Kyynistyminen tappoi työmotivaation

Työuupumuksessani yksi voimakkaimmin näkyvistä seurauksista oli kyynistyminen työtäni kohtaan. Alkujaan hyvin merkitykselliseltä tuntunut työ muuttui salakavalasti tyystin merkityksettömästi enkä nähnyt työssäni enää lainkaan järkeä. Työtehtävät tuntuivat turhilta ja aikaisemmin paloa herättäneet teemat saivat minut toistuvasti kyseenalaistamaan niiden mielekkyyttä. Vaikka kyynistymistä edesauttoi esimiehen mikromanagerointi, uupuneisuus vakavoitti kyynistymiseni laajuutta. Hiljalleen työstä katosi ilo, enkä pystynyt sanomaan yhtäkään hyvää asiaa työstäni. Kyynistymisen myötä myös pidemmän aikavälin ammatilliset tavoitteet sammuivat ja laajemmin koko työelämä näyttäytyi hyvin negatiivisena paikkana. Vaikka uupumuksestani on jo kolmisen vuotta, kyynisyys työtä ja työelämää kohtaan on edelleen jossain määrin läsnä.

Kyynistyminen työtä kohtaan on yksi
työuupumuksen oireista.

Kyynistyminen suojautumisen keinona

Kyynistymisessä epäilykset työn merkitystä kohtaan kasvavat ja työ voi alkaa tuntua epämiellyttävältä. Kyynistymistä voi lähestyä tietynlaisena suojamekanismina – uupuneen ihmisen keinona käsitellä omien voimavarojen ehtymistä ja niiden kohtaamattomuutta työn vaativuuden kanssa. Ihminen alkaa etäännyttää itseään työstään ja suhtautua siihen välinpitämättömästi, onhan työ se syy, miksi oma jaksaminen on koetuksella. Tällainen toimintatapa on kuitenkin omiaan vähentämään paitsi pettymyksiä, myös onnistumisia, jolloin positiiviset, korjaavat kokemukset jäävät saamatta. Kuva itsestä työntekijänä voi alkaa heiketä, ja tämä voi edelleen syventää kyynistymistä ja uupumusta.

Suojautumisen keinona kyynistyminen on kyseenalainen, sillä se rapistaa työntekijän ammatillista identiteettiä ja pystyvyyden tunnetta. Minulla tämä näyttäytyi epäilyksinä omia taitojani kohtaan ja huijarisyndrooman kaltaisesti ihmettelin, miksi minut on työhön valittu. En ajatellut osaavani työhön nähden tarpeeksi ja olin varma, että joku toinen, paremmin motivoitunut suoriutuisi minua paremmin. Toisaalta kyynistyminen sai minut asettamaan työn paremmin oikeisiin raameihin ja mittasuhteisiin, mikä mahdollisti alkujaan unelmatyön tarkastelemisen realistisesti ja sen hetkisistä tiedoista käsin. Pystyin havaitsemaan sen, että työ oli uuvuttanut minut ja, että se oli kaukana unelmasta, terveyteni puolesta minun tuli irtautua siitä.

Kyynistyinkö koko uuvuttanutta alaa kohtaan?

Työuupumukseen sairastuttanut työni oli tosiaan ensimmäisiä oman alani töitä ja pidin sitä unelmatyönä. Työantaja oli suuri kansainvälinen organisaatio, kehitysalan eräänlainen kattojärjestö. Olin mukana erilaisissa ilmastonmuutos- ja ympäristöteemaisissa projekteissa ja iloitsin siitä, että pääsin tekemään työtä paremman maailman puolesta. Siksikin kyynistyminen sai minulla varmasti melko suuret mittasuhteet, sillä työn tuntuminen järjettömältä oli ristiriidassa sen kanssa, miten merkitykselliseltä työ alkujaan oli tuntunut. Pudotus merkityksellisestä merkityksettömään oli suuri ja, vaikka järjen tasolla tiesin työssäni olevan mieltä, se ei vähentänyt tunnettani siitä, että se mitä teen, on täysin turhaa. Muistan myös häpeilleeni kertoessani ihmisille siitä, missä olin töissä. Koska työ tuntui turhalta, ei siitä puhuminenkaan tuntunut inspiroivalta.

Kyynistyminen herätti minussa kimmokkeen
pohtia sitä, mitä haluan elämässäni tehdä.

Tästä aiheutui oikeastaan se, että aloin kyseenalaistamaan uravalintaani ja sitä, miksi ylipäänsä halusin kehitysalalle ja järjestösektorille töihin. Oliko kyseessä vain nuoruuden päähänpisto ja naiivi utopia paremmasta maailmasta? Halusinko kenties projisoida auttamisen halua muihin, mutten itseeni? Uuvuttuani ja irtaannuttuani kyseisestä työsuhteesta, koin pitkään, etten enää halua samanlaisiin töihin, enkä varsinkaan samalle työnantajalle. Siitäkin huolimatta, että olin nähnyt vain pienen murto-osan ja pienen ripauksen kyseisen organisaation toimintatavoista. Vasta oikeastaan tätä nykyä, monen vuoden kuluttua uupumuksesta, olen ajatuksen tasolla hieman lämmennyt paluulle kehitysalalle. Käytännön tasolla tiedän tähän olevan kuitenkin vielä pitkä matka.

Uusia tuulia

Koska uupumiseni oli sen verran vakava, ei paluu työelämään tapahtunut sormia napsauttamalla. Minulla oli aikaa ja halua miettiä sitä, mitä oikeasti haluan. Sanoisin kyynistymisen olleen merkittävässä roolissa sille, että lähdin tosissaan miettimään uravalintojani ja sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Miten suuren aseman elämässäni haluan työlle antaa ja, kuinka suurta painoarvoa työn sisältö, työyhteisön ilmapiiri tai palkkaus saavat? Arvotanko ennemmin vapaa-aikaa kuin taloudellista turvaa? Missä ja miten haluan työtäni tehdä? Olenko tiimipelaaja vai sittenkin itsenäinen puurtaja? Tarvitseeko työn olla todella merkityksellistä?

Tuntui, etten ollut tällaisia aikaisemmin edes pohtinut – olin hyppinyt työstä toiseen ja opiskeluaikana keskittynyt mieluummin kaikkeen muuhun kuin uran miettimiseen. Aloitin ikään kuin puhtaalta pöydältä ja pohdinnat saivat minut hakeutumaan takaisin opiskelujen pariin hieman uudelleen suuntautumaan ammatillisesti. Uusi suuntautuminen on tuntunut mieleiseltä ja olen entisestään varmempi siitä, että uudet tuulet ovat olleet minulle tarpeen.

Kyynistymisestä toipuminen?

Kyynistyneisyyden väheneminen vaatii aikaa.

Toivuin työuupumuksesta seuranneista fyysisistä ja psyykkisistä oireista ajan kanssa, mutta kyynistyminen on tuntunut sitkeältä seuralaiselta, joka ei niin vain ole poistunut. Olen aikaisemmin suhtautunut työtä kohtaan aina hyvin avarakatseisesti ja tehnyt paljon keskenään erilaisia töitä. Uupumuksen myötä olen kuitenkin tullut hyvin kyseenalaistavaksi ja järjettömyyden tunne on leimannut erilaisia työvaihtoehtoja. Työmotivaatiota on täytynyt etsiä. Tiedän tämän olevan seurausta työuupumuksestani erityisesti, koska kyynistymiseni suuntautuu ennemminkin työnantajatahoihin ja työoloihin, ei niinkään omiin taitoihini. Alitajuisesti tämä on varmasti suojamekanismi uupumuksen toistumisen estämiseksi.

Uskon kyynistymisen kuitenkin tulevan paremmin siedätettäväksi ajan kanssa ja jo saamani korjaavat kokemukset erilaisista lyhempikestoisista työsuhteista uupumuksen jälkeen ovat olleet tärkeässä roolissa tämän suhteen. Nykyisin näenkin työelämän sisältävän täyden spektrin erilaisia aspekteja – ei vain negatiivisia, vaan myös positiivisia.

Kyynistyminen voi pikkuhiljaa rapauttaa ammatillista itsetuntoa ja, siksi voisi olla hyvä kiinnittää huomiota:

• Mikä työssäsi on sinusta kaikkein mielekkäintä?
• Miksi olet alkujaan päätynyt nykyiseen työhösi?
• Miten kiität itseäsi tehdystä työstä?
• Milloin viimeksi olet kokenut onnistumisen tunnetta työstäsi?
• Mitä voisit tehdä työn mielekkyyden parantamiseksi?

Lopetin kahvin juomisen nukkuakseni paremmin

Työuupumuksen myötä elämääni asteli unettomuus ja sen aiheuttamat haasteet. Nukahtamisen vaikeudet, yölliset heräilyt ja huonolaatuinen uni tuntuivat kroonistuneen uupumukseni seurauksena. Kuluvan vuoden alussa mittani tuli täyteen ja päätin kokeilla lieventää kärsimystäni lopettamalla kahvin ja muiden kofeiinipitoisten juomien nauttimisen. Halusin pyristellä eroon kofeiinikoukusta ja selvittää, josko sen onnistuneella selättämisellä olisi positiivisia vaikutuksia nukkumiselleni. Suhtauduin lopettamiseen melko rauhallisesti, vaikka olinkin varautunut kofeiinivajeesta aiheutuviin vieroitusoireisiin kuten päänsärkyyn ja väsymykseen, ja pidin varmana sitä, että lopettamisesta seuraavat pari viikkoa olisivat tuskallisia. Kaikeksi yllätyksekseni pääsinkin helpolla, käytännössä ilman minkäänlaisia vieroitusoireita ja koin lopettamisen hyvinkin vaivattomaksi. Hiljalleen kofeiinijuomien lopettamisesta seuraavat vaikutukset alkoivat näkyä ja heijastua positiivisesti myös unen saralle.

Työuupumus kroonisti unettomuuden

Unettomuus näyttäytyi minulle muun muassa
nukahtamisvaikeuksina, yöllisinä heräilyinä ja 
huonona unen laatuna.

Pystyn melko suurella varmuudella toteamaan unettomuuteni kroonistuneen työuupumuksen seurauksena. Aikaisemmin minulla ei juurikaan ollut haasteita nukkumisen kanssa – ainakaan sellaisessa laajuudessa, mitä ne uupumuksen jäljiltä olivat. Totta kai silloin ja nykyisinkin on kausia, jolloin nukkuminen on vaivatonta ja kausia, jolloin siitä ei tule mitään. Hyvien kausien huomattava väheneminen kertoi minulle kuitenkin sen, että kyseessä on tilanteen vaikeutuminen ja unettomuuden hankaloituminen. Nukahtamisen helppous ja virkeänä herääminen tuntuivat taakse jääneeltä elämältä. Työuupumukseni yksi ensimmäisistä oireista oli juuri uneen liittyvät haasteet, sillä stressin seurauksena unen päästä kiinni saaminen oli vaikeaa ja työt kirjaimellisesti tulivat uniini. Työuupumuksen eskaloitumispisteessä minulla oli täysin unettomiakin öitä matkassa mukana. Unen laatu että määrä heikkenivät siten merkittävästi.

Oirehdinta ei päättynyt työstressin hellittäessä ja tänäkin päivänä, vaikka olen suhteellisen selvillä vesillä toipumisprosessissani, haasteet nukkumisen kanssa ovat läsnä. Toipumiseni onkin keskittynyt vahvasti myös unettomuuden hoitamiseen ja unirytmin paremmalle tolalle saamiseen. En ole käyttänyt unilääkkeitä, mutta varmasti silloin tällöin lääkitys olisi ollut vaikeimpina aikoina ihan paikallaan. Käytän nukkumisen tukena melatoniinia erityisesti kausina, jolloin nukkuminen on haastavaa ja siitä koen saaneeni myös apua. Lisäksi pyhitän illat rauhoittumiselle, suosin säännöllistä vuorokausirytmiä ja pyrin suhtautumaan unettomuuteen ilman turhaa stressiä. Ei ole maailmanloppu, jos joinain öinä nukkuu huonommin kuin toisina. Nykyisin osaan myös paremmin kuunnella itseäni ja tiedostan, että unettomuuden nostaessa päätään, minun olisi hyvä kiinnittää paremmin huomiota jaksamiseeni. En silti tieten tahtoen halua kärsiä unettomuudesta ja kofeiinin käytön lopettamisesta tuli ikään kuin yksi itsehoitomenetelmä paremman unen takaisin saamiseksi.

Ei enää kahvia!

Minulla on mittarissa kahvin juomista noin 15 vuotta. Aloitin kahvin juomisen 16-vuotiaana ja pidin sitä eräänlaisena aikuistumisriittinä. Siirryin mehupöydästä kahvipöytiin juomaan sosiaalisesti hyväksyttyä aikuisten juomaa. En alkujaan pitänyt kahvin mausta, mutta minulle vakuuteltiin, että kyllä siihen tottuisi. Maku on kuitenkin yksi syy, mikä ajoi minut lopettamaan, eikä minulla rehellisesti sanottuna ole lainkaan ikävä kahvista seuraavaa jälkimakua tai kitkerää suuntuntumaa. En missään vaiheessa kyseenalaistanut juomaperiaatteitani tai ylipäänsä sitä, miksi join orjallisesti aamuisin aina kupin kahvia saadakseni päivän käyntiin. Kaikkihan kahvia juovat. Kahvin juomiseen liittyvät kulttuuriset tekijät ovat mielestäni hyvinkin mielenkiintoisia ja uskon näiden olevan erityisen yleisiä Suomessa, jossa kahvi on likimain kansallisjuoman asemassa ja, jossa kahvia juodaan eniten maailmassa. Kahvi kuuluukin kiinteästi moniin sosiaalisiin tapahtumiin, pidetäänhän työpaikoilla kahvitaukoja ja ystäviä tavataan kahvittelun äärellä. Kahvittomuus voi herättää kummeksuntaa ja tarjotusta kahvista kieltäytyminen voi viestittää tietynlaista epäkohteliaisuutta.

Kulutin kahvia keskimäärin kahdesta kolmeen kuppia päivässä ja kuten edellä toin esiin, aamukahvi oli minulle välttämätön tapa saada päivä käyntiin. Kahvin lisäksi kulutin energiajuomia ja erinäisiä korkeakofeiinisia urheilujuomia. Näiden markkinoinnista voisi kirjoittaa oman tekstinsä, mutta energiajuomista saatu kofeiinimäärä nostaa päivän kokonaispottia melko huomaamattomastikin hyvin korkeaksi. Tämä edelleen vaikuttaa negatiivisesti nukkumiseen. Suosittelen vilkaisemaan YLE:n tuottaman kofeiinilaskurin, joka laskee kätevästi päivän kofeiininsaannin ja sen, miten se vaikuttaa yöuniin. Löydät laskurin täältä. Energiajuomia kulutin melko vaihtelevasti, mutta keskimäärin noin muutaman tölkin viikoittain. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Erityisesti niitä meni päivinä, joita edeltävät yöt olin nukkunut huonosti. Koin hyvinvointini kannalta tärkeäksi katkaista kierteen, jossa nukutaan huonosti ja huonosti nukuttuja öitä seuraavia päiviä lääkitään kofeiinijuomilla. Vaikka olen lopettanut kahvin ja energiajuomien juomisen, en aivan tyystin ilman kofeiinia kuitenkaan ole. Korvasin nimittäin kahvin (ja energiajuomat) vihreällä teellä, jossa myös on kofeiinia, mutta jokseenkin maltillisemmin. Teetä juon suurin piirtein saman verran kuin join kahviakin eli muutaman kupin päivittäin.

Vieroitusoireiden helppous yllätti

Kahvin tai energiajuomien lopettaminen ei
olekaan ollut minulle vaikeaa.

Minulle lopettaminen oli rehellisesti sanottuna helppoa. Pääsin vieroitusoireiden suhteen hyvin vähällä, eikä minua, pelotteluista huolimatta, särkenyt päähän kuin maksimissaan muutaman tunnin ajan. Pystyin keskittymään haluamiini asioihin, eikä mielessäni pyörinyt kahvikelaa. Väsymyskään ei ollut mitään tavanomaista poikkeavaa. Päivien edetessä pikemminkin tuntui, että energiatasoni kohosivat ja jaksoin aiempaa paremmin. Olo tuntui jollain tavalla selkeämmältä ja rauhallisemmalta hyvin pian lopettamisen jäljiltä. Sanoisin, että minulla mainitun kaltaiset maltilliset vieroitusoireet kestivät muutaman päivän, maksimissaan viikon verran. Vieroitusoireet ja ensimmäiset ”kofeiinittomat” päivät ja viikot ovat varmasti vaihtelultaan yksilöllisiä ja toisilla tilanne voi tuottaa suuriakin vaikeuksia. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka olin lukenut erilaisia kauhutarinoita kahvin juonnin lopettamisen vaikeudesta ja siitä, kuinka ristiriidassa se oli minun kokemukseni kanssa. Voisin hyvin suositella muitakin uniongelmien kanssa painivia kokeilemaan kofeiinijuomien lopettamista, sillä niistä aiheutuvat vieroitusoireet voivatkin yllättää positiivisesti.

Kahvin juonnin lopettamisen hyödyt ja haitat

Seuraavassa olen listannut huomaamiani ilmenneitä muutoksia lopettamisen jälkeen näin vajaa puoli vuotta kestäneen kahvittoman ajan jäljiltä. Muistutan kuitenkin, että listatut asiat eivät välttämättä johdu yks yhteen suoraan kofeiinipitoisten juomien lopettamisen vaikutuksesta, vaan taustalla voi vaikuttaa monia tekijöitä. Vaikutukset lienee hyvin yksilöllisiä.

1. Nukun paremmin – nukahdan helpommin, pysyn paremmin unessa & herään kivuttomammin
2. Unen laatu on mielestäni parantunut
3. Olen aamuisin virkeä herätessäni
4. Jaksan paremmin aamusta iltaan & jaksamiseni on tasaisempaa
5. Stressaan vähemmän!
6. Levottomuus on vähentynyt & olen paljon rauhallisempi kuin ennen à keskittymiskykyni on vahvistunut eikä ole riippuvainen kofeiinista
7. Ahdistus on siedettävämpää – harvempaa & lyhytkestoisempaa
8. Mieleni on tasaantunut & tunnen eläväni paremmin hetkessä, tässä & nyt
9. Makuaistini on parantunut
10. Ihoni on kirkastunut & vyötärö kaventunut

Lopetin kahvin juomisen ennen kaikkea saadakseni hyötyjä unettomuuteeni. Tämän toiveen koen täyttyneen, sillä tätä nykyä huonompia nukkumiskausia on merkittävästi vähemmän kuin aikaisemmin. Nukahdan nopeasti ja kaikkinensa nukun paremmin, energiatasoni ovat päivän mittaan tasaisemmat ja tunnen oloni paljon pirteämmäksi. Tästä taas on seurannut myös esimerkiksi liikunnan saralla suurempaa tekemisen meininkiä ja parempaa palautumista. Yllätyin siitä, kuinka sain lopettamisen myötä hyötyjä myös ahdistuneisuuteen, keskittymiskykyyn ja yleiseen henkiseen hyvinvointiini. Oloni on huomattavasti rennompi, jännittyneisyys on vähentynyt enkä ole kokenut tietynlaista pakokauhun tunnetta kahvittomuuteni aikana, mikä aikaisemmin oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kohdallani lievät paniikkikohtaukset ovatkin kahvin lopettamisen seurauksena loppuneet. Sisäinen hälinäni on hiljentynyt ja mieleni tuntuu paljon tasaisemmalta. Myös stressin kokeminen on vähentynyt, mistä olen luonnollisesti hyvin iloinen. Lisäksi erilaiset fysiologiset muutokset ovat tulleet selkeästi esiin eikä minulle tule enää kahvista ja energiajuomista aiheutuneita sydämentykytyksiä, kohonnutta pulssia eikä kofeiinipiikkejä ja siitä seuraavia laskuja.

Omalla kohdallani lopettamisesta seuranneet
hyödyt ylittävät haitat ja siksi aion jatkaa 
kahvittomalla linjalla.

Toki lopettamisesta on koitunut hieman haittojakin. Minun kesti tottua väsymyksen tunteeseen, sillä kun en enää peittänyt väsymystä keinotekoisesti kofeiinin avulla, väsymys tuntui alkuun hyvin raskaalta. Se lamautti ja saattoi iskeä hyvin äkkiseltään. Minulle uutta (tosin positiivista) oli se, että rojahtaessani sänkyyn, sain unen päästä kiinni heti, vaikka kello olisikin ollut suhteellisen vähän. Lopettamisen myötä aloin ikään kuin opettelemaan ja uudelleen ohjelmoimaan itseäni sen suhteen, minkälaisia tuntemuksia virkeys tai väsymys minussa herättää ja, miltä minusta oikeasti tuntuu pirteänä tai voipuneelta. Toisaalta tämä prosessi on ollut myös tarpeen, sillä omat rajani ovat paremmin selkiytyneet jaksamisen suhteen.

Kahvi on diureetti eli nesteenpoistaja ja juonnin lopettamisesta voi seurata turvotusta ja ummetusta. Sanoisin, että nesteytyksestä huolehtimisella ja ajan kanssa tästäkin pääsee eroon kehon tottuessa uudenlaiseen rytmiin. Samaten jonkinlaisia sosiaalisia haittoja lopettamisesta voi myös seurata, mikäli kahvi tai energiajuoma kuuluu läheisesti osaksi vuorovaikutussuhteen dynamiikkaa. Lopettamispäätöstä ei välttämättä ymmärretä eikä sitä tueta, mistä voi seurata erilaisia negatiivisia kokemuksia. Koska itse siirryin vihreän teen juojaksi (eli en täysin kofeiinittomaksi), minulla ei tämän suhteen ole ollut juuri ongelmia, teetä kun useimmiten eri paikoissa myös on tarjolla.

Aionko jatkaa kahvittomalla tiellä?

Olen pian ollut puoli vuotta ilman kahvia ja energiajuomia, enkä voisi olla tyytyväisempi. Päivääkään en ole lopettamispäätöstäni katunut ja näen hyvin kaukaiseksi sen, että palaisin kyseisten juomien kuluttajaksi. Olen saanut valtavasti hyötyä paitsi unettomuuteen, johon kokeilullani alkujaan tähtäsin, että yllätyksekseni ahdistuneisuuteen ja sen lieventymiseen. Olen tätä nykyä pirteämpi ja vähemmän ahdistunut kuin, mitä olen ollut vuosiin! Olen jokseenkin yllättynyt siitä, miten näin yksittäinen ja suhteellisen simppeli, luonnonmukainen keino on tuonut positiivista helpotusta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini. Siitä syystä halusin asiasta kirjoittaa ja kenties rohkaista muitakin edes kokeilemaan kofeiininkulutuksen leikkaamista. Minä aion kahvittomalla ja energiajuomattomalla tiellä jatkaa tästä eteenkin päin.

 

Kahvin juomisen lopettamisen tueksi muutamia vinkkejä:

• Listaa ylös lopettamista puoltavia ja kumoavia syitä – selvitä itsellesi tärkeimmät syyt, miksi haluaisit käytön lopettaa.
• Lähde pienin askelin liikkeelle. Lopettamisen ei tarvitse olla loppuelämän päätös, vaan voit esimerkiksi lähteä liikkeelle viikon mittaisella tavoitteella.
• Pidä päiväkirjaa. Kirjaa ylös tuntemuksia, havaintoja ja huomioita kokemuksistasi. Huonoina hetkinä voit aina palata niihin ja huomata, miten paljon olet jo edistynyt.
• Tee sinulle mieleisiä asioita! Saat ajatuksesi muualle ja hyvän mielen, lopettamisen ei tarvitse olla kärsimystä.
• Suhtaudu muutokseen mielenkiinnolla ja ole itsellesi armollinen. Tarkkaile muutoksia ja havainnoi siihen asti tultua lopettamismatkaasi. Muistuta itseäsi myös siitä, että onnistuminen voi tulla monen mutkan kautta ja muutos vaatii useita toistoja!

Positiivisia muutoksia työuupumuksesta

Kevään tulo on saanut minut huomaamaan positiivisia muutoksia itsessäni. Olen huomattavasti energisempi ja toiveikkaampi tulevasta, ajatteluni on selkeämpää ja jollain tapaa suhtaudun itseäni kohtaan lempeämmin. Iloitsen onnistumisista ja minulla on parempi käsityskyky jaksamiseni rajoista. Huomasin hiljattain pysähtyneeni myös sen havainnon äärelle, kuinka työuupumuksestani alkaa olemaan aikaa ja, kuinka liki kolmen vuoden takaisen työuupumuksesta seuranneen romahduksen ja tämän päivän välillä tuntuu olevan pieni ikuisuus. Ajankulu on mahdollistanut sen, että työuupumus kokemuksena on asettunut osaksi elämäntarinaani. Enää en vain kauhistele tapahtunutta ”miksi tämä tapahtui minulle”, vaan olen hyväksynyt sen, että minä uuvuin ja sairastuin. Tästä syystä uskon, että myös työuupumuksesta seuranneiden positiivisten muutosten havainnointi on mahdollista. Toki uupumuksen ja tämän päivän välillä on tapahtunut valtavasti paljon muitakin muutosta edistäviä käänteitä elämässäni, mutta hieman karrikoidusti keskityn tässä kirjoituksessa viiteen työuupumuksesta aiheutuneeseen positiiviseen muutokseen elämässäni.

1. Tulevaisuuteni onkin yhtäkkiä mahdollisuuksia täynnä

Minä työuuvuin hiljattain maisteriksi valmistumisen jälkeen ensimmäisessä oman alan työssäni. Pidin tapahtunutta suurena epäonnistumisena ja koko tulevaisuuden työuraa värittävänä kokemuksena. Minusta ei enää ikinä tule työkykyinen, enkä löydä minulle mieleistä työtä. Syrjäydyn ja jään kaikesta paitsi. Elämääni oli astunut työuupumukseen kiinteästi kuuluva kyynistyminen ja se sai minut suhtautumaan hyvin varautuneesti kaikkia eteen tulevia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia kohtaan. Tulevaisuus ahdisti ja suhtautumiseni työelämää ja yleisesti ottaen koko elämää kohtaan oli hyvin negatiivisesti värittynyt. Olin varma siitä, kuinka minusta ei enää tulisi mitään ja, kuinka elämäni olisi käytännössä ottaen ohi.

Työuupumuksesta seurannut kyynistyminen vaivasi minua
pitkään.

Tätä nykyä pidän käsittämättömänä sitä, miten vääristynyttä ajatteluni olikaan. Olin alle kolmekymppinen! Toipumisen myötä olenkin havainnut työuupumukseeni sisältyvän ristiriitaisuuden, sillä vaikka työuupumus vanhensi ja kypsytti minua, samaa aikaan se myös nuorensi minua. Ajantajuni on muuttunut ja ymmärrän, kuinka tulevaisuus on mahdollisuuksia täynnä. Yksi huono kokemus ei määritä tulevaisuuttani, eikä se, ennen kaikkea, määritä minua. Vaikka ikä on vain numeroita, eikä koskaan voi olla varma siitä, kuinka paljon aikaa kenelläkin lopulta on, tunnen oloni nuoreksi, jolla on vielä kaikki ovet auki. Voin tehdä juuri niitä asioita, joita haluan ja voin myös aina muuttaa kiinnostuksen kohteitani ja lähteäkin tekemään jotain aivan muuta. Olin tietämättäni ahtanut itseni häkkiin, jossa elämä ja työura suoritetaan tietyllä tavalla ja tietyllä sykkeellä – työuupumuksen myötä sain häkin oven auki. Tajuan nykyisin paremmin sen, että minusta voi tulla mitä vain käytännössä missä elämänvaiheessa tahansa ja toisaalta sen, ettei mikään tapahdu hetkessä. Pitkäjänteisyys, kärsivällisyys ja keskittymiskyvykkyys ovat tulleet ajankulun muutoksen myötä osaksi jokapäiväistä elämääni ja ymmärrys siitä, että elämässä on paljon muutakin kuin työtä.

2. Rajojen selkiytyminen

Toinen hyvin tervetullut ja mieleinen muutos työuupumuksen seurauksena on se, että tunnistan paremmin rajani ja omat ääriviivani. Huomaan merkit, milloin en enää jaksa ja, milloin kaipaan lepoa. Rajojen selkiytyminen näkyy myös siinä, kuinka työuupumuksen myötä osaan paremmin sanoittaa omia mielenkiinnonkohteitani. Tiedän entistä paremmin, mitä haluan, milloin ja miten. En enää suostu asioihin pelkän miellyttämishalun takia, mikä on asettanut terveitä rajoja myös ihmissuhteilleni. Olen ikään kuin saanut oman elämäni toimijuuden takaisin ja pelkän sivusta seuraajan sijasta olen ohjuksissa.

Rajojen tiedostamiseen liittyy tietyllä tavalla myös vastuuta. Olen käynyt pitkät toipumisprosessit läpi työuupumuksen myötä ja ymmärtänyt sen, että ympäristö ei välttämättä tue minua rajojeni noudattamisessa. On esimerkiksi paljon työpaikkoja, joissa työjärjestelyt eivät tue työntekijän työhyvinvointia parhaalla mahdollisella tavalla. Minulla on vastuu noudattaa omia rajojani tällaisissa ympäristöissä ja toisaalta hakeutua sellaisiin ympäristöihin, missä rajojeni mukainen toiminta on mahdollista.

3. Kaikki ei ole aina minun syytäni

Oman syyllistymistaipumukseni tunnistaminen on ollut minulle toipumisessa keskeistä, ja kaikki ei ole aina minun syytäni havainnon tekeminen jollain tapaa myös vaikeinta. Olen syyllistänyt itseäni työuupumuksestani ja hakenut erinäisiä syitä sille, miksi minä uuvuin. Luettuani Sirpa Polon teoksen Narsisti esimiehenä sain uusia näkökulmia tarkastella tilannettani. Joskus on vain niin, että pelkkä toisen ihmisen olemus ja olemassaolo herättävät toisissa henkilöissä vääränkaltaiseen toimintaan yllyttäviä tunteita. Tämä kertoo enemmän vääryyttä tekevästä henkilöstä kuin sen kohteesta. Teoksessa nostetaan esimerkki, jossa terveellistä ruokaa syövä ja herkuista kieltäytyvä työntekijä herätti muissa työntekijöissä kateutta, minkä seurauksena työntekijät alkoivat naljailla ja sorsia kyseistä työntekijää. Ihan vain siksi, että tämä halusi syödä terveellisesti. Tämä kuvastaa hyvin sitä, miten absurdisti ihmiset voivatkaan toimia. Työelämän kontekstissa tällaisesta käyttäytymisestä puhutaan mielestäni liian vähän, sillä ajatellaan, etteivät aikuiset ihmiset voi näin tehdä ja, ettei ainakaan meidän työpaikallamme tällaista ole. Mielestäni on kuitenkin perusteltua pitää mielessä se, että työelämää voidaan pitää ikään kuin aikuisten päiväkotina ja, että siellä missä on vuorovaikutusta, on aina mahdollisuus myös haitalliseen sellaiseen.

Minulta putosi taakka harteiltani ymmärrettyäni, etten olisi voinut toimia toisin ja, että loppujen lopuksi minussa oli hyvin vähän syypäätä tilanteeseeni ja työuupumukseen. Olen ymmärtänyt sen, että tunnen herkästi syyllisyyden tunnetta ja usein asioista, joista ei tarvitsisi. Kaikki ei kirjaimellisesti ole minun syytäni – it takes two to tango. On täysin kohtuutonta syyllistää itseä toisten ihmisten väärinkäytöksistä ja on hyvin kuluttavaa syyttää pelkästään itseä asioista, joissa on osallisina muitakin. Toipumisprosessin myötä olen tehnyt avainlöydöksiä juuri tämän ajatusmuutoksen kanssa ja olen päässyt paremmin jäljille niihin syihin, miksi ylipäänsä olen herkkä syyllistymään ja näkemään itseni syytetyn penkissä. Muutos on ollut merkittävä ja se on ollut edistämässä myös seuraavaa havaintoani.

4. Olen hyvä tyyppi ja minä osaan!

Oman huonommuuden tunteen kohtaaminen
on tehnyt kipeää, mutta toipumisen
kannalta se on ollut välttämätöntä.

Työuupumus johdatteli minut jonkinlaisen huonommuuden tunteen äärelle, joka on jäytänyt minua läpi elämäni. Olen pitänyt itseäni perustavanlaatuisesti erilaisena, jollain tapaa muita huonompana. Tietyissä asioissa minulla on ollut itsevarmuutta ja itsetunto kohdillaan, mutta toisissa nämä ovat tyystin puuttuneet. Olen ravistellut olettamuksia itsestäni ja kyseenalaistanut niiden alkuperää. Olen havainnut olettamusten huonommuudestani olevan peräisin lapsuudestani, ajoilta, joiden parasta ennen -päiväys oli umpeentunut jo aikoja sitten. Toipumisen myötä päivitin käsitykseni itsestäni vastaamaan paremmin tätä päivää ja tätä nykyä näen itseni paljon realistisemmassa valossa. Koska pidän itsestäni enemmän, voin paremmin seistä itseni tukena. Arvostan itseäni ja vaalin paremmin sitä, kenelle aikaani ja energiaani annan.

Oman osaamisen arvostaminen on ollut minulle keskeinen muutos. Aikaisemmin turvauduin liiaksi omien saavutusten ja kokemusten vähättelyyn, enkä oikein sallinut itselleni aikaa pysähtyä onnistumisten äärelle. Työuupumus teki tälle stopin ja pakotti minut tarkastelemaan osaamistani. Ymmärsin osaavani paljolti erilaisia taitoja ja opin arvostamaan sitä, miten monipuolisesti olin kyennyt hyödyntämään osaamistani uupumusoireilusta huolimatta. Huomasin, miten paljon olin työuupumukseen johtaneessa työpaikassa erilaisia työtehtäviä tehnyt ja, miten tasaisen laadukkaita suoritukseni olivatkaan olleet. En enää uskonut silloisen esimieheni sanoja siitä, etten mukamas olisi mitään osannut. Tämä oli minulle tärkeä muutos eteenpäin siirtymiseksi ja oman osaamiseni arvottamiseksi. Nykyisin osaan paremmin tunnistaa ja sanoittaa sitä, mitä haluan oppia ja osata ja, mitkä taidot vaativat vielä hiomista. Olen lisäksi oppinut pysähtymään ja aidosti iloitsemaan onnistumisistani ja asioiden maaliin saattamisista.

5. Olen vahvistunut henkisesti

Kaikki jo edellä mainitut positiiviset muutokset yhteen ympättyinä ovat edesauttaneet tämän viidennen muutoksen mahdollistumisen. Koen työuupumuksen vahvistaneen minua hyvin paljon henkisesti ja sillä saralla tehneen minusta vahvemman. Työuupumus kasvatti ja pakotti minua päivittämään käsityksiä elämästäni vastaamaan paremmin nykypäivää. Tietynlaista kiitollisuutta tunnen tästä, sillä elämäni on tänä päivänä paljon mielekkäämpää kuin, mitä se oli ennen uupumista.

Toipumisprosessi on antanut minulle käyttökelpoisia välineitä myös tulevia vastoinkäymisiä ajatellen. Toinen vanhemmistani menehtyi hiljattain ja asian työstäminen on luonnollisesti vaatinut paljon kipeiden tunteiden kohtaamista ja muistojen työstämistä. Ilman työuupumukseen liittynyttä toipumisprosessia ja sen mukana saamiani oivalluksia, olisin todennäköisemmin ollut enemmän hajallani tilanteesta. Koska näen paitsi itseni myös elämän realistisemmin, osaan paremmalla välineistölle käsitellä eteen tulevia vastoinkäymisiä ja vaikeita tilanteita, joita elämässä väistämättä tulee.

Muutoksen monet puolet

Minua on auttanut muutoksessa sen
huomaaminen, että pidän elämästäni ja 
itsestäni aikaisempaa enemmän.

Kaikkinensa olen hiljattain havahtunut siihen, miten erilaista elämäni ja, miten erilainen minäkin olen tänä päivänä verrattuna aikaan, jolloin työuupumus asteli kuvioihin. Olen tietoisesti keskittynyt tässä asioiden positiivisiin puoliin, vaikka sanomattakin on selvää, että muutos myös aina pelottaa. Olen pelännyt muutoksen laajuutta: muutunko liikaa ja väärään suuntaan? Onko tämä sitä, mitä haluan? Olisiko helpointa pysyä entisissä tutuissa tavoissa toimia? Vastauksen näihin kysymyksiin olen kuitenkin aina saanut pohjavireestäni, joka on toipumisen edetessä virittynyt entisestään positiivisemmalle taajuudelle.

Olen toisaalta sitäkin miettinyt, että tarvitaanko omien rajojen tunnistamiseen, itsen löytämiseen ja muiden tämän kaltaisten taitojen opetteluun työuupumuksen kaltaista tapahtumaa. En nimittäin toivoisi uupumusta kenellekään enkä kohdalleni enää toistamiseen. Useimmiten henkinen kasvu ja vahvistuminen tapahtuvat haasteiden ja vastoinkäymisten, kriisien kautta. Omalla mukavuusalueella oleminen harvemmin haastaa ihmistä tarpeeksi muutoksen aikaansaamiseksi, mutta uskon taitojen silti olevan mahdollista harjoittaa ilman selkä seinää vasten pakotettuna olemista. Tällöin muutos voi myös olla vähemmän pelottava ja se voi kohdistua vain tiettyihin osa-alueisiin kerralla.

 

Työuupumus tai vastaavan kaltainen tapahtuma usein ajaa ihmisen tekemään muutoksia elämässään:

• Ota askel kerrallaan! Sinun ei tarvitse muuttaa elämääsi kertaheitolla, vaan aloita pienin askelin. Lähde liikkeelle esimerkiksi miettimällä, minkä asian haluat elämässäsi olevan toisin.
• Muutos vaatii toistoja! Kukaan ei ole seppä syntyessään ja muutos vaatii vakiintuakseen useita toistoja.
• Suhtaudu itseesi mielenkiinnolla. Voit ajatella olevasi tutustumismatkalla itseesi ja suhtautua alkavaan matkaan uteliaasti avoimin mielin.
• Ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia. Jokaisen muutosprosessi on erilainen, eikä ole mitään yksiselitteistä oikeaa vastausta sille, mitä muutoksia tulisi tehdä. Välillä on myös hyvä olla muuttamatta mitään.
• Pysähdy tarkastelemaan elämääsi. Tarkastele aikaansaamiasi asioita ja muutoksia, havainnoi omaa vointiasi ja suunnittele tarvittavia toimenpiteitä jatkoa ajatellen.

Itsemyötätunnon harjoittelua

Itsemyötätunnon voi ajatella tarkoittavan lempeää suhtautumista itseä kohtaan ja hyväksyvää havainnointia omia ajatuksia, tunteita ja käyttäytymistä kohtaan. Kirjaimellisesti itsemyötätunto on myötätuntoista suhtautumista itseä kohtaan ja kykyä suhtautua itseen armollisuudella haastavissakin tilanteissa. Se on ystävänä olemista itselleen. Minä heräsin itsemyötätunnon olemassaoloon työuupumuksen myötä ja ymmärsin, että kyseessä oli minulle ennestään hyvin vieras taito, jota en vielä osannut. Koska puhutaan itsemyötätuntotaidoista, ymmärsin, että minun olisi niitä mahdollista harjoittaa ja, että myös minun olisi mahdollista kehittyä lempeästi itseeni suhtautuvaksi. Harjoittelemisesta on ollut hyötyä ja uskallan väittää, että juuri itsemyötätunnon kehittyminen on ollut merkittävässä roolissa toipumisprosessissani.

Sisäisen puheen muotoutumisesta

Perusta itsemyötätuntotaidoille syntyy lapsuudessa, vuorovaikutuksessa vanhempien, huoltajien tai muiden kasvattavien aikuisten kanssa. Sisäinen äänesi, jolla puhut itsellesi, on saanut vaikutteita siitä puhetavasta, miten sinulle lapsena puhuttiin. Kasvuympäristö, jossa lasta on kannustettu, kehuttu ja rohkaistu on luonnollisesti antanut hyvin erilaiset lähtökohdat sisäisen äänen sävyyn kuin kasvuympäristö, jossa lasta on väheksytty, vaimennettu ja jopa haukuttu. Koska lapsella ei ole kykyä erotella tai arvottaa hänen kohdistuvia puhetapoja toisistaan, ottaa hän ne sellaisenaan vastaan ja oppii sitä kautta tavan suhtautua itseensä. Myös kulttuurilla on näppinsä pelissä siinä, minkälaista sisäistä puhetta suositaan. Suomalaiseen kulttuuriin kietoutuva vaatimattomuuden ja onnen kätkemisen vaade voivat osaltaan suosia paitsi ulkoisesti myös sisäisesti mitätöivää tapaa puhua itselle.

Omia ajatuksia ja tapaa suhtautua itseensä
on aika ajoin tarpeen tarkastella uudestaan.

Ajan myötä kaikkeen myös tottuu ja valheestakin tulee totuus, kun sitä tarpeeksi usein toistaa. Lapsuudessa alkanut vähättely voi siten kulkea ihmisen mukana läpi elämän oman sisäisen puheen siivittämänä. Ennen kaikkea ihminen uskoo omaan sisäiseen ääneensä varauksetta – onhan hän toistellut puhetapansa toteamia luonnehdintoja vuosikausia. Sanomattakin on selvää, mikä määrä potentiaalia voi elämässään jäädä hyödyntämättä, mikäli sisäinen puhe on varsin negatiivista ja kriittistä. Koska ihminen uskoo kuulemaansa, hän saattaa jättää asioita tekemättä ja tilaisuuksia käyttämättä. Usein uudelleen yrittäminenkin voi vaikeutua, sillä tyypillisesti kriittinen sisäinen ääni syyttää itseä vastoinkäymisistä. Negatiivinen sisäinen puhetapa voi siten synnyttää ikävän kierteen ja tehdä ihmisestä kirjaimellisesti vangin oman päänsä sisään.

Itsemyötätunnossa ei ole kyse kriittisen sisäisen puheen totaalisesta sammuttamista tai korvaamista kaiken sallivalla puhetavalla, vaan pikemminkin näiden terveemmästä tasapainosta. Ihmisen evoluution näkökulmastakin katsottuna sopiva määrä kriittistä sisäistä puhetta on ollut tarpeen, sillä ilman sitä, ihminen olisi todennäköisemmin jäänyt petoeläinten jalkoihin ja monet kehitysharppaukset olisivat jääneet saavuttamatta. Kriittinen sisäinen puhe voi siten sopivissa määrissä ajaa ihmistä toimintaan ja pitää huolen siitä, ettei elämä ole pelkkää laiskottelua. Puhun tässä kirjoituksessa kuitenkin sellaisesta kriittisestä ja vähättelevästä sisäisestä puheesta, joka on ottanut ihmisestä ylivallan eikä sallivampaa puhetapaa ole vaihtoehtovalikoimassa.

Työuupumus ja sisäisen äänen kasvava negatiivisuus

Yksi merkittävistä työuupumuksen oireistani oli sisäisen puheeni koventuminen. Mitä pidemmälle uupumus eteni, sen enemmän syyttelin, tuomitsin, haukuin, vähättelin ja ilkeilin itselleni sisäisellä äänellä. Siinä vaiheessa, kun uupumukseni oli eskaloitunut hermoromahduksen pisteeseen, sisäinen ääneni oli tyystin ottanut vallan eikä itsemyötätuntoa ollut maailmassani tuolloin olemassa. Sisäinen ääneni toitotti minun olevan kaikkinensa epäonnistunut ja päässäni pyöri rikkinäinen levy hurjalla vauhdilla siitä, kuinka minä olin syypää uupumukseeni, sössinyt ensimmäisen oman alan työpaikkani enkä enää koskaan tulisi löytämään yhtä mieleistä työtä tulevaisuudessa. Ajatukseni olivat hyvin mustavalkoisia, huolisisällöllisiä ja katastrofiin päätyviä.

Suhtaudun tätä nykyä ajatuksiini vain ajatuksina.

Huomionarvoista tässä on se, että minä uskoin kaiken sen, mitä puhuin itselleni. Pidin ajatuksiani totuuksina ja vähättelin uupumukseen johtaneita ulkoisia tekijöitä. Näin jälkeenpäin tämä tuntuu absurdilta, sillä ulkoisia tekijöitä oli lukemattomia. Minä uskoin sen, että olen epäonnistunut ja huono. Sanomattakin on selvää, mitä tämä tekee ihmisen itsetunnolle, pystyvyyden kokemukselle tai ihmisen tavalle toimia vuorovaikutustilanteissa. Sisäiseen ääneen ja omiin ajatuksiin uskominen vaikutti voimakkaasti siihen, miten käyttäydyin ja, minkälaisia tunnereaktioita minussa syntyi. Olin ajatusteni pauloissa. Tällä on varmuudella ollut oma vaikutuksensa työuupumuksesta aiheutuneeseen hermostollisen hälytystilan pitkittymiseen ja siihen, kuinka taistele, pakene tai jäädy -reaktio oli jokapäiväisessä elämässäni voimakkaasti läsnä. Sisäinen kriitikkoni on tahtomattani ylläpitänyt hermostollista ylivireyttäni, ja sitä kautta tietyllä tavalla lietsonut työuupumuksen oireita.

En poissulje sitäkään vaihtoehtoa, etteikö koventunut sisäinen ääni ollut paitsi työuupumuksen oire, myös yksi syy ja myötävaikuttava tekijä sille, että minä työuuvuin. Itseen kohdistuva jatkuva kritiikki uuvuttaa kenet tahansa – tuli se sitten ulkoa tai sisältäpäin. Tunnistan itsessäni paitsi taipuvaisuutta suorittamiseen myös korkeaa vaatimustasoa itseäni kohtaan – toimintatapoja, jotka ovat yhteydessä kriittiseen sisäiseen ääneen. Minulle on ollut tärkeää tunnistaa niitä tekijöitä, miksi suhtaudun itseeni niin tuomitsevasti ja syyllistävästi. Toipumisprosessin tärkeimmät oivallukseni ovat kytkeytyneet juuri näiden tekijöiden havaitsemiseen. Vaikka ymmärränkin itseäni tätä nykyä paremmin, fakta on se, ettei omien ajatustapojen muuttaminen ole helppoa. Muutos vaatii onnistuakseen lukemattoman määrän toistoja.

Muutosta kohti

Olen aikaisemmin tuonut esiin useissa kirjoituksissani sitä, kuinka toipumiseni pääsi lähtemään käyntiin hieman jälkijunassa erityisesti siksi, että saamani hoito terveydenhuollon puolelta ei täysin kohdannut tilannettani. Hakeuduin hoitoon muun muassa siksi, että sisäinen ääneni oli työsuhteen myötä käynyt entistä piinaavammaksi ja epämiellyttäväksi. En jaksanut enää kuunnella ääntäni, vaan halusin siihen muutosta. Minulle oli päivänselvää, että kyseessä oli sisäinen ääneni eikä ulkopuoliset äänet. Siksi olin lievästi järkyttynyt siitä, että kertomaani tulkittiin päinvastaisesti ja minut leimattiin psykoottiseksi. Koska sisäinen puhe on totta kai subjektiivista, sitä voi olla vaikea arvioida kolmannen osapuolen taholta. Nykyisin kuitenkin tiedän asioista paremmin ja pidän hälyttävänä sitä, miten huonosti psykiatrisissa palveluissa tunnutaan ymmärtävän potilaan huonon itsemyötätunnon merkitys. Mielestäni siinäkään ei pitäisi olla mitään epätavallista, että vaikeissa elämäntilanteissa sisäinen puhe voi koventua. Kenties tietyillä persoonallisuuspiirteillä varustettu henkilö myös koventaa suhtautumista itseensä enemmän kuin toisen tyyppinen henkilö. Kriittistä sisäistä puhetta ei kuitenkaan suorilta käsin tulisi patologisoida.

Psykiatriaisten palveluiden kohtaamattomuus pelästytti minut ja sai minut jossain vaiheessa jopa epäilemään, josko minun sisäinen ääneni olisi tavanomaista hullumpi. Ensiarvoisen tärkeää minulle olikin päästä psykoterapiaan, jossa ymmärretään ihmisen psykologiaa ja luodaan tila, jossa sisäisestäkin äänestä voidaan keskustella rakentavassa ja luottamuksellisessa hengessä. Vasta oikeastaan psykoterapian aloittaminen herättelikin minut itsemyötätunnon polulle ja ymmärsin sen, että minua vaivasi koventuneet itseäni koskevat ajatukset, joilla ei ollut mitään tekemistä tosiasioiden kanssa. Terapian myötä itsetuntemukseni nimittäin vahvistui ja aiheutti sen, että aloin näkemään paitsi itseäni myös menneitä tapahtumia uudessa valossa. Perspektiivien määrä laajeni ja aloin tosissaan kyseenalaistamaan sitä, olenko oikeasti niin huono ja epäonnistunut kuin mitä sisäinen ääneni antaa minun ymmärtää. Jos olisin, niin mistä se johtuu ja, mikä saa minut ajattelemaan näin vähättelevästi? Hiljalleen huomasin entisestään kyseenalaistavan omia ajatuksiani itsestäni ja saavani tilalle vaihtoehtoisia tapoja suhtautua itseeni. Kenties en ollutkaan niin epäonnistunut kuin olin antanut itseni ymmärtää.

Ajatustyötä

Suhtautuminen itseeni oli varsin negatiivista ja kriittistä eritoten siksi, että uskoin ajatuksiini. Otin ne kirjaimellisesti todesta. Saadakseni tähän muutosta, halusin paremmin ymmärtää ajatuksiini liittyvää logiikkaa ja ylipäänsä sitä, millä tavoin ne ohjaavat ihmisen toimintaa. Terapiaprosessin lisäksi tutustuinkin ajatuksia ja läsnäoloa käsittelevään kirjallisuuteen. Tässä kohtaa haluan mainita Eckhart Tollen Läsnäolon voiman, josta on omassa toipumisprosessissani ollut valtavasti hyötyä. En juurikaan perusta henkisten gurujen tuotannosta, mutta Tollen teos sai minut ensimmäistä kertaa oikeasti ymmärtämään, mistä mindfulnessista on kyse, mitä on tietoinen läsnäolo ja, mitä tämä kaikki kietoutuu nykyhetkeen. Jos minun pitäisi nostaa yksittäinen teos, josta olen saanut toipumiseni aikana eniten hyötyä, olisi se todennäköisesti juuri Tollen Läsnäolon voima. Suosittelen teosta lämpimästi ihan jokaiselle. Joka tapauksessa, seuraavien havaintojen avulla pystyin paremmin uudelleen suhtautumaan ajatuksiini ja sitä kautta lisäämään henkistä kapasiteettiani.

Työuupumuksen myötä erinäinen
ajatustyö, mindfulness ja meditointi ovat
tulleet minulle tärkeiksi.

Minulle tärkeimpiä oivalluksia oli siinä, että ajatusten kieltämisen sijasta hedelmällisempää on hyväksyntä. Itsen kieltäminen ajattelemasta, ”Älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia”, varmistaa lähinnä vain sen, että ajatuksissa leijailee juuri kyseinen vaaleanpunainen elefantti. Tästä taas seuraa epäonnistumisen tunnetta ja syyllisyyttä siitä, että ei kyennyt olemaan ajattelematta sitä, mitä sanottiin. Pidemmän päälle tämän kaltainen on hyödytöntä ja voi vain lisätä negatiivista ja syyttelevää puhetapaa itseä kohtaan. Olen myös huomannut, että yhtä lailla kuin vaikeiden tunteiden, myös vaikeiden ajatusten pois lakaisu ja käsittelemättä jättäminen vain hidastaa niiden yli pääsemistä. Siksi olisi hyvä olla kieltämättä itseä ajattelemasta jotakin tiettyä asiaa, vaan ennen kaikkea suhtautua ajatuksiin hyväksyvästi.

Ajatusten hyväksyntä tarkoittaa sitä, ettei niitä luokitella tai määritellä, vaan ajatusten annetaan virrata vapaasti, tulla ja mennä. Niihin ei takerruta ja aivan kuin tunteet, myös ajatukset voidaan nähdä ohimenevinä. Hyväksymistä voidaan toteuttaa tarkkailemalla omaa mieltä ja sen ajatuksia objektiivisesti ns. ajattelijan tarkkailulla. Alettuani tietoisesti tarkkailemaan mieltäni ja ajatuksiani, minussa heräsi jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut. Minussa heräsi jonkin sortin tietoisuus, ajattelijan tarkkailija, ja koin valtavaa sisäistä tyyneyttä saamalla etäisyyttä ajatteluuni. Ymmärsin ajatusteni olevan vain puhuttua kieltä, sanahelinää. Minä ja olemassaoloni on sanojen tuolla puolen. Ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin mieleni oli hiljainen ja ajatusvirta tyyntynyt. Tietystikään näin ei ollut tai ole jatkuvasti, mutta kontrasti aikaisempaan sisäiseen hälinääni oli sen verran suuri, että pidin muutosta erittäin tervetulleena.

Itsemyötätunnon hiljalleen herääminen

Itsetuntemuksen lisääntyminen ja ajatusten parissa työskenteleminen ovat olleet minulle tärkeitä keinoja itsemyötätunnon herättelemisessä. Muutos ei ole ollut helppoa ja se on vaatinut osakseen lukemattomia toistoja ja epätoivonkin hetkiä. Haluan myös muistuttaa siitä, että jokaisen lähtötilanne itsemyötätunnon suhteen on erilainen, sillä siihen vaikuttaa vahvasti lapsuuden kokemukset ja elämänpolun varrella tapahtuneet merkitykselliset tapahtumat. Tulen mahdollisesti tulevissa kirjoituksissa avaamaan hieman tarkemmin polkuni varrella sattuneita tapahtuneita, jotka ovat muokanneet sisäistä ääntäni tiukempaan suuntaan. Tunnistan nimittäin lähteneeni itsemyötätunnon suhteen aika lailla nollista, ja sisäinen orjapiiskurini on ollut elämässäni läsnä jo kauan ennen työuupumukseen sairastumista. Työuupumus vain ikään kuin pakotti minut selkä seinää vasten ja ajoi minut työstämään toimimattomia tapojani toimia (ja ajatella).

Itsemyötätuntotaidon kehittyminen on ollut 
toipumisprosessina yksi merkityksellisimpiä
asioita.

Itsemyötätunnon hiljalleen herääminen on herättänyt minussa paitsi ilon ja onnistumisen tunteita myös surua. Miten olenkaan puhunut itselleni niin rumasti ja tuomitsevasti? Miksi olen kohdellut itseäni niin huonosti? En voisi kuvitellakaan puhuvani samalla tavalla kenellekään toiselle, enkä onnekseni enää itsellenikään. Itsemyötätunnon harjoitteluun liittyy minulla myös helpotuksen tunteita: voin hyväksyä sen, mitä minulle on tapahtunut ja, miten minulle on puhuttu ja silti valita toimivani tästä eteenpäin toisin. Minulla on aikuisena päätäntävalta sen suhteen, miten kohtelen itseäni.  

Itsemyötätunnon harjoittelemisessa riittää työn sarkaa, mutta tänä päivänä pystyn todeta pitäväni itsestäni päivä päivältä enemmän. Pidän nykyisin ajatuksiani vain ajatuksina ja suhtaudun siten mieleni hälinään aiempaa tyynemmin. Mikäli olet päässyt lukemassasi tänne asti, muistutan sinua vielä siitä, että itsemyötätunnon tavoittelu on erityisen kannattavaa siksikin, että suhde itseen on pidin ihmissuhde, mitä meillä elämän aikana tulee olemaan. Siksi näen itsemyötätunnon harjoittelun kannattavana – työuupumustaustalla tai ilman.

Itsemyötätunnon harjoittelua helpottaneet huomioni:

• Kirjaa ylös ajatuksiasi erityisesti silloin, kun koet vastoinkäymisen. Kirjaa ylös, mitä tuolloin ajattelet itsestäsi. Kirjaamisen avulla saat ajatuksiisi paremmin etäisyyttä ja uudelleen jäsentymistä voi tapahtua. 
• Näytä kirjaamasi asiat läheisellesi. Pitävätkö ne hänen mielestäsi paikkansa? Voitte pohtia, miten läheisesi suhtautuisi sinuun ja itseensä vastaavassa tilanteessa.
• Kannusta itseäsi peilin edessä. Voit luoda toivoa tuleviin koitoksiin tai kiittää jo menneistä tapahtumista. Havainnoi hyväksyvästi mieltäsi, mikäli harjoitus herättää negatiivisia ja latistavia ajatuksia itsestäsi.
• Suhtaudu ajatuksiisi mielenkiinnolla. Miksi ajattelen olevani asiaa x? Mistä tämä ajatus on peräisin? Voisinko ollakin asian x sijasta asiaa y, tai sekä että?
• Havainnoi tilanteita, joissa olet erityisen itsekriittinen. Tilanne lienee sinulle tärkeä ja haluat onnistua. Kokeile seuraavalla kerralla kannustaa ja kehua itseäsi, tuntuuko tilanne tällöin miellyttävämmältä?
• Älä soimaa itseäsi, jos huomaat suhtautuvasi itseesi negatiivisesti. Itsemyötätunnon harjoittelu vaatii toistoja ja jo itsekritiikin havainnoiminen on askel oikeaan suuntaan.