Liiallista miellyttämisenhalua työuupumuksen taustalla

Alkaessani tarkemmin pohtia omia käyttäytymismallejani, jotka edistivät työuupumukseen sairastumista, päällimmäiseksi nousi taipumukseni pyrkiä miellyttämään muita oman hyvinvointinikin kustannuksella. Oivallus oli minulle jopa lievä järkytys, sillä en ollut mieltänyt itseäni miellyttäjätyyppiseksi. Olen pitänyt itseäni suhteellisen vahvana ja esimerkiksi opiskeluaikoina ollut mielipiteiden ja aatteiden suhteen riippumaton ja puolueeton, vaikka ympäristöstä tuli tuolloin painostaviakin poliittisia signaaleja. Minulle on ollut tärkeää selvittää ja tehdä johtopäätöksiä asioista itsenäisesti, valmiiksi annetuista totuuksista olen halunnut kieltäytyä. Kaikkea tätä vasten pidin hämmentävänä sitä, että kyllä, minä olen miellyttäjä. 

Miellyttäminen ei ole mielistelyä.

Pidän kuitenkin tärkeänä erottaa miellyttämisenhalun ja mielistelyn toisistaan, sillä ne usein virheellisesti sekoittuvat keskenään. Mielistelyssä on kyse toisten henkilöiden peesaamisesta, jolloin omista ajatuksista ja näkemyksistä todennäköisemmin tingitään. Peesaaminen tapahtuu omien mielipiteiden kustannuksella ja toimintaa voi ohjata oman edun tavoittelu. Sen sijaan miellyttäminen on mielestäni enemmänkin herkkyyttä tulkita sosiaalisia vuorovaikutustilanteita ja pyrkimystä sovittaa oma toiminta toisen tapaan siten, ettei konflikteja pääsisi syntymään. Juuri konfliktien välttely voi olla merkki miellyttämisestä, mutta sitä on myös toisen lukeminen, kuunteleminen ja yritys ymmärtää toisen käyttäytymistä ja niistä aiheutuvia seurauksia. Toiminnan tavoitteena voi olla oman edun ajamisen sijasta enemmänkin sosiaalisten suhteiden vakiinnuttaminen ja miellyttävän ilmapiirin edistäminen.

Mistä miellyttäminen johtuu?

Suurella osalla ihmisiä on eri asteista miellyttämisenhalua, sillä sosiaalisena eläimenä kyseessä on muiden hyväksynnän saaminen ja toiminnan taustalla vaikuttaa pelko hylätyksi tulosta. Hylätyksi tuleminen taas on merkinnyt ihmisen kehityksen historiassa kuolemaa, joten evoluution näkökulmasta halu miellyttää on enemmän kuin ymmärrettävää. Taito ei ole pahaksi työelämässäkään, sillä usein miellyttäjät ovat henkilöitä, joiden kanssa on mukava tehdä töitä ja, joiden kanssa tullaan hyvin toimeen. He ovat kirjaimellisesti miellyttävää seuraa. Kaikki eivät taivu hapannaamaisiksi boss bitcheiksi tai asiakeskeisiksi individualisteiksi näin kärjistetyksi sanottuna, vaan työelämässä pitäisi olla paikkansa myös niille mukaville ja ystävällisille työntekijöille ilman, että heitä automaattisesti alettaisiin riistää tai hyväksikäyttää.

Miellyttäminen voi olla lapsuudessa opittu
selviytymisstrategia, joka ei enää aikuisena
ole paras tapa toimia.

Miellyttämisenhaluisuutta voi myös lähestyä opittuna selviytymisstrategiana. Lapsuudessa opitut toimintamallit ohjaavat käyttäytymistä myös aikuisuudessa ja se, mikä on aikanaan osoittautunut hyväksi tavaksi toimia, ei välttämättä olekaan enää tänä päivänä se hedelmällisin tapa. Näkökulma on mielestäni hyvin armollinen, sillä lapsi on vanhempiensa armoilla ja käyttöön otetut selviytymisstrategiat valikoituvat ja määräytyvät nimenomaan selviytymisen ja henkiinjäämisen kannalta. Lapsi ei valitse perhettään, johon hän syntyy, eikä hänellä luonnollisestikaan ole kapasiteettia reflektoida valitsemansa toimintamallin hyötyjä ja haittoja. Lapsena miellyttämisen pääkohteena on voinut olla vanhemmat/huoltajat, ja toiminta on hyvinkin voinut olla tuloksellista hyväksynnän ja rakkauden saamisen näkökulmasta. Vanhempia on voinut miellyttää lapsi, joka on kiltti ja tottelevainen, ja palkitsemalla häntä tämän tottelevaisuudesta toiminta on vahvistunut. Sanomattakin on selvää, ettei miellyttämisen dynamiikka ole aikuisuudessa yhtä tuloksekasta, vaan se voi altistaa riistolle ja hyväksikäytölle.

Miellyttämisenhaluisuus näkyy ihmissuhteissani, mutta kohdallani piirre on siirtynyt ja korostunut erityisesti työelämässä. Työuupumukseen johtaneessa työsuhteessa miellyttämisenhaluisuus oli voimakkaasti läsnä ja yhtenä merkittävänä tekijänä sairastumiselle. Taipumukseni miellyttää on erityisen voimakasta ihmissuhteiden ja työsuhteiden alkuvaiheessa, jolloin vielä tutustutaan toisiin. Alun jälkeen minun on helpompi olla oma itseni ja saada ääneni kuuluviin, sillä silloin minulla on parempi luottamus siitä, että suhde on kestävähköllä pohjalla, eikä hylätyksi tuleminen ole yhtä todennäköistä. Tiedänkin, että moni tuttavani yllättyisi taipumuksestani miellyttää, sillä he näkevät minussa paremmin sen ei-miellyttäjän puolen, joka on luottavaisempi ja varmempi omasta itsestään.

Miten miellyttämisenhaluisuus voi näkyä työelämässä?

Työelämässä piirre voi näkyä eri tavoin ja minun kohdallani se kiteytyy rajattomuuteen ja oman osaamisen pienentämiseen. Lisäksi minulla on korostunut tarve kokea olevani työyhteisössä pidetty henkilö. Erityisesti uudessa työpaikassa aloittaessa haluan, että minusta pidetään ja saatankin tällöin keskittyä tämän tavoitteen saavuttamiseen paremmin kuin esimerkiksi uusien työtehtävien oppimiseen ja perehtymiseen. Pidettynä olemisessa ei tietystikään ole mitään väärää, mutta sen ei tulisi tapahtua itse työn tai omanarvontunnon kustannuksella, ja olisi tietysti toivottavaa muistaa sekin, ettei muiden reaktioita sinua kohtaan voi tyystin kontrolloida. Kaikkia ei voi miellyttää, kaikista ei tarvitse pitää eikä sekään ole maailman loppu, jos joku ei sinusta pidä.

Minulle uupumiseen johtanut työsuhde paljasti sen, kuinka haastavaa omien rajojen asettaminen voi olla ja, kuinka ein sanominen ja työtehtävistä kieltäytyminen oli vaikeaa. En osannut ilmaista itseäni tarpeeksi ponnekkaasti tai pystynyt estämään työpäivien venymistä ja to-do listan kasvua. Useinhan on niinkin, että jos rajoja ei heti alkuun määritä, niiden asettaminen myöhäisemmässä vaiheessa voi olla hyvin vaikeaa. Muut ovat jo tottuneet siihen, että hommat tulevat hoidetuksi ja, jos tilanne muuttuukin, niin päällimmäiseksi mietitään, että mikäs sille nyt tuli. Tästä voi kieltäytyjälle herkästi tulla syyllisyyden tunteita ja huolta siitä, pidetäänkö minusta enää. Asetelmaa voidaan siten herkästi hyväksikäyttää ja miellyttäjälle sysätä tehtäviä, jotka eivät hänelle alkujaan kuuluisikaan.

Miellyttämisenhalu näkyy myös siinä, että huolehtii muiden tarpeista omien edelle ja itseä ja omaa olemassaoloa mahdollisesti pienennetään. Miellyttäjä voi vähätellä itseä, omaa osaamista ja omia kokemuksia ja piilottaa omat tuntemuksensa muilta. Minä vasta valmistuin ja siirryin työelämään, niin ei minun kannata pitää turhaa meteliä itsestäni. Olen vasta aloittanut ja kaikkein nuorinkin. Varmasti vain kuvittelen epäkohtia. Työsuhteessani tämä näkyi hyvin siinä, kuinka kärjistyneen tilanteen myöntäminen pitkittyi ja omiin kokemuksiin uskominen heikentyi. Tiimityössä miellyttäminen voi näyttäytyä haitallisesi esimerkiksi tapauksessa, jossa miellyttäjä tuo esiin omia ideoita ja myöhemmin tiimin toinen jäsen esittää ideat virheellisesti ominaan. Miellyttäjä jättää reagoimatta tähän, vaikka hänellä olisi kaikki oikeus korjata tiimiläistä siitä, että ideat olivat alun perin hänen. Onhan koko tiimi nyt saanut tehtävää edistettyä.

Todellisten tunteiden piilottelu työpaikalla
voi lisätä riskiä työuupumiselle.

Vastikään luin tutkimuksen, jossa selviteltiin, että henkilöt, jotka esittävät iloisempaa kuin todellisuudessa ovat, ovat alttiimpia uupumaan. Huomaan omasta käytöksestä, että minun on työpaikalla helpompi näyttää positiivisia kuin negatiivisia tunteita ja olen taipuvainen piilottamaan aitoja sen hetkisiä tuntemuksiani. Olen mieluummin iloinen kuin tympääntynyt, sillä tiedän sen olevan muille miellyttävämpää. Pirteämmän olemuksen esittäminen kuitenkin vie voimavaroja ja energiaa kuluu työn kannalta epäolennaiseen. Koska miellyttäjä voi myös kammoksua konflikteja ja negatiivissävytteisiä konfrontaatioita, hän saattaa alkaa välttelemään sosiaalista kanssakäymistä ja keskittyä vain puurtamiseen (jolloin hänen työpanostaan voidaan riistää ja sysätä lisää työtehtäviä). Tämä on erityisen todennäköistä, mikäli työilmapiiri on tulehtunut. On kuitenkin hyvä muistaa se, että työelämä on täynnä erilaisia ihmisiä ja osalle nimenomaan konfliktit ovat tilaisuuksia ilman puhdistamiseksi ja itsen ilmaisulle. Siksi myös konfliktiosaaminen on tärkeä työelämätaito, jotta saa oman äänen kuuluviin eikä riitatilanteissa jää muiden jalkoihin.

Näen, että omien puolien pitäminen ja rajaoppi ovatkin tärkeitä työelämätaitoja, joita myös miellyttämiseen taipuvaisen henkilön kannattaa harjoittaa. Asioiden lakaisu, epäkohtien sivuuttaminen ja omien tunteiden piilottelu voi aiheuttaa työuupumuksen lisäksi sen, että miellyttäjä lopulta räjähtää hallitsemattomasti ja päästää haudotut asiat itsestään ulos hyvinkin dramaattisesti esimerkiksi saamalla raivokohtauksen.

Miksi se on haitallista?

Edellä olen hieman kuvannut sitä, miksi miellyttäminen voi aiheuttaa riistoa ja hyväksikäyttöä työelämässä. Miellyttäjälle itselleen siitä on haittaa esimerkiksi sen suhteen, kuinka hän tulkitsee itse itseään. Miellyttämisenhalussa nimittäin piilee se vaara, että muiden henkilöiden reaktiot ja käyttäytyminen tulkitaan johtuvan omasta itsestä. Koska miellyttäjä tulkitsee sosiaalisia vuorovaikutustilanteita hyvin herkästi ja häneltä löytyy halua ymmärtää toisen henkilön käytöstä, miellyttäjä voi kieltäytyä hyväksymästä sitä, että toisen henkilön käytös voi olla tyystin riippumatonta siitä, kuinka miellyttäjä itse toimii. Esimerkiksi uupumukseen johtaneessa työsuhteessa pyrin toistuvasti omalla käytökselläni minimoimaan esimiehen räjähdykset ja tökeröt kommentit. Olin huolellinen, valpas ja tietoinen sen hetkisistä vastuualueista enkä halunnut antaa omalla toiminnallani aihetta hänen käytökselleen ja kommenteille. Tällä ei tietenkään pitkässä juoksussa ollut vaikutusta, vaan esimies jatkoi räjähtelyään ja negatiivista kommentointia samalla, kun minä kasvavissa määrin aloin väsymään suurentuneen työkuorman alle. Paskan määrä on vakio. Oikeastaan vasta tieto siitä, että esimiehen entinen alainen oli aikaisemmin irtisanoutunut, avasi silmäni. Sillä, miten minä käyttäydyin, ei ollut merkitystä sille, miten esimies käyttäytyi. Voin tietenkin käytökselläni olla antamatta lisäsyytä ja olla provosoimatta huonoa käytöstä, mutta loppu viimein jokainen on itse vastuussa itsestään ja käytöksestään. Toinen työelämään sijoittuva esimerkki voi löytyä ihan arkisestakin tilanteesta: huomaan esimerkiksi hieman ärtyväni, mikäli minun moikatessa, minulle ei moikatakaan takaisin. Ärtyminen johtuu siitä, että tulkitsen hänen reaktionsa olla moikkaamatta johtuvan minusta: minä olen tehnyt jotain väärin tai käyttäytynyt tavalla, josta ei pidetty. Tämä on tyystin absurdia, sillä syitä moikkaamattomuuteen on luonnollisesti lukuisia ja todennäköisesti miellyttäjällä ei ole niiden kanssa mitään tekemistä.

Liiallinen muiden miellyttäminen on haitallista
ja se voi heikentää itsearvostuksen kokemista.

Esitetyt esimerkit paljastavat miellyttämisenhaluisuuteen liittyvän haitallisuuden. Miellyttäjä tulkitsee toisten käytöstä liiaksi omista lähtökohdista käsin. Fokus on muissa ja muiden käytöksen syiden pohtimisessa. Miellyttäjän omanarvontunto ja itsetunto voivat olla liian riippuvaisia muilta ihmisiltä saatavasta hyväksynnästä. Tämä voi pahimmillaan ajaa miellyttäjän siihen, ettei hän enää tiedä, kuka hän oikein on ja, mitä hän haluaa elämässään tehdä. Elämä kuluu kärjistetyksi sen pohtimiseen, miten muut haluavat minun toimivan ja, mitä he mahtavat minusta ajatella. Uskon, että miellyttäminen on lähtökohtaisesti hyvää tarkoittavaa toimintaa kuten muiden huomioimista ja mukavan ilmapiirin luomista, mutta tunnistamattomana ja liian hallitsevana käyttäytymismallina se voi kuitenkin saada hyvin haitallisia piirteitä sen harjoittajalle. Ja toisaalta myös harjoittajan lähiympäristö voi joutua turhan paljon vakuuttelemaan, ettei kaikessa ole kyse miellyttäjästä ja, että välillä olisi mukava kuulla myös miellyttäjältä päätöksiä ja ajatuksia siitä, mitä tämä haluaa. Rajat tuovat turvallisuutta ja turvallisuus taas luo rakkautta ihmissuhteissa.

Miellyttämishaluisen käytöksen luokittelu haitalliseksi ei ole täysin itsestään selvää. On hyvä tunnistaa syitä miellyttämisen takana ja pohtia, ohjaako toimintaa pelot vai halut. Onko oma hyvinvointi ja terveys vaarassa tai toissijaista muiden hyväksynnän saamiseen nähden? Kuten todettu, siinä ei ole mitään pahaa, että on mukava ja kiltti, mutta uskon, että miellyttävyyttä lisää osaltaan rajojen asettaminen ja omanarvontunnon tiedostaminen.

Miellyttäminen voimavarana ja vinkkejä sen hallitsemiseen

Minulla on vielä harjoiteltavaa siinä, miten säädellä taipumustani miellyttää muita erityisesti työelämässä. Toipumisprosessin edetessä olen kuitenkin alkanut pitämään ominaisuutta kohdallani enemmänkin vahvuutena. Olen taitava ihmisten kanssa, minulla on hyvä sosiaalinen verkosto ja huomaan asioita, mitä useilla menee ohi. Vuorovaikutustilanteiden turhan tarkka skannailu ja herkistyminen siinä välitetyille tunteille ja mikroilmeille voi kuitenkin kuormittaa kohtuuttomasti ja miellyttäminen kääntyä sitä harjoittavan terveyttä vaarantavaksi käytökseksi. Miellyttämisessäkin hyvä muistisääntö on harjoittaa sitä kohtuudella ja oman terveyden rajoissa. Minä olen hyvä juuri tällaisena – ilman sinun hyväksyntääsikin.

Kiinnittäisin miellyttämisen suhteen huomiota seuraaviin asioihin:

• Miksi sinulle on tärkeää olla pidetty? Löytyykö lapsuudestasi selittäviä tekijöitä tai toimintamalleja, joita voisi olla hyvä päivittää tämän päivän tasalle?
• Osaatko olla miellyttämättä? Ihminen voi toimia miellyttämisen suhteen automaatiolla ja toiminta tulee ikään kuin selkärangasta valmiiksi annettuna. Miellyttämisen lopettaminen ei automaattisesti tarkoita käytöksen muuttumista epäkohteliaaksi ja tylyksi, vaan sitä voisi paremmin kuvastaa jämäkäksi ja tiedostavammaksi. Rajojen asettaminen on askel oikeaan suuntaan.
• Miksi se olisi niin paha asia, jos joku ei sinusta pitäisikään? Maailmassa on reilu 7 miljardia ihmistä, joten on sula mahdottomuus miellyttää kaikkia. Eihän kaikki sinuakaan miellytä.
• Onko kokemasi tunteet omiasi? Miellyttäjä voi herkästi napsia itseensä muiden kokemia tunteita kuten stressiä, joten välillä on hyvä pysähtyä ja päivittää sen hetkistä tunnekuormaa. Olenko aidosti näin stressaantunut/innostunut/jännittynyt, vai onko mukana muiden kokemia tunteita, joita varastoit nyt itselläsi? 
• Kokeile kieltäytyä asiasta, jota et halua tehdä. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? Tapahtuuko mitään? Ole rehellinen itsellesi ja luota siihen, että ajan kanssa tämän kaltaisten asioiden tunnistaminen helpottuu.
• Pidätkö itsestäsi ja voitko hyvin? Usein miellyttäminen tapahtuu oman hyvinvoinnin kustannuksella, joten kysymyksen kohdalla on hyvä pohtia rehellistä suhtautumista omaan itseen. Suhde itseen on kuitenkin pisin suhde, mitä elämämme aikana tulee olemaan.

10 + 1 syytä, miksi sairastuin työuupumukseen

Summatakseni hieman aikaisempia kirjoituksia yhteen, esitän seuraavaksi kymmenen kohdan listauksen, josta käy ilmi pääsyyt sairastumiselleni työuupumukseen.

1. Huono johtaminen

2022 Suomi Areenassa keskusteltiin työssä jaksamisesta ja 
mielenterveydestä. Olin keskustelijoiden kanssa
 yhtämielinen siitä, että työnantajalla ja esimiestyöllä on
merkittävä rooli työhyvinvoinnillisissa asioissa.

Tiedän, että huono johtaminen on käsitteenä hyvin epämääräinen ja likimain kaikki työpaikan ongelmat voidaan sanoa johtuvan huonosta johtamisesta. Kohdallani esimiestyö kuitenkin yksiselitteisesti oli puutteellista ja johtamistapana käytetty mikromanagerointi heikensi työnimun kokemuksia verrattain tehokkaasti. Pikkutarkka puuttuminen kaikkeen tekemiseen heikensi ammatillista itseluottamusta, vähensi luovaa ongelmanratkaisukykyä ja söi oma-aloitteisuutta. Esimies jätti toistuvasti puuttumatta pyyntöihini vähentää kasvanutta työmäärää eikä hänelle uskaltanut antaa palautetta asiasta. Tämä kertoo tarvittavan vallinneesta, turvattomaltakin tuntuneesta työilmapiiristä. Häneltä puuttui tekemisestään johdonmukaisuus ja hän laiminlöi esimiehen tehtäviään muun muassa perehdyttämisen ja tavoitteiden tarkistamisen suhteen. Kaikkinensa esimiehen käytös oli kuin suoraan oppikirjasta – siitä, miten huono johtaja käyttäytyy. Pidän tapauksessani huonoa johtamista yhtenä merkittävimpänä syynä sille, miksi työsuhteeni päättyi työuupumukseen.

2. Suurikokoisen globaalin organisaation haasteet

Minulle jäi alusta asti epäselväksi organisaation rakenteisiin ja käytäntöihin liittyvät asiat esimerkiksi sen suhteen, mihin tahoon ollaan ongelmatilanteissa yhteydessä ja, mikä taho olisi se, josta tämän tiedon saisin. Organisaation sisällä oli edelleen alaorganisaatioita ja organisaation rakenne olikin verrattain epäselvän oloinen. Esimies ei katsonut tehtäväkseen selventää asiaa ja Suomesta käsin oli hyvin hankalaa löytää esimerkiksi Aasiassa sijaitsevan hr-puolen yhteystietoja. Yksittäinen henkilö ja hänen työhyvinvoinnilliset haasteensa tuntuivat jäävän byrokratian rattaiden alle ja avun saamiseksi tuli tehdä monimutkainen selvitysprosessi voimassa olevista käytännöistä. Tähän kaikkeen sai kulumaan valtavasti aikaa, mikä oli pois itse työhön käytetystä ajasta. Koska työnantaja oli kansainvälinen, en kuulunut suomalaisen työterveyshuollonpiiriin, mikä osaltaan vaikutti negatiivisesti työuupumukseni hoitopolkuun.

Kainsainvälisen luonteen myötä työkielenä oli englanti, mikä toi omat haasteensa kommunikointiin ja asioiden selvittämiseen. Työyhteisö koostui eri kulttuuritaustaisista työntekijöistä, mikä oli ennen kaikkea rikkaus, mutta ongelmatilanteissa huomasin, että kulttuureja vertailtiin keskenään ja kulttuuritaustalla pyrittiin selittämään huonokin käyttäytyminen. Kulttuuri toimi ikään kuin kilpenä, jonka taakse piilouduttiin.

3. Etätyö & ulkopuolisuus työyhteisössä

Koronapandemian takia työ toteutui aluksi etätyönä, paikan päälle toimistolle (Aasiaan) lähtö pitkittyi ja etätyöjakso venyi pidemmäksi kuin alkujaan oli tarkoitus. Etätyötä häiritsi aikaerorasitus, kommunikaatio-ongelmat ja luottamuksen puute esimiehen kanssa sekä haasteet saada tukea työn sujuvoittamiseksi. Etätyöpäivästä uupui kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen ja päivät kaventuivat yksinpuurtamiseksi tietokoneen ruudun edessä. Yhteisön muut jäsenet tekivät lähitöitä ja siten erinäiset virtuaalisesti järjestetyt kahvitauot tai tutustumishetket jäivät uupumaan. En tuntenut kollegoitani eivätkä he tunteneet minua, ja jäinkin etäiseksi työyhteisön kanssa. Tilanne ei korjaantunut lähitöihin siirtyessä. Ulkopuolisuuden tunne varmasti myös ruokki itse itseään enkä siksi kokenut oloani hyväksi avautua ja pyytää kollegoiltani neuvoja hankalaan tilanteeseen esimiehen kanssa. 

4. Työtehtävien ennakoimattomuus ja epäselvyys

Työpäivien suunnittelu etukäteen oli 
mahdotonta eikä työtehtävät olleet
ennakoitavissa.

Työpäiviä oli mahdotonta suunnitella etukäteen, sillä työtehtävien määrä ja priorisoiminen muuttuivat lennosta. Työpäivä alkoi useimmiten sillä, että sähköpostia avatessa sinne oli yön aikana kilahtanut esimieheltä ”urgent” tehtävänanto, joka tulisi hoitaa kiireellisesti sen työpäivän aikana. Urgent tehtävät menivät to-do listan kärkeen ja jo työn alla olevat tehtävät jäivät siksi pitkiksikin ajoiksi roikkumaan. Tunne tehtävien turhuudesta ja järjettömyydestä voimistui työsuhteen edetessä, sillä useat alkujaan kiireelliset tehtävät jäivät pöytälaatikkoon pölyttymään ilman, että niitä olisi todellisuudessa mihinkään tarvittu. Työsuhteen lopulla ei myöskään ollut enää yhtäkään työtehtävää, joka ei olisi ollut urgent.

Työmäärä kasvoi hallitsemattomasti ja tekemistä luonnehti jäykkyys ja tehottomuus. Yksinkertaisiakin dokumentteja läheteltiin monille eri tahoille kommentteja varten ja pilkkua viilattiin loppu viimein hyvin mitättömien asioiden suhteen. Esimerkiksi dokumenttien otsikoita saatettiin pyöritellä ja muokkailla useita kertoja, kunnes deadlinen jo ylittyessä päädyttiin takaisin alkuperäiseen kirjoitusasuun. Myös tehtävien ohjeistus oli epäselvää ja, koska työn vastuualueet ja tavoitteet olivat pimennossa, työtehtävät ylittivät osaamisen rajat useampaan kertaan. Olin ympäristöasiantuntija, mutta minulle esimerkiksi sysättiin tehtäväksi koodata nettisivut.

5. Palautetta ei ole mahdollista antaa tai saada

Hyvin varhaisessa vaiheessa työsuhdettani minulle selvisi, että minun on mahdotonta antaa esimiehelle palautetta ilman, että hän tulkitsee sen hyökkäyksenä hänen osaamistaan kohtaan. Palaute liian suuresta työmäärästä ja pyynnöt tavoitekeskustelusta menivät toistuvasti kuuloille korville. Tämä lisäsi vuorovaikutusongelmia entisestään ja sanomatta jääneiden asioiden pino jatkoi kasvamistaan. Myöskään saamani palaute ei ollut omiaan kannustamaan tai motivoimaan parempiin suorituksiin. Jokainen palaute sisälsi mutta -kohdan, aina oli parantamisen varaa. Rakentavaa palautetta tai kehuja oli turha odottaa. Tällä oli hyvin paljon vaikutusta siinä, kuinka arvotin omaa osaamistani ja, miten näin työnjälkeni.

6. Liian suuret saappaat & liikaa uuden oppimista

Työsuhteen aikana uuden oppimisen määrä ylittyi toistuvasti. Uskon, että ihmisen on mahdollista oppia hyvinkin paljon uusia asioita, mutta uskon myös, että rajansa kaikella. Tätä ei työsuhteeni aikana tunnustettu. Minun myös oletettiin osaavan enemmän kuin tosiasiassa osasinkaan, oli kyse sitten työtehtävien teoreettisesta sisällöstä tai mekaanisesta suoritustavasta. Oppimisprosessille ei annettu aikaa, ja ikään kuin keinotekoisella kiireellä luotiin vaikutelma siitä, että se on minun vikani, mikäli en heti tiedä kaikkea. Minut kuitenkin silloisella osaamisella valittiin tehtävään, joten pidän sitä enemmänkin rekrytointivirheenä, mikäli työntekijän ponnisteluista huolimatta työnantajalle jää kuva siitä, että tietotaidot eivät ole tehtävän kannalta tarpeeksi ajan tasalla.

Fakta kuitenkin on, että olin vastavalmistunut ja jo siksi minun olisi ollut tärkeää saada tukea ja enemmän varmistusta sen hetkisestä osaamisesta. Koska minulla oli alkujaan korkea motivaatio pärjätä tehtävässä, näin tekemällä olisi varmasti lisätty kykyä prosessoida uutta tietoa ilman, että samanaikaisesti voimistetaan epävarmuuden ja epäpätevyyden tuntemuksia. Minut myös yksinkertaisesti palkattiin täyttämään liian suuria saappaita tehtävään, josta jo edellinen työntekijä oli irtisanoutunut negatiivisen työilmapiirin takia. Siksikään en usko, että mikään määrä uutta tietoa tai osaamista olisi ollut tarpeeksi – tehtävässä, kun ei varsinaisesti ollut mahdollista onnistua, vaikka olisi kuinka suuren määrän uutta tietoa sisäistänytkin.

7. Työn ja vapaa-ajan rajat hälvenevät

Työsuhteen edetessä myös työn ja vapaa-ajan rajat hälvenivät verrattain nopeasti. Työpäivän pituus kasvoi ja työtunnit paukkuivat työkuorman kasvaessa. Pikkuhiljaa tilanne oli mennyt myös siihen, että käytin viikonloppujakin työtehtävien tekemiseksi. Kotoa käsin työskentely vaikeutti työstä irtaantumista, sillä käytännössä työn ja vapaa-ajan erotti vain tietokoneen ruudun sulkeminen. Työstä ei todellisuudessa palautunut ja työasiat täyttivät hereilläoloajan ajatukseni lähes 100 %. Tämän lisäksi myös uneni käsittelivät likimain ainoastaan työsuhteeseen liittyviä asioita. Työhön liittyvät painajaiset olivat tavallisia ja nukahtamisesta alkoi tulla haasteellista työasioiden vallatessa mielen. Olin ikään kuin jatkuvassa hälytystilassa ja huolissaan siitä, tulisiko seuraavalla sekunnilla joku äkillinen ja kiireellisesti hoidettava työasia, joka ei voisi odottaa huomiseen.

8. Pettymys: unelmatyöpaikasta burnouttiin

En voinut alkuun uskoa sitä, että olin
työuupunut. Minua nolotti, hävetti ja 
koin valtavaa pettymyksen tunnetta.

Työpaikan saaminen oli minulle kuin lottovoitto ja olin asiasta hyvin iloinen. Tunsin ylpeyttä ja halusin näyttää muille ja itselleni, että olin oikea henkilö tehtävään. Motivaationi ei olisikaan voinut olla korkeampi aloittaessani ja pyrin työtehtävien tekemisissä aina vain parempiin suorituksiin. Olin intoa täynnä ja pidin työtäni merkityksellisenä. Pikkuhiljaa ongelmia alkoi ilmaantumaan, mutta laiminlöin varoitusmerkit ongelmallisesta johtamisesta ja minun heikkenevästä terveydestä. Ei minulla käynyt mielessäkään, että uupuisin työpaikassa, jota olin pitänyt niin korkeassa arvossa. Tilanteen tajuaminen tuntuikin siksi erittäin karvaalta pettymykseltä ja osaltaan varmasti vaikutti siihen, ettei uupumukseni ollut kevyimmästä päästä.

Nykyisin suhtaudun tämän kaltaiseen unelmatyöpaikka-ajatteluun hieman kriittisemmin – miten työpaikkaa voi kutsua unelmaksi ilman, että on edes työskennellyt siellä päivääkään? Perustuuko tämän kaltainen ajattelu organisaation luomaan brändiin itsestään, joka todellisuudessa jättää pimentoon valtavan määrän realistista tietoa esimerkiksi työoloista? Pidän sitä itseasiassa myös suurempana riskinä uupumiselle, mikäli tekee työtä, jota kohtaan tuntee suurta paloa ja toimintaa ohjaa valtava määrä motivaatioita. Työuupumuksen havaitseminen ja myöntäminen voi tällöin pitkittyä ja avunsaamisessa kulua aikaa.

9. Joustamattomat käyttäytymismallit

Omilla joustamattomilla käyttäytymismalleilla on ollut osuutensa siinä, että juuri minä uuvuin. En ole esimerkiksi osannut tunnistaa ja sanoittaa omia rajojani sen suhteen, miten paljon jaksan tehdä töitä tai, kuinka paljon siedän stressiä. Työskentelin liian tunnollisesti ja sisukkaasti, ja rajattomasti toimimalla olen toistuvasti ylittänyt oman jaksamisen kapasiteettini. Toimintaani ohjasi myös liika miellyttämisenhaluisuus enkä osannut sanoa ei tarpeeksi usein. Otin työtehtäviä liiaksi vastaan hyväksynnän saamisen toivossa ja oman hyvinvointini kustannuksella minulle oli tärkeää se, että minusta olisi työyhteisössä pidetty. Häpesin sitä, että en oikein enää jaksanutkaan ja pitkän aikaa myös kieltäydyin uskomasta oireitani ja sitä, että minä voisin työuupua. En myöskään osannut pyytää apua, luottaa ja kertoa omista tuntemuksistani muille.

10. Siirtymävaihe elämässä

Uuden työpaikan lisäksi minulla oli käynnistynyt uusi elämänvaihe. En ollut enää opiskelija ja olin hiljattain muuttanut opiskelupaikkakunnalta minulle entuudestaan vieraaseen kaupunkiin. Myös ihmissuhteeni olivat myllerryksessä, etääntymisiä ja lähentymisiä tapahtui vuoron perään. Elämässäni tapahtui siis samanaikaisesti paljon, mutta pidin niitä ennen kaikkea positiivisina muutoksina. En ajatellut mielekkäiden asioiden ja muutosten aiheuttavan kuormitusta, vaikka ne sitä tosiasiassa tekivät.

Vastavalmistuneena minulla ei ollut vielä ehtinyt muodostua paikkaa työelämässä, ammatti-identiteettiä tai käsitystä oman jaksamisen rajoista. Vaikka tuolloin pidin nolona sitä, että uupuu ensimmäisessä oman alan työpaikassa, pidän sitä nykyisin aikana, jolloin uupuminen itseasiassa on erittäin todennäköistä.

+ 1. Koronapandemia

En missään vaiheessa ollut juurikaan huolissani sairastumisesta koronaan, sillä olin perusterve. Pandemialla sen sijaan oli vaikutuksensa uupumiselleni siksi, että se loi hyvin paljon epävarmuutta siihen toimintaympäristöön, jossa työskentelin. Matkustaminen työpaikalle venyi, karanteeni vei voimia ja suoritettavien terveystoimenpiteiden lista oli pitkä. Pandemia toi haasteensa itse työnkuvaankin, sillä ilmastonmuutokseen keskittyneet työprojektit jäivät jossain määrin koronaprojektien jalkoihin ja siksikin työtehtävissä tapahtui paljon liikehdintää. Ylipäänsä pidin pandemia-aikaa sosiaalisesti raskaana, sillä terveysturvallisuuden narratiivit ja käsitykset vaihtelivat työyhteisön sisällä voimakkaasti esimerkiksi siitä, mitä olin Suomen päässä tottunut kuulemaan. Tämä aiheutti sen, että joutui valikoimaan omat toimintatavat ja sanavalinnat tarkasti, jottei leimautuisi negatiivisesti esimerkiksi koronakriitikoksi.

Vaikka en ollut sairastumisestani huolissaan, niin fakta on se, että yhteiskunnallinen tilanne oli hyvin uusi ja varmasti tiedostamattomastikin lisännyt stressin ja huolen kokemuksia. Lehtiä lukiessa ei jäänyt epäselväksi, että tilanne oli vaikea. Tilannetta leimasikin pitkään pelokkuus, joka on varmasti siirtynyt ihmisten käyttäytymisiinkin. Esimieheni ei esimerkiksi ollut päässyt matkustamaan kotimaahansa perheensä luokse pitkään aikaan ja kenties tilanteesta aiheutunut huoli ja pelko heijastui siihen, kuinka hän kohteli alaisiaan. Pandemia näkökulman avulla pidin myös entistä erikoisempana sitä, miten nihkeästi työpaikalla suhtauduttiin sairaslomiin (jotka eivät olleet lähtöisin koronasta). Heräsikin kysymys, josko terveyttä vaalittiin näennäisesti ja tärkeämpää olikin vaalia sosiaalisesti hyväksyttyä yhdenmukaista käyttäytymistä. Joka tapauksessa, koronapandemia toi oman lisänsä työsuhteeseen ja on mahdotonta sanoa, olisiko uupumista tapahtunut tavanomaisemmassa toimintaympäristössä.

Kuka minä olen?

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa keskittynyt enimmäkseen niihin ulkoisiin ja työliitännäisiin tekijöihin, jotka aiheuttivat työuupumukseni. Nyt käännän katseeni sisäänpäin ja pohdiskelen sitä, miksi juuri minä uuvuin? Minkälaisia käyttäytymismalleja ja persoonallisuuden piirteitä tekemiseni taustalla oikein oli, mitkä edesauttoivat romahtamistani? Minua kiehtoi ajatus siitä, että joku toinen olisi reagoinut samassa tilanteessa tyystin eritavoin. Tällöin törmäyskurssi esimiehen kanssa olisi mahdollisesti vältetty tai siihen olisi pystytty suhtautua välinpitämättömästi. Asiat eivät olisi menneet ihon alle ja työmotivaatio ja -kyky olisi säilynyt ennallaan. Työuupumista ei olisi tapahtunut. Varmasti löytyy myös ihmisiä, jotka tilanteessani olisivat uupuneet ja irtaantuneet töistä minua aikaisemminkin. Pidän itsekin nykyisin ihmeellisenä sitä, miksi jatkoin työsuhteessa noinkin pitkälle ja sitä, miten joku toinen olisi voinut olla olematta uupumatta. Vaikka vertailu onkin turhaa, tämän kaltaiset ajatuskelat saivat minut paremmin havainnoimaan juuri omaa uupumistani.

Töistä irtaantuminen ja uupumisen tunnustaminen käynnistivät minun toipumisprosessini, ja samalla minulle kirkastui käsitys siitä, että uupumiseni taustalla piili moniulotteisempia syitä kuin vain liian suuri työmäärä tai vääränlainainen hengitystekniikka. Olin ja olen varma, että työuupumusten taustalla on usein syvällisempiä tekijöitä. Tiesin, että en voisi enää muuttaa uuvuttaneen työpaikkani käytäntöjä, mutta samalla tiesin, että voisin heikentää todennäköisyyksiä uupumisen toistumiselle tulevissa työsuhteissani ymmärtämällä omaa käyttäytymistäni paremmin. Fakta nimittäin on se, että uupumiseen johtanut työpaikka ei ole ainoata laatuaan, vaan yhtä epäterveitä yhteisöjä, pilkkua viilaavia esimiehiä ja epämääräistä työkuormaa on maailma pullollaan.

Romahdukseni herätti minut

Uupumisesta aiheutunut romahdus oli minulle täysstoppi. 

Romahdus sysäsi minut kohti itsetutkiskelua ja näin jälkeenpäin ajateltuna olen tästä jopa kiitollinen. Minut ikään kuin pakotettiin pysähtymään ja avaamaan silmäni. Tiedän, etten olisi tähän prosessiin lähtenyt, mikäli romahdukseni olisi ollut vähänkään kevyempi. Rehellisesti sanottuna minulla ei myöskään ollut käynyt mielessäkään, että uupuisin ensimmäisessä oman alan työpaikassani. Niin voi käydä muille, mutta ei minulle. Tai jos uupuisinkin, niin se tapahtuisi hamassa tulevaisuudessa, ei nyt. Uupumus pääsi siten yllättämään minut enkä ollut varautunut siihen mitenkään. Ei löytynyt toimintasuunnitelmia toipumisen varalle tai tietoutta siitä, minkälaisia pidempiaikaisia seurauksia uupumisesta voi tulla.

Olin myös jossain määrin virheellisesti niputtanut mielenterveyshaasteet ja huomionhakuisuuden yhteen ajattelemalla, että todellisen sairastumisen sijasta taustalla olisi ennemminkin huomion kaipuu. Minulla ei ennen kokemaani hermoromahdusta, ja siitä saamaani diagnoosia psykoosista, ollut aikaisempaa kokemusta mielenterveyden häiriöistä. Olin tyystin vieraalla maaperällä ja käytännössä meninkin nollasta sataan, mikä varmasti lisäsi diagnoosiahdistustani. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että minulla on ennenkin ollut psykosomaattista oireilua stressaavissa ja kuormittavissa tilanteissa, joista yksi esimerkki opiskeluajoilta. Reagoin tutkintoni ensimmäiseen opinnäytetyöhön ja siitä aiheutuneeseen stressiin fyysisesti. Hengenahdistukseni oli niin voimakasta, että en uskaltanut harrastaa liikuntaa, sillä pelkäsin tukehtuvani. Minulla oli myös jatkuvasti palan tunne kurkussa, globusoire, ja nielaisut aiheuttivat haasteita. Oloni oli tukala. YTHS:sä ylilääkäri tutki minut (hengenahdistuksen oireet otettiin vakavasti) ja totesi, ettei mitään elimellistä löytynyt. Lääkäri nosti kätensä pystyyn ja oireiden syyseuraussuhteet jäivät pimentoon. Sain käynniltä mielenrauhan, mutta oireet jäivät kummittelemaan ja aktivoitumaan kuormittavissa tilanteissa.

Nykyisin olen varma, että oireet ovat kertoneet ahdistuksesta, jonka yksi tavanomaisista oireista onkin pala kurkussa tunne. Jälkeenpäin on helppo jossitella, mutta käynnin yhteydessä olisi varmasti ollut ihan hyvä keuhkojen ja kurkun tarkistamisen lisäksi pohtia keskusteluavun mahdollisuuksia. Kenties tämä opiskeluaikainen tapaus limittyy osaksi sairastumisprosessiani, siksikin, että hoitamattomana ahdistus jäi kytemään ja purkautui osana uupumista ja hermoromahdusta. Aloin paremmin huomaamaan sen, kuinka olin fyysisitä varoitusmerkeistä huolimatta pusertanut eteenpäin ja oppinut olemaan kiinnittämättä huomiota heikosta jaksamisesta varoittaviin signaaleihin. Ajattelen nykyisin, että uupuminen oli oikeastaan vain ajankysymys ja se olisi tavanomaisemmassa työpaikassa ottanut vain enemmän aikaa muodostuakseen.

Kuka minä olen?

Koska minulla oli ollut niin voimakas päähänpinttymä siitä, että minä en uuvu tai kärsi mielenterveyden haasteista, sen myöntäminen, että en voi henkisesti hyvin oli minulle kova paikka, sillä ymmärsin myös sen, kuinka naiivisti olinkaan ennen asiaa lähestynyt. Itseluottamukseni oli lyöty ja tajusin itsetuntemuksenikin olevan tyystin olematon. Henkinen työni lähtikin oikeastaan liikkeelle niinkin yksinkertaisesta kysymyksestä, että kuka minä oikein olen?

Lähestyin kysymystä siitä, kuka oikein olenkaan, pilkkomalla sen kolmeen ulottuvuuteen. Näiden voi ajatella vaikuttavan siinä, miten ihminen havainnoi itseään ja, minkälaisia motivaatioita toiminnan taustalla voi olla. Huomion arvoista on, että ne ohjaavat yksilön toimintaa vuorovaikutteisesti ja dynaamisesti, eikä niistä voi erottaa yhtä ylitse muiden ainoana toimintaa ohjaavana tekijänä.

Minkälainen minä olen?

Minkälainen minun pitäisi olla? 

Minkälainen minä toivoisin olevani?

Kun pohdin tämän kaltaista jaottelua pian uupumiseni eskaloiduttua, ladoin suuren määrän luonnehdintoja Minkälainen minä olen? sarakkeen alle ymmärtämättä sitä, miten paljon toimintaani onkaan ohjannut ulkoapäin tulevat paineet ja ajatukset siitä, mitä pitäisi ja, mitä olisi toivottavaa tehdä ja olla. Pidin itseäni esimerkiksi uupumattomana, uutterana, rauhallisena, ulospäinsuuntautuneena ja sosiaalisena. Olin mielestäni henkilö, joka osaa sanoa ei. Tarkempi pohdiskelu kuitenkin osoitti, että suurin osa keksimistäni luonnehdinnoista asettuikin Minkälainen minun pitäisi olla? ja Minkälainen minä toivoisin olevani? sarakkeiden alle. Minkälainen minä olen? sarake ammotti tyhjyyttään ja sen täyttäminen osoittautuikin haasteelliseksi. Olin ollut itseni suhteen nukuksissa ja kesti kauan ennen kuin aloin paremmin löytämään itseäni jälleen.

En ehkä ollutkaan sellainen henkilö, joksi olin itseäni luullut.

Tunne oli jollain tavalla pelottavakin, sillä tunsin oloni hyvin vieraaksi omissa nahoissani. Se sai minut kyseenalaistamaan monet siihenastiset valintani esimerkiksi opiskelualan ja työpaikan suhteen. Olinko tehnyt päätöksiä omasta tahdostani vai, oliko niitä kenties ohjannut ulkoapäin tulevat paineet siinä määrin, että tein sellaisia asioita, joita en oikeasti haluaisi tehdä? Rajanveto on tietysti haastava, koska elämme ja toimimme osana yhteiskuntaa ja tietynlainen sosiaalisen normisto on kutoutuneena osaksi tekemiämme valintoja. Oli kuitenkin hyvä pysähtyä ja oikeasti miettiä, miksi teki joitain asioita ja, miksi joitain toisia? Miksi olin kiinnostunut kehitysyhteistyöstä enkä esimerkiksi finanssipolitiikasta? Miksi halusin toimia mieluummin niin, että syvennyn asioihin, joiden parissa työskentelen kuin siten, että lähtisin spontaanisti soveltamaan vähillä tiedoilla? Huomasin, että minun oli myös hyvin vaikea tunnistaa sitä, mitä haluan tästä eteenpäin ja pelkkä tulevaisuuden ajattelu sai minut ahdistuneeksi.

Kuormituskyvyn lasku

Yksi syy sille, miksi tunsin vieraantuneisuutta itsestäni, johtui siitä, että työuupumus aiheutti hermostollisia muutoksia ja heikensi kykyäni säädellä vireystiloja. Olin tavanomaista äkkipikaisempi ja energiatasoni saattoivat vaihdella äkillisesti. Yhtenä päivänä jaksoin tehdä vaikka mitä, toisena en mitään. Koska olin käynyt ylikierroksilla stressin suhteen jo pidemmän aikaa ja toistuvasti ylittänyt kestokykyni, stressinsietokykyni oli olemattomissa. Stressaannuin hyvin pienestä hyvin herkästi, mikä tietysti heikensi toimintakykyäni. Tämän kaltainen herkistyminen oli minulle jotain aivan uutta, olinhan tottunut tekemään ja menemään välittämättä juurikaan omasta jaksamisesta. Kyllä minä pystyn ja jaksan, olikin yhtäkkiä en jaksakaan. Kuormituskykyni oli selkeästi laskenut ja minulla oli myös haasteita tunnesäätelyn kanssa. Tunteeni heilahtelivat ja ihmiselle, joka on vieraantunut omista tuntemuksistaan, tämä oli hyvin erikoista. En osannut nimetä tunteitani ja reagoin valtaosaan itkemällä, vaikka tavallisempi reaktio olisi esimerkiksi ollut suutahdus. Minulla oli korkeakoulututkinto, mutta tunnetietouteni oli olematon.

Koska en saanut työuupumukseen kohdennettua apua kuin vasta myöhemmin psykoterapian muodossa, jäin yksin hermostollisten heilahteluiden ja vireystilojeni kanssa. Työuupumuksista puhutaan usein, että toipuminen voi viedä vuosia ja luinko joskus, että vakavasta uupumuksesta voi viedä jopa kahdeksan vuotta. Tällä tarkoitetaan hermoston normalisoitumista ja osalla voi käydä niinkin, ettei se palaudu enää takaisin lähtötasolle. Pitkittynyt stressi muokkaa aivoja, hermostoa ja siten ihmisen käyttäytymistä ja kognitiivisia toimintoja. Puhutaan vakavista asioista ja silti minusta tuntuu, että tästä aspektista on hyvin vaikea saada tietoa. Aivojen ja hermoston rooli kulkee kuitenkin käsikädessä uupumuksen kanssa ja siitä toipumisessa niiden toiminnan ymmärtäminen on keskeistä. Uupuminen on ylipäänsä sanana minusta hyvin harhaanjohtava ja vähättelevä, sillä se jättää piiloon nimenomaan oirekirjon heilahtelun ja hermostolliset haasteet.

En sietänyt lainkaan kuormitusta ja tunteeni heilahtelivat.

Ymmärtääkseni nämä uupumuksen pitkäaikaiset seuraukset tunnistetaan terveydenhuollossa vaihtelevalla menestyksellä. Tiedän, että esimerkiksi tarkkaavaisuushäiriö ADHD:n epäilyjä ei tutkita, mikäli voidaan epäillä, että yksilö on uupunut tai toipumassa uupumuksesta. Työuupumus voi siten aiheuttaa laajan kirjon eri oireita, jotka sopivat myös erinäisiin neurologisiin ja neuropsykiatrisiin oireyhtymiin. Ja toisaalta, nämä voivat vastaavasti aiheuttaa uupumusta. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että myös muut kuin asiantuntijat saisivat luotettavaa tietoa siitä, mitä kaikkea biologisia muutoksia pitkittynyt stressi ja työuupumus voi yksilössä aiheuttaa.

Mielekkäätkin muutokset kuormittavat

En ole aikaisemmin halunnut tuoda esiin yksityiselämääni liittyneitä elämänmuutoksia, jotka tapahtuivat samanaikaisesti uupumiseni kanssa. Tämä siitä syystä, että mielestäni työuupumisissa turhan yleisesti syytetään sairastunutta työntekijää ja selitellään tapahtunutta työntekijän kuormittavasta elämäntilanteesta johtuvaksi. Totta on, että työntekijän yksityiselämä ja työelämä kietoutuu yhteen, eikä niitä voi täysin erottaa toisistaan. Työuupumiseen sairastumisessa keskeisimmässä roolissa on kuitenkin työ ja siitä aiheutuvat tekijät. Yksilöllä voi olla kaikki täysin kunnossa yksityiselämässä ja silti hän voi työuupua. Ja toisaalta, ei kuormittava yksityiselämäkään automaattisesti lisää uupumisriskiä töissä.

Minä olin muuttuvassa elämäntilanteessa jo siksikin, että en ollut enää opiskelija. Viisi vuotta kestänyt vaihe elämässäni oli tullut päätökseen ja siirtyminen kohti työelämää ja aikuisuutta käynnistyi. Jotta tämä ei olisi ollut liian helppoa, hyvästelin opiskelupaikkakunnan ja muutin minulle entuudestaan tyystin vieraaseen kaupunkiin uuden ihmissuhteen perässä. Olin vieraillut kaupungissa muutamia kertoja ennen muuttoani, mutta käytännössä se oli minulle täysin tuntematon. Minulla ei ollut uudessa kotikaupungissani minkäänlaista tukiverkostoa ja kaikki läheiseni ja ystäväni asuivat toisella puolella Suomea. Myös uusi ihmissuhde toi tietysti kaikkien positiivisten vaikutusten lisäksi myös oman lisänsä kasvavaan kuormitukseen.

Työsuhteen alkaessa yksityiselämässäni oli vastikään
tapahtunut suuria muutoksia.

Lyhyessä ajassa tapahtui paljon, mutta mitä sitten? Kaikki tapahtui positiivisessa hengessä ja olin muutoksista vain ja ainoastaan innoissani. Ei minulla ollut käynyt mielessäkään, että myös mielekkäät ja hyvät muutokset voivat aiheuttaa stressiä ja lisätä kuormitusta. Olin ajatellut, että stressiä syntyy vain negatiivissävytteisistä asioista ja tilanteista. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, että elämäntilanteeni muutos on ollut myötävaikuttamassa työuupumistani. Siirtyminen opiskelijasta työelämään, uusi työpaikka, uusi asuinpaikka, tuore suhde, ja epävarma yhteiskunnallinen tilanne koronapandemian myötä. En enää ihmettele lainkaan, että kuppini yksinkertaisesti meni nurin.

Elämää ei tietystikään voi elää niin, että välttelee muutoksia tai tilanteita, jotka aiheuttavat kuormitusta ja stressiä. Tekisin silloisen elämänvaiheen edelleen uudestaan, mutta kiinnitän tästä eteenpäin paremmin huomiota omaan jaksamiseen myös positiivisten muutosten pyörteissä. Pidän tärkeänä sitä, että tunnistaa ja hyväksyy sen, että myös ne hyvät asiat voivat kuormittaa. Siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa tai huonommuuden tunnetta.

Itsetuntemusprosessi

Uupuminen käynnisti itsetuntemusprosessini ja herätti minut pohtimaan omaa tapaani toimia, käyttäytyä ja reagoida. Pohdiskelenkin tulevissa kirjoituksissa muun muassa taipumustani miellyttää ja halua vaalia suorituskeskeistä elämäntapaa. Itseen parempi tutustuminen on ollut mielenkiintoista ja opettavaista, mutta se on elämänmittainen prosessi, joka tosissaan ottaa oman aikansa.

 

Kysymyksiä, joita minulla oli mielessäni pian töistä irtaannuttuani:

• Miksi juuri minä uuvuin? Ja miksi se tapahtui ensimmäisessä valmistumiseni jälkeisessä työpaikassa?
• Millä tavoin itse myötävaikutin uupumiseeni? Tämän pohtiminen ei poista sitä faktaa, että työpaikka oli yksiselitteisesti epäterve yhteisö.
• Miksi uupumisesta ei toivu käden käänteessä? Kuormituskyvyn häiriintyminen, haasteet vireystilojen säätelyssä ja hallitsemattomat tunnereaktiot eivät päättyneet siihen, että työsuhteeni päättyi.
• Mitä minä tästä eteenpäin haluan?

Minä olen sairas, ei työpaikka

Diagnosointi voidaan nähdä tapana patologisoida kaikki, mitä ei haluta hyväksyä normaaliin muottiin. Oli muistia virkistävää palata takaisin tuttujen kysymysten pariin siitä, tulisiko mielenterveyden horjumista lähestyä puhtaasti yksilöllisenä vai tulisiko kasvissa määrin huomioida myös yhteisöllistä näkökulmaa. Olen itseasiassa aikanaan hakeutunut yhteiskuntatieteelliseen koulutukseen saadakseni tähän vastauksen. Luin tällöin kirjan koulukiusaamisen seuraamuksista yksilön myöhempään elämään ja terveyteen. Näkökulmana oli yhteisöllisyyden rapautuminen ja sen sijaan, että yksilöitä patologisoitaisiin suorilta käsin mielenvikaisiksi, käyttäytymistä voitaisiin ymmärtää sosiaalisista tekijöiden ja yhteisöpositioiden kautta. Tällainen luo pohjaa tulevaisuudenkin varalle ja hälytysmerkkien esiintyessä myös ennaltaehkäisevien toimien kohdentamiselle. Opinnoissani sittemmin kiinnostuksen kohteeni tosin tarkentuivat toisaalle, mutta nyt löysin itseni jälleen saman kysymyksenasettelun parista omakohtaisen kokemuksen kautta. Olinko minä hullu, vai oliko epäterve yhteisö kenties sairastuttanut minut?

Hiljentäminen jatkuu

Työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi.

Esimiehen johtamistapa, ulkopuolisuus työyhteisöstä ja puutteelliset tiedot tuenhakukanavista aiheuttivat minulle tunteen siitä, että en saa ääntäni kuuluviin. Olin sekä hiljaa että hiljennetty. Tunne tästä oli läsnä koko työsuhteen ajan, eikä sitä helpottanut myöskään omat asenteeni yksin pärjäämisen korostamisesta ja avun pyytämisen vaikeudesta. Yksin pärjätään, vaikka mikä olisi ja apua pyydetään vasta, kun ollaan pää kainalossa. Sitten kun seinä nousi liian korkeaksi ja totesin, että enää ei pysty ja hakeuduin avunpiiriin, niin kaikki se, mikä oli aiheuttanut tämän pisteen saavuttamisen, olikin merkityksetöntä. Diagnosoimalla minut todellisuudentajusta vieraantuneeksi, minut hiljennettiin jälleen, sillä kaikki kertomani voitiin siitä eteenpäin luokitella vainoharhoiksi tai vääristymiksi. Esiin tuodut asiat voivat olla tai voivat olla olematta totta tai kuviteltua. Psykoosidiagnoosin myötä kokemani yksiselitteisesti invalidisoitiin. Minä olin sairas ja ongelma oli yksilöllinen – ei yhteisöllinen.

Työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi ja, siksi lääkärit kirjaavat sairasloman ja hoidon saamisen syyksi jonkin sivulöydöksen, pakkodiagnoosin. Työuupumusdiagnoosi voidaan kirjata potilaan tietoihin Z-koodilla ikään kuin lisätietoa tuovana selityksenä. Pelkästään Z-koodin saaminen ei kuitenkaan velvoita työnantajaa palkanmaksuun eikä se oikeuta sairasvakuutuskorvauksiin. Toisin on tilanne Ruotsissa, jossa työuupuminen on oma sairautensa. En sano sitä, etteikö diagnoosini psykoosista olisi ollut oikea, mutta pidän harmillisena sitä, että sairastumiseni työperustaisuutta ei lainkaan tunnustettu, eikä minulle esimerkiksi kirjattu Z-koodia. Kaikki se mitä olin kokenut työsuhteeni aikana haastavaksi ja kuormittavaksi mitätöitiin vajaa tunnin mittaisen tapaamisen perusteella. Arvio on alkujaan pohjautunut yksittäisen psykiatrin näkökantaan minusta nähdessään minut ensimmäistä kertaa.

Hoidon kohtaamattomuus

Pääsyy siihen, miksi suhtaudun kriittisesti saamaani psykoosidiagnoosiin, johtuu siitä, että hoito ei ollut minulle kovinkaan tuloksellista ja siitä, että diagnoosista aiheutui minulle melkoisesti inhimillistä kärsimystä. Diagnoosin myötä sain kaupan päälle aimo annoksen lisää häpeän, hämmennyksen ja huonommuuden tunteita. Nämä kertaantuivat kaikkien niiden negatiivissävytteisten jo olemassa olevien tuntemusten päälle siitä, mitä työsuhteeni aikana oli tapahtunut. Itsetuntoni oli saatu työsuhteen aikana tehokkaasti pohjamutiin ja diagnoosi oli se viimeinen tikki sen romuttamiselle. Reilu puoli vuotta sitten olin päässyt haluamaani oman alan työhön toimimaan asiantuntijana. Olin ollut ylpeä saavutuksestani ja koin pystyvyyden ja pärjäämisen tunteita: minusta tulisi jotain. Seuraavassa hetkessä olenkin avohuollon potilas, jolle varoitellaan psykoosien toistumisen mahdollisuudesta ja väläytellään eläkkeen mahdollisuuksia. Ei mennyt kauan, kun aloin kyseenalaistamaan koko identiteettiäni – enkö olekaan normaali?

Tämänkaltainen minäpystyvyyden heikentyminen tuntui jäävän hoidossa täysin pimentoon, sillä fokus oli oireiden tarkkailussa. Sairastumisen syiden käsittely oli toissijaista ja se jäi pitkälti potilaan omalle vastuulle. Periaatteessahan meillä kaikilla voisi olla jokin mielenterveysdiagnoosi, jos sellainen halutaan määrittää. Kohdallani esimerkiksi kriittinen ja ilkeä sisäinen puhe itselleni siitä, että olin epäonnistunut enkä lunastanut itselleni asettamia (täysin kohtuuttomia) odotuksia, kääntyivät psykiatrien silmissä ääniharhoiksi. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä tai epänormaalia, että työsuhteen kariutuessa sisäinen itsepuhe on hyvin negatiivissävytteistä ja tuo omaa huonouttaan ajatuksissaan hyvin vahvasti esiin itselleen. Kertomani esimerkit esimiehen mikromanageroinnista taas näyttäytyivät minun keksiminä harhaluuloina, mikä ei minua oikeastaan edes yllättänyt, sillä tiedän esimerkkien kuulostavan älyttömiltä. Vielä käsittämättömämmiltä ne tuntuivat tapahtuessaan ja, koska olen ne kokenut, en pidä tätä enää kovin ihmeellisenä ja tiedän, että samankaltaisia esimiehiä on työelämässä muitakin. Mikäli itsellään on vain hyviä kokemuksia työelämästä ja esimiehistä, voi olla hyvin vaikea uskoa tällaista tapahtuvan.

Koin avohuollon puolella saamani hoidon melko pintapuoliseksi, mikä varmasti osaltaan johtui siitä, että sain diagnoosini jälkijunassa eli silloin, kun oletetun psykoosini oireet olivat jo poissa. Akuutteja, psykoosiin viittavia oireita minulla ei ollut missään vaiheessa psykiatrien tapaamisissa tai hoidon edetessä. Myös erinäiset helpommin todennettavat fyysiset oireet kuten unettomuus ja ruokahalunpuute loppuivat likimain välittömästi Suomeen palattuani ja päästessäni irtaantumaan töistä. Saamani keskusteluapu taas oli hyvin pintapuolista ja tapaamiset harvakertaisia, enkä tuntenut saavani kaipaamaani syvällistä henkisen puolen tukea tarpeeksi. Koska kaikkea kertomaani myös tarkasteltiin diagnoosin värittämien silmälasien kautta, tulin varovaiseksikin siitä, mitä ja miten kerroin asioistani. Hoidon pääpaino tuntui olevan lääkehoidossa, jota minä en halunnut, enkä päätynyt psyykenlääkkeitä käyttämäänkään. Hoitosuhteeni päättyessä pyysin itsenäisesti lausuntoa Kelan tukemaan psykoterapiaan, ilman oma-aloitteisuuttani sitä tuskin olisi edes ehdotettu minulle. Toki sekin täytyy todeta, että ilman hoitokontaktiani ja diagnoosia olisin jäänyt ilman puoltavaa terapiapäätöstä.

Ihminen haluaa tulla kuulluksi ja minulle psykoosihoidossa pahinta oli juuri se, että en tullut kuulluksi. Minua ei kuunneltu ja siten työsuhteen aikana alkanut hiljentäminen jatkui vielä hoidonkin läpi. Koska en hakeutunut työterveyden kautta, minun olisi varmasti entistä enemmän pitänyt korostaa työstressin ja heikon työilmapiirin merkitystä silloiseen terveydentilaani. Tällöin olin kuitenkin itsekin vielä pihalla siitä, mitä kaikkea työsuhteen aikana olikaan tapahtunut ja, miten se kaikki olikaan mennyt niin kovin ihoni alle. Ajatukseni poukkoilivat ja päällimmäinen tunteeni oli häpeä hakeutuessani avunpiiriin. Olin munannut kaiken. Minulla kesti itsellänikin pitkän aikaa ennen kuin oikeasti aloin itsenäisesti ymmärtämään työstä aiheutuneita syyseuraussuhteita. Se olikin valtava helpotus, sillä silloin tajusin senkin, että ehkä en olekaan mielisairas ja sen, että työstä aiheutuva stressi oli merkittävin syy sairastumiseni takana. Taakka putosi harteiltani ja tiesin, että minun olisi täysin mahdollista päästä takaisin jaloilleni.

Väärä diagnoosi?

Huomaan, että diagnoosista kriittisesti kirjoittaminen on haastavaa, sillä yleisesti tuntuu olevan vallallaan ajatus, ettei lääkäreiden ammattitaitoa vastaan saisi nousta, saamastaan hoidosta tulisi olla kiitollinen ja lääketiedettä kritisoisivat vain vähempiälyiset hihhulit. Mikään tällainen ei vastaa hoitomyönteisyyden vaateeseen, joka tuntuu olevan sisällytettynä terveydenhuoltojärjestelmäämme – erityisesti julkisella puolella. Mitään muutosta mihinkään suuntaan ei kuitenkaan ole mahdollista tapahtua ilman kriittistä reflektointia. Muutoksella tarkoitan rakenteellisella tasolla esimerkiksi resurssien parempaa kohdistamista ja yksilötasolla parempaa itsetuntemusta.

Diagnoosikeskeisyys ja tavanomaisenkin
käytöksen patologisointi tuntuu olevan
yleistä terveydenhuoltojärjestelmässämme.

En ole lääkäri enkä vähättele lääkäreiden asiantuntemusta, mutta diagnoosikeskeisessä lähestymistavassa voi olla potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä, ja väärästä diagnoosista aiheutua valtavasti lisähuolta. Mielestäni olisi erityisen tärkeää sisällyttää potilasta päätöksentekoon, sillä onhan hän se, joka tietää omasta elämästään parhaiten. Kuulluksi tulemisen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Ymmärrän sen, että diagnoosit ovat terveydenhuoltojärjestelmämme perusta ja senkin, että resurssien takia lääkäreillä ei ole aikaa paneutua yksittäisen potilaan asioihin kovin syvällisesti. Diagnoosien tekeminen on hoidon tarpeen kannalta keskeinen ja niiden turvin mahdollistetaan sairaspoissaolot ja varmistetaan, että työkyvytön henkilö saa kaipaamansa levon. Diagnoosiperusteisessa lähestymistavassa unohdetaan kuitenkin herkästi se, että sairaus on yhteisöllistä.

Olen miettinyt sitäkin, että ”valitsenko” mieluummin työuupumuksen diagnoosikseni vain siksi, että se on sosiaalisesti hyväksyttävämpi termi ja sairaus. On eriasia kertoa ihmisille, että on sairastunut psykoosiin kuin se, että kertoo kärsivänsä työuupumuksesta. Reaktiot ovat erilaiset. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, sillä työ oli pääsyy uupumiselleni ja siitä eskaloituneeseen hermoromahdukselle, joka taas arvioitiin psykoosiksi. Ylipäänsä näen, että diagnoosit ovat joustavia, eikä ihmistä ja hänen tarinaansa ole kaikissa tapauksissa edes mahdollista lokeroida vain yhden ja tietyn käsitteen alaisuuteen.

Toipumisprosessin palanen

Nykyisin minun on ollut helpompi tarkastella kokemaani myös huumorin turvin. Ensimmäinen oman alan työpaikka ja minä olen psykoosissa, taidan olla ”hieman” stressiherkkä. Pidän myös psykoosipolilla saamaani hoitoa tärkeänä osana toipumisprosessiani, vaikka se ei tilanteessani ollutkaan kaikista hyödyllisintä tai tuloksellisinta. En ole tuolloin osannut sanallistaa kokemaani oikein mitenkään, joten olisi ollut aivan liian varhainen aika suunnata suorilta käsin terapiaprosessiin. Olin liian vaiheessa siihen. Ulosantini taisikin olla kehnoa, kun ensimmäisiä kertoja haen apua ja yritän puhua kokemuksistani ja tunteistani, niin heti lätkäistään psykoosin leima.

Kokemani jollain tapaa kypsytteli minua tulevaan ja sain realistisemman kuvan siitä, minkälainen polku toipumisen suhteen minulla olisikaan edessäpäin. Toisin kuin kuvittelin, se ei todellakaan tulisi menemään sormia napsauttamalla tai terapeutin toimesta. En tulisi äkillisesti ”parantumaan” ilman sitoutumista ja valmiutta ottaa vastuu omasta toipumisesta. Luulen, että kohdallani liian aikainen terapiaprosessi olisi voinut olla jopa haitallinen ja olisin mahdollisesti jättäytynyt siitä pois. Tarvitsin vielä aikaa itseni kanssa ennen siihen lähtemistä.

Yksittäistapaus vai sittenkin yleisempi ilmiö? 

Työuupumiseni paljasti minulle sen, kuinka eri tavalla sairastuminen vaikuttaa yksilöön ja työpaikkaan. Työuupumiseni oli ja on minun elämässäni ollut merkittävä kriisi, inhimillinen tragedia. Minä sairastuin. Sairastumisellani ei tietystikään ollut samanlaista vaikutusta työpaikkaan, ei aiheutunut kriisejä tai mitään muutakaan, vaan porskuttaminen eteenpäin jatkuu. Eikä siinä mitään, tämän ymmärtäminen avasi silmiäni onnekseni jo urani alkuvaiheilla. Tämä antaa perspektiiviä siihen, kuinka paljon haluaakaan uhrata elämästään työlle ja, miten työntekoa tästä eteenpäin arvottaakaan.

Työsuhteen päätyttyä työnantajan puolelta tuntui alkavan käsienpesu ja minuun oltiin yhteydessä tehtävääni rahoittaneen osapuolen taholta. Pyynnöstä lähetin heille kirjallista ”todistusaineistoa” sähköpostien muodossa esimiehen epäasialliseen käytökseen liittyen ja puhelimitse kerroin tapauksista, joista ei ollut kirjallista aineistoa. Kuulemansa perusteella he ilmensivät, etteivät enää rahoittaisi vastaavaa positiota samassa paikassa minun jälkeeni. Esimiehen käytös oli kuulemma hyvin harmittavaa, mutta sitä ei voisi luokitella kiusaamiseksi tai sellaiseksi käytökseksi, joka olisi nimenomaisesti targetoitunut minuun. En onneksi jäänyt arvuuttelemaan sitä, minkälaiseksi käytöksen olisikaan pitänyt eskaloitua, että se olisi lukeutunut kiusaamiseksi. Tiedän, että olisin varmasti voinut lähteä viemään asiaa eteenpäin, mutta tähän minulla ei ollut minkäänlaista kiinnostusta tai motivaatiota.

Ovatko työuupumiset enemmän sääntö kuin poikkeus nyky-
työelämässä?

Minä en usko, että työpaikalla tilanne muuttui miksikään jälkeeni. Sairastumiseni jälkeen pidetyssä tapaamisessa kirjattu pöytäkirja ja sen sisältämä tieto kertomistani ongelmakohdista lähti tuskin laajempaan jakoon. Sitä hyödyttämällä joihinkin epäkohtiin olisi tulevaisuudessa voitu kenties herkemmin puuttua. Kuten olen aikaisemmassa postauksessa kirjoittanut, minua edeltänyt esimiehen alainen oli irtisanoutunut esimiehen käytöksen takia. Todennäköisesti minunkin jälkeeni tulee seuraava alainen. Ja miksei tulisi? Työpaikka on hyvämaineinen kansainvälinen järjestö, joka näyttää CV:ssä hyvältä. Halukkaita tulijoita riittää ja varmasti suurella osalla on työsuhteen alkaessa kanssani samankaltaisia ajatuksia: en minä voi työuupua. Meistä uupuneista ja lopettaneista puhutaan yksittäistapauksina.

Tiedän, että työuupumusten leimaaminen yksilötason ongelmiksi tai yksittäistapauksiksi ei ole vain kyseisen työpaikan ongelma, vaan se on laajemminkin koko työelämän ilmiö. Työuupumiset eivät silti ole yksittäistapauksia. Ne voivat saada yksilöllisiä ilmenemispiirteitä, mutta kyllä ne kehittyvät ihan yhteisöllisten haasteiden siivittäminä. Yksilö sairastuu, mutta se, että yksilö saa lääketieteellisen diagnoosin johtuu ihan vain siitä, että työyhteisölle ei voi antaa diagnoosia.

Kaikkinensa pidän ristiriitaisena sitä, että koska työuupumusta ei voida diagnosoida, sitä ei pidetä sairautena. Tämähän ei ole totta, sillä uupumisilla on yhteys paitsi terveyden romahtamiseen myös valtaviin kustannuksiin työntekijöiden poissaolojen seurauksena. Koska työelämästä oikeutettu poissaolo ja koko terveydenhoitojärjestelmämme pohjautuvat sairauden ja diagnoosin ympärille, olisi mielestäni korkea aika saada työuupumukselle tautiluokitus. Silloin myös tunnustettaisiin se, että sairastuminen on työperustaista ja se, että työyhteisössäkään ei ole kaikki kunnossa. Olisin itse päässyt huomattavasti helpommalla ja vähemmällä henkisellä työllä, mikäli olisin alkujaan saanut oikean diagnoosin työuupumisesta. Tämän kaltainen kriittinen suhtautuminen on minusta tervettä itseanalyysia, eikä se mielestäni heikennä sitä, etteikö hyväksyisi saamaansa diagnoosia.

Jos hakeutuisin uupumisen myötä uudemman kerran hoitoon:

• Painottaisin työn merkitystä sairastumiselleni entistä enemmän.
• Pyytäisin työuupumuksesta Z-koodin tietoihini.
• Luottaisin omiin havaintoini ja käsityksiini omasta terveydentilasta.
• Osallistuisin aktiivisesti hoitoa koskeviin päätöksiin ja ehdottaisin itselleni paremmin sopivia hoitomuotoja.
• Konsultoisin työterveyteen erikoistuneita asiantuntijoita.