Erityissisaren varjoissa varttuminen

Viimeisimmässä traumoja käsittelevässä kirjoituksessa toin esiin haastavan sisarussuhteeni, joka liittyy minua kaksi vuotta vanhempaan isosiskooni. Suhteemme on ollut täynnä ristiriitaisuuksia ja hänen vaikeahko neuropsykiatrinen oirehdintansa on värittänyt minunkin kasvua lapsesta aikuiseksi. Keskityn tässä kirjoituksessa avaamaan tätä kuviota syvemmin. Tarkoitukseni ei ole tilittää lapsuudestani katkerasti tai vierittää syntipukin roolia siskolleni, vaan tuoda asioita mahdollisimman kattavasti esiin. Olisin itse kaivannut vertaistukea ja olen iloinen, mikäli tekstini päätyy edes yhden samankaltaisessa perhetilanteessa olevan henkilön luettavaksi. Tekstillä on pituutta, joten suosittelen lukemaan sen ajan kanssa.

Nepsy-lapsi ja vanhemmuus

Isosiskon lisäksi lapsuuden perheeseeni kuului viitisen vuotta nuorempi veli ja vanhemmat, äiti ja isä. Ainoastaan isosiskollani oli havaittavissa neuropsykiatrista oirehdintaa ja huolimatta siitä, että piirteisiin liittyy voimakas perinnöllisyys, en tunnista niiden ilmenemistä vanhemmistani, veljestäni enkä itsestäni. Myöskään lähisuvussa samankaltaisuutta ei mielestäni ole havaittavissa. Siskollani kävikin geenilotossa huono tuuri ja kenties muilla pimennossa olevat geenit tulivat hänelle näkyviin. Perinnöllisyyden lisäksi nepsy-oireita voi ilmetä ympäristötekijöiden ja esimerkiksi synnytyskomplikaatioiden seurauksena. Tarkan, yksittäisen syyn löytäminen oireiden ilmenemiselle on mahdotonta.

Erityislapsiperheiden tukemisessa on 
parantamisen varaa.

Lapsen saamisesta seuraa aina iso elämänmuutos ja varmasti jokainen tuore vanhempi on jossain muodossa uuden äärellä. Tilanne herättää tunteita laidasta laitaan, oli lapsi sitten helppo tai vaikea. Koska vanhemmillani ei itsellään ole nepsy-piirteitä, olen varma, että siskoni syntymä on asettanut heidät varsin haastavan tilanteen äärelle monelle tapaa. He ovat saaneet esikoisen, jonka käytös ei ole suoranaisesti herättänyt tuttuuden tunnetta tai ollut sanalla sanoen, helpoimmasta päästä. En tiedä, miten tuoreita vanhempia tänä päivänä tuetaan, mutta sen tiedän, ettei ole olemassa minkäänlaista koulutusta tai varautumisopusta siihen, miten olla vanhempi lapselle, joka ei sitten ehkä olekaan ihan sellainen kuin odotettiin. Asia on tabu eikä vanhempi saisi sanoa odottaneensa lapsesta tietynlaista eikä varsinkaan sanoa katuvansa saaneensa lapsia. Minä en tiedä, miten vanhempani suhtautuvat tällaiseen ajatukseen, mutta sen kuvan perusteella, mikä minulle on muotoutunut, uskon, että he olisivat harkinneet kahteen kertaan lastensaamista, mikäli heillä olisi ollut kyky nähdä tulevaisuuteen.

Vanhemmillani ei ollut tapana puhua vaikeista asioista, mikä on melkoisen huono ominaisuus tilanteessa, jossa yksi lapsista on erityislapsi. He jäivät yksin ihmettelemään, miksi siitäkin huolimatta, että lapsi näyttää ja käyttäytyy periaatteessa ihan terveellä tavalla, kehitys on verkkaampaa ja tunne siitä, ettei kaikki ole ihan kohdillaan, voimistuu. Vaikeat tunteet ja epäonnistumisen kokemukset tulivat osaksi arkea. Luulen, että minun syntymäni kaksi vuotta myöhemmin varmisti heidän epäilyksensä paikkaansa pitäviksi ja toimi liikkeelle panevana tekijänä hakea vastauksia terveydenhuollon piiristä. Apua ei kuitenkaan noin varhaisessa vaiheessa annettu (vasta sitten, kun koulunkäyntiin liittyvät ongelmat tulivat näkyviin) ja lopputulemana lienee enemminkin ollut se, että vanhempieni vanhemmuustaidot asetettiin kyseenalaisiksi. Tämä lienee lisännyt vaikeiden tunteiden negatiivista kierrettä entisestään.

Lukihäiriöön takertumista

Siskoni ei tietääkseni saanut lapsuudessa mitään muuta diagnoosia kuin lukihäiriön. Kaikenlaiset tukitoimet myönnettiin ja kohdennettiin nimenomaan lukihäiriön hoitoon. Hän kävi muun muassa vuosia toimintaterapiassa, suoritti koulunsa pienluokalla ja hänellä oli erinäisiä tukihenkilöitä vuosien varrella. Millään näistä toimista ei kuitenkaan ollut mainittavaa vaikutusta hänen käytökseensä ja vaikutukset koulunkäyntiin olivat suhteellisen minimaalisia hänen päästessä vuodesta toiseen nipin napin luokalta. Kerron tuonnempana tarkemmin hänen oireidenkirjosta, mutta oma arvioni on, ettei mene kovin kauas todellisuudesta, jos sanoo hänen kärsineen vaikeasta ADHD:sta, autismikirjon häiriöstä sekä uhmakkuus- ja käytöshäiriöstä. Arvioin hänen kärsineen nimenomaan nepsy-piirteistä eikä mielenterveyspuolen asioista siksi, että ne olivat kehityksellisiä ja säilyivät samankaltaisina vuodesta toiseen – mielenterveysongelmat ovat luonteeltaan enemmän ohimeneviä.

Vanhempanikin epäilivät siskoni kohdalla kyseessä olleen jotain muutakin kuin dysleksiaa ja häntä vietiin useampia kertoja eri lääkäreille tutkimuksiin. Siskoni oirehdinta oli laajempaa kuin kirjoittamisen ja lukemisen vaikeutta ja sitä ilmeni paljolti kotioloissa. Kumpikaan vanhemmistani ei ollut lääketieteen tai tautiluokitusten asiantuntija eikä tuolloin yli kaksikymmentä vuotta sitten ollut esimerkiksi somea. Lääkärin sana oli laki eikä heidän mukaansa siskoni käytös vastannut neuropsykiatrisia tai mielenterveydellisiä diagnostisia kriteerejä. Lukihäiriön katsottiin riittävän ja laajempi, monimuotoisempi oirehdinta jäi jostain syystä pimentoon. Samanaikaisesti terveydenhuollossa sysättiin vastuuta koululle ja koululta terveydenhuollolle.

Kaksikymmentä vuotta sitten tietoisuus nepsy-asioista on ollut vähäinen verrattuna siihen, mitä se (toivottavasti) tänä päivänä on. Palvelujärjestelmä ei tunnistanut ongelmaa, diagnooseja annettiin varsin maltillisesti ja perheet jäivät pitkälti oman onnensa varaan. Arvelen, että tilanne on edelleen näissä asioissa paikoitellen huono ja avun saamiseksi on liiaksi tuurista kiinni, minkälainen lääkäri kohdille osuu. Nepsy-oireet eivät välttämättä ole päälle päin näkyviä ja haasteet ilmenevät usein kotioloissa eikä vartin mittaisella lääkärikäynnillä. Myös sukupuolittuneet asenteet voivat hankaloittaa oireiden havaitsemista. Neuropsykiatristen haasteiden ilmeneminen ei noudata samaa kaavaa tytöillä ja pojilla, ja oireet ja diagnosointi voivat tästä syystä juuri tytöillä jäädä herkemmin tunnistamattomiksi. Siskoni tapauksessa vanhempiani ei uskottu tämän villiydestä tai toistuvista raivokohtauksista, sillä kyseessä oli vaahtosammuttimen kokoinen tyttö, joka käyttäytyi tutkimuksissa varsin tavanomaisesti, jopa ujosti. Tytöt ei riehu tai raivoa. Siskoni tapauksessa painoarvoa toi sekin, että perheessä kukaan muu ei oirehtinut ja, siksi perinnöllisyyden todentaminen jäi heikoksi. Syyttävä sormi kääntyi toistuvasti vanhempieni suuntaan – ympäristössä ja kasvatustavoissa lienee parantamisen varaa.

Ei diagnoosia, ei ongelmaa

Koska sisareni käytös ei lääkäreiden mukaan 
vastannut diagnostisia kriteerejä, hänen 
arvioitiin käyttäytyvän tahallisesti huonosti.

Sillä, että siskoni jäi ilman diagnooseja, oli kauaskantoisia seurauksia ihan jo siksi, että hän tippui ulkopuolisen avun piiristä. Tukitoimet jäivät vähäisiksi ja oikeudet joihinkin etuuksiin jäivät pois. Vanhempani väsyivät avun hakemiseen, toistuviin vesiperiin siitä, ettei mitään löydetty ja siihen, ettei heitä kuultu. Varsinkin isäni alkoi uskoa, ettei siskollani sitten ole mitään ja luottaa siihen, että tämä voisi muuttaa käytöstään. Tarvittaisiin vain oma halu. Tämä loi kiilaa vanhempieni väliin, sillä äitini näki, ettei siskoni mahda itselleen mitään. Toki molempien linjaukset olivat useasti koetuksella ja vaihtelivat tilanteiden mukaan. Diagnoosin turvin siskoni käytöksestä olisi kenties ollut helpompi puhua ulkopuolisille, sillä se olisi toiminut ikään kuin selittävänä tekijänä. Osa sukulaisista ei halunnut olla kanssamme tekemisissä, osa jakeli vanhemmilleni kasvatusvinkkejä tietämättä kokonaiskuvaa ja osa toi näkyvästi esiin sen, ettei ole kiinnostunut kuulemaan siskoni tai meidän muiden asioista mitään. Harvassa olivat ne, jotka hyväksyivät siskoni tai perheemme sellaisenaan tai ne, jotka olisivat tarjonneet apua tai tukea. Lapsuuden kokemukseni ovat muovanneet maailmankatsomustani ja olen pienestä asti nähnyt sen, kuinka huonosti erilaisuutta siedetään. Lapset ja aikuiset havaitsevat herkästi, mikäli toinen on vähänkään erilainen kuin itse, kuin valtaväestö. Erilaisuuden puolesta puhutaan tänä päivänä ehkä enemmän kuin ennen, mutta näkisin, että vielä on pitkä matka puheista tekoihin.

Kaiken tämän seurauksena perheemme alkoi entistä enemmän larpata tavallista perhettä ja siskoni erityisyys jäi taka-alalle, asiaksi, josta ei puhuttu. Meitä kasvatettiin tasapäistämisen periaatteella ja korostettiin sitä, kuinka kaikessa tehdään tasajako. Puheet olivat kuitenkin aina ristiriidassa tekojen kanssa ja oli päivänselvää, että siskoani kohdeltiin eri tavoin. Hän sai erivapauksia, huomiota ja tukea enemmän kuin muut, enemmän kuin minä. Hän oli esimerkiksi ruuan suhteen nirso, joten ruuaksi oli riitojen välttämiseksi aina sellaista, mitä siskoni söisi. Sillä ei ollut väliä, pidinkö minä siitä vai en. Televisiosta katsottiin hänen haluamia kanavia eikä hänen tarvinnut muiden tavoin pukea esimerkiksi kauluria ulos lähdettäessä. Paljon asioita tehtiin hänen ehdoillaan ja hänen mieltymyksensä edellä. Näitä olisi varmasti ollut helpompi ymmärtää, mikäli olisi tuotu ilmi syyt toiminnan taustalla.

Olen jostain lukenut, että mitä pienempi ikäero saman sukupuolisilla sisaruksilla on, sen todennäköisempää sisarkateus on. Tiedän, että myös meidän perheessämme oli sisarkateutta: minä olen ollut kateellinen siskolleni hänen saamastaan huomiosta ja hän kenties minulle minun koulumenestyksestäni. Tämä siitäkin huolimatta, että meitä muistuteltiin siitä, kuinka kateus on sairaus. Olen myös kokenut kateuden tunteesta huonoa omatuntoa, sillä minulle on aina ollut jollain tapaa itsestään selvää, ettei siskoni ole kuin muut. Olen tiennyt, että hänessä on piirteitä, jotka eivät vastaa yhteiskuntakelpoista ja, että hänen käytöksensä eroaa voimakkaasti muista tapaamistani ihmisistä. Tästä ei tosin saanut puhua, kaikenlaiset yritykset hyssyteltiin hiljaisiksi ja jäin tietoni kanssa yksin, mikä näin jälkikäteen on tuntunut erityisen pahalta. Vanhempani eivät ole koskaan käyneet minun kanssani minkäänlaista keskustelua siskoni erityisyydestä – he ovat korkeintaan todenneet, että hän nyt vain on tuollainen tai, että kyllä se siitä. Vastaavassa tilanteessa olevia kehottaisinkin rohkeasti puhumaan ja kertomaan erityislasten sisaruksille heidän ikätasoisella tavalla, mistä on kysymys. Mikä sisarusta ”vaivaa”, miksi hän käyttäytyy niin kuin tekee ja, mitä kenties terve sisarus voi tehdä tilanteessa omilta osin. Tämä voi lisätä ymmärrystä toista kohtaan ja vähentää luuloja esimerkiksi siitä, että toinen tekisi kiusallaan asioita. Lapset tietävät yllättävän paljon asioita ja ovat usein varsin hyvin kartalla siitä, missä mennään, eivätkä kertomasi asiat todennäköisesti tule hänelle täytenä yllätyksenä. On myös hyvä muistaa, ettei nepsy-piirteet välttämättä näy ulospäin, mikä voi entisestään hämmentää ”terveitä” sisaruksia ja lisätä tarvetta tiedonsaannille.

Oireidenkuvaa

Avaan seuraavaksi siskoni oirehdintaa siltä osin kuin tiedän. En luonnollisestikaan tiedä kaikkea enkä ole nähnyt esimerkiksi lääkäreiden arviointeja. Lapsena siskoni on ollut varsin haastavalla temperamentilla varustettu ja vaatinut paljon hoivaa ja huomiota osakseen. Tiedän, ettei haastava temperamentti ole sairaus, mutta tiedän myös, että hän on ollut temperamentiltaan hyvin erilainen kuin kumpikaan vanhemmistani, mikä on osaltaan lisännyt kuormitusta ja turhautumista siitä, miten toimia. Hän on kehittynyt hieman ikätasoaan jäljessä ja tämän myötä hänen koulunkäyntinsä aloittamista viivästytettiin vuodella. Lukihäiriö hankaloitti hänen koulunkäyntiänsä eikä hänellä riittänyt keskittymiskyky tai mielenkiinto tuntien seuraamiseen. Asioiden hahmottaminen tuotti suuria vaikeuksia. Hän ei pärjännyt tavallisella luokalla, vaan jo ensimmäisen vuoden aikana hänet siirrettiin pienluokalle ja hänellä oli koulunkäynninohjaajia tukenaan kouluvuosien ajan. Oppitulokset olivat vaisuja, hän pääsi toistuvasti rimaa hipoen luokalta, lintsailut olivat tavanomaisia enkä usko, että hän koki onnistumisen tunteita kouluun liittyen juuri koskaan. Peruskoulun jälkeen hän ei ole opiskellut. 

Siskoni oli myös tapaturma-altis ja joutui useasti 
päivystykseen paikattavaksi.

Koska hän oli ala-asteen pienluokalla ja yläasteen tarkkisluokalla (nykyisin nämä taitavat kulkea erityisluokkina), ei hänen luokillaan paljoa muita tyttöjä ollut. Osittain tästä syystä ja osittain siitä, ettei siskollani yksinkertaisesti ollut ihmissuhdetaitoja, kaverisuhteet jäivät olemattomiin tai ne olivat maksimissaan viikon pituisia. Siskollani oli haasteita aggressiivisen käytöksen kanssa ja useasti koululta oli tullut tietoa, että hän on lyönyt toisia luokkalaisia. En usko, että hän kuitenkaan ketään varsinaisesti kiusasi eikä hän toisaalta ollut kiusattukaan. Hän ei vain jollain tapaa soveltunut luokassa olemiseen ja toimimiseen. Samantapaista käytöstä oli myös kotioloissa ja hän onkin ainut ihminen, jonka kanssa olen koskaan varsinaisesti tapellut riitojen eskaloiduttua hänen kanssaan joskus fyysiseksikin. Häneltä on puuttunut taito asettua toisen asemaan eikä hän osaa lukea sosiaalisia vihjeitä tai tilanteita. Toisen ihmisen mielenliikkeet, tunteet ja sanaton viestintä ovat hänelle tuntematonta.

Auktoriteettien (opettajia, vanhempia ym.) totteleminen ei kuulunut hänen tapoihinsa, mikä entisestään haastoi hänen sopeutumistaan erilaisiin ympäristöihin. Riidat kehkeytyivät kotioloissa usein juuri siitä, ettei siskoni suostunut tekemään jotakin hänelle osoitettua kotityötä toistuvista pyynnöistä huolimatta. Tämän kaltainen tekemätön kotityö saattoi sitten siirtyä minun tehtäväkseni. Riitoja syntyi paljon myös siitä, ettei hän halunnut lopettaa tietokoneella olemista ja pelaamista eikä noudattanut sovittuja aikarajoja. (Voin vain kuvitella, minkälaista vääntöä nykyajan perheissä käydään näistä asioista ruutujen yleistyttyä.) Hän ei noudattanut nukkumaanmenoaikoja, mistä seurasi joka-aamuiset raivarit aikaisista herätyksistä ja pakosta lähteä kouluun. Siskoni oli paitsi riidanhaluinen myös hyvin itsepäinen, ja haluton huolehtimaan hygieniastaan. Suihkussa hän ei halunnut käydä tai jos kävikin, hän oli siellä toista tuntia. Hampaitaan hän ei harjannut eikä käyttänyt silmälasejaan. Hän saattoi yhtenä päivänä leikellä hiuksensa muutaman sentin mittaisiksi ja toisena saksia hänen vaatteensa riekaleiksi, muodikkaammiksi. Useampina jouluina hän kävi etukäteen avaamassa kaikkien joululahjat paketeista, penkoi muiden kaappeja, luki minun päiväkirjojani ja kysyttäessä kiisti aina kaiken. En tiedä valehteliko hän tietoisesti, mutta useimmiten hänen sanaansa ei voinut luottaa. Kaikesta tästä seurasi se, että riidat olivat likimain päivittäisiä ja arjessa kulki jatkuvasti mukana tietynlainen negatiivisuus.

Hän ja minä

Siskoni ja minun välinen suhde huononi ajan myötä, alkujaan olimme tiiviisti tekemisissä. Meillä oli pieni ikäero ja leikimme alle kouluikäisinä paljon yhdessä. Hän oli aina lähettyvillä, olimme samoissa hoitopaikoissa ja jaoimme saman huoneen. Meitä puettiin samalla tavalla ja kuvista päätellen olemme viihtyneet toistemme seurassa. Minulla ei luonnollisesti ole noilta ajoilta juurikaan muistikuvia enkä muista huomanneeni siskostani eroavaisuutta tuolloin. Siskoni on ollut kaksivuotias minun syntyessä, mikä on tarkoittanut sitä, että hänellä on ollut uhmaikävaihe alkamassa. Hänelle minun syntymäni on ollut kriisi ja se on myös voinut lisätä hänen uhmakkuuttaan. Tämä on tietysti vaikuttanut siihen, missä määrin olen saanut aikaa vanhemmiltani ja, miten minua on hoidettu. Voi olla, että olen jo ensimmäisien vuosien aikana oppinut hillitsemään itseäni ja olemaan helpommin hoidettavissa, sillä olen tajunnut, että kilpailen hoidosta vaativamman tapauksen kanssa. Voi myös olla, että olen temperamentiltani ja persoonallisuudeltani ollut helpompi. Ensimmäiset vuodet ovat merkittävässä roolissa sille, minkälaisen suhteen lapsi muodostaa vanhempiinsa, minkälaiseksi kiintymyssuhde muodostuu ja, minkälaiseksi lapsi arvioi ulkoisen todellisuuden. Voi olla, että minun ensimmäiset vuoteni ovat olleet paitsi vanhempieni värittämät, myös sellaiset, joissa siskollani on iso rooli.

Käännekohta siskosuhteessani oli koulunkäynnin aloittaminen. Niin hänen koulunkäyntinsä alkaminen kuin minunkin. Hänen siksi, että koulunkäynti vaikeutti siskoni oireita, mikä lisäsi eskalaatioita kotioloissa ja sai minut siten suhtautumaan häneen entistä varautuneemmin. Minulla koulunkäynnin alkaminen laajensi elämänpiiriäni. Aloin saamaan koulukavereita ja vertailukohteeni lisääntyi siitä, mikä on tavallista ja mikä ei. Tästä seurasi, että aloin tehdä pesäeroa siskooni. En enää halunnut pukeutua samalla tavalla hänen kanssaan enkä halunnut, että meistä puhutaan monikkona. (Meitä puettiin samankokoisuuden ja -ikäisyyden vuoksi kuin kaksosia ja harvemmin meistä puhuttiin ns. yksilöinä.) En sietänyt sitä, että hän matki minua joissain asioissa ja pyrin jatkuvasti tekemään asioita toisin kuin hän. Minua nolotti se, että siskoni oli pienluokalla ja vain yhtä luokkaa ylempänä, vaikka hän oli minua kaksi vuotta vanhempi. Hän ei tosin ollut samassa koulussa kanssani, mistä seurasi se, että aloin salailemaan muilta sitä, että minulla on sisko. En puhunut hänestä ja saatoin vaieta, jos puhe jostain syystä kääntyi sisaruksiin. Kutsuin harvoin ketään luokseni kotiin: en halunnut kenenkään näkevän perheemme dynamiikkaa ja siskoni käyttäytymistä. Näin kavereita ulkona tai heidän luonaan. Läpi kouluvuosien pahin pelkoni olikin, että minua aletaan kiusaamaan siskostani. Näin ei koskaan tapahtunut, mutta pidän näin jälkikäteen ajateltuna valitettavana sitä, minkä määrän huolta olen tilanteesta joutunut kantamaan. Ei 10-vuotiaan tulisi prosessoida asioita tuossa määrin.

Koulunkäynnistä muotoutui minulle pakokeino 
ja asia, jonka osasin siskoani paremmin.

Suhdettamme hiersi sekin, että minä olin hyvä koulussa. Opin lukemaan ja kirjoittamaan vaivatta ja pärjäsin hyvin eri kouluaineissa. Pidin koulunkäynnistä enkä ymmärtänyt siskoni tapaa suhtautua siihen niin negatiivisesti. Minä olin siskolleni hikke ja hän minun silmissäni tyhmä. Kitkaa aiheutti sekin, että urheilin paljon ja olin sporttinen, toisin kuin siskoni, joka vihasi kaikkea liikuntaa ja vietti vapaa-aikansa lähinnä tietokoneella pelaten. Suorittamisesta tuli minun pakokeinoni kotioloista ja arjesta, keino pitää itseäni kiireisenä. Tein illat läksyjä, huolehdin kokeisiinlukemiset säntillisesti ja harrastin lisäksi urheilua useita kertoja viikossa, kävin leireillä ja kilpailuissa ja niitin jonkun verran menestystäkin lajin parissa. Koulunkäynnistä ja urheilusta pitäminen on voinut olla minun tapani sanoutua irti ja kapinoida siskoani vastaan. Olen halunnut pärjätä ja suoriutua hyvin, sillä olen pelännyt, että tekemättä näin, minusta tulisi kuin hän. Olen halunnut näyttää vanhemmilleni, että emme ole samanlaisia, ja yrittänyt saada jonkinlaista hyväksyntää ja tunnustusta suoritusten kautta. Tiedän, että onnistumisistani oltiin iloisia, mutta tiedän myös, että ne toimivat muistuttavina tekijöinä siitä, ettei siskoni tule koskaan yltämään samanlaisiin saavutuksiin. Siksi tunnustuksen saaminen ja onnistumisista nauttiminen on aina jäänyt puolitiehen – mikä on entisestään lisännyt suorittamisenhaluani.

Vanhempani erosivat ollessani 14-vuotias ja, vaikka erityislasten perheissä erot ovat tavanomaisia, en enää tänä päivänä syytä erosta siskoani. Tiedän, että syitä on monia. Eron myötä siskoni käytös kuitenkin eskaloitui jo valmiiksi hankalan murrosiän päälle. Asuimme äitini kanssa ja siskon ja äidin väliset yhteenotot lisääntyivät. Riitoja oli paljon. Ehdimme asua vuoden verran tällaisilla järjestelyillä ennen kuin siskoni huostaanotti itse itsensä. Jonkin (monista) riidan päätteeksi hän teki itsestään ja äidistäni lastensuojeluilmoituksen, minkä myötä hän siirtyi asumaan lastensuojelulaitokseen. Hän asui siellä täysi-ikäistymiseen asti. Tilanne oli minullekin jossain määrin kuumottava, sillä en tiennyt, mitä minulle tapahtuisi ja, saisinko enää asua silloisessa kodissani. Pelkäsin samaiseen laitokseen joutumista. Olen vasta nykypäivänä kyennyt ymmärtämään, kuinka kuormittava tämä vaihe minullekin on ollut. Jo pelkästään vanhempien eroaminen on vaikea asia teini-ikäiselle puhumattakaan epäselvyydestä siitä, missä sitä jatkossa asuu. Tilanne kuitenkin laantui ja lukuun ottamatta siskoni muuttoa, mikään muu ei muuttunut. Olin lopulta helpottunut hänen muutostaan, enkä tuon jälkeen ole enää asunut siskoni kanssa saman katon alla. Lastensuojeluilmoituksen seurauksena muistan, että kävimme jonkinlaisessa perhetapaamisessa sosiaalipuolen toimistolla siten, että paikalla oli äitini, siskoni ja minun lisäksi perhetyöntekijä. Tilaisuudessa käsiteltiin sen hetkistä tilannetta ja etsittiin keinoja välien parantamiseksi. Ajankohta ei kuitenkaan olisi voinut olla huonompi, sillä vihasin siskoani tuolloin enemmän kuin koskaan. En ymmärtänyt minun osuuttani tapaamisessa ja koin, että minusta yritettiin tehdä syypäätä siskoni muutolle. Tapaaminen jäi ainokaiseksi ja näin jälkikäteen voisin ajatella sen olleen tarpeellinen, mikäli se olisi tapahtunut useita vuosia aikaisemmin.

Häpeää, vihaa, sääliä, syyllisyyttä

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että minä häpesin siskoani. Häpesin kaikkea hänessä, hänen olemustaan, tapoja ja käyttäytymistä. Häpesin sitä, että olimme sisaruksia ja meidän oletettiin olevan samanlaisia. Häpesin sitä, miten hän käyttäytyi kuin olisi pikkusiskoni ja sitä, miten hän näytti paljon ikäistään lapsenomaisemmalta. Häpesin sitä, miten ihmiset aina tuijottivat häntä ollessamme ulkona. Jostain syystä hän erottui väkijoukosta ja niin toiset lapset kuin aikuiset tuijottivat häntä missä tahansa olimmekaan. Häpesin sukulaisten katseita ollessamme vierailuilla ja ääneen sanomattomia reaktioita siskoni käytökseen. En halunnut näyttäytyä hänen kanssaan missään enkä halunnut häntä yleisöksi mihinkään tilaisuuksiin. Olisin mieluummin ollut pitämättä esimerkiksi ylioppilasjuhlani, sillä minua ahdisti tieto siitä, että siskoni tulee koululle ja lopulta juhliin sukulaisten kanssa saman katon alle. Jos jotain positiivista täytyy sanoa, niin onneksi tuolloin kaksikymmentä vuotta sitten ei ollut somea, eikä minun täytynyt julkisesti esiintyä siskoni kanssa yhtään enempää kuin oli tarpeen.

En ole myöskään vihannut ketään yhtä paljon kuin siskoani. Vihasin sitä, miten hän sai aina tahtonsa läpi ja, miten tuntui, että häntä paapottiin siitäkin huolimatta, että hän oli jatkuvasti haastamassa riitaa. Mikäli riitelin hänen kanssaan, minä olin aina se, jonka tuli viisaampana osata lopettaa. Vanhemmat kehottivat minua luovuttamaan ja antamaan periksi riippumatta siitä, olinko ollut oikeassa vai en tai, oliko suuttumukselleni aihetta vai ei. Minusta kasvatettiin kirjaimellisesti kiltti ja helppo tyttö, siksi, että se oli perheemme kontekstissa helpointa. Vihasin sitäkin, että en saanut vihata. Minun tuli ymmärtää siskoani ja sitä, että hän nyt vain on tuollainen. Minä opettelin olemaan olematta vaivaksi, nielemään kiukkuni ja olemaan näyttämättä negatiivisia tunteita siksi, että perheessä oli jo yksi, joka toteutti näitä kahden ihmisen edestä. Siinä missä siskollani oli ulospäin suuntautuvaa vihaa ja raivoa, minulla se kääntyi sisäänpäin ja kohdistui itseäni kohtaan. Siskoni ei myöskään välittänyt yhtään, mitä muut olivat hänestä mieltä. Hän teki juuri niin kuin itse halusi. Jos hän ei halunnut mennä kouluun, hän ei mennyt. Jos hän halusi värjätä hiuksensa mustiksi, hän värjäsi. Olen itse ollut käytännössä tällaisen käytöksen vastakohta: tarkkaillut jatkuvasti muita ja muiden reaktioita muokatakseni omaa käyttäytymistä muiden silmissä hyväksyttävämmäksi. Niin kauan kuin muistan, olen pyrkinyt välttämään minkäänlaista pahennusta aiheuttavaa käytöstä. Tämä kaikki on tapahtunut itseni kustannuksella ja elämääni on määrittänyt pitkälti muiden miellyttäminen, josta olen kirjoittanut enemmän täällä. Minun ei ole tänä päivänä vaikea nähdä syyseuraussuhteita sille, miksi olen mahdollisesti ollut varsin riskialtis työuupumaan tai masentumaan.

Jollain tapaa olen myös aina kantanut mukanani säälin tunnetta. Olen säälinyt siskoani, vanhempiani, veljeäni, koko perhettäni. Vasta viime aikoina olen voinut myöntää säälineeni myös itseäni ja sitä, mistä olen jäänyt paitsi. Minulla ei ole ollut tavallista isosiskoa, kovinkaan onnellista ydinperhettä tai sukua, johon turvautua. Olen pitänyt lapsuuttani aivan tusinatavarana ja sellaisena, jossa ei ole mitään erikoista, mutta nykyisin kykenen jo näkemään sen sisältäneen asioita, jotka eivät tapahdu kaikille ja, jotka eivät ole vain ja ainoastaan helppoja. Sääli on ollut tunne, jota olen eniten heijastanut muihin ihmisiin ja kokenut periaatteessa ketä tahansa kohtaan sääliä huolimatta siitä, kuinka hyvin tällä olisi asiat. Kokemani sääli ei ole voivottelun tai ylemmyydentunteen kaltaista, vaan enemmänkin jonkinlaista surumielisyyttä ihmisenä olemista kohtaan. Tunne on varmasti ohjannut myös uravalintojani. Koska minun on aina ollut vaikea nähdä itseäni lapsuudenoloista kärsijänä, säälintunne on hälventynyt pystyttyäni myöntämään sen, että myös minulla on menneisyyden taakkani kannettavana.

Erityissisar herättää terveissä sisaruksissa tunteita 
laidasta laitaan ja niitä olisi ensiarvoisen tärkeää 
päästä purkamaan aikuisen kanssa.

Kaikesta tästä olen kantanut valtavasti syyllisyyttä läpi aikuisiän ja miettinyt, onko minun sallittua hävetä, vihata ja sääliä omaa siskoani. Eikö tällainen ole valtavan itsekästä? Olenko minä hävennyt häntä siksi, että olen pelännyt muiden ihmisten reaktioita tai sitä, että minua aletaan kiusaamaan? Olenko vihannut häntä siksi, että olen itse jäänyt huomiotta ja, jos näin on, onko vihan tunne ylimitoitettua? Olenko aidosti säälinyt häntä vai enkö vain ole sietänyt heikkoutta? Onko minun käytökseni pahentanut siskoni tilannetta – jos minä olisin ollut hänen puolellaan ja puolustanut häntä tarvittaessa, olisiko hän voinut paremmin? Syyllisyyden taakka ei ole vain itse itselleni asettama, vaan myös vanhempani antoivat minun ymmärtää, ettei minun tekemä pesäero ollut hyvä asia. Mitään varsinaisia tekoja tilanteen parantamiseksi he eivät kuitenkaan tehneet. Vanhempani eivät kertaakaan yrittäneet parantaa minun ja siskoni välisiä välejä, enkä usko, että he olisivat edes osanneet. Tänä päivänä näen vanhempieni toimet kohtuuttomina, sillä olen itsekin ollut tuolloin vasta lapsi. Minä olen toiminut niillä välineillä, mitä minulla on ollut käytössä ja pyrkinyt tekemään sen hetkisessä tilanteessa parhaani. Minä olen ollut vain pieni tekijä siskoni käyttäytymisen taustalla.

Yksin jäämistä

Kaikkien näiden vaikeiden ja ristiriitaisten tunteiden kanssa olen jäänyt yksin. Kukaan ei koskaan lapsuudessani kysynyt minulta mitään perhetilanteestamme enkä ole puhunut näistä vasta kuin aikuisiällä. Olen kantanut valtavan määrän tunnekuormaa mukanani asioista, joille en ole voinut tehdä mitään ja, jotka ovat olleet täysin minusta riippumattomia. Jouduin liian nuorena liian isojen asioiden ja kysymysten äärelle, ja sitä myöten joutunut varttumaan turhan nopeasti. Pikkusiskon aseman sijasta minua puskettiin isosiskon rooliin ja minut nähtiin vanhempana, mitä todellisuudessa olinkaan. Minun tuli olla järkevä ja aikuismainen lapsi. Siskoni käytös muovasi käyttäytymistäni ja, koska siskoni oli vaikea, minun piti olla helppo. En vaivannut vanhempiani omilla asioillani enkä halunnut aiheuttaa heille huolta minusta. Pärjäsin omillani jo hyvin pienestä asti.

Vanhemmillani meni kaikki resurssit siskoni kanssa pärjäämiseen ja, koska minulla meni ulkoisesti hyvin, he eivät osanneet havaita minua tai tarpeitani. Jäin loppu viimein varsin näkymättömäksi ja tuntemattomaksi vanhemmilleni. Olen aina ajatellut, että en saanut ulkopuolista tukea siksi, että en sitä tarvinnut enkä olisi siitä siten hyötynyt. Nykyisin ajattelen, ettei se, että itse muokkasin käyttäytymistäni helpompaan suuntaan, poistanut tarvettani aikuisilta saadusta tuesta ja turvasta. Aivan kuten kuka tahansa, myös minä olisin hyötynyt ulkoapäin tulevasta validaatiosta ja vahvistuksesta siitä, että kelpaan sellaisena kuin olen. Todennäköisesti olisin hyötynyt tällaisesta tavanomaista enemmänkin.

”Minulla ei ole oikeutta”

Oikeutuksen teema liittyy vahvasti osaksi lapsuuden kokemuksiin, sillä olen kautta aikojen ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa perheoloistani. Minä olin se, jolla oli asiat hyvin ja, joka pärjäsi ilman oireidenkirjon tuomia haasteita. Voinko edes ajatella kasvaneeni erityissisaren varjoissa? Onko jollain tapaa moraalisesti hyväksyttävämpää puhua kasvaneensa esimerkiksi menestyjän varjoissa kuin sellaisen, jonka terveys on sinua heikompi? Suurin oivallus, jonka olen asian tiimoilta tehnyt, on se, etten minä voi tietää, millä tavalla sisarukseni ovat lapsuutensa kokeneet. Voin tietää ainoastaan sen, miten minä olen asian kokenut ja pitää sitä yhtä arvokkaana. Minulla on oikeus nähdä asiat niin kuin ne olen kokenut. Samanlainen kasvuympäristö ei tee sisaruksista samanlaisia, vaan se enemminkin erilaistaa heidät. He reagoivat ympäristöön eri tavalla ja vastaavasti ympäristö reagoi heihin eri tavoin. Kyse on myös tunnepuolen asioista, jotka ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä tai helposti määriteltäviä.

Olen miettinyt sitäkin, kuinka siskoni on luultavasti pelastanut nimenomaan hänen nepsy-piirteensä. Hän ei välttämättä huomannut niitä pitkiä katseita, tuijottamisia, silmienpyörittelyitä, päänpudisteluita tai paheksuvia kielennaksutteluita, joita hän sai osakseen niin sukulaisten kuin ventovieraiden toimesta. Kenties hänelle ne ovat olleet vain eleitä ilman sen suurempia sosiaalisia vihjeitä. En tule tätä tietämään muilta osin kuin siltä, että minulta ne eivät menneet huomaamatta ja olen hänenkin puolestaan tuntenut niistä huonoa mieltä.

Olen tietoisesti ollut kirjoittamatta veljeni roolista, sillä olen halunnut keskittyä siskoni ja minun suhteeseen. Koska hän on siskoani seitsemän vuotta nuorempi, mikä on varsinkin lapsille iso ikäero, hän on ollut hieman erillään tästä kaikesta. Minua ja siskoani niputettiin yhteen, veljeni sai olla enemmän erillinen oma itsensä. Hänen kauttaan minulle on kuitenkin tullut näkyväksi se, mistä olen jäänyt paitsi. Vanhempani tulivat parhaiten toimeen juuri veljeni kanssa ja hän sai osakseen sellaista vanhemmuutta, joka parhaiten tuki hänen hyvinvointiaan. Veljeni kautta olen ymmärtänyt, ettei vanhemmiltani puutu kasvatustaitoja tai kykyä olla läsnä lastensa elämässä. Minun on ollut helpompi ymmärtää perheemme kokonaisdynamiikkaa ja kirjoittaa kaikki tämä siksi, että veljeni kautta myös minun roolini on selkeytynyt. Vaikka on tuntunut pahalta huomata minun jääneen aikuisilta saatavasta tuesta jossain määrin paitsi, olen ymmärtänyt, ettei se varsinaisesti johdu siitä, kuka minä olen tai siitä, millainen olen lapsena ollut. Tilannetekijöiden määrä on yksiselitteisesti vain voinut olla liian suuri. Veljeni ja siskoni suhde on aina ollut hyvin olematon, mutta olen iloinen minun ja veljeni välisestä suhteesta, jonka olemme onnistuneet rakentamaan olosuhteissa, joissa tällainen ei ole itsestäänselvyys.

Lopuksi

En halua ajatella asioista liian nihilistisesti, 
vaan uskoa, että oikeanlaiset ja oikeaan aikaan 
kohdennetut tukitoimet voivat tehdä muutoksia 
yksilöiden ja perheiden elämiin.

Siskoni, ja siinä samassa koko perhe, jäi pitkälti tukiverkostojen ulkopuolelle. Minulla ei ole mitään yksittäistä vastausta siihen, olisiko tilanteessa voitu tehdä jotain toisin. Apua nimittäin yritettiin toistuvasti hakea ja kertoa ilmenneistä haasteista. Tiedän, että vanhempani tekivät kaikkensa käytettävissä olleiden resurssiensa puitteissa, enkä minä näe heitä tai siskoani syypäinä tilanteeseen. Perheemme tilanteessa ei ollut voittajia tai häviäjiä, niin vain oli. Mikäli olisin vastaavanlaisessa tilanteessa vanhempana, voisin ajatella hakevani itselleni apua. Mikäli lapsi jää tuen ulkopuolelle, hakeutuisin vanhempana itse avunpiiriin, sillä voisin uskoa hoidon tulosten hyödyttävän koko perhettä. Puhuisin myös erityislapsen sisaruksille tilanteesta, varaisin kaksin keskeistä aikaa heidän kanssaan ja huolehtisin, etteivät he kanna tilanteesta liian suurta taakkaa. Jokaisen perheen, tavallisen tai erityisen, tilanne on yksilöllinen eikä siten ole mitään yhtä ainoaa, oikeaa ratkaisua tilanteen helpottamiseksi. Työntekijöille oleellista olisi kuunnella perheitä, luottaa heidän kokemuksiin ja tehdä erinäisiä päätöksiä kuultujen asioiden pohjilta.

Olisi hienoa saada päätettyä tämä teksti onnelliseen loppuun ja todeta, että lapsuuden haasteista huolimatta siskostani tuli jotakin. Hän sai onnellisen elämän ja mahdollisuuden tehdä juuri sellaisia asioita kuin halusi. Asiat eivät kuitenkaan aivan näin hänen kohdallaan menneet, ja hänen elämäänsä ovatkin aikuisiällä värittäneet suurissa määrin erilaiset päihteet, huumeet, ulosotot, häädöt ja yleinen näköalattomuus. Peruskoulun jälkeen hän ei ole opiskellut tai tehnyt minkäänlaisia töitä, ja yhteiskunnan silmissä hän on yksi monista syrjäytyneistä. En tule sen suuremmin avaamaan hänen tämänhetkistä tilannetta, sillä kirjoitukseni on keskittynyt menneisyyden näkökulmaan, mutta voi vain arvailla, olisiko hänen polkunsa muodostunut toisenlaiseksi, mikäli häntä olisi lapsuudessa saatu tuettua oikeanlaisilla tukitoimilla oikeaan aikaan. Koska tässä maailmassa raha on se, mikä ratkaisee, niin ainakin yhteiskunnalle tämä olisi pitkässä juoksussa tullut halvemmaksi.

Asioita, joita olisin lapsena halunnut tietää erityissisaruudesta:

• Sinä et ole syypää sisaresi tilanteeseen.
• Sinä olet yhtä merkittävä ja tärkeä kuin erityissisaresi.
• Sisaruussuhteen rakentaminen ei ole vain sinun harteillasi.
• Et ole ainut – erityislapsia ja siten erityislasten sisaruksia on paljon ja, vaikka jokaisen tilanne on jossain määrin yksilöllinen, myös yhtymäkohtia on paljon.
• Lapsena erityissisaruus voi herättää vaikeita tunteita ja ajatuksia, mutta ajan myötä asiat helpottavat. Tässä mielessä aikuisuus on tuntunut minulle helpommalta ja olen saanut menneisyyden kokemukset paremmin jäsennellyiksi. 

Lapsuuden traumoja

Uuden vuoden kunniaksi alan hieman läpikäydä lapsuudessa kokemiani traumoja. Harkitsin pitkään haluanko tuoda näitä esiin, sillä blogini keskittyy uupumuskokemukseeni enkä tahdo väittää, että menneisyyden painolasti aiheuttaisi kenellekään työuupumusta. Siksi korostan heti alkuun, että kyseenalaiset työolot kuten huono johtaminen, myrkyllinen työilmapiiri ja epäselvyydet työnkuvassa ovat isoimmassa roolissa sille, että kuka tahansa voi saada burnoutin. Omalla kohdallani ei ole epäselvyyttä siinä, että työuupumukseni johtui terveydelleni vahingollisesta työsuhteesta, ja uskon, että erilaisellakin menneisyydellä varustettuna olisin ajan saatossa samaisessa työsuhteessa uupunut. Minun tapauksessani menneet kokemukseni voivat kuitenkin olla selittäviä tekijöitä sille, miksi reagoin niin voimakkaasti tietynlaisiin asioihin ja, miksi uupumukseni eskaloitui niinkin vakavaksi. Voi myös olla, ettei niillä ole mitään tekemistä uupumukseni kanssa.

Lapsuus sitä ja tätä

Oman elämänhistorian tunteminen voi auttaa toimimaan
myös nykyisyydessä.

Pidin menneisyyden penkomista aikaisemmin turhana, en nähnyt lapsuudessani mitään tavanomaisesta poikkeavaa enkä olisi vielä joitain vuosia takaperin uskonut, että minusta tulee se, joka muistelee menneisyyttään ja tarkastelee elämänhistoriaansa uudenlaisessa valossa. Enemminkin halusin jättää menneet tapahtumat historiaan ja jatkaa eteenpäin. Uskon kuitenkin, että jokaiselle tulee jossain kohti elämää hetki, jolloin menneisyyden tarkastelu on ajankohtaista. Minulle tämä hetki koitti kolmekymppisenä ja sitä vauhditti osaltaan kokemani työuupumus. Tätäkin ennen lapsuuden kokemukseni ovat toki olleet osa minua, mutta ne ovat ennemminkin varjostaneet minua ja vaikuttaneet minuun suurilta osin tiedostamattomalla tasolla. Lapsuuden käsittelyn merkitys jakaa mielipiteitä ja eri koulukunnat kiistelevät siitä, onko se tarpeellista. Kaikki on aina äidin tai isän syytä. En usko, että kenenkään lapsuus on ollut täydellinen tai särötön ja tiedän, että moni jättää ottamatta vastuun omasta elämästään sysäten syyn menneisyyden tapahtumille. Lienee myös jonkinlainen muoti-ilmiö todeta lapsuutensa olleen vaikea ja vannoa itse tekevänsä asiat toisin. Huolimatta näistä asenteista, avasin oman Pandoran lippaani ja siirsin katseeni omaan menneisyyteeni.

Tänä päivänä pidän oman henkilökohtaisen historiansa tuntemista varsin tärkeänä. Menneisyyttään ei voi muuttaa, se on selvä, mutta sen tarkastelu voi tuoda uusia avaimia tämän päivän toiminnan tarkastelulle ja auttaa näkemään itsensä ja muut uudenlaisessa valossa. Lapsuudessa opitut kiintymyssuhdetyylit, vuorovaikutustavat, ajatukset itsestä ja selviytymisstrategiat ovat usein aikuisenakin hyvin samankaltaisina voimissaan, joten niiden paremmalla ymmärtämisellä voi olla iso vaikutus siihen, minkälaisena ihminen näkee itsensä. Olen käsitellyt omaa menneisyyttäni ja lähtökohtiani terapiassa ja pitänyt sitä erityisen tärkeänä toipumiselleni ja hyvinvointini kohentumiselle. Itseasiassa juuri menneisyyden ja asioiden käsittely on mahdollistanut haluamani irti päästämisen ja eteenpäin jatkamisen – ei se, että olisin vain sulkenut silmäni.

”Ei minulla ollut traumaattista lapsuutta”

Olen kulkenut kivisen tien vain pystyäkseni toteamaan, että lapsuudessani oli traumaattisia piirteitä. Kiintymyssuhdetyylini on turvaton ja jo siihen kuuluu kiinteäksi osaksi se, että lapsuus esitetään varsin normaaliksi huolimatta siitä, minkälainen se todellisuudessa on ollut. Näin vältetään negatiivisten tunteiden ja muistojen kokeminen. Voi myös olla vaikea sanoa, että osa lapsuudessa kokemista asioista on tuntunut traumaattisilta, sillä tämän voi nähdä epäluottamuslauseena huoltajia, vanhempia ja muita mukana olleita henkilöitä kohtaan. Lojaliteetti, jota lapsi kokee vanhempiaan kohtaan vahvasti, murenee ja napanuora katkeaa ikään kuin lopullisesti.

Omaan kokemukseen luottaminen ja sen 
arvostaminen ovat olleet minulle isoja 
oivalluksia.

Olen myös vähätellyt kokemiani, sillä aina löytyy joku, jolla on raflaavampia ja selkeästi traumaattisempia kokemuksia kannettavana. Minä en esimerkiksi ole ollut sodassa tai nähnyt nälkää. En ole kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa enkä ole joutunut pelkäämään alkoholisoituneita vanhempia. Vähättelyn lisäksi kokemuksiini kietoutuu oikeutuksen teema. Onko minulla oikeus nähdä lapsuuteni traumasilmälasien kautta? Onko minulla oikeus uhriutua, kun minulle on kuitenkin käynyt elämässä ihan hyvin? Tällaisten pohdintojen tueksi on hyvä muistaa, ettei traumaattisuuden astetta voida arvottaa, ihmiset eroavat herkkyydeltään ja stressinsietokyvyltään toisistaan merkittävästi eikä se, mikä aiheuttaa toiselle henkisiä arpia, aiheuta toiselle välttämättä yhtään mitään. Tunnepuolen asioissa vertaileminen on turhaa. Sinulla on oikeus kokea asiat niin kuin ne koet.

Minun lapsuuden traumani kietoutuvat vaikeaan sisaruuteen, kylmään äitisuhteeseen ja kokemuksiin näkymättömänä lapsena olemisesta. Käyn näitä seuraavaksi peruspiirteittäin läpi antaakseni jonkinlaisen kokonaiskäsityksen siitä, minkälainen lapsuus minulla on ollut. Tulen kuitenkin kirjoittamaan näistä teemoista omat postauksensa hieman yksityiskohtaisemmin, sillä olisin itse aikoinani kaivannut luettavaa kyseisistä aiheista. On lisäksi hyvä pitää mielessä, että näkökulmani on tietoisesti suunnattu kokemiini haasteisiin ja traumoihin, mutta menneisyyteni on sisältänyt paljon myös hyviä kokemuksia ja miellyttäviä muistoja. Nämä eivät poissulje toisiaan.

Minkälainen lapsuus minulla sitten oli?

Kasvoin viisihenkisessä perheessä ja olen kolmilapsisen sisaruskatraan keskimmäinen, minulla on kaksi vuotta vanhempi sisko ja viitisen vuotta nuorempi veli. Vanhempani olivat tavallisia työssäkäyviä ja taloudellinen tilanteemme oli vakaa. Ruoka oli pöydässä, katto pään päällä ja harrastuksiinkin löytyi katetta – peruskeskiluokkaista elämää. Asuimme samalla paikkakunnalla läpi lapsuuteni eikä kohdallemme osunut mitään suuria äkillisiä tragedioita tai menetyksiä. Huolimatta siitä, että ulkoisesti kaikki on ollut kohdillaan, sanoisin kodin seinien sisälle kätkeytyneen paljolti sisäisiä ongelmia. Kuten varmasti useassa suomalaisessa perheessä, lapsuuden kotini tunneilmapiiri oli kylmä, tunteita ei näytetty eikä asioista puhuttu. Läheisyyttä ei ollut ja, vaikka olemme fyysisesti asuneet saman katon alla, henkinen etäisyys on ollut mittava. Emotionaalisen tuen sijasta saatavilla oli emotionaalista laiminlyöntiä erityisesti äitini taholta, mikä näkyi esimerkiksi siten, ettei kehuminen tai kannustaminen kuulunut osaksi vuorovaikutusta, eteen tulevista haastavista tilanteista tuli selviytyä yksin ja avuntarvetta vähäteltiin. Siitäkin huolimatta, tai kenties juuri siksi, ettei tunteita pahemmin näytetty, riitoja oli paljon. Milloin vanhempani riitelivät keskenään, milloin me sisarukset ja milloin kaikki viisi. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen.

Erityislasten sisaruussuhteista on tarjolla varsin vähän tietoa.

Merkittävän haasteen tähän dynamiikkaan toi se, että siskoni oli erityislapsi haastavilla nepsy-piirteillä. Nykyisin neuropsykiatrisista häiriöistä tulee tietoa joka tuutista, mutta tuolloin yli kaksikymmentä vuotta sitten aihe oli melko tuntematon myös palveluverkostojen piirissä ja huolimatta useista yrityksistä siskoni jäi pitkälti ulkopuolisen avun ulottumattomiin. Terveydenhuollossa vastuuta sysättiin koululle, koulusta terveydenhuollolle. Arki pyöri pitkälti tarkkisluokkalaisen siskoni tarpeiden ympärillä ja koulunkäynnin ongelmien lisäksi hänellä oli haasteita muun muassa toiminnanohjauksessa, vuorovaikutuksessa ja kodin askareissa. Raivokohtaukset ja tottelemattomuus kiristivät hänen suhdettaan vanhempiin ja loi erimielisyyksiä myös vanhempien keskinäisille väleille. Minun ja siskoni välinen suhde jäi olemattomaksi eikä minulla ole koskaan ollut varsinaista isosiskoa hänen käyttäytyessä ei-ikätyypillisellä tavalla.

Minun kohdallani keskimmäisen lapsen syndrooma oli kirjaimellisesti totta. Vanhemmillani oli täysi työ pärjätä siskoni kanssa ja jäin siskoni erityisyyden varjoihin pienen ikäeronkin takia. En tullut kuulluksi enkä nähdyksi omana itsenäni, jäin hyvin yksin asioideni kanssa. Minä olin näkymätön lapsi ja erityisesti suhde äitiini jäi etäiseksi. Jäin ilman validaatiota ja tukea, mistä myös seurasi se, että aloin muokata käyttäytymistäni tullakseni toimeen omillani ja pärjäilläkseni itsekseni. Perheemme kontekstissa minun erikoistaidokseni kehittyi tilanteiden, sanojen ja ilmeiden tarkkailu. Havaitsin herkästi, millainen ilmapiiri oli, ketkä olivat riidoissa ja, mitkä olivat sen hetkiset todennäköisyyteni tulla kuuluksi. Olinkin tietynlaisessa valppaustilassa aina ollessani kotioloissa.

Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa perheoloistani. Enhän minä ollut se, jolla oli haasteita tai oireidenkirjoa. Minulla oli asiat hyvin. Pärjäsin koulussa ja harrastuksissani, minulla oli kavereita ja mielenkiinnonkohteita ja ylipäänsä olin hyväkäytöksinen ja harmiton tapaus. Suurin oivallus, jonka olen asian tiimoilta tehnyt on se, etten minä voi tietää, millä tavalla sisarukseni ovat lapsuutensa kokeneet. Voin tietää ainoastaan sen, miten minä olen asian kokenut ja pitää sitä yhtä arvokkaana. Samanlainen kasvuympäristö ei tee sisaruksista samanlaisia, vaan se enemminkin erilaistaa heidät. He reagoivat ympäristöön eri tavalla ja vastaavasti ympäristö reagoi heihin eri tavoin. Siksi tulen jatkamaan näistä asioista vielä lisää pitäen painopisteen nimenomaan siinä, miten minä olen asiat kokenut.

Perhe ei edusta minulle mukavia asioita

Perheen tai suvun tuki on minulle vieras konsepti.

Lapsuuden perhekuvioni olivat monitahoisia ja pitivät sisällään varsin ristiriitaisia tunteita. Muistot menneistä saavat minut tuntemaan paljolti häpeää, syyllisyyttä, sääliä ja surua. Perheestä puhuminen ei ole minulle luontevaa ja olen lapsesta saakka pyrkinyt aina vaihtamaan puheenaihetta, mikäli keskustelu on kääntynyt siitä kertomiseen. Suurin osa aikuisuudella tapaamisistani ihmisistä ei esimerkiksi tiedä, että minulla on sisko, sillä jätän aina kertomatta hänestä. Tästä tietysti seuraa, että solmitut ihmissuhteet rakentuvat tietynlaisen salailun varaan eikä täyttä luottamusta pääse hevin rakentumaan. En myöskään koskaan ole kokenut tarvetta perustaa omaa perhettä tai saada lapsia enkä koe jääväni tämän myötä mistään paitsi.

Minulle on ollut tarpeellista tuoda kokemuksiani tietoisuuden valoon, sillä, vaikka se on ollut työläs prosessi, on se myös vapauttanut minua menneisyyteni kahleista. Näen itseni uudessa valossa ja olen saanut päivitettyä itseäni koskevat ajatukset ajantasaisemmiksi. Pystyn suhtautumaan minuun ja muihin aiempaa myötätuntoisemmin ja ymmärtämään paremmin sitä, miten menneisyyden kokemusten käsittely voi tuoda mukaansa aiempaa enemmän myös positiivisia ulottuvuuksia. Minun tapauksessa se on vapauttanut paljolti negatiivista energiaa ja kapasiteettini elämiselle on jollain tapaa suurentunut. Oloni on kevyempi ja olen huomannut saaneeni ympärilleni ääriviivat.

 

Mikäli koet, että menneisyydessäsi on käsiteltäviä asioita, lähtisin liikkeelle seuraavista:

• Hahmottele menneisyyden kokemustesi pääpiirteitä ja tärkeitä käännekohtia.
• Lähde tunnustelen liikkeelle, askel kerrallaan – ei päätä pahkaa kaikista vaikeimpiin asioihin.
• Salli kaikenlaisten tunteiden olemassaolo äläkä vähättele kokemuksiasi.
• Anna itsellesi aikaa!
• Hae ammattiapua matalalla kynnyksellä erityisesti traumatyöskentelyn tueksi.

Vastavalmistuneet & työelämä

Koulunpenkiltä työelämään siirtyminen on merkittävä vaihe elämässä ja se sisältää paljon erilaisia mahdollisuuksia ja kompastuskiviä. Oma työelämään siirtymiseni maisteriksi valmistumisen jälkeen ei sujunut kuin strömsössä ja työuupumukseen sairastuttanut työ oli ensimmäinen varsinainen oman alan työni. Väitänkin, että juuri tämä siirtymävaihe on erityisen riskialtista aikaa sairastua erilaisiin työperäisiin sairauksiin kuten blogissanikin keskiössä olevaan työuupumukseen. Siirtymävaihetta voi ajatella tietynalaisena välitilana, ja työelämään siirryttäessä tämä näyttäytyy siten, ettei henkilö ole enää opinlahkon tukiverkoston piirissä eikä hän oikein ole vielä kiinni työyhteisössä tai organisaation tuen alaisuudessa. Tilanne voi olla varsin kuormittava ja tulevaisuus näyttäytyä epätietoisuuden värittämänä. Tarkastelen siksi joitakin tekijöitä, joilla siirtymää voitaisiin helpottaa ja nostan esiin asioita, joita myös minun olisi ollut hyvä etukäteen tietää työelämästä. Lähestyn aihetta erityisesti korkeakoulusta valmistuneiden näkökulmasta, mutta tietyin varauksin asioita voinee soveltaa myös laajemmin. Koska keskityn tähän näkökulmaan, en sen suuremmin puhu organisaatioiden vastuusta. Sanomattakin on selvää, että myös sitä tarvitaan — ei sujuva siirtymä tapahdu vain yksilön tahdonvoimalla, vaan mukaan tarvitaan toimia organisaatioiden tahoilta.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut mm. työuupumusten yhteisöllisestä roolista ja työyhteisön ulkopuolisuudesta, jotka tukevat ja liippaavat läheltä tämänkin kirjoituksen aihetta. Suosittelen lukemaan ne alkajaisiksi.

Korkeakoulut & työelämä

On hyvä huomata, että korkeakouluilla on intresseissään vastata työelämän tarpeisiin. Korkeakoulujen aloituspaikkoja lisätään ja vähennetään työelämän tarpeiden mukaisesti ja koulutussisältöjä muokataan ajantasaisiksi aika ajoin. Opintoihin usein kuuluu osana erilaisia työharjoitteluja ja opinnäytetöitä tehdään yhä enemmän työelämän tilauksesta. Suomessa koulutus on maksutonta ja, vaikka se olisikin maksullista, niin ei ole kenenkään etujen mukaista, että kouluista valmistuneiden osaaminen ei vastaisi työelämän vaateita ja suuriosa päätyisi suorilta käsin työvoiman ulkopuolelle osaamattomuuden takia. Voidaan tosin miettiä sitäkin, minkälaisen oletuksen ilmainen koulutus kätkee sisäänsä. Jääkö henkilö tällöin ikään kuin kiitollisuudenvelkaan ja odotukseen siitä, että saadut opit maksetaan verorahoin takaisin? Loppu viimein ketään ei vain huvin vuoksi kouluteta, vaan koulutuksiin sisältyy aina odote siitä, että opit saadaan työelämään tuottamaan hedelmää.

Tätä taustaa vasten on hyvin luonnollista se, että työelämästä puhuttiin hyvin positiivissävytteisesti ja minulla jäi yliopistoajoilta työelämästä varsin ruusuinen kuva. Työelämästä luotiin mielikuvaa mahdollisuuksien kenttänä, jota me tulevat asiantuntijat ja osaajat olisimme osaltamme luomassa. Opiskelimme työelämää varten ja jo opintojen aikana oli hyvä saada selvyys sille, minkälaista uraa lähtisi valmistumisen jälkeen havittelemaan. Meitä myös patisteltiin laittamaan jalkaa työelämän oven väliin jo opiskeluaikana, kiirehdettiin valmistumaan ajoissa ja muistuteltiin siitä, kuinka tutkinnon vanhenevat.

Odotukset työelämää kohtaan voivat olla
epärealistisen korkeat.

Se, mitä tällä kaikella yritän sanoa, on se, että korkeakoulut luovat tietynlaista kuvaa työelämästä omista intresseistään käsin. Vastaako se tyystin todellisuutta? Ei. Tämä kuitenkin luo opiskelijoille ja tuleville vastavalmistuneille melkoisia paineita ja odotuksia työelämään siirtymiselle. Työelämä voi näyttäytyä liian ongelmattomana ja kiiltokuvamaisena, ja piiloviesti tällaisessa lähestymistavassa on se, että henkilössä itsessään olisi vikaa, mikäli ei viihdy työelämässä tai mikäli ongelmia ilmenee. Pettymys työelämän todellisuudesta voikin siten kääntyä pettymykseksi itseä kohtaan. Opiskeluaikoina olisi hyvä entistä enemmän tuoda esiin myös työelämän varjopuolia ja työuran rakentamiseen liittyvää kipuilua.

Yhtälailla paineita luovat samanaikaisesti valmistuneet opiskelijakollegat, jotka astuvat rinnakkain työelämään ja, jotka päätyvät samoille ja eri puolille oman alan työpaikkoja. Tästä myöhästyminen tai eri tahtiin toimiminen voi tarkoittaa polkujen eriytymistä ja sen tiedostamista, että muut onnistuivat, mutta minä en. Vastavalmistuneilla voikin olla niskassaan kollektiiviset odotukset onnistuneesta työelämään siirtymisestä ja varsin epärealistinen kuva siitä, mitä tuleman mahdollisesti pitää.

Aikuisten päiväkoti

On kiistatonta, että opiskelumaailma eroaa työmaailmasta hyvinkin paljon. Opiskeluvuodet kuluvat usein hyvin samankaltaisten ihmisten ympäröimänä, missä samanikäisyys ja samankaltaiset ajatusrakennelmat hallitsevat opiskelijoiden arkea. Elämäntilanteet ja -tavoitteet ovat yhteneviä eikä hierarkioita juurikaan ole tai jos onkin, ovat ne hyvin maltillisia. Opiskeltavaa riittää ja, vaikka tekemistä voi paikoitellen olla ruuhkaksi asti, on toiminta suhteellisen selkeää: esimerkiksi opintosuoritusten tarvittavat vuosimäärät ja kurssien suoritusjärjestykset luovat tälle raaminsa. Opiskeluvuodet voivatkin olla elämän parasta aikaa, joita muistellaan läpi elämän. Kaikille näin ei tietystikään ole, vaan vuodet ovat hyvin voineet olla täynnä kiperiä kokemuksia, opiskelustressiä ja toivetta paremmasta.

Valmistumisen myötä edessä siintää joka tapauksessa muutos ja useimmiten se näyttäytyy juuri työelämään siirtymisenä. Tällöin työelämän erilaisuus suhteessa aikaisempiin opiskelukokemuksiin voi päästä yllättämään. Hierarkioiden arkipäiväisyys, ihmisten heterogeenisyys ja lukuisat tavat toimia ovat yksiä työelämän ominaispiirteitä ja voivat viedä aikaa tottua. Vastavalmistuneena työhön usein suhtaudutaan motivoituneesti ja pärjäämisen ja näyttämisen halu voivat olla korostuneita, milloin voi olla hankala ymmärtää työntekijää, joka on tällaisen vastakohta ja on vain töissä täällä. Työelämä vaatiikin aikaisempaa enemmän erilaisten ihmisten kanssa toimeen tulemista, neuvottelutaitoja ja sietokyvyn venyttämistä. Organisaatiosta riippuen suhtautuminen uuteen tulokkaaseen voi myös vaihdella: jotkut muistavat vinkata talon tavoista, toiset pelkäävät uuden vievän työt ja osa epäilee tämän osaamista. Vastaanotto ei aina ole myönteinen tai tervetuloa toivottava, ja voi ottaa aikaa sopeutua osaksi yhteisöä. Myös kilpailullisuus, suorituskeskeisyys ja suosiminen voivat tulla uutena asiana sellaiselle vastavalmistuneelle, joka ei vielä suhtaudu työelämään aikuisten päiväkotina.

Tarkoitukseni ei ole pelotella, vaan tuoda mukaan realismia korkeakoulujen syöttämän ruusuisen kuvan rinnalle. On toki niinkin, että työelämässä piilee lukuisia erilaisia mahdollisuuksia. Siinä missä opiskelut ovat sujuneet pitkälti yhdenmukaisesti, ennalta määrätyn kaavan mukaisesti, työelämässä on mahdollista löytää ja hyödyntää juuri itselle ominaisimpia tapoja toimia. Esimerkiksi esiintymisestä nauttiva tekijä on todennäköisesti enemmän liekeissä ihmisten keskellä minglailemassa kuin kirjoittamassa yksin esseitä. Työelämästä löytyy opintoja kattavammin vaihtoehtoja ja liikkumatilaa. Toki omien vahvuuksien ja mielenkiinnon kohteiden löytäminen vie aikaa ja hyödyntäminen voi vaatia työn uudelleenjärjestelyä ja vuorovaikutusta organisaation kanssa.

Palautteen merkitys

Palautteen saaminen omista tekemisistään on
ensiarvoisen tärkeää.

Siirtymä koulunpenkiltä työelämään pitää sisällään kosolti paineita, odotuksia, onnistumisia ja pettymyksiä, uuden oppimista ja vanhasta luopumista, niin ei mielestäni ole lainkaan ihme, että vastavalmistunut voi kokea jo pelkästään tämän hyvin kuormittavana. Riittämättömyyden tunteet ja epävarmuus omasta osaamisesta ja tekemisestä ovat varmasti jossain määrin läsnä likimain jokaisen alkutaipaleella. Siksi rakentavan ja positiivisen palautteen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Palautteen avulla tekemiselle saadaan vahvistusta ja sitä voidaan muokata haluttuun suuntaan eikä sen yhteyttä ammatillisen itsetunnon rakentumiselle tule vähätellä. Varmasti jokainen haluaa joskus kehuja ja uskon näiden olevan erityisen suuressa roolissa uransa alkutaipeilla oleville. Opinnoissa kun on toistuvasti saanut joko sanallista tai numeraalista palautetta kaikista suorituksistaan, joten voi olla hyvin hämmentävää löytää itsensä työpaikasta, jossa ei ole minkäänlaista palautetta tarjolla. Hyvän johdon alaisuudessa apua ja palautetta saa pyytämättä, mutta mikäli näin ei ole, työntekijän olisi hyvä pyytää palautetta tekemisistään säännöllisesti. Jos palautetta ei ole mahdollista saada tai se on aina negatiivista ilman kunnollista syytä, harkitsisin vakavasti työpaikan vaihtoa. Pidemmän päälle on nimittäin hyvin kuormittavaa elää epätietoisuudessa siitä, onko ammatillinen tekemiseni riittävää tai, teenkö asioita oikein. Lisää työyhteisöön sitouttamisen teemasta täällä.

Aukot CV:ssä maailmanloppu?

Minä sain työuupumuksen muutama vuosi valmistumisen jälkeen, joten tiedän, miltä tuntuu, kun siirtymä työelämään ei menekään niin kuin piti. Toipuminen ei todellakaan käynyt käden käänteessä ja luonnollisesti minulle muodostui tämän myötä aukkoja ansioluettelooni. Tosin eivät nämä aukot olleet minulla päällimmäisenä mielessä siinä vaiheessa, kun ymmärsin terveyteni romahtaneen. Suhtaudun melko kriittisesti yliopistoaikananikin paasattuun ajatustapaan, jonka mukaan aukot CV:ssä olisivat maailmanloppu. Aukot viestisivät työnantajille, että olen laiska, huono ja tyhmä. Mitä henkilö on noiden parin vuoden aikana tehnyt, kun ei ole CV:n mukaan ollut töissä tai koulussa, lusmuillut vain? Eheä CV päinvastaisesti kertoisi, että henkilö on toiminut niin kuin pitääkin ja siihen saatetaan herkemmin liittää positiivisia adjektiiveja kuten luotettavuutta ja parempaa aikaansaavuutta. Toki ymmärrän, että pidemmät ajanjaksot ilman minkäänlaista ammatillista jälkeä voivat viestiä työnantajille työnhakutilanteissa epäselvyyksiä ja epäluuloisuutta, mutta näkisin, että tämän kaltaisista asioista on mahdollista keskustella. Voi esimerkiksi käydä ilmi, että henkilö on aukkojen aikaan tehnyt asioita, joista myös mahdollisessa työssä olisi hyötyä. Asiat harvoin ovat tyystin mustavalkoisia.

Mitä minä sitten olen näiden aukkojen aikana tehnyt? Mainitakseni tässä nyt vain osan, niin olen toipunut vakavasta henkisestä romahduksesta, tehnyt isoja elämänmuutoksia esimerkiksi alkoholin käytön lopettamisen muodossa, olen läpikäynyt mennyttä elämääni ja tehnyt valtavasti psyykkistä työtä, järjestellyt ihmissuhteitani ja asettanut rajoja sekä olen tehnyt arvotyöskentelyä ja selvitellyt, mitä ja miten haluan jatkossa työelämässä toimia. Työelämän näkökulmasta kenties merkityksettömiä toimia ja jonninjoutavaa ajanhukkausta, mutta oman elämäni jatkuvuuden kannalta välttämättömyyksiä ja asioita, joita ei voi mitata rahassa tai ammatillisessa pätevyydessä. Olen varmasti kasvanut ja oppinut näiden aukkojen aikana paljon enemmän, mitä olisin tehnyt yhtään minkään työnantajan palveluksen alaisena. Siksi en enää suoranaisesti osta ulkopuoleltani tulevaa sanomaa siitä, että aukot CV:ssä olisivat vain ja ainoastaan huono asia. Tiedän itse paremmin.

Aina ei voi onnistua

Minulla oli vastavalmistuneena turhankin korostunut epäonnistumisen pelko ja olin valmis tekemään liian paljon onnistumisten eteen. Pelkäsin, etten riitä enkä osaa, olin rajaton ja valmis joustamaan liiaksi oman hyvinvointini kustannuksella. Uskon tämän olevan varsin tavanomaista vastavalmistuneiden keskuudessa, jossa virheitä ja vääriä valintoja pelätään. Väitän kuitenkin, että juuri vastoinkäymiset mahdollistavat kasvun, väärät valinnat saavat meidän näkemään, mitä todellisuudessa haluamme ja niinkin kliseistä kuin se onkin, virheistä oppii. Siksi en lähtisi liiaksi pelkäämään virheitä tai mutkia matkassa. Työelämään siirtyminen ei ole kaikille helppoa eikä sen tarvitsekaan olla, ei myöskään ole yhtä oikeaa tapaa tätä siirtymää tehdä.

Vaikka työuran alku olisi karikkoinen, se ei
tarkoita, että niin tulisi myös jatkossa olemaan.

Uskon myös, ettei varsinaisia vääriä valintoja olekaan, vaan asiat tapahtuvat syystä ja usein yksi asia johtaa toiseen. Se mitä minä pidin unelmatyöpaikkana hiljattain valmistumiseni jälkeen näyttäytyy minulle tänä päivänä tyystin päinvastaisena. En enää tänä päivänä halua samoja asioita, mitä vastavalmistuneena halusin ja uskon tämän kirkastumisen tapahtuneen senkin myötä, että kokemani vastoinkäymiset saivat minut tarkentamaan ammatillista suuntaani aiempaa kestävämmälle tolalle. Sen sijaan, että olisin vain hakenut summamutikassa mitä tahansa töitä, jouduin tarkemmin miettimään sitä, mikä soveltuu minulle ja, minkälainen työ olisi minulle hyväksi. Olenkin tätä nykyä paremmin perillä ja tarkempi siitä, mitä ja miten vastaisuudessa toimin työelämässä. Vaikka työuupumus näyttäytyi minulle alkuun hyvin suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena, en vaihtaisi kokemaani pois enkä oikeastaan pidä sitä enää epäonnistumisena. Se oli minulle tarpeellinen oppikokemus ja tapahtui pitkälti minusta riippumattomista syistä.

Vastavalmistuneena on myös hyvä muistaa se, että jokaisen työura muotoutuu omanlaiseksi ja muihin vertailemisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Työuran luominen vie aikaa eikä kukaan ole seppä syntyessä. Vaikka olisi opiskellut vuosia, työelämään siirtyminen vaatii valmiutta uuden oppimiseen ja oman osaamisen muokkaamiseen. Samaten omat ammatilliset rajat muodostuvat työn ohessa eikä itseä tule liiaksi syyttää siitä, jos ei heti tunnista sitä, missä omat rajat menevät. Pidän myös tärkeänä muistaa sen, ettei sekään ole epäonnistumista, mikäli tekee koulutusta vastaamattomia töitä. On mukava löytää ”oman alan töitä” ja tehdä koulutusta vastaavia tehtäviä, mutta poikkeamat tästä ovat mahdollisia ja se on täysin ok.

Toivoa on

Vaikka olen edellä käynyt läpi asioita jossain määrin negaation kautta, on hyvä muistaa, että työelämä on varsin laaja käsite, se pitää laidasta laitaan erilaisia organisaatioita ja sitäkin enemmän erilaisia tekijöitä. Vaikka varautuisi pahimpaan, ei kannata unohtaa sitä, miten paljon hyvää työelämässä on ja, miten se tarjoaa suurelle osalle ihmisiä kanavan itsensä toteuttamiselle ja yhteisön sisällä toimimiselle. Koska jokainen yksilö ja jokainen organisaatio on erilainen, ei työelämään siirtymiseen ole mitään yksittäistä kaavaa tai yhtä ainutta toimintatapaa. Eikä siirtymä työelämään tuota kaikille suurempia eksistentialistisia kriisejä ja hyvä niin!

Toivotan jokaiselle vastavalmistuneelle sujuvia siirtymiä kohti työelämää!

Asioita, joita pitäisin mielessä valmistututtuani:

• En voi tietää kaikkea heti ja sallin itselleni sen, että uuden oppiminen vie aikaa.
• Olen avoin uudelle!
• Vertaileminen ei kannata eikä avun pyytäminen ole heikkoutta.
• Ymmärrän erilaisuutta, mutta asetan rajat sille, miten minua saa kohdella.
• Elämässä on muutakin kuin työ.
• Vaihtamalla voi parantua.
• Minä riitän!

Työnarkomaniaa

Tarkoitukseni on seuraavaksi käsitellä työnarkomaniaa eli työriippuvuutta. Edelliset kirjoitukseni ovat kytkeytyneet pitkälti alkoholinkäytön ja -lopettamisen ympärille, joten koen luontevaksi jatkaa riippuvuuden tematiikalla. Tarkastelen muun muassa sitä, mitä työholismi on, miten se ilmenee sekä sitä, olenko minä työnarkomaani. Lisäksi pohdiskelen, minkälaisia yhteyksiä työnarkomanialla ja työuupumuksilla mahdollisesti on. Työnarkomanian yleisyydestä on vaihtelevaa tietoa, mutta sen arvioidaan olevan suhteellisen yleistä. Kuten muissakin riippuvuuksissa, myös työnarkomaniasta kärsivän voi olla vaikea myöntää kärsivänsä siitä. On ikään kuin yleisesti hyväksyttyä tehdä paljon töitä, sillä sen katsotaan kertovan enemmänkin henkilön pystyvyydestä ja tehokkuudesta kuin siitä, että tämä olisi riippuvainen. Yleisesti ottaen hoitoon hakeudutaan varsinaisen työnarkomanian takia heikon puoleisesti – lääkärin paikkeille saatetaan mennä siinä vaiheessa, kun työnarkomaniasta on jo aiheutunut muita terveydellisiä seurauksia.

Nykyajan työelämän voi osaltaan katsoa ruokkivan työnarkomaniaa sen suosiessa sille altistavia tekijöitä kuten sisukkuutta, itseohjautuvuutta, työn ja vapaa-ajan rajattomuutta sekä työn pirstaleisuutta. Työntekijän tulee yhä enemmän pitää monta lankaa käsissään yhtä aikaa eikä työ ole enää yhtä selvärajaista kuin ennen. Työnantajan näkökulmasta työnarkomaanit ovat toki kultakaivoksia, tekeväthän he työnsä ja vähän yli, minkä lisäksi heidän voi mahdollisesti katsoa motivoivan työyhteisön muita jäseniä parempiin suorituksiin. Työnarkomaanin näkökulmasta tilanne on kuitenkin huolestuttava, sillä kyseessä on riippuvuus, joka edetessään voi aiheuttaa hyvin tuhoisia seurauksia siitä kärsivän terveydentilaan ja ihmissuhteisiin.

Työnarkomaanilla työ menee kaiken edelle

Työnarkomaanille yksi tärkeimmistä tavoitteista voi olla 
huipulle pääseminen.

Työnarkomaniassa eli työriippuvuudessa on kyse toiminnallisesta riippuvuudesta, jossa riippuvuuden kohteena on työnteko. Työnarkomaanilla työ menee kaiken edelle, siitä tulee elämän keskipiste ja sitä tehdään vapaa-ajan ja ihmissuhteiden kustannuksella. Työntekoon kuluu suurin osa käytettävissä olevasta ajasta. Tekemisen lisäksi työn suunnittelemiseen ja ajattelemiseen kuluu valtavasti aikaa – käytännössä työ sävyttää jollain muotoa lähestulkoon kaikkea käytettävissä olevaa aikaa. Työtä myös usein tehdään enemmän kuin alun perin piti ja tästä huolimatta työnarkomaani voi kokea tarvetta tehdä enemmän. Kontrolli työtä kohtaan on heikkoa. Työnarkomaniasta kärsivä hakeutuu mahdollisesti sellaisiin tehtäviin, joissa ylityöt ja jatkuva käytettävissä oleminen kuuluvat osaksi työnkuvaa ja, joissa on ikään kuin yleisesti hyväksyttyä suhtautua työtä kohtaan niin pakkomielteisesti. Vastaavasti tämän kaltainen työ myös synnyttää työholismia. Toisaalta näkisin kyllä, että viimeaikaiset työelämän muutokset ovat toimineet mahdollistajana sille, että likimain missä tahansa työssä voi olla työriippuvaisia tekijöinä.

Työnarkomania voi olla keino tukahduttaa hankalia tunteita kuten häpeää ja syyllisyyttä. Työntekeminen näyttäytyy tällöin pakokeinona ja väylänä olla kohtaamatta omaa itseä, hankalia tunteita ja ajatuksia. Se voi olla keino paikata omia riittämättömyyden tunteita ja henkilö saattaa mitata arvonsa tyystin työnsä kautta. Osaltaan työholismi itsessään voimistaa ja synnyttää negatiivisasävytteisiä tuntemuksia ihan jo korkean työperäisen stressin ja kuormituksen muodossa. Unenlaadun heiketessä ja stressin kroonistuessa terveydentila vaarantuu ja riski esimerkiksi erilaisiin sydän- ja verisuonitauteihin kasvaa. Usein työnarkomaani myös ajautuu ristiriitoihin läheistensä kanssa pyrkiessään huonolla menestyksellä yhdistämään työ- ja perhe-elämää, sillä useimmiten työ menee tässäkin asiassa ykköseksi. Läheisten toiveet työmäärän vähentämisestä voivat lisätä kuormitusta ja ihmissuhdeongelmat toimia riippuvuuden kehän vahvistajana. Perheen priorisoiminen voi toki toimia tärkeänä herättelynä perheelliselle työnarkomaanille ja saada tämän hakeutumaan avunpiiriin.

Minkälainen ihminen työnarkomaani sitten on?

Ei ole olemassa työnarkomaanin prototyyppiä, mutta 
useita yhdistäviä tekijöitä heiltä löytyy.

Työnarkomaani kokee usein sisäistä pakkoa työntekoon ja hän on liiallisenkin sitoutunut työhönsä. Työ on hänelle kaikki kaikessa ja työ tarjoaa hänelle suurimmat tyydytyksen tunteet ja tavoitteet elämässä. Toki riippuvuuden edetessä myös työstä saatava tyydytys ja mielihyvä vähenevät. Työnarkomaani on vaativa suhteessa omaan ja muiden työnjälkeen, mikä toisaalta entisestään ruokkii työmäärän kasvua. Hän voikin ottaa hoitaakseen myös muiden tehtävät, mikäli uskoo suoriutuvan niistä muita paremmin. Usein tällaiset henkilöt ovat ahkeria ja tunnollisia puurtajia, asiat suoritetaan alusta loppuun kunniakkaasti, usein perfektionistisesti. Kuten aikaisemmassakin kirjoituksessani olen tuonut esiin, tiettyjen persoonallisuuspiirteiden tiedetään lisäävän työuupumusta. Tällaisiksi piirteiksi luetaan neuroottisuus, vähäinen ekstroversio, vähäinen sovinnollisuus ja tunnollisuus. On hyvin mahdollista, että samaiset piirteet liittyisivät myös työnarkomaniaan, sillä viimeisen pisteen riippuvuudelle voi antaa juuri työuupumus.

Työnarkomanian ja työuupumuksen välinen suhde

Organisaatiopsykologiassa työnarkomaniaa lähestytään toimintana, jossa kuvastaa korkea virittäytyneisyyden taso ja se, että työstä saadaan matalasti mielihyvää. Keskeinen tunnetila on ahdistuneisuus. Vastakohta tälle olisi työtyytyväisyys. Työnarkomaani on voinut alkujaan olla hyvinkin tyytyväinen ja innostunut työstään, mutta ajan saatossa ja syystä x lipsunut enemmänkin riippuvuuden puolelle. Työuupumus taas mielletään toiminnaksi, josta saadaan matalasti mielihyvää ja myös virittäytyneisyyden taso olisi matalalla. Masentuneisuus olisi työuupumusta parhaiten kuvastava tunnetila ja vastakohtana olisi työn imu. Näin ollen niin työnarkomania kuin työuupumus ilmentävät negatiivista tunneperäistä työhyvinvointia ja keskenään nämä eroavat toisistaan virittäytyneisyyden asteen mukaan.

Näkisin, että pitkälle edetessään työnarkomaanin tie vie kohti työuupumusta. Työuupumus voi olla työnarkomaanille viimeinen stoppi ja herätys hoitoon hakeutumisesta. Kaikki työuupuneet eivät kuitenkaan ole työriippuvaisia eivätkä välttämättä kaikki työnarkomaanit koe burnoutia. Yhteys näillä kahdella kiistatta silti on ja molemmissa keskiössä on korkeat määrät työstressiä. Uskon, että niin työnarkomanian kuin työuupumusten määrät tulevat valitettavasti myös tulevaisuudessa kasvamaan, sillä työelämä ei juurikaan näytä merkkejä rauhoittumisesta, pikemminkin päinvastoin.

Olenko minä työholisti?

Toipuva työnarkomaani saattaa löytää elämäänsä huippuja 
muualtakin kuin työelämästä. 

Tunnistan muutaman vuoden takaisen itseni monesta työnarkomaanin piirteestä ja uskallan väittää olleeni ainakin pienoisessa riskissä työriippuvuuteen. Tarvitsisin toki ulkopuolisen arvion tähän, sillä itse itseään on hankala täysin luotettavasti arvioida. Joka tapauksessa, työuupumuksen aiheuttanut työsuhde oli kaikin puolin minulle vahingollinen ja se ruokki muun muassa omia vastavalmistuneen riittämättömyyden tunteitani, joita pyrin työnteolla paikkaamaan. Korkeat työmäärät olivat päivittäisiä ja työstä irtaantuminen onnistui heikosti. Mikromanageroiva esimieheni oli varmasti itsessään jonkin sortin työnarkomaani, joka mitä ilmeisemmin pyrki myös alaisensa kaulimaan samanlaisiksi. Uskon kuitenkin, että kokemani työuupumus oli onni onnettomuudessa ja katkaisi mahdollisen alkaneen työriippuvuuden varsin varhaisessa vaiheessa. Uupumuksesta seurannut toipumisprosessi on tuonut muutoksen siihen, miten suhtaudun työhön, itseeni ja elämään, enkä tänä päivänä tunnista itseäni kuvauksista yhtä hyvin. Toki minussa on edelleen piirteitä, jotka voivat epäsopivissa ympäristöissä lipsua työnarkomanian puolelle, mutta koen olevani näiden suhteen paremmin ajan tasalla kuin koskaan aikaisemmin. Kenties ilman työuupumustani tilanne olisi tyystin toinen ja voisin parhaillaan olla hyvinkin syvissä vesissä työriippuvuuden pauloissa.

 

Mikäli sinua kiinnostaa tämä aihe enemmän, suosittelen tarkastamaan seuraavan sivuston: https://workaddiction.org/fi/

 

Mitä tehdä, jos huomaat suhtautuvasti työhön turhan pakkomielteisesti?

• Selvitä itsellesi, miten sinulla menee työssäsi juuri nyt. Saatko työstäsi onnistumisen kokemuksia ja tuottaako työsi sinulle mielihyvää?
• Tarkastele palautumistasi ja kuormittuneisuutesi tasoa. Jääkö sinulle tarpeeksi vapaa-aikaa suhteessa työhön?
• Kirkasta arvosi ja tarkastele tukeeko työ sinua elämään arvojesi mukaista elämää.
• Järjestele työtäsi esimiehen kanssa ja vähennä työkuormaa.
• Ja ennen kaikkea: hakeudu työterveyteen!