Introvertti ekstroverttien maailmassa

Kahdessa edellisessä kirjoituksessa olen pohtinut taipumustani miellyttää ja suorittaa, ja nähnyt ne osasyinä sille, miksi sairastuin työuupumukseen. Niin miellyttäminen kuin suorittaminen ovat selviytymiskeinoja ja käyttäytymiseen liittyviä toimintatapoja, ja siten niitä on helpompi tarkastella muutoksen kautta: käyttäytymistä kun on mahdollista muokata. Ne ovat myös jollain tapaa sosiaalisesti hyväksyttyjä toimintatapoja, sillä molemmissa tavoissa on hyötynsä sosiaalisissa tilanteissa esimerkiksi ystävällisyyden ja tuotteliaisuuden näkökulmasta. Tässä kirjoituksessa sen sijaan tarkastelen persoonallisuudenpiirrettäni, jota luonnehtii pysyvyys ja, joka ei sosiaalisissa tilanteissa välttämättä näyttäydy ongelmitta. Introverttiuden myöntäminen ja ymmärtäminen on ollut minulle haastavaa, sillä siihen on kietoutunut suuri määrä työstettäviä asioita häpeän ja ulkopuolisuuden tunteen kokemisen myötä. Se on ollut kuitenkin yksi merkittävimmistä askeleista, joita olen toipumisprosessini edetessä ottanut, sillä se on ollut askel kohti parempaa itsetuntemusta ja itsen hyväksymistä.

Mitä introverttius on?

Ei tietystikään ole niin, että ihminen on joko ekstrovertti tai introvertti, vaan jokaisesta löytyy molempia piirteitä. Karkeasti tämän kaltainen jaottelu voidaan tehdä ja usein toinen piirre on ihmisen persoonallisuudessa enemmän hallitsevana. Ekstroversiota luonnehtii ulospäinsuuntautuneisuus, suurempi impulsiivisuus ja sosiaalinen aktiivisuus. Ekstrovertti hakeutuu sosiaalisiin tilanteisiin mielellään ja sosiaaliset suhteet antavat enemmän kuin ottavat. Introvertit taas ovat sisäänpäin kääntyneempiä, varautuneempia ja sosiaalisesti vähemmän aloitteellisia. Introvertit latailevat akkujaan yksin ollessa ja sosiaaliset tilanteet voivat olla paitsi miellyttäviä myös kuluttavia. Voi sanoa, että ekstrovertit hakeutuvat herkemmin sosiaalisiin tilanteisiin karttaen yksinoloa, kun introvertit toimivat mieluummin suurin piirtein päinvastaisesti.

Ekstrovertit ja introvertit eroavat toisistaan
erityisesti sen suhteen, miten paljon he arvottavat
sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa.

Itselläni introverttius näyttäytyy siinä, kuinka tärkeää minulle on yksinolo. Yksin ollessani palaudun parhaiten kuormituksesta ja saan jäsenneltyä ajatuksiani. Sosiaalisissa suhteissa minulle merkitsee paljon enemmän laatu kuin määrä, ja objektiivisesti mitattuna minulla on keskivertoa vähemmän läheisiä ihmisiä elämässäni. Minua ei juurikaan kiinnosta solmia hyvänpäiväntuttusuhteita, vaan tavoittelen rakennetuissa ja ylläpidetyissä ihmissuhteissa syvällistä ymmärtämistä ja molemminpuolista kunnioittamista. Näen mielelläni ystäviäni, mutta minulle riittää melko harvoinkin tavata, sillä panostan tapaamistenkin suhteen mieluummin laatuun kuin määrään. En ole kovin hyvä solmimaan uusia ihmissuhteita ja vieroksun sosiaalisia tilanteita, joissa on paljon uusia ihmisiä. Olenkin parempi kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa kuin isoissa ryhmätilanteissa. Pidän itseäni sosiaalisesti taitavana, sillä olen hyvä lukemaan ja kuuntelemaan muita, mutta perinteisessä mielessä en aina näyttäydy kovinkaan sosiaalisena, sillä en ole erityisen sanavalmis tai small talkin taitaja. Sosiaalisissa tilanteissa saatan olla melko jähmeä ja tarvita kysymyksiin vastatessa paljon miettimisaikaa ja pohdiskelua ennen lopullista vastausta.

Minulle on merkityksellistä perehtyä minua kiinnostaviin asioihin syvällisesti, virkistäydyn mieluummin hyvän kirjan parissa kuin hälyisässä ravintolassa ja olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Minulla ei myöskään juuri koskaan ole tylsää, sillä ajatustenjuoksu ja mietiskely on minulle mieleistä puuhaa hetkinä, jotka voivat näyttäytyä muiden silmissä tylsiltä. Toisaalta olen hyvinkin elämyshakuisa ja pidän uusien kokemusten kerryttämisestä ja tutustumisesta esimerkiksi minulle vieraisiin maihin ja kulttuureihin. Ihmiset usein yllättyvät kertoessani tarinoita, sillä päällepäin en anna itsestäni kuvaa suuresta seikkailijasta.

Veikö kissa kielen?

Ekstroversio/introversio tyypittelyllä on geneettinen perusta, joka määrittää ihmisen persoonallisuuden suhteellisen pysyväksi syntymästä kuolemaan. Perimän kanssa yksilön persoonallisuutta määrittää vastavuoroisessa suhteessa myös ympäristö. Elinympäristö ja koetut elämänkokemukset voimistavat toisia ja vastaavasti heikentävät tiettyjä yksilön persoonan piirteitä. Persoonallisuudessa on tietyllä tavalla peruspilarit olemassa läpi elämän, mutta näkisin sen silti staattisuuden sijasta enemmänkin dynaamisena kokonaisuutena, joka muovautuu ajan myötä. Vastaavasti sillä, minkälainen ihminen on, on vaikutuksensa siihen, miten yksilö käyttäytyy, ajattelee, tuntee sekä suhtautuu muihin ja vallitsevaan maailmaan. Yksilö myös oppii jo varhaisesta iästä lähtien tuntemaan kulttuurin määrittämät ideaalit luonteenpiirteet ja yhteiskunnan välittämistä signaaleista sen, minkälainen on hyvä ihminen. Ekstroverttejä on yleisesti ottaen enemmän kuin introvertteja, mutta moneen muuhun kulttuuriin verrattuna, introversio on Suomessa ollut tyypillistä.

Veikö kissa kielen? Älä tuollaista aristele, mene mukaan vain. Olen lapsena saanut kuullut useammin kuin kerran olevani liian hiljainen ja ujo, liian arka ja varautunut ja seissyt tilanteissa liiaksi tuppisuuna. Oli kyseessä sitten sukujuhlat tai uudet sosiaaliset tilanteet harrastuksissa ja kouluissa. En usko, että sanoilla on haluttu minua loukata tai saada oloani tuntumaan vaillinaiseksi, vaan toiminnalla on ennemminkin haluttu kannustaa ja rohkaista minua olemaan uskaliaampi: saamaan uusia ystäviä, aktiviteetteja ja oivalluksia. Tämän myötä olen kuitenkin jo varhaisesta vaiheesta alkaen alkanut näkemään itseni jollain tapaa huonompana ja vääränlaisena, olen hävennyt sitä, että olen hiljainen tuppisuu. Uskon, että moni on kokenut samaa ja varmasti niinkin päin, että vilkasta lasta on tyynnytelty ja kehotettu olemaan rauhallisempi, vähemmän puhelias ja pysymään paikoillaan. Taustalla vaikuttanee sekin, että persoonallisuus on periytyvää, joten käskevä vanhempi voi tunnistaa lapsen käytöksessä tuttuutta ja huolestua siitä, että lapsi kokee samoja haasteita ujouteen/villiyteen liittyen, mitä vanhempi mahdollisesti itse on elämässään kokenut.

Hiljainen tai vilkas lapsi voi saada käytöksestään
kommentteja, jotka voivat vaikuttaa häneen läpi elämän.

Nuoruudessa omaan liian vähäisyyteen tai liiallisuuteen on voinut löytyä klassiseksi lääkkeeksi päihteet kuten alkoholi, joka poistaa estoja sosiaalisissa tilanteissa ja luo virheellisen kuvan omasta pystyvyydestä. Minulle kävi juuri näin ja aloin käyttämään alkoholia erityisesti sosiaalisten tilanteiden sujuvoittamiseksi. Koska tämä jatkui verrattain pitkään ja sai elämässäni painoarvoa, rakensin myös identiteettini virheellisesti sosiaalisemmaksi kuin, mitä todellisuudessa (selvinpäin) olinkaan. Ristiriita kasvoikin suureksi sen suhteen, millainen kuvittelin olevani ja sen, minkälainen todellisuudessa olinkaan. Tästä aiheutui haasteita erinäisissä tilanteissa ja erityisen selväksi ne tulivat työelämässä. Kirjoitan oman postauksen suhteestani alkoholiin, mutta lyhkäisyydessään se on ollut minulle keino hälventää omaa introverttiuttani ja tunnetta siitä, että olen jollain tapaa erilainen kuin muut.

Ekstrovertti työelämä

Minulle on sisäänpäin kääntyneisyydestä ollut työelämässä haittaa, ja yleisesti olen sitä mieltä, että valtaosa työpaikoista pyörii ekstroverttien ehdoilla. Sosiaalisuutta, seurallisuutta, sanavalmiutta, reippautta, aktiivisuutta, esiintymiskykyä, heittäytyvyyttä, innostuneisuutta ja rempseyttä arvostetaan ja niitä haetaan työpaikkailmoituksissa kuumeisesti. Edelleen jokaisessa meissä on sekä ekstrovertin että introvertin piirteitä, mutta edellä kuvaamani ominaisuudet soveltuvat suuremmissa määrin ekstroversion luonnehdintaan. Toki tämän päivän työelämässä arvostetaan itsenäisyyttä, jonka voi liittää introversioon, mutta vähemmälle arvostukselle tuntuu jäävän mahdollisuus perehtyä asioihin huolella, monotaskaus ja avokonttorien sijasta yksittäisten työhuoneiden palauttaminen keskittymiskyvyn parantamiseksi. Useissa työpaikoissa myös kokoustetaan ylenpalttisesti todelliseen tarpeeseen nähden ja palaverien tarkoitusperä voi jäädä pimentoon. Edistetäänkö niissä oikeasti työhön liittyviä asioita ja projekteja vai onko se tilaisuus pönkittää omaa osaamista ja asiantuntijuutta muiden paikalla olijoiden silmissä? Työelämässä tuntuukin olevan tärkeätä se, miten asioista sanotaan kuin se, mitä sanotaan.

Työelämässä pärjäävätkin pitkälle he, jotka tuovat äänensä kuuluviin ja, jotka eivät kaihda esillä oloa. Lopulta sillä, mitä puhut ei ole merkitystä, vaan huomio kääntyy siihen, miten puhut. Ujous on punainen viitta ja henkilöitä, jotka eivät tuo ääntään esiin, pidetään tyhmempinä. Juhani Mattila on kirjoittanut Ujoudesta, yksinäisyydestä mielenkiintoisesti ja voimavaralähtöisesti. Puhun tietoisesti mieluummin introverttiudesta kuin ujoudesta, sillä jälkimmäinen on turhan negatiivisesti sävyttynyt käsite, vaikka ihan yhtä relevantti kohdallani onkin. Olen saanut työelämässä kuulla olevani vääränlainen ja liian hiljainen. Aikaisemmissa kirjoituksissa olenkin kertonutkin, kuinka työuupumukseen ajaneessa työsuhteessa, esimieheni tokaisi useaan otteeseen minun olevan ujompi kuin olisi haluttu. Tämän kuuleminen ei tietystikään ole tuntunut hyvältä ja se on nostanut piilossakin olleita, aikaisemmin tukahdutettuja, tunteita pintaan. Olen saanut kuulla olevani huono asiakaspalvelija  tehdessäni nuorempana asiakaspalvelutehtäviä. Töiden suhteen ei tuolloin ollut varaa valita ja työskentelin erimittaisia pätkiä asiakaspalvelussa, vaikka se oli minulle kaikkea muuta kuin luontevaa. Samaten ollessani työttömänä, tapasin TE-toimistossa virkailijan, joka ikään kuin ohimennen tokaisi minun olevan introvertti ja sen selittävän sitä, miksi olen työtön. Ujouden ja introverttiuden lisäksi minua on kutsuttu erityisherkäksi kollegan toimesta, mikä varmasti kohdallani pitää myös paikkansa.

Ryhmä- ja tiimityöskentelyn lisääntyminen työelämässä

Introvertille voi tulla haasteita työelämässä ja opiskelumaailmassa esimerkiksi siksi, että molemmissa vaaditaan alati kasvavissa määrin ryhmätyötaitoja ja -valmiutta. Ryhmä- ja tiimityöskentelyä arvostetaan ja niitä halutaan hyödyntää laajalti, mitä erilaisimmissa tehtävissä. Itse vierastan ryhmä- ja tiimimuotoista työskentelyä, sillä niissä vaikuttaa tehtävän lopputuloksen kannalta liiaksi se, minkälaisia ihmisiä ryhmässä on ja, minkälaiseksi ryhmädynamiikka muotoutuu. Usein tämän kaltaisen työskentelymuodon itseisarvona on se, kuka keskustelee eniten ja, kuka on eniten äänessä. Oletuksena on, että mitä enemmän on äänessä, sen enemmän tietää. Samalla luodaan liian herkästi yhteneväisyysmerkit sen kanssa, että henkilö, joka on hiljempaa, ei tiedä keskusteltavista asioista. Mielestäni sillä, kuka puhuu eniten ei pitäisi olla minkäänlaista merkitystä. Henkilö, joka on muiden kustannuksella pelkästään äänessä, voi usein olla hyvinkin sosiaalisesti taidottomampi kuin henkilö, joka on enemmän vetäytyvä. Ryhmä- ja tiimityöskentelytaitoinen henkilö on mielestäni sellainen, joka rakentaa ryhmän kesken luottamusta niin, että jokainen pääsee ääneen ja arvottaa puheenvuoroja laadun eikä määrän suhteen.

Ryhmämuotoisessa työskentelyssä käykin hyvin ilmi Dunning-Krugerin efekti, jossa henkilöt, joilla on heikko kyky suorittaa tehtävää, yliarvioivat oman kykynsä ja ihmiset, joilla on korkea kyky suorittaa tehtävää, aliarvioivat omat kykynsä. Ryhmätyöskentelyssä tämä näkyy hyvin selkeästi ja äänessä ovat usein henkilöt, jotka eivät persoonallisuutensa puolesta kaihda äänessä oloa sekä sellaiset, joilta löytyy omien kykyjen yliarviointia. Tällä on usein vaikutuksensa siihenkin, mistä keskustellaan, sillä äänessä oleva enemmistö määrittelee herkästi keskustelun suuntaan ja jo se osaltaan poissulkee muiden keskustelijoiden mukaan pääsyä. Huomaan kaihtavani ryhmätyöskentelyä siksikin, että en ole tottunut brainstormailemaan ideoita muiden kanssa, vaan olen tottunut perehtymään asioihin itsenäisesti ja pallottelemaan valmiita ideoita sitten muiden kanssa. Saan parhaimmat ja luovimmat ideani usein unissani ja nukkuessa, en kokouspöydän äärellä huone täynnä ihmisiä.

Mukavuusalueella pysyminen

Minulle mukavuusalueellani pysytteleminen on
ollut jopa opettavaisempaa kuin sieltä
poistuminen, sillä silloin olen joutunut 
kohtaamaan itseni.

Koska olen saanut kuulla olevani jotenkin liian hiljainen ja vääränlainen, olen tiennyt, että minun täytyy puskea mukavuusalueeni ulkopuolelle kenties tavanomaista useammin. Tämä onkin ollut jonkinlainen elämänmottoni, että aina pitää mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, sillä siellä tapahtuu se maaginen kasvu. Näin olen myös tehnyt ja se onkin kuljettanut minua varsin eri paikkoihin ja rikastuttanut minua lukuisilla eri kokemuksilla, eikä se siten ole ainoastaan huono asia. Se on kenties kuitenkin ollut osasyynä työuupumiselleni, sillä jatkuva mukavuusalueen ulkopuolelle kurottaminen vie voimavaroja, eikä siitä pidemmän päälle ole helppoa palautua. Jos toistuvasti ylittää omia rajoja (jotka voivat kaiken lisäksi olla epäselviä) ja pusertaa itseään muottiin, joka ei sovi omalle luonteelle, ei lopputulos voi olla kovin kummoinen. Toistuva itsen ylittäminen, muovaaminen ja jonkin paremman kurottaminen voivat ajaa ihmisen loppuun. Pysyttelenkin nykyisin enenevissä määrin omalla mukavuusalueella, sillä minulle juuri se on ollut riittävää, rohkeaa ja opettavaista. Olen päässyt tutustumaan aitoon itseeni ja siihen, mitä minä haluan.

Toipumisprosessin myötä olenkin oivaltanut paremmin sen, minkälainen minä olen ja, miksi olen kokenut riittämättömyyttä. Ujous on aiheuttanut minussa häpeää, vaikka evoluutionallisesti ajatellen se on täysin luontevaa reagointia eloon jäämisen kannalta, sillä varuillaan oleminen uuden edessä on varmistanut ihmislajin säilymisen. Ymmärrän paremmin ominaispiirteitäni ja esimerkiksi esiintymisjännityksen taustalla vaikuttavia pelkoja ja toiveita. Tunnistan paremmin omia vahvuuksiani ja sen sijaan, että toivoisin olevani ekstrovertimpi, olen alkanut näkemään introverttiuteni omana henkilökohtaisena voimavarana. 

Olen kokenut liiallisissa määrin, että minun täytyy muuttua vastaamaan ympäristön odotuksia paremmin ja siksikin toistuvasti puskenut mukavuusalueeni rajojen yli. Nykyisin ajattelen enneminkin, että minä saan olla juuri sellainen kuin olen ja, että ympäristössä voi yhtä lailla olla vikaa, jos sinne ei kelpaa. Minun tehtäväni on kunnioittaa itseäni sen verran paljon, että hakeudun sellaisiin ympäristöihin, jossa minut hyväksytään ja, jossa minä pääsen hyödyntämään luontaisia ominaispiirteitäni. Minun paikkani ei ole työpaikassa, johon haetaan ekstroverttiä, vaan minulle sopivampi paikka on sellainen, jossa arvostetaan introversion perehtymiskykyä, ajattelun kapasiteettia ja keskittymiskykyä. Yhtä lailla, kun työpaikat etsivät parasta työntekijä matchia, myös minä saan etsiä minulle parasta työpaikka matchia. Elämä on liian lyhyt sellaiseen, että pusertaa itseään toistuvasti väärän kokoiseen muottiin, joka yksinkertaisesti ei sovi itselle. You do You.

 

Vinkkejä muille introverteille, jotka elävät ekstrovertissä maailmassa:

• Muista, että sosiaalisuutta on paljon erilaista. Se, miten paljon joku on äänessä, ei kerro tämän sosiaalisista taidoista oikeastaan mitään.
• Hiljaisuus ei ole tyhmyyttä. Edelliseen jatkaen, muista seuraavissa tiimityöskentelytilaisuuksissa, ettei keskustelun puheenvuorojen määrä korreloi osaamisen tai tietämisen kanssa.
• Keskity omiin vahvuuksiisi. Kaikki eivät voi olla luontaisia esiintyjiä, viihdyttäjiä tai puhujia, mutta muista toki, että kaikkea on mahdollista harjoitella. Hyödynnä siinäkin omia vahvuuksiasi.
• Hyväksy itsesi. Olen toistanut tätä aikaisemminkin, mutta mielestäni tämä on kaiken a ja o. Jos itse ei hyväksy itseään, kuka muukaan niin tekisi?
• Et ole ainut! Introvertit ovat taitavia naamioitumaan, mutta meitä on paljon. Albert Einsteinkin oli oletetusti introvertti.

Olen suorittaja ja se on yksi työuupumukseni taustatekijä

Työuupumuksista puhuttaessa ja lukiessani aiheesta kirjoituksia olen usein törmännyt suorittamisen teemaan. Liiallisen suorittamisen sanotaan olevan yksi merkittävä syy työuupumuksen taustalla ja siihen liitetään usein perfektionismi, tunnollisuus ja viimeiseen asti huolitellun työjäljen varmistaminen, kymppien tavoittelu. Kaikki suorittajat eivät kuitenkaan ole perfektionisteja ja suorittamisessa itsessään on usein kyse muustakin kuin toiminnan lopputuloksesta. Suorittaminen on opittu tapa, jolla harhautetaan huomio ja pidetään itse sen verran kiireisenä, ettei ole ymmärrystä, halua tai aikaa kohdata omia todellisia ongelmia. Suorittaminen onkin usein pakokeino ja väylä tukahduttaa omia tunteita. Se on läheisesti yhteydessä tyytymättömyyteen, sillä usein suorittajalle ei riitä mikää. Mikään määrä suorituksia ei tyydytä suorittajan sisällä olevaa tyhjiötä, jota virheellisesti pyritään suorittamisella täyttämään.

Mistä suorittaminen voi johtua?

Elämme hyvin työkeskeisessä yhteiskunnassa ja
meille muodustuu jo lapsena kuva työn
merkityksestä.

Kuten taipumusta miellyttämiseen, myös taipumusta suorittamiseen voi tarkastella opittuna käyttäytymismallina, jonka juuret juontuvat usein lapsuuteen. Lapsi oppii vanhemmilta työnteon mallin ja aistii herkästi sen, miten vanhemmat ovat suhtautuneet työntekoon ja tekemiseen. Työn puute on voinut lisätä perheessä koettua huolta tulevaisuudesta ja aiheuttaa erinäisiä liitännäisseurauksia kuten talousongelmia, päihdeongelmia ja mielenterveyden haasteita. Puhe työstä on voinut olla negatiivista ja työstressi on voinut valua koko perhepiiriin lastenkin kannettavaksi. Toisaalta vanhemman työ on voinut lapsen omien tulkintojen mukaan mennä hänen tarpeidensa edelle esimerkiksi pitkien työpäivien tai vähäisten lomien myötä, ja siten lapsi on paitsi pettynyt vanhempaan myös kiinnostunut siitä, mikä on häntä tärkeämpää. Erilaisia skenaarioita on lukemattomia, mutta yhteistä niille on se, että lapsi voi alkaa kompensoimaan rakkaudettomuuden kokemuksia keskittämällä huomiota kasvavissa määrin koulunkäyntiin ja mahdollisiin harrastuksiin. Toimintaa vahvistaa entisestään se, jos se johtaa palkitsemiseen eli vanhemman kehuihin ja saatuun positiiviseen huomioon, sillä tällöin lapselle vahvistuu kuva siitä, että rakkautta saadaan tekemisen kautta.

Myös suomalaista yhteiskuntaa voi sanoa suorituskeskeiseksi ja tehokkuutta arvottavaksi, työkeskeiseksi. Luterilaisen työmoraalin myötä ahkeruutta ja reippautta tavoitellaan ja ihminen arvotetaan sen mukaan, mikä hänen asemansa työmarkkinoilla on. Koulujärjestelmässä lapset sosiaalistetaan yhteiskuntaan ja painopisteet opetettavien aineiden suhteen vaihtelevat eri aikakausina työmarkkinoiden tarpeen mukaan. Yhä nuorempien odotetaan tietävän sen, mitä he haluavat opiskella ja, mitä ammattia harjoittaa. Työelämästä pudonneita aktivoidaan ja julkisuudessa heitä moititaan laiskoiksi tai elämässä epäonnistuneiksi. Mielenterveys on valjastettu osoittamaan työkykyä ja vapaa-aika palvelemaan työstä palautumista. Eläkeläisiä kannustetaan ylläpitämään terveyttä ja toimintakykyä eläkeläisen jaksamiseen räätälöidyn osa-aikatyön muodossa. Yhteiskunta lähettää siten kaikenikäisille ihmisille signaaleja siitä, kuinka keskeistä työ ja työelämä on.

Meitä myös kasvatetaan sisukkaiksi ja suomalaisten yksi tärkeimmistä luonteenpiirteistä, sisu, onkin erityisen soveltuva työelämän tarpeisiin – kukapa suomalainen ei haluaisi olla sisukas? Sisulla varusteltu yksilö on aikaansaava ja valmis puskemaan läpi harmaan kiven. Kohtuullisuus olisi tämänkin hyveen kohdalla suotavaa, sillä liiallisen sisukkuuden voi nähdä synonyymina työuupumukselle kuten Liisa Uusitalo-Arola Uuvuksissa teoksessaan esittää. Omalla kohdallani liiallinen sisukkuus ohjasi työuupumukseen johtanutta työsuhdettani siten, että en halunnut luovuttaa, vaikka kaikki merkit viittasivat siihen, että työsuhde oli ongelmallinen huolimatta siitä, miten sisukas tai sisuton olisin ollut. Ajattelin välttäväni uupumuksen vain painamalla entistä kovempaa ja sisukkaammin – sisuuntuvani oikein huolella. Pidänkin sisua nykyisin kohtuudella käytettynä positiivisena asiana, mutta liian hallitsevana piirteenä sisu on omiaan hyvinkin tuhoisalle, jopa masokistiselle käytökselle.

Sosiaalinen media ja suorittaminen

Sosiaalisessa mediassa on paljon hyvää, mutta
se voi olla yksi tekijä, joka kannustaa
suorituskeskeiseen elämäntapaan.

Viime vuosina kiihtynyt sosiaalisen median suosio on myös omiaan altistamaan käyttäjiä yltiölliselle suorittamiselle. Seuraajien määrän voi nähdä korreloivan suorittamisen kanssa: mitä enemmän ja mitä mielenkiintoisempaa sisältöä yksilö tuottaa, sen todennäköisemmin hän saa lisää seuraajia. Toimintaa ei välttämättä ohjaa mielekkyys, vaan se pelkistyy seuraajien määrän kasvattamiseen ja yhä näyttävimpien tempausten toteutukseen. Seuraajamäärien kasvu taas mahdollistaa toiminnan jatkumisen ja kasvattamisen. Seuraajien näkökulmastakin tämä on loogista, sillä onhan se koukuttavampaa seurata henkilöitä, jotka päivittävät monipuolisesti ja säännöllisesti kuin henkilöitä, joiden sisältö on mitään sanomatonta ja vähäistä. Somesta myös herkästi välittyy virheellinen kuva siitä, kuinka kaikki muut tekevät niin paljon, ovat jatkuvasti menossa, ovat hyvissä töissä, ovat isoilla ystäväpiireillä varusteltuja, ovat matkustaneet maailmanympäri useita kertoja, omaavat täydellisen ulkonäön ja niin edelleen. Lista on loputon, mutta viesti on selvä: Kaikki ympärilläni tekevät niin paljon enemmän kuin minä! Somella on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa, sillä se näyttää vain varsin kapean ja tarkasti valitun hetken yksilön elämästä. Tämä saattaa silti herkästi unohtua somea selaillessa.

Aivojen näkökulmasta somen käyttö on tietyllä tavalla myös suorittamista, sillä se aktivoi ja energisoi aivokemioitamme ja pitää yllä virittyneisyyttä ja tarkkaavaisuuden tasoa. Puhelimen käyttö täyttää herkästi muutoin toimettomat hetkemme esimerkiksi bussipysäkillä, kahvitauolla ja nukkumaan mentäessä. Siitä on tullut keino paeta todellisuutta silloinkin, kun olisi hyvä heittää aivot narikkaan ihan vain olemalla. Uskonkin, että some on yksi merkittävä syy sille, miksi suorittamisesta on tullut entistä tavanomaisempaa ja yhä useampi havahtuu siihen, että elämästä puuttuu mielekkyys ja rentous.

Miten suorittaminen näkyy elämässä?

Suorittamisessa on tyypillistä se, että toiminnasta katoaa ilo. Ilo on saattanut alkuun olla toiminnassa mukana, mutta pikkuhiljaa, kierrosten kasvaessa ja toiminnan pirstaloituessa, suorittaja ei välttämättä edes oleta tai odota, että toiminta tuottaisi suorittajalle mitään positiivista. Vuosien kouluttautumisen jälkeen valmistuminen ei välttämättä tunnu miltään tai useiden vuosien kestäneen työputken jälkeen tapahtuva ylennys voikin olla aivan mitäänsanomaton hetki. Positiivinen palaute työnjäljestä ei enää motivoi tai se kaikuu kuuroille korville. Katse on jo seuraavassa etapissa. Suorittaja paahtaa menemään robottimaisesti tyytyen kohtaloonsa, näin elämää kuuluu elää, eikä pysähdy kyseenalaistamaan tekemiä valintoja tai pohjimmiltaan sitä, miksi tekee asioita niin kuin tekee. Koko elämä kaventuu suoritukseksi.

Suorittaminen valtaa herkästi alaa useilta elämän osa-alueilta ja esimerkiksi identiteetti määrittyy tällöin usein tekemisen kautta: olen opiskelija, olen x alan ammattilainen, työntekijä yrityksessä x ja suorittajan voi olla vaikea määritellä itseä muiden elämän osa-alueiden kautta. Hän voi tuntea olonsa hyvin epävarmaksi, mikäli tällaiset ulkoiset ominaisuudet ja niihin liittyvät tittelit riisutaan. Miten sinä esittelisit itsesi, jos et saisi tuoda esiin mitään koulutukseen tai työhön liittyvää? Yksi vaihtoehto on toki tuoda itseä esiin harrastusten ja vapaa-ajan kautta, tosin nykyisin on melko tyypillistä, että suorittaminen valuu vapaa-ajallekin. Tätä tukevat erinäiset tekniset apuvälineet kuten älykellot ja -sormukset, joilla saadaan kätevästi mitattua urheilusuoritusten statistiikkaa. Liikuntaa voidaan harrastaa sen mielekkyyden sijasta siksi, että saadaan suoritetuksi treeniohjelman mukainen harjoitus ja kerätyksi siten viikon liikuntapisteet. Askelmäärää voidaan kytätä ja pakonomaisesti tavoitella tiettyjä lukemia, vaikka olisi parempaakin tekemistä. Älylaitteet ja niihin kytketyt sovellukset ilmoittavat tavoitteen saavuttamisesta. En sano, etteikö erinäisistä motivaatiosovelluksista ja älylaitteista olisi hyötyä ja tukea liikuntaan, mutta pidän valitettavana sitä, mikäli toimintaa ohjaava motivaatio pelkistyy liikunnan ilon tavoittelun sijasta tiettyjen numeeristen tavoitteiden saavuttamiseksi. Samalla saatetaan liikaa luottaa älylaitteiden analyysiin esimerkiksi unenlaadusta ja vieraantua omista tuntemuksista sen suhteen, onko olo yöunien jälkeen levännyt vai ei. Suorittaminen voi valua vapaa-ajalle luovissakin harrastuksissa. Sosiaalinen media pursuaa tarinoita siitä, kuinka yksilö onnistui luomaan uran mielekkäästä maalaus- tai lauluharrastuksesta some-alustojen avulla. Yhä useampi tuntuukin hyödyntävän somea harrastustoiminnassaan sen toivossa, että siitä rakentuisi itselleen jonakin päivänä ammatti. Tällöin toiminta ei välttämättä ole enää kovin harrastusmaista, vaan taipuvaista suorittamiseen ja toiminnan tuloksellisuuteen.

Suorittajan elämässä myös sosiaaliset suhteet
voivat olla yksi suorittamisen osa-alue.

Sosiaaliset suhteetkin saattavat kaventua välineiksi ja yhdeksi suorittamisen osa-alueeksi. Ystävyyssuhteita saatetaan ylläpitää velvollisuudentunteesta ja ystäviä nähdä useita kertoja viikossa, koska näin kuuluu tehdä. Suorittaja ei välttämättä pysähdy lainkaan miettimään sitä, haluaako hän juuri sillä hetkellä nähdä ystäviään, onko hänellä energiaa olla sosiaalinen tai, ovatko hänen ystävänsä hänelle oikeasti tärkeitä. Some tietysti osaltaan voimistaa tätä, sillä tapaamisista saadaan seuraajakunnalle todistusaineistoa ja itsestä voidaan välittää kuvaa sosiaalisesti aktiivisena ja suosittuna ihmisenä. Suorittajan läheisenä voikin olla haastavaa, sillä tapaamisista voi jäädä kolkko tunnelma ja epäilys siitä, oliko suorittaja tilanteessa aidosti läsnä. Esiin voi nousta mietiskelyä siitä, halusiko suorittaja nähdä juuri minut vai, olisiko tilalla voinut olla lähinnä kuka vain, jotta suorittaja saa tunteen sosiaalisesta aikaansaatavuudestaan.

Työnantajan näkökulmasta suorittamiseen taipuvaiset tekijät ovat haluttua työvoimaa. He saavat aikaan, tekevät työtehtävänsä ja vähän yli usein tunnollisesti ja hyvin. Suorittajiin voi myös luottaa, sillä tehtävät jäävät harvemmin hoitamatta eikä ylitöihin joutuminen ole heille maailmanloppu – päinvastoin. Suorittajat voivat lisätä myös muiden työntekijöiden työpanosta terveen kilpailun muodossa ja toisaalta heille voidaan herkästi nakittaa epämieluisia tehtäviä. Suorittajat ovat työpaikkojen kultakimpaleita – ainakin siihen saakka, kunnes padot murtuvat ja suorittaja sairastuu työuupumukseen.

Polkuni suorittamiseen

Tunnistan itsessäni sen, että olen ollut aina suorittamiseen taipuvainen työntekijänä. Aloitin työurani jo alaikäisenä erinäisten urakkapalkkapohjaisten työsuhteiden kautta, joissa arvatenkin töitä paiskittiin tauotta palkan riippuessa työn määrästä. Nuorena työntekijänä toiminnassa oli mukana näyttämisen halua niin itselle kuin muillekin ja, koska nuorena tietysti jaksoi paremmin kuin vanhempana, taukojen pitämättömyydessä ja työpäivien venyessä ei ollut mielestäni mitään huolestuttavaa. Työnantajatkaan eivät tästä luonnollisesti huomauttaneet, ja varmasti olettivat alaikäisen/nuoren työntekijän osaavan alan työehtosopimuksen ja sen koukerot tarpeeksi hyvin tietääkseen lakisääteisistä tauotuksista. Nykyisin ajattelen, että ilman urakkapohjaisia työkokemuksiakin olisin työntekijänä suorittaja, mutta olen silti varma, että kyseiset kokemukset loivat pohjan suorittamiselle ja mallin vahvistamaan tähän taipuvaista työotettani tulevissakin työsuhteissa. 

Olen työntekijänä taipuvainen suorittamiseen
ja sitä on voimistanut entisestään
varhaiset työelämäkokemukseni.

Suorittaminen on näkynyt myös siinä, kuinka olen jollain tavalla päättömästikin hakeutunut uusiin työtehtäviin. Olen tehnyt erilaisia töitä laidasta laitaan, ja minulta löytyy laaja kattaus työkokemusta. Yhden työsuhteen päättyessä, minulla on ollut jo seuraava vireillä. Opiskeluaikanakin työskentelin opintojen ohessa jatkuvasti, vaikka minulla ei olisi ollut varsinaisesti taloudellista pakkoa tehdä näin. Muistan, kuinka yliopistoaikani fuksivuonna opinnot alkoivat syyskuussa ja lokakuussa jo aloitin osa-aikaisen työsuhteen opintojen oheen. Maisterivaiheen opintoihin liittyneen työharjoittelun suoritin arkisin, gradua kirjoitin iltaisin ja viikonloppuisin tein toista työtä. Minulla oli siis kaksi työtä samaa aikaa gradun kirjoittamisen lisäksi.

Nuorempana harrastin voimistelua kilpatasolla ja viikkotasolla harjoituksia oli parhaimmillaan kuusi. Harrastukseen kuuluivat myös kilpailut ja treenileirit. Päädyin harrastuksen pariin ala-asteikäisenä ja lopetin sen lukioiässä, sillä valintana oli joko kouluun panostaminen tai lajin parissa rakennettu ammattilaisuus. Valitsin kouluun panostamisen. Kilpaurheilutaustalla on varmasti tekijänsä sille, miksi minä suoritan. Se myös ohjasi minua ympäristöön, joka vahvisti suorittamista ja hyviä suorituksia. Yläasteen kävin nimittäin liikuntapainotteisella luokalla, jossa arvatenkin kilpailu oli kovaa. Luokan taso oli kova ja jokainen oli paitsi omassa liikuntalajissaan myös opinnoissaan kunnianhimoinen. Ystäväpiirini muodostui hyvin samankaltaisista henkilöistä, joita luonnehti ahkeruus, tunnollisuus ja vaativuus. Luulen, että tuo nuoruuden aikainen kokemus vaikuttaa minuun vielä tänäkin päivänä, sillä saatan edelleen olettaa, että kaikki muutkin ympärilläni haluavat tehdä opintoja tai uraa sata lasissa. Yläasteikäinen on kuitenkin sellaisessa iässä, jolloin varsinkin vertaisikäisten merkitys kehitykselle on suurta. Tokikin voimistelu oli minulle mielekäs harrastus, jonka parissa sain lukemattomia onnistumisen kokemuksia ja sosiaalista kanssakäymistä. Opin ajankäytönhallintaa jo nuoresta iästä ja toisaalta se loi pohjan sille, miksi liikunta on minulle tänäkin päivänä hyvin tärkeä asia.

Miksi sitten olen tehnyt näin paljon?

Kirjoitinkin alussa, kuinka suorittaminen on keino tukahduttaa tunteita, ja minulle juuri tämä on ollut merkittävin toimintaa ohjaava tekijä. Minulle ei ole ollut tärkeää tehdä täysin virheettömiä suorituksia, vaan tärkeämpää on ollut se, että on paljon samanikaisesti meneillään ja monta rautaa tulessa. En ole tavoitellut kymppejä, vaan minulle on riittänyt kasi tai ysi (joka jo itsessään tietysti on hyvä tulos). Peruskoulutodistukseni ovat muistaakseni olleet keskiarvolta kasi puolen - ysin luokkaa. Myöhemmissäkin opinnoissa olen suoriutunut keskivertoisesti, gradustani sain kolmosen ja olin todella tyytyväinen. Työsuhteissa olen tehnyt parhaani ja kahminut töitä, mutta työn laatua on tietysti vaikeampi arvioida, kun ei ole koulun tavoin arviointiasteikkoa käytössä. Oman työn arviointi on haastavaa, erityisesti, jos on taipuvainen vähättelyyn ja vaatimattomuuteen, ja toisilta saatu palaute on voinut mennä kuuroille korville, sillä suorittajalle tyypillisesti olen jättänyt positiivisen palautteen huomiotta. 

Suorittaminen on tarjonnut minulle pakokeinon
kohdata hankalia tunteita.

Minun tapauksessani suorittaminen on ollut lapsuudesta asti opittu käyttäytymismalli. Meillä ei lapsuudenperheessäni juurikaan näytetty tai puhuttu tunteista, ja tekemisen kautta olen saanut tunteen hyväksytyksi tulemisesta ja välittämisestä. Hyvä kouluarvosana kokeesta on poikinut kehuja ja minulle on välittynyt tunne, että olen onnistunut vanhempien silmissä. Saadakseni tätä lisää, olen vaatinut itseltäni lisää ja pyrkinyt toistuvasti hyviin suorituksiin. Minulle opiskelu ja harrastaminen ovat olleet tietynlaisia pakokeinoja, sillä meillä riideltiin jonkin verran. Pakenin mieluummin tekemiseen ja omaan maailmaan kuin jäin vellomaan riitelystä syntyneeseen negatiiviseen ilmapiiriin. Tein sitä, missä olin hyvä. Vanhempien erotessa olen ollut yläasteikäinen ja entisestään paennut liikuntaluokan kilpailuhenkiseen tekemisen maailmaan. Erosta ei sen kummemmin puhuttu eikä tunteita näytetty. Sama kuvio on aikuisuudessakin toistunut, sillä stressaavissa elämäntilanteissa (muutto uudelle paikkakunnalle, ihmissuhteen päätös tai aloittaminen, uuden työn aloitus tms.) olen usein juuri lisännyt kierroksia kahmimalla lisää tekemistä, jotta olen voinut tukahduttaa tilanteesta aiheutuvat tunteet ja huolet kiireen alle. Olen pitänyt itseni liikkeessä, jotta ei tarvitse pysähtyä ja kohdata niitä asioita, joita on paennut. Luonnollisesti käsiteltävien asioiden määrä on ajan saatossa kasvanut ja kynnys hidastamiselle noussut. Siksi kohdallani työuupumus oli oikeastaan vain ajan kysymys ja minut sai pysähtymään vasta uupumuksen vakava muoto.

Olin typistänyt koko olemassaolon oikeuden suorittamiselle alisteiseksi. Onko minulle oikeutta olla olemassa, jos en tee asioita? Saanko ja voinko vain olla? Tämän kaltainen ajatusmaailma tuli minulle varsin selväksi työuupumuksen jälkimainingeissa ollessani työtön ja voimaton tekemään juuri lainkaan mitään. Työttömyys ja tekemättömyys tuntuivat entiselle suorittajalle alkuun jopa ahdistavammalta kuin uupumukseen johtaneessa työsuhteessa oleminen. Minun piti ikään kuin opetella vain olemaan ja hyväksyä se, että elämässäni oli meneillään hyvin vähäenerginen vaihe. Samanaikaisesti menneisyyden haamut tuntuivat saavan minua kiinni ja jouduin käsittelemään asioita, joita olin vältellyt vuosia. Kaikki tämä aiheutti sen, että työuupumuksen jälkeinen toipumisen aika ei ollut alkuun lainkaan helppoa tai huojentavaa – päinvastoin. Samanaikaisesti koin häpeää ja hämmennystä siitä, että olin työuupunut ja päästänyt itseni sellaiseen jamaan, vaikka tosiasiassa minulla ei ole juurikaan ollut vaihtoehtoista tapaa toimia keinovalikoimassani.

Suorittaminen on usein rajatonta

Suorittamista voi hellittää, keskeistä on
tunnistaa motiivit toiminnan taustalla.

Suorittaminen on viheliäinen tapa toimia, eikä sen kitkemiseksi aina riitä vain neuvot siitä, että hellitä vähän tai älä tee niin paljon. Kuten miellyttämisenhaluun, myös suorittamiseen liittyy rajattomuutta, sillä suorittaja ei välttämättä tiedä omia rajojaan sen suhteen, kuinka paljon hän oikeasti jaksaa tehdä. Suorittajalta on voinut jo kauan aikaa sitten hämärtyä ikään kuin se tavanomainen määrä tehdä asioita. Hän saattaa tehdä toistuvasti ylipitkää työviikkoa, harrastaa paljon, nähdä ystäviä usein ja viettää hyvin vähän toimettomia hetkiä. Tässähän ei ole mitään väärää, mutta suorittajan kohdalla toiminta voi olla hyvinkin aneemista, se ei palkitse ja se on voinut jatkua hyvinkin pitkään. Sitä miksi asioita tehdään, ei tiedetä eikä sitä, mitä haluaisi mieluummin tehdä. Ei tunnisteta omia jaksamisen rajoja ja toistuvasti tehdään enemmän kuin olisi voimavaroja. Pinnan alla saattaa kyteä aikapommi ja henkisesti voidaan voida hyvinkin huonosti.

Meidän suorittajien olisi hyvä muistaa se, että riitämme varsin hyvin ihan itsenämme. Suoritusten ja tekemisten määrä ja laatu eivät määritä ihmisyyden mittaamme. 

Suorittamisen kitkemiseksi lähtisin herättelemään tekemiseen liittyviä ajatuksia ja kiinnittämään huomiota rajoihin:

• Onko sinulla tarpeeksi palautumisen hetkiä arjessasi? Hetkiä, jolloin sinun ei tarvitse tehdä mitään? Osaatko kaivata tai vaatia itsellesi tällaista aikaa?
• Oletko tyytyväinen elämääsi tällä hetkellä? Missä olisi parantamisen varaa ja, missä olet mielestäsi onnistunut? Mieti erityisesti asioita, jotka eivät liity koulutukseen tai ammattiin.
• Minkälainen työntekijä olet? Nautitko siitä, mitä teet? Suorittajan voi olla vaikea arvioida omaa panostaan, joten kysymystä voi pohtia esimerkiksi työkaverin kanssa tai esimiehen tuella seuraavassa kehityskeskustelussa.
• Osaatko rajata työmäärää tai koetko siihen tarvetta? Osaatko sanoa ei, jos sinulle tarjotaan lisää tehtäviä, vaikka edellisetkin ovat vielä kesken? Jos et, niin mistä se mahtaa johtua?
• Miten suhtaudut keskeneräisyyteen? Suorittaja haluaa usein viedä aloittamansa asiat loppuun vaikka väkisin ja tällainen toiminta voi siten vaikuttaa heikentävästi hyvinvointiin.
• Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua? Oletko pettynyt, jos skenaario ei toteudukaan?

Liiallista miellyttämisenhalua työuupumuksen taustalla

Alkaessani tarkemmin pohtia omia käyttäytymismallejani, jotka edistivät työuupumukseen sairastumista, päällimmäiseksi nousi taipumukseni pyrkiä miellyttämään muita oman hyvinvointinikin kustannuksella. Oivallus oli minulle jopa lievä järkytys, sillä en ollut mieltänyt itseäni miellyttäjätyyppiseksi. Olen pitänyt itseäni suhteellisen vahvana ja esimerkiksi opiskeluaikoina ollut mielipiteiden ja aatteiden suhteen riippumaton ja puolueeton, vaikka ympäristöstä tuli tuolloin painostaviakin poliittisia signaaleja. Minulle on ollut tärkeää selvittää ja tehdä johtopäätöksiä asioista itsenäisesti, valmiiksi annetuista totuuksista olen halunnut kieltäytyä. Kaikkea tätä vasten pidin hämmentävänä sitä, että kyllä, minä olen miellyttäjä. 

Miellyttäminen ei ole mielistelyä.

Pidän kuitenkin tärkeänä erottaa miellyttämisenhalun ja mielistelyn toisistaan, sillä ne usein virheellisesti sekoittuvat keskenään. Mielistelyssä on kyse toisten henkilöiden peesaamisesta, jolloin omista ajatuksista ja näkemyksistä todennäköisemmin tingitään. Peesaaminen tapahtuu omien mielipiteiden kustannuksella ja toimintaa voi ohjata oman edun tavoittelu. Sen sijaan miellyttäminen on mielestäni enemmänkin herkkyyttä tulkita sosiaalisia vuorovaikutustilanteita ja pyrkimystä sovittaa oma toiminta toisen tapaan siten, ettei konflikteja pääsisi syntymään. Juuri konfliktien välttely voi olla merkki miellyttämisestä, mutta sitä on myös toisen lukeminen, kuunteleminen ja yritys ymmärtää toisen käyttäytymistä ja niistä aiheutuvia seurauksia. Toiminnan tavoitteena voi olla oman edun ajamisen sijasta enemmänkin sosiaalisten suhteiden vakiinnuttaminen ja miellyttävän ilmapiirin edistäminen.

Mistä miellyttäminen johtuu?

Suurella osalla ihmisiä on eri asteista miellyttämisenhalua, sillä sosiaalisena eläimenä kyseessä on muiden hyväksynnän saaminen ja toiminnan taustalla vaikuttaa pelko hylätyksi tulosta. Hylätyksi tuleminen taas on merkinnyt ihmisen kehityksen historiassa kuolemaa, joten evoluution näkökulmasta halu miellyttää on enemmän kuin ymmärrettävää. Taito ei ole pahaksi työelämässäkään, sillä usein miellyttäjät ovat henkilöitä, joiden kanssa on mukava tehdä töitä ja, joiden kanssa tullaan hyvin toimeen. He ovat kirjaimellisesti miellyttävää seuraa. Kaikki eivät taivu hapannaamaisiksi boss bitcheiksi tai asiakeskeisiksi individualisteiksi näin kärjistetyksi sanottuna, vaan työelämässä pitäisi olla paikkansa myös niille mukaville ja ystävällisille työntekijöille ilman, että heitä automaattisesti alettaisiin riistää tai hyväksikäyttää.

Miellyttäminen voi olla lapsuudessa opittu
selviytymisstrategia, joka ei enää aikuisena
ole paras tapa toimia.

Miellyttämisenhaluisuutta voi myös lähestyä opittuna selviytymisstrategiana. Lapsuudessa opitut toimintamallit ohjaavat käyttäytymistä myös aikuisuudessa ja se, mikä on aikanaan osoittautunut hyväksi tavaksi toimia, ei välttämättä olekaan enää tänä päivänä se hedelmällisin tapa. Näkökulma on mielestäni hyvin armollinen, sillä lapsi on vanhempiensa armoilla ja käyttöön otetut selviytymisstrategiat valikoituvat ja määräytyvät nimenomaan selviytymisen ja henkiinjäämisen kannalta. Lapsi ei valitse perhettään, johon hän syntyy, eikä hänellä luonnollisestikaan ole kapasiteettia reflektoida valitsemansa toimintamallin hyötyjä ja haittoja. Lapsena miellyttämisen pääkohteena on voinut olla vanhemmat/huoltajat, ja toiminta on hyvinkin voinut olla tuloksellista hyväksynnän ja rakkauden saamisen näkökulmasta. Vanhempia on voinut miellyttää lapsi, joka on kiltti ja tottelevainen, ja palkitsemalla häntä tämän tottelevaisuudesta toiminta on vahvistunut. Sanomattakin on selvää, ettei miellyttämisen dynamiikka ole aikuisuudessa yhtä tuloksekasta, vaan se voi altistaa riistolle ja hyväksikäytölle.

Miellyttämisenhaluisuus näkyy ihmissuhteissani, mutta kohdallani piirre on siirtynyt ja korostunut erityisesti työelämässä. Työuupumukseen johtaneessa työsuhteessa miellyttämisenhaluisuus oli voimakkaasti läsnä ja yhtenä merkittävänä tekijänä sairastumiselle. Taipumukseni miellyttää on erityisen voimakasta ihmissuhteiden ja työsuhteiden alkuvaiheessa, jolloin vielä tutustutaan toisiin. Alun jälkeen minun on helpompi olla oma itseni ja saada ääneni kuuluviin, sillä silloin minulla on parempi luottamus siitä, että suhde on kestävähköllä pohjalla, eikä hylätyksi tuleminen ole yhtä todennäköistä. Tiedänkin, että moni tuttavani yllättyisi taipumuksestani miellyttää, sillä he näkevät minussa paremmin sen ei-miellyttäjän puolen, joka on luottavaisempi ja varmempi omasta itsestään.

Miten miellyttämisenhaluisuus voi näkyä työelämässä?

Työelämässä piirre voi näkyä eri tavoin ja minun kohdallani se kiteytyy rajattomuuteen ja oman osaamisen pienentämiseen. Lisäksi minulla on korostunut tarve kokea olevani työyhteisössä pidetty henkilö. Erityisesti uudessa työpaikassa aloittaessa haluan, että minusta pidetään ja saatankin tällöin keskittyä tämän tavoitteen saavuttamiseen paremmin kuin esimerkiksi uusien työtehtävien oppimiseen ja perehtymiseen. Pidettynä olemisessa ei tietystikään ole mitään väärää, mutta sen ei tulisi tapahtua itse työn tai omanarvontunnon kustannuksella, ja olisi tietysti toivottavaa muistaa sekin, ettei muiden reaktioita sinua kohtaan voi tyystin kontrolloida. Kaikkia ei voi miellyttää, kaikista ei tarvitse pitää eikä sekään ole maailman loppu, jos joku ei sinusta pidä.

Minulle uupumiseen johtanut työsuhde paljasti sen, kuinka haastavaa omien rajojen asettaminen voi olla ja, kuinka ein sanominen ja työtehtävistä kieltäytyminen oli vaikeaa. En osannut ilmaista itseäni tarpeeksi ponnekkaasti tai pystynyt estämään työpäivien venymistä ja to-do listan kasvua. Useinhan on niinkin, että jos rajoja ei heti alkuun määritä, niiden asettaminen myöhäisemmässä vaiheessa voi olla hyvin vaikeaa. Muut ovat jo tottuneet siihen, että hommat tulevat hoidetuksi ja, jos tilanne muuttuukin, niin päällimmäiseksi mietitään, että mikäs sille nyt tuli. Tästä voi kieltäytyjälle herkästi tulla syyllisyyden tunteita ja huolta siitä, pidetäänkö minusta enää. Asetelmaa voidaan siten herkästi hyväksikäyttää ja miellyttäjälle sysätä tehtäviä, jotka eivät hänelle alkujaan kuuluisikaan.

Miellyttämisenhalu näkyy myös siinä, että huolehtii muiden tarpeista omien edelle ja itseä ja omaa olemassaoloa mahdollisesti pienennetään. Miellyttäjä voi vähätellä itseä, omaa osaamista ja omia kokemuksia ja piilottaa omat tuntemuksensa muilta. Minä vasta valmistuin ja siirryin työelämään, niin ei minun kannata pitää turhaa meteliä itsestäni. Olen vasta aloittanut ja kaikkein nuorinkin. Varmasti vain kuvittelen epäkohtia. Työsuhteessani tämä näkyi hyvin siinä, kuinka kärjistyneen tilanteen myöntäminen pitkittyi ja omiin kokemuksiin uskominen heikentyi. Tiimityössä miellyttäminen voi näyttäytyä haitallisesi esimerkiksi tapauksessa, jossa miellyttäjä tuo esiin omia ideoita ja myöhemmin tiimin toinen jäsen esittää ideat virheellisesti ominaan. Miellyttäjä jättää reagoimatta tähän, vaikka hänellä olisi kaikki oikeus korjata tiimiläistä siitä, että ideat olivat alun perin hänen. Onhan koko tiimi nyt saanut tehtävää edistettyä.

Todellisten tunteiden piilottelu työpaikalla
voi lisätä riskiä työuupumiselle.

Vastikään luin tutkimuksen, jossa selviteltiin, että henkilöt, jotka esittävät iloisempaa kuin todellisuudessa ovat, ovat alttiimpia uupumaan. Huomaan omasta käytöksestä, että minun on työpaikalla helpompi näyttää positiivisia kuin negatiivisia tunteita ja olen taipuvainen piilottamaan aitoja sen hetkisiä tuntemuksiani. Olen mieluummin iloinen kuin tympääntynyt, sillä tiedän sen olevan muille miellyttävämpää. Pirteämmän olemuksen esittäminen kuitenkin vie voimavaroja ja energiaa kuluu työn kannalta epäolennaiseen. Koska miellyttäjä voi myös kammoksua konflikteja ja negatiivissävytteisiä konfrontaatioita, hän saattaa alkaa välttelemään sosiaalista kanssakäymistä ja keskittyä vain puurtamiseen (jolloin hänen työpanostaan voidaan riistää ja sysätä lisää työtehtäviä). Tämä on erityisen todennäköistä, mikäli työilmapiiri on tulehtunut. On kuitenkin hyvä muistaa se, että työelämä on täynnä erilaisia ihmisiä ja osalle nimenomaan konfliktit ovat tilaisuuksia ilman puhdistamiseksi ja itsen ilmaisulle. Siksi myös konfliktiosaaminen on tärkeä työelämätaito, jotta saa oman äänen kuuluviin eikä riitatilanteissa jää muiden jalkoihin.

Näen, että omien puolien pitäminen ja rajaoppi ovatkin tärkeitä työelämätaitoja, joita myös miellyttämiseen taipuvaisen henkilön kannattaa harjoittaa. Asioiden lakaisu, epäkohtien sivuuttaminen ja omien tunteiden piilottelu voi aiheuttaa työuupumuksen lisäksi sen, että miellyttäjä lopulta räjähtää hallitsemattomasti ja päästää haudotut asiat itsestään ulos hyvinkin dramaattisesti esimerkiksi saamalla raivokohtauksen.

Miksi se on haitallista?

Edellä olen hieman kuvannut sitä, miksi miellyttäminen voi aiheuttaa riistoa ja hyväksikäyttöä työelämässä. Miellyttäjälle itselleen siitä on haittaa esimerkiksi sen suhteen, kuinka hän tulkitsee itse itseään. Miellyttämisenhalussa nimittäin piilee se vaara, että muiden henkilöiden reaktiot ja käyttäytyminen tulkitaan johtuvan omasta itsestä. Koska miellyttäjä tulkitsee sosiaalisia vuorovaikutustilanteita hyvin herkästi ja häneltä löytyy halua ymmärtää toisen henkilön käytöstä, miellyttäjä voi kieltäytyä hyväksymästä sitä, että toisen henkilön käytös voi olla tyystin riippumatonta siitä, kuinka miellyttäjä itse toimii. Esimerkiksi uupumukseen johtaneessa työsuhteessa pyrin toistuvasti omalla käytökselläni minimoimaan esimiehen räjähdykset ja tökeröt kommentit. Olin huolellinen, valpas ja tietoinen sen hetkisistä vastuualueista enkä halunnut antaa omalla toiminnallani aihetta hänen käytökselleen ja kommenteille. Tällä ei tietenkään pitkässä juoksussa ollut vaikutusta, vaan esimies jatkoi räjähtelyään ja negatiivista kommentointia samalla, kun minä kasvavissa määrin aloin väsymään suurentuneen työkuorman alle. Paskan määrä on vakio. Oikeastaan vasta tieto siitä, että esimiehen entinen alainen oli aikaisemmin irtisanoutunut, avasi silmäni. Sillä, miten minä käyttäydyin, ei ollut merkitystä sille, miten esimies käyttäytyi. Voin tietenkin käytökselläni olla antamatta lisäsyytä ja olla provosoimatta huonoa käytöstä, mutta loppu viimein jokainen on itse vastuussa itsestään ja käytöksestään. Toinen työelämään sijoittuva esimerkki voi löytyä ihan arkisestakin tilanteesta: huomaan esimerkiksi hieman ärtyväni, mikäli minun moikatessa, minulle ei moikatakaan takaisin. Ärtyminen johtuu siitä, että tulkitsen hänen reaktionsa olla moikkaamatta johtuvan minusta: minä olen tehnyt jotain väärin tai käyttäytynyt tavalla, josta ei pidetty. Tämä on tyystin absurdia, sillä syitä moikkaamattomuuteen on luonnollisesti lukuisia ja todennäköisesti miellyttäjällä ei ole niiden kanssa mitään tekemistä.

Liiallinen muiden miellyttäminen on haitallista
ja se voi heikentää itsearvostuksen kokemista.

Esitetyt esimerkit paljastavat miellyttämisenhaluisuuteen liittyvän haitallisuuden. Miellyttäjä tulkitsee toisten käytöstä liiaksi omista lähtökohdista käsin. Fokus on muissa ja muiden käytöksen syiden pohtimisessa. Miellyttäjän omanarvontunto ja itsetunto voivat olla liian riippuvaisia muilta ihmisiltä saatavasta hyväksynnästä. Tämä voi pahimmillaan ajaa miellyttäjän siihen, ettei hän enää tiedä, kuka hän oikein on ja, mitä hän haluaa elämässään tehdä. Elämä kuluu kärjistetyksi sen pohtimiseen, miten muut haluavat minun toimivan ja, mitä he mahtavat minusta ajatella. Uskon, että miellyttäminen on lähtökohtaisesti hyvää tarkoittavaa toimintaa kuten muiden huomioimista ja mukavan ilmapiirin luomista, mutta tunnistamattomana ja liian hallitsevana käyttäytymismallina se voi kuitenkin saada hyvin haitallisia piirteitä sen harjoittajalle. Ja toisaalta myös harjoittajan lähiympäristö voi joutua turhan paljon vakuuttelemaan, ettei kaikessa ole kyse miellyttäjästä ja, että välillä olisi mukava kuulla myös miellyttäjältä päätöksiä ja ajatuksia siitä, mitä tämä haluaa. Rajat tuovat turvallisuutta ja turvallisuus taas luo rakkautta ihmissuhteissa.

Miellyttämishaluisen käytöksen luokittelu haitalliseksi ei ole täysin itsestään selvää. On hyvä tunnistaa syitä miellyttämisen takana ja pohtia, ohjaako toimintaa pelot vai halut. Onko oma hyvinvointi ja terveys vaarassa tai toissijaista muiden hyväksynnän saamiseen nähden? Kuten todettu, siinä ei ole mitään pahaa, että on mukava ja kiltti, mutta uskon, että miellyttävyyttä lisää osaltaan rajojen asettaminen ja omanarvontunnon tiedostaminen.

Miellyttäminen voimavarana ja vinkkejä sen hallitsemiseen

Minulla on vielä harjoiteltavaa siinä, miten säädellä taipumustani miellyttää muita erityisesti työelämässä. Toipumisprosessin edetessä olen kuitenkin alkanut pitämään ominaisuutta kohdallani enemmänkin vahvuutena. Olen taitava ihmisten kanssa, minulla on hyvä sosiaalinen verkosto ja huomaan asioita, mitä useilla menee ohi. Vuorovaikutustilanteiden turhan tarkka skannailu ja herkistyminen siinä välitetyille tunteille ja mikroilmeille voi kuitenkin kuormittaa kohtuuttomasti ja miellyttäminen kääntyä sitä harjoittavan terveyttä vaarantavaksi käytökseksi. Miellyttämisessäkin hyvä muistisääntö on harjoittaa sitä kohtuudella ja oman terveyden rajoissa. Minä olen hyvä juuri tällaisena – ilman sinun hyväksyntääsikin.

Kiinnittäisin miellyttämisen suhteen huomiota seuraaviin asioihin:

• Miksi sinulle on tärkeää olla pidetty? Löytyykö lapsuudestasi selittäviä tekijöitä tai toimintamalleja, joita voisi olla hyvä päivittää tämän päivän tasalle?
• Osaatko olla miellyttämättä? Ihminen voi toimia miellyttämisen suhteen automaatiolla ja toiminta tulee ikään kuin selkärangasta valmiiksi annettuna. Miellyttämisen lopettaminen ei automaattisesti tarkoita käytöksen muuttumista epäkohteliaaksi ja tylyksi, vaan sitä voisi paremmin kuvastaa jämäkäksi ja tiedostavammaksi. Rajojen asettaminen on askel oikeaan suuntaan.
• Miksi se olisi niin paha asia, jos joku ei sinusta pitäisikään? Maailmassa on reilu 7 miljardia ihmistä, joten on sula mahdottomuus miellyttää kaikkia. Eihän kaikki sinuakaan miellytä.
• Onko kokemasi tunteet omiasi? Miellyttäjä voi herkästi napsia itseensä muiden kokemia tunteita kuten stressiä, joten välillä on hyvä pysähtyä ja päivittää sen hetkistä tunnekuormaa. Olenko aidosti näin stressaantunut/innostunut/jännittynyt, vai onko mukana muiden kokemia tunteita, joita varastoit nyt itselläsi? 
• Kokeile kieltäytyä asiasta, jota et halua tehdä. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? Tapahtuuko mitään? Ole rehellinen itsellesi ja luota siihen, että ajan kanssa tämän kaltaisten asioiden tunnistaminen helpottuu.
• Pidätkö itsestäsi ja voitko hyvin? Usein miellyttäminen tapahtuu oman hyvinvoinnin kustannuksella, joten kysymyksen kohdalla on hyvä pohtia rehellistä suhtautumista omaan itseen. Suhde itseen on kuitenkin pisin suhde, mitä elämämme aikana tulee olemaan.

10 + 1 syytä, miksi sairastuin työuupumukseen

Summatakseni hieman aikaisempia kirjoituksia yhteen, esitän seuraavaksi kymmenen kohdan listauksen, josta käy ilmi pääsyyt sairastumiselleni työuupumukseen.

1. Huono johtaminen

2022 Suomi Areenassa keskusteltiin työssä jaksamisesta ja 
mielenterveydestä. Olin keskustelijoiden kanssa
 yhtämielinen siitä, että työnantajalla ja esimiestyöllä on
merkittävä rooli työhyvinvoinnillisissa asioissa.

Tiedän, että huono johtaminen on käsitteenä hyvin epämääräinen ja likimain kaikki työpaikan ongelmat voidaan sanoa johtuvan huonosta johtamisesta. Kohdallani esimiestyö kuitenkin yksiselitteisesti oli puutteellista ja johtamistapana käytetty mikromanagerointi heikensi työnimun kokemuksia verrattain tehokkaasti. Pikkutarkka puuttuminen kaikkeen tekemiseen heikensi ammatillista itseluottamusta, vähensi luovaa ongelmanratkaisukykyä ja söi oma-aloitteisuutta. Esimies jätti toistuvasti puuttumatta pyyntöihini vähentää kasvanutta työmäärää eikä hänelle uskaltanut antaa palautetta asiasta. Tämä kertoo tarvittavan vallinneesta, turvattomaltakin tuntuneesta työilmapiiristä. Häneltä puuttui tekemisestään johdonmukaisuus ja hän laiminlöi esimiehen tehtäviään muun muassa perehdyttämisen ja tavoitteiden tarkistamisen suhteen. Kaikkinensa esimiehen käytös oli kuin suoraan oppikirjasta – siitä, miten huono johtaja käyttäytyy. Pidän tapauksessani huonoa johtamista yhtenä merkittävimpänä syynä sille, miksi työsuhteeni päättyi työuupumukseen.

2. Suurikokoisen globaalin organisaation haasteet

Minulle jäi alusta asti epäselväksi organisaation rakenteisiin ja käytäntöihin liittyvät asiat esimerkiksi sen suhteen, mihin tahoon ollaan ongelmatilanteissa yhteydessä ja, mikä taho olisi se, josta tämän tiedon saisin. Organisaation sisällä oli edelleen alaorganisaatioita ja organisaation rakenne olikin verrattain epäselvän oloinen. Esimies ei katsonut tehtäväkseen selventää asiaa ja Suomesta käsin oli hyvin hankalaa löytää esimerkiksi Aasiassa sijaitsevan hr-puolen yhteystietoja. Yksittäinen henkilö ja hänen työhyvinvoinnilliset haasteensa tuntuivat jäävän byrokratian rattaiden alle ja avun saamiseksi tuli tehdä monimutkainen selvitysprosessi voimassa olevista käytännöistä. Tähän kaikkeen sai kulumaan valtavasti aikaa, mikä oli pois itse työhön käytetystä ajasta. Koska työnantaja oli kansainvälinen, en kuulunut suomalaisen työterveyshuollonpiiriin, mikä osaltaan vaikutti negatiivisesti työuupumukseni hoitopolkuun.

Kainsainvälisen luonteen myötä työkielenä oli englanti, mikä toi omat haasteensa kommunikointiin ja asioiden selvittämiseen. Työyhteisö koostui eri kulttuuritaustaisista työntekijöistä, mikä oli ennen kaikkea rikkaus, mutta ongelmatilanteissa huomasin, että kulttuureja vertailtiin keskenään ja kulttuuritaustalla pyrittiin selittämään huonokin käyttäytyminen. Kulttuuri toimi ikään kuin kilpenä, jonka taakse piilouduttiin.

3. Etätyö & ulkopuolisuus työyhteisössä

Koronapandemian takia työ toteutui aluksi etätyönä, paikan päälle toimistolle (Aasiaan) lähtö pitkittyi ja etätyöjakso venyi pidemmäksi kuin alkujaan oli tarkoitus. Etätyötä häiritsi aikaerorasitus, kommunikaatio-ongelmat ja luottamuksen puute esimiehen kanssa sekä haasteet saada tukea työn sujuvoittamiseksi. Etätyöpäivästä uupui kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen ja päivät kaventuivat yksinpuurtamiseksi tietokoneen ruudun edessä. Yhteisön muut jäsenet tekivät lähitöitä ja siten erinäiset virtuaalisesti järjestetyt kahvitauot tai tutustumishetket jäivät uupumaan. En tuntenut kollegoitani eivätkä he tunteneet minua, ja jäinkin etäiseksi työyhteisön kanssa. Tilanne ei korjaantunut lähitöihin siirtyessä. Ulkopuolisuuden tunne varmasti myös ruokki itse itseään enkä siksi kokenut oloani hyväksi avautua ja pyytää kollegoiltani neuvoja hankalaan tilanteeseen esimiehen kanssa. 

4. Työtehtävien ennakoimattomuus ja epäselvyys

Työpäivien suunnittelu etukäteen oli 
mahdotonta eikä työtehtävät olleet
ennakoitavissa.

Työpäiviä oli mahdotonta suunnitella etukäteen, sillä työtehtävien määrä ja priorisoiminen muuttuivat lennosta. Työpäivä alkoi useimmiten sillä, että sähköpostia avatessa sinne oli yön aikana kilahtanut esimieheltä ”urgent” tehtävänanto, joka tulisi hoitaa kiireellisesti sen työpäivän aikana. Urgent tehtävät menivät to-do listan kärkeen ja jo työn alla olevat tehtävät jäivät siksi pitkiksikin ajoiksi roikkumaan. Tunne tehtävien turhuudesta ja järjettömyydestä voimistui työsuhteen edetessä, sillä useat alkujaan kiireelliset tehtävät jäivät pöytälaatikkoon pölyttymään ilman, että niitä olisi todellisuudessa mihinkään tarvittu. Työsuhteen lopulla ei myöskään ollut enää yhtäkään työtehtävää, joka ei olisi ollut urgent.

Työmäärä kasvoi hallitsemattomasti ja tekemistä luonnehti jäykkyys ja tehottomuus. Yksinkertaisiakin dokumentteja läheteltiin monille eri tahoille kommentteja varten ja pilkkua viilattiin loppu viimein hyvin mitättömien asioiden suhteen. Esimerkiksi dokumenttien otsikoita saatettiin pyöritellä ja muokkailla useita kertoja, kunnes deadlinen jo ylittyessä päädyttiin takaisin alkuperäiseen kirjoitusasuun. Myös tehtävien ohjeistus oli epäselvää ja, koska työn vastuualueet ja tavoitteet olivat pimennossa, työtehtävät ylittivät osaamisen rajat useampaan kertaan. Olin ympäristöasiantuntija, mutta minulle esimerkiksi sysättiin tehtäväksi koodata nettisivut.

5. Palautetta ei ole mahdollista antaa tai saada

Hyvin varhaisessa vaiheessa työsuhdettani minulle selvisi, että minun on mahdotonta antaa esimiehelle palautetta ilman, että hän tulkitsee sen hyökkäyksenä hänen osaamistaan kohtaan. Palaute liian suuresta työmäärästä ja pyynnöt tavoitekeskustelusta menivät toistuvasti kuuloille korville. Tämä lisäsi vuorovaikutusongelmia entisestään ja sanomatta jääneiden asioiden pino jatkoi kasvamistaan. Myöskään saamani palaute ei ollut omiaan kannustamaan tai motivoimaan parempiin suorituksiin. Jokainen palaute sisälsi mutta -kohdan, aina oli parantamisen varaa. Rakentavaa palautetta tai kehuja oli turha odottaa. Tällä oli hyvin paljon vaikutusta siinä, kuinka arvotin omaa osaamistani ja, miten näin työnjälkeni.

6. Liian suuret saappaat & liikaa uuden oppimista

Työsuhteen aikana uuden oppimisen määrä ylittyi toistuvasti. Uskon, että ihmisen on mahdollista oppia hyvinkin paljon uusia asioita, mutta uskon myös, että rajansa kaikella. Tätä ei työsuhteeni aikana tunnustettu. Minun myös oletettiin osaavan enemmän kuin tosiasiassa osasinkaan, oli kyse sitten työtehtävien teoreettisesta sisällöstä tai mekaanisesta suoritustavasta. Oppimisprosessille ei annettu aikaa, ja ikään kuin keinotekoisella kiireellä luotiin vaikutelma siitä, että se on minun vikani, mikäli en heti tiedä kaikkea. Minut kuitenkin silloisella osaamisella valittiin tehtävään, joten pidän sitä enemmänkin rekrytointivirheenä, mikäli työntekijän ponnisteluista huolimatta työnantajalle jää kuva siitä, että tietotaidot eivät ole tehtävän kannalta tarpeeksi ajan tasalla.

Fakta kuitenkin on, että olin vastavalmistunut ja jo siksi minun olisi ollut tärkeää saada tukea ja enemmän varmistusta sen hetkisestä osaamisesta. Koska minulla oli alkujaan korkea motivaatio pärjätä tehtävässä, näin tekemällä olisi varmasti lisätty kykyä prosessoida uutta tietoa ilman, että samanaikaisesti voimistetaan epävarmuuden ja epäpätevyyden tuntemuksia. Minut myös yksinkertaisesti palkattiin täyttämään liian suuria saappaita tehtävään, josta jo edellinen työntekijä oli irtisanoutunut negatiivisen työilmapiirin takia. Siksikään en usko, että mikään määrä uutta tietoa tai osaamista olisi ollut tarpeeksi – tehtävässä, kun ei varsinaisesti ollut mahdollista onnistua, vaikka olisi kuinka suuren määrän uutta tietoa sisäistänytkin.

7. Työn ja vapaa-ajan rajat hälvenevät

Työsuhteen edetessä myös työn ja vapaa-ajan rajat hälvenivät verrattain nopeasti. Työpäivän pituus kasvoi ja työtunnit paukkuivat työkuorman kasvaessa. Pikkuhiljaa tilanne oli mennyt myös siihen, että käytin viikonloppujakin työtehtävien tekemiseksi. Kotoa käsin työskentely vaikeutti työstä irtaantumista, sillä käytännössä työn ja vapaa-ajan erotti vain tietokoneen ruudun sulkeminen. Työstä ei todellisuudessa palautunut ja työasiat täyttivät hereilläoloajan ajatukseni lähes 100 %. Tämän lisäksi myös uneni käsittelivät likimain ainoastaan työsuhteeseen liittyviä asioita. Työhön liittyvät painajaiset olivat tavallisia ja nukahtamisesta alkoi tulla haasteellista työasioiden vallatessa mielen. Olin ikään kuin jatkuvassa hälytystilassa ja huolissaan siitä, tulisiko seuraavalla sekunnilla joku äkillinen ja kiireellisesti hoidettava työasia, joka ei voisi odottaa huomiseen.

8. Pettymys: unelmatyöpaikasta burnouttiin

En voinut alkuun uskoa sitä, että olin
työuupunut. Minua nolotti, hävetti ja 
koin valtavaa pettymyksen tunnetta.

Työpaikan saaminen oli minulle kuin lottovoitto ja olin asiasta hyvin iloinen. Tunsin ylpeyttä ja halusin näyttää muille ja itselleni, että olin oikea henkilö tehtävään. Motivaationi ei olisikaan voinut olla korkeampi aloittaessani ja pyrin työtehtävien tekemisissä aina vain parempiin suorituksiin. Olin intoa täynnä ja pidin työtäni merkityksellisenä. Pikkuhiljaa ongelmia alkoi ilmaantumaan, mutta laiminlöin varoitusmerkit ongelmallisesta johtamisesta ja minun heikkenevästä terveydestä. Ei minulla käynyt mielessäkään, että uupuisin työpaikassa, jota olin pitänyt niin korkeassa arvossa. Tilanteen tajuaminen tuntuikin siksi erittäin karvaalta pettymykseltä ja osaltaan varmasti vaikutti siihen, ettei uupumukseni ollut kevyimmästä päästä.

Nykyisin suhtaudun tämän kaltaiseen unelmatyöpaikka-ajatteluun hieman kriittisemmin – miten työpaikkaa voi kutsua unelmaksi ilman, että on edes työskennellyt siellä päivääkään? Perustuuko tämän kaltainen ajattelu organisaation luomaan brändiin itsestään, joka todellisuudessa jättää pimentoon valtavan määrän realistista tietoa esimerkiksi työoloista? Pidän sitä itseasiassa myös suurempana riskinä uupumiselle, mikäli tekee työtä, jota kohtaan tuntee suurta paloa ja toimintaa ohjaa valtava määrä motivaatioita. Työuupumuksen havaitseminen ja myöntäminen voi tällöin pitkittyä ja avunsaamisessa kulua aikaa.

9. Joustamattomat käyttäytymismallit

Omilla joustamattomilla käyttäytymismalleilla on ollut osuutensa siinä, että juuri minä uuvuin. En ole esimerkiksi osannut tunnistaa ja sanoittaa omia rajojani sen suhteen, miten paljon jaksan tehdä töitä tai, kuinka paljon siedän stressiä. Työskentelin liian tunnollisesti ja sisukkaasti, ja rajattomasti toimimalla olen toistuvasti ylittänyt oman jaksamisen kapasiteettini. Toimintaani ohjasi myös liika miellyttämisenhaluisuus enkä osannut sanoa ei tarpeeksi usein. Otin työtehtäviä liiaksi vastaan hyväksynnän saamisen toivossa ja oman hyvinvointini kustannuksella minulle oli tärkeää se, että minusta olisi työyhteisössä pidetty. Häpesin sitä, että en oikein enää jaksanutkaan ja pitkän aikaa myös kieltäydyin uskomasta oireitani ja sitä, että minä voisin työuupua. En myöskään osannut pyytää apua, luottaa ja kertoa omista tuntemuksistani muille.

10. Siirtymävaihe elämässä

Uuden työpaikan lisäksi minulla oli käynnistynyt uusi elämänvaihe. En ollut enää opiskelija ja olin hiljattain muuttanut opiskelupaikkakunnalta minulle entuudestaan vieraaseen kaupunkiin. Myös ihmissuhteeni olivat myllerryksessä, etääntymisiä ja lähentymisiä tapahtui vuoron perään. Elämässäni tapahtui siis samanaikaisesti paljon, mutta pidin niitä ennen kaikkea positiivisina muutoksina. En ajatellut mielekkäiden asioiden ja muutosten aiheuttavan kuormitusta, vaikka ne sitä tosiasiassa tekivät.

Vastavalmistuneena minulla ei ollut vielä ehtinyt muodostua paikkaa työelämässä, ammatti-identiteettiä tai käsitystä oman jaksamisen rajoista. Vaikka tuolloin pidin nolona sitä, että uupuu ensimmäisessä oman alan työpaikassa, pidän sitä nykyisin aikana, jolloin uupuminen itseasiassa on erittäin todennäköistä.

+ 1. Koronapandemia

En missään vaiheessa ollut juurikaan huolissani sairastumisesta koronaan, sillä olin perusterve. Pandemialla sen sijaan oli vaikutuksensa uupumiselleni siksi, että se loi hyvin paljon epävarmuutta siihen toimintaympäristöön, jossa työskentelin. Matkustaminen työpaikalle venyi, karanteeni vei voimia ja suoritettavien terveystoimenpiteiden lista oli pitkä. Pandemia toi haasteensa itse työnkuvaankin, sillä ilmastonmuutokseen keskittyneet työprojektit jäivät jossain määrin koronaprojektien jalkoihin ja siksikin työtehtävissä tapahtui paljon liikehdintää. Ylipäänsä pidin pandemia-aikaa sosiaalisesti raskaana, sillä terveysturvallisuuden narratiivit ja käsitykset vaihtelivat työyhteisön sisällä voimakkaasti esimerkiksi siitä, mitä olin Suomen päässä tottunut kuulemaan. Tämä aiheutti sen, että joutui valikoimaan omat toimintatavat ja sanavalinnat tarkasti, jottei leimautuisi negatiivisesti esimerkiksi koronakriitikoksi.

Vaikka en ollut sairastumisestani huolissaan, niin fakta on se, että yhteiskunnallinen tilanne oli hyvin uusi ja varmasti tiedostamattomastikin lisännyt stressin ja huolen kokemuksia. Lehtiä lukiessa ei jäänyt epäselväksi, että tilanne oli vaikea. Tilannetta leimasikin pitkään pelokkuus, joka on varmasti siirtynyt ihmisten käyttäytymisiinkin. Esimieheni ei esimerkiksi ollut päässyt matkustamaan kotimaahansa perheensä luokse pitkään aikaan ja kenties tilanteesta aiheutunut huoli ja pelko heijastui siihen, kuinka hän kohteli alaisiaan. Pandemia näkökulman avulla pidin myös entistä erikoisempana sitä, miten nihkeästi työpaikalla suhtauduttiin sairaslomiin (jotka eivät olleet lähtöisin koronasta). Heräsikin kysymys, josko terveyttä vaalittiin näennäisesti ja tärkeämpää olikin vaalia sosiaalisesti hyväksyttyä yhdenmukaista käyttäytymistä. Joka tapauksessa, koronapandemia toi oman lisänsä työsuhteeseen ja on mahdotonta sanoa, olisiko uupumista tapahtunut tavanomaisemmassa toimintaympäristössä.