Uuden
vuoden kunniaksi alan hieman läpikäydä lapsuudessa kokemiani traumoja.
Harkitsin pitkään haluanko tuoda näitä esiin, sillä blogini keskittyy
uupumuskokemukseeni enkä tahdo väittää, että menneisyyden painolasti
aiheuttaisi kenellekään työuupumusta. Siksi korostan heti alkuun, että kyseenalaiset
työolot kuten huono johtaminen, myrkyllinen työilmapiiri ja epäselvyydet
työnkuvassa ovat isoimmassa roolissa sille, että kuka tahansa voi saada
burnoutin. Omalla kohdallani ei ole epäselvyyttä siinä, että
työuupumukseni johtui terveydelleni vahingollisesta työsuhteesta, ja uskon,
että erilaisellakin menneisyydellä varustettuna olisin ajan saatossa samaisessa
työsuhteessa uupunut. Minun tapauksessani menneet kokemukseni voivat kuitenkin
olla selittäviä tekijöitä sille, miksi reagoin niin voimakkaasti tietynlaisiin
asioihin ja, miksi uupumukseni eskaloitui niinkin vakavaksi. Voi myös olla,
ettei niillä ole mitään tekemistä uupumukseni kanssa.
Lapsuus sitä ja tätä
Oman elämänhistorian tunteminen voi auttaa toimimaan myös nykyisyydessä. |
Pidin
menneisyyden penkomista aikaisemmin turhana, en nähnyt lapsuudessani mitään
tavanomaisesta poikkeavaa enkä olisi vielä joitain vuosia takaperin uskonut,
että minusta tulee se, joka muistelee menneisyyttään ja tarkastelee
elämänhistoriaansa uudenlaisessa valossa. Enemminkin halusin jättää menneet
tapahtumat historiaan ja jatkaa eteenpäin. Uskon kuitenkin, että jokaiselle
tulee jossain kohti elämää hetki, jolloin menneisyyden tarkastelu on
ajankohtaista. Minulle tämä hetki koitti kolmekymppisenä ja sitä vauhditti
osaltaan kokemani työuupumus. Tätäkin ennen lapsuuden kokemukseni ovat toki
olleet osa minua, mutta ne ovat ennemminkin varjostaneet minua ja vaikuttaneet
minuun suurilta osin tiedostamattomalla tasolla. Lapsuuden käsittelyn merkitys
jakaa mielipiteitä ja eri koulukunnat kiistelevät siitä, onko se
tarpeellista. Kaikki on aina äidin tai isän syytä. En usko, että
kenenkään lapsuus on ollut täydellinen tai särötön ja tiedän, että moni jättää
ottamatta vastuun omasta elämästään sysäten syyn menneisyyden tapahtumille.
Lienee myös jonkinlainen muoti-ilmiö todeta lapsuutensa olleen vaikea ja vannoa
itse tekevänsä asiat toisin. Huolimatta näistä asenteista, avasin oman Pandoran
lippaani ja siirsin katseeni omaan menneisyyteeni.
Tänä
päivänä pidän oman henkilökohtaisen historiansa tuntemista varsin tärkeänä.
Menneisyyttään ei voi muuttaa, se on selvä, mutta sen tarkastelu voi tuoda
uusia avaimia tämän päivän toiminnan tarkastelulle ja auttaa näkemään itsensä
ja muut uudenlaisessa valossa. Lapsuudessa opitut kiintymyssuhdetyylit,
vuorovaikutustavat, ajatukset itsestä ja selviytymisstrategiat ovat usein
aikuisenakin hyvin samankaltaisina voimissaan, joten niiden paremmalla
ymmärtämisellä voi olla iso vaikutus siihen, minkälaisena ihminen näkee
itsensä. Olen käsitellyt omaa menneisyyttäni ja lähtökohtiani terapiassa ja
pitänyt sitä erityisen tärkeänä toipumiselleni ja hyvinvointini kohentumiselle.
Itseasiassa juuri menneisyyden ja asioiden käsittely on mahdollistanut
haluamani irti päästämisen ja eteenpäin jatkamisen – ei se, että olisin vain
sulkenut silmäni.
”Ei minulla ollut traumaattista lapsuutta”
Olen
kulkenut kivisen tien vain pystyäkseni toteamaan, että lapsuudessani oli
traumaattisia piirteitä. Kiintymyssuhdetyylini on turvaton ja jo siihen kuuluu
kiinteäksi osaksi se, että lapsuus esitetään varsin normaaliksi huolimatta
siitä, minkälainen se todellisuudessa on ollut. Näin vältetään negatiivisten
tunteiden ja muistojen kokeminen. Voi myös olla vaikea sanoa, että osa
lapsuudessa kokemista asioista on tuntunut traumaattisilta, sillä tämän voi
nähdä epäluottamuslauseena huoltajia, vanhempia ja muita mukana olleita
henkilöitä kohtaan. Lojaliteetti, jota lapsi kokee vanhempiaan kohtaan
vahvasti, murenee ja napanuora katkeaa ikään kuin lopullisesti.
Omaan kokemukseen luottaminen ja sen arvostaminen ovat olleet minulle isoja oivalluksia. |
Olen
myös vähätellyt kokemiani, sillä aina löytyy joku, jolla on raflaavampia ja
selkeästi traumaattisempia kokemuksia kannettavana. Minä en esimerkiksi ole
ollut sodassa tai nähnyt nälkää. En ole kokenut fyysistä tai seksuaalista
väkivaltaa enkä ole joutunut pelkäämään alkoholisoituneita vanhempia.
Vähättelyn lisäksi kokemuksiini kietoutuu oikeutuksen teema. Onko minulla
oikeus nähdä lapsuuteni traumasilmälasien kautta? Onko minulla oikeus uhriutua,
kun minulle on kuitenkin käynyt elämässä ihan hyvin? Tällaisten pohdintojen
tueksi on hyvä muistaa, ettei traumaattisuuden astetta voida arvottaa, ihmiset
eroavat herkkyydeltään ja stressinsietokyvyltään toisistaan merkittävästi eikä
se, mikä aiheuttaa toiselle henkisiä arpia, aiheuta toiselle välttämättä yhtään
mitään. Tunnepuolen asioissa vertaileminen on turhaa. Sinulla on oikeus
kokea asiat niin kuin ne koet.
Minun
lapsuuden traumani kietoutuvat vaikeaan sisaruuteen, kylmään
äitisuhteeseen ja kokemuksiin näkymättömänä lapsena olemisesta. Käyn näitä
seuraavaksi peruspiirteittäin läpi antaakseni jonkinlaisen kokonaiskäsityksen
siitä, minkälainen lapsuus minulla on ollut. Tulen kuitenkin kirjoittamaan
näistä teemoista omat postauksensa hieman yksityiskohtaisemmin, sillä olisin
itse aikoinani kaivannut luettavaa kyseisistä aiheista. On lisäksi hyvä pitää
mielessä, että näkökulmani on tietoisesti suunnattu kokemiini haasteisiin ja
traumoihin, mutta menneisyyteni on sisältänyt paljon myös hyviä kokemuksia ja
miellyttäviä muistoja. Nämä eivät poissulje toisiaan.
Minkälainen lapsuus minulla sitten oli?
Kasvoin
viisihenkisessä perheessä ja olen kolmilapsisen sisaruskatraan keskimmäinen,
minulla on kaksi vuotta vanhempi sisko ja viitisen vuotta nuorempi veli.
Vanhempani olivat tavallisia työssäkäyviä ja taloudellinen tilanteemme oli
vakaa. Ruoka oli pöydässä, katto pään päällä ja harrastuksiinkin löytyi katetta
– peruskeskiluokkaista elämää. Asuimme samalla paikkakunnalla läpi lapsuuteni
eikä kohdallemme osunut mitään suuria äkillisiä tragedioita tai menetyksiä.
Huolimatta siitä, että ulkoisesti kaikki on ollut kohdillaan, sanoisin kodin
seinien sisälle kätkeytyneen paljolti sisäisiä ongelmia. Kuten varmasti useassa
suomalaisessa perheessä, lapsuuden kotini tunneilmapiiri oli kylmä, tunteita ei
näytetty eikä asioista puhuttu. Läheisyyttä ei ollut ja, vaikka olemme
fyysisesti asuneet saman katon alla, henkinen etäisyys on ollut mittava.
Emotionaalisen tuen sijasta saatavilla oli emotionaalista laiminlyöntiä
erityisesti äitini taholta, mikä näkyi esimerkiksi siten, ettei kehuminen tai
kannustaminen kuulunut osaksi vuorovaikutusta, eteen tulevista haastavista
tilanteista tuli selviytyä yksin ja avuntarvetta vähäteltiin. Siitäkin
huolimatta, tai kenties juuri siksi, ettei tunteita pahemmin näytetty, riitoja
oli paljon. Milloin vanhempani riitelivät keskenään, milloin me sisarukset ja
milloin kaikki viisi. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen.
Erityislasten sisaruussuhteista on tarjolla varsin vähän tietoa. |
Merkittävän
haasteen tähän dynamiikkaan toi se, että siskoni oli erityislapsi haastavilla
nepsy-piirteillä. Nykyisin neuropsykiatrisista häiriöistä tulee tietoa joka
tuutista, mutta tuolloin yli kaksikymmentä vuotta sitten aihe oli melko
tuntematon myös palveluverkostojen piirissä ja huolimatta useista yrityksistä
siskoni jäi pitkälti ulkopuolisen avun ulottumattomiin. Terveydenhuollossa
vastuuta sysättiin koululle, koulusta terveydenhuollolle. Arki pyöri pitkälti
tarkkisluokkalaisen siskoni tarpeiden ympärillä ja koulunkäynnin ongelmien
lisäksi hänellä oli haasteita muun muassa toiminnanohjauksessa,
vuorovaikutuksessa ja kodin askareissa. Raivokohtaukset ja tottelemattomuus
kiristivät hänen suhdettaan vanhempiin ja loi erimielisyyksiä myös vanhempien
keskinäisille väleille. Minun ja siskoni välinen suhde jäi olemattomaksi eikä
minulla ole koskaan ollut varsinaista isosiskoa hänen käyttäytyessä
ei-ikätyypillisellä tavalla.
Minun
kohdallani keskimmäisen lapsen syndrooma oli kirjaimellisesti
totta. Vanhemmillani oli täysi työ pärjätä siskoni kanssa ja jäin
siskoni erityisyyden varjoihin pienen ikäeronkin takia. En tullut kuulluksi
enkä nähdyksi omana itsenäni, jäin hyvin yksin asioideni kanssa. Minä olin
näkymätön lapsi ja erityisesti suhde äitiini jäi etäiseksi. Jäin ilman
validaatiota ja tukea, mistä myös seurasi se, että aloin muokata
käyttäytymistäni tullakseni toimeen omillani ja pärjäilläkseni itsekseni.
Perheemme kontekstissa minun erikoistaidokseni kehittyi tilanteiden, sanojen ja
ilmeiden tarkkailu. Havaitsin herkästi, millainen ilmapiiri oli, ketkä olivat
riidoissa ja, mitkä olivat sen hetkiset todennäköisyyteni tulla kuuluksi.
Olinkin tietynlaisessa valppaustilassa aina ollessani kotioloissa.
Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa perheoloistani. Enhän minä ollut se, jolla oli haasteita tai oireidenkirjoa. Minulla oli asiat hyvin. Pärjäsin koulussa ja harrastuksissani, minulla oli kavereita ja mielenkiinnonkohteita ja ylipäänsä olin hyväkäytöksinen ja harmiton tapaus. Suurin oivallus, jonka olen asian tiimoilta tehnyt on se, etten minä voi tietää, millä tavalla sisarukseni ovat lapsuutensa kokeneet. Voin tietää ainoastaan sen, miten minä olen asian kokenut ja pitää sitä yhtä arvokkaana. Samanlainen kasvuympäristö ei tee sisaruksista samanlaisia, vaan se enemminkin erilaistaa heidät. He reagoivat ympäristöön eri tavalla ja vastaavasti ympäristö reagoi heihin eri tavoin. Siksi tulen jatkamaan näistä asioista vielä lisää pitäen painopisteen nimenomaan siinä, miten minä olen asiat kokenut.
Perhe ei edusta minulle mukavia asioita
Perheen tai suvun tuki on minulle vieras konsepti. |
Lapsuuden
perhekuvioni olivat monitahoisia ja pitivät sisällään varsin ristiriitaisia
tunteita. Muistot menneistä saavat minut tuntemaan paljolti häpeää,
syyllisyyttä, sääliä ja surua. Perheestä puhuminen ei ole minulle luontevaa ja
olen lapsesta saakka pyrkinyt aina vaihtamaan puheenaihetta, mikäli keskustelu
on kääntynyt siitä kertomiseen. Suurin osa aikuisuudella tapaamisistani
ihmisistä ei esimerkiksi tiedä, että minulla on sisko, sillä jätän aina
kertomatta hänestä. Tästä tietysti seuraa, että solmitut ihmissuhteet
rakentuvat tietynlaisen salailun varaan eikä täyttä luottamusta pääse hevin
rakentumaan. En myöskään koskaan ole kokenut tarvetta perustaa omaa perhettä
tai saada lapsia enkä koe jääväni tämän myötä mistään paitsi.
Minulle
on ollut tarpeellista tuoda kokemuksiani tietoisuuden valoon, sillä, vaikka se
on ollut työläs prosessi, on se myös vapauttanut minua menneisyyteni kahleista.
Näen itseni uudessa valossa ja olen saanut päivitettyä itseäni koskevat
ajatukset ajantasaisemmiksi. Pystyn suhtautumaan minuun ja muihin aiempaa
myötätuntoisemmin ja ymmärtämään paremmin sitä, miten menneisyyden kokemusten
käsittely voi tuoda mukaansa aiempaa enemmän myös positiivisia ulottuvuuksia.
Minun tapauksessa se on vapauttanut paljolti negatiivista energiaa ja
kapasiteettini elämiselle on jollain tapaa suurentunut. Oloni on kevyempi ja
olen huomannut saaneeni ympärilleni ääriviivat.
Mikäli koet, että menneisyydessäsi on käsiteltäviä asioita, lähtisin liikkeelle seuraavista:
- Hahmottele menneisyyden kokemustesi pääpiirteitä ja tärkeitä käännekohtia.
- Lähde tunnustelen liikkeelle, askel kerrallaan – ei päätä pahkaa kaikista vaikeimpiin asioihin.
- Salli kaikenlaisten tunteiden olemassaolo äläkä vähättele kokemuksiasi.
- Anna itsellesi aikaa!
- Hae ammattiapua matalalla kynnyksellä erityisesti traumatyöskentelyn tueksi.