Itsemyötätunnon harjoittelua

Itsemyötätunnon voi ajatella tarkoittavan lempeää suhtautumista itseä kohtaan ja hyväksyvää havainnointia omia ajatuksia, tunteita ja käyttäytymistä kohtaan. Kirjaimellisesti itsemyötätunto on myötätuntoista suhtautumista itseä kohtaan ja kykyä suhtautua itseen armollisuudella haastavissakin tilanteissa. Se on ystävänä olemista itselleen. Minä heräsin itsemyötätunnon olemassaoloon työuupumuksen myötä ja ymmärsin, että kyseessä oli minulle ennestään hyvin vieras taito, jota en vielä osannut. Koska puhutaan itsemyötätuntotaidoista, ymmärsin, että minun olisi niitä mahdollista harjoittaa ja, että myös minun olisi mahdollista kehittyä lempeästi itseeni suhtautuvaksi. Harjoittelemisesta on ollut hyötyä ja uskallan väittää, että juuri itsemyötätunnon kehittyminen on ollut merkittävässä roolissa toipumisprosessissani.

Sisäisen puheen muotoutumisesta

Perusta itsemyötätuntotaidoille syntyy lapsuudessa, vuorovaikutuksessa vanhempien, huoltajien tai muiden kasvattavien aikuisten kanssa. Sisäinen äänesi, jolla puhut itsellesi, on saanut vaikutteita siitä puhetavasta, miten sinulle lapsena puhuttiin. Kasvuympäristö, jossa lasta on kannustettu, kehuttu ja rohkaistu on luonnollisesti antanut hyvin erilaiset lähtökohdat sisäisen äänen sävyyn kuin kasvuympäristö, jossa lasta on väheksytty, vaimennettu ja jopa haukuttu. Koska lapsella ei ole kykyä erotella tai arvottaa hänen kohdistuvia puhetapoja toisistaan, ottaa hän ne sellaisenaan vastaan ja oppii sitä kautta tavan suhtautua itseensä. Myös kulttuurilla on näppinsä pelissä siinä, minkälaista sisäistä puhetta suositaan. Suomalaiseen kulttuuriin kietoutuva vaatimattomuuden ja onnen kätkemisen vaade voivat osaltaan suosia paitsi ulkoisesti myös sisäisesti mitätöivää tapaa puhua itselle.

Omia ajatuksia ja tapaa suhtautua itseensä
on aika ajoin tarpeen tarkastella uudestaan.

Ajan myötä kaikkeen myös tottuu ja valheestakin tulee totuus, kun sitä tarpeeksi usein toistaa. Lapsuudessa alkanut vähättely voi siten kulkea ihmisen mukana läpi elämän oman sisäisen puheen siivittämänä. Ennen kaikkea ihminen uskoo omaan sisäiseen ääneensä varauksetta – onhan hän toistellut puhetapansa toteamia luonnehdintoja vuosikausia. Sanomattakin on selvää, mikä määrä potentiaalia voi elämässään jäädä hyödyntämättä, mikäli sisäinen puhe on varsin negatiivista ja kriittistä. Koska ihminen uskoo kuulemaansa, hän saattaa jättää asioita tekemättä ja tilaisuuksia käyttämättä. Usein uudelleen yrittäminenkin voi vaikeutua, sillä tyypillisesti kriittinen sisäinen ääni syyttää itseä vastoinkäymisistä. Negatiivinen sisäinen puhetapa voi siten synnyttää ikävän kierteen ja tehdä ihmisestä kirjaimellisesti vangin oman päänsä sisään.

Itsemyötätunnossa ei ole kyse kriittisen sisäisen puheen totaalisesta sammuttamista tai korvaamista kaiken sallivalla puhetavalla, vaan pikemminkin näiden terveemmästä tasapainosta. Ihmisen evoluution näkökulmastakin katsottuna sopiva määrä kriittistä sisäistä puhetta on ollut tarpeen, sillä ilman sitä, ihminen olisi todennäköisemmin jäänyt petoeläinten jalkoihin ja monet kehitysharppaukset olisivat jääneet saavuttamatta. Kriittinen sisäinen puhe voi siten sopivissa määrissä ajaa ihmistä toimintaan ja pitää huolen siitä, ettei elämä ole pelkkää laiskottelua. Puhun tässä kirjoituksessa kuitenkin sellaisesta kriittisestä ja vähättelevästä sisäisestä puheesta, joka on ottanut ihmisestä ylivallan eikä sallivampaa puhetapaa ole vaihtoehtovalikoimassa.

Työuupumus ja sisäisen äänen kasvava negatiivisuus

Yksi merkittävistä työuupumuksen oireistani oli sisäisen puheeni koventuminen. Mitä pidemmälle uupumus eteni, sen enemmän syyttelin, tuomitsin, haukuin, vähättelin ja ilkeilin itselleni sisäisellä äänellä. Siinä vaiheessa, kun uupumukseni oli eskaloitunut hermoromahduksen pisteeseen, sisäinen ääneni oli tyystin ottanut vallan eikä itsemyötätuntoa ollut maailmassani tuolloin olemassa. Sisäinen ääneni toitotti minun olevan kaikkinensa epäonnistunut ja päässäni pyöri rikkinäinen levy hurjalla vauhdilla siitä, kuinka minä olin syypää uupumukseeni, sössinyt ensimmäisen oman alan työpaikkani enkä enää koskaan tulisi löytämään yhtä mieleistä työtä tulevaisuudessa. Ajatukseni olivat hyvin mustavalkoisia, huolisisällöllisiä ja katastrofiin päätyviä.

Suhtaudun tätä nykyä ajatuksiini vain ajatuksina.

Huomionarvoista tässä on se, että minä uskoin kaiken sen, mitä puhuin itselleni. Pidin ajatuksiani totuuksina ja vähättelin uupumukseen johtaneita ulkoisia tekijöitä. Näin jälkeenpäin tämä tuntuu absurdilta, sillä ulkoisia tekijöitä oli lukemattomia. Minä uskoin sen, että olen epäonnistunut ja huono. Sanomattakin on selvää, mitä tämä tekee ihmisen itsetunnolle, pystyvyyden kokemukselle tai ihmisen tavalle toimia vuorovaikutustilanteissa. Sisäiseen ääneen ja omiin ajatuksiin uskominen vaikutti voimakkaasti siihen, miten käyttäydyin ja, minkälaisia tunnereaktioita minussa syntyi. Olin ajatusteni pauloissa. Tällä on varmuudella ollut oma vaikutuksensa työuupumuksesta aiheutuneeseen hermostollisen hälytystilan pitkittymiseen ja siihen, kuinka taistele, pakene tai jäädy -reaktio oli jokapäiväisessä elämässäni voimakkaasti läsnä. Sisäinen kriitikkoni on tahtomattani ylläpitänyt hermostollista ylivireyttäni, ja sitä kautta tietyllä tavalla lietsonut työuupumuksen oireita.

En poissulje sitäkään vaihtoehtoa, etteikö koventunut sisäinen ääni ollut paitsi työuupumuksen oire, myös yksi syy ja myötävaikuttava tekijä sille, että minä työuuvuin. Itseen kohdistuva jatkuva kritiikki uuvuttaa kenet tahansa – tuli se sitten ulkoa tai sisältäpäin. Tunnistan itsessäni paitsi taipuvaisuutta suorittamiseen myös korkeaa vaatimustasoa itseäni kohtaan – toimintatapoja, jotka ovat yhteydessä kriittiseen sisäiseen ääneen. Minulle on ollut tärkeää tunnistaa niitä tekijöitä, miksi suhtaudun itseeni niin tuomitsevasti ja syyllistävästi. Toipumisprosessin tärkeimmät oivallukseni ovat kytkeytyneet juuri näiden tekijöiden havaitsemiseen. Vaikka ymmärränkin itseäni tätä nykyä paremmin, fakta on se, ettei omien ajatustapojen muuttaminen ole helppoa. Muutos vaatii onnistuakseen lukemattoman määrän toistoja.

Muutosta kohti

Olen aikaisemmin tuonut esiin useissa kirjoituksissani sitä, kuinka toipumiseni pääsi lähtemään käyntiin hieman jälkijunassa erityisesti siksi, että saamani hoito terveydenhuollon puolelta ei täysin kohdannut tilannettani. Hakeuduin hoitoon muun muassa siksi, että sisäinen ääneni oli työsuhteen myötä käynyt entistä piinaavammaksi ja epämiellyttäväksi. En jaksanut enää kuunnella ääntäni, vaan halusin siihen muutosta. Minulle oli päivänselvää, että kyseessä oli sisäinen ääneni eikä ulkopuoliset äänet. Siksi olin lievästi järkyttynyt siitä, että kertomaani tulkittiin päinvastaisesti ja minut leimattiin psykoottiseksi. Koska sisäinen puhe on totta kai subjektiivista, sitä voi olla vaikea arvioida kolmannen osapuolen taholta. Nykyisin kuitenkin tiedän asioista paremmin ja pidän hälyttävänä sitä, miten huonosti psykiatrisissa palveluissa tunnutaan ymmärtävän potilaan huonon itsemyötätunnon merkitys. Mielestäni siinäkään ei pitäisi olla mitään epätavallista, että vaikeissa elämäntilanteissa sisäinen puhe voi koventua. Kenties tietyillä persoonallisuuspiirteillä varustettu henkilö myös koventaa suhtautumista itseensä enemmän kuin toisen tyyppinen henkilö. Kriittistä sisäistä puhetta ei kuitenkaan suorilta käsin tulisi patologisoida.

Psykiatriaisten palveluiden kohtaamattomuus pelästytti minut ja sai minut jossain vaiheessa jopa epäilemään, josko minun sisäinen ääneni olisi tavanomaista hullumpi. Ensiarvoisen tärkeää minulle olikin päästä psykoterapiaan, jossa ymmärretään ihmisen psykologiaa ja luodaan tila, jossa sisäisestäkin äänestä voidaan keskustella rakentavassa ja luottamuksellisessa hengessä. Vasta oikeastaan psykoterapian aloittaminen herättelikin minut itsemyötätunnon polulle ja ymmärsin sen, että minua vaivasi koventuneet itseäni koskevat ajatukset, joilla ei ollut mitään tekemistä tosiasioiden kanssa. Terapian myötä itsetuntemukseni nimittäin vahvistui ja aiheutti sen, että aloin näkemään paitsi itseäni myös menneitä tapahtumia uudessa valossa. Perspektiivien määrä laajeni ja aloin tosissaan kyseenalaistamaan sitä, olenko oikeasti niin huono ja epäonnistunut kuin mitä sisäinen ääneni antaa minun ymmärtää. Jos olisin, niin mistä se johtuu ja, mikä saa minut ajattelemaan näin vähättelevästi? Hiljalleen huomasin entisestään kyseenalaistavan omia ajatuksiani itsestäni ja saavani tilalle vaihtoehtoisia tapoja suhtautua itseeni. Kenties en ollutkaan niin epäonnistunut kuin olin antanut itseni ymmärtää.

Ajatustyötä

Suhtautuminen itseeni oli varsin negatiivista ja kriittistä eritoten siksi, että uskoin ajatuksiini. Otin ne kirjaimellisesti todesta. Saadakseni tähän muutosta, halusin paremmin ymmärtää ajatuksiini liittyvää logiikkaa ja ylipäänsä sitä, millä tavoin ne ohjaavat ihmisen toimintaa. Terapiaprosessin lisäksi tutustuinkin ajatuksia ja läsnäoloa käsittelevään kirjallisuuteen. Tässä kohtaa haluan mainita Eckhart Tollen Läsnäolon voiman, josta on omassa toipumisprosessissani ollut valtavasti hyötyä. En juurikaan perusta henkisten gurujen tuotannosta, mutta Tollen teos sai minut ensimmäistä kertaa oikeasti ymmärtämään, mistä mindfulnessista on kyse, mitä on tietoinen läsnäolo ja, mitä tämä kaikki kietoutuu nykyhetkeen. Jos minun pitäisi nostaa yksittäinen teos, josta olen saanut toipumiseni aikana eniten hyötyä, olisi se todennäköisesti juuri Tollen Läsnäolon voima. Suosittelen teosta lämpimästi ihan jokaiselle. Joka tapauksessa, seuraavien havaintojen avulla pystyin paremmin uudelleen suhtautumaan ajatuksiini ja sitä kautta lisäämään henkistä kapasiteettiani.

Työuupumuksen myötä erinäinen
ajatustyö, mindfulness ja meditointi ovat
tulleet minulle tärkeiksi.

Minulle tärkeimpiä oivalluksia oli siinä, että ajatusten kieltämisen sijasta hedelmällisempää on hyväksyntä. Itsen kieltäminen ajattelemasta, ”Älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia”, varmistaa lähinnä vain sen, että ajatuksissa leijailee juuri kyseinen vaaleanpunainen elefantti. Tästä taas seuraa epäonnistumisen tunnetta ja syyllisyyttä siitä, että ei kyennyt olemaan ajattelematta sitä, mitä sanottiin. Pidemmän päälle tämän kaltainen on hyödytöntä ja voi vain lisätä negatiivista ja syyttelevää puhetapaa itseä kohtaan. Olen myös huomannut, että yhtä lailla kuin vaikeiden tunteiden, myös vaikeiden ajatusten pois lakaisu ja käsittelemättä jättäminen vain hidastaa niiden yli pääsemistä. Siksi olisi hyvä olla kieltämättä itseä ajattelemasta jotakin tiettyä asiaa, vaan ennen kaikkea suhtautua ajatuksiin hyväksyvästi.

Ajatusten hyväksyntä tarkoittaa sitä, ettei niitä luokitella tai määritellä, vaan ajatusten annetaan virrata vapaasti, tulla ja mennä. Niihin ei takerruta ja aivan kuin tunteet, myös ajatukset voidaan nähdä ohimenevinä. Hyväksymistä voidaan toteuttaa tarkkailemalla omaa mieltä ja sen ajatuksia objektiivisesti ns. ajattelijan tarkkailulla. Alettuani tietoisesti tarkkailemaan mieltäni ja ajatuksiani, minussa heräsi jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut. Minussa heräsi jonkin sortin tietoisuus, ajattelijan tarkkailija, ja koin valtavaa sisäistä tyyneyttä saamalla etäisyyttä ajatteluuni. Ymmärsin ajatusteni olevan vain puhuttua kieltä, sanahelinää. Minä ja olemassaoloni on sanojen tuolla puolen. Ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin mieleni oli hiljainen ja ajatusvirta tyyntynyt. Tietystikään näin ei ollut tai ole jatkuvasti, mutta kontrasti aikaisempaan sisäiseen hälinääni oli sen verran suuri, että pidin muutosta erittäin tervetulleena.

Itsemyötätunnon hiljalleen herääminen

Itsetuntemuksen lisääntyminen ja ajatusten parissa työskenteleminen ovat olleet minulle tärkeitä keinoja itsemyötätunnon herättelemisessä. Muutos ei ole ollut helppoa ja se on vaatinut osakseen lukemattomia toistoja ja epätoivonkin hetkiä. Haluan myös muistuttaa siitä, että jokaisen lähtötilanne itsemyötätunnon suhteen on erilainen, sillä siihen vaikuttaa vahvasti lapsuuden kokemukset ja elämänpolun varrella tapahtuneet merkitykselliset tapahtumat. Tulen mahdollisesti tulevissa kirjoituksissa avaamaan hieman tarkemmin polkuni varrella sattuneita tapahtuneita, jotka ovat muokanneet sisäistä ääntäni tiukempaan suuntaan. Tunnistan nimittäin lähteneeni itsemyötätunnon suhteen aika lailla nollista, ja sisäinen orjapiiskurini on ollut elämässäni läsnä jo kauan ennen työuupumukseen sairastumista. Työuupumus vain ikään kuin pakotti minut selkä seinää vasten ja ajoi minut työstämään toimimattomia tapojani toimia (ja ajatella).

Itsemyötätuntotaidon kehittyminen on ollut 
toipumisprosessina yksi merkityksellisimpiä
asioita.

Itsemyötätunnon hiljalleen herääminen on herättänyt minussa paitsi ilon ja onnistumisen tunteita myös surua. Miten olenkaan puhunut itselleni niin rumasti ja tuomitsevasti? Miksi olen kohdellut itseäni niin huonosti? En voisi kuvitellakaan puhuvani samalla tavalla kenellekään toiselle, enkä onnekseni enää itsellenikään. Itsemyötätunnon harjoitteluun liittyy minulla myös helpotuksen tunteita: voin hyväksyä sen, mitä minulle on tapahtunut ja, miten minulle on puhuttu ja silti valita toimivani tästä eteenpäin toisin. Minulla on aikuisena päätäntävalta sen suhteen, miten kohtelen itseäni.  

Itsemyötätunnon harjoittelemisessa riittää työn sarkaa, mutta tänä päivänä pystyn todeta pitäväni itsestäni päivä päivältä enemmän. Pidän nykyisin ajatuksiani vain ajatuksina ja suhtaudun siten mieleni hälinään aiempaa tyynemmin. Mikäli olet päässyt lukemassasi tänne asti, muistutan sinua vielä siitä, että itsemyötätunnon tavoittelu on erityisen kannattavaa siksikin, että suhde itseen on pidin ihmissuhde, mitä meillä elämän aikana tulee olemaan. Siksi näen itsemyötätunnon harjoittelun kannattavana – työuupumustaustalla tai ilman.

Itsemyötätunnon harjoittelua helpottaneet huomioni:

• Kirjaa ylös ajatuksiasi erityisesti silloin, kun koet vastoinkäymisen. Kirjaa ylös, mitä tuolloin ajattelet itsestäsi. Kirjaamisen avulla saat ajatuksiisi paremmin etäisyyttä ja uudelleen jäsentymistä voi tapahtua. 
• Näytä kirjaamasi asiat läheisellesi. Pitävätkö ne hänen mielestäsi paikkansa? Voitte pohtia, miten läheisesi suhtautuisi sinuun ja itseensä vastaavassa tilanteessa.
• Kannusta itseäsi peilin edessä. Voit luoda toivoa tuleviin koitoksiin tai kiittää jo menneistä tapahtumista. Havainnoi hyväksyvästi mieltäsi, mikäli harjoitus herättää negatiivisia ja latistavia ajatuksia itsestäsi.
• Suhtaudu ajatuksiisi mielenkiinnolla. Miksi ajattelen olevani asiaa x? Mistä tämä ajatus on peräisin? Voisinko ollakin asian x sijasta asiaa y, tai sekä että?
• Havainnoi tilanteita, joissa olet erityisen itsekriittinen. Tilanne lienee sinulle tärkeä ja haluat onnistua. Kokeile seuraavalla kerralla kannustaa ja kehua itseäsi, tuntuuko tilanne tällöin miellyttävämmältä?
• Älä soimaa itseäsi, jos huomaat suhtautuvasi itseesi negatiivisesti. Itsemyötätunnon harjoittelu vaatii toistoja ja jo itsekritiikin havainnoiminen on askel oikeaan suuntaan.

Seurasiko työuupumusta masennus?

Työuupumuksen ja masennuksen suhde tuntuu jakavan mielipiteitä. On koulukuntia, joissa masennuksen ajatellaan aiheuttavan työuupumusta, toisaalla taas nähdään, että ihminen masentuu työuupumuksen jälkimainingeissa sekä kolmannessa, että työuupumus ja masennus ovat yhtä ja samaa asiaa. Koska työuupumus ei ole diagnoosi sinänsä, siihen sairastunut saa useimmissa tapauksissa masennuksesta diagnoosin, ja siten myös työuupumuksen hoito on hyvinkin yhtenevä masennuksen hoidon kanssa esimerkiksi masennuslääkkeiden ja keskusteluavun muodossa. Myös työuupumuksen oirekirjo on pitkälti yhtenevä niin masennuksen kuin väsymysoireyhtymän kanssa. Depressiosta ja sen oirekirjosta löytyy kattavasti tietoa Käypä hoidon sivuilta ja Mielenterveystalonsivuilta. Tarkat diagnoosikriteerit suosittelen lukemaan mainituilta sivuilta, keskityn tässä kirjoituksessa omiin kokemuksiini.

Diagnosoinnista

Yleisesti työuupumuksen varmistamiseksi noudatetaan kolmen pääoireen löytymistä ja näistä erityisesti kaksi viimeistä kytkevät sairastumisen työperustaiseksi:

1. Uupumusasteinen väsymys
2. Kyynistyminen työtä kohtaan
3. Ammatillisen itsetunnon heikentyminen

Kyynistymistä työtä kohtaan voi
lähestyä myös selviytymiskeinona:
ihminen siten suojelee itseään
mahdollisilta tulevilta pettymyksiltä.

Työuupumusta arvioidessa esimerkiksi työpsykologin vastaanotolla käytetään erilaisia kyselylomakkeita uupumusasteen määrittämiseksi ja työkyvyn arvioimiseksi. Kyseisessä BAT-lomakkeessa arvioidaan uupumusasteisen väsymyksen ja henkisen etääntymisen määrää työstä, kognitiivisten toimintojen ja tunteiden hallinnan häiriöitä sekä toissijaisten oireiden määrää ja laatua psykologisen pahoinvoinnin ja psykosomaattisten oireiden suhteen. Väittämät ovat selkeästi sidottu työhön: ”En ole kiinnostunut enkä innostunut työstäni”, ”Teen virheitä työssäni, koska en pysty ajattelemaan selkeästi”, eli lähtökohtaisesti oletuksena on, että arvioitavan asiakkaan oirehdinta voidaan kytkeä työstä johtuvaksi. Sen sijaan masennusta mittaavat kyselylomakkeet ovat hyvin yleisellä tasolla tehtäviä kartoituksia (toki näitä löytyy valtava määrä erilaisia), joissa erityisesti tunnepuolen haasteiden selvitys on keskiössä. Lomakkeissa ei tehdä oletuksia masennuksen taustalla olevien syiden selvittämiseksi.

Minun hoitopolkuni oli siinä mielessä eriävä, että en missään vaiheessa ollut työterveyshuoltoon perehtyneet ammattilaisen luona enkä kuulunut suomalaisen työterveyshuollon piiriin. Minulle ei suoranaisesti tehty edellä mainitun kaltaisia kyselyjä etenkään työuupumusasteen mittaamiseksi. Hakeutuessani hoitoon työuupumukseni eskaloiduttua jo hyvin pahaksi, minua on ennemminkin haastateltu masennusta mittaavien lomakkeiden kysymysten kautta ikään kuin apukysymyksinä, sillä virallista diagnoosia depressioista minulla ei ole. Koska kysymykset ovat hyvin abstrakteja, eikä ne käsittele sairastumiseen johtaneita tekijöitä, sairastumiseni työperustaisuus jäi tunnustamatta. Tämä lisäsi hämmentyneisyyttä tilanteestani ja on varmasti yksi tekijä sille, miksi sain oikeanlaista apua melko myöhään ja, miksi toipumiseni oli verrattain verkkaista. Olen kirjoittanut aiheesta enemmän täällä. Näen tämän näin jälkikäteen viisastuneena harmillisena, sillä työuupumuksen ollessa pahimmillaan, olisin saanut kyseisestä burn out kyselystä likimain täydet pisteet. Tulevaisuudessa aion ehdottomasti jo etukäteen täyttää osaltani kyseisen BAT-lomakkeen hakeutuessani terveydenhuollon piiriin, mikäli oirehdintani viittaisi työuupumuksen uusiutumiseen. Tällöin saisin todennäköisemmin paremmin kohdennettua apua sairastumiseni hoitoon.

Onko sillä merkitystä, onko kyseessä työuupumus vai masennus?

Ajattelen niin, että diagnoosi on vain sanoja paperilla, kielellinen ilmaisu ihmisen juuri sen hetkisestä terveydentilanteesta. Diagnoosi kertoo ihmisestä pienen murto-osan. Erotusdiagnostisesta näkökulmasta ei ole merkitystä lukeeko paperilla työuupumus vai masennus, sillä oirehdinta on likimain identtistä ja hoitopolku samantapainen. Länsimainen lääketiede keskittyy oireisiin, ei oireiden aiheuttajaan. Työuupumusta ei nähdä erillisenä sairautena ja, jos nähdäänkin, kietoutuu se masennuksen kanssa muna vai kana tyyppiseen jaotteluun. Kumpi tuli ensin, työuupumus vai masennus?

Ilman asianmukaista hoitoa masennus
voi herkästi kroonistua ja tulla osaksi
ihmisen minäkuvaa.

Yksi peruste työuupumusdiagnoosin antamattomuudelle on se, että sen hoitaminen itsessään on samankaltaista kuin masennuksessa. Tätä ajatusta voi mielestäni kääntää niinkin päin, että kenties työuupumusdiagnoosin voisikin antaa juuri siksi, että hoitokäytännöt ovat samanlaisia kuin masennuksessa ja siten jossakin määrin tutkittuja ja turvallisia. Toisaalta ajattelen myös, että sairausidentiteetin muodostumisen kannalta diagnoosilla on merkitystä. Tiedetään esimerkiksi, että monista sairauksista kuten masennuksesta voidaan toipua sitä paremmin, mitä nopeammin tilanteeseen puututaan. Hoitamattomana masennus voi herkästi kroonistua ja tulla ikään kuin osaksi ihmisen minäkuvaa, jolloin luonnollisesti paranemisprosessi voi entisestään olla haastava. Jos ihmiselle pääsee muodostumaan itsestään sairausidentiteetti (pitkäaikaissairauksissa tämä voi sinänsä olla positiivista mielekkään elämän kannalta) tarkoittaa se sitä, että paranemisesta tulisikin ikää kuin uhka eheälle minäkuvalle ja edessäpäin voisi siintää kipeä identiteettikriisi. Ihminen on luonteeltaan mukavuudenhaluinen, joten tämän kaltaiseen prosessiin ei välttämättä hevin haluta lähteä – tämä taas tarkoittaa toipumisen lykkääntymistä ja viivästymistä.

Tarkoitukseni ei tässä ole syyllistää tai sanoa, että esimerkiksi masennuksesta voisi toipua tahdonvoimalla, vaan kenties haastaa sitä ajattelumallia, ettei diagnoosilla olisi väliä. Jos henkilö on esimerkiksi sairastunut työuupumukseen työpaikkakiusaamisen takia ja hän saa oireiden perusteella masennusdiagnoosin, eikö tässä lyödä lyötyä entisestään? Psykologisessa mielessä ihmiselle välittyy tällöin mielikuva siitä, että hän on sairas eikä niin, että sairas yhteisö olisi sairastuttanut hänet. Olisi mielenkiintoista saada tutkimustietoa siitä, onko työuupumukseen sairastuneiden henkilöiden toipumisen ajallisessa kestossa eroja sen suhteen, saivatko he työuupumus- vai masennusdiagnoosin. Uskallan väittää, että paremmin toipuvat he, jotka saavat työuupumusdiagnoosin. Tällöin toipuminen voi päästä rivakammin käyntiin, kun sairastumiseen liittyvät tosiasiat on tunnistettu, ihmistä on kuultu ja työperustaisuus tunnustettu. Yksilön sairausidentiteetin näkökulmasta ajateltuna näen, että diagnoosilla täten on merkitystä työuupumus vai masennus tyyppisessä pallottelussa ja toisaalta tulevaisuuden utopiassa työuupumusdiagnooseista aiheutuisi työnantajille sanktioita, jolloin työuupumuksen diagnoosiksi saaminen olisi jo koko työelämän hyvinvoinnin kannalta keskeistä.

Yhtenäistä oireidenkirjoa

Työuupumuksessa sairastumisen syyt voivat olla helpommin
tunnistettavissa kuin masennuksessa.

Masennukseen liittyy usein se, että ei oikein osaa paikallistaa mitään yksittäistä syytä sille, miksi psyykkinen hyvinvointi on heikolla tolalla. Olo on kehno ilman mitään tiettyä syytä. Minä sen sijaan tunnistin työstressin ja huonon työilmapiirin terveyttäni nakertaviksi tekijöiksi ja hakeutuessani terveydenhuollon piiriin työsuhteeni oli vielä voimassa. Lääkärillä käydessäni minulta kysyttiin, olenko masentunut, mutta vastatessani kieltävästi, lääkäri ei asiasta enempää tiedustellut tai avannut masennuksen monia ilmenemistapoja. Näin ollen lääketieteen silmissä en ollut masentunut.

Monet työuupumukseni ja siitä toipumisen aikaan ilmenneet oireet olivat yhteneviä masennuksessa oireiden kanssa: mm. tunteiden säätelyn vaikeudet, vireystilojen vaihtelut, väsymys, univaikeudet, syyllisyyden ja häpeän kokemukset, itsetunnon lasku ja keskittymiskyvyn puute. Toisaalta oireet ovat yhteneviä muidenkin psyykkisten sairauksien kuin työuupumuksen ja masennuksen kanssa. Varmaa on kuitenkin se, että oirehdinta jatkui melko kauankin huolimatta siitä, että sairastuttanut työsuhde päättyi. Tämä ei ole tavatonta, sillä monista psyykkisistä sairauksista ml. työuupumuksista toipuminen vie aikaa.

Minulla säilyi arjen toimintakyky verrattain hyvänä. Pääsin ylös sängystä, harrastin liikuntaa, huolehdin yleisterveydestäni ja pikkuhiljaa aloin tekemään käytännön asioita tulevaisuuden suuntieni suhteen. Vointini suhteen oli vaihtelua toipumiseni edetessä ja toiset päivät olivat helpompia kuin toiset. Työkykyni sen sijaan oli huomattavan alhainen, mikä näkyi korkeana stressiherkkyytenä, keskittymiskyvyn puutteena, palautteen ja konfliktien pelkona sekä haluttomuutena altistaa itseäni uusiin työyhteisöihin. Ihmispaljous ja sosiaalisuus veivät voimiani huomattavasti ja paikoitellen olin hyvin synkissä vesissä. Olen tosin luonteeltanikin melko melankolinen, joten en osaa sen suhteen arvioida, oliko siinä tuolloin poikkeavuutta.

En missään vaiheessa syönyt psyykenlääkkeitä ja tämä oli minulta tietoinen, harkittu päätös. Olin varma, että oloni kohenisi työsuhteen päätyttyä, keskusteluavun piiriin pääsemisellä sekä terveellisillä elämäntavoilla. Pidän itse hieman kyseenalaisena sitä, että likimain vartin tapaamisen perusteella määrätään loppuelämän ajan syötäväksi lääkkeitä ja, että niistä aiheutuvat mahdolliset sivuvaikutukset saatetaan herkästi kääntää johtuvan sairaudesta, johon lääkkeitä syödään. Kaipailisin itse enemmän rehellistä puhetta lääkkeiden hoitovasteista ja ilmenevistä sivuvaikutuksista. Psyykenlääkkeet kuitenkin vaikuttavat aivotoimintaan, jonka tiedetään olevan ihmiskehon monimutkaisin elin. Lääkkeiden suhteen on hyvä muistaa konsultoida aina lääkäriä.

Masennuinko minä?

En osaa sanoa ajallisesti, mikä on sellainen rajapyykki, että työuupumus vaihtuu masennukseksi. En tiedä, onko sellaista edes, vaikka kovasti tästä tunnutaan olevan varmoja, että näin ennemmin tai myöhemmin tulee käymään. Riskiä lienee lisää se, mikäli työuupumukseen johtaneita asioita ei tule käsitellyksi (tai muita menneisyydessä vaikuttaneita asioita), jolloin ne voivat jäädä mielen perukoille kummittelemaan. Itsen liika syyllistäminen sairastumisesta ja työperustaisuuden unohtaminen voivat toimia masennusta edistävinä tekijöinä samoin kuin huoli tulevaisuudesta esimerkiksi muuttuneiden työkuvioiden ja laskeneen työkyvyn takia. Olen myös ymmärtänyt, että työuupumuksen uusiutumisen riskiä nostaa se, mikäli palaa takaisin sairastuttaneelle työpaikalle erityisesti silloin, jos työnantajan puolelta työhyvinvointia tukevia muutoksia ei tehdä. Pitäisin luonnollisena reaktiona sitä, josko tällaisissa tilanteissa masennuksenkin riski kasvaa.

Mielenterveydenhaasteiden lisääntyminen ja
pahanolon arkipäiväistyminen kertovat
mielestäni jotain vallitsevasta
yhteiskunnastakin.

Olen lukenut jostain, että maailman väestöstä kolmasosa sairastuu masennukseen jossain vaiheessa elämäänsä. Tätä tietoa vasten pidän melko todennäköisenä, että kokemani on hyvin voinut olla masennustakin. Uskon kuitenkin myös, että masennus on jotain, mitä ihmislajissamme on aina ollut mukana. Toisilla masennus voi puhjeta herkemmin kuin toisilla, mutta kenties jokaisella löytyy siihen tietynlainen alttius. Voi olla niin, että olemme nykyisin enemmän kärsimättömiä masennuksen selättämiseksi ja toisaalta innokkaampia määrittelemään elämään kiinteästi kuuluvia negatiivisia tunteita sairaudeksi. Erityisesti nykyisin, kun vointini on jo huomattavasti kohentunut ja pahimmat aallonpohjat ovat toivon mukaan takanapäin, minun on helpompi reflektoida kokemaani ja tarkastella sitä masennusjakson kaltaisena episodina. Minulta puuttui tuolloin positiivisen värähtelyn taajuus valikoimastani, ilon tunteet olivat vähissä ja mieli tuntui jähmeältä kaikessa synkkyydessään. Onnekseni toimintakykyä riitti oman hoidon järjestämiseksi, mikä diagnoosista riippumatta tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus mielenterveyssairauksissa. Keskusteluapu alkoi tuottaa tulosta ja käänne parempaan tuntui tapahtuvan miltei yhtäkkisesti, vaikka todellisuudessa tie on ollut kivinen ja vaatinut paljolti psyykkistä työskentelyä, elämän läpikäymistä ja omien arvojen kirkastamista. Tämäkään ei silti poista sitä, ettenkö olisi ollut työuupunut ja, etteikö sairastumiseni lähtölaukaus olisi ollut työperustainen.

Työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta summa summarum:

• Hae apua! Hoitoon hakeutuminen on ensimmäinen askel kohti parempaa huomista olivat sairastumisen syyt mitkä tahansa.
• Kuulostele omaa vointiasi. Voit ottaa terveydenhuollon käynnillesi tueksi mukaan etukäteen täytetyn oirearvion, kyselylomakkeen epäiltyä sairauttasi koskien ja/tai muistilapulle kirjatun oirelistauksesi. Tällöin haluamasi asiat tulevat varmemmin esitetyiksi, eikä lääkäri/hoitaja vie keskustelua sinun kannaltasi liiaksi sivupoluille.
• Vaadi hoitoa ja tiedustele vaihtoehtoja. Pohdi etukäteen, minkälaista hoitoa mieluiten haluaisit ja ole valmis sitä napakasti itsellesi vaatimaan. Lääkärit harvoin tyrkyttävät keskusteluapua tai kertovat lääkkeiden haittavaikutuksista.
• Keskity nykyhetkeen. Diagnoosi on sen hetken kuvaus tilanteestasi, mutta mikä sinun vointisi juuri nyt on? Voit kokeilla kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä nykyhetken saavuttamisen tueksi.
• Älä soimaa itseäsi! Jokainen sairastuu joskus eikä se ole maailmanloppu. Kenties kokemus paljastaa itsellesi sinusta jotain uutta, voitko lähestyä sairastumista oppikokemuksena?
• Olet enemmän kuin sairautesi. Sairaus, pitkäaikainen tai ohimenevä, on vain yksi osa sinua eikä se määritä sinua kokonaisuudessaan! Ensi kerralla, kun esittelet itsesi toiselle, jätä mainitsematta terveystilanteesi ja keskity esimerkiksi luonteenpiirteisiisi, joista olet ylpeä.

Kirjoittamisterapiaa

Uupumuskokemuksesta kirjoittaminen on ollut minulle hyvin terapeuttista ja näkisin, että se on ollut toipumiseni tukena hyvin merkittävässä roolissa. Katsoessani hieman taaksepäin näin vuoden vaihtumisen kunniaksi, vuosi 2022 jää mieleeni muutosten vuotena. 2022 on vuosi, jolloin blogini sai alkunsa ja kirjoittamisen tärkeys entisestään korostui minulle. Tämä siitäkin huolimatta, etten mitenkään valtavan tietoisesti aloittanut kirjoittamisprosessia, vaan yhtenä päivänä vain heräsin ajatukseen blogin perustamisesta ja toisena päivänä minulla olikin sitten blogi pystyssä. Näin hetkellisen päähänpiston siivittämänä Elämää Uupuneen Silmin blogini oli syntynyt.

Blogin kirjoittaminen on ollut minulle 
hyvin terapeuttista. 

Kirjoitukseni ovat syntyneet hyvin luonnollisesti, intuition ja luovuuden värittäminä, ja seison niiden takana ylpeästi. Tämän huomaaminen saa minut jossain määrin herkistymään, sillä en vielä muutama vuosi taaksepäin työuupumuksen ollessa pahimmillaan voinut uskoa, että voisin vielä jonain päivänä sanoa rehellisesti olevani ylpeä jostakin aikaansaannoksestani. Niin syvässä usvassa, kielteisyydessä ja epävarmuudessa olin itseni kanssa. Kirjoittaminen on tuntunut jossain määrin jopa helpolta, mikä on ollut mukavaa vaihtelua siihen, että uupumuksen takia yksinkertasetkin päivittäiset askareet tuntuivat alkuun hyvin haastavilta. Minun piti kirjoittaa tästä aiheesta jo viime kirjoituksessa, mutta aihe vaihtuikin lennosta ja päädyin tyystin suunnittelematta kirjailemaan työuupumusten yhteisöllisestä piirteestä. En olekaan noudattanut etukäteen strukturoitua suunnitelmaa, vaan tarinaa on syntynyt miltei itsestään, ja kirjoitusten aiheet putkahtaneet mieleeni ilman suurta vaivannäköä.

Kokemusten jäsentelyä

Kirjoittamisen avulla olen saanut jäsenneltyä työuupumuskokemustani verrattain tehokkaasti. Tämä on ollut tärkeää, sillä kuten olen kirjoittanut, uupumus oli alkujaan minulle tyystin vierasta eikä minulla ollut sanoja sille, mitä oli tapahtunut ja, miksi olin uupunut. Vaikka tiesin, että kaikki ei ollut työyhteisössä ja sen toimintaperiaatteissa kunnossa, syyllistin itseäni tapahtuneesta voimakkaasti. Tätä ei lieventänyt se, että apua hakiessani sairastumisen työperustaisuus viitattiin kintaalla osittain sen takia, etten kuulunut suomalaisen työterveyshuollon piiriin. Tällä oli haitallinen vaikutus saamani hoidon tuloksellisuuteen ja toisaalta kokemukseeni itsestäni, sillä psykoosidiagnoosin saatuani minun sanomisiani epäiltiin ja kokemustani invalidisoitiin samalla tavalla kuin työsuhteen aikana oli tapahtunut.

Kirjoittamisen avulla ja uupumukseen johtaneiden tapahtumien perkaamisella, olen saanut itseni takaisin ja ääneni viimein kuuluviin. Ymmärrän nyt itsekin paremmin tapahtumien kokonaiskuvan. Ennen kaikkea blogini on mahdollistanut minulle sen, että olen saanut päästettyä irti tapahtuneista oksennettuani kaiken paperille. Ovia on sulkeutunut takanani ja ne ovet, jotka menivät työuupumuksen aikana tiukasti lukkoon, ovat jälleen auki. Usko itseeni ja omaan tekemiseen on palautunut.

Kirjoittaminen lähellä sydäntä

Työuupumuskokemuksesta kirjoittaminen on entisestään
lisännyt innostuneisuuttani kirjoittamista kohtaan.

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja täyttänyt päiväkirjoja hyvin nuoresta iästä saakka. Kirjoittaminen on ollut minulle kaikista luonnollisin väylä itseni ilmaisuun verrattuna esimerkiksi esiintymistä, laulamista tai piirtämistä, ja se on minulle jossain määrin puhumistakin ominaisempaa. Toipumisprosessi on saanut minut paremmin kartalle siitä, mitä haluan elämässäni tehdä ja yksi tällainen asia on ehdottomasti kirjoittaminen. Unelma-ammatissani kirjallinen viestintä olisikin voimakkaasti läsnä ja saisin hyödyntää mielikuvituksen ja sanojen voimaa. Vaikka itsekriittisyys ja epäröinti nostattaa päätään huutaen ei sinusta siihen ole, toivoisin jossain vaiheessa kirjoittavani romaanin ja saavani sen julkaistuksi. Kenties blogi toimiikin minulle itselleni tärkeänä todistusaineistona, ja itseluottamuksen boosterina sen suhteen, että minä osaan ja pystyn tuottamaan kirjallista aineistoa näin halutessani. En epäröinyt blogin julkistakaan luonnetta, sillä pidän vain positiivisena sitä, mikäli tekstini löytävät yleisöä ja joku toinen uupumuksen kanssa painiva saisi itselleen niistä apua tai samaistumispintaa.

Itse blogin tekeminen on ollut mielekästä, vaikka en alkujaan hallinnut alustan tietoteknisiä ominaisuuksia lainkaan. Minut pääsi yllättämään niiden haasteellisuus. Fokukseni oli tyystin kirjoittamisessa ja tekstintuotannossa, joten en ollut varautunut siihen, kuinka blogialustan ylläpitäminen vaatii edes alkeellista tietoteknistä osaamista. Toki työuupumus on verottanut minun tiedonkäsittelykapasiteettiani ja kutistanut uuden oppimisen rajojani, joten kenties suhteellisen yksinkertaisetkin asiat vievät enemmän voimavaroja ja blogin ylläpitäminen tavanomaisimmissa olosuhteissa on helppoa. En taida vieläkään olla täysin kartalla indeksointien ja haun optimointien suhteen, mutta näkisin suunnan olevan vain ylöspäin tekemällä oppien. Blogger-alusta on toiminut hyvin, vaikka suhteellisen vanhanaikaisena pidän sen kuvanmuokkausominaisuuksia (joita ei käytännössä ole). En myöskään yllättyisi, mikäli Google jossain määrin sensuroisi minun tekstejäni, sillä jotkin näkemykseni esimerkiksi psykiatriasta voivat olla eriäviä vallitsevan näkökannan kanssa.

Terapiaa ja aivojen plastisuutta

Kirjoittamista hyödynnetään laajasti eri terapiamuodoissa toipumisen tukena. Kirjoittaminen on itseilmaisua, haluttujen tapahtumien ja tunteiden purkamista sanoiksi. Olen itse kokenut tärkeäksi purkaa työuupumuskokemukseni osiin tarinamuotoiseksi, sillä kuten edellä kirjoitin, sain siten itsekin paremman kokonaiskuvan tapahtuneesta ja ikään kuin luvan päästää siitä myös irti. Minun on helpompi jatkaa elämääni eteenpäin näin tehtyäni. Vaikeista asioista ja elämänkokemuksista kirjoittamisen on todettu olevan yhteydessä parempaan mielenterveyteen esimerkiksi sen kautta, että haastavien asioiden käsitteleminen helpottuu. Mielensisäiset asiat, ajatukset ja tunteet, saadaan purettua mielen ulkopuolelle paperille, jolloin niihin on helpompi päästä käsiksi etäisyyden kasvaessa. Asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. On kuitenkin hyvä muistaa, että haastavia elämänkokemuksia voisi olla paikallaan purkaa ammattilaisen kanssa esimerkiksi terapiassa ja kirjoittaminen voisi tällöin toimia terapian tukena. Kirjoittamista myös hyödynnetään usein silloin, kun traumaattisesta tai haastavasta tilanteesta on kulunut jonkin verran aikaa. Itseilmaisua voi myös hyvin toteuttaa itselle mielekkäämmällä tavalla kuin kirjoittamalla kuten laulamalla, tanssimalla tai maalaamalla.

Minulle työuupumuskokemuksen kirjoittamisesta on ollut sen verran positiivista hyötyä, että kiinnostuin hieman enemmän siitä, miksi hyöty on ollut näinkin suuri. Minua kiinnosti erityisesti aivotoiminnan näkökulma. Aivotoiminnan näkökulmasta kirjoittamisen voi katsoa yhdistävän oikeata ja vasenta aivopuoliskoa eli hemisfääriä ja voimistavan näiden välillä kulkevan aivokurkiaisen hermoyhteyksiä. Aivopuoliskojen toiminnoissa on päällekkäisyyksiä, mutta yleisesti voidaan tehdä pientä erottelua siitä, mihin toimintoihin oikea ja vasen on erikoistunut. On todettu, että masentuneilla ihmisillä oikea etuaivokuori on hallitsevampi. Taas henkilöt, joilla vasen etuaivokuori on hallitsevampi, ovat enemmän positiivisia ja onnellisempia. Karkeasti voikin sanoa, että vasen aivopuolisko hallitsee positiivisia tunteita, ulospäinsuuntautuneisuutta, lähestymiskäyttäytymistä ja logiikkaa, kun taas oikea hallitsee kokonaisvaltaisia tunteita, sisäänpäin suuntautuneisuutta, välttämiskäyttäytymistä, intuitiivisuutta ja luovuutta. Psykoterapian ja negatiivisista kokemuksista kirjoittamisen on todettu aktivoivan vasenta aivopuoliskoa ja lisäävän aivopuoliskojen välisiä yhteyksiä. Tämä perustuu aivojen plastisuuteen ja kokemuksen koko tunneskaalan paremmin ymmärtämiseen. Kuten edellä esitin, kirjoittamisen avulla kokemus asettuu ikään kuin oikeisiin mittasuhteisiin. Tällä on positiivinen vaikutus mielenterveyteen ja ihminen voi saada enemmän positiivisuuden ja onnellisuuden kokemuksia. Minua itseä kiinnostaa hyvin paljon aivojen toiminnan parempi ymmärtäminen ja ajatus aivopuoliskojen välisestä toimivammasta tiedonkulusta ja paremmasta mielenterveydestä on kiehtova. Pidän kuitenkin tärkeänä huomioon otettavana seikkana sitä, että aivot ovat edelleen ihmiselimistä se suurin mysteeri, jonka toimintoihin liittyy epäselvyyksiä aivotieteidenkin kentillä.

Työkalu hyvinvointiin

Koen vahvasti, että kirjoittaminen on ollut 
lisäämässä hyvinvointiani ja jouduttamassa
työuupumuksesta toipumistani.

Olen saanut kirjoittamisesta minulle mielekkään työkalun toipumisen tueksi. Aloitin kirjoittamisen, kun toipumiseni oli pahimman vaiheen yli, joten en pysty arvioimaan, kuinka hyvin olisin toipunut pelkän kirjoittamisen avulla tai tyystin ilman kirjallista tukea. Sen kuitenkin tiedän, että hyvinvointini on lisääntynyt huomattavasti sen jälkeen, kun aloin siirtämään kokemustani paperille. Kirjoittaminen on selkeyttänyt kokemaani minulle itselleni ja toivon blogimuotoisen tekstini hyödyntävän myös sitä lukevia työuupumuksesta kiinnostuneita. 

Kannustan kokeilemaan kirjoittamista tai jotain muuta itseilmaisun muotoa, mikäli sinulla on esimerkiksi uupumuskokemus, joka tuntuu edelleen vaikuttavan sinuun haitallisesti. Alkuun pääsemiseksi voit kirjoittaa käsin tai koneella esimerkiksi viikon ajan vartin mittaisen session päivässä. Kirjoitusvirheistä tai muista rakenteellisista seikoista ei tarvitse välittää. Anna vain ajatusten siirtyä paperille ja kynän viedä!

Yleisesti muutama huomio työuupumuksesta toipumiseen liittyen:

• Kuuntele itseäsi. Toipumisaika voi paljastaa itsestäsi jotain uutta ja sinulla voi olla aiempaa enemmän aikaa toteuttaa erilaisia keinoja toipumisen tueksi. Kuulostele herkästi, mitä haluat.
• Anna aikaa! Tietynlainen levottomuus kuuluu työuupumukseen, joten muistuta itseäsi säännöllisesti siitä, että sinulla ei ole kiire toipumisen suhteen. Toipuminen ottaa oman aikansa.
• Etsi halutessasi sinulle ominaisin itseilmaisun muoto. Patoutuneita tunteita on hyvä saada kanavoiduksi poispäin ja oiva keino tähän on luova toiminta. Sopisiko sinulle esimerkiksi kirjoittaminen, tanssiminen, teatteri tai kuvataide?
• Valitsit halutessasi minkä tahansa itseilmaisun muodon, aloita toiminta maltillisesti. Kuuntele omaa jaksamistasi ja muista, että työuupumukseen kuuluu osaksi se, että jaksamisen rajat ovat kaventuneet aiemmasta.
• Tee sitä, mitä haluat! Yritä jättää pitäisi-ajatukset toissijaisiksi ja keskittyä siihen, mitä sinä haluat. Älä hermostu, jos et heti tiedä - toipumisen edetessä ne selkiytyvät kyllä. 

Työuupumuksiin uudelleen asennoituminen yhteisöllisenä ongelmana

Miksi kirjoitan näinkin avoimesti omasta työuupumuksestani? Haluan ensinnäkin omalla esimerkilläni näyttää, ettei työuupumus johdu puhtaasti vain liian suuresta työmäärästä eikä työuupumuksessa ole kyse vain pienestä väsymyksestä, joka korjaantuisi kädenkäänteessä. Väsymyksen ohella voidaan puhua esimerkiksi hermoston hälytystilasta, unettomuudesta, muistiongelmista ja aivosumusta sekä sydämen rytmihäiriöistä ja suolistovaivoista. Mielestäni työuupumus sanana on jollain tapaa liian kiltti ja kaunisteleva, se jättää kertomatta kaiken sen, mitä liiallinen stressi ja suuri kuormitustila saa ihmisessä aikaan. Työuupumus ja sen aiheuttama työstressi voi nimittäin ajaa ihmisen hyvinkin syviin vesiin: vakavaksi eskaloituneena voidaan todellisuudessa puhua elämästä ja kuolemasta. Myös toipumisen tie saattaa olla kivinen ja vaatia paitsi aikaa, johon voi muuten suhteellisesti mennä enemmän kuin varsinaiseen uupumiseen meni aikaa, myös erilaisia korjausliikkeitä kuten terapiaa, alan vaihtoa ja muita elämäntapamuutoksia. Ei myöskään ole lainkaan tavatonta, että työuupumus itsessään tai siitä aiheutuneet oireet kroonistuvat ja jäävät jossakin määrin pysyviksi asioiksi ihmisen elämässä.

Työuupumukset ovat valitettavan yleisiä nyky-
työelämässämme.

Minulle blogini kirjoittamisen keskiössä on nostaa esiin se fakta, ettei ihminen uuvu tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa ympäröivän työyhteisön, -kulttuurin ja -elämän kanssa. Kuka tahansa voi ja tulee sairastumaan työuupumukseen, mikäli työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä. Minulle sattui huono tuuri sen suhteen, että työssäni nämä olivat erityisen retuperällä usealla eri osa-alueella. Ylipäänsä pidän kyseenalaisena sitä, kuinka terve työelämämme oikeastaan onkaan sikäli, kun työuupumukset ovat entistä tavanomaisempia. Kenties tuntuukin, että harvassa ovat ne, jotka eivät koskaan uupuisi työuransa aikana. Työuupumuksiin tulisi suhtautua vakavasti ilman sairastuneen yksilön syyllistämistä ja yhä enemmän tulisi tehdä töitä sen eteen, että työelämä muokattaisiin kestävämmäksi ja työuupumisten uusi normaali jäisi historiaan.

Ei yksilön vika

Mielestäni uupumistapauksissa usein vähätellään kollegoiden, esimiesten, työyhteisön ja koko työelämän merkitystä, ja sairastumisessa syyllistetään liiaksi työntekijää itseään. Minä olin liian tunnollinen, minä olin liian kykenemätön sanomaan ei, minä olin liian asiaa x. Lista on loputon. On totta, että organisaatiopsykologiassa tunnustetaan tiettyjen persoonallisuudenpiirteiden lisäävän työuupumusta ja tällaisiksi big five-mukaisiksi piirteiksi luetaan neuroottisuus, vähäinen ekstroversio, vähäinen sovinnollisuus ja tunnollisuus. Samaan hengenvetoon muistetaan kuitenkin todeta, että työuupumisinterventioissa on hedelmällisempää muokata työyhteisöä ja yhteisössä vallitsevaa haitallista dynamiikkaa kuin yksilön persoonallisuutta, jonka tiedetään olevan suhteellisen pysyvä ja vaikeasti muokattavissa oleva. Olen nähnyt tärkeäksi tuoda esiin joitakin minun luonteelleni ominaisia tapoja toimia, jotta esimerkiksi niinkin yleisten toimintatapoja kuten miellyttämisen ja suorittamisen yhteyttä työuupumukseen voidaan tarkastella. On myös hyvä pitää mielessä se, että itselle luontaiset toimintatavat ja tietyt persoonallisuudenpiirteet voivat varmasti edesauttaa työuupumukseen sairastumista erityisesti silloin kuin ne toimivat yhteisvaikutuksessa sopimattoman työympäristön kanssa. Työntekijä voi myös edistää omaa terveyttään pitämällä huolta hyvinvoinnista esimerkiksi liikkumalla säännöllisesti ja syömällä terveellisesti. Tämän kaltaisilla toimilla voidaan tiettyyn pisteeseen asti vaikuttaa positiivisesti myös koettuun työhyvinvointiin.

Mutta kuten edellä kirjoitin, kuka tahansa voi uupua ja kuka tahansa uupuu, mikäli työn ulkoiset puitteet eivät ole kunnossa. Tämän ymmärtäminen on tärkeää siksi, että työuupumus herättää sairastuneessa usein häpeää. Häpeä lamaannuttaa ja, vaikka se on tarpeellinen tunne monissa asioissa, se ei ole tarpeen työuupumuksissa. Työuupumukseen sairastutaan usein itsestä riippumattomista syistä, mutta sairastumisesta aiheutuva häpeä voi estää tämän näkemisen, invalidisoida yksilön ja heikentää työkykyä entisestään. Tällä on huomattava vaikutus jo kansantaloudellisesti ja, siksikin uupumistapauksia pitäisi ensisijaisesti tarkastella yksilötason sijasta koko (työ)yhteisön tasolta käsin.

Koulutusinstituutioiden rooli?

Tulisiko työuupumuksesta ja opiskelu-
uupumuksesta tiedottaa kouluissa nykyistä 
enemmän?

Ennen varsinaisten työyhteisöön liittyvien tekijöiden käsittelyä, haluan nostaa keskiöön koulutusinstituutioiden mahdollisen roolin työuupumusten ennalta ehkäisevässä työssä. Minulle uupumus sattui työurani alkutaipaleelle ja, vaikka olin tuohon aikaan käyttänyt elämästäni 17 vuotta koulunpenkillä ja opiskellut itseni maisteriksi asti, työuupumus oli minulle vieras ilmiö. En tiennyt sen syntymekanismista, riskitekijöistä tai pidempiaikaisista seuraamuksista. En käytännössä tiennyt, mitä työuupumuksella tarkoitetaan tai, että se on jotain, joka voisi koskettaa minua.

Luonnollisesti koulutuksen tarkoituksena on koulutettavan tiedon lisääminen. Usein puhutaan, että kouluja käydään elämää varten, mutta lienee keskiössä kuitenkin työelämän tarpeisiin vastaaminen (erityisesti myöhemmillä koulutusasteilla). Näkisinkin, että voisi olla ihan paikallaan lisätä työelämän tietoutta eri koulutusasteilla opiskelijoiden ikä huomioiden. Olisiko meillä hyvä olla yhä enenevissä määrin koulujen tahoilta opetusta esimerkiksi työntekijän lakisääteisistä oikeuksista ja velvollisuuksista? Työehtosopimusten koukeroista ja työttömyyskassoihin liittymisen tarkoituksesta? Siitä, mihin kaikkeen työntekijänä tarvitsee venyä ja, minkälaista käytöstä sietää työpaikoilla? Minun peruskoulu- tai lukioaikoinani tämän kaltaista opetusta ei ole ainakaan sellaisella mittakaavalla ollut, että käteen olisi juurikaan mitään jäänyt. Koulutusleikkauksista lukiessa en myöskään jaksa uskoa, että tässä olisi tapahtunut muutoksia tämänkään päivän koululaitoksissa.

Kuitenkin se kuva, jonka olen saanut työelämästä käymieni koulujen taholta, peruskoulu, lukio ja yliopisto, on ollut varsin ruusuinen ja tietynlainen patistelu työelämää kohden on ollut läsnä erityisesti, mitä korkeammista koulutusasteista puhutaan. Silti omat kokemukseni ovat olleet melkoisen ristiriidassa tämän kiiltokuvan kanssa jo ennen työuupumukseen sairastuttanutta työpaikkaa koettuani aikaisemmissa työsuhteissani esimerkiksi tekstiviestitse tapahtuneen irtisanomisen, palkan maksamatta jättämisen ja erinäiset hauskoiksi vitseiksi tarkoitetut kommentoinnit. Kokemukset on laitettu minun huonon tuurini piikkiin, ei siihen, että työelämässä olisi parantamisen varaan.

Tarvittaisiinko kouluihin opinto-ohjaajien lisäksi oikeasti uraohjausta tekeviä ja ammatinvalinnassa auttavia ammattilaisia, työ-ohjaajia? Onko oletusarvona, että työelämä tietoutta opetetaan kotona? Näkisin tarpeen kuitenkin olevan olemassa jo lukiotasolla, jossa ollaan huolissaan lukiolaisten kasvavista uupumistapauksista. Jos varsinainen työelämän käsittely ja työuupumustyö ei mahdu opintosuunnitelmaan, niin kenties työn voisi aloittaa käsillä olevista haasteista ja keskittää sen opintojen aikaiseen uupumiseen ja oppimisympäristön kontekstiin. Onko kouluissa huomioitu opiskelu-uupumus ja tehdäänkö siellä tämän varalle ennalta ehkäisevää työtä? Olisiko opiskelijoita hyvä tiedottaa uupumukseen liittyvistä oireista tai opiskeluihin liittyvästä jaksamisen kapasiteetista?

Yliopistossa opiskelin yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, enkä kuullut sanaakaan työuupumuksista. Jälkikäteen pidän tätä jossain määrin erikoisena, sillä näkisin, että vastavalmistuneena työelämään asiantuntijatöihin siirtyminen on melkoisen riskipitoista aikaa uupumisen suhteen. Kenties yliopistoilla voitaisiin pitää erilaisia infoseminaareja työhyvinvoinnin teemasta vuosikursseille, jotka ovat piakkoin valmistumassa kohti työelämää. Seminaarien ei tarvitsisi tapahtua pelottelun hengessä, vaan ikään kuin työelämän psykoedukaation kautta. Äänen voisi antaa uupumuksen kokeneille alumneille. Tiedän nimittäin, että heitä riittää, enkä ole ainut maisterinpaperit saanut, joka on nähnyt itsensä uupumattomaksi. Oman kokemuksen takia puhun yliopistoista, mutta luonnollisesti vastaavaa työhyvinvoinnista tiedotusta tulisi tapahtua muissakin korkeakouluissa. Tärkeää olisi, että työuupumuksista puhuttaisiin ilmiönä rehellisesti ja kaunistelematta.

Johtaminen kuntoon

Johtamisen ongelmat voivat kieliä suuremmista
ongelmista koko organisaatiokulttuurissa, 
työntekijän arkeen ongelmat heijastuvat herkästi.

Olen päässyt näkemään aitiopaikalta, mitä huono johtaminen voi pahimmillaan olla ja siksi olenkin halunnut tuoda kirjoituksissani seikkaperäisesti esiin sen, miten huono johtaminen näkyy työtehtävien kuormittavuudessa esimerkiksi siten, miten se lisää työtehtävien toistuvaa tarkistamistyötä, työn epämääräistä ohjeistusta ja työntekemisen toistuvia keskeytyksiä. Olen halunnut näyttää, ettei huono johtaminen ole vain jonkinlainen abstrakti käsite, vaan se on toimintaa, joka todella näkyy haitallisesti työntekijän arjessa ja työnkuvassa. Huono johtaminen oli tapauksessani mikromanagerointia ja olisinkin kaipaillut uupumisen aikoihin enemmän konkreettisia esimerkkejä siitä, miten mikromanagerin johtamistyyli näyttäytyy työntekijän työnkuvassa tai, miten siitä syntyvä epämiellyttävä ilmapiiri näyttäytyy tiimityöskentelyn osana, jotta olisin voinut paremmin suhteuttaa omaa kokemustani ja tulla varmemmaksi siitä, että en ole liian herkkänahkainen ja vain kuvittele epäasiallista toimintaympäristöä. Lue erityisesti kirjoitukseni mikromanageroinnista.

Useinhan kuulee sanottavan, ettei ihminen vaihda työpaikkaa, vaan esimiestä. Allekirjoitan tämän täysin. Koska huonompaa esimiestä tuskin on olemassa kuin, mikä minulle sattui sairastuttaneessa työpaikassani (ainakin toivon näin!), uskon, että esimiesten suhteen suuntani on vain ylöspäin. Todennäköisyydet eivät ole sen puolella, että yhtä ammattitaidoton esimies tulisi minulle uudestaan vastaan. Olen hieman kahden vaiheilla siinä, josko johtamisen tulisi painottua työnsisältöön vaiko enempi arvo- ja tunnejohtamisen puolelle. Johtamisen on hyvä painottua työnsisältöön erityisesti työsuhteen alkuvaiheessa (jo lakisääteisen työhön perehdyttämisen kautta) ja jatkua mielestäni niin pitkälle kuin työntekijän työssä pärjäämisen kannalta on tarpeen. Työnsisällöllä johtamisen ei tule kuitenkaan olla alaisten niskassa hengittämistä ja sitä kautta alaisten motivaation tappamista ja työn tuloksellisuuden heikentämistä. Ajan kanssa johtaminen voi siirtyä sisällöstä kohti arvo- ja tunnepitoisempaa lähestymistapaa. Mikäli työntekijät ovat sisäisesti motivoituneita ja itseohjautuvia, näen, että työntekijöitä palvelee paremmin se, että heihin luotetaan ja, että johtamisessa käytetään kannustamista ja työntekijöiden saavutusten validointia. Vuorovaikutukseen painostaminen on tärkeässä roolissa ja sen varmistaminen, että kommunikaatio toimii työntekijöiden ja johdon välillä. Johtamisella on merkittävä rooli työkyvyn säilyttämisessä ja tätä pitäisi tietoisilla valinnoilla pyrkiä edistämään. Ylipäänsä näkisin, että johtajiksi tulisi päätyä sellaiset henkilöt, joilta löytyy ihmissuhdetaitoja ja sosiaalista pelisilmää sen sijaan, että johto valikoituisi sen mukaan, kenellä on eniten asiasisällöllistä osaamista. Kuka tahansa voi oppia työn sisältöön liittyviä asioita, mutta  vuorovaikutus- ja tunnetaidot eivät ole yhtä helposti opittavissa.

Työyhteisöt toimivimmiksi ja työpaikkakiusaamiset näkyviksi

Yhtä lailla kuin johtamisella on vaikutuksensa yksilön työkykyyn, myös työyhteisön rooli on merkittävä. Jopa siinäkin määrin, että se voi kumota huonon johtamisen haitallisuuden ja lisätä yhteenkuuluvuuden kautta työntekijän työhön kiinnittymistä ja työssä viihtymistä. Toisaalta huono työyhteisö voi heikentää hyvän johtamisen hedelmällisyyden ja saada työntekijä suhtautumaan varsin negatiivisesti työtään kohtaan. Erityisesti etätyöaikana näen positiiviseksi sen, että työyhteisön merkitys työhyvinvoinnin kannalta on saanut vahvistusta ja siksikin olen halunnut kirjoittaa toisaalta siitä, miten työyhteisöstä ulkopuolelle jääminen tapahtuu. Sekä siitä, mitä siitä voi seurata esimerkiksi sen suhteen, että uupumiseen haetaan apua vasta sitten, kun vointi on jo huomattavan huono.

Työuupumusten lukumääriä ei saada hilattua alas, mikäli työyhteisöt ovat pahoinvoivia ja uupuvat me-henkisyyttä. Yksi näkökulma työyhteisöiden pahoinvointiin on tarkastella siellä tapahtuvia työpaikkakiusaamistapauksia. Mielestäni on hienoa, että koulukiusaamisiin puututaan ja niitä vastaan kehitellään erilaisia toimenpideohjelmia varsin vaihtelevalla menestyksellä. Samanaikaisesti pidän kuitenkin käsittämättömänä sitä, että työpaikkakiusaamisista vaietaan ja ajatellaan, että kiusaaminen olisi vain lasten ja nuorten tapa toimia. Kiusaaminen ei kosketa aikuisia. Uskon kuitenkin, että suuressa osassa työuupumustapauksia taustalla on työpaikkakiusaamista ja erityisesti uskon, että valtaosalla organisaatioista ei yksinkertaisesti ole mitään toimivaa protokollaa kiusaamistapausten vähentämiseksi. Ei ole, koska meillä ei kiusata. Helpompaa tuntuukin olevan se, että yksilölle annetaan mielenterveysdiagnoosi ja näennäinen tauko epäterveestä yhteisöstä. Näkisin, että ensiaskeleita kohti kestävämpää ja tervettä työelämää olisikin sen tunnistaminen, ettei työelämä ja työpaikat ole vapaita kiusaamisesta ja, että kiusaamistapausten varalle tulisi olla olemassa selkeä toimintastrategia ennalta ehkäisevän työn ohessa.

Työpaikkakiusaaminen ei ole tavatonta
työelämässämme. 

Koska kiusaamisen käsite on hyvin laaja ja tietyiltä osin melko epämääräinen, sen organisaatiotasoinen määrittäminen tulisi olla keskiössä jokaisessa yrityksessä, jossa työskentelee enemmän kuin yksi henkilö. Erityisesti silloin, kun kiusaamista ei olisi nimellisesti vielä tapahtunut. Puuttuminen on helpompaa, kun tiedetään mistä puhutaan ja, mitä kiusaaminen juuri meidän yrityksessämme tarkoittaa. Minun kokemani kyseenalainenkin kohtelu erityisesti esimiehen taholta jäi organisaation mielestä epäasiallisen käyttäytymisen tasolle, eikä sitä haluttu nimittää kiusaamiseksi. Itselleni jäi tästä ennemminkin sellainen vaikutelma, ettei kyseisessä organisaatiossa oltu tietoisesti määritelty kiusaamiseksi luokiteltavaa toimintaa tai vedetty rajoja sen suhteen, missä menee kiusaamisen ja epäasiallisen käyttäytymisen väliset rajat. Kyseessä oli kuitenkin suuri kansainvälinen järjestö, joten jos ja kun ei ole määriteltynä, mitä kiusaaminen meidän organisaatiossa tarkoittaa, en ole kovin luottavainen sen suhteen, että monissa muissakaan organisaatioissa tämä olisi kansien välissä.

Organisaatioille sanktioita uupumistapauksista?

Olen tässä kirjoituksessa hieman käsitellyt uupumusten yhteisöllistä puolta omaankin kokemukseeni nojaten. Pidän työuupumuksia hyvin valitettavana yksilön kannalta ja, vaikka työuupumus on työperäinen sairaus, vaikuttaa se hyvin negatiivisesti ja kokonaisvaltaisesti ihmisen muihinkin elämän osa-alueisiin. Mielestäni olisi korkea aika tunnistaa se, että sairastuminen juontaa juurensa työyhteisöissä vallitsevista seikoista ja, että yhden työntekijän sairastuminen tietää usein sitä, että toinen seuraa perässä. Koska raha useimmiten ratkaisee, kenties toimivin tapa vähentää uupumistapauksia olisi sanktioiden asettaminen työnantajalle. Siksikin jo sen, että työntekijä saa työuupumuksesta diagnoosin (tai päädiagnoosin jostakin muusta mielenterveyden häiriöstä, työuupumus kun ei ole Suomessa virallinen diagnoosi), pitäisi tarkoittaa sitä, että myös työnantaja saisi tästä seuraamuksia. Jos samassa yrityksessä on toistuvasti mielenterveysperustaisia poissaoloja ja uupumistapauksia, työnantajalle tulisi kohdistaa työturvallisuusrikoksista sakkoja. Yksittäistapauksissakin sakot olisivat paikallaan. En ole suuri lakipykälien ystävä, mutta näkisin, että nykyinen työturvallisuuslaki olisi hyvä päivittää 2020-luvulle, sillä se laahaa erityisesti tietotyön ja siitä aiheutuvien psykososiaalisten kuormitustekijöiden kohdalla perässä. Työntekeminen on siinä määrin teknistynyt ja hajautunut ajan ja paikan suhteen, että myös lakien tulisi nykyistä paremmin turvata työntekijöiden asemaa melko vaihtelevassakin toimintaympäristössä.

Työnantajan velvoittaminen sanktioihin vaatisi jossain määrin muutoksellisuutta ja parempaa yhteistyötä terveydenhuollon kanssa. Tätä nykyä terveydenhuollossa keskitytään asianmukaisesti lääketieteeseen, jossa fokus on oireissa, eikä niinkään sairastumisen syissä. Työterveydessä myös syiden läpikäymisen tulisi olla tärkeää ja sairastumisen työperustaisuuden selvittäminen tarpeen. Mikäli esimerkiksi lyhytpsykoterapian käyttö osana työterveyttä yleistyisi työuupumuksen hoitomuotona, tarkoittaisi se sitä, että työnantaja nykyistä paremmin osallistuisi sairastumisen hoidon taloudelliseen tukemiseen. Tämä olisi oikeus ja kohtuus.

Koska työuupumukset ovat työperustaisia, näkisin oikea-
suuntaisena ratkaisuna sen, että työnantajille annettaisiin
henkilöstön sairastumisista sanktioita.

Olen edellä esittänyt joitakin ajatuksiani keinoista, joilla työuupumuksia kohtaan voitaisiin paremmin uudelleen asennoitua yhteisöllisestä näkökulmasta käsin. Ajatukset ovat heränneet pitkälti sairastuttuani työuupumukseen, mutta inspiraation lähteenä ovat toimineet myös aikaisemmat ei-niin-maireat työkokemukseni nuorena henkilönä. Keskityn tarkastelemaan pitkälti asiantuntijatyötä ja tietotyötä, mutta näkisin, että käydyt asiat ovat suhteutettavissa laajaltikin eri työnmuodoille ja aloille. Toiveenani tietysti olisi, että nykyistä paremmin nähtäisiin työntekijät voimavarana ja työturvallisuuden takaaminen laajenisi käsittämään myös työyhteisön jäsenten psyykkistä hyvinvointia. Työkyvyn ylläpitäminen ja edistäminen tulisi olla yhteinen asia, sillä sen heikkeneminen ja työuupumukseen sairastuminen on usein seurausta yhteisöllisistä tekijöistä.

Muutamia ajatuksia työuupumukseen sairastumisesta viisastuneena:

• Työuupumus tulee usein salakavalasti, eikä itsensä syyllistäminen muuta tilannetta mihinkään suuntaan. Sairastumisen hyväksyminen ja itseen suhtautuminen myötätuntoisesti on helpommin sanottu kuin tehty, mutta parantumisen näkökulmasta huomattavasti hedelmällisempää.
• Sairastumista ovat edesauttaneet ulkoiset tekijät. Vaikka olisit kuinka perillä hyvinvointisi ja terveytesi vaalimisesta, se ei suojaa sinua työuupumukselta, mikäli työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä.
• Huono johtaminen ja toimimaton työyhteisö sairastuttavat. Tämä on hyvä pitää mielessä, mikäli toistuvista yrityksistä huolimatta tilanne ei muutu, huomaat uupumusoireilua ja/tai mietit työpaikan vaihtamista.
• Työehtosopimukset & työturvallisuuslait tutuksi. Oli kyse tavanomaisesta tai ongelmallisesta tilanteesta, aina on hyvä olla selvillä siitä, mitkä ovat omat oikeudet ja velvollisuudet ja, missä menee väärinkäytösten raja.