Lopetin kahvin juomisen nukkuakseni paremmin

Työuupumuksen myötä elämääni asteli unettomuus ja sen aiheuttamat haasteet. Nukahtamisen vaikeudet, yölliset heräilyt ja huonolaatuinen uni tuntuivat kroonistuneen uupumukseni seurauksena. Kuluvan vuoden alussa mittani tuli täyteen ja päätin kokeilla lieventää kärsimystäni lopettamalla kahvin ja muiden kofeiinipitoisten juomien nauttimisen. Halusin pyristellä eroon kofeiinikoukusta ja selvittää, josko sen onnistuneella selättämisellä olisi positiivisia vaikutuksia nukkumiselleni. Suhtauduin lopettamiseen melko rauhallisesti, vaikka olinkin varautunut kofeiinivajeesta aiheutuviin vieroitusoireisiin kuten päänsärkyyn ja väsymykseen, ja pidin varmana sitä, että lopettamisesta seuraavat pari viikkoa olisivat tuskallisia. Kaikeksi yllätyksekseni pääsinkin helpolla, käytännössä ilman minkäänlaisia vieroitusoireita ja koin lopettamisen hyvinkin vaivattomaksi. Hiljalleen kofeiinijuomien lopettamisesta seuraavat vaikutukset alkoivat näkyä ja heijastua positiivisesti myös unen saralle.

Työuupumus kroonisti unettomuuden

Unettomuus näyttäytyi minulle muun muassa
nukahtamisvaikeuksina, yöllisinä heräilyinä ja 
huonona unen laatuna.

Pystyn melko suurella varmuudella toteamaan unettomuuteni kroonistuneen työuupumuksen seurauksena. Aikaisemmin minulla ei juurikaan ollut haasteita nukkumisen kanssa – ainakaan sellaisessa laajuudessa, mitä ne uupumuksen jäljiltä olivat. Totta kai silloin ja nykyisinkin on kausia, jolloin nukkuminen on vaivatonta ja kausia, jolloin siitä ei tule mitään. Hyvien kausien huomattava väheneminen kertoi minulle kuitenkin sen, että kyseessä on tilanteen vaikeutuminen ja unettomuuden hankaloituminen. Nukahtamisen helppous ja virkeänä herääminen tuntuivat taakse jääneeltä elämältä. Työuupumukseni yksi ensimmäisistä oireista oli juuri uneen liittyvät haasteet, sillä stressin seurauksena unen päästä kiinni saaminen oli vaikeaa ja työt kirjaimellisesti tulivat uniini. Työuupumuksen eskaloitumispisteessä minulla oli täysin unettomiakin öitä matkassa mukana. Unen laatu että määrä heikkenivät siten merkittävästi.

Oirehdinta ei päättynyt työstressin hellittäessä ja tänäkin päivänä, vaikka olen suhteellisen selvillä vesillä toipumisprosessissani, haasteet nukkumisen kanssa ovat läsnä. Toipumiseni onkin keskittynyt vahvasti myös unettomuuden hoitamiseen ja unirytmin paremmalle tolalle saamiseen. En ole käyttänyt unilääkkeitä, mutta varmasti silloin tällöin lääkitys olisi ollut vaikeimpina aikoina ihan paikallaan. Käytän nukkumisen tukena melatoniinia erityisesti kausina, jolloin nukkuminen on haastavaa ja siitä koen saaneeni myös apua. Lisäksi pyhitän illat rauhoittumiselle, suosin säännöllistä vuorokausirytmiä ja pyrin suhtautumaan unettomuuteen ilman turhaa stressiä. Ei ole maailmanloppu, jos joinain öinä nukkuu huonommin kuin toisina. Nykyisin osaan myös paremmin kuunnella itseäni ja tiedostan, että unettomuuden nostaessa päätään, minun olisi hyvä kiinnittää paremmin huomiota jaksamiseeni. En silti tieten tahtoen halua kärsiä unettomuudesta ja kofeiinin käytön lopettamisesta tuli ikään kuin yksi itsehoitomenetelmä paremman unen takaisin saamiseksi.

Ei enää kahvia!

Minulla on mittarissa kahvin juomista noin 15 vuotta. Aloitin kahvin juomisen 16-vuotiaana ja pidin sitä eräänlaisena aikuistumisriittinä. Siirryin mehupöydästä kahvipöytiin juomaan sosiaalisesti hyväksyttyä aikuisten juomaa. En alkujaan pitänyt kahvin mausta, mutta minulle vakuuteltiin, että kyllä siihen tottuisi. Maku on kuitenkin yksi syy, mikä ajoi minut lopettamaan, eikä minulla rehellisesti sanottuna ole lainkaan ikävä kahvista seuraavaa jälkimakua tai kitkerää suuntuntumaa. En missään vaiheessa kyseenalaistanut juomaperiaatteitani tai ylipäänsä sitä, miksi join orjallisesti aamuisin aina kupin kahvia saadakseni päivän käyntiin. Kaikkihan kahvia juovat. Kahvin juomiseen liittyvät kulttuuriset tekijät ovat mielestäni hyvinkin mielenkiintoisia ja uskon näiden olevan erityisen yleisiä Suomessa, jossa kahvi on likimain kansallisjuoman asemassa ja, jossa kahvia juodaan eniten maailmassa. Kahvi kuuluukin kiinteästi moniin sosiaalisiin tapahtumiin, pidetäänhän työpaikoilla kahvitaukoja ja ystäviä tavataan kahvittelun äärellä. Kahvittomuus voi herättää kummeksuntaa ja tarjotusta kahvista kieltäytyminen voi viestittää tietynlaista epäkohteliaisuutta.

Kulutin kahvia keskimäärin kahdesta kolmeen kuppia päivässä ja kuten edellä toin esiin, aamukahvi oli minulle välttämätön tapa saada päivä käyntiin. Kahvin lisäksi kulutin energiajuomia ja erinäisiä korkeakofeiinisia urheilujuomia. Näiden markkinoinnista voisi kirjoittaa oman tekstinsä, mutta energiajuomista saatu kofeiinimäärä nostaa päivän kokonaispottia melko huomaamattomastikin hyvin korkeaksi. Tämä edelleen vaikuttaa negatiivisesti nukkumiseen. Suosittelen vilkaisemaan YLE:n tuottaman kofeiinilaskurin, joka laskee kätevästi päivän kofeiininsaannin ja sen, miten se vaikuttaa yöuniin. Löydät laskurin täältä. Energiajuomia kulutin melko vaihtelevasti, mutta keskimäärin noin muutaman tölkin viikoittain. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Erityisesti niitä meni päivinä, joita edeltävät yöt olin nukkunut huonosti. Koin hyvinvointini kannalta tärkeäksi katkaista kierteen, jossa nukutaan huonosti ja huonosti nukuttuja öitä seuraavia päiviä lääkitään kofeiinijuomilla. Vaikka olen lopettanut kahvin ja energiajuomien juomisen, en aivan tyystin ilman kofeiinia kuitenkaan ole. Korvasin nimittäin kahvin (ja energiajuomat) vihreällä teellä, jossa myös on kofeiinia, mutta jokseenkin maltillisemmin. Teetä juon suurin piirtein saman verran kuin join kahviakin eli muutaman kupin päivittäin.

Vieroitusoireiden helppous yllätti

Kahvin tai energiajuomien lopettaminen ei
olekaan ollut minulle vaikeaa.

Minulle lopettaminen oli rehellisesti sanottuna helppoa. Pääsin vieroitusoireiden suhteen hyvin vähällä, eikä minua, pelotteluista huolimatta, särkenyt päähän kuin maksimissaan muutaman tunnin ajan. Pystyin keskittymään haluamiini asioihin, eikä mielessäni pyörinyt kahvikelaa. Väsymyskään ei ollut mitään tavanomaista poikkeavaa. Päivien edetessä pikemminkin tuntui, että energiatasoni kohosivat ja jaksoin aiempaa paremmin. Olo tuntui jollain tavalla selkeämmältä ja rauhallisemmalta hyvin pian lopettamisen jäljiltä. Sanoisin, että minulla mainitun kaltaiset maltilliset vieroitusoireet kestivät muutaman päivän, maksimissaan viikon verran. Vieroitusoireet ja ensimmäiset ”kofeiinittomat” päivät ja viikot ovat varmasti vaihtelultaan yksilöllisiä ja toisilla tilanne voi tuottaa suuriakin vaikeuksia. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka olin lukenut erilaisia kauhutarinoita kahvin juonnin lopettamisen vaikeudesta ja siitä, kuinka ristiriidassa se oli minun kokemukseni kanssa. Voisin hyvin suositella muitakin uniongelmien kanssa painivia kokeilemaan kofeiinijuomien lopettamista, sillä niistä aiheutuvat vieroitusoireet voivatkin yllättää positiivisesti.

Kahvin juonnin lopettamisen hyödyt ja haitat

Seuraavassa olen listannut huomaamiani ilmenneitä muutoksia lopettamisen jälkeen näin vajaa puoli vuotta kestäneen kahvittoman ajan jäljiltä. Muistutan kuitenkin, että listatut asiat eivät välttämättä johdu yks yhteen suoraan kofeiinipitoisten juomien lopettamisen vaikutuksesta, vaan taustalla voi vaikuttaa monia tekijöitä. Vaikutukset lienee hyvin yksilöllisiä.

1. Nukun paremmin – nukahdan helpommin, pysyn paremmin unessa & herään kivuttomammin
2. Unen laatu on mielestäni parantunut
3. Olen aamuisin virkeä herätessäni
4. Jaksan paremmin aamusta iltaan & jaksamiseni on tasaisempaa
5. Stressaan vähemmän!
6. Levottomuus on vähentynyt & olen paljon rauhallisempi kuin ennen à keskittymiskykyni on vahvistunut eikä ole riippuvainen kofeiinista
7. Ahdistus on siedettävämpää – harvempaa & lyhytkestoisempaa
8. Mieleni on tasaantunut & tunnen eläväni paremmin hetkessä, tässä & nyt
9. Makuaistini on parantunut
10. Ihoni on kirkastunut & vyötärö kaventunut

Lopetin kahvin juomisen ennen kaikkea saadakseni hyötyjä unettomuuteeni. Tämän toiveen koen täyttyneen, sillä tätä nykyä huonompia nukkumiskausia on merkittävästi vähemmän kuin aikaisemmin. Nukahdan nopeasti ja kaikkinensa nukun paremmin, energiatasoni ovat päivän mittaan tasaisemmat ja tunnen oloni paljon pirteämmäksi. Tästä taas on seurannut myös esimerkiksi liikunnan saralla suurempaa tekemisen meininkiä ja parempaa palautumista. Yllätyin siitä, kuinka sain lopettamisen myötä hyötyjä myös ahdistuneisuuteen, keskittymiskykyyn ja yleiseen henkiseen hyvinvointiini. Oloni on huomattavasti rennompi, jännittyneisyys on vähentynyt enkä ole kokenut tietynlaista pakokauhun tunnetta kahvittomuuteni aikana, mikä aikaisemmin oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kohdallani lievät paniikkikohtaukset ovatkin kahvin lopettamisen seurauksena loppuneet. Sisäinen hälinäni on hiljentynyt ja mieleni tuntuu paljon tasaisemmalta. Myös stressin kokeminen on vähentynyt, mistä olen luonnollisesti hyvin iloinen. Lisäksi erilaiset fysiologiset muutokset ovat tulleet selkeästi esiin eikä minulle tule enää kahvista ja energiajuomista aiheutuneita sydämentykytyksiä, kohonnutta pulssia eikä kofeiinipiikkejä ja siitä seuraavia laskuja.

Omalla kohdallani lopettamisesta seuranneet
hyödyt ylittävät haitat ja siksi aion jatkaa 
kahvittomalla linjalla.

Toki lopettamisesta on koitunut hieman haittojakin. Minun kesti tottua väsymyksen tunteeseen, sillä kun en enää peittänyt väsymystä keinotekoisesti kofeiinin avulla, väsymys tuntui alkuun hyvin raskaalta. Se lamautti ja saattoi iskeä hyvin äkkiseltään. Minulle uutta (tosin positiivista) oli se, että rojahtaessani sänkyyn, sain unen päästä kiinni heti, vaikka kello olisikin ollut suhteellisen vähän. Lopettamisen myötä aloin ikään kuin opettelemaan ja uudelleen ohjelmoimaan itseäni sen suhteen, minkälaisia tuntemuksia virkeys tai väsymys minussa herättää ja, miltä minusta oikeasti tuntuu pirteänä tai voipuneelta. Toisaalta tämä prosessi on ollut myös tarpeen, sillä omat rajani ovat paremmin selkiytyneet jaksamisen suhteen.

Kahvi on diureetti eli nesteenpoistaja ja juonnin lopettamisesta voi seurata turvotusta ja ummetusta. Sanoisin, että nesteytyksestä huolehtimisella ja ajan kanssa tästäkin pääsee eroon kehon tottuessa uudenlaiseen rytmiin. Samaten jonkinlaisia sosiaalisia haittoja lopettamisesta voi myös seurata, mikäli kahvi tai energiajuoma kuuluu läheisesti osaksi vuorovaikutussuhteen dynamiikkaa. Lopettamispäätöstä ei välttämättä ymmärretä eikä sitä tueta, mistä voi seurata erilaisia negatiivisia kokemuksia. Koska itse siirryin vihreän teen juojaksi (eli en täysin kofeiinittomaksi), minulla ei tämän suhteen ole ollut juuri ongelmia, teetä kun useimmiten eri paikoissa myös on tarjolla.

Aionko jatkaa kahvittomalla tiellä?

Olen pian ollut puoli vuotta ilman kahvia ja energiajuomia, enkä voisi olla tyytyväisempi. Päivääkään en ole lopettamispäätöstäni katunut ja näen hyvin kaukaiseksi sen, että palaisin kyseisten juomien kuluttajaksi. Olen saanut valtavasti hyötyä paitsi unettomuuteen, johon kokeilullani alkujaan tähtäsin, että yllätyksekseni ahdistuneisuuteen ja sen lieventymiseen. Olen tätä nykyä pirteämpi ja vähemmän ahdistunut kuin, mitä olen ollut vuosiin! Olen jokseenkin yllättynyt siitä, miten näin yksittäinen ja suhteellisen simppeli, luonnonmukainen keino on tuonut positiivista helpotusta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini. Siitä syystä halusin asiasta kirjoittaa ja kenties rohkaista muitakin edes kokeilemaan kofeiininkulutuksen leikkaamista. Minä aion kahvittomalla ja energiajuomattomalla tiellä jatkaa tästä eteenkin päin.

 

Kahvin juomisen lopettamisen tueksi muutamia vinkkejä:

• Listaa ylös lopettamista puoltavia ja kumoavia syitä – selvitä itsellesi tärkeimmät syyt, miksi haluaisit käytön lopettaa.
• Lähde pienin askelin liikkeelle. Lopettamisen ei tarvitse olla loppuelämän päätös, vaan voit esimerkiksi lähteä liikkeelle viikon mittaisella tavoitteella.
• Pidä päiväkirjaa. Kirjaa ylös tuntemuksia, havaintoja ja huomioita kokemuksistasi. Huonoina hetkinä voit aina palata niihin ja huomata, miten paljon olet jo edistynyt.
• Tee sinulle mieleisiä asioita! Saat ajatuksesi muualle ja hyvän mielen, lopettamisen ei tarvitse olla kärsimystä.
• Suhtaudu muutokseen mielenkiinnolla ja ole itsellesi armollinen. Tarkkaile muutoksia ja havainnoi siihen asti tultua lopettamismatkaasi. Muistuta itseäsi myös siitä, että onnistuminen voi tulla monen mutkan kautta ja muutos vaatii useita toistoja!

Positiivisia muutoksia työuupumuksesta

Kevään tulo on saanut minut huomaamaan positiivisia muutoksia itsessäni. Olen huomattavasti energisempi ja toiveikkaampi tulevasta, ajatteluni on selkeämpää ja jollain tapaa suhtaudun itseäni kohtaan lempeämmin. Iloitsen onnistumisista ja minulla on parempi käsityskyky jaksamiseni rajoista. Huomasin hiljattain pysähtyneeni myös sen havainnon äärelle, kuinka työuupumuksestani alkaa olemaan aikaa ja, kuinka liki kolmen vuoden takaisen työuupumuksesta seuranneen romahduksen ja tämän päivän välillä tuntuu olevan pieni ikuisuus. Ajankulu on mahdollistanut sen, että työuupumus kokemuksena on asettunut osaksi elämäntarinaani. Enää en vain kauhistele tapahtunutta ”miksi tämä tapahtui minulle”, vaan olen hyväksynyt sen, että minä uuvuin ja sairastuin. Tästä syystä uskon, että myös työuupumuksesta seuranneiden positiivisten muutosten havainnointi on mahdollista. Toki uupumuksen ja tämän päivän välillä on tapahtunut valtavasti paljon muitakin muutosta edistäviä käänteitä elämässäni, mutta hieman karrikoidusti keskityn tässä kirjoituksessa viiteen työuupumuksesta aiheutuneeseen positiiviseen muutokseen elämässäni.

1. Tulevaisuuteni onkin yhtäkkiä mahdollisuuksia täynnä

Minä työuuvuin hiljattain maisteriksi valmistumisen jälkeen ensimmäisessä oman alan työssäni. Pidin tapahtunutta suurena epäonnistumisena ja koko tulevaisuuden työuraa värittävänä kokemuksena. Minusta ei enää ikinä tule työkykyinen, enkä löydä minulle mieleistä työtä. Syrjäydyn ja jään kaikesta paitsi. Elämääni oli astunut työuupumukseen kiinteästi kuuluva kyynistyminen ja se sai minut suhtautumaan hyvin varautuneesti kaikkia eteen tulevia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia kohtaan. Tulevaisuus ahdisti ja suhtautumiseni työelämää ja yleisesti ottaen koko elämää kohtaan oli hyvin negatiivisesti värittynyt. Olin varma siitä, kuinka minusta ei enää tulisi mitään ja, kuinka elämäni olisi käytännössä ottaen ohi.

Työuupumuksesta seurannut kyynistyminen vaivasi minua
pitkään.

Tätä nykyä pidän käsittämättömänä sitä, miten vääristynyttä ajatteluni olikaan. Olin alle kolmekymppinen! Toipumisen myötä olenkin havainnut työuupumukseeni sisältyvän ristiriitaisuuden, sillä vaikka työuupumus vanhensi ja kypsytti minua, samaa aikaan se myös nuorensi minua. Ajantajuni on muuttunut ja ymmärrän, kuinka tulevaisuus on mahdollisuuksia täynnä. Yksi huono kokemus ei määritä tulevaisuuttani, eikä se, ennen kaikkea, määritä minua. Vaikka ikä on vain numeroita, eikä koskaan voi olla varma siitä, kuinka paljon aikaa kenelläkin lopulta on, tunnen oloni nuoreksi, jolla on vielä kaikki ovet auki. Voin tehdä juuri niitä asioita, joita haluan ja voin myös aina muuttaa kiinnostuksen kohteitani ja lähteäkin tekemään jotain aivan muuta. Olin tietämättäni ahtanut itseni häkkiin, jossa elämä ja työura suoritetaan tietyllä tavalla ja tietyllä sykkeellä – työuupumuksen myötä sain häkin oven auki. Tajuan nykyisin paremmin sen, että minusta voi tulla mitä vain käytännössä missä elämänvaiheessa tahansa ja toisaalta sen, ettei mikään tapahdu hetkessä. Pitkäjänteisyys, kärsivällisyys ja keskittymiskyvykkyys ovat tulleet ajankulun muutoksen myötä osaksi jokapäiväistä elämääni ja ymmärrys siitä, että elämässä on paljon muutakin kuin työtä.

2. Rajojen selkiytyminen

Toinen hyvin tervetullut ja mieleinen muutos työuupumuksen seurauksena on se, että tunnistan paremmin rajani ja omat ääriviivani. Huomaan merkit, milloin en enää jaksa ja, milloin kaipaan lepoa. Rajojen selkiytyminen näkyy myös siinä, kuinka työuupumuksen myötä osaan paremmin sanoittaa omia mielenkiinnonkohteitani. Tiedän entistä paremmin, mitä haluan, milloin ja miten. En enää suostu asioihin pelkän miellyttämishalun takia, mikä on asettanut terveitä rajoja myös ihmissuhteilleni. Olen ikään kuin saanut oman elämäni toimijuuden takaisin ja pelkän sivusta seuraajan sijasta olen ohjuksissa.

Rajojen tiedostamiseen liittyy tietyllä tavalla myös vastuuta. Olen käynyt pitkät toipumisprosessit läpi työuupumuksen myötä ja ymmärtänyt sen, että ympäristö ei välttämättä tue minua rajojeni noudattamisessa. On esimerkiksi paljon työpaikkoja, joissa työjärjestelyt eivät tue työntekijän työhyvinvointia parhaalla mahdollisella tavalla. Minulla on vastuu noudattaa omia rajojani tällaisissa ympäristöissä ja toisaalta hakeutua sellaisiin ympäristöihin, missä rajojeni mukainen toiminta on mahdollista.

3. Kaikki ei ole aina minun syytäni

Oman syyllistymistaipumukseni tunnistaminen on ollut minulle toipumisessa keskeistä, ja kaikki ei ole aina minun syytäni havainnon tekeminen jollain tapaa myös vaikeinta. Olen syyllistänyt itseäni työuupumuksestani ja hakenut erinäisiä syitä sille, miksi minä uuvuin. Luettuani Sirpa Polon teoksen Narsisti esimiehenä sain uusia näkökulmia tarkastella tilannettani. Joskus on vain niin, että pelkkä toisen ihmisen olemus ja olemassaolo herättävät toisissa henkilöissä vääränkaltaiseen toimintaan yllyttäviä tunteita. Tämä kertoo enemmän vääryyttä tekevästä henkilöstä kuin sen kohteesta. Teoksessa nostetaan esimerkki, jossa terveellistä ruokaa syövä ja herkuista kieltäytyvä työntekijä herätti muissa työntekijöissä kateutta, minkä seurauksena työntekijät alkoivat naljailla ja sorsia kyseistä työntekijää. Ihan vain siksi, että tämä halusi syödä terveellisesti. Tämä kuvastaa hyvin sitä, miten absurdisti ihmiset voivatkaan toimia. Työelämän kontekstissa tällaisesta käyttäytymisestä puhutaan mielestäni liian vähän, sillä ajatellaan, etteivät aikuiset ihmiset voi näin tehdä ja, ettei ainakaan meidän työpaikallamme tällaista ole. Mielestäni on kuitenkin perusteltua pitää mielessä se, että työelämää voidaan pitää ikään kuin aikuisten päiväkotina ja, että siellä missä on vuorovaikutusta, on aina mahdollisuus myös haitalliseen sellaiseen.

Minulta putosi taakka harteiltani ymmärrettyäni, etten olisi voinut toimia toisin ja, että loppujen lopuksi minussa oli hyvin vähän syypäätä tilanteeseeni ja työuupumukseen. Olen ymmärtänyt sen, että tunnen herkästi syyllisyyden tunnetta ja usein asioista, joista ei tarvitsisi. Kaikki ei kirjaimellisesti ole minun syytäni – it takes two to tango. On täysin kohtuutonta syyllistää itseä toisten ihmisten väärinkäytöksistä ja on hyvin kuluttavaa syyttää pelkästään itseä asioista, joissa on osallisina muitakin. Toipumisprosessin myötä olen tehnyt avainlöydöksiä juuri tämän ajatusmuutoksen kanssa ja olen päässyt paremmin jäljille niihin syihin, miksi ylipäänsä olen herkkä syyllistymään ja näkemään itseni syytetyn penkissä. Muutos on ollut merkittävä ja se on ollut edistämässä myös seuraavaa havaintoani.

4. Olen hyvä tyyppi ja minä osaan!

Oman huonommuuden tunteen kohtaaminen
on tehnyt kipeää, mutta toipumisen
kannalta se on ollut välttämätöntä.

Työuupumus johdatteli minut jonkinlaisen huonommuuden tunteen äärelle, joka on jäytänyt minua läpi elämäni. Olen pitänyt itseäni perustavanlaatuisesti erilaisena, jollain tapaa muita huonompana. Tietyissä asioissa minulla on ollut itsevarmuutta ja itsetunto kohdillaan, mutta toisissa nämä ovat tyystin puuttuneet. Olen ravistellut olettamuksia itsestäni ja kyseenalaistanut niiden alkuperää. Olen havainnut olettamusten huonommuudestani olevan peräisin lapsuudestani, ajoilta, joiden parasta ennen -päiväys oli umpeentunut jo aikoja sitten. Toipumisen myötä päivitin käsitykseni itsestäni vastaamaan paremmin tätä päivää ja tätä nykyä näen itseni paljon realistisemmassa valossa. Koska pidän itsestäni enemmän, voin paremmin seistä itseni tukena. Arvostan itseäni ja vaalin paremmin sitä, kenelle aikaani ja energiaani annan.

Oman osaamisen arvostaminen on ollut minulle keskeinen muutos. Aikaisemmin turvauduin liiaksi omien saavutusten ja kokemusten vähättelyyn, enkä oikein sallinut itselleni aikaa pysähtyä onnistumisten äärelle. Työuupumus teki tälle stopin ja pakotti minut tarkastelemaan osaamistani. Ymmärsin osaavani paljolti erilaisia taitoja ja opin arvostamaan sitä, miten monipuolisesti olin kyennyt hyödyntämään osaamistani uupumusoireilusta huolimatta. Huomasin, miten paljon olin työuupumukseen johtaneessa työpaikassa erilaisia työtehtäviä tehnyt ja, miten tasaisen laadukkaita suoritukseni olivatkaan olleet. En enää uskonut silloisen esimieheni sanoja siitä, etten mukamas olisi mitään osannut. Tämä oli minulle tärkeä muutos eteenpäin siirtymiseksi ja oman osaamiseni arvottamiseksi. Nykyisin osaan paremmin tunnistaa ja sanoittaa sitä, mitä haluan oppia ja osata ja, mitkä taidot vaativat vielä hiomista. Olen lisäksi oppinut pysähtymään ja aidosti iloitsemaan onnistumisistani ja asioiden maaliin saattamisista.

5. Olen vahvistunut henkisesti

Kaikki jo edellä mainitut positiiviset muutokset yhteen ympättyinä ovat edesauttaneet tämän viidennen muutoksen mahdollistumisen. Koen työuupumuksen vahvistaneen minua hyvin paljon henkisesti ja sillä saralla tehneen minusta vahvemman. Työuupumus kasvatti ja pakotti minua päivittämään käsityksiä elämästäni vastaamaan paremmin nykypäivää. Tietynlaista kiitollisuutta tunnen tästä, sillä elämäni on tänä päivänä paljon mielekkäämpää kuin, mitä se oli ennen uupumista.

Toipumisprosessi on antanut minulle käyttökelpoisia välineitä myös tulevia vastoinkäymisiä ajatellen. Toinen vanhemmistani menehtyi hiljattain ja asian työstäminen on luonnollisesti vaatinut paljon kipeiden tunteiden kohtaamista ja muistojen työstämistä. Ilman työuupumukseen liittynyttä toipumisprosessia ja sen mukana saamiani oivalluksia, olisin todennäköisemmin ollut enemmän hajallani tilanteesta. Koska näen paitsi itseni myös elämän realistisemmin, osaan paremmalla välineistölle käsitellä eteen tulevia vastoinkäymisiä ja vaikeita tilanteita, joita elämässä väistämättä tulee.

Muutoksen monet puolet

Minua on auttanut muutoksessa sen
huomaaminen, että pidän elämästäni ja 
itsestäni aikaisempaa enemmän.

Kaikkinensa olen hiljattain havahtunut siihen, miten erilaista elämäni ja, miten erilainen minäkin olen tänä päivänä verrattuna aikaan, jolloin työuupumus asteli kuvioihin. Olen tietoisesti keskittynyt tässä asioiden positiivisiin puoliin, vaikka sanomattakin on selvää, että muutos myös aina pelottaa. Olen pelännyt muutoksen laajuutta: muutunko liikaa ja väärään suuntaan? Onko tämä sitä, mitä haluan? Olisiko helpointa pysyä entisissä tutuissa tavoissa toimia? Vastauksen näihin kysymyksiin olen kuitenkin aina saanut pohjavireestäni, joka on toipumisen edetessä virittynyt entisestään positiivisemmalle taajuudelle.

Olen toisaalta sitäkin miettinyt, että tarvitaanko omien rajojen tunnistamiseen, itsen löytämiseen ja muiden tämän kaltaisten taitojen opetteluun työuupumuksen kaltaista tapahtumaa. En nimittäin toivoisi uupumusta kenellekään enkä kohdalleni enää toistamiseen. Useimmiten henkinen kasvu ja vahvistuminen tapahtuvat haasteiden ja vastoinkäymisten, kriisien kautta. Omalla mukavuusalueella oleminen harvemmin haastaa ihmistä tarpeeksi muutoksen aikaansaamiseksi, mutta uskon taitojen silti olevan mahdollista harjoittaa ilman selkä seinää vasten pakotettuna olemista. Tällöin muutos voi myös olla vähemmän pelottava ja se voi kohdistua vain tiettyihin osa-alueisiin kerralla.

 

Työuupumus tai vastaavan kaltainen tapahtuma usein ajaa ihmisen tekemään muutoksia elämässään:

• Ota askel kerrallaan! Sinun ei tarvitse muuttaa elämääsi kertaheitolla, vaan aloita pienin askelin. Lähde liikkeelle esimerkiksi miettimällä, minkä asian haluat elämässäsi olevan toisin.
• Muutos vaatii toistoja! Kukaan ei ole seppä syntyessään ja muutos vaatii vakiintuakseen useita toistoja.
• Suhtaudu itseesi mielenkiinnolla. Voit ajatella olevasi tutustumismatkalla itseesi ja suhtautua alkavaan matkaan uteliaasti avoimin mielin.
• Ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia. Jokaisen muutosprosessi on erilainen, eikä ole mitään yksiselitteistä oikeaa vastausta sille, mitä muutoksia tulisi tehdä. Välillä on myös hyvä olla muuttamatta mitään.
• Pysähdy tarkastelemaan elämääsi. Tarkastele aikaansaamiasi asioita ja muutoksia, havainnoi omaa vointiasi ja suunnittele tarvittavia toimenpiteitä jatkoa ajatellen.

Itsemyötätunnon harjoittelua

Itsemyötätunnon voi ajatella tarkoittavan lempeää suhtautumista itseä kohtaan ja hyväksyvää havainnointia omia ajatuksia, tunteita ja käyttäytymistä kohtaan. Kirjaimellisesti itsemyötätunto on myötätuntoista suhtautumista itseä kohtaan ja kykyä suhtautua itseen armollisuudella haastavissakin tilanteissa. Se on ystävänä olemista itselleen. Minä heräsin itsemyötätunnon olemassaoloon työuupumuksen myötä ja ymmärsin, että kyseessä oli minulle ennestään hyvin vieras taito, jota en vielä osannut. Koska puhutaan itsemyötätuntotaidoista, ymmärsin, että minun olisi niitä mahdollista harjoittaa ja, että myös minun olisi mahdollista kehittyä lempeästi itseeni suhtautuvaksi. Harjoittelemisesta on ollut hyötyä ja uskallan väittää, että juuri itsemyötätunnon kehittyminen on ollut merkittävässä roolissa toipumisprosessissani.

Sisäisen puheen muotoutumisesta

Perusta itsemyötätuntotaidoille syntyy lapsuudessa, vuorovaikutuksessa vanhempien, huoltajien tai muiden kasvattavien aikuisten kanssa. Sisäinen äänesi, jolla puhut itsellesi, on saanut vaikutteita siitä puhetavasta, miten sinulle lapsena puhuttiin. Kasvuympäristö, jossa lasta on kannustettu, kehuttu ja rohkaistu on luonnollisesti antanut hyvin erilaiset lähtökohdat sisäisen äänen sävyyn kuin kasvuympäristö, jossa lasta on väheksytty, vaimennettu ja jopa haukuttu. Koska lapsella ei ole kykyä erotella tai arvottaa hänen kohdistuvia puhetapoja toisistaan, ottaa hän ne sellaisenaan vastaan ja oppii sitä kautta tavan suhtautua itseensä. Myös kulttuurilla on näppinsä pelissä siinä, minkälaista sisäistä puhetta suositaan. Suomalaiseen kulttuuriin kietoutuva vaatimattomuuden ja onnen kätkemisen vaade voivat osaltaan suosia paitsi ulkoisesti myös sisäisesti mitätöivää tapaa puhua itselle.

Omia ajatuksia ja tapaa suhtautua itseensä
on aika ajoin tarpeen tarkastella uudestaan.

Ajan myötä kaikkeen myös tottuu ja valheestakin tulee totuus, kun sitä tarpeeksi usein toistaa. Lapsuudessa alkanut vähättely voi siten kulkea ihmisen mukana läpi elämän oman sisäisen puheen siivittämänä. Ennen kaikkea ihminen uskoo omaan sisäiseen ääneensä varauksetta – onhan hän toistellut puhetapansa toteamia luonnehdintoja vuosikausia. Sanomattakin on selvää, mikä määrä potentiaalia voi elämässään jäädä hyödyntämättä, mikäli sisäinen puhe on varsin negatiivista ja kriittistä. Koska ihminen uskoo kuulemaansa, hän saattaa jättää asioita tekemättä ja tilaisuuksia käyttämättä. Usein uudelleen yrittäminenkin voi vaikeutua, sillä tyypillisesti kriittinen sisäinen ääni syyttää itseä vastoinkäymisistä. Negatiivinen sisäinen puhetapa voi siten synnyttää ikävän kierteen ja tehdä ihmisestä kirjaimellisesti vangin oman päänsä sisään.

Itsemyötätunnossa ei ole kyse kriittisen sisäisen puheen totaalisesta sammuttamista tai korvaamista kaiken sallivalla puhetavalla, vaan pikemminkin näiden terveemmästä tasapainosta. Ihmisen evoluution näkökulmastakin katsottuna sopiva määrä kriittistä sisäistä puhetta on ollut tarpeen, sillä ilman sitä, ihminen olisi todennäköisemmin jäänyt petoeläinten jalkoihin ja monet kehitysharppaukset olisivat jääneet saavuttamatta. Kriittinen sisäinen puhe voi siten sopivissa määrissä ajaa ihmistä toimintaan ja pitää huolen siitä, ettei elämä ole pelkkää laiskottelua. Puhun tässä kirjoituksessa kuitenkin sellaisesta kriittisestä ja vähättelevästä sisäisestä puheesta, joka on ottanut ihmisestä ylivallan eikä sallivampaa puhetapaa ole vaihtoehtovalikoimassa.

Työuupumus ja sisäisen äänen kasvava negatiivisuus

Yksi merkittävistä työuupumuksen oireistani oli sisäisen puheeni koventuminen. Mitä pidemmälle uupumus eteni, sen enemmän syyttelin, tuomitsin, haukuin, vähättelin ja ilkeilin itselleni sisäisellä äänellä. Siinä vaiheessa, kun uupumukseni oli eskaloitunut hermoromahduksen pisteeseen, sisäinen ääneni oli tyystin ottanut vallan eikä itsemyötätuntoa ollut maailmassani tuolloin olemassa. Sisäinen ääneni toitotti minun olevan kaikkinensa epäonnistunut ja päässäni pyöri rikkinäinen levy hurjalla vauhdilla siitä, kuinka minä olin syypää uupumukseeni, sössinyt ensimmäisen oman alan työpaikkani enkä enää koskaan tulisi löytämään yhtä mieleistä työtä tulevaisuudessa. Ajatukseni olivat hyvin mustavalkoisia, huolisisällöllisiä ja katastrofiin päätyviä.

Suhtaudun tätä nykyä ajatuksiini vain ajatuksina.

Huomionarvoista tässä on se, että minä uskoin kaiken sen, mitä puhuin itselleni. Pidin ajatuksiani totuuksina ja vähättelin uupumukseen johtaneita ulkoisia tekijöitä. Näin jälkeenpäin tämä tuntuu absurdilta, sillä ulkoisia tekijöitä oli lukemattomia. Minä uskoin sen, että olen epäonnistunut ja huono. Sanomattakin on selvää, mitä tämä tekee ihmisen itsetunnolle, pystyvyyden kokemukselle tai ihmisen tavalle toimia vuorovaikutustilanteissa. Sisäiseen ääneen ja omiin ajatuksiin uskominen vaikutti voimakkaasti siihen, miten käyttäydyin ja, minkälaisia tunnereaktioita minussa syntyi. Olin ajatusteni pauloissa. Tällä on varmuudella ollut oma vaikutuksensa työuupumuksesta aiheutuneeseen hermostollisen hälytystilan pitkittymiseen ja siihen, kuinka taistele, pakene tai jäädy -reaktio oli jokapäiväisessä elämässäni voimakkaasti läsnä. Sisäinen kriitikkoni on tahtomattani ylläpitänyt hermostollista ylivireyttäni, ja sitä kautta tietyllä tavalla lietsonut työuupumuksen oireita.

En poissulje sitäkään vaihtoehtoa, etteikö koventunut sisäinen ääni ollut paitsi työuupumuksen oire, myös yksi syy ja myötävaikuttava tekijä sille, että minä työuuvuin. Itseen kohdistuva jatkuva kritiikki uuvuttaa kenet tahansa – tuli se sitten ulkoa tai sisältäpäin. Tunnistan itsessäni paitsi taipuvaisuutta suorittamiseen myös korkeaa vaatimustasoa itseäni kohtaan – toimintatapoja, jotka ovat yhteydessä kriittiseen sisäiseen ääneen. Minulle on ollut tärkeää tunnistaa niitä tekijöitä, miksi suhtaudun itseeni niin tuomitsevasti ja syyllistävästi. Toipumisprosessin tärkeimmät oivallukseni ovat kytkeytyneet juuri näiden tekijöiden havaitsemiseen. Vaikka ymmärränkin itseäni tätä nykyä paremmin, fakta on se, ettei omien ajatustapojen muuttaminen ole helppoa. Muutos vaatii onnistuakseen lukemattoman määrän toistoja.

Muutosta kohti

Olen aikaisemmin tuonut esiin useissa kirjoituksissani sitä, kuinka toipumiseni pääsi lähtemään käyntiin hieman jälkijunassa erityisesti siksi, että saamani hoito terveydenhuollon puolelta ei täysin kohdannut tilannettani. Hakeuduin hoitoon muun muassa siksi, että sisäinen ääneni oli työsuhteen myötä käynyt entistä piinaavammaksi ja epämiellyttäväksi. En jaksanut enää kuunnella ääntäni, vaan halusin siihen muutosta. Minulle oli päivänselvää, että kyseessä oli sisäinen ääneni eikä ulkopuoliset äänet. Siksi olin lievästi järkyttynyt siitä, että kertomaani tulkittiin päinvastaisesti ja minut leimattiin psykoottiseksi. Koska sisäinen puhe on totta kai subjektiivista, sitä voi olla vaikea arvioida kolmannen osapuolen taholta. Nykyisin kuitenkin tiedän asioista paremmin ja pidän hälyttävänä sitä, miten huonosti psykiatrisissa palveluissa tunnutaan ymmärtävän potilaan huonon itsemyötätunnon merkitys. Mielestäni siinäkään ei pitäisi olla mitään epätavallista, että vaikeissa elämäntilanteissa sisäinen puhe voi koventua. Kenties tietyillä persoonallisuuspiirteillä varustettu henkilö myös koventaa suhtautumista itseensä enemmän kuin toisen tyyppinen henkilö. Kriittistä sisäistä puhetta ei kuitenkaan suorilta käsin tulisi patologisoida.

Psykiatriaisten palveluiden kohtaamattomuus pelästytti minut ja sai minut jossain vaiheessa jopa epäilemään, josko minun sisäinen ääneni olisi tavanomaista hullumpi. Ensiarvoisen tärkeää minulle olikin päästä psykoterapiaan, jossa ymmärretään ihmisen psykologiaa ja luodaan tila, jossa sisäisestäkin äänestä voidaan keskustella rakentavassa ja luottamuksellisessa hengessä. Vasta oikeastaan psykoterapian aloittaminen herättelikin minut itsemyötätunnon polulle ja ymmärsin sen, että minua vaivasi koventuneet itseäni koskevat ajatukset, joilla ei ollut mitään tekemistä tosiasioiden kanssa. Terapian myötä itsetuntemukseni nimittäin vahvistui ja aiheutti sen, että aloin näkemään paitsi itseäni myös menneitä tapahtumia uudessa valossa. Perspektiivien määrä laajeni ja aloin tosissaan kyseenalaistamaan sitä, olenko oikeasti niin huono ja epäonnistunut kuin mitä sisäinen ääneni antaa minun ymmärtää. Jos olisin, niin mistä se johtuu ja, mikä saa minut ajattelemaan näin vähättelevästi? Hiljalleen huomasin entisestään kyseenalaistavan omia ajatuksiani itsestäni ja saavani tilalle vaihtoehtoisia tapoja suhtautua itseeni. Kenties en ollutkaan niin epäonnistunut kuin olin antanut itseni ymmärtää.

Ajatustyötä

Suhtautuminen itseeni oli varsin negatiivista ja kriittistä eritoten siksi, että uskoin ajatuksiini. Otin ne kirjaimellisesti todesta. Saadakseni tähän muutosta, halusin paremmin ymmärtää ajatuksiini liittyvää logiikkaa ja ylipäänsä sitä, millä tavoin ne ohjaavat ihmisen toimintaa. Terapiaprosessin lisäksi tutustuinkin ajatuksia ja läsnäoloa käsittelevään kirjallisuuteen. Tässä kohtaa haluan mainita Eckhart Tollen Läsnäolon voiman, josta on omassa toipumisprosessissani ollut valtavasti hyötyä. En juurikaan perusta henkisten gurujen tuotannosta, mutta Tollen teos sai minut ensimmäistä kertaa oikeasti ymmärtämään, mistä mindfulnessista on kyse, mitä on tietoinen läsnäolo ja, mitä tämä kaikki kietoutuu nykyhetkeen. Jos minun pitäisi nostaa yksittäinen teos, josta olen saanut toipumiseni aikana eniten hyötyä, olisi se todennäköisesti juuri Tollen Läsnäolon voima. Suosittelen teosta lämpimästi ihan jokaiselle. Joka tapauksessa, seuraavien havaintojen avulla pystyin paremmin uudelleen suhtautumaan ajatuksiini ja sitä kautta lisäämään henkistä kapasiteettiani.

Työuupumuksen myötä erinäinen
ajatustyö, mindfulness ja meditointi ovat
tulleet minulle tärkeiksi.

Minulle tärkeimpiä oivalluksia oli siinä, että ajatusten kieltämisen sijasta hedelmällisempää on hyväksyntä. Itsen kieltäminen ajattelemasta, ”Älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia”, varmistaa lähinnä vain sen, että ajatuksissa leijailee juuri kyseinen vaaleanpunainen elefantti. Tästä taas seuraa epäonnistumisen tunnetta ja syyllisyyttä siitä, että ei kyennyt olemaan ajattelematta sitä, mitä sanottiin. Pidemmän päälle tämän kaltainen on hyödytöntä ja voi vain lisätä negatiivista ja syyttelevää puhetapaa itseä kohtaan. Olen myös huomannut, että yhtä lailla kuin vaikeiden tunteiden, myös vaikeiden ajatusten pois lakaisu ja käsittelemättä jättäminen vain hidastaa niiden yli pääsemistä. Siksi olisi hyvä olla kieltämättä itseä ajattelemasta jotakin tiettyä asiaa, vaan ennen kaikkea suhtautua ajatuksiin hyväksyvästi.

Ajatusten hyväksyntä tarkoittaa sitä, ettei niitä luokitella tai määritellä, vaan ajatusten annetaan virrata vapaasti, tulla ja mennä. Niihin ei takerruta ja aivan kuin tunteet, myös ajatukset voidaan nähdä ohimenevinä. Hyväksymistä voidaan toteuttaa tarkkailemalla omaa mieltä ja sen ajatuksia objektiivisesti ns. ajattelijan tarkkailulla. Alettuani tietoisesti tarkkailemaan mieltäni ja ajatuksiani, minussa heräsi jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut. Minussa heräsi jonkin sortin tietoisuus, ajattelijan tarkkailija, ja koin valtavaa sisäistä tyyneyttä saamalla etäisyyttä ajatteluuni. Ymmärsin ajatusteni olevan vain puhuttua kieltä, sanahelinää. Minä ja olemassaoloni on sanojen tuolla puolen. Ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin mieleni oli hiljainen ja ajatusvirta tyyntynyt. Tietystikään näin ei ollut tai ole jatkuvasti, mutta kontrasti aikaisempaan sisäiseen hälinääni oli sen verran suuri, että pidin muutosta erittäin tervetulleena.

Itsemyötätunnon hiljalleen herääminen

Itsetuntemuksen lisääntyminen ja ajatusten parissa työskenteleminen ovat olleet minulle tärkeitä keinoja itsemyötätunnon herättelemisessä. Muutos ei ole ollut helppoa ja se on vaatinut osakseen lukemattomia toistoja ja epätoivonkin hetkiä. Haluan myös muistuttaa siitä, että jokaisen lähtötilanne itsemyötätunnon suhteen on erilainen, sillä siihen vaikuttaa vahvasti lapsuuden kokemukset ja elämänpolun varrella tapahtuneet merkitykselliset tapahtumat. Tulen mahdollisesti tulevissa kirjoituksissa avaamaan hieman tarkemmin polkuni varrella sattuneita tapahtuneita, jotka ovat muokanneet sisäistä ääntäni tiukempaan suuntaan. Tunnistan nimittäin lähteneeni itsemyötätunnon suhteen aika lailla nollista, ja sisäinen orjapiiskurini on ollut elämässäni läsnä jo kauan ennen työuupumukseen sairastumista. Työuupumus vain ikään kuin pakotti minut selkä seinää vasten ja ajoi minut työstämään toimimattomia tapojani toimia (ja ajatella).

Itsemyötätuntotaidon kehittyminen on ollut 
toipumisprosessina yksi merkityksellisimpiä
asioita.

Itsemyötätunnon hiljalleen herääminen on herättänyt minussa paitsi ilon ja onnistumisen tunteita myös surua. Miten olenkaan puhunut itselleni niin rumasti ja tuomitsevasti? Miksi olen kohdellut itseäni niin huonosti? En voisi kuvitellakaan puhuvani samalla tavalla kenellekään toiselle, enkä onnekseni enää itsellenikään. Itsemyötätunnon harjoitteluun liittyy minulla myös helpotuksen tunteita: voin hyväksyä sen, mitä minulle on tapahtunut ja, miten minulle on puhuttu ja silti valita toimivani tästä eteenpäin toisin. Minulla on aikuisena päätäntävalta sen suhteen, miten kohtelen itseäni.  

Itsemyötätunnon harjoittelemisessa riittää työn sarkaa, mutta tänä päivänä pystyn todeta pitäväni itsestäni päivä päivältä enemmän. Pidän nykyisin ajatuksiani vain ajatuksina ja suhtaudun siten mieleni hälinään aiempaa tyynemmin. Mikäli olet päässyt lukemassasi tänne asti, muistutan sinua vielä siitä, että itsemyötätunnon tavoittelu on erityisen kannattavaa siksikin, että suhde itseen on pidin ihmissuhde, mitä meillä elämän aikana tulee olemaan. Siksi näen itsemyötätunnon harjoittelun kannattavana – työuupumustaustalla tai ilman.

Itsemyötätunnon harjoittelua helpottaneet huomioni:

• Kirjaa ylös ajatuksiasi erityisesti silloin, kun koet vastoinkäymisen. Kirjaa ylös, mitä tuolloin ajattelet itsestäsi. Kirjaamisen avulla saat ajatuksiisi paremmin etäisyyttä ja uudelleen jäsentymistä voi tapahtua. 
• Näytä kirjaamasi asiat läheisellesi. Pitävätkö ne hänen mielestäsi paikkansa? Voitte pohtia, miten läheisesi suhtautuisi sinuun ja itseensä vastaavassa tilanteessa.
• Kannusta itseäsi peilin edessä. Voit luoda toivoa tuleviin koitoksiin tai kiittää jo menneistä tapahtumista. Havainnoi hyväksyvästi mieltäsi, mikäli harjoitus herättää negatiivisia ja latistavia ajatuksia itsestäsi.
• Suhtaudu ajatuksiisi mielenkiinnolla. Miksi ajattelen olevani asiaa x? Mistä tämä ajatus on peräisin? Voisinko ollakin asian x sijasta asiaa y, tai sekä että?
• Havainnoi tilanteita, joissa olet erityisen itsekriittinen. Tilanne lienee sinulle tärkeä ja haluat onnistua. Kokeile seuraavalla kerralla kannustaa ja kehua itseäsi, tuntuuko tilanne tällöin miellyttävämmältä?
• Älä soimaa itseäsi, jos huomaat suhtautuvasi itseesi negatiivisesti. Itsemyötätunnon harjoittelu vaatii toistoja ja jo itsekritiikin havainnoiminen on askel oikeaan suuntaan.

Seurasiko työuupumusta masennus?

Työuupumuksen ja masennuksen suhde tuntuu jakavan mielipiteitä. On koulukuntia, joissa masennuksen ajatellaan aiheuttavan työuupumusta, toisaalla taas nähdään, että ihminen masentuu työuupumuksen jälkimainingeissa sekä kolmannessa, että työuupumus ja masennus ovat yhtä ja samaa asiaa. Koska työuupumus ei ole diagnoosi sinänsä, siihen sairastunut saa useimmissa tapauksissa masennuksesta diagnoosin, ja siten myös työuupumuksen hoito on hyvinkin yhtenevä masennuksen hoidon kanssa esimerkiksi masennuslääkkeiden ja keskusteluavun muodossa. Myös työuupumuksen oirekirjo on pitkälti yhtenevä niin masennuksen kuin väsymysoireyhtymän kanssa. Depressiosta ja sen oirekirjosta löytyy kattavasti tietoa Käypä hoidon sivuilta ja Mielenterveystalonsivuilta. Tarkat diagnoosikriteerit suosittelen lukemaan mainituilta sivuilta, keskityn tässä kirjoituksessa omiin kokemuksiini.

Diagnosoinnista

Yleisesti työuupumuksen varmistamiseksi noudatetaan kolmen pääoireen löytymistä ja näistä erityisesti kaksi viimeistä kytkevät sairastumisen työperustaiseksi:

1. Uupumusasteinen väsymys
2. Kyynistyminen työtä kohtaan
3. Ammatillisen itsetunnon heikentyminen

Kyynistymistä työtä kohtaan voi
lähestyä myös selviytymiskeinona:
ihminen siten suojelee itseään
mahdollisilta tulevilta pettymyksiltä.

Työuupumusta arvioidessa esimerkiksi työpsykologin vastaanotolla käytetään erilaisia kyselylomakkeita uupumusasteen määrittämiseksi ja työkyvyn arvioimiseksi. Kyseisessä BAT-lomakkeessa arvioidaan uupumusasteisen väsymyksen ja henkisen etääntymisen määrää työstä, kognitiivisten toimintojen ja tunteiden hallinnan häiriöitä sekä toissijaisten oireiden määrää ja laatua psykologisen pahoinvoinnin ja psykosomaattisten oireiden suhteen. Väittämät ovat selkeästi sidottu työhön: ”En ole kiinnostunut enkä innostunut työstäni”, ”Teen virheitä työssäni, koska en pysty ajattelemaan selkeästi”, eli lähtökohtaisesti oletuksena on, että arvioitavan asiakkaan oirehdinta voidaan kytkeä työstä johtuvaksi. Sen sijaan masennusta mittaavat kyselylomakkeet ovat hyvin yleisellä tasolla tehtäviä kartoituksia (toki näitä löytyy valtava määrä erilaisia), joissa erityisesti tunnepuolen haasteiden selvitys on keskiössä. Lomakkeissa ei tehdä oletuksia masennuksen taustalla olevien syiden selvittämiseksi.

Minun hoitopolkuni oli siinä mielessä eriävä, että en missään vaiheessa ollut työterveyshuoltoon perehtyneet ammattilaisen luona enkä kuulunut suomalaisen työterveyshuollon piiriin. Minulle ei suoranaisesti tehty edellä mainitun kaltaisia kyselyjä etenkään työuupumusasteen mittaamiseksi. Hakeutuessani hoitoon työuupumukseni eskaloiduttua jo hyvin pahaksi, minua on ennemminkin haastateltu masennusta mittaavien lomakkeiden kysymysten kautta ikään kuin apukysymyksinä, sillä virallista diagnoosia depressioista minulla ei ole. Koska kysymykset ovat hyvin abstrakteja, eikä ne käsittele sairastumiseen johtaneita tekijöitä, sairastumiseni työperustaisuus jäi tunnustamatta. Tämä lisäsi hämmentyneisyyttä tilanteestani ja on varmasti yksi tekijä sille, miksi sain oikeanlaista apua melko myöhään ja, miksi toipumiseni oli verrattain verkkaista. Olen kirjoittanut aiheesta enemmän täällä. Näen tämän näin jälkikäteen viisastuneena harmillisena, sillä työuupumuksen ollessa pahimmillaan, olisin saanut kyseisestä burn out kyselystä likimain täydet pisteet. Tulevaisuudessa aion ehdottomasti jo etukäteen täyttää osaltani kyseisen BAT-lomakkeen hakeutuessani terveydenhuollon piiriin, mikäli oirehdintani viittaisi työuupumuksen uusiutumiseen. Tällöin saisin todennäköisemmin paremmin kohdennettua apua sairastumiseni hoitoon.

Onko sillä merkitystä, onko kyseessä työuupumus vai masennus?

Ajattelen niin, että diagnoosi on vain sanoja paperilla, kielellinen ilmaisu ihmisen juuri sen hetkisestä terveydentilanteesta. Diagnoosi kertoo ihmisestä pienen murto-osan. Erotusdiagnostisesta näkökulmasta ei ole merkitystä lukeeko paperilla työuupumus vai masennus, sillä oirehdinta on likimain identtistä ja hoitopolku samantapainen. Länsimainen lääketiede keskittyy oireisiin, ei oireiden aiheuttajaan. Työuupumusta ei nähdä erillisenä sairautena ja, jos nähdäänkin, kietoutuu se masennuksen kanssa muna vai kana tyyppiseen jaotteluun. Kumpi tuli ensin, työuupumus vai masennus?

Ilman asianmukaista hoitoa masennus
voi herkästi kroonistua ja tulla osaksi
ihmisen minäkuvaa.

Yksi peruste työuupumusdiagnoosin antamattomuudelle on se, että sen hoitaminen itsessään on samankaltaista kuin masennuksessa. Tätä ajatusta voi mielestäni kääntää niinkin päin, että kenties työuupumusdiagnoosin voisikin antaa juuri siksi, että hoitokäytännöt ovat samanlaisia kuin masennuksessa ja siten jossakin määrin tutkittuja ja turvallisia. Toisaalta ajattelen myös, että sairausidentiteetin muodostumisen kannalta diagnoosilla on merkitystä. Tiedetään esimerkiksi, että monista sairauksista kuten masennuksesta voidaan toipua sitä paremmin, mitä nopeammin tilanteeseen puututaan. Hoitamattomana masennus voi herkästi kroonistua ja tulla ikään kuin osaksi ihmisen minäkuvaa, jolloin luonnollisesti paranemisprosessi voi entisestään olla haastava. Jos ihmiselle pääsee muodostumaan itsestään sairausidentiteetti (pitkäaikaissairauksissa tämä voi sinänsä olla positiivista mielekkään elämän kannalta) tarkoittaa se sitä, että paranemisesta tulisikin ikää kuin uhka eheälle minäkuvalle ja edessäpäin voisi siintää kipeä identiteettikriisi. Ihminen on luonteeltaan mukavuudenhaluinen, joten tämän kaltaiseen prosessiin ei välttämättä hevin haluta lähteä – tämä taas tarkoittaa toipumisen lykkääntymistä ja viivästymistä.

Tarkoitukseni ei tässä ole syyllistää tai sanoa, että esimerkiksi masennuksesta voisi toipua tahdonvoimalla, vaan kenties haastaa sitä ajattelumallia, ettei diagnoosilla olisi väliä. Jos henkilö on esimerkiksi sairastunut työuupumukseen työpaikkakiusaamisen takia ja hän saa oireiden perusteella masennusdiagnoosin, eikö tässä lyödä lyötyä entisestään? Psykologisessa mielessä ihmiselle välittyy tällöin mielikuva siitä, että hän on sairas eikä niin, että sairas yhteisö olisi sairastuttanut hänet. Olisi mielenkiintoista saada tutkimustietoa siitä, onko työuupumukseen sairastuneiden henkilöiden toipumisen ajallisessa kestossa eroja sen suhteen, saivatko he työuupumus- vai masennusdiagnoosin. Uskallan väittää, että paremmin toipuvat he, jotka saavat työuupumusdiagnoosin. Tällöin toipuminen voi päästä rivakammin käyntiin, kun sairastumiseen liittyvät tosiasiat on tunnistettu, ihmistä on kuultu ja työperustaisuus tunnustettu. Yksilön sairausidentiteetin näkökulmasta ajateltuna näen, että diagnoosilla täten on merkitystä työuupumus vai masennus tyyppisessä pallottelussa ja toisaalta tulevaisuuden utopiassa työuupumusdiagnooseista aiheutuisi työnantajille sanktioita, jolloin työuupumuksen diagnoosiksi saaminen olisi jo koko työelämän hyvinvoinnin kannalta keskeistä.

Yhtenäistä oireidenkirjoa

Työuupumuksessa sairastumisen syyt voivat olla helpommin
tunnistettavissa kuin masennuksessa.

Masennukseen liittyy usein se, että ei oikein osaa paikallistaa mitään yksittäistä syytä sille, miksi psyykkinen hyvinvointi on heikolla tolalla. Olo on kehno ilman mitään tiettyä syytä. Minä sen sijaan tunnistin työstressin ja huonon työilmapiirin terveyttäni nakertaviksi tekijöiksi ja hakeutuessani terveydenhuollon piiriin työsuhteeni oli vielä voimassa. Lääkärillä käydessäni minulta kysyttiin, olenko masentunut, mutta vastatessani kieltävästi, lääkäri ei asiasta enempää tiedustellut tai avannut masennuksen monia ilmenemistapoja. Näin ollen lääketieteen silmissä en ollut masentunut.

Monet työuupumukseni ja siitä toipumisen aikaan ilmenneet oireet olivat yhteneviä masennuksessa oireiden kanssa: mm. tunteiden säätelyn vaikeudet, vireystilojen vaihtelut, väsymys, univaikeudet, syyllisyyden ja häpeän kokemukset, itsetunnon lasku ja keskittymiskyvyn puute. Toisaalta oireet ovat yhteneviä muidenkin psyykkisten sairauksien kuin työuupumuksen ja masennuksen kanssa. Varmaa on kuitenkin se, että oirehdinta jatkui melko kauankin huolimatta siitä, että sairastuttanut työsuhde päättyi. Tämä ei ole tavatonta, sillä monista psyykkisistä sairauksista ml. työuupumuksista toipuminen vie aikaa.

Minulla säilyi arjen toimintakyky verrattain hyvänä. Pääsin ylös sängystä, harrastin liikuntaa, huolehdin yleisterveydestäni ja pikkuhiljaa aloin tekemään käytännön asioita tulevaisuuden suuntieni suhteen. Vointini suhteen oli vaihtelua toipumiseni edetessä ja toiset päivät olivat helpompia kuin toiset. Työkykyni sen sijaan oli huomattavan alhainen, mikä näkyi korkeana stressiherkkyytenä, keskittymiskyvyn puutteena, palautteen ja konfliktien pelkona sekä haluttomuutena altistaa itseäni uusiin työyhteisöihin. Ihmispaljous ja sosiaalisuus veivät voimiani huomattavasti ja paikoitellen olin hyvin synkissä vesissä. Olen tosin luonteeltanikin melko melankolinen, joten en osaa sen suhteen arvioida, oliko siinä tuolloin poikkeavuutta.

En missään vaiheessa syönyt psyykenlääkkeitä ja tämä oli minulta tietoinen, harkittu päätös. Olin varma, että oloni kohenisi työsuhteen päätyttyä, keskusteluavun piiriin pääsemisellä sekä terveellisillä elämäntavoilla. Pidän itse hieman kyseenalaisena sitä, että likimain vartin tapaamisen perusteella määrätään loppuelämän ajan syötäväksi lääkkeitä ja, että niistä aiheutuvat mahdolliset sivuvaikutukset saatetaan herkästi kääntää johtuvan sairaudesta, johon lääkkeitä syödään. Kaipailisin itse enemmän rehellistä puhetta lääkkeiden hoitovasteista ja ilmenevistä sivuvaikutuksista. Psyykenlääkkeet kuitenkin vaikuttavat aivotoimintaan, jonka tiedetään olevan ihmiskehon monimutkaisin elin. Lääkkeiden suhteen on hyvä muistaa konsultoida aina lääkäriä.

Masennuinko minä?

En osaa sanoa ajallisesti, mikä on sellainen rajapyykki, että työuupumus vaihtuu masennukseksi. En tiedä, onko sellaista edes, vaikka kovasti tästä tunnutaan olevan varmoja, että näin ennemmin tai myöhemmin tulee käymään. Riskiä lienee lisää se, mikäli työuupumukseen johtaneita asioita ei tule käsitellyksi (tai muita menneisyydessä vaikuttaneita asioita), jolloin ne voivat jäädä mielen perukoille kummittelemaan. Itsen liika syyllistäminen sairastumisesta ja työperustaisuuden unohtaminen voivat toimia masennusta edistävinä tekijöinä samoin kuin huoli tulevaisuudesta esimerkiksi muuttuneiden työkuvioiden ja laskeneen työkyvyn takia. Olen myös ymmärtänyt, että työuupumuksen uusiutumisen riskiä nostaa se, mikäli palaa takaisin sairastuttaneelle työpaikalle erityisesti silloin, jos työnantajan puolelta työhyvinvointia tukevia muutoksia ei tehdä. Pitäisin luonnollisena reaktiona sitä, josko tällaisissa tilanteissa masennuksenkin riski kasvaa.

Mielenterveydenhaasteiden lisääntyminen ja
pahanolon arkipäiväistyminen kertovat
mielestäni jotain vallitsevasta
yhteiskunnastakin.

Olen lukenut jostain, että maailman väestöstä kolmasosa sairastuu masennukseen jossain vaiheessa elämäänsä. Tätä tietoa vasten pidän melko todennäköisenä, että kokemani on hyvin voinut olla masennustakin. Uskon kuitenkin myös, että masennus on jotain, mitä ihmislajissamme on aina ollut mukana. Toisilla masennus voi puhjeta herkemmin kuin toisilla, mutta kenties jokaisella löytyy siihen tietynlainen alttius. Voi olla niin, että olemme nykyisin enemmän kärsimättömiä masennuksen selättämiseksi ja toisaalta innokkaampia määrittelemään elämään kiinteästi kuuluvia negatiivisia tunteita sairaudeksi. Erityisesti nykyisin, kun vointini on jo huomattavasti kohentunut ja pahimmat aallonpohjat ovat toivon mukaan takanapäin, minun on helpompi reflektoida kokemaani ja tarkastella sitä masennusjakson kaltaisena episodina. Minulta puuttui tuolloin positiivisen värähtelyn taajuus valikoimastani, ilon tunteet olivat vähissä ja mieli tuntui jähmeältä kaikessa synkkyydessään. Onnekseni toimintakykyä riitti oman hoidon järjestämiseksi, mikä diagnoosista riippumatta tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus mielenterveyssairauksissa. Keskusteluapu alkoi tuottaa tulosta ja käänne parempaan tuntui tapahtuvan miltei yhtäkkisesti, vaikka todellisuudessa tie on ollut kivinen ja vaatinut paljolti psyykkistä työskentelyä, elämän läpikäymistä ja omien arvojen kirkastamista. Tämäkään ei silti poista sitä, ettenkö olisi ollut työuupunut ja, etteikö sairastumiseni lähtölaukaus olisi ollut työperustainen.

Työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta summa summarum:

• Hae apua! Hoitoon hakeutuminen on ensimmäinen askel kohti parempaa huomista olivat sairastumisen syyt mitkä tahansa.
• Kuulostele omaa vointiasi. Voit ottaa terveydenhuollon käynnillesi tueksi mukaan etukäteen täytetyn oirearvion, kyselylomakkeen epäiltyä sairauttasi koskien ja/tai muistilapulle kirjatun oirelistauksesi. Tällöin haluamasi asiat tulevat varmemmin esitetyiksi, eikä lääkäri/hoitaja vie keskustelua sinun kannaltasi liiaksi sivupoluille.
• Vaadi hoitoa ja tiedustele vaihtoehtoja. Pohdi etukäteen, minkälaista hoitoa mieluiten haluaisit ja ole valmis sitä napakasti itsellesi vaatimaan. Lääkärit harvoin tyrkyttävät keskusteluapua tai kertovat lääkkeiden haittavaikutuksista.
• Keskity nykyhetkeen. Diagnoosi on sen hetken kuvaus tilanteestasi, mutta mikä sinun vointisi juuri nyt on? Voit kokeilla kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä nykyhetken saavuttamisen tueksi.
• Älä soimaa itseäsi! Jokainen sairastuu joskus eikä se ole maailmanloppu. Kenties kokemus paljastaa itsellesi sinusta jotain uutta, voitko lähestyä sairastumista oppikokemuksena?
• Olet enemmän kuin sairautesi. Sairaus, pitkäaikainen tai ohimenevä, on vain yksi osa sinua eikä se määritä sinua kokonaisuudessaan! Ensi kerralla, kun esittelet itsesi toiselle, jätä mainitsematta terveystilanteesi ja keskity esimerkiksi luonteenpiirteisiisi, joista olet ylpeä.