Ulkopuolisuus työyhteisössä: onko mitään tehtävissä?

Työuupumukseen johtaneessa työssä koin oloni työyhteisöstä täysin ulkopuoliseksi ja irralliseksi, mikä osaltaan oli merkittävässä roolissa sille, miksi uupumukseni eskaloitui niinkin vakavaksi. Kokemus oli melkoisen pysäyttävä ja ulkopuolisuuden tunne hyvin epämiellyttävä. Tapahtuneen myötä aloin tarkemmin pohtia sitä, miten näin pääsi käymään ja, minkälaisilla toimilla vastaavalta voitaisiin tulevaisuudessa mahdollisesti välttyä.

Työyhteisö voi parhaimmillaan lisätä työntekijän 
hyvinvointia ja jaksamista.

Koska ihmisen voisi sanoa olevan sosiaalinen eläin ja, koska työ luo merkittävät puitteet valtaosalle työikäisistä ihmisistä arjen jäsentäjänä, työyhteisöön toimivasti kuulumisen tärkeyttä ei tule vähätellä. Työyhteisön ulkopuolelle jääminen lisää riskiä erilaisiin lieveilmiöihin, joista aiheutuu ennen kaikkea sosiaalisen toimintakyvyn vaikeuksia. Työpaikalla tämä voi näkyä arvostelun ja kritiikin pelkona, erilaisina pelkotiloina, epävarmuutena ja aloitekyvyn heikentymisinä ryhmätilanteissa. Sosiaalisen toimintakyvyn heikentyminen voi näkyä asiakastyön haasteellistumisena, vaikeutena toimia tilanteissa, joissa kohdistuu itseen ristiriitaisia odotuksia sekä toimia kimmokkeena sille, että vetäytyy entisestään syrjemmälle työyhteisöstä. Työyhteisön ulkopuolelle jääminen on riski työpaikkakiusatuksi joutumiselle, minkä tiedetään edelleen aiheuttavan vakavia psyko-fyysis-sosiaalisia haasteita. Näin ollen aihe on tärkeä paitsi työntekijän myös työnantajan näkökulmasta etenkin, kun tiedetään, että työyhteisöön integroitunut työntekijä on sitoutuneempi työpaikkaan ja voi työhyvinvoinnillisesti paremmin kuin tekijä, joka jää yhteisöstä ulkopuoliseksi.

Ensiaskeleet uudessa työpaikassa tärkeässä roolissa

Työyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi tuleminen on hyvin monitasoinen ilmiö ja se vaatii onnistuakseen toimia paitsi työntekijältä itseltään ja työnantajalta myös muilta työyhteisön jäseniltä. Keskeinen vaihe ajoittuu työn aloitusvaiheeseen ja siksi kattava perehdyttäminen on yksi avain työyhteisön sisälle pääsemisen onnistumiseksi. Työntekijä perehdytetään työtehtäviin, työvälineisiin, työpaikan toimintatapoihin ja työturvallisuuteen. Myös työsopimuksen käytännön asiat ja työterveyshuoltoon liittyvät seikat on tultava selviksi. Työntekijän tulee olla perehdytyksen tiimoilta selvillä siitä, mihin ongelmatilanteissa otetaan yhteyttä. Uusi työntekijä tulisi myös esitellä työyhteisölle työnantajan toimesta ja hänelle olisi hyvä osoittaa yhteisön sisältä mentori, joka kulkee uuden tekijän matkassa ensimmäiset päivät opastaen hänelle käytännön asiat taukokäytänteistä ja protokollista esimerkiksi neuvotteluhuoneiden varausten tai sosiaalisen median kanavien työkäytön suhteen. Työnantaja perehdyttää laissa määrättyihin asioihin kuten työtehtäviin ja mentori toimii näitä täydentäen tuomalla esiin myös arkisia, työtä sujuvoittavia käytänteitä.

Tarpeeksi kattavan ja onnistuneen perehdytyksen voi
ajatella pitkässä juoksussa säästötoimenpiteenä
työntekijän paremman sitoutumisen takia.

Uusi työntekijä perehdytetään talon tavoille heti työsuhteen alkaessa, mutta tämänkin jälkeen työnantajan tulisi muistaa säännöllisin väliajoin kuulostella uuden tekijän mietteitä ja ajatuksia. Ei olisi huono idea tavata uutta työntekijää säännöllisin väliajoin esimerkiksi kuukausittain puolen vuoden ajan ja tiedustella, miten työnteko on lähtenyt sujumaan. Tällainen tilaisuus tarjoaa paitsi työnantajalle arvokasta tietoa työpaikan toimivista ja/tai toimimattomista käytäntöistä myös työntekijälle väylän vaikuttaa omaan tilanteeseen mahdollisten mukauttamisten toivossa. Se välittää työntekijälle viestin siitä, että hän on arvokas työntekijä ja, että hänen panostaan työpaikan hyväksi välitetään. Uuden työntekijän on myös ensiarvoisen tärkeää saada palautetta tehdystä työstään – antoi sen sitten työnantaja tai esimerkiksi tiimin johtaja.

Työnantajalta vaaditaan uuden työntekijän sitouttamisessa myös pelisilmää. Nuoret työntekijät voivat tarvita kattavammin perehdytystä ja varmistusta tekemisistään, mutta pitkässä juoksussa tämä usein maksaa itsensä takaisin. Hyvistä tekijöistä kannattaa pitää kiinni ja yksi varma keino sen varmistamiseksi alkaa jo perehdytysvaiheessa.

Miksi minä jäin ulkopuoliseksi?

Minun on myönnettävä, että kyseisessä uupumukseen johtaneessa työssä työyhteisöön integroitumista oli työnantajan puolelta etukäteen mietitty – tavallaan. Työn alkaessa oli muun muassa erilaisia perehdytyksiä organisaation toimintakulttuuriin ja -tapoihin, minulle oli osoitettu oma ”buddy” eli sopeutumisessa auttava toveri työyhteisön sisältä sekä luvattu työnohjauksen käyttömahdollisuus kertaluonteisesti. Tämä tietysti kuulostaa näin listattuna suhteellisen hyvältä ja herättää kysymyksen siitä, miksi toimet eivät kuitenkaan olleet riittävät. Olen kirjoittanut näitä auki aikaisemminkin täällä ja täällä.

Tiivistetysti sanottuna tärkeimmät syyt ulkopuolisuudelle olivat etätyö, esimiehen huono johtaminen sekä uupumuksen eskaloituminen, joka näyttäytyi sosiaalisena vetäytymisenäkin. Kokemus sai minut suhtautumaan varauksella etänä tapahtuvaan perehdyttämiseen, enkä enää suostuisi etäperehdytykseen, mikäli työ ei olisi täysin etänä tapahtuvaa. Koska minut tuolloin perehdytettiin virtuaalisesti ja siitä vasta noin puolen vuoden kuluttua menin työpaikalle, ei perehdytystä uusittu eikä minua esitelty työyhteisölle, olinhan jo useimmille tuttu ruudun takaa. Tästä seurasi, että jäin paikan päällä hyvin yksin. En myöskään enää ollut tekemisissä osoitetun ”buddyn” kanssa, rehellisesti sanottuna en paikan päällä enää ollut varma, kuka hän olikaan. Työtehtäviin liittyvä perehdytys oli myös likimain olematonta, mikä yhdistettynä esimiehen mikromanagerointiin aiheutti suurta epävarmuutta tekemistä kohtaan ja siten lisäsivät uupuneisuutta. Uupumus vastaavasti sai minut vetäytymään sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Työyhteisössä oli myös hyvin kilpailuhenkinen tunnelma, mikä sai minut entisestään loitontumaan muista. Miksi haluaisin kilpailla kollegoiden kanssa yhtään mistään, kun päällimmäinen tuntemukseni työtä kohtaan oli syventyvä kyynistyminen?

Sosiaalistuminen ei aina ota onnistuakseen

Työyhteisön jäseneksi tulemista voidaan lähestyä sosiaalistumisen prosessina, joka pitää sisällään erilaisia vastavuoroisia vaiheita. Sosiaalistuminen on työyhteisön tavoille oppimista – jokaisessa työpaikassa ja työyhteisössä on omat tapansa, toimintakulttuurinsa ja sosiaaliset normistonsa. Uuden työntekijän on mahdollista lisätä mahdollisuuksiaan päästä osaksi ryhmää ja viestiä yhteisölle haluavansa tulla siihen osaksi alkamalla noudattaa normeja ja yhteisön tapoja puhua ja pukeutua. Työntekijä sisäistää yhteisössä vallitsevan kulttuurin ja mukauttaa omaa käyttäytymistään vastaamaan yhteisön vaateita. Tekemällä näin yhteisö tulkitsee yksiön muutosvalmiuden merkkinä sitoutumisesta ja halukkuudesta tulla ryhmän jäseneksi. Tämän jälkeen yhteisö arvioi työntekijän soveltuvuutta osaksi ryhmän jäsentä. Riippuen saamastaan arvioinnista työntekijä voi joutua mukauttamaan käyttäytymistään useita kertoja ja ikään kuin toistuvasti todistella halukkuuttaan yhteisön jäseneksi. Sosiaalistuminen vie siten aikaa eikä ole lainkaan tavatonta, ettei yksilöä siltikään hyväksytä osaksi ryhmää.

Jotkut työyhteisöt eivät ole vastaanottavaisia yhtään ketään 
kohtaan.

Syitä sille, miksi jotakuta ei haluta ottaa osaksi yhteisöä, lienee yhtä paljon kuin ihmisiä. Milloin kyseessä on henkilökemioihin liittyvät tekijät, milloin työ- ja aikapaineisiin liittyvät. Uupumiseni jäljiltä ja pahimman toipumisvaiheen ylitettyäni, aloin uudelleen suuntautua ja tarkentaa koulutustani haluamaani suuntaan. Osana tätä kouluttautumista minulla oli työharjoittelu ja sain hieman lisäperspektiiviä kyseiseen ulkopuolisuuden aiheeseen. Olin harjoittelijana alalla, jossa on huutava työvoimapula ja, jossa uusia tekijöitä kaivataan kipeästi. Minulla tietysti oli jo valmiiksi tuntosarvet koholla tapahtuneen uupumuksen myötä, mutta olin silti häkeltynyt siitä, miten huonosti uusi tulokas työyhteisössä otettiin vastaan. Olin vain harjoittelija, joten kenties se toimi oikeuttavana tekijänä sille, että osalla yhteisön työntekijöistä jo alkeelliset käytöstavat tuntuivat unohtuneen. Tervehdyksiini ei vastattu, nimeäni ei muistettu eikä kanssani jääty hetkeäkään pidemmäksi aikaa oleskelemaan kuin mitä oli pakko. Tiedän, että toiminta olisi ollut samanlaista kenen tahansa toisen harjoittelijan kanssa ja, että työntekijöistä valtaosa oli itsekin työuupumuksen partaalla suuren työtaakan ja organisaatiomuutoksen alla. Kokemus sai minut silti pohtimaan sitä, ettei työntekijän sosiaalistumisen onnistuminen voi olla vain työntekijän ja työnantajan vastuulla. Myös työyhteisön jäsenillä, työntekijän kollegoilla on tietynlainen vastuu siinä, että uusi työntekijä (tai harjoittelija) kokee olonsa edes vähissä määrin tervetulleeksi. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, sillä ystävällisyydestä ja kohteliaisuudesta ei makseta lisää palkkaa. Minulle harjoittelu oli kuitenkin opettavainen ja varmisti sen, etten ole se tulevaisuuden tekijä, joka paikkaa kyseisen alan työvoimapulaa. Etsintäni siitä, mitä haluan tehdä isona, jatkuu.

Eli voidaanko yhteenkuuluvuutta lisätä työpaikoilla?

On paitsi johdon myös työntekijöiden 
velvollisuus olla syrjimättä ketään ja puuttua 
epäkohtiin.

Yhteenkuuluvuuden lisäämiseksi yksilötasolla on tärkeää varmistaa, että työnteko sujuu ja puitteet sen tukemiselle ovat kunnossa. Kun useampi työntekijä voi hyvin, näyttäytyy se myös positiivisesti ryhmätasolla. Ryhmän yhteenkuuluvuutta voidaan työyhteisössä lisätä esimerkiksi erilaisten TYHY-päivien ja pikkujoulujen muodossa. Tällöin olisi hyvä varmistaa, että mukana tosissaan ovat kaikki halukkaat ja pitää silmällä sitä, ettei poissa ole aina samat henkilöt. Hyvin tärkeänä, ellei tärkeimpänä, yhteenkuuluvuutta ja me-henkeä lisäävänä tekijänä on myös reilu ja tasavertainen johtaminen, joka takaa jokaiselle yhteisön jäsenelle tunteen siitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla.

On myös hyvä tiedostaa se, että on paljon työyhteisöjä, joihin ei ole mahdollista päästä osaksi, vaikka tekisi asian eteen kaikkensa. Sinä voit olla yhteisön jäsenille uhka, joka tulit viemään muiden työt tai sinä voit olla se nuori pyrkyri, joka ei tiedä miten asiat talossa hoidetaan. Sinulla voi olla muiden silmissä liikaa tai liian vähän kokemusta, sinulla voi olla turhan positiivinen tai negatiivinen työote tai voit olla liian hiljainen tai liian kovaääninen. Sinä voit tietämättäsi olla samanniminen kuin jonkun entinen koulukiusaaja tai näyttää samalta kuin jonkun exä, mikä kenties tiedostamattomasti ajaa heidän käytöstään sinua kohtaan ulossulkevaksi. Näin ei tietysti pitäisi olla, kun puhutaan aikuisten ihmisten työpaikoista, mutta valitettavasti tällainen tuntuu olevan ennemmin sääntö kuin poikkeus. Tämä on mielestäni hyvä tiedostaa. Seuraavan kerran, kun mietit, mikä sinussa on vikana, voit kääntää ajatuksen toisinpäin: mikä työyhteisössä onkaan vialla?

Työyhteisöön kuulumisesta ja sen tärkeydestä:

• Ihmisiä on erilaisia ja joillekin työyhteisö on vain välttämätön pakko, johon on kuuluttava, ei sen kummempaa. Tärkeää on tunnistaa, miten itse asiasta ajattelee ja, millaisen painoarvon työyhteisön tärkeydestä omassa elämässä antaa.
• Ulkopuolisuuden tunne voi projisoitua omista sisäisistä kokemuksista ja tuntemuksista, mikä voi olla hyvä tiedostaa. Se ei silti poissulje sitä, etteikö työyhteisössäkin voisi piillä ongelmia.
• Vaikuttaako työyhteisö negatiivisesti työntekemiseen? Onko tilanteessa jotain, mitä voisit tehdä toisin?
• Vaihtamalla voi parantua!

Kyynistyminen tappoi työmotivaation

Työuupumuksessani yksi voimakkaimmin näkyvistä seurauksista oli kyynistyminen työtäni kohtaan. Alkujaan hyvin merkitykselliseltä tuntunut työ muuttui salakavalasti tyystin merkityksettömästi enkä nähnyt työssäni enää lainkaan järkeä. Työtehtävät tuntuivat turhilta ja aikaisemmin paloa herättäneet teemat saivat minut toistuvasti kyseenalaistamaan niiden mielekkyyttä. Vaikka kyynistymistä edesauttoi esimiehen mikromanagerointi, uupuneisuus vakavoitti kyynistymiseni laajuutta. Hiljalleen työstä katosi ilo, enkä pystynyt sanomaan yhtäkään hyvää asiaa työstäni. Kyynistymisen myötä myös pidemmän aikavälin ammatilliset tavoitteet sammuivat ja laajemmin koko työelämä näyttäytyi hyvin negatiivisena paikkana. Vaikka uupumuksestani on jo kolmisen vuotta, kyynisyys työtä ja työelämää kohtaan on edelleen jossain määrin läsnä.

Kyynistyminen työtä kohtaan on yksi
työuupumuksen oireista.

Kyynistyminen suojautumisen keinona

Kyynistymisessä epäilykset työn merkitystä kohtaan kasvavat ja työ voi alkaa tuntua epämiellyttävältä. Kyynistymistä voi lähestyä tietynlaisena suojamekanismina – uupuneen ihmisen keinona käsitellä omien voimavarojen ehtymistä ja niiden kohtaamattomuutta työn vaativuuden kanssa. Ihminen alkaa etäännyttää itseään työstään ja suhtautua siihen välinpitämättömästi, onhan työ se syy, miksi oma jaksaminen on koetuksella. Tällainen toimintatapa on kuitenkin omiaan vähentämään paitsi pettymyksiä, myös onnistumisia, jolloin positiiviset, korjaavat kokemukset jäävät saamatta. Kuva itsestä työntekijänä voi alkaa heiketä, ja tämä voi edelleen syventää kyynistymistä ja uupumusta.

Suojautumisen keinona kyynistyminen on kyseenalainen, sillä se rapistaa työntekijän ammatillista identiteettiä ja pystyvyyden tunnetta. Minulla tämä näyttäytyi epäilyksinä omia taitojani kohtaan ja huijarisyndrooman kaltaisesti ihmettelin, miksi minut on työhön valittu. En ajatellut osaavani työhön nähden tarpeeksi ja olin varma, että joku toinen, paremmin motivoitunut suoriutuisi minua paremmin. Toisaalta kyynistyminen sai minut asettamaan työn paremmin oikeisiin raameihin ja mittasuhteisiin, mikä mahdollisti alkujaan unelmatyön tarkastelemisen realistisesti ja sen hetkisistä tiedoista käsin. Pystyin havaitsemaan sen, että työ oli uuvuttanut minut ja, että se oli kaukana unelmasta, terveyteni puolesta minun tuli irtautua siitä.

Kyynistyinkö koko uuvuttanutta alaa kohtaan?

Työuupumukseen sairastuttanut työni oli tosiaan ensimmäisiä oman alani töitä ja pidin sitä unelmatyönä. Työantaja oli suuri kansainvälinen organisaatio, kehitysalan eräänlainen kattojärjestö. Olin mukana erilaisissa ilmastonmuutos- ja ympäristöteemaisissa projekteissa ja iloitsin siitä, että pääsin tekemään työtä paremman maailman puolesta. Siksikin kyynistyminen sai minulla varmasti melko suuret mittasuhteet, sillä työn tuntuminen järjettömältä oli ristiriidassa sen kanssa, miten merkitykselliseltä työ alkujaan oli tuntunut. Pudotus merkityksellisestä merkityksettömään oli suuri ja, vaikka järjen tasolla tiesin työssäni olevan mieltä, se ei vähentänyt tunnettani siitä, että se mitä teen, on täysin turhaa. Muistan myös häpeilleeni kertoessani ihmisille siitä, missä olin töissä. Koska työ tuntui turhalta, ei siitä puhuminenkaan tuntunut inspiroivalta.

Kyynistyminen herätti minussa kimmokkeen
pohtia sitä, mitä haluan elämässäni tehdä.

Tästä aiheutui oikeastaan se, että aloin kyseenalaistamaan uravalintaani ja sitä, miksi ylipäänsä halusin kehitysalalle ja järjestösektorille töihin. Oliko kyseessä vain nuoruuden päähänpisto ja naiivi utopia paremmasta maailmasta? Halusinko kenties projisoida auttamisen halua muihin, mutten itseeni? Uuvuttuani ja irtaannuttuani kyseisestä työsuhteesta, koin pitkään, etten enää halua samanlaisiin töihin, enkä varsinkaan samalle työnantajalle. Siitäkin huolimatta, että olin nähnyt vain pienen murto-osan ja pienen ripauksen kyseisen organisaation toimintatavoista. Vasta oikeastaan tätä nykyä, monen vuoden kuluttua uupumuksesta, olen ajatuksen tasolla hieman lämmennyt paluulle kehitysalalle. Käytännön tasolla tiedän tähän olevan kuitenkin vielä pitkä matka.

Uusia tuulia

Koska uupumiseni oli sen verran vakava, ei paluu työelämään tapahtunut sormia napsauttamalla. Minulla oli aikaa ja halua miettiä sitä, mitä oikeasti haluan. Sanoisin kyynistymisen olleen merkittävässä roolissa sille, että lähdin tosissaan miettimään uravalintojani ja sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Miten suuren aseman elämässäni haluan työlle antaa ja, kuinka suurta painoarvoa työn sisältö, työyhteisön ilmapiiri tai palkkaus saavat? Arvotanko ennemmin vapaa-aikaa kuin taloudellista turvaa? Missä ja miten haluan työtäni tehdä? Olenko tiimipelaaja vai sittenkin itsenäinen puurtaja? Tarvitseeko työn olla todella merkityksellistä?

Tuntui, etten ollut tällaisia aikaisemmin edes pohtinut – olin hyppinyt työstä toiseen ja opiskeluaikana keskittynyt mieluummin kaikkeen muuhun kuin uran miettimiseen. Aloitin ikään kuin puhtaalta pöydältä ja pohdinnat saivat minut hakeutumaan takaisin opiskelujen pariin hieman uudelleen suuntautumaan ammatillisesti. Uusi suuntautuminen on tuntunut mieleiseltä ja olen entisestään varmempi siitä, että uudet tuulet ovat olleet minulle tarpeen.

Kyynistymisestä toipuminen?

Kyynistyneisyyden väheneminen vaatii aikaa.

Toivuin työuupumuksesta seuranneista fyysisistä ja psyykkisistä oireista ajan kanssa, mutta kyynistyminen on tuntunut sitkeältä seuralaiselta, joka ei niin vain ole poistunut. Olen aikaisemmin suhtautunut työtä kohtaan aina hyvin avarakatseisesti ja tehnyt paljon keskenään erilaisia töitä. Uupumuksen myötä olen kuitenkin tullut hyvin kyseenalaistavaksi ja järjettömyyden tunne on leimannut erilaisia työvaihtoehtoja. Työmotivaatiota on täytynyt etsiä. Tiedän tämän olevan seurausta työuupumuksestani erityisesti, koska kyynistymiseni suuntautuu ennemminkin työnantajatahoihin ja työoloihin, ei niinkään omiin taitoihini. Alitajuisesti tämä on varmasti suojamekanismi uupumuksen toistumisen estämiseksi.

Uskon kyynistymisen kuitenkin tulevan paremmin siedätettäväksi ajan kanssa ja jo saamani korjaavat kokemukset erilaisista lyhempikestoisista työsuhteista uupumuksen jälkeen ovat olleet tärkeässä roolissa tämän suhteen. Nykyisin näenkin työelämän sisältävän täyden spektrin erilaisia aspekteja – ei vain negatiivisia, vaan myös positiivisia.

Kyynistyminen voi pikkuhiljaa rapauttaa ammatillista itsetuntoa ja, siksi voisi olla hyvä kiinnittää huomiota:

• Mikä työssäsi on sinusta kaikkein mielekkäintä?
• Miksi olet alkujaan päätynyt nykyiseen työhösi?
• Miten kiität itseäsi tehdystä työstä?
• Milloin viimeksi olet kokenut onnistumisen tunnetta työstäsi?
• Mitä voisit tehdä työn mielekkyyden parantamiseksi?

Lopetin kahvin juomisen nukkuakseni paremmin

Työuupumuksen myötä elämääni asteli unettomuus ja sen aiheuttamat haasteet. Nukahtamisen vaikeudet, yölliset heräilyt ja huonolaatuinen uni tuntuivat kroonistuneen uupumukseni seurauksena. Kuluvan vuoden alussa mittani tuli täyteen ja päätin kokeilla lieventää kärsimystäni lopettamalla kahvin ja muiden kofeiinipitoisten juomien nauttimisen. Halusin pyristellä eroon kofeiinikoukusta ja selvittää, josko sen onnistuneella selättämisellä olisi positiivisia vaikutuksia nukkumiselleni. Suhtauduin lopettamiseen melko rauhallisesti, vaikka olinkin varautunut kofeiinivajeesta aiheutuviin vieroitusoireisiin kuten päänsärkyyn ja väsymykseen, ja pidin varmana sitä, että lopettamisesta seuraavat pari viikkoa olisivat tuskallisia. Kaikeksi yllätyksekseni pääsinkin helpolla, käytännössä ilman minkäänlaisia vieroitusoireita ja koin lopettamisen hyvinkin vaivattomaksi. Hiljalleen kofeiinijuomien lopettamisesta seuraavat vaikutukset alkoivat näkyä ja heijastua positiivisesti myös unen saralle.

Työuupumus kroonisti unettomuuden

Unettomuus näyttäytyi minulle muun muassa
nukahtamisvaikeuksina, yöllisinä heräilyinä ja 
huonona unen laatuna.

Pystyn melko suurella varmuudella toteamaan unettomuuteni kroonistuneen työuupumuksen seurauksena. Aikaisemmin minulla ei juurikaan ollut haasteita nukkumisen kanssa – ainakaan sellaisessa laajuudessa, mitä ne uupumuksen jäljiltä olivat. Totta kai silloin ja nykyisinkin on kausia, jolloin nukkuminen on vaivatonta ja kausia, jolloin siitä ei tule mitään. Hyvien kausien huomattava väheneminen kertoi minulle kuitenkin sen, että kyseessä on tilanteen vaikeutuminen ja unettomuuden hankaloituminen. Nukahtamisen helppous ja virkeänä herääminen tuntuivat taakse jääneeltä elämältä. Työuupumukseni yksi ensimmäisistä oireista oli juuri uneen liittyvät haasteet, sillä stressin seurauksena unen päästä kiinni saaminen oli vaikeaa ja työt kirjaimellisesti tulivat uniini. Työuupumuksen eskaloitumispisteessä minulla oli täysin unettomiakin öitä matkassa mukana. Unen laatu että määrä heikkenivät siten merkittävästi.

Oirehdinta ei päättynyt työstressin hellittäessä ja tänäkin päivänä, vaikka olen suhteellisen selvillä vesillä toipumisprosessissani, haasteet nukkumisen kanssa ovat läsnä. Toipumiseni onkin keskittynyt vahvasti myös unettomuuden hoitamiseen ja unirytmin paremmalle tolalle saamiseen. En ole käyttänyt unilääkkeitä, mutta varmasti silloin tällöin lääkitys olisi ollut vaikeimpina aikoina ihan paikallaan. Käytän nukkumisen tukena melatoniinia erityisesti kausina, jolloin nukkuminen on haastavaa ja siitä koen saaneeni myös apua. Lisäksi pyhitän illat rauhoittumiselle, suosin säännöllistä vuorokausirytmiä ja pyrin suhtautumaan unettomuuteen ilman turhaa stressiä. Ei ole maailmanloppu, jos joinain öinä nukkuu huonommin kuin toisina. Nykyisin osaan myös paremmin kuunnella itseäni ja tiedostan, että unettomuuden nostaessa päätään, minun olisi hyvä kiinnittää paremmin huomiota jaksamiseeni. En silti tieten tahtoen halua kärsiä unettomuudesta ja kofeiinin käytön lopettamisesta tuli ikään kuin yksi itsehoitomenetelmä paremman unen takaisin saamiseksi.

Ei enää kahvia!

Minulla on mittarissa kahvin juomista noin 15 vuotta. Aloitin kahvin juomisen 16-vuotiaana ja pidin sitä eräänlaisena aikuistumisriittinä. Siirryin mehupöydästä kahvipöytiin juomaan sosiaalisesti hyväksyttyä aikuisten juomaa. En alkujaan pitänyt kahvin mausta, mutta minulle vakuuteltiin, että kyllä siihen tottuisi. Maku on kuitenkin yksi syy, mikä ajoi minut lopettamaan, eikä minulla rehellisesti sanottuna ole lainkaan ikävä kahvista seuraavaa jälkimakua tai kitkerää suuntuntumaa. En missään vaiheessa kyseenalaistanut juomaperiaatteitani tai ylipäänsä sitä, miksi join orjallisesti aamuisin aina kupin kahvia saadakseni päivän käyntiin. Kaikkihan kahvia juovat. Kahvin juomiseen liittyvät kulttuuriset tekijät ovat mielestäni hyvinkin mielenkiintoisia ja uskon näiden olevan erityisen yleisiä Suomessa, jossa kahvi on likimain kansallisjuoman asemassa ja, jossa kahvia juodaan eniten maailmassa. Kahvi kuuluukin kiinteästi moniin sosiaalisiin tapahtumiin, pidetäänhän työpaikoilla kahvitaukoja ja ystäviä tavataan kahvittelun äärellä. Kahvittomuus voi herättää kummeksuntaa ja tarjotusta kahvista kieltäytyminen voi viestittää tietynlaista epäkohteliaisuutta.

Kulutin kahvia keskimäärin kahdesta kolmeen kuppia päivässä ja kuten edellä toin esiin, aamukahvi oli minulle välttämätön tapa saada päivä käyntiin. Kahvin lisäksi kulutin energiajuomia ja erinäisiä korkeakofeiinisia urheilujuomia. Näiden markkinoinnista voisi kirjoittaa oman tekstinsä, mutta energiajuomista saatu kofeiinimäärä nostaa päivän kokonaispottia melko huomaamattomastikin hyvin korkeaksi. Tämä edelleen vaikuttaa negatiivisesti nukkumiseen. Suosittelen vilkaisemaan YLE:n tuottaman kofeiinilaskurin, joka laskee kätevästi päivän kofeiininsaannin ja sen, miten se vaikuttaa yöuniin. Löydät laskurin täältä. Energiajuomia kulutin melko vaihtelevasti, mutta keskimäärin noin muutaman tölkin viikoittain. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Erityisesti niitä meni päivinä, joita edeltävät yöt olin nukkunut huonosti. Koin hyvinvointini kannalta tärkeäksi katkaista kierteen, jossa nukutaan huonosti ja huonosti nukuttuja öitä seuraavia päiviä lääkitään kofeiinijuomilla. Vaikka olen lopettanut kahvin ja energiajuomien juomisen, en aivan tyystin ilman kofeiinia kuitenkaan ole. Korvasin nimittäin kahvin (ja energiajuomat) vihreällä teellä, jossa myös on kofeiinia, mutta jokseenkin maltillisemmin. Teetä juon suurin piirtein saman verran kuin join kahviakin eli muutaman kupin päivittäin.

Vieroitusoireiden helppous yllätti

Kahvin tai energiajuomien lopettaminen ei
olekaan ollut minulle vaikeaa.

Minulle lopettaminen oli rehellisesti sanottuna helppoa. Pääsin vieroitusoireiden suhteen hyvin vähällä, eikä minua, pelotteluista huolimatta, särkenyt päähän kuin maksimissaan muutaman tunnin ajan. Pystyin keskittymään haluamiini asioihin, eikä mielessäni pyörinyt kahvikelaa. Väsymyskään ei ollut mitään tavanomaista poikkeavaa. Päivien edetessä pikemminkin tuntui, että energiatasoni kohosivat ja jaksoin aiempaa paremmin. Olo tuntui jollain tavalla selkeämmältä ja rauhallisemmalta hyvin pian lopettamisen jäljiltä. Sanoisin, että minulla mainitun kaltaiset maltilliset vieroitusoireet kestivät muutaman päivän, maksimissaan viikon verran. Vieroitusoireet ja ensimmäiset ”kofeiinittomat” päivät ja viikot ovat varmasti vaihtelultaan yksilöllisiä ja toisilla tilanne voi tuottaa suuriakin vaikeuksia. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka olin lukenut erilaisia kauhutarinoita kahvin juonnin lopettamisen vaikeudesta ja siitä, kuinka ristiriidassa se oli minun kokemukseni kanssa. Voisin hyvin suositella muitakin uniongelmien kanssa painivia kokeilemaan kofeiinijuomien lopettamista, sillä niistä aiheutuvat vieroitusoireet voivatkin yllättää positiivisesti.

Kahvin juonnin lopettamisen hyödyt ja haitat

Seuraavassa olen listannut huomaamiani ilmenneitä muutoksia lopettamisen jälkeen näin vajaa puoli vuotta kestäneen kahvittoman ajan jäljiltä. Muistutan kuitenkin, että listatut asiat eivät välttämättä johdu yks yhteen suoraan kofeiinipitoisten juomien lopettamisen vaikutuksesta, vaan taustalla voi vaikuttaa monia tekijöitä. Vaikutukset lienee hyvin yksilöllisiä.

1. Nukun paremmin – nukahdan helpommin, pysyn paremmin unessa & herään kivuttomammin
2. Unen laatu on mielestäni parantunut
3. Olen aamuisin virkeä herätessäni
4. Jaksan paremmin aamusta iltaan & jaksamiseni on tasaisempaa
5. Stressaan vähemmän!
6. Levottomuus on vähentynyt & olen paljon rauhallisempi kuin ennen à keskittymiskykyni on vahvistunut eikä ole riippuvainen kofeiinista
7. Ahdistus on siedettävämpää – harvempaa & lyhytkestoisempaa
8. Mieleni on tasaantunut & tunnen eläväni paremmin hetkessä, tässä & nyt
9. Makuaistini on parantunut
10. Ihoni on kirkastunut & vyötärö kaventunut

Lopetin kahvin juomisen ennen kaikkea saadakseni hyötyjä unettomuuteeni. Tämän toiveen koen täyttyneen, sillä tätä nykyä huonompia nukkumiskausia on merkittävästi vähemmän kuin aikaisemmin. Nukahdan nopeasti ja kaikkinensa nukun paremmin, energiatasoni ovat päivän mittaan tasaisemmat ja tunnen oloni paljon pirteämmäksi. Tästä taas on seurannut myös esimerkiksi liikunnan saralla suurempaa tekemisen meininkiä ja parempaa palautumista. Yllätyin siitä, kuinka sain lopettamisen myötä hyötyjä myös ahdistuneisuuteen, keskittymiskykyyn ja yleiseen henkiseen hyvinvointiini. Oloni on huomattavasti rennompi, jännittyneisyys on vähentynyt enkä ole kokenut tietynlaista pakokauhun tunnetta kahvittomuuteni aikana, mikä aikaisemmin oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kohdallani lievät paniikkikohtaukset ovatkin kahvin lopettamisen seurauksena loppuneet. Sisäinen hälinäni on hiljentynyt ja mieleni tuntuu paljon tasaisemmalta. Myös stressin kokeminen on vähentynyt, mistä olen luonnollisesti hyvin iloinen. Lisäksi erilaiset fysiologiset muutokset ovat tulleet selkeästi esiin eikä minulle tule enää kahvista ja energiajuomista aiheutuneita sydämentykytyksiä, kohonnutta pulssia eikä kofeiinipiikkejä ja siitä seuraavia laskuja.

Omalla kohdallani lopettamisesta seuranneet
hyödyt ylittävät haitat ja siksi aion jatkaa 
kahvittomalla linjalla.

Toki lopettamisesta on koitunut hieman haittojakin. Minun kesti tottua väsymyksen tunteeseen, sillä kun en enää peittänyt väsymystä keinotekoisesti kofeiinin avulla, väsymys tuntui alkuun hyvin raskaalta. Se lamautti ja saattoi iskeä hyvin äkkiseltään. Minulle uutta (tosin positiivista) oli se, että rojahtaessani sänkyyn, sain unen päästä kiinni heti, vaikka kello olisikin ollut suhteellisen vähän. Lopettamisen myötä aloin ikään kuin opettelemaan ja uudelleen ohjelmoimaan itseäni sen suhteen, minkälaisia tuntemuksia virkeys tai väsymys minussa herättää ja, miltä minusta oikeasti tuntuu pirteänä tai voipuneelta. Toisaalta tämä prosessi on ollut myös tarpeen, sillä omat rajani ovat paremmin selkiytyneet jaksamisen suhteen.

Kahvi on diureetti eli nesteenpoistaja ja juonnin lopettamisesta voi seurata turvotusta ja ummetusta. Sanoisin, että nesteytyksestä huolehtimisella ja ajan kanssa tästäkin pääsee eroon kehon tottuessa uudenlaiseen rytmiin. Samaten jonkinlaisia sosiaalisia haittoja lopettamisesta voi myös seurata, mikäli kahvi tai energiajuoma kuuluu läheisesti osaksi vuorovaikutussuhteen dynamiikkaa. Lopettamispäätöstä ei välttämättä ymmärretä eikä sitä tueta, mistä voi seurata erilaisia negatiivisia kokemuksia. Koska itse siirryin vihreän teen juojaksi (eli en täysin kofeiinittomaksi), minulla ei tämän suhteen ole ollut juuri ongelmia, teetä kun useimmiten eri paikoissa myös on tarjolla.

Aionko jatkaa kahvittomalla tiellä?

Olen pian ollut puoli vuotta ilman kahvia ja energiajuomia, enkä voisi olla tyytyväisempi. Päivääkään en ole lopettamispäätöstäni katunut ja näen hyvin kaukaiseksi sen, että palaisin kyseisten juomien kuluttajaksi. Olen saanut valtavasti hyötyä paitsi unettomuuteen, johon kokeilullani alkujaan tähtäsin, että yllätyksekseni ahdistuneisuuteen ja sen lieventymiseen. Olen tätä nykyä pirteämpi ja vähemmän ahdistunut kuin, mitä olen ollut vuosiin! Olen jokseenkin yllättynyt siitä, miten näin yksittäinen ja suhteellisen simppeli, luonnonmukainen keino on tuonut positiivista helpotusta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini. Siitä syystä halusin asiasta kirjoittaa ja kenties rohkaista muitakin edes kokeilemaan kofeiininkulutuksen leikkaamista. Minä aion kahvittomalla ja energiajuomattomalla tiellä jatkaa tästä eteenkin päin.

 

Kahvin juomisen lopettamisen tueksi muutamia vinkkejä:

• Listaa ylös lopettamista puoltavia ja kumoavia syitä – selvitä itsellesi tärkeimmät syyt, miksi haluaisit käytön lopettaa.
• Lähde pienin askelin liikkeelle. Lopettamisen ei tarvitse olla loppuelämän päätös, vaan voit esimerkiksi lähteä liikkeelle viikon mittaisella tavoitteella.
• Pidä päiväkirjaa. Kirjaa ylös tuntemuksia, havaintoja ja huomioita kokemuksistasi. Huonoina hetkinä voit aina palata niihin ja huomata, miten paljon olet jo edistynyt.
• Tee sinulle mieleisiä asioita! Saat ajatuksesi muualle ja hyvän mielen, lopettamisen ei tarvitse olla kärsimystä.
• Suhtaudu muutokseen mielenkiinnolla ja ole itsellesi armollinen. Tarkkaile muutoksia ja havainnoi siihen asti tultua lopettamismatkaasi. Muistuta itseäsi myös siitä, että onnistuminen voi tulla monen mutkan kautta ja muutos vaatii useita toistoja!

Positiivisia muutoksia työuupumuksesta

Kevään tulo on saanut minut huomaamaan positiivisia muutoksia itsessäni. Olen huomattavasti energisempi ja toiveikkaampi tulevasta, ajatteluni on selkeämpää ja jollain tapaa suhtaudun itseäni kohtaan lempeämmin. Iloitsen onnistumisista ja minulla on parempi käsityskyky jaksamiseni rajoista. Huomasin hiljattain pysähtyneeni myös sen havainnon äärelle, kuinka työuupumuksestani alkaa olemaan aikaa ja, kuinka liki kolmen vuoden takaisen työuupumuksesta seuranneen romahduksen ja tämän päivän välillä tuntuu olevan pieni ikuisuus. Ajankulu on mahdollistanut sen, että työuupumus kokemuksena on asettunut osaksi elämäntarinaani. Enää en vain kauhistele tapahtunutta ”miksi tämä tapahtui minulle”, vaan olen hyväksynyt sen, että minä uuvuin ja sairastuin. Tästä syystä uskon, että myös työuupumuksesta seuranneiden positiivisten muutosten havainnointi on mahdollista. Toki uupumuksen ja tämän päivän välillä on tapahtunut valtavasti paljon muitakin muutosta edistäviä käänteitä elämässäni, mutta hieman karrikoidusti keskityn tässä kirjoituksessa viiteen työuupumuksesta aiheutuneeseen positiiviseen muutokseen elämässäni.

1. Tulevaisuuteni onkin yhtäkkiä mahdollisuuksia täynnä

Minä työuuvuin hiljattain maisteriksi valmistumisen jälkeen ensimmäisessä oman alan työssäni. Pidin tapahtunutta suurena epäonnistumisena ja koko tulevaisuuden työuraa värittävänä kokemuksena. Minusta ei enää ikinä tule työkykyinen, enkä löydä minulle mieleistä työtä. Syrjäydyn ja jään kaikesta paitsi. Elämääni oli astunut työuupumukseen kiinteästi kuuluva kyynistyminen ja se sai minut suhtautumaan hyvin varautuneesti kaikkia eteen tulevia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia kohtaan. Tulevaisuus ahdisti ja suhtautumiseni työelämää ja yleisesti ottaen koko elämää kohtaan oli hyvin negatiivisesti värittynyt. Olin varma siitä, kuinka minusta ei enää tulisi mitään ja, kuinka elämäni olisi käytännössä ottaen ohi.

Työuupumuksesta seurannut kyynistyminen vaivasi minua
pitkään.

Tätä nykyä pidän käsittämättömänä sitä, miten vääristynyttä ajatteluni olikaan. Olin alle kolmekymppinen! Toipumisen myötä olenkin havainnut työuupumukseeni sisältyvän ristiriitaisuuden, sillä vaikka työuupumus vanhensi ja kypsytti minua, samaa aikaan se myös nuorensi minua. Ajantajuni on muuttunut ja ymmärrän, kuinka tulevaisuus on mahdollisuuksia täynnä. Yksi huono kokemus ei määritä tulevaisuuttani, eikä se, ennen kaikkea, määritä minua. Vaikka ikä on vain numeroita, eikä koskaan voi olla varma siitä, kuinka paljon aikaa kenelläkin lopulta on, tunnen oloni nuoreksi, jolla on vielä kaikki ovet auki. Voin tehdä juuri niitä asioita, joita haluan ja voin myös aina muuttaa kiinnostuksen kohteitani ja lähteäkin tekemään jotain aivan muuta. Olin tietämättäni ahtanut itseni häkkiin, jossa elämä ja työura suoritetaan tietyllä tavalla ja tietyllä sykkeellä – työuupumuksen myötä sain häkin oven auki. Tajuan nykyisin paremmin sen, että minusta voi tulla mitä vain käytännössä missä elämänvaiheessa tahansa ja toisaalta sen, ettei mikään tapahdu hetkessä. Pitkäjänteisyys, kärsivällisyys ja keskittymiskyvykkyys ovat tulleet ajankulun muutoksen myötä osaksi jokapäiväistä elämääni ja ymmärrys siitä, että elämässä on paljon muutakin kuin työtä.

2. Rajojen selkiytyminen

Toinen hyvin tervetullut ja mieleinen muutos työuupumuksen seurauksena on se, että tunnistan paremmin rajani ja omat ääriviivani. Huomaan merkit, milloin en enää jaksa ja, milloin kaipaan lepoa. Rajojen selkiytyminen näkyy myös siinä, kuinka työuupumuksen myötä osaan paremmin sanoittaa omia mielenkiinnonkohteitani. Tiedän entistä paremmin, mitä haluan, milloin ja miten. En enää suostu asioihin pelkän miellyttämishalun takia, mikä on asettanut terveitä rajoja myös ihmissuhteilleni. Olen ikään kuin saanut oman elämäni toimijuuden takaisin ja pelkän sivusta seuraajan sijasta olen ohjuksissa.

Rajojen tiedostamiseen liittyy tietyllä tavalla myös vastuuta. Olen käynyt pitkät toipumisprosessit läpi työuupumuksen myötä ja ymmärtänyt sen, että ympäristö ei välttämättä tue minua rajojeni noudattamisessa. On esimerkiksi paljon työpaikkoja, joissa työjärjestelyt eivät tue työntekijän työhyvinvointia parhaalla mahdollisella tavalla. Minulla on vastuu noudattaa omia rajojani tällaisissa ympäristöissä ja toisaalta hakeutua sellaisiin ympäristöihin, missä rajojeni mukainen toiminta on mahdollista.

3. Kaikki ei ole aina minun syytäni

Oman syyllistymistaipumukseni tunnistaminen on ollut minulle toipumisessa keskeistä, ja kaikki ei ole aina minun syytäni havainnon tekeminen jollain tapaa myös vaikeinta. Olen syyllistänyt itseäni työuupumuksestani ja hakenut erinäisiä syitä sille, miksi minä uuvuin. Luettuani Sirpa Polon teoksen Narsisti esimiehenä sain uusia näkökulmia tarkastella tilannettani. Joskus on vain niin, että pelkkä toisen ihmisen olemus ja olemassaolo herättävät toisissa henkilöissä vääränkaltaiseen toimintaan yllyttäviä tunteita. Tämä kertoo enemmän vääryyttä tekevästä henkilöstä kuin sen kohteesta. Teoksessa nostetaan esimerkki, jossa terveellistä ruokaa syövä ja herkuista kieltäytyvä työntekijä herätti muissa työntekijöissä kateutta, minkä seurauksena työntekijät alkoivat naljailla ja sorsia kyseistä työntekijää. Ihan vain siksi, että tämä halusi syödä terveellisesti. Tämä kuvastaa hyvin sitä, miten absurdisti ihmiset voivatkaan toimia. Työelämän kontekstissa tällaisesta käyttäytymisestä puhutaan mielestäni liian vähän, sillä ajatellaan, etteivät aikuiset ihmiset voi näin tehdä ja, ettei ainakaan meidän työpaikallamme tällaista ole. Mielestäni on kuitenkin perusteltua pitää mielessä se, että työelämää voidaan pitää ikään kuin aikuisten päiväkotina ja, että siellä missä on vuorovaikutusta, on aina mahdollisuus myös haitalliseen sellaiseen.

Minulta putosi taakka harteiltani ymmärrettyäni, etten olisi voinut toimia toisin ja, että loppujen lopuksi minussa oli hyvin vähän syypäätä tilanteeseeni ja työuupumukseen. Olen ymmärtänyt sen, että tunnen herkästi syyllisyyden tunnetta ja usein asioista, joista ei tarvitsisi. Kaikki ei kirjaimellisesti ole minun syytäni – it takes two to tango. On täysin kohtuutonta syyllistää itseä toisten ihmisten väärinkäytöksistä ja on hyvin kuluttavaa syyttää pelkästään itseä asioista, joissa on osallisina muitakin. Toipumisprosessin myötä olen tehnyt avainlöydöksiä juuri tämän ajatusmuutoksen kanssa ja olen päässyt paremmin jäljille niihin syihin, miksi ylipäänsä olen herkkä syyllistymään ja näkemään itseni syytetyn penkissä. Muutos on ollut merkittävä ja se on ollut edistämässä myös seuraavaa havaintoani.

4. Olen hyvä tyyppi ja minä osaan!

Oman huonommuuden tunteen kohtaaminen
on tehnyt kipeää, mutta toipumisen
kannalta se on ollut välttämätöntä.

Työuupumus johdatteli minut jonkinlaisen huonommuuden tunteen äärelle, joka on jäytänyt minua läpi elämäni. Olen pitänyt itseäni perustavanlaatuisesti erilaisena, jollain tapaa muita huonompana. Tietyissä asioissa minulla on ollut itsevarmuutta ja itsetunto kohdillaan, mutta toisissa nämä ovat tyystin puuttuneet. Olen ravistellut olettamuksia itsestäni ja kyseenalaistanut niiden alkuperää. Olen havainnut olettamusten huonommuudestani olevan peräisin lapsuudestani, ajoilta, joiden parasta ennen -päiväys oli umpeentunut jo aikoja sitten. Toipumisen myötä päivitin käsitykseni itsestäni vastaamaan paremmin tätä päivää ja tätä nykyä näen itseni paljon realistisemmassa valossa. Koska pidän itsestäni enemmän, voin paremmin seistä itseni tukena. Arvostan itseäni ja vaalin paremmin sitä, kenelle aikaani ja energiaani annan.

Oman osaamisen arvostaminen on ollut minulle keskeinen muutos. Aikaisemmin turvauduin liiaksi omien saavutusten ja kokemusten vähättelyyn, enkä oikein sallinut itselleni aikaa pysähtyä onnistumisten äärelle. Työuupumus teki tälle stopin ja pakotti minut tarkastelemaan osaamistani. Ymmärsin osaavani paljolti erilaisia taitoja ja opin arvostamaan sitä, miten monipuolisesti olin kyennyt hyödyntämään osaamistani uupumusoireilusta huolimatta. Huomasin, miten paljon olin työuupumukseen johtaneessa työpaikassa erilaisia työtehtäviä tehnyt ja, miten tasaisen laadukkaita suoritukseni olivatkaan olleet. En enää uskonut silloisen esimieheni sanoja siitä, etten mukamas olisi mitään osannut. Tämä oli minulle tärkeä muutos eteenpäin siirtymiseksi ja oman osaamiseni arvottamiseksi. Nykyisin osaan paremmin tunnistaa ja sanoittaa sitä, mitä haluan oppia ja osata ja, mitkä taidot vaativat vielä hiomista. Olen lisäksi oppinut pysähtymään ja aidosti iloitsemaan onnistumisistani ja asioiden maaliin saattamisista.

5. Olen vahvistunut henkisesti

Kaikki jo edellä mainitut positiiviset muutokset yhteen ympättyinä ovat edesauttaneet tämän viidennen muutoksen mahdollistumisen. Koen työuupumuksen vahvistaneen minua hyvin paljon henkisesti ja sillä saralla tehneen minusta vahvemman. Työuupumus kasvatti ja pakotti minua päivittämään käsityksiä elämästäni vastaamaan paremmin nykypäivää. Tietynlaista kiitollisuutta tunnen tästä, sillä elämäni on tänä päivänä paljon mielekkäämpää kuin, mitä se oli ennen uupumista.

Toipumisprosessi on antanut minulle käyttökelpoisia välineitä myös tulevia vastoinkäymisiä ajatellen. Toinen vanhemmistani menehtyi hiljattain ja asian työstäminen on luonnollisesti vaatinut paljon kipeiden tunteiden kohtaamista ja muistojen työstämistä. Ilman työuupumukseen liittynyttä toipumisprosessia ja sen mukana saamiani oivalluksia, olisin todennäköisemmin ollut enemmän hajallani tilanteesta. Koska näen paitsi itseni myös elämän realistisemmin, osaan paremmalla välineistölle käsitellä eteen tulevia vastoinkäymisiä ja vaikeita tilanteita, joita elämässä väistämättä tulee.

Muutoksen monet puolet

Minua on auttanut muutoksessa sen
huomaaminen, että pidän elämästäni ja 
itsestäni aikaisempaa enemmän.

Kaikkinensa olen hiljattain havahtunut siihen, miten erilaista elämäni ja, miten erilainen minäkin olen tänä päivänä verrattuna aikaan, jolloin työuupumus asteli kuvioihin. Olen tietoisesti keskittynyt tässä asioiden positiivisiin puoliin, vaikka sanomattakin on selvää, että muutos myös aina pelottaa. Olen pelännyt muutoksen laajuutta: muutunko liikaa ja väärään suuntaan? Onko tämä sitä, mitä haluan? Olisiko helpointa pysyä entisissä tutuissa tavoissa toimia? Vastauksen näihin kysymyksiin olen kuitenkin aina saanut pohjavireestäni, joka on toipumisen edetessä virittynyt entisestään positiivisemmalle taajuudelle.

Olen toisaalta sitäkin miettinyt, että tarvitaanko omien rajojen tunnistamiseen, itsen löytämiseen ja muiden tämän kaltaisten taitojen opetteluun työuupumuksen kaltaista tapahtumaa. En nimittäin toivoisi uupumusta kenellekään enkä kohdalleni enää toistamiseen. Useimmiten henkinen kasvu ja vahvistuminen tapahtuvat haasteiden ja vastoinkäymisten, kriisien kautta. Omalla mukavuusalueella oleminen harvemmin haastaa ihmistä tarpeeksi muutoksen aikaansaamiseksi, mutta uskon taitojen silti olevan mahdollista harjoittaa ilman selkä seinää vasten pakotettuna olemista. Tällöin muutos voi myös olla vähemmän pelottava ja se voi kohdistua vain tiettyihin osa-alueisiin kerralla.

 

Työuupumus tai vastaavan kaltainen tapahtuma usein ajaa ihmisen tekemään muutoksia elämässään:

• Ota askel kerrallaan! Sinun ei tarvitse muuttaa elämääsi kertaheitolla, vaan aloita pienin askelin. Lähde liikkeelle esimerkiksi miettimällä, minkä asian haluat elämässäsi olevan toisin.
• Muutos vaatii toistoja! Kukaan ei ole seppä syntyessään ja muutos vaatii vakiintuakseen useita toistoja.
• Suhtaudu itseesi mielenkiinnolla. Voit ajatella olevasi tutustumismatkalla itseesi ja suhtautua alkavaan matkaan uteliaasti avoimin mielin.
• Ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia. Jokaisen muutosprosessi on erilainen, eikä ole mitään yksiselitteistä oikeaa vastausta sille, mitä muutoksia tulisi tehdä. Välillä on myös hyvä olla muuttamatta mitään.
• Pysähdy tarkastelemaan elämääsi. Tarkastele aikaansaamiasi asioita ja muutoksia, havainnoi omaa vointiasi ja suunnittele tarvittavia toimenpiteitä jatkoa ajatellen.