämässä hanskoja tiskiin. Viimeisen palkanmaksun jälkeen, olen huokaissut helpotuksesta ja voinut viimein irtaantua työsuhteesta ja alkaa oikeasti toipumaan. Tässä kaikessa oli kuitenkin se hyvä puoli, että se osaltaan vahvisti sitä, että olin tehnyt oikean päätöksen sen suhteen, etten enää jatkaisi kyseisessä organisaatiossa työskentelyä. Se vahvisti käsitystäni siitä, että organisaation työhyvinvoinnilliset käytännöt olivat hyvinkin olemattomat ja, ettei sairastuminen loppu viimein ollut mikään ihmekään.

Eri käytännöt suomalaisen työnantajan palveluksessa?

Oletan ja toivon, että kokemukseni on siinä mielessä ollut eriävä tavanomaisista työuupumistapauksista, siksi, että en ole kuulunut suomalaisen työterveyshuollon piiriin. Ymmärtääkseni näinkin vakavissa romahduksissa terveydenhuollon toimija, esimerkiksi työterveyshoitaja tai -psykologi, voi toimia työntekijän ja työnantajan välisissä keskusteluissa ikään kuin kolmantena osapuolena. Rooliksi jää sen varmistaminen, ettei työntekijän terveys vaarannu enempää. Työterveyden puolelta voidaan ottaa osaa keskusteluihin työnantajan kanssa ja tuoda esimerkiksi esiin sairasloman tärkeys työntekijän toipumiselle. Minulle aiheutui valtavasti lisästressiä kertoessani diagnoosistani ja hoidon etenemisestä työnantajalle, tätä olisi varmasti lieventänyt se, mikäli olisin saanut tukea työterveyshuollon toimijalta.

En halunnut enää jatkaa työsuhdettani, enkä
ole katunut päätöstäni missään vaiheessa.

Minulle oli selvää se, että en enää jatkaisi tehtävässäni. En yksinkertaisesti halunnut. Tilanne oli eskaloitunut sen verran pahaksi, että kynnys jatkamiselle oli liian korkealla. Siinä mielessä toipumiseni lähti liikkeelle vasta sitten, kun olin ikään kuin tyhjän päällä. Usein työuupumistapauksissa suositaan sitä, että työtä järjestellään toimivammaksi ja akuutin sairasloman jälkeen töihin paluu toteutetaan asteittain esimerkiksi jatkamalla työntekoa alkuun osa-aikaisella otteella. Tämä on toipumista tukevaa ja vaatii osakseen ymmärrystä työnantajalta ja koko työyhteisöltä. Mikäli työoloissa ei tosiasiallisesti tapahdu tarpeeksi muutoksia, riski uupumisen toistumiselle on merkittävä.

Terveydelle ja sen menettämiselle ei mielestäni ole hintalappua ja, siksi olen tietoisesti ollut kirjoittamatta työtehtäväni palkkauksesta. Euromäärillä ei ollut minulle enää mitään merkitystä työsuhteen loppuvaiheilla, jolloin vointini oli jo erittäin huono. Ei ollut merkitystä sillä, olisinko saanut tonnin tai kymppitonnin. Epäterveestä työsuhteesta kokonaan irtaantuminen voi monelle työuupuneelle olla mahdotonta juuri taloudellisten tekijöiden takia, eikä uuden työpaikan etsimiselle välttämättä jää aikaa, voimia tai resursseja. Siinä mielessä pidän itseäni onnekkaana, ettei minun tarvinnut jatkaa tehtävässä vain siksi, että tulisin taloudellisesti toimeen. Minulla ei myöskään ollut mikään kiire lähteä suin päin uuteen työpaikkaan työsuhteen päätyttyä, vaan pystyin keskittymään vain ja ainoastaan toipumiseen.

 

Kiinnittäisin tulevaisuudessa huomiota:

• Mitä muut minusta ajattelevat? on hyvin luonnollinen, mutta loppu viimein hyvinkin turha kysymys, joka vie vain energiaa. Vastaus nimittäin useimmiten on: ei mitään.
• Sairastuminen ei ole oma valinta. Eikä sitä siksi tarvitsisi hävetä lainkaan.
• Selvitä työterveyshuollon käytännöt työuupumistapauksissa etukäteen. Mistä, miten, mihin, kuka ja mitä.
• Kuuntele omia tarpeitasi äläkä vertaa itseäsi muihin! Toisille sopii työsuhteen jatkaminen tukena toipumiselle, toisille ainoa keino on työsuhteen päättäminen.
• Säästä rahaa hätävaraksi yllättävien tilanteiden varalle. Työuupuminen lukeutuu hyvinkin yllättäväksi tilanteeksi. Tämä antaa sinulle paremmin vapauksia tehdä tilanteesi kannalta tarvittavia päätöksiä.

"Joudunko suljetulle osastolle?”

Suomeen palattuani olin varannut itselleni ajan psykiatrille. Ajanvaraamista oli edeltänyt pitkähkö selvitystyö siitä, miten psykiatri, psykologi, psykoterapeutti tai terapeutti eroavat toisistaan ja, mikä näistä olisi kohdallani oikea vaihtoehto, minne mennä. Olin aivan pihalla tästä skenestä. Valintani kohdistui psykiatriin, joka on mielenterveyttä koskeviin asioihin erikoistunut lääkäri, sillä halusin saada lääketieteellisen arvion ja luotettavan varmuuden siitä, mikä minua oli vaivannut. Vaikka meninkin yksityisen sektorin kautta, jonot olivat pitkiä ja, koska tiesin itseni sen verran hyvin, minun oli tärkeää saada aika mahdollisimman pikaisesti ennen kuin muutan mieleni ja lakaisen kokemani maton alle. Laaja kontaktointi tuotti tulosta ja minun onnistui saada peruutusaika samalle päivälle. Olisin ehdottomasti päässyt kaikkein helpommalla menemällä työterveyshuollon kautta, mutta koska työnantajani ei ollut suomalainen, tämä ei ollut mahdollista.

Ensimmäistä kertaa psykiatrin luona

Minua jännitti, kuinka psykiatri arvioisi
tilannettani.

Varaamani psykiatrin aika koitti. Minua jännitti. Joutuisinko tekemään erilaisia musteläiskätestejä, joiden pohjin minut todettaisiin epänormaaliksi ja suljettaisiin laitokseen pakkopaitaan sidottuna? Viime aikoina oli ehtinyt tapahtumaan paljon, eikä mieleni oikein tuntunut pysyvän perässä. Vielä hetki sitten olin ollut toisella puolella maapalloa lomafiiliksissä ja yhtäkkiä olinkin Terveystalon vastaanotolla. Häpeän määrä oli valtava, työhän oli alkujaan ollut unelmatyö. Kärsin myös jossain määrin aikaerorasituksesta. Minulla ei suoraan sanottuna ollut hajuakaan, mitä kertoisin tai, miten tiivistäisin kaiken työsuhteen aikana kokemani vajaan tunnin pituiseen aikaslottiin. En ollut sanoittanut kokemaani edes itselleni enkä todellakaan ollut tottunut puhumaan asioistani tai tunteistani muille. En vielä tuolloin ollut ymmärtänyt sitä, että lääkärin käynnille voisi ottaa mukaansa muistilapun sisältäen ne asiat, joista haluat kertoa. Näin tulee varmemmin kertoneeksi kaiken sen, mitä haluaa. Noudatan tätä nykyisin.

Turvavälin takaamiseksi lääkäri istui minusta hyvin kaukana työpöytänsä takana ja pidimme molemmat kasvomaskeja päällä terveysturvallisuuden nimissä. Minulla maskit aiheuttavat paljon haasteita tulkita vuorovaikutustilannetta ja toisen ihmisen reaktioita. Toinen jää hyvin etäiseksi, eikä luottamusta oikein tunnu pääsevän syntymään. Ulkoiset tilanteet eivät siten ainakaan helpottaneet ahdinkoani siitä, miten ihmeessä lähden asiaani perkaamaan. Aloin kertomaan tilanteestani kronologisessa järjestyksessä alkaen työsuhteen alkamisesta. Koska asiaa oli paljon, huomasin poukkoilevani kertomuksessani ja olen varma, että minusta sai verrattain epäjohdonmukaisen kuvan. Psykiatri kuunteli ja heitti kysymyksiä pääsääntöisesti työhön liittymättömistä asioista kuten siitä, minkälaisia kokemuksia minulla jäi opiskeluvuosista tai miten olen aikaisemmin reagoinut stressiin. Kertoessani työuupumukseen viittaavista oireista, lääkäri lähinnä myhäili ja kertoi, ettei se ole diagnoosi ja, että sen kehittyminen voi viedä vuosia. Tapaamisen puolivälissä hän kysyi, olenko masentunut. Vastasin todenmukaisesti, että en. Lääkäri tuntui olettavan, että tiedän, mitä masennuksella tarkoitetaan eikä hän avannut oireidenkirjoa lainkaan.

Diagnoosia ei siten saatukaan näin helposti, joten jatkoimme keskustelua. Kerroin, että toivoisin tilanteessani keskusteluapua mahdollisesti terapian kautta (en tuolloin tiennyt mitään käytännön asioita terapiaan liittyen). Lääkäri totesikin, että ensiksi tarvitaan diagnoosi. Pääsin tarinassani hermoromahduksen vaiheeseen ja tässä kohtaa aloin itkemään. Itkeminen kasvomaski päällä on oma lajinsa ja suolaveden ja rään täyttämän suojuksen kanssa oleminen ei varsinaisesti parantanut oloani. Aina sanotaan, ettei ulkonäkö merkitse mitään. Pidän tätä kuitenkin valheellisena käsityksenä, sillä ulkoinen habitus lähettää signaaleja ulkomaailmaan halusi sitä tai ei. Minun ulkoinen olemukseni lääkärin vastaanotolla ei vahvistanut kuvaa siitä, että olisin työskennellyt asiantuntijana globaalissa järjestössä. Olin heittänyt päälleni hupparin ja verkkarit tyyppisen asun enkä usko, että näytin lääkärin silmissä ainakaan ikäistäni vanhemmalta – päinvastoin. Koska en myöskään tullut työterveyden kautta, tilannettani ei suoranaisesti tulkittu työperustaisena asiana.

Psykiatri toi keskusteluun omakohtaisen tapausesimerkin, jonka turvin hän loppu viimein tuntui tekevän diagnoosinsa. Hän kertoi ulkomaalaisesta tuttavastaan, joka aina tullessaan visiitille Suomeen joutuu osastolle hoitoon. Ilmeisesti siksi, että kulttuurishokki oli niin valtava ja, koska tämä tuttava ei ymmärtänyt puhuttavaa kieltä, hän saattoi kokea vainoharhoja. Tämän ja joidenkin tarkentavien kysymysten pohjin hän aavisteli minun kokemukseni olleen samanlainen ja totesi diagnoosikseni psykoosin. En tiennyt psykooseista juuri mitään, mutta jo pelkästään sanana sen kuuleminen sai minut pelästymään. Nyt on tosi kyseessä. Tiedustelin heti ensitöikseni, että suljetaanko minut johonkin laitokseen?

Vastaanottoaika tuli täyteen ja aika loppui kesken sen suhteen, että psykiatri olisi ehtinyt tarkemmin kertomaan diagnoosistani ja psykooseista sinänsä. Hän kirjoitti minulle lähetteen julkiselle puolelle psykoosipolille avohuoltoon tarkempiin tutkimuksiin. Hän arvioi psykoosini olleen ohimennyt, mutta näki, että tilannetta voitaisiin tutkia ja seurata jonkin aikaa. Lähdin vastaanotolta kotiin kahdensadan euron hintaisen laskun ja 45 vuorokauden mittaisen sairasloman kanssa. Yllätyin, sillä en ollut edes ajatellut saavani sairaslomaa. Samalla olin melko tyrmistynyt, olin hullu.

Psykiatrin vastaanotolta lähdettyäni minulla
oli enemmän kysymyksiä kuin sinne mentäessä.

Lähdin vastaanotolta melko sekavissa tunnelmissa ja pääni oli täynnä kysymyksiä. Olisiko viereisen huoneen psykiatri antanut minulle tyystin eri diagnoosin ja tulkinnut tilannetta eri lähtökohdista käsin? Olisiko minun sittenkin pitänyt sanoa olevani masentunut? Olisiko masennusdiagnoosi ollut pesunkestävämpi? Olisinko silloin saanut vain lämmintä kättä ja lääkkeet kouraan? Mitä nyt tapahtuu? Kotona minulla menikin pitkä tovi googlettamisessa, olen lukenut valtavan määrän tietoa psykooseista ja päässyt siten edes jollain tasolla perille siitä, mistä niissä on kyse.

Tiedän, että lääkärit näkevät kymmeniä potilaita päivän aikana, eikä yksittäisen potilaan kertomusta voida rajatussa ajassa lähteä tarkasti penkomaan. Pidän kyseenalaistettavana sitä, että lyödään aika kovakin diagnoosi käteen ilman, että potilasta sisällytetään päätöksentekoon tai, että häntä kuullaan diagnoosin jäljiltä. Vakavilla F-mielenterveysperustaisilla diagnooseilla on vaikutuksensa esimerkiksi sairasvakuutusten myöntämiselle, oikeustoimikelpoisuudelle, tiettyihin työ- ja opiskelupaikkoihin hakeutumiselle sekä ymmärtääkseni myös ajokorttien myöntämisille. Puhumattakaan niiden merkityksestä ihmisen omakuvalle.

(Työuupumus)psykoosiin keskittymistä

Psykiatrin tapaamisen jälkeen meni noin viikko, kun minulle soitettiin psykoosipolilta. Sovimme minulle ajan alkukartoituksen kaltaiseen moniammatilliseen tapaamiseen, jossa olisi mukana psykiatri, psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä. En tiennyt tapaamisesta sen enempää, joten lähdin sinne avoimin mielin. Olin tyytyväinen siihen, että tilanteeni otettiin vakavasti.

Tapaaminen osoittautui kuitenkin painajaismaiseksi. Tuolit olivat ringissä siten, että minä istuin psykiatria vastapäätä. Toisella puolellani istui sosiaalityöntekijä ja toisella puolella sairaanhoitaja ja psykologi. Tuolit oli myös aseteltu minua päin siten että jokaisella heistä oli suora näköyhteys minuun. En voinut mitään sille, että sain psykiatrista hieman homssuisen kuvan, hänellä oli pitkät ja likaiset hiukset. Hän myös puhui päälle ja näin tehdessään hänen äänenvoimakkuutensa nousi. Valta-asetelma oli selvä: psykiatri hallitsi keskustelua ja esitti tiuhaan tahtiin erilaisia kysymyksiä minulle. Tätä korosti se, että hän oli tilaisuuden ainoa miespuolinen henkilö. Muut asiantuntijat seurasivat keskustelua, tarkkailivat minua ja tilaisuuden lopulla esittivät joitain yksittäisiä kysymyksiä.

Psykoosidiagnoosin jälkeen koin, että hoito keskittyi oireisiin
eikä niinkään syihin vointini takana. Sairastumiseni työ-
perustaisuus jäi käsittelemättä.

Tällaisessa moniammatillisessa tapaamisessa on hyvät puolensakin erityisesti työntekijöiden näkökulmasta: ajantasainen tiedonkulku, tieteiden rajat ylittävä lähestymistapa ja potilaslähtöisyys. Johtuiko sitten minun luonteenpiirteistäni vaiko siitä, että en pidä sensitiivisten asioideni jakamisesta ventovieraille (vaikka olisivatkin asiantuntijan roolissa), niin minulle tilaisuus näyttäytyi lähinnä kuulusteluna, jossa minä olin syyllinen ja tehnyt jotain väärin. Koin sen hyvin epämiellyttävänä ja silmätikkuna oleminen sai minut vaivaantuneeksi. En yksinkertaisesti tuntenut oloani hyväksi ja vierastin kertoa asioistani. Pääni myös löi aivan tyhjää siitä, mitä sanoisin. Tuntui, että kaikki sanomani tulkittiin jonkinlaisten olettamuksien suodattamana. Onko suvussasi mielenterveydenhäiriöitä tai esimerkiksi skitsofreniaa? Kysyisin mieluummin niin päin, että kenen suvussa ei olisi ja skitsofrenian väläyttely noinkin aikaisessa vaiheessa, tuntui jälkeenpäin ajateltuna turhalta pelottelulta.

Minusta tuntui, että keskustelussa ei taaskaan huomioitu tarpeeksi työn merkitystä ja siitä aiheutunutta suoraa syyseuraussuhdetta kokemukselleni. Koska yksityisen lääkäriaseman psykiatri oli antanut minulle diagnoosin, olisi vaatinut ihmeitä, että julkisen puolen kollega olisi noussut tätä vastaan. Usein on myös niin, että ennakko-oletukset käyvät toteen ja sen mitä haluaa nähdä, myös näkee. Sain siis vahvistuksen ja toisen diagnoosin psykoosista. Psykiatrin mukaan akuuttivaihe oli kuitenkin ohi enkä ainakaan enää ollut millään muotoa psykoottinen. Minut otettiin avohuollon asiakkaaksi ja sovimme, että alan käymään joitakin kertoja kuukaudessa psykiatrisen sairaanhoitajan paikkeilla keskustelemassa. Oloani seurattaisiin ja psykiatri tarkastelisi tilannetta uudestaan joidenkin kuukausien päästä.

Suunnitelman mukaisesti kävin keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Näin jälkeenpäin en koe, että siitä oli todellisuudessa minulle merkittävästi hyötyä. Hoitaja oli samanikäinen kuin minä ja tuntui, että häneltä puuttui tarpeeksi samaistumispintaa kanssani. En siten aina tuntenut tulevani kuulluksi. Tapaamisten fokus oli pitkälti psykooseista kertomisena, oireiden kartoittamisena ja minun tilanteen kehittymisen tarkkailussa. Hänen asiantuntemuksensa keskittyi juuri psykooseihin, ei työuupumisiin. Opinkin valtavasti uutta psykooseista, mutta olisin kaivannut tilanteeni syvällisempää kartoittamista työn näkökulmasta. Miksi juuri minä uuvuin ja miten tässä näin pääsi käymään? Minulle ei tehty mitään testejä enkä täyttänyt kyselylomakkeita. Jatkomme tapaamisia joitakin kuukausia. Tämän jälkeen hoitaja jäi vuosilomalle ja kävin muutamia kertoja psykologin juttusilla. Siitä oli minulle hyötyä, sillä ensimmäisen kerran sain tunteen siitä, että minua kuunneltiin ja psykologi oli kiinnostunut nimenomaan sairastumiseeni johtaneista syistä ja työsuhteen aikana tapahtuneista asioista. Näiden kertojen innoittamana minulla heräsi ajatus siitä, josko psykoterapia voisi tapauksessani olla varteenotettava vaihtoehto. Sain psykologilta lisätietoa terapiasta ja hän kannusti minua kokeilemaan. Emme nähneet enää tarpeelliseksi pitää minua potilaana psykoosihoidossa, joten psykiatrin tapaamisen jälkeen minut uloskirjattiin sieltä. Samalla psykiatri kirjasi minulle b-lausunnon Kelan tukemaa kuntoutusterapiaa varten.

Psyykenlääkkeistä

Olin alusta asti johdonmukainen sen suhteen, että en halua lääkinnällistä hoitoa. Tämä onnekseni hyväksyttiin, eikä minulle merkittävästi niitä tuputettukaan. Pelkäsin alkuun, että tahtomattani minut pakotettaisiin niiden syömiseen, mikä nyt tietystikään ei ole realistista avohuollon palveluista puhuttaessa. Koin, että tilanteeni korjautuisi parhaiten työstä irtautumisella, unella, terveellisellä ruualla ja sopivalla määrällä liikuntaa. Irtaantuminen työasioista oli tärkein askel, sillä työ oli se, josta tarvitsin nyt stopin. Olisin myös valmis ottamaan asiantuntevaa keskusteluapua vastaan.

Lääketeollisuudessa liikkuu valtavat summat rahaa erityisesti psyykenlääkkeiden kohdalla. Punnitsin myös hyödyn ja haittojen suhdetta, olenko valmis haittavaikutuksiin tai mahdolliseen riippuvuuteen lääkkeestä? Suhtaudun melkoisen kriittisesti lääkkeisiin tapauksissa, jossa potilasta ei kuunnella eikä hänen tilannettaan tarkastella yksilöllisesti. Pillerit kouraan ja löydätkin varmaan itse tien ulos. Pelkkä lääkehoito jättää potilaan loppu viimein hyvin yksin tilanteensa kanssa ja uskon parhaimman hoitovastineen olevan saavutettavissa lääkinnällisen hoidon ja keskusteluavun yhdistelmänä. Mikäli oloni ei olisi lähtenyt paranemaan, sitten olisin tarkastellut lääkkeettömyyttä kahteen kertaan. Korostan tässä kohtaa, että lääkkeiden käytöstä tulee aina konsultoida lääkäriä ja erityisesti psykoosien akuuttivaiheessa lääkitys on tarpeen. Lääkkeet ovat ensiapuna tehokkaita katkaisemaan tilanteen eskaloituminen, ne vähentävät tehokkaasti inhimillistä kärsimystä ja pelastavat henkiä.

Stereotypioiden värittämää

Mielenterveyshäiriöihin liittyy paljon
ennakkoluuloja ja stereotypioita.

Olen hyväksynyt sen, että hermoromahdukseni diagnosoitiin reaktiiviseksi psykoosiksi. Itse diagnosoisin sen näin jälkeenpäin paniikkikohtaukseksi tai akuutiksi stressireaktioksi. Kohdallani ei otettu tarpeeksi huomioon toimintakyvyn säilymistä, matkajärjestelyjen toteuttaminen vaati organisaatiokykyä, suunnitelmallisuutta sekä toiminnanohjauksen vaatimaa energiatasoa. Tiedostan sen, että psykoosien oireenkuvaan liittyy oireiden kieltäminen ja tämä on erittäin valitettavaa hoitoon hakeutumisen näkökulmasta. Toinen puoli asiassa on se, että diagnoosi voidaan runnoa läpi vähäisinkin perustein kenelle tahansa. En tuolloin osannut kyseenalaistaa diagnoosiani puhtaasti siitä syystä, että en tiennyt psykooseista mitään. Enkä edelleenkään ole asiantuntija, vaan puhun omasta kokemuksestani. Sen tiedän, että ne ovat suhteellisen yleisiä, niihin johtavat syyt ovat moninaisia (omalla kohdallani pitkittynyt ja korkea työstressi) ja oireet voivat olla kirjavia. Suosittelen kiinnostuneita lukemaan asiasta lisää täältä ja täältä.

Kokemukseni paljasti, miten vähän tiesinkään mielenterveyteen liittyvistä asioista ja, miten paljon erilaiset ennakko-oletukset ja stereotypiat ovat niitä värittäneet. Vaikka olen istunut vuosia koulunpenkillä, en tiennyt, että populaarikulttuurin välittämä kuva mielisairaista ei vastaa todellisuutta. Seinille hyppiminen, hiustenrepiminen ja kirkuminen on Hollywoodia, ei arkea. Sairastuminen ei ole oma valinta, eikä se katso ikää, sukupuolta, sosiaalista statusta tai mitään muutakaan. Heräsin tietämättömyyteeni ja valitettavaahan se on, kuinka yleisiä mielenterveyteen liittyvät väärinymmärrykset loppu viimein ovat. Jo ihan esimerkiksi resursseista ja hoitomitoituksista vastaavien poliittisten päättäjien keskuudessa.

Tietämättömyydestä kertoo jo ensireaktio siitä, joutuuko tässä nyt suljetulle osastolle. Resurssipulan takiahan avohuollon palvelut nimenomaan kasvavat ja suljetulle osastolle ei noin vain mennä. Siksikin mielen pirstaloituessa kyseessä on useimmiten suljetulle osalle pääseminen, ei joutuminen.

Tilanne herätteli minussa seuraavanlaisia ajatuksia: 

• Sairastuminen voi sattua kenen tahansa kohdalle - eikä siinä ole mitään hävettävää!
• Ensimmäinen askel myönnettäessä, että ei voi hyvin ja haettaessa apua, voi olla se kaikkein voimaannuttavin.
• Diagnoosi on hoidon saamiseksi tarpeen, mutta se ei määrittele sinua ihmisenä.
• Toipuminen ottaa aikansa, eheytymisen polku on kaikilla erilainen.
• Sosiaaliset syyt sairastumisen taustalla jäävät usein lääketieteellisessä lähestymistavassa vähemmälle huomiolle. 
• On ok olla aktiivinen omaa hoitoa ja terveyttä koskevissa päätöksissä.