Lapsuuden traumoja

Uuden vuoden kunniaksi alan hieman läpikäydä lapsuudessa kokemiani traumoja. Harkitsin pitkään haluanko tuoda näitä esiin, sillä blogini keskittyy uupumuskokemukseeni enkä tahdo väittää, että menneisyyden painolasti aiheuttaisi kenellekään työuupumusta. Siksi korostan heti alkuun, että kyseenalaiset työolot kuten huono johtaminen, myrkyllinen työilmapiiri ja epäselvyydet työnkuvassa ovat isoimmassa roolissa sille, että kuka tahansa voi saada burnoutin. Omalla kohdallani ei ole epäselvyyttä siinä, että työuupumukseni johtui terveydelleni vahingollisesta työsuhteesta, ja uskon, että erilaisellakin menneisyydellä varustettuna olisin ajan saatossa samaisessa työsuhteessa uupunut. Minun tapauksessani menneet kokemukseni voivat kuitenkin olla selittäviä tekijöitä sille, miksi reagoin niin voimakkaasti tietynlaisiin asioihin ja, miksi uupumukseni eskaloitui niinkin vakavaksi. Voi myös olla, ettei niillä ole mitään tekemistä uupumukseni kanssa.

Lapsuus sitä ja tätä

Oman elämänhistorian tunteminen voi auttaa toimimaan
myös nykyisyydessä.

Pidin menneisyyden penkomista aikaisemmin turhana, en nähnyt lapsuudessani mitään tavanomaisesta poikkeavaa enkä olisi vielä joitain vuosia takaperin uskonut, että minusta tulee se, joka muistelee menneisyyttään ja tarkastelee elämänhistoriaansa uudenlaisessa valossa. Enemminkin halusin jättää menneet tapahtumat historiaan ja jatkaa eteenpäin. Uskon kuitenkin, että jokaiselle tulee jossain kohti elämää hetki, jolloin menneisyyden tarkastelu on ajankohtaista. Minulle tämä hetki koitti kolmekymppisenä ja sitä vauhditti osaltaan kokemani työuupumus. Tätäkin ennen lapsuuden kokemukseni ovat toki olleet osa minua, mutta ne ovat ennemminkin varjostaneet minua ja vaikuttaneet minuun suurilta osin tiedostamattomalla tasolla. Lapsuuden käsittelyn merkitys jakaa mielipiteitä ja eri koulukunnat kiistelevät siitä, onko se tarpeellista. Kaikki on aina äidin tai isän syytä. En usko, että kenenkään lapsuus on ollut täydellinen tai särötön ja tiedän, että moni jättää ottamatta vastuun omasta elämästään sysäten syyn menneisyyden tapahtumille. Lienee myös jonkinlainen muoti-ilmiö todeta lapsuutensa olleen vaikea ja vannoa itse tekevänsä asiat toisin. Huolimatta näistä asenteista, avasin oman Pandoran lippaani ja siirsin katseeni omaan menneisyyteeni.

Tänä päivänä pidän oman henkilökohtaisen historiansa tuntemista varsin tärkeänä. Menneisyyttään ei voi muuttaa, se on selvä, mutta sen tarkastelu voi tuoda uusia avaimia tämän päivän toiminnan tarkastelulle ja auttaa näkemään itsensä ja muut uudenlaisessa valossa. Lapsuudessa opitut kiintymyssuhdetyylit, vuorovaikutustavat, ajatukset itsestä ja selviytymisstrategiat ovat usein aikuisenakin hyvin samankaltaisina voimissaan, joten niiden paremmalla ymmärtämisellä voi olla iso vaikutus siihen, minkälaisena ihminen näkee itsensä. Olen käsitellyt omaa menneisyyttäni ja lähtökohtiani terapiassa ja pitänyt sitä erityisen tärkeänä toipumiselleni ja hyvinvointini kohentumiselle. Itseasiassa juuri menneisyyden ja asioiden käsittely on mahdollistanut haluamani irti päästämisen ja eteenpäin jatkamisen – ei se, että olisin vain sulkenut silmäni.

”Ei minulla ollut traumaattista lapsuutta”

Olen kulkenut kivisen tien vain pystyäkseni toteamaan, että lapsuudessani oli traumaattisia piirteitä. Kiintymyssuhdetyylini on turvaton ja jo siihen kuuluu kiinteäksi osaksi se, että lapsuus esitetään varsin normaaliksi huolimatta siitä, minkälainen se todellisuudessa on ollut. Näin vältetään negatiivisten tunteiden ja muistojen kokeminen. Voi myös olla vaikea sanoa, että osa lapsuudessa kokemista asioista on tuntunut traumaattisilta, sillä tämän voi nähdä epäluottamuslauseena huoltajia, vanhempia ja muita mukana olleita henkilöitä kohtaan. Lojaliteetti, jota lapsi kokee vanhempiaan kohtaan vahvasti, murenee ja napanuora katkeaa ikään kuin lopullisesti.

Omaan kokemukseen luottaminen ja sen 
arvostaminen ovat olleet minulle isoja 
oivalluksia.

Olen myös vähätellyt kokemiani, sillä aina löytyy joku, jolla on raflaavampia ja selkeästi traumaattisempia kokemuksia kannettavana. Minä en esimerkiksi ole ollut sodassa tai nähnyt nälkää. En ole kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa enkä ole joutunut pelkäämään alkoholisoituneita vanhempia. Vähättelyn lisäksi kokemuksiini kietoutuu oikeutuksen teema. Onko minulla oikeus nähdä lapsuuteni traumasilmälasien kautta? Onko minulla oikeus uhriutua, kun minulle on kuitenkin käynyt elämässä ihan hyvin? Tällaisten pohdintojen tueksi on hyvä muistaa, ettei traumaattisuuden astetta voida arvottaa, ihmiset eroavat herkkyydeltään ja stressinsietokyvyltään toisistaan merkittävästi eikä se, mikä aiheuttaa toiselle henkisiä arpia, aiheuta toiselle välttämättä yhtään mitään. Tunnepuolen asioissa vertaileminen on turhaa. Sinulla on oikeus kokea asiat niin kuin ne koet.

Minun lapsuuden traumani kietoutuvat vaikeaan sisaruuteen, kylmään äitisuhteeseen ja kokemuksiin näkymättömänä lapsena olemisesta. Käyn näitä seuraavaksi peruspiirteittäin läpi antaakseni jonkinlaisen kokonaiskäsityksen siitä, minkälainen lapsuus minulla on ollut. Tulen kuitenkin kirjoittamaan näistä teemoista omat postauksensa hieman yksityiskohtaisemmin, sillä olisin itse aikoinani kaivannut luettavaa kyseisistä aiheista. On lisäksi hyvä pitää mielessä, että näkökulmani on tietoisesti suunnattu kokemiini haasteisiin ja traumoihin, mutta menneisyyteni on sisältänyt paljon myös hyviä kokemuksia ja miellyttäviä muistoja. Nämä eivät poissulje toisiaan.

Minkälainen lapsuus minulla sitten oli?

Kasvoin viisihenkisessä perheessä ja olen kolmilapsisen sisaruskatraan keskimmäinen, minulla on kaksi vuotta vanhempi sisko ja viitisen vuotta nuorempi veli. Vanhempani olivat tavallisia työssäkäyviä ja taloudellinen tilanteemme oli vakaa. Ruoka oli pöydässä, katto pään päällä ja harrastuksiinkin löytyi katetta – peruskeskiluokkaista elämää. Asuimme samalla paikkakunnalla läpi lapsuuteni eikä kohdallemme osunut mitään suuria äkillisiä tragedioita tai menetyksiä. Huolimatta siitä, että ulkoisesti kaikki on ollut kohdillaan, sanoisin kodin seinien sisälle kätkeytyneen paljolti sisäisiä ongelmia. Kuten varmasti useassa suomalaisessa perheessä, lapsuuden kotini tunneilmapiiri oli kylmä, tunteita ei näytetty eikä asioista puhuttu. Läheisyyttä ei ollut ja, vaikka olemme fyysisesti asuneet saman katon alla, henkinen etäisyys on ollut mittava. Emotionaalisen tuen sijasta saatavilla oli emotionaalista laiminlyöntiä erityisesti äitini taholta, mikä näkyi esimerkiksi siten, ettei kehuminen tai kannustaminen kuulunut osaksi vuorovaikutusta, eteen tulevista haastavista tilanteista tuli selviytyä yksin ja avuntarvetta vähäteltiin. Siitäkin huolimatta, tai kenties juuri siksi, ettei tunteita pahemmin näytetty, riitoja oli paljon. Milloin vanhempani riitelivät keskenään, milloin me sisarukset ja milloin kaikki viisi. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen.

Erityislasten sisaruussuhteista on tarjolla varsin vähän tietoa.

Merkittävän haasteen tähän dynamiikkaan toi se, että siskoni oli erityislapsi haastavilla nepsy-piirteillä. Nykyisin neuropsykiatrisista häiriöistä tulee tietoa joka tuutista, mutta tuolloin yli kaksikymmentä vuotta sitten aihe oli melko tuntematon myös palveluverkostojen piirissä ja huolimatta useista yrityksistä siskoni jäi pitkälti ulkopuolisen avun ulottumattomiin. Terveydenhuollossa vastuuta sysättiin koululle, koulusta terveydenhuollolle. Arki pyöri pitkälti tarkkisluokkalaisen siskoni tarpeiden ympärillä ja koulunkäynnin ongelmien lisäksi hänellä oli haasteita muun muassa toiminnanohjauksessa, vuorovaikutuksessa ja kodin askareissa. Raivokohtaukset ja tottelemattomuus kiristivät hänen suhdettaan vanhempiin ja loi erimielisyyksiä myös vanhempien keskinäisille väleille. Minun ja siskoni välinen suhde jäi olemattomaksi eikä minulla ole koskaan ollut varsinaista isosiskoa hänen käyttäytyessä ei-ikätyypillisellä tavalla.

Minun kohdallani keskimmäisen lapsen syndrooma oli kirjaimellisesti totta. Vanhemmillani oli täysi työ pärjätä siskoni kanssa ja jäin siskoni erityisyyden varjoihin pienen ikäeronkin takia. En tullut kuulluksi enkä nähdyksi omana itsenäni, jäin hyvin yksin asioideni kanssa. Minä olin näkymätön lapsi ja erityisesti suhde äitiini jäi etäiseksi. Jäin ilman validaatiota ja tukea, mistä myös seurasi se, että aloin muokata käyttäytymistäni tullakseni toimeen omillani ja pärjäilläkseni itsekseni. Perheemme kontekstissa minun erikoistaidokseni kehittyi tilanteiden, sanojen ja ilmeiden tarkkailu. Havaitsin herkästi, millainen ilmapiiri oli, ketkä olivat riidoissa ja, mitkä olivat sen hetkiset todennäköisyyteni tulla kuuluksi. Olinkin tietynlaisessa valppaustilassa aina ollessani kotioloissa.

Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa perheoloistani. Enhän minä ollut se, jolla oli haasteita tai oireidenkirjoa. Minulla oli asiat hyvin. Pärjäsin koulussa ja harrastuksissani, minulla oli kavereita ja mielenkiinnonkohteita ja ylipäänsä olin hyväkäytöksinen ja harmiton tapaus. Suurin oivallus, jonka olen asian tiimoilta tehnyt on se, etten minä voi tietää, millä tavalla sisarukseni ovat lapsuutensa kokeneet. Voin tietää ainoastaan sen, miten minä olen asian kokenut ja pitää sitä yhtä arvokkaana. Samanlainen kasvuympäristö ei tee sisaruksista samanlaisia, vaan se enemminkin erilaistaa heidät. He reagoivat ympäristöön eri tavalla ja vastaavasti ympäristö reagoi heihin eri tavoin. Siksi tulen jatkamaan näistä asioista vielä lisää pitäen painopisteen nimenomaan siinä, miten minä olen asiat kokenut.

Perhe ei edusta minulle mukavia asioita

Perheen tai suvun tuki on minulle vieras konsepti.

Lapsuuden perhekuvioni olivat monitahoisia ja pitivät sisällään varsin ristiriitaisia tunteita. Muistot menneistä saavat minut tuntemaan paljolti häpeää, syyllisyyttä, sääliä ja surua. Perheestä puhuminen ei ole minulle luontevaa ja olen lapsesta saakka pyrkinyt aina vaihtamaan puheenaihetta, mikäli keskustelu on kääntynyt siitä kertomiseen. Suurin osa aikuisuudella tapaamisistani ihmisistä ei esimerkiksi tiedä, että minulla on sisko, sillä jätän aina kertomatta hänestä. Tästä tietysti seuraa, että solmitut ihmissuhteet rakentuvat tietynlaisen salailun varaan eikä täyttä luottamusta pääse hevin rakentumaan. En myöskään koskaan ole kokenut tarvetta perustaa omaa perhettä tai saada lapsia enkä koe jääväni tämän myötä mistään paitsi.

Minulle on ollut tarpeellista tuoda kokemuksiani tietoisuuden valoon, sillä, vaikka se on ollut työläs prosessi, on se myös vapauttanut minua menneisyyteni kahleista. Näen itseni uudessa valossa ja olen saanut päivitettyä itseäni koskevat ajatukset ajantasaisemmiksi. Pystyn suhtautumaan minuun ja muihin aiempaa myötätuntoisemmin ja ymmärtämään paremmin sitä, miten menneisyyden kokemusten käsittely voi tuoda mukaansa aiempaa enemmän myös positiivisia ulottuvuuksia. Minun tapauksessa se on vapauttanut paljolti negatiivista energiaa ja kapasiteettini elämiselle on jollain tapaa suurentunut. Oloni on kevyempi ja olen huomannut saaneeni ympärilleni ääriviivat.

 

Mikäli koet, että menneisyydessäsi on käsiteltäviä asioita, lähtisin liikkeelle seuraavista:

• Hahmottele menneisyyden kokemustesi pääpiirteitä ja tärkeitä käännekohtia.
• Lähde tunnustelen liikkeelle, askel kerrallaan – ei päätä pahkaa kaikista vaikeimpiin asioihin.
• Salli kaikenlaisten tunteiden olemassaolo äläkä vähättele kokemuksiasi.
• Anna itsellesi aikaa!
• Hae ammattiapua matalalla kynnyksellä erityisesti traumatyöskentelyn tueksi.

Vastavalmistuneet & työelämä

Koulunpenkiltä työelämään siirtyminen on merkittävä vaihe elämässä ja se sisältää paljon erilaisia mahdollisuuksia ja kompastuskiviä. Oma työelämään siirtymiseni maisteriksi valmistumisen jälkeen ei sujunut kuin strömsössä ja työuupumukseen sairastuttanut työ oli ensimmäinen varsinainen oman alan työni. Väitänkin, että juuri tämä siirtymävaihe on erityisen riskialtista aikaa sairastua erilaisiin työperäisiin sairauksiin kuten blogissanikin keskiössä olevaan työuupumukseen. Siirtymävaihetta voi ajatella tietynalaisena välitilana, ja työelämään siirryttäessä tämä näyttäytyy siten, ettei henkilö ole enää opinlahkon tukiverkoston piirissä eikä hän oikein ole vielä kiinni työyhteisössä tai organisaation tuen alaisuudessa. Tilanne voi olla varsin kuormittava ja tulevaisuus näyttäytyä epätietoisuuden värittämänä. Tarkastelen siksi joitakin tekijöitä, joilla siirtymää voitaisiin helpottaa ja nostan esiin asioita, joita myös minun olisi ollut hyvä etukäteen tietää työelämästä. Lähestyn aihetta erityisesti korkeakoulusta valmistuneiden näkökulmasta, mutta tietyin varauksin asioita voinee soveltaa myös laajemmin. Koska keskityn tähän näkökulmaan, en sen suuremmin puhu organisaatioiden vastuusta. Sanomattakin on selvää, että myös sitä tarvitaan — ei sujuva siirtymä tapahdu vain yksilön tahdonvoimalla, vaan mukaan tarvitaan toimia organisaatioiden tahoilta.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut mm. työuupumusten yhteisöllisestä roolista ja työyhteisön ulkopuolisuudesta, jotka tukevat ja liippaavat läheltä tämänkin kirjoituksen aihetta. Suosittelen lukemaan ne alkajaisiksi.

Korkeakoulut & työelämä

On hyvä huomata, että korkeakouluilla on intresseissään vastata työelämän tarpeisiin. Korkeakoulujen aloituspaikkoja lisätään ja vähennetään työelämän tarpeiden mukaisesti ja koulutussisältöjä muokataan ajantasaisiksi aika ajoin. Opintoihin usein kuuluu osana erilaisia työharjoitteluja ja opinnäytetöitä tehdään yhä enemmän työelämän tilauksesta. Suomessa koulutus on maksutonta ja, vaikka se olisikin maksullista, niin ei ole kenenkään etujen mukaista, että kouluista valmistuneiden osaaminen ei vastaisi työelämän vaateita ja suuriosa päätyisi suorilta käsin työvoiman ulkopuolelle osaamattomuuden takia. Voidaan tosin miettiä sitäkin, minkälaisen oletuksen ilmainen koulutus kätkee sisäänsä. Jääkö henkilö tällöin ikään kuin kiitollisuudenvelkaan ja odotukseen siitä, että saadut opit maksetaan verorahoin takaisin? Loppu viimein ketään ei vain huvin vuoksi kouluteta, vaan koulutuksiin sisältyy aina odote siitä, että opit saadaan työelämään tuottamaan hedelmää.

Tätä taustaa vasten on hyvin luonnollista se, että työelämästä puhuttiin hyvin positiivissävytteisesti ja minulla jäi yliopistoajoilta työelämästä varsin ruusuinen kuva. Työelämästä luotiin mielikuvaa mahdollisuuksien kenttänä, jota me tulevat asiantuntijat ja osaajat olisimme osaltamme luomassa. Opiskelimme työelämää varten ja jo opintojen aikana oli hyvä saada selvyys sille, minkälaista uraa lähtisi valmistumisen jälkeen havittelemaan. Meitä myös patisteltiin laittamaan jalkaa työelämän oven väliin jo opiskeluaikana, kiirehdettiin valmistumaan ajoissa ja muistuteltiin siitä, kuinka tutkinnon vanhenevat.

Odotukset työelämää kohtaan voivat olla
epärealistisen korkeat.

Se, mitä tällä kaikella yritän sanoa, on se, että korkeakoulut luovat tietynlaista kuvaa työelämästä omista intresseistään käsin. Vastaako se tyystin todellisuutta? Ei. Tämä kuitenkin luo opiskelijoille ja tuleville vastavalmistuneille melkoisia paineita ja odotuksia työelämään siirtymiselle. Työelämä voi näyttäytyä liian ongelmattomana ja kiiltokuvamaisena, ja piiloviesti tällaisessa lähestymistavassa on se, että henkilössä itsessään olisi vikaa, mikäli ei viihdy työelämässä tai mikäli ongelmia ilmenee. Pettymys työelämän todellisuudesta voikin siten kääntyä pettymykseksi itseä kohtaan. Opiskeluaikoina olisi hyvä entistä enemmän tuoda esiin myös työelämän varjopuolia ja työuran rakentamiseen liittyvää kipuilua.

Yhtälailla paineita luovat samanaikaisesti valmistuneet opiskelijakollegat, jotka astuvat rinnakkain työelämään ja, jotka päätyvät samoille ja eri puolille oman alan työpaikkoja. Tästä myöhästyminen tai eri tahtiin toimiminen voi tarkoittaa polkujen eriytymistä ja sen tiedostamista, että muut onnistuivat, mutta minä en. Vastavalmistuneilla voikin olla niskassaan kollektiiviset odotukset onnistuneesta työelämään siirtymisestä ja varsin epärealistinen kuva siitä, mitä tuleman mahdollisesti pitää.

Aikuisten päiväkoti

On kiistatonta, että opiskelumaailma eroaa työmaailmasta hyvinkin paljon. Opiskeluvuodet kuluvat usein hyvin samankaltaisten ihmisten ympäröimänä, missä samanikäisyys ja samankaltaiset ajatusrakennelmat hallitsevat opiskelijoiden arkea. Elämäntilanteet ja -tavoitteet ovat yhteneviä eikä hierarkioita juurikaan ole tai jos onkin, ovat ne hyvin maltillisia. Opiskeltavaa riittää ja, vaikka tekemistä voi paikoitellen olla ruuhkaksi asti, on toiminta suhteellisen selkeää: esimerkiksi opintosuoritusten tarvittavat vuosimäärät ja kurssien suoritusjärjestykset luovat tälle raaminsa. Opiskeluvuodet voivatkin olla elämän parasta aikaa, joita muistellaan läpi elämän. Kaikille näin ei tietystikään ole, vaan vuodet ovat hyvin voineet olla täynnä kiperiä kokemuksia, opiskelustressiä ja toivetta paremmasta.

Valmistumisen myötä edessä siintää joka tapauksessa muutos ja useimmiten se näyttäytyy juuri työelämään siirtymisenä. Tällöin työelämän erilaisuus suhteessa aikaisempiin opiskelukokemuksiin voi päästä yllättämään. Hierarkioiden arkipäiväisyys, ihmisten heterogeenisyys ja lukuisat tavat toimia ovat yksiä työelämän ominaispiirteitä ja voivat viedä aikaa tottua. Vastavalmistuneena työhön usein suhtaudutaan motivoituneesti ja pärjäämisen ja näyttämisen halu voivat olla korostuneita, milloin voi olla hankala ymmärtää työntekijää, joka on tällaisen vastakohta ja on vain töissä täällä. Työelämä vaatiikin aikaisempaa enemmän erilaisten ihmisten kanssa toimeen tulemista, neuvottelutaitoja ja sietokyvyn venyttämistä. Organisaatiosta riippuen suhtautuminen uuteen tulokkaaseen voi myös vaihdella: jotkut muistavat vinkata talon tavoista, toiset pelkäävät uuden vievän työt ja osa epäilee tämän osaamista. Vastaanotto ei aina ole myönteinen tai tervetuloa toivottava, ja voi ottaa aikaa sopeutua osaksi yhteisöä. Myös kilpailullisuus, suorituskeskeisyys ja suosiminen voivat tulla uutena asiana sellaiselle vastavalmistuneelle, joka ei vielä suhtaudu työelämään aikuisten päiväkotina.

Tarkoitukseni ei ole pelotella, vaan tuoda mukaan realismia korkeakoulujen syöttämän ruusuisen kuvan rinnalle. On toki niinkin, että työelämässä piilee lukuisia erilaisia mahdollisuuksia. Siinä missä opiskelut ovat sujuneet pitkälti yhdenmukaisesti, ennalta määrätyn kaavan mukaisesti, työelämässä on mahdollista löytää ja hyödyntää juuri itselle ominaisimpia tapoja toimia. Esimerkiksi esiintymisestä nauttiva tekijä on todennäköisesti enemmän liekeissä ihmisten keskellä minglailemassa kuin kirjoittamassa yksin esseitä. Työelämästä löytyy opintoja kattavammin vaihtoehtoja ja liikkumatilaa. Toki omien vahvuuksien ja mielenkiinnon kohteiden löytäminen vie aikaa ja hyödyntäminen voi vaatia työn uudelleenjärjestelyä ja vuorovaikutusta organisaation kanssa.

Palautteen merkitys

Palautteen saaminen omista tekemisistään on
ensiarvoisen tärkeää.

Siirtymä koulunpenkiltä työelämään pitää sisällään kosolti paineita, odotuksia, onnistumisia ja pettymyksiä, uuden oppimista ja vanhasta luopumista, niin ei mielestäni ole lainkaan ihme, että vastavalmistunut voi kokea jo pelkästään tämän hyvin kuormittavana. Riittämättömyyden tunteet ja epävarmuus omasta osaamisesta ja tekemisestä ovat varmasti jossain määrin läsnä likimain jokaisen alkutaipaleella. Siksi rakentavan ja positiivisen palautteen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Palautteen avulla tekemiselle saadaan vahvistusta ja sitä voidaan muokata haluttuun suuntaan eikä sen yhteyttä ammatillisen itsetunnon rakentumiselle tule vähätellä. Varmasti jokainen haluaa joskus kehuja ja uskon näiden olevan erityisen suuressa roolissa uransa alkutaipeilla oleville. Opinnoissa kun on toistuvasti saanut joko sanallista tai numeraalista palautetta kaikista suorituksistaan, joten voi olla hyvin hämmentävää löytää itsensä työpaikasta, jossa ei ole minkäänlaista palautetta tarjolla. Hyvän johdon alaisuudessa apua ja palautetta saa pyytämättä, mutta mikäli näin ei ole, työntekijän olisi hyvä pyytää palautetta tekemisistään säännöllisesti. Jos palautetta ei ole mahdollista saada tai se on aina negatiivista ilman kunnollista syytä, harkitsisin vakavasti työpaikan vaihtoa. Pidemmän päälle on nimittäin hyvin kuormittavaa elää epätietoisuudessa siitä, onko ammatillinen tekemiseni riittävää tai, teenkö asioita oikein. Lisää työyhteisöön sitouttamisen teemasta täällä.

Aukot CV:ssä maailmanloppu?

Minä sain työuupumuksen muutama vuosi valmistumisen jälkeen, joten tiedän, miltä tuntuu, kun siirtymä työelämään ei menekään niin kuin piti. Toipuminen ei todellakaan käynyt käden käänteessä ja luonnollisesti minulle muodostui tämän myötä aukkoja ansioluettelooni. Tosin eivät nämä aukot olleet minulla päällimmäisenä mielessä siinä vaiheessa, kun ymmärsin terveyteni romahtaneen. Suhtaudun melko kriittisesti yliopistoaikananikin paasattuun ajatustapaan, jonka mukaan aukot CV:ssä olisivat maailmanloppu. Aukot viestisivät työnantajille, että olen laiska, huono ja tyhmä. Mitä henkilö on noiden parin vuoden aikana tehnyt, kun ei ole CV:n mukaan ollut töissä tai koulussa, lusmuillut vain? Eheä CV päinvastaisesti kertoisi, että henkilö on toiminut niin kuin pitääkin ja siihen saatetaan herkemmin liittää positiivisia adjektiiveja kuten luotettavuutta ja parempaa aikaansaavuutta. Toki ymmärrän, että pidemmät ajanjaksot ilman minkäänlaista ammatillista jälkeä voivat viestiä työnantajille työnhakutilanteissa epäselvyyksiä ja epäluuloisuutta, mutta näkisin, että tämän kaltaisista asioista on mahdollista keskustella. Voi esimerkiksi käydä ilmi, että henkilö on aukkojen aikaan tehnyt asioita, joista myös mahdollisessa työssä olisi hyötyä. Asiat harvoin ovat tyystin mustavalkoisia.

Mitä minä sitten olen näiden aukkojen aikana tehnyt? Mainitakseni tässä nyt vain osan, niin olen toipunut vakavasta henkisestä romahduksesta, tehnyt isoja elämänmuutoksia esimerkiksi alkoholin käytön lopettamisen muodossa, olen läpikäynyt mennyttä elämääni ja tehnyt valtavasti psyykkistä työtä, järjestellyt ihmissuhteitani ja asettanut rajoja sekä olen tehnyt arvotyöskentelyä ja selvitellyt, mitä ja miten haluan jatkossa työelämässä toimia. Työelämän näkökulmasta kenties merkityksettömiä toimia ja jonninjoutavaa ajanhukkausta, mutta oman elämäni jatkuvuuden kannalta välttämättömyyksiä ja asioita, joita ei voi mitata rahassa tai ammatillisessa pätevyydessä. Olen varmasti kasvanut ja oppinut näiden aukkojen aikana paljon enemmän, mitä olisin tehnyt yhtään minkään työnantajan palveluksen alaisena. Siksi en enää suoranaisesti osta ulkopuoleltani tulevaa sanomaa siitä, että aukot CV:ssä olisivat vain ja ainoastaan huono asia. Tiedän itse paremmin.

Aina ei voi onnistua

Minulla oli vastavalmistuneena turhankin korostunut epäonnistumisen pelko ja olin valmis tekemään liian paljon onnistumisten eteen. Pelkäsin, etten riitä enkä osaa, olin rajaton ja valmis joustamaan liiaksi oman hyvinvointini kustannuksella. Uskon tämän olevan varsin tavanomaista vastavalmistuneiden keskuudessa, jossa virheitä ja vääriä valintoja pelätään. Väitän kuitenkin, että juuri vastoinkäymiset mahdollistavat kasvun, väärät valinnat saavat meidän näkemään, mitä todellisuudessa haluamme ja niinkin kliseistä kuin se onkin, virheistä oppii. Siksi en lähtisi liiaksi pelkäämään virheitä tai mutkia matkassa. Työelämään siirtyminen ei ole kaikille helppoa eikä sen tarvitsekaan olla, ei myöskään ole yhtä oikeaa tapaa tätä siirtymää tehdä.

Vaikka työuran alku olisi karikkoinen, se ei
tarkoita, että niin tulisi myös jatkossa olemaan.

Uskon myös, ettei varsinaisia vääriä valintoja olekaan, vaan asiat tapahtuvat syystä ja usein yksi asia johtaa toiseen. Se mitä minä pidin unelmatyöpaikkana hiljattain valmistumiseni jälkeen näyttäytyy minulle tänä päivänä tyystin päinvastaisena. En enää tänä päivänä halua samoja asioita, mitä vastavalmistuneena halusin ja uskon tämän kirkastumisen tapahtuneen senkin myötä, että kokemani vastoinkäymiset saivat minut tarkentamaan ammatillista suuntaani aiempaa kestävämmälle tolalle. Sen sijaan, että olisin vain hakenut summamutikassa mitä tahansa töitä, jouduin tarkemmin miettimään sitä, mikä soveltuu minulle ja, minkälainen työ olisi minulle hyväksi. Olenkin tätä nykyä paremmin perillä ja tarkempi siitä, mitä ja miten vastaisuudessa toimin työelämässä. Vaikka työuupumus näyttäytyi minulle alkuun hyvin suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena, en vaihtaisi kokemaani pois enkä oikeastaan pidä sitä enää epäonnistumisena. Se oli minulle tarpeellinen oppikokemus ja tapahtui pitkälti minusta riippumattomista syistä.

Vastavalmistuneena on myös hyvä muistaa se, että jokaisen työura muotoutuu omanlaiseksi ja muihin vertailemisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Työuran luominen vie aikaa eikä kukaan ole seppä syntyessä. Vaikka olisi opiskellut vuosia, työelämään siirtyminen vaatii valmiutta uuden oppimiseen ja oman osaamisen muokkaamiseen. Samaten omat ammatilliset rajat muodostuvat työn ohessa eikä itseä tule liiaksi syyttää siitä, jos ei heti tunnista sitä, missä omat rajat menevät. Pidän myös tärkeänä muistaa sen, ettei sekään ole epäonnistumista, mikäli tekee koulutusta vastaamattomia töitä. On mukava löytää ”oman alan töitä” ja tehdä koulutusta vastaavia tehtäviä, mutta poikkeamat tästä ovat mahdollisia ja se on täysin ok.

Toivoa on

Vaikka olen edellä käynyt läpi asioita jossain määrin negaation kautta, on hyvä muistaa, että työelämä on varsin laaja käsite, se pitää laidasta laitaan erilaisia organisaatioita ja sitäkin enemmän erilaisia tekijöitä. Vaikka varautuisi pahimpaan, ei kannata unohtaa sitä, miten paljon hyvää työelämässä on ja, miten se tarjoaa suurelle osalle ihmisiä kanavan itsensä toteuttamiselle ja yhteisön sisällä toimimiselle. Koska jokainen yksilö ja jokainen organisaatio on erilainen, ei työelämään siirtymiseen ole mitään yksittäistä kaavaa tai yhtä ainutta toimintatapaa. Eikä siirtymä työelämään tuota kaikille suurempia eksistentialistisia kriisejä ja hyvä niin!

Toivotan jokaiselle vastavalmistuneelle sujuvia siirtymiä kohti työelämää!

Asioita, joita pitäisin mielessä valmistututtuani:

• En voi tietää kaikkea heti ja sallin itselleni sen, että uuden oppiminen vie aikaa.
• Olen avoin uudelle!
• Vertaileminen ei kannata eikä avun pyytäminen ole heikkoutta.
• Ymmärrän erilaisuutta, mutta asetan rajat sille, miten minua saa kohdella.
• Elämässä on muutakin kuin työ.
• Vaihtamalla voi parantua.
• Minä riitän!

Työnarkomaniaa

Tarkoitukseni on seuraavaksi käsitellä työnarkomaniaa eli työriippuvuutta. Edelliset kirjoitukseni ovat kytkeytyneet pitkälti alkoholinkäytön ja -lopettamisen ympärille, joten koen luontevaksi jatkaa riippuvuuden tematiikalla. Tarkastelen muun muassa sitä, mitä työholismi on, miten se ilmenee sekä sitä, olenko minä työnarkomaani. Lisäksi pohdiskelen, minkälaisia yhteyksiä työnarkomanialla ja työuupumuksilla mahdollisesti on. Työnarkomanian yleisyydestä on vaihtelevaa tietoa, mutta sen arvioidaan olevan suhteellisen yleistä. Kuten muissakin riippuvuuksissa, myös työnarkomaniasta kärsivän voi olla vaikea myöntää kärsivänsä siitä. On ikään kuin yleisesti hyväksyttyä tehdä paljon töitä, sillä sen katsotaan kertovan enemmänkin henkilön pystyvyydestä ja tehokkuudesta kuin siitä, että tämä olisi riippuvainen. Yleisesti ottaen hoitoon hakeudutaan varsinaisen työnarkomanian takia heikon puoleisesti – lääkärin paikkeille saatetaan mennä siinä vaiheessa, kun työnarkomaniasta on jo aiheutunut muita terveydellisiä seurauksia.

Nykyajan työelämän voi osaltaan katsoa ruokkivan työnarkomaniaa sen suosiessa sille altistavia tekijöitä kuten sisukkuutta, itseohjautuvuutta, työn ja vapaa-ajan rajattomuutta sekä työn pirstaleisuutta. Työntekijän tulee yhä enemmän pitää monta lankaa käsissään yhtä aikaa eikä työ ole enää yhtä selvärajaista kuin ennen. Työnantajan näkökulmasta työnarkomaanit ovat toki kultakaivoksia, tekeväthän he työnsä ja vähän yli, minkä lisäksi heidän voi mahdollisesti katsoa motivoivan työyhteisön muita jäseniä parempiin suorituksiin. Työnarkomaanin näkökulmasta tilanne on kuitenkin huolestuttava, sillä kyseessä on riippuvuus, joka edetessään voi aiheuttaa hyvin tuhoisia seurauksia siitä kärsivän terveydentilaan ja ihmissuhteisiin.

Työnarkomaanilla työ menee kaiken edelle

Työnarkomaanille yksi tärkeimmistä tavoitteista voi olla 
huipulle pääseminen.

Työnarkomaniassa eli työriippuvuudessa on kyse toiminnallisesta riippuvuudesta, jossa riippuvuuden kohteena on työnteko. Työnarkomaanilla työ menee kaiken edelle, siitä tulee elämän keskipiste ja sitä tehdään vapaa-ajan ja ihmissuhteiden kustannuksella. Työntekoon kuluu suurin osa käytettävissä olevasta ajasta. Tekemisen lisäksi työn suunnittelemiseen ja ajattelemiseen kuluu valtavasti aikaa – käytännössä työ sävyttää jollain muotoa lähestulkoon kaikkea käytettävissä olevaa aikaa. Työtä myös usein tehdään enemmän kuin alun perin piti ja tästä huolimatta työnarkomaani voi kokea tarvetta tehdä enemmän. Kontrolli työtä kohtaan on heikkoa. Työnarkomaniasta kärsivä hakeutuu mahdollisesti sellaisiin tehtäviin, joissa ylityöt ja jatkuva käytettävissä oleminen kuuluvat osaksi työnkuvaa ja, joissa on ikään kuin yleisesti hyväksyttyä suhtautua työtä kohtaan niin pakkomielteisesti. Vastaavasti tämän kaltainen työ myös synnyttää työholismia. Toisaalta näkisin kyllä, että viimeaikaiset työelämän muutokset ovat toimineet mahdollistajana sille, että likimain missä tahansa työssä voi olla työriippuvaisia tekijöinä.

Työnarkomania voi olla keino tukahduttaa hankalia tunteita kuten häpeää ja syyllisyyttä. Työntekeminen näyttäytyy tällöin pakokeinona ja väylänä olla kohtaamatta omaa itseä, hankalia tunteita ja ajatuksia. Se voi olla keino paikata omia riittämättömyyden tunteita ja henkilö saattaa mitata arvonsa tyystin työnsä kautta. Osaltaan työholismi itsessään voimistaa ja synnyttää negatiivisasävytteisiä tuntemuksia ihan jo korkean työperäisen stressin ja kuormituksen muodossa. Unenlaadun heiketessä ja stressin kroonistuessa terveydentila vaarantuu ja riski esimerkiksi erilaisiin sydän- ja verisuonitauteihin kasvaa. Usein työnarkomaani myös ajautuu ristiriitoihin läheistensä kanssa pyrkiessään huonolla menestyksellä yhdistämään työ- ja perhe-elämää, sillä useimmiten työ menee tässäkin asiassa ykköseksi. Läheisten toiveet työmäärän vähentämisestä voivat lisätä kuormitusta ja ihmissuhdeongelmat toimia riippuvuuden kehän vahvistajana. Perheen priorisoiminen voi toki toimia tärkeänä herättelynä perheelliselle työnarkomaanille ja saada tämän hakeutumaan avunpiiriin.

Minkälainen ihminen työnarkomaani sitten on?

Ei ole olemassa työnarkomaanin prototyyppiä, mutta 
useita yhdistäviä tekijöitä heiltä löytyy.

Työnarkomaani kokee usein sisäistä pakkoa työntekoon ja hän on liiallisenkin sitoutunut työhönsä. Työ on hänelle kaikki kaikessa ja työ tarjoaa hänelle suurimmat tyydytyksen tunteet ja tavoitteet elämässä. Toki riippuvuuden edetessä myös työstä saatava tyydytys ja mielihyvä vähenevät. Työnarkomaani on vaativa suhteessa omaan ja muiden työnjälkeen, mikä toisaalta entisestään ruokkii työmäärän kasvua. Hän voikin ottaa hoitaakseen myös muiden tehtävät, mikäli uskoo suoriutuvan niistä muita paremmin. Usein tällaiset henkilöt ovat ahkeria ja tunnollisia puurtajia, asiat suoritetaan alusta loppuun kunniakkaasti, usein perfektionistisesti. Kuten aikaisemmassakin kirjoituksessani olen tuonut esiin, tiettyjen persoonallisuuspiirteiden tiedetään lisäävän työuupumusta. Tällaisiksi piirteiksi luetaan neuroottisuus, vähäinen ekstroversio, vähäinen sovinnollisuus ja tunnollisuus. On hyvin mahdollista, että samaiset piirteet liittyisivät myös työnarkomaniaan, sillä viimeisen pisteen riippuvuudelle voi antaa juuri työuupumus.

Työnarkomanian ja työuupumuksen välinen suhde

Organisaatiopsykologiassa työnarkomaniaa lähestytään toimintana, jossa kuvastaa korkea virittäytyneisyyden taso ja se, että työstä saadaan matalasti mielihyvää. Keskeinen tunnetila on ahdistuneisuus. Vastakohta tälle olisi työtyytyväisyys. Työnarkomaani on voinut alkujaan olla hyvinkin tyytyväinen ja innostunut työstään, mutta ajan saatossa ja syystä x lipsunut enemmänkin riippuvuuden puolelle. Työuupumus taas mielletään toiminnaksi, josta saadaan matalasti mielihyvää ja myös virittäytyneisyyden taso olisi matalalla. Masentuneisuus olisi työuupumusta parhaiten kuvastava tunnetila ja vastakohtana olisi työn imu. Näin ollen niin työnarkomania kuin työuupumus ilmentävät negatiivista tunneperäistä työhyvinvointia ja keskenään nämä eroavat toisistaan virittäytyneisyyden asteen mukaan.

Näkisin, että pitkälle edetessään työnarkomaanin tie vie kohti työuupumusta. Työuupumus voi olla työnarkomaanille viimeinen stoppi ja herätys hoitoon hakeutumisesta. Kaikki työuupuneet eivät kuitenkaan ole työriippuvaisia eivätkä välttämättä kaikki työnarkomaanit koe burnoutia. Yhteys näillä kahdella kiistatta silti on ja molemmissa keskiössä on korkeat määrät työstressiä. Uskon, että niin työnarkomanian kuin työuupumusten määrät tulevat valitettavasti myös tulevaisuudessa kasvamaan, sillä työelämä ei juurikaan näytä merkkejä rauhoittumisesta, pikemminkin päinvastoin.

Olenko minä työholisti?

Toipuva työnarkomaani saattaa löytää elämäänsä huippuja 
muualtakin kuin työelämästä. 

Tunnistan muutaman vuoden takaisen itseni monesta työnarkomaanin piirteestä ja uskallan väittää olleeni ainakin pienoisessa riskissä työriippuvuuteen. Tarvitsisin toki ulkopuolisen arvion tähän, sillä itse itseään on hankala täysin luotettavasti arvioida. Joka tapauksessa, työuupumuksen aiheuttanut työsuhde oli kaikin puolin minulle vahingollinen ja se ruokki muun muassa omia vastavalmistuneen riittämättömyyden tunteitani, joita pyrin työnteolla paikkaamaan. Korkeat työmäärät olivat päivittäisiä ja työstä irtaantuminen onnistui heikosti. Mikromanageroiva esimieheni oli varmasti itsessään jonkin sortin työnarkomaani, joka mitä ilmeisemmin pyrki myös alaisensa kaulimaan samanlaisiksi. Uskon kuitenkin, että kokemani työuupumus oli onni onnettomuudessa ja katkaisi mahdollisen alkaneen työriippuvuuden varsin varhaisessa vaiheessa. Uupumuksesta seurannut toipumisprosessi on tuonut muutoksen siihen, miten suhtaudun työhön, itseeni ja elämään, enkä tänä päivänä tunnista itseäni kuvauksista yhtä hyvin. Toki minussa on edelleen piirteitä, jotka voivat epäsopivissa ympäristöissä lipsua työnarkomanian puolelle, mutta koen olevani näiden suhteen paremmin ajan tasalla kuin koskaan aikaisemmin. Kenties ilman työuupumustani tilanne olisi tyystin toinen ja voisin parhaillaan olla hyvinkin syvissä vesissä työriippuvuuden pauloissa.

 

Mikäli sinua kiinnostaa tämä aihe enemmän, suosittelen tarkastamaan seuraavan sivuston: https://workaddiction.org/fi/

 

Mitä tehdä, jos huomaat suhtautuvasti työhön turhan pakkomielteisesti?

• Selvitä itsellesi, miten sinulla menee työssäsi juuri nyt. Saatko työstäsi onnistumisen kokemuksia ja tuottaako työsi sinulle mielihyvää?
• Tarkastele palautumistasi ja kuormittuneisuutesi tasoa. Jääkö sinulle tarpeeksi vapaa-aikaa suhteessa työhön?
• Kirkasta arvosi ja tarkastele tukeeko työ sinua elämään arvojesi mukaista elämää.
• Järjestele työtäsi esimiehen kanssa ja vähennä työkuormaa.
• Ja ennen kaikkea: hakeudu työterveyteen!

Alkoholin lopettamisen hyödyt

Isojen elämänmuutosten keskellä on ajoittain 
hyvä pysähtyä ja tarkastella jo kuljettua
matkaa.

Alkoholin käytön lopettamisesta on seurannut minulle valtavasti erilaisia psyykkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia hyötyjä, joista suuriosa on tullut minulle positiivisena yllätyksenä. En tiennyt lopettaessani, miten kokonaisvaltaisen muutoksen alkoholittomuus minussa käynnistäisi. Nykyisin pidän oikeastaan hyvin yllättävänä sitä, miten niinkin yksinkertaiselta tuntuvan asian toteuttaminen kuin olla juomatta alkoholia, on tuonut elämääni niin paljon uutta. Voisin nimittäin sanoa yhtään liioittelematta, että koko elämäni on alkoholittomuuden myötä muuttunut.

Muistutan myös, että olen alkoholin käytön lopettamisen ohella ollut työuupumuksesta aiheutuneessa toipumisprosessissa, jonka seuranneista positiivisista muutoksista olen kirjoittanut täällä. En voi siten täydellä varmuudella eritellä, mikä asia on seurausta mistäkin. Tekemäni listaus alkoholin lopettamisen hyödyistä perustuu omaan arviooni ja kokemuksiini — on hyvin mahdollista, että toisella henkilöllä lopettamisessa korostuisivat toisenlaiset asiat. Listaamani asiat eivät myöskään ole tärkeysjärjestyksessä enkä ole lääkäri tai biologi, joten listauksestani uupuu esimerkiksi tärkeät solutason tai aivotoiminnan muutokset, joita alkoholin käytön lopettamisesta luonnollisesti myös seuraa.

✤ Mielialani on tasaantunut

Alkoholittomuuden myötä minulla ei ole enää krapuloita tai morkkiksia, mitkä pahenivat vuosi vuodelta ja aiheuttivat minulle psyykkistä huonovointisuutta. En enää tieten tahtoen itseaiheuta minulle kerta viikkoon tapahtuvaa masentuneisuutta ja ahdistuneisuutta, olotiloja, joista toipuminen saattoi viedä useita päiviä. Toki minulla edelleen voi olla huonoja päiviä, mutta ne menevät nopeammin ohitse ja tuntuvat helpommin hallittavilta. Ylipäänsä olen mieleltäni tasaisempi eivätkä aivokemiani enää heilahtele yhtään niin holtittomasti, mitä alkoholin sävyttäminä aikoina.

✤ En häpeä itseäni ja itseluottamukseni on parantunut

En enää lääkitse häpeääni alkoholilla eikä minun tarvitse hävetä itseäni, sanomisiani ja tekemisiäni alkoholin aiheuttamien toilailujen takia. Viihdyn paremmin omissa nahoissani, eikä häpeä ole enää se, minkä ympärille olemukseni ja tekemiseni ovat kietoutuneet. Häpeän on päinvastoin korvannut terve ylpeys: olen ylpeä itsestäni. Olen ylpeä siitä, että olen onnistunut lopettamisessa ja siitä, minkälainen minusta on tämän myötä kehkeytynyt. Tästä on seurannut parempi minäpystyvyyden tunne, jolla on ollut suora vaikutus itseluottamukseeni.

✤ Tunnen itseni paremmin

Käsitykseni itsestäni vastaavat nykyisin 
paremmin sitä, kuka olen.

Lopettamisen myötä olen päässyt tutustumaan autenttiseen itseeni ja siihen, kuka minä olen. En ole enää yhtä kuin känniminäni, joka oli vallassaan viikoittain, vaan olen nykyisin aidosti oma itseni. Alkoholi ei enää sumenna tai voimista luonteenpiirteitäni, ja käytöstäni ohjaa päihdyttävän aineen sijasta oma halu. Lopettamisen myötä olen päässyt tutustumaan omiin piilossakin olleisiin piirteisiin, joita olen alkoholilla yrittänyt häivyttää. Olen esimerkiksi havainnut olevani äärimmäisen herkkä ja asioihin intohimoisesti suhtautuva – piirteitä, joita tätä nykyä arvostan aivan eri tavalla ja, joihin tiedän alkoholin sopivan varsin huonosti.

✤ Itsesääli on korvautunut itsemyötätunnolla

Elämässä tulee väistämättä eteen haasteita ja vaikeita tilanteita, mutta nykyisin tiedän selviytyväni niistä ilman alkoholista saatavaa tukea. Alkoholi ei tosiasiassa tarjoa aitoa tukea tai ratkaisuja ongelmiin, vaan lähinnä syventää niitä entisestään. Se saa käyttäjänsä uhriutumaan ja vellomaan itsesäälissä ilman aktiivista toimijuutta. Lopettaminen onkin tuonut elämääni rutkasti armollisuutta ja myötätuntoa itseäni ja muita kohtaan. Suhtaudun menneisiin kokemuksina ja ymmärrän paremmin niitä tekijöitä, miksi mitäkin on tapahtunut. Enää en samalla tavalla sääli itseäni vaan suhtaudun tilanteisiin realistisemmin ja ymmärrän, milloin minun on asioihin mahdollista vaikuttaa ja milloin ei.

✤ Olen läsnä hetkessä

Koska en enää ole alkoholin vaikutuksen alaisena, elän jatkuvasta paremmin tässä hetkessä. Elämäni ei enää pyöri vain viikonloppujen ympärillä, eikä mielessäni ole vain tulevat tapahtumat, jolloin saisi alkoholia. Minulla ei ole enää tarvetta viedä itseäni pois tästä hetkestä päihtymisen avulla. Läsnäolon voimistuminen on saanut minut myös arvostamaan pieniä, arkisia asioita aikaisempaa enemmän. Tällä on ollut positiivinen vaikutuksensa myös keskittymiskykyyni ja vuorovaikutustilanteisiin.

✤ Olen sosiaalisempi

Alkoholin taakse jättäessäni pelkäsin nimenomaan sitä, että jäisin yksin ja minusta tulisi sosiaalisissa tilanteissa kiusallinen ja syrjään vetäytyvä. Alkoholittomuuden myötä on kuitenkin käynyt päinvastoin, sillä enää en tarvitse alkoholia ollakseni sosiaalisempi. En hae helpotusta lasillisesta, vaan menen tilanteisiin rohkeasti omana itsenäni. Minusta onkin tullut sosiaalisesti rohkeampi ja sen sijaan, että olisin sosiaalinen vain silloin kuin juon, olen sitä jatkuvasti. Hyväksyn myös paremmin omat sosiaalisuuteni rajani enkä yritä pusertaa minua muottiin, joka ei tunnu hyvältä.

✤ En välitä mitä muut minusta ajattelevat

Alkoholittomuus on antanut minulle edellä kuvattujen kaltaisesti muun muassa rohkeutta, armollisuutta ja itsevarmuutta. Tästä on seurannut, etten oikeastaan enää juurikaan välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. En hae ulkoista validaatiota muilta, vaan minulle on tärkeämpää hyväksyä itse itseni juuri sellaisena kuin olen. Muutos aikaisempaan on suuri, sillä alkoholinkäyttöäni ohjasi nimenomaan tarve kuulua porukkaan ja hyväksynnän saaminen muilta.

✤ Ympäröin itseni laadukkaammilla ihmissuhteilla

Tästä olen hiljattain kirjoittanut oman postauksen. Alkoholittomuuden myötä ihmissuhteeni vähenivät määrällisesti, mutta paranivat laadullisesti. Minulta katkesi suhteita, jotka olivat perustuneet alkoholinkäytön ympärille eikä näillä ollut enää tulevaisuutta lopettamiseni myötä. Olen kiitollinen siitä, että jäljelle jääneet suhteet ovat entisestään syventyneet ja muovautuneet muutosten mukana entistä mielekkäämmiksi. Koska käytin alkoholia pitkälti turruttajana, minun on ollut myös keskeistä opetella luottamaan ja turvautumaan muihin. Panostankin tätä nykyä suhteiden vastavuoroisuuteen ja molemminpuoliseen kunnioitukseen sekä olen aikaisempaa avoimempi solmimaan myös uusia elämävaiheeseen soveltuvia ihmissuhteita.

✤ Ajantaju on muuttunut

Toisin kuin aikaisemmin, minulla ei enää toistuvasti mene muisti eikä minulla kulu sunnuntait sängyn pohjalla. Elämäni ei pyöri enää viikonloppujen ympärillä ja olenkin kirjaimellisesti saanut lisää aikaa käytettäväkseni. Minulla on myös enemmän perspektiiviä ajankulusta ja hahmotan paremmin, minkälainen aikaväli esimerkiksi kuukausi tai vuosi on. Tästä on seurannut se, että pidemmän aikavälin tavoitteiden asettaminen on helpottunut ja olen realistisempi sen suhteen, mitä ehdin missäkin ajassa tehdä.

✤ Minä olen kuskin paikalla

Liittynee osittain ajantajun paremmin hahmottamiseen, mutta alkoholinkäytön lopettamisen myötä koen siirtyneeni matkustajan paikalta kuskin paikalle elämässäni. Elämää ei tietenkään voi hallita, mutta lopettamisen myötä eteen tulevista asioista on tullut paremmin hallittavia, olen enemmän itseni kontrollissa ja näen tulevaisuuden huomattavasti valoisampana. Minä ajan enkä vain vello ja vaikeroi eteenpäin. Osittain tämä varmasti liittyy siihen, kuinka lopettamisen myötä olen saanut tervettä itsearvostusta ja rakkautta itseäni kohtaan, paikoittelen kun alkoholinkäyttöäni on voinut tarkastella itsetuhoisuutena ja jonkinlaisena vihana itseäni kohtaan.

✤ Rahaa on säästynyt

En osaa sanoa tarkalleen, kuinka paljon rahaa olen tässä reilussa kahdessa alkoholittomassa vuodessa saanut säästettyä, mutta sen tiedän, että puhutaan tuhansista euroista. Olin humalassa aikamoinen tuhlailija ja sain upotettua juhlimiseen sievoisen summan illan aikana. Minulla ei enää tule tuskanhiki katsoessani tilin saldoa, sillä muistan, mihin olen rahojani käyttänyt enkä enää lainkaan tuhlaile rahojani samalla tavalla kuin ennen. Enää minun ei tulisi mieleenkään juoda kurkusta alas suurinta osaa tuloistani. Nykyisin nautin siitä, että rahankäyttöni on samanaikaisesti hallitumpaa ja vapautuneempaa sekä toisaalta siitä, että saan sitä kaiken lisäksi vielä säästöönkin.

✤ Nukun paremmin ja jaksamiseni on lisääntynyt

Alkoholi häiritsee unta ja heikentää 
palautumista.

Unenlaatuni on lopettamisen myötä kaikkinensa parantunut. Nukun sikeämmin ja uni on aiempaa syvempää. Minulle ei kerry viikoittaista univelkaa eikä alkuviikkoni mene siitä syystä sumussa tai sitä paikkaillen. Nukkumisen parannuttua myös jaksamiseni on lisääntynyt ja olen aiempaa huomattavasti energisempi. Jaksamiseni on myös tasaisempaa eikä minulle tule enää alkoholin aiheuttamia keinotekoisia energiapiikkejä. Nykyisin tunnistankin paremmin jaksamiseni rajat ja sen, milloin kaipaan unta. Jollain tapaa myös arvostan unta enemmän enkä ole siitä enää yhtä herkästi valmis tinkimään.

✤ Terveellinen elämäntapa on helpompaa

Koska elämäni ei enää pyöri alkoholin hankkimisessa, käyttämisessä ja toipumisessa, minulle on vapautunut aikaisempaa enemmän aikaa ja halua ylläpitää säännöllistä ja terveellistä elämää. En saa enää alkoholista turhia energiapitoisuuksia, en enää krapuloissa mätä itseäni täyteen roskaruualla enkä skippaa treenipäiviä alkoholin takia. Takapakkien määrä on vähentynyt enkä enää sabotoi terveyttäni alkoholilla. Alkoholista seurannut morkkis ei myöskään enää ole liikkeellepaneva voimani, vaan harrastan liikuntaa ja suosin ravinnerikasta ruokaa toiminnan itsensä takia. Olen aikaisemminkin ollut kiinnostunut terveellisestä elämästä, mutta vasta lopettamisen myötä koen voivani aidosti elää arvojeni mukaisesti terveellisyyden suhteen.

✤ Aistit ovat voimistuneet

Lopettamisen myötä arvioin erityisesti maku-, haju- ja kuuloaistieni terävöityneen. Ruoka maistuu paremmalta, haistan tarkemmin erilaisia tuoksuja ja hajuja sekä kuulen yleisesti paremmin erilaisia ääniä. En enää viikoittain turruta aistejani alkoholilla, mikä on varmasti vapauttanut niiden potentiaalia takaisin käyttöön ja, vaikka en olekaan alan asiantuntija, lopettamisen myötä soluni voivat kaikkinensa paremmin.

✤ Kiloja karissut, iho kirkastunut ja hiukset vahvistuneet

Ulkonäöllisesti alkoholittomuudella on ollut positiivinen vaikutuksensa. Turvotus on laskenut ja olen kiinteytyneempi. Ihoni on kirkastunut, eikä alkoholi enää kuivata ja rasvoita sitä. Hiukseni ja kynteni ovat myös vahvistuneet ja ne kasvavat aiempaa nopeammin. En lopettanut alkoholinkäyttöä ulkonäöllisten tekijöiden takia, mutta saamani hyödyt ovat toki olleet tervetulleita ja nykyisin peilistä katsookin takaisin entistä hyvinvoivemman näköinen alkoholin taakseen jättänyt ihminen.

✤ Vastustuskyky on parantunut

Alkoholin jättämisen jälkeen en ole ollut kipeänä yksittäisiä kertoja enempää ja näinäkin kertoina toipuminen on ollut sutjakasta. Ero aikaisempaan on selvä, sillä tuolloin olin keskimäärin joka toinen kuukausi jonkinlaisessa flunssassa. Alkoholittomuus lienee vahvistanut omaa puolustusjärjestelmääni ja sen toimintaa sekä toisaalta sen myötä minun tulee käytyä vähemmän baareissa ja ravintoloissa, joissa taudit leviävät varsin tehokkaasti. Terveyteni on tämän myötä vahvistunut, tunnen oloni elinvoimaisemmaksi ja ennen kaikkea nautin siitä, että en ole toistuvasti enää vuodepotilaana flunssan kourissa.

Minulle alkoholinkäytön lopettamisesta 
oli hyötyä myös muiden riippuvuuksien ja 
haitallisten tapojen kitkemisessä.

✤ Muiden riippuvuuksien lopettaminen on helpottunut!

Usein puhutaan porttiteoriasta ja siitä, kuinka yhden päihteen käyttö lisää todennäköisyyksiä myös muiden päihteiden käyttöön. Mitäpä jos tämän voisi kääntää toisin päin ja ajatella, että yhden päihteen lopettamisen myötä myös muiden päihteiden ja riippuvuuksien lopettaminen helpottuu? Lopetin nimittäin alkoholin vanavedessä lisäksi nikotiinin käytön, irtauduin somesta ja katkaisin kahvinjuomiseni. Kaiken tämän koen sujuneen aika lailla vaivatta alkoholin lopettamisen jälkeen — huolimatta siitä, että usein (mielestäni virheellisesti) pelotellaan sillä, kuinka yhdestä riippuvuudesta eroon pääseminen usein vain voimistaa toista riippuvuutta. Minä uskon saaneeni alkoholittomuuden myötä tarvittavaa pystyvyyden tunnetta ja ymmärrystä riippuvuuksien dynamiikasta, mikä on helpottanut myös muiden riippuvuuksien hallitsemista. Alkoholittomuus laukaisi ikään kuin ketjureaktion ja sai minut priorisoimaan ja kiinnostumaan omasta terveydestäni, millä on ollut positiivinen vaikutus myös muihin terveyttä rapauttaneisiin tapoihini.